Emma Vallo – Toimeen tarttuva nainen ja omaperäinen luonnonystävä

Milloin voidaan sanoa ihmisen olevan sinnikäs omantien kulkija? Onko se ominaisuus, joka toisilla on jo määrätty ennen syntymää? Vai määrittyykö se yhdessä tietyssä hetkessä, kuten kun jää henkiin ainoana kuudesta lapsesta? Vai onko se tapahtumien sarja, josta ei jää vaihtoehtoja? Emma pyöräili ja piti huolta luonnosta läpi elämänsä ja kuoli vanhainkodissa 96-vuotiaana.

Emma Elina Vallo lempi- ja kutsumanimeltään Emmi syntyi 30.8.1920 Alatorniossa ja jäi ainoana lapsena henkiin laimentamattoman lehmän maidon turvin. Näin hänelle oli myöhemmin kerrottu, ja sen jälkeen hän oli aina lehmät erityisen hyvin hoitanutkin. Ainoana lapsena hän tottui pientilalla työn tekoon. Emmin kädet olivat suuret ja hän oli pitkä lapsesta lähtien. Poikamaiseksi häntä ei voinut kuitenkaan kutsua, päinvastoin hän oli kaunis pitkine hiuksineen ja vaaleansinisine silmineen.

Kotitilan töiden ohella Emmi suoritti kansakoulun, jossa hän oli omien sanojen mukaan hyvä oppilas ja priima flikka. Lapsuuteen kuului koulun ja töiden ohella myös perheen uskonto lestadiolaisuus. Uskonto antoi selkeät arvot elämälle.

Nuoruudessa Lapin sodassa kynnyksellä perhe lähti evakkoon Ruotsiin Iso Karsikkojärvelle. Ennen lähtöä omia ja naapurin huonekaluja sekä tavaroita vietiin Emmin johdolla turvaan erilaisiin kätköihin, kuten latoihin ja kellareihin. Ensimmäinen yö evakossa vietettiin lähikylän kivikellarissa. Kesken matkan Emmi palasi hakemaan latoon heinillä peitettyä polkupyöräänsä, mikä oli paitsi tärkeä kulkuväline töihin mutta myös rakas vapaa-ajan viettoväline. Emmin kertoman mukaan luodit viuhuivat vaan pään yli, mutta pyörä oli haettava takaisin, vaikka oman henkensä uhalla. Matka jatkui pyörän kanssa siskopuolen luo Alaraumolle, jossa yö vietettiin lattialla maaten ja luoteja väistellen. Aamulla lähdettiin kohti Torniota ja Emmi auttoi Hannulasta ja Raumolta lähteneiden lehmien kaitsemisessa rajan yli edelleen pyörää taluttaen.

Palattuaan evakosta kotitalo oli poltettu saksalaisten toimesta. Ensimmäisen vuoden Emmi asui äitinsä ja isänsä kanssa navettarakennuksessa hoitaen yhtä lypsävää lehmää, hevosta Lissukkaa ja kanoja. Ainoana lämmönlähteenä tuona talvena toimi karjakeittiön muuripata. Lehmän Emmi oli neuvokkaana tyttönä löytänyt lähipellolta ja poistanut luodin omin konstein partaveitsellä lehmän lavasta. Emmin isä oli teurastaja, mutta Emmin omien sanojen mukaan isästä ei kuitenkaan ollut leikkaamaan luotia lehmän lavasta. Emmi on hieman tylsällä partaveitsellä hitaasti liu’uttanut lihaa ja löytänyt muutaman sentin mittaisen luodin lavasta. Luodin poistamisen jälkeen lehmä pääsi omin avuin ylös ja oli lopulta synnyttänyt terveen vasikan. Pelastetun lehmän lypsämän maidon, munien ja muuripadan tuoman lämmön turvin he elivät talven yli. Pelastetun lehmän maitoa annettiin vielä muillekin, niin sotilaille kuin muille apua pyytäneille mahdollisuuksien mukaan.

Kotitalon lähettyvillä oli ollut jonkinlainen Lapin sodan etulinja, sillä Ruotsista palattuaan lähipellolta ja metsistä ruumiita oli kerätty kolmena päivänä rekka-auton lavalle. Emmi oli löytänyt vielä seuraavana kesänä juhannusviikolla sammalta pirttiin kerätessään suomalaisen sotilaan ruumiin. Ruumiilla oli vielä sormus sormessa ja konepistooli vieressä. Se sota vielä muistutti itsestään monessa kohtaa lähiympäristössä vielä monen vuoden jälkeen.

Palaneen talon pihalle rakennettiin uusi koti pula-aikana saatavilla olevista rakennusmateriaaleista. Emmi ja hänen isänsä olivat apuna monenlaisissa kylän talkootöissä, joista materiaalia löytyi myös uuteen kotiin. Uiskinleton saaressa olleen metsäyhtiön rakennuksesta he saivat talkootyöstä palkaksi vintin vanhan oven, josta tuli saunan ovi. Myös yhtiön rakennuksen vanhat ikkunan puitteet kelpasivat uuteen taloon. Kanttorilta saatiin uuden kotitalon pirtin seinälle vanha seinäkello. Talon valmistumisen jälkeen keskityttiin taas maantilan töihin. Maatilan työt tehtiin yhden hevosen turvin ja Emmillä oli iso rooli pientilan töissä. Naapurissa asuneet serkut olivat luontevaa seuraa ja saunakavereita.

Emmi meni kihloihin mätäkuun alkaessa heinäkuun lopulla vuonna 1953 Otto Keräsen kanssa. Lyhyen kihlauksen jälkeen he menivät naimisiin Emmin syntymäpäivänä 30.8.1953. Avioliitto solmittiin kai hetken huumassa, eikä se kestänyt kauan, muutaman kuukauden. Ero kuitenkin virallistettiin alkuvuodesta 1956. Emma otti takaisin oman sukunimensä Vallon, eikä puhunut koskaan miehestään tai erostaan jälkipolville. Avioliitosta ei syntynyt lasta, eikä Emma mennyt enää koskaan naimisiin tai saanut lapsia. Hänellä ei tietojen mukaan ole ollut toista miestä, edes hetkellisesti.

Kotitöiden ohella Emmi oli töissä Torniossa Säästöpankin ja Pohjolantalon rakennustyömailla siivoamassa. Hän oli pidemmän aikaa töissä Tielaitoksella kirjaamassa ajettuja kuormia ja työssään sai paljon kiitosta tarkkuudestaan. Oton ammatti oli työnjohtaja, ja on mahdollista, että pari tapasi aikoinaan työn merkeissä. Emmi oli myös Tielaitoksella rakentamassa Keminmaan Tornioon rakennettua valtatietä. Hänen tehtävänänsä oli olla koneiden valvojana. Hänelle tarjottiin myös laborantin koulutusta Tielaitoksella, mutta Emmi teki töitä mieluummin ulkona ja kieltäytyi koulutuksesta ja tehtävästä. Emmi oli työn ohella Rauhanyhdistyksen toiminnassa mukana, sillä toiminnan sosiaalinen puoli oli Emmille tärkeää. Rauhanyhdistyksen toiminta pysyi Emmin elämässä loppuun asti.

Emmi rakasti pyöräilemistä. Se oli hänelle kovan työn rinnalla lepoa ja vapautta. Pyöräillessään Emma keräsi pulloja, roskia ja katkenneita puita polttopuiksi. Hän oli tuttu näky tienvarsilla jo ennen pyöräteiden tuloa. Emma oli tarkka rahankäyttäjä ja nuuka. Kaikelle annettiin arvo, löydetyille muovipusseille ja katkenneille oksille. Emman säästäväisyydestä kertoo myös se, että saksalaisten kenttäpullo kelpasi käyttöön juomapulloksi vielä kymmenien vuosien jälkeen.

Metsä ja ylipäätään luonto ja sen koskemattomuus oli Emmille tärkeää. Metsään ei menty muuta kuin marjaan tai hakemaan puita silloin kun niitä tarvittiin lämmikkeeksi tai rakennuksiin. Muuten metsän annettiin olla ja kasvaa rauhassa. Emmiltä yritettiin vuosien aikana ostaa niin kuin tonttimaata, metsää kuin kallioita murskattavaksi, mutta hän ei koskaan myynyt mitään kenellekään. Yrittäjiä kyllä riitti, joille Emmi vastasi vaan, että mitä sillä rahalla, antaa niiden olla rauhassa vaan. Roskien kerääminen tienvarsilta oli myös osoitus luonnon arvostamiselle. Luonnosta pidettiin huolta ja vain tarvittaessa sieltä haettiin puuta ja muita tarpeita. Luonnon kiertokulkuun ei ollut syytä puuttua. Vähään tyytyminen oli kunnia asia. Rikkaus ja tyytyväisyys elämään oli Emmille selvästi muuta kuin se mitä rahalla olisi saanut.

Emmi oli tuttu vieras Laivaniemen naapureissa ja meillä siskopuolen sukulaisissa Alaraumolla. Hän oli sosiaalinen ja kertoi mielellään juttuja ja tarinoita menneistä ajoista. Tietyt töitä ja sotia koskevat tarinat kuultiin useampaan kertaan. Kylässä Emmi kulki pyörällä ja joi mielellään kahvit. Mieliin hän on jäänyt tasaisesta luonteestaan ja rauhallisuudestaan, kauniista hiuksistaan ja ilolla kerrotuista tarinoistaan. Toiset muistavat myös hänet nuukuudestaan.

Emmi eli pitkään vanhassa sodanjälkeen rakennetussa talossaan seuranaan aina kotikissa. Kissoja oli kerrallaan yksi, ja ne olivat tärkeitä ystäviä. Mukavin niistä oli Valpuri, joka iltaisin tanssi Emmin rinnan päällä ennen nukahtamistaan. Kotitalossa elettiin pitkään vinttikaivon vedellä ja vanhan Porinmaijan lämmöllä. Vasta 1990-luvulla sinne rakennettiin vesijohto ja sisäsauna, ja samalla saatiin juokseva vesi. Emmi eli viimeiset kuusi vuotta palvelukodissa Tornion keskustassa. Hän ei viihtynyt vanhainkodissa, koska mieli toimi kuitenkin hyvin kehon heiketessä. Emmi kuoli vanhuuteen marraskuussa 2016.

Emmi kohtasi elämässään sisaruksien kuolemaa, puutetta ja sodan kauhuja, mutta myös vähintään hetkellistä onnea. Sinnikkyydestä tuli Emmin elämänkulun ja sattumusten kautta välttämätön selviytymiskeino. Avoimeksi vaille selityksiä jää avioliiton nopea loppuminen ja sen merkitys loppuelämän valintoihin. Emmi ei vatvonut menneitä, vaan puhui paljon töistään ja tekemisistään, mikä selvästi toi iloa ja merkitystä elämään.

Tätä kirjoittaessa aloin miettimään, että mitä isotätipuoleni Emmin rakkaalle pyörälle lopulta tapahtui. Emmin vanha saunan ovi päätyi kuitenkin takaisin Uiskinlettoon, sillä ostimme sattumoisin saaresta viime kesänä pienen mökin. Mökin saunaan veimme vanhan oven tietämättä sen olevan saman saaren naapurirakennuksesta lähtöisin. Jokin pieni ympyrä siis sulkeutui ja tunnen ylpeyttä siitä, että aina ei tarvitse ostaa uutta. Uskon, että Emmi olisi ollut myös ylpeä meistä.