Koivisto, Käkisalmi, Kuolemajärvi, Matkaselkä, Muurila, Sortavala, Suistamo, Viipuri, menetetyn Karjalan paikannimet ovat minulle tuttuja lapsuudestani. Kaikki alkoi, kun löysin äidin piilottaman lottamerkin liinavaatekaapista mankeloitujen, käsin virkatuilla pitseillä koristeltujen valkoisten päällyslakanoiden välistä. Olin ensimmäisellä luokalla Korvenniemen kansakoulussa vuonna 1963 ja juuri oppinut lukemaan. Tavasin hitaasti L-O-T-T-A S-V-Ä-R-D sinisestä rintaneulasta ja kysyin ihmeissäni äidiltä.
̶ Mikä on Lotta Svärd?
̶ Olin sotien aikaan lottana ilmavalvonnassa Karjalassa, sanoi äiti.
Nyt kun tiesin asiasta, hän saattoi joskus kesken leipätaikinan alustuksen saada jotain kaihoisaa katseeseen ja kertoa Viipurin Pyöreästä tornista, Sortavalasta, Käkisalmesta ja muista kauniin Karjalan kaupungeista. Nuo tarunhohtoiset paikat kiehtoivat minua ja näin sieluni silmillä valkorunkoiset koivikot, siniset järvet ja melkein kuulin käen kukunnan rajan takaa.
Kadun sitä, etten koskaan tullut kysyneeksi tarkemmin hänen vaiheistaan lottana. Mielessäni risteilee tuhat kysymystä. Mitä ilmavalvontalotat söivät? Kävivätkö he syömässä kanttiinissa, muonituslottien ylläpitämässä ruokailupisteessä, jossa hernesoppa kiehui vai saivatko he ruuan toimitettuna vartiopaikoilleen kuin sotilaat? Vai laittoivatko lotat ruokaa vuorotellen, silloin kun eivät olleet ilmavartiossa? Mutta oliko silloin kauppoja? Eikö ruoka ollut kortilla? Mistä he saivat elintarvikekortteja rintamalle?
Ehkä he kasvattivat perunaa ja söivät sotilaiden ampumia hirviä? Teurastivatko he luvatta evakoilta karanneita lehmiä ja sikoja? Keräsivätkö he sieniä ja marjoja peläten venäläisiä desantteja joka toisen puun takana? Näkivätkö he nälkää?
Minun äitini Kaarina Käyhkö o.s. Sonné (1923-01-04 – 2013-02-03) syntyi Kesälahden Villalassa ja liittyi pikkulotaksi Lotta Svärd järjestöön talvisodan alettua, äitinsä vastustuksesta huolimatta.
Pikkulottana hän oppi lottajärjestön sääntöjä, repi vanhoista lakanoista sidetarpeita, neuloi kintaita ja sukkia joululahjaksi tuntemattomalle sotilaalle ja osallistui pikkulottien illanviettoihin lauluineen ja runoineen.
Äiti tunsi tekevänsä tärkeää työtä isänmaan hyväksi ja sai samalla illanvietoissa hitusen iloa harmaaseen arkipäivään pienessä maalaiskylässä Itä-Suomessa.
Täytettyään 17 vuotta tammikuussa 1940 hän ei ollut enää pikkulotta, vaan oikea, aikuinen lotta. Hän osasi laittaa ruokaa maalaistalon vanhimpana tyttärenä, ilmeisesti muonituslotta ei muita meriittejä tarvinnut. Talvisota päättyi maaliskuussa eikä välirauhan rajalle ollut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Elämä jatkui epävarmana Kesälahden Villalan kylässä ja kesä 1941 toi tummat pilvet Suomen taivaalle.
Näin äiti kertoi kesästä 1941:
”Minä olin 18-vuotias lotta, parhaat nuoruusvuodet edessäni ja kesän kukkien kauneus juuri puhkeamassa. Minulla oli uusi vaaleasävyinen kesäleninki, jonka olin itse ommellut. Odotin kesää ja sen valoisia iltoja rantakaloineen ja serkkujen kesken tehtyine iloisine veneretkineen innokkaana. Kuulimme kuitenkin huhuja sodan uhkasta, ajattelin että tuleekohan tännekin sota ja kuinka me siitä selviämme.
Kesäkuussa 1941 tuli käsky ”Lotat ilmavartioon, Suomi on sodan vaarassa!”. Niin minäkin jouduin ilmavartioon Kervisen navetan katolle tähystämään lentokoneita ja merkitsemään kaikki lennot muistiin sekä ilmoittamaan ne puhelimitse IVAKiin, ilmavalvontakeskukseen.
Nuorten sotilaiden pitkät jonot marssivat kohti rajaa harmaissa puvuissaan, heidän joukossaan myös 20-vuotias veljeni Markus. Eräänä aamuna tuli tieto, että kylä on evakuoitava. Monen mielessä kävi, näkeekö kotia enää koskaan.
Kaikki täytyi jättää, leipätaikina jäi tiinuun kohoamaan, kaalintaimet ilman hoivaa kasvimaalle, keskeneräinen matto kangaspuihin. Hilma-äitini pakkasi ruisleipää ja suolattuja muikkuja mukaan. Hevoskärryille ahtautui koko perhe, äiti, isä joka oli liian vanha sotilaaksi, sisareni Vieno ja Elvi, nuorempi veljeni Tuure. Lehmät ja lampaat lampsivat omaa tahtiaan mukana. Koiramme Halli juoksi haukkuen kärryjen perässä.
Kun lehmänkellojen kilkatus häipyi Villasen järven taakse, oli hiljaisessa kylässämme vain ilmansuojelumiehet ja me lotat tehtäviämme hoitamassa.
Seisoin vartiopaikalla ja tähystin kiikareilla punaisin tähdin varustettuja venäläisiä hävittäjiä, maataistelukoneita ja pelättyjä pommikoneita. Tykkien jyske kuului yötä päivää. Sinä kesänä eivät syttyneet juhannuskokot, oli syttynyt sota. Näin vartiossa kuinka taivas hohti punaisena, Kesälahden kirkko oli liekeissä.
Moneen kotiin saapui suruviesti, poika, veli, isä on kaatunut rintamalla. Myös vaaleakiharainen, lapsenkasvoinen veljeni Markus oli kaatunut Kirvussa 15 elokuuta 1941. Sinne kotikirkon sankarihautaan hänet saatoimme aseveljien rinnalle uhrina isänmaalle. Silloin päätin, että täytän hänen paikkansa ja lähden viestilotaksi ilmavalvontaan vallatulle alueelle.”
Lottatytöstä aikuiseksi
Syksyllä 1941 äiti lähti ilmavalvontatehtäviin sinne jonnekin ja oli nuorin joukosta, vielä 18-vuotias. Vanhemmat vastustivat hänen lähtöään mutta lupa heltisi kun häntä vanhempi serkkutyttö Vilma Niiranen päätti lähteä mukaan samalle komennukselle. Äitiä kutsuttiin lempinimellä Pikkuinen. Hänen lottatoverinsa, tuleva taiteilija Susanna Nykyri teki lyijykynäpiirroksen äidin kasvoista 14.10.1941. Vapaa-aikoinaan Susanna Nykyri maalasi ja piirsi hevosia. En tietenkään kysynyt missä, Matkaselässä vai Suistamolla?
Minä kadun, etten kysynyt millä paikkakunnilla äiti asui menetetyssä Karjalassa ja kuinka kauan kussakin kohteessa? Olisin halunnut piirtää aikajanan hänen lottavuosistaan ja merkitä paikkakunnat kartalle. Kuolemajärvi kuulosti kaikkein pelottavimmalta paikalta, Viipurin pyöreä torni iloisimmalta.
Äiti kertoi Nivan aseman luona olleesta vallatusta motista, jossa vihollissotilaat hevosten kanssa makasivat kangistuneina maassa, vielä hautaamatta ja metsissä piileksi desantteja. Hänen lottatoverinsa tökkivät niitä kepeillä ja etsivät sormuksia ja kelloja, sitten yöllä itkivät unissaan.
Äiti oli lottatyttö sodan alkaessa, hänen nuoruutensa katkesi äkkiä sodan takia. Ei hän olisi voinut lapsen silmin katsella näitä näkyjä, hän aikuistui yhdessä yössä Karjalan kannaksella tykkitulen värjätessä taivaan tulipunaiseksi, pakkasen paukkuessa, vartiossa seisten. Sitä hän ei koskaan kertonut minulle kuinka hän väisteli viholliskoneen tulitusta vartiopaikallaan juosten ympäri savupiippua.
Hän oli lottakortin mukaan Savonlinnan piirin, Kesälahden paikallisosaston muonitusjaoston jäsen. Jatkosodan aikana hän toimi viestilottana ilmavalvonnassa, en tiedä kävikö hän kurssin siihen työhön vai oppiko vartiossa ollessaan lottatovereiltaan.
Yhdessä sota-ajan valokuvassa äiti poseeraa serkkunsa Vilman kanssa. Äidillä on selvästi huulipunaa, myöhemmin hän ei koskaan käyttänyt huulipunaa.
Ihmettelin sitäkin, ostiko hän Sortavalasta tai Viipurista huulipunaa, vai oliko hän rasvannut huulensa sian ihralla ja värjännyt punaisella kreppipaperilla? Lottapuvun kanssa ei saanut käyttää ehostusta, ehkä äiti teki poikkeuksen säännöistä valokuvaamossa käydessään?
Lottapuvun kanssa piti käyttää matalakorkoisia kenkiä, en ymmärrä miksi hänellä oli korolliset kiiltonahkakengät jalassa, kun hän tuli sodasta. Kiipesikö hän niillä kengillä ilmavalvontatorneihin 40 asteen pakkasella vai oliko hänellä huopatossut mukana lottarepussa?
Kirje Suistamolta 4.9.1942
”Rakkaat kotijoukot!
Parhaimmat kiitokset paketista, jonka sain, kun herrat kävivät täällä. Niin nyt minä olen täällä Suistamolla olemassa. Matkaselän lotat ostivat minulle muistoksi kirjan Lotta Svärd 1939 – 1940, se on suuri kirja ja arvokas muisto. Kaikki tytöt olivat minua asemalla saattamassa, Siiri jäi niin pahoilleen, kun minä läksin…
Minä laitan Vilmaa myöten nämä sukat ja jos teillä on lankaa, niin laittakaa minulle neulomista tai jotakin muuta työtä. Tässä on vähän kiire, kun täytyisi pestä astiat ja vähän muutakin!
Parhain terveisin Kaarina”
Kenttäpostia Suistamolta 7.10.1942
”Äiti hyvä!
Tervehdykseni teille sinne kotiin täältä vartiosta. Kiitokset paketista, joka oli tullut eilen, kun minä olin Sortavalassa käymässä. Minä en ole vielä raaskinut syödä sitä omenaa sillä se on niin kaunis ja tuoksuu hyvälle…Minä olen voinut hyvin täällä, vähitellen alkaa tottua tähänkin elämään. Vilma ja Liisa ovat nyt käymässä Sortavalassa. Meitä ei ole täällä kuin kolme lottaa…
Lämpimin terveisin Kaarina”
Siirto Koivistolle ja Kuolemajärvelle
”Syksy vaihtui talveen ja pakkanen nousi ja lämpötila laski alle 41 asteen, ja niin tuli ensimmäinen sotajoulu Laatokan itäpuolella. Sota jatkui, armeijamme valloitti Itä-Karjalaa, ja meitä siirrettiin aina eteenpäin. Vartiovuorot vaihtuivat pakkasesta ja pimeydestä huolimatta.
Aika vain meni eteenpäin ja sota jatkui, tuli jo toinen sotajoulu siellä jossain. Ihme että näin kauan olimme kestäneet sodan kauhuja, mutta kotirintama kesti, lähetti paketteja rintamalle ja rukoili kansamme puolesta. Suomen armeija oli jo Syvärillä ja Äänisellä.
Kolmas sotajoulu koitti, mutta taistelut vain jatkuivat. Sain siirron Koivistolle ja siitä eteenpäin Muurilan kylään Kuolemajärvelle. Vartiotornimme sijaitsi korkealla kannaksella, josta oli näköala Suomenlahdelle, Kipinolan järvelle ja kuuluisille lentohiekkarannoille.
Ruuasta alkoi olla pulaa. Lopulta meillä oli jäljellä vain jäätyneitä perunoita ja säkillinen rottien kaluamia hevosen luita. Mutta me lotat olimme kesällä säilöneet marjoja ja sieniä, niiden avulla me sitten pysyimme hengissä.”
Kannaksen suurhyökkäys 1944
”Tuli kesä 1944 ja Kannaksen suurhyökkäys alkoi 10 päivä kesäkuuta. Ilmavalvonta-asemamme yllä oli lentokoneita mustanaan, illan hämärtyessä niiden valot loistivat kuin tuhannet tähdet taivaalla. Lentokoneiden lukumäärää oli mahdotonta laskea. Ne lensivät kylvämään tuhoa ja kuolemaa kaupunkeihin ja kyliin.
Tuli käsky ”Jättäkää asema välittömästi ja tulkaa Koivistolle millä tahansa kyydillä!”. Sotilaat laittoivat tykkejä asemiin mökin eteen, jossa olimme asuneet. Maataistelukoneiden tulittaessa juoksimme sotilaiden kuorma-autoon ja jätimme Kannaksen.
Koivistolla odotti Aranda-laiva, sillä lähdimme auringon laskiessa 18 päivä kesäkuuta kohti Kotkaa. Suomenlahti välkehti peilityynenä edessämme, valkoinen laiva lipui hitaasti kohti avoimia vesiä vaaleassa kesäillassa. Tämä oli ensimmäinen laivamatkani, ikimuistoinen.
Laivaa oli saattamassa kuusi torpedoalusta, siinä oli sotasairaala ja matkustajina paljon Kannaksen lottia. Me lotat olimme laivan ruumassa, monet meistä itkivät hysteerisinä hälytyssireenien soidessa, olimmehan maalitauluna hävittäjäkoneille ja torpedoille. Kauhu oli kanssamme koko matkan ajan.
Kotkaan saavuttuamme saimme tietää, että saattajamme olivat upottaneet vihollistorpedon ja ottaneet sotavangin. Kotkasta jatkoimme autoilla Haminaan, jossa lotat olivat vastassa tarjoten suuhunpantavaa, ja sauna oli odottamassa meitä rintamalta palaavia. Muutaman viikon päästä pääsin anomalleni työlomalle. Se jatkui, sillä sota, jossa olin ollut lottana kolme vuotta, päättyi syksyllä.”
Mitä tapahtui lottapuvulle?
Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin 23.11.1944. Lottapuvun käyttäminen kiellettiin. Mitä äiti teki lottapuvulleen? Polttiko hän sen vai ompeliko hän siitä hameen?
En usko, että hän poltti puvun tuntien hänen säästäväisyytensä, uskon että hän ompeli kankaasta liivihameen ja leikkasi loput matonkuteeksi.
Lottamerkin, lottakirjan, valkoisen esiliinan ja mustat kiiltonahkakengät hän säästi. En vieläkään ymmärrä niitä kenkiä, ainakin parilla hänen lottatoverillaan on Haminassa 19.6.1944 sen kohtalokkaan laivamatkan jälkeen otetussa valokuvassa sota-ajalle tyypilliset vaaleat paperikengät. Miksi äidillä ei ollut paperikenkiä? Miksi en kysynyt sitä häneltä? Nyt on liian myöhäistä.
Kaikkein eniten minua koskettaa äitini lottavaiheissa se kotoa lähetetty punertavaposkinen talvipuun omena. Hän ei raaskinut syödä sitä omenaa moneen päivään, sillä se oli niin kaunis ja hyväntuoksuinen.
Valkoisen Ruusun Ritarikunnan mitali
Kaarina Käyhkö sai itsenäisyyspäivänä 2011 Tasavallan presidentin toimesta myönnetyn Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1. luokan mitalin sotien aikaisesta vapaaehtoistyöstään.
