Tulevan työurani suunta määräytyi abikeväänä 1969. Koulussa vahvin aineeni oli äidinkieli, jossa kielioppia ja kirjallisuutta ei opetettu erikseen. Molemmat olivat mieliaineitani. Lukiossa erityisesti kirjallisuus ja sen analysointi alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. Valkolakit saatiin toukokuun viimeisenä päivänä 1969.

En tehnyt tietoisesti suunnitelmaa ammatista ja siihen opiskelusta. Vanhempien kanssa siitä varmaan oli puhetta. Kirjoittaa halusin; siis toimittajaksi tai kirjailijaksi. Äidinkielen opettajana leipä olisi tietysti turvatumpi. Sekin seikka piti pientilan tytön ottaa huomioon.

Minusta olisi voinut tulla taiteilija siis kirjailija, jos olisin ottanut vaimon ja palvelijan. Oliko tietoinen valinta, lähteä opiskelemaan journalismia?

Maakuntalehti Keskipohjanmaa (Kp) tuli meille aina. Maaseudun Tulevaisuutta, Suomen Kuvalehteä, Emäntä-lehteä, Käytännön maamiestä, Pellervoa, Kotiliettä ja Metsälehteä olin myös tottunut lukemaan. Kesävieraille tuli Hesari.

Uutistapahtumien seuraaminen kiinnosti. Kesätoimittajat pestattiin silloin melkein yhtä aikaisin kuin nykyään. Kun soitin päätoimittaja Pentti Pulakalle ja kysyin harjoittelijan paikkaa, ne oli jo täytetty.

Mutta Pulakkapa keksi toisen keinon. Hän kertoi, että Tampereella järjestetään ensi kerran esiharjoittelukurssi, jonka kautta voi myös päästä toimittajatutkintoa opiskelemaan. Hän lupasi, että saan myös toimia kesän Kp:ssa avustajana.

Niinpä matkasin Tampereelle ruskean kernikassin kanssa muutaman viikon kurssille yliopistolle. Asuin kesähotellissa radan takana ja kävelin yliopistolle. Harjoitustoimituksessa kuunneltiin luentoja ja tehtiin juttuja.

Kannuksessa olin kesän 1969 Kp:n avustajana. Soittelin iltasoitot jokilaakson palopäälliköille ja poliiseille. Tulipaloja ei ollut juuri muita kuin Kannuksen savuava kaatopaikka. Pesäpalloa sekä tamma- ja varsanäyttelyä kävin seuraamassa paikan päällä.

Susi oli tuohon aikaan harvinainen otus Pohjanmaalla. Viljelijät vihasivat sitä karjatuhojen vuoksi, ja metsästäjät pelkäsivät koiriensa puolesta. Toholammilla liikkui tuona kesänä hallavaturkkinen eläin ihmisasutusten liepeillä.

Suuri miesjoukko lähti jahtiin, joka kesti viikkotolkulla. Poliisi tiedotti tapahtumista, ja minä tein juttuja. Legendaarisin otsikkoni oli: Toholammin susi suuri ja ovela.

Kun susi lopulta kaatui, kuljetettiin raatoa ympäri maakuntaa näytillä auton peräkärryssä. Lopulta se täytettiin ja laitettiin paikallisen osuuspankin ikkunaan.

Elokuussa lähdin pääsykokeisiin Tampereelle. Kirjallisuustehtävässä käsittelin yhteiskunnallista tendenssiä Väinö Linnan Pohjan tähden alla -trilogiassa. Muutkin tehtävät menivät hyvin.

Vanhempien mieliksi olin laittanut hakemuksen myös Helsingin yliopistoon äidinkielen ja historian opintoihin. Pääsykokeissa vastailin tehtäviin Carl Ludvig Engelin piirtämässä, juhlallisessa päärakennuksessa.

Helsingissä asuin isoisäni eli Halsuan tutan, Viljami Kalliokosken kakkosasunnossa. Hän oli tunnettu poliitikko, joka oli tullut kansanedustajaksi ja sittemmin ministeriksi vuosikymmeniä aiemmin.

Kun postiluukku kolahti suuresti, löysin eteisen lattialta ruskean kirjekuoren. Tampereelta ilmoitettiin, että olin päässyt toimittajatutkintoon. Jätin historian kokeet väliin. Suomen tulokset olivat tosi hyvät.

Tein ehkä siihenastisen elämäni suurimman valinnan, vaikka tuskin tiedostin sitä. Tempaisin kernikassini ja lähdin Tampereelta asuntoa hommaamaan.

Isoissa kaupungeissa oli asuntopulaa. Suuret ikäluokat olivat kasvaneet erityisesti maalla. Erityisesti nuoret naiset muuttivat kaupunkiin opiskelemaan ja työtä hakemaan. Varsinaisia opiskelija-asuntoja ei ollut juuri rakennettu.

Ylioppilaiden asuntovälityksestä löysin alivuokralaishuoneen. Hämeenkadulta vuokrasin asunnon kämppistä tapaamatta.

Journalismioppeja Amerikasta

Syksyllä -69  tutustuin ensi kertaa journalismin teorioihin Aamulehden päätoimittaja, professori Raino Vehmaksen luennoilla. Hän oli ollut Amerikassa täydentämässä opintojaan ja keräsi siksikin ison luentosalin täyteen kuulijoita, joita parveili aulassakin.

Hän selosti kommunikaatioprosessia, jossa on lähettäjä, sisältö, vastaanottaja ja palaute. Termit opittiin myös englanniksi. Myöhemmin Oulun opinnoissa selvisi, että kirjallisuudentutkimuksessa sovellettiin 60-luvulla samaa teoriaa, nimellä representaatioestetiikka.

Toimittajatutkinto kuului yhteiskunnalliseen opetusjaostoon. Pääaineena oli sanomalehtioppi ja pääopettajana Pentti Salmelin. Osa lehdistöluennoista oli yhteisiä tiedekunnan opiskelijoiden kanssa.

Lisäksi meidän kuului suorittaa kaksi approbaturia (nykyisin perusopintoja) tiedekunnassa. Valitsin valtio-opin ja sosiologian. Valtio-oppia opetti Raimo Väyrynen.

Valtion takaama opintolaina oli uusi etuus. Se mahdollisti vähävaraisten suurperheiden lastenkin opiskelua. Lukukautta kohti lainaa sai 1 400 markkaa, joka ei kunnolla riittänyt niukkaankaan elämiseen. Olin tottunut vaatimattomiin oloihin, sillä isä oli pienviljelijä ja äiti opettaja.

Olen esikoinen seitsemän lapsen katraassa. Esikoiseen kohdistuu usein suurimmat odotukset ja vaatimukset. Olin pärjännyt oppikoulussa enimmäkseen hyvin. Tiesin, ettei ollut vara mokata yliopistossakaan. Kotiin ei olisi menemistä opinnot keskeyttäneenä tai työttömänä.

Toisaalta huomiota ja kannustustakin tuli esikoiselle. Isä oli ylpeä ylioppilaasta. Kiertokoulua käynyt mummu osti polkupyörän palkinnoksi, kun pääsin yhteiskouluun.

Olin ahkera opiskelija enkä reputtanut yhtään tenttiä. Parhaita opettajia minusta olivat suomen lehtori Jorma Vuoriniemi ja tiukan oloinen Salmelin.

1970 kesällä pääsin kesätoimittajaksi Kp:han Kokkolaan. Työnkuva avartui huomattavasti avustajan pestiin verrattuna. Paikallis- ja maakuntauutiset olivat päätyönäni. Niissä opastivat Pulakka, uutispäällikkö Armas Toivonen sekä toimitussihteerit Voitto Kentala ja Yrjö Malkasaari.

Kokkolan kaupunginhallituksen tiedotustilaisuudet, maakuntaliiton uutiset sekä isot Martta-juhlat olivat aiheina. Toimituksen Minillä huristelin juttumatkoille, esimerkiksi Halsuan raviradalle Keskusta-naisten kesätapahtumaan.

Ensimmäisen kulttuurijuttuni tein kokkolalaisten harrastajataiteilijoiden näyttelystä. Taiteentuntemukseni perustui lukion kuvataideopetukseen, jota taiteilija Justus Sarisalo isällisesti jakoi. Jutusta sain kollegalta kiitosta.

Kulttuuritoimittaja Raija Pelttari ja erikoistoimittaja Annikki Wiirilinna olivat uraani vaikuttava parivaljakko. He antoivat tehdä itsenäisestikin kynäilijät-sivua ja lastensivua, joita taitoinkin painotalon alakerrassa. Kp oli edelläkävijä offset-tekniikassa. Työn tuloksen näki heti, kun liimaili tekstejä sivuille mehiläisvahalla.

Oikolukuakin annettiin harjoittelijan tehtäväksi. Iltavuorossa painon pikku kopperossa korjailin vedoksista lähinnä latojien ja tekstinkirjoittajien virheitä.

Toisena lukuvuonna pääopettajaksi tuli Karjalan Maan päätoimittajan paikalta Esko Lampinen, joka oli lempeä. Hän ohjasi myös lopputyöni aiheesta Objektiivisuus keskustalaisten maakuntalehtien uutis- ja kulttuurisivuilla. Se perustui toimittajien ja toimitussihteerien haastatteluihin sekä omiin mittauksiini ja arvioihini.

Tekniikka kehittyi hiljalleen

Tekstinkäsittelyohjelmista ja tietokoneista ei juuri ollut havaintoa opiskelun ja uran alkuvaiheessa. Ylioppilaslahjaksi tulleilla rahoilla ostin mekaanisen matkakirjoituskoneen.

Aamulehdessä meille näytettiin alkeellista tietokonetta, joka täytti huoneen ja nieli toimittajien reikänauhalle naputtelemia juttuja.

Valmistutuin toimittajatutkinnosta keväällä 1972 ja sain myös sosionomin arvonimen. Menin töihin Suomenmaahan Helsingissä. Lehdessä oli Kp:ta vanhanaikaisempi tekniikka ja kohopaino.

Minut pestasi töihin päätoimittaja Pentti Sorvali. Lehti oli toiminut sota-aikaan asti Viipurissa Maakansan nimellä. Karjalaista vilkkautta edusti apulaispäätoimittaja Heini Mankki, joka ahkeroi suuren osan pääkirjoituksista ja muista artikkeleista.

Mankki oli reippaasti meikattu ja huolellisesti kammattu. Hänellä oli kotikonnuilla Tapiolassa kemikalio.

Toimituksessa vieraili usein kepun kellokkaita, sillä lehti oli Keskusta-puolueen pää-äänenkannattaja. Kerran toimituksessa tunnettu lobbari Seppo Sarlund nosti kirkuvan Mankin korkean koivukaapin päälle kesken palaverin.

Puolueen johdossa oli 1970-luvulla Johannes Virolainen, jolla oli suuri vaikutusvalta lehden sisältöön. Hän saneli vielä iltamyöhällä eduskuntakommenttejaan sellakkalevylle ballografiksi kutsuttuun laitteeseen.

Toinen merkkimies oli Ahti Karjalainen, jota haastattelin lentoaseman Vip-huoneessa. Hän edusti puolueessa K-linjaa, joka myötäili Neuvostoliiton haluja enemmän kuin muut. Toimituspäällikkö Paavo Kähkölä oli kova K-linjalainen ja meni TV 2:n johtoon Tampereelle.

Helsingin aikani jälkeen Virolainen ja Karjalainen taistelivat puolueen puheenjohdosta Kuopion puoluekokouksessa. Virolainen voitti ja pudotti sitten juhannuspommin ”yleisistä syistä”, joiden vuoksi kokoomusta ei huolittu hallitukseen. Jutun teki Suomen Kuvalehteen opiskelukaverini Matti Vehviläinen.

Neuvostosuhteiden korostamiseen liittyi myös ensimmäinen varsinainen juttumatkani ulkomaille. Valtiovierailun pohjustukseksi DDR:n ulkoministeriö kutsui liudan suomalaisia toimittajia Itä-Berliiniin syksyllä 1974. Viikon matkan teemana oli ”25 Jahren mit Sovjet Union fest verbundet.”

Meitä kierrätettiin kaupungissa ja sen liepeillä, mutta ainut maaseuturetki tyssäsi lyhyeen. Sitä ei saanut omatoimisesti jatkaa. Kauniina ja kiinnostavina jäivät mieleen luonnonhistorian museo ja San Sucin linna, jonka ranskalaiset olivat aikanaan rakentaneet.

Tiedotustilaisuudet koostuivat pitkistä puheista, joiden aiheena oli kommunistisen järjestelmän ja Neuvostoliiton erinomaisuus. Teollisuutta ja urheiluvalmennusta esiteltiin

Berliinin keskustassa näkyi yhä sodan raunioita. Asuimme keskellä kaupunkia hotellissa nimeltä Stadt Berlin.

Juttujen lähettämisessä oli ongelmia. Kotiin palattua oli hämmennys suuri, kun otsikot olivat päin honkia. Mukana olivat ainakin legendaarinen kommentaattori Knud Möller ja Suomen Kuvalehden toimittaja Tuomas Keskinen. Möllerin juttuja julkaistiin Suomenmaassakin. Hän oli suosittu asiantuntija Ylen uutisissa.

Toimin Suomenmaassa 1972 – 1975 uutistoimittajana ja Helsingin asioiden kunnallistoimittajana.

Keskustan ainoa kaupunginvaltuutettu Ilkka Hakalehto teki aktiivisesti aloitteita, vaikka niille oli hankala saada kannatusta. Tutkijan perusteellisuudella hän esitteli ajatuksiaan kesken kokouksen lehdistöpulpetissa. Hän vaati pitkien perustelujensa julkaisemista sanasta sanaan, mikä oli mahdotonta tabloid-sivuilla.

Toimittajat istuivat kokouksissa tuntikausia. Niissä avautui kunnalliselämästä uusi puoli verrattuna keskipohjalaisiin. Molemmissa oli ja on vieläkin kapulakielisiä esityslistoja ja byrokratiaa.

Poliittisia lehmänkauppoja tehtiin sekä etelässä että pohjoisessa. Moraalikäsitykset olivat erilaisia. Hämmästyin sittemmin Ylivieskassa, kun syrjäkylän isäntä perusteli 70-luvulla kirjaston pienen lisämäärärahan hylkäämistä sillä, että romaanin luku on syntiä.

Mullistusten aikaa

1960 ja 70-luku olivat suurten mullistusten aikaa niin Euroopassa kuin maailmallakin. Prahan kevät ja opiskelijalevottomuudet vaikuttivat Tampereella ja Helsingissä, mutta minun piti keskittyä opiskeluun ja töihin. Luentolakon aikana olin auttamassa kotitilalla. Vietnamin sodan kauhut ja Nixonin Watergate-skandaali silti vaikuttivat herkkään mieleeni.

Työväenlauluja hoilailtiin bussissa, kun matkattiin oikeistolaiseen Kouvolan Sanomiin tekemään harjoituslehteä. Minulla ei ollut poliittista vakaumusta, vaikka isoisäni, Keskipohjanmaan perustajiin kuuluva Kalliokoski oli keskustalainen kuolemaansa asti. Keskustalehdet valitsin maalaistaustani vuoksi.

70-luvun alkupuoli oli nousukautta, jolloin toimittajille tarjottiin runsaita lounaita ja matkoja alkoholilla maustettuna. Työmaajuopottelu oli Helsingissä maan tapa. Meitä nuoria akateemisia katsottiin pitkään, kun valitsimme appelsiinimehun.

Viina vaati veronsa ihmisten terveydestä. Kun rahattomana ja viattomana menin töihin opiskelun jälkeen, oli pitkäaikainen kodinsivujen toimittaja juuri saanut potkut päihdeongelman takia. Iltatoimittajalla oli sama vaiva.

Alakerran Kilta-kuppilassa kävi ahkerasti useampi toimituksen edustaja työaikanakin. Parhaiten ystävystyin työkaveripariskunnan kanssa. Mies laskettiin keskioluen uhriksi, ja hän kuoli kolmekymppisenä. Vaimo menehtyi rintasyöpään vuonna 2000.

Mikromikko käyttöön

1975 muutin Ylivieskaan takaisin Kp:han ja Keski-Pohjanmaalle. Siitä alkoi 35-vuotinen kirjoittajan urani täällä. Se jatkuu yhä paperilla ja tietoverkoissa.

Kp:ssa toimin aluetoimittajana 1978 – 2013. Vuodesta 2000 lähtien olin kulttuuritoimittaja-aluetoimittaja. Paikallis- ja kulttuurijutut olivat päätyönä. Kirjoittaminen oli minulle tärkeintä, vaikka muuta säätämistä kuului paljon aluetoimittajan työhön.

Vuonna 1982 aloin käyttää Mikro Mikkoa. Jutun lähettämisessä oli kaksitoista vaihetta, joista laadin ohjeistuksen. Filmikuvien negatiivit lähetettiin autossa tai junassa. Filmit kehitettiin itse. Negoja jäi junan alle ja katosi. Digiajasta on ollut tässä mielessä paljon hyötyä. 

Toimituspalavereihin pääsin kesätoimittajana 1970, sitten Suomenmaassa ja jälleen Kp:ssa. Alkuun ne olivat harvinaisia ja juhlallisia tilanteita päätoimittajan johdolla. Kp:ssa mukana oli alkuun myös toimitusjohtaja Väinö Isohanni.  Joskus isoisäni Kalliokoski oli myös mukana, kun oli kotiin menossa. Hän oli Kp:n perustajia. Hän ja nuorisoseurakaverit keräsivät lehtiyhtiölle osakkaita maakunnasta.

Päivittäinen työnjako sujui myös melko patriarkaalisena käskytyksenä tyyliin: menepä sinä tyttö tuonne Kälviälle ja tee äitileirijuttu. Pikkuhiljaa sai esittää ja toteuttaa omiakin ideoitaan. Päälliköt olivat miehiä usein. Joskus ideani torpattiin, mutta sama aihe hyväksyttiin nuoren ja vähemmän koulutetun miehen esittämänä.

Omaa elämääni ja ihmissuhdeverkostoani olen voinut hyödyntää journalistina ja muussakin kirjoittamisessako urani ajan. Sukulaisia ja tuttavan tuttavia alkoi olla eri puolilla maakuntaa. Heistä sai kiinnostavia haastateltavia tai ainakin he antoivat juttuvinkkejä mielellään.

Työnantajalta tulevat odotukset ja vaatimukset olivat pikemmin määrällisiä kuin juttujen siältöön ja laatuun perustuvia. Välillä tehtiin markkinointiosaston suunnitelmien mukaan aluesivuja ja teemaliitteitä, joita näkyy edelleen. Ilmoitukset olivat pääasia, ja jutut tehtiin täytteeksi. Päivässä piti syntyä saman verran tekstiä kuin aikakauslehdessä kuukaudessa.

Nuorena jaksoi ja korosti mielessään lukijan tärkeyttä ja palvelemista. 70-luvulla sensaatiolehdet kasvattivat osuuttaan mediakentässä. Työkaverien kanssa kiittelimme onneamme, kun olimme laatulehdessä eikä tarvinnut huijata lukijoita tyhjillä lööpeillä missien romansseista.

Lukijaa sanotaan nyt mediakuluttajaksi. Kp:n naispäätoimittaja on samalla sisältöjohtaja. Laatulehtinä kunioittamani Kp ja Helsingin Sanomat lisäävät julkkisjuttuja ja asiaa henkilön kautta.

Alkuvuosina työ tuntui kiinnostavalta. Sitouduin ”meidän taloksi” ajattelemaani KP-konserniin lähes 101-prosenttisesti. Sitten järkytyin ensimmäisistä yt-neuvotteluista, joiden ansiosta aloitin omaehtoisen opiskelun. Jatkoin opiskelua vuorotteluvapaalla Oulun yliopistossa. Siellä opin uuden tavan kirjoittaa, ja tiedostin feminismini. Tärkein opettaja on kirjallisuuden emerita professori Liisi Huhtala.

Matkan varrella sain aviomiehen ja neljä poikaa. Kolmesta pojasta tuli insinööri ja yhdestä humanisti. Kolme pojista oli Kp:ssa avustajana. Tuskin tyrkytin toimittajan ammattia kenellekään.

Tärkeimmät mentorini toimituksessa ovat olleet päätoimittaja Lassi Jaakkola ja artikkelitoimittaja Arto Hietalahti. He ovat rohkaisseet kirjoittamaan omalla äänellä kolumneja ja pääkirjoituksiakin.

Kirjoittaessa olen kokenut hetkittäin flow-ilmiön. Toimittajana olen joutunut moniin tapaturmiin. Olen sairastunut monta kertaa ja parantunutkin.

Pitkästyttävissä kokouksissa olen harjoitellut kirjoittamaan vasemmalla kädellä siltä varalta, että menettäisin oikean käden.

Olen saanut liikuttavan kauniita palautteita lukijoilta ja työkavereilta. Haukkujen tullessa menin nuorena vessaan itkemään. Myöhemmin tein oikaisuja ja puolustauduin äänekkäästikin.

Elämä ja työ ovat nyt samaa kudetta ja lointa. Ajatuksissani en yritä niitä erottaa. Etätyötä en olisi pystynyt tekemään perheen keskellä. Nyt saan kirjoittaa rauhassa, mutta kaipaan lapsia ja lapsenlapsia. Mummut tasapainoilevat viruksen pirulaisen ja ikävän välimaastossa. Kirjoitus jatkuu, vaikka suunnitelmia joutuu muuttamaan.

Maarit Tyrkkö muistetaan läheisestä yhteistyöstään ja ystävyydestään presidentti Urho Kekkosen kanssa. Pääosan yli 50 vuotta kestäneestä työurastaan hän on kuitenkin tehnyt monipuolisena toimittajana ja tietokirjailijana.

Maarit Tyrkkö ajattelee työuraansa tienä, josta on haarautunut monia polkuja. Niistä on pitänyt valita epävarmana siitä, mihin ne vievät. On vain pitänyt uskoa valitsemaansa tiehen – siihen, että se sattuma on oikea.

Tämä tunne on vain vahvistunut koronakesän ja -syksyn kuukausina, jotka hän on viettänyt Kansallisarkistossa Helsingin Kruununhaassa järjestämässä arkistojaan.  Maarit Tyrkkö sanoo tätä ”toimita talosi” -elämänvaiheeksi.  Raamatun kuningasten kirjaan pohjautuva sanonta on lainaus hänen ystävänsä Helena Anhavan muistelmien nimestä. 

– Minä teen sitä nyt, hän sanoo kyyneleitä vastaan taistellen. Hän muistuttaa, ettei seitsemänkymppinen voi enää olla varma, ehtiikö kaiken haluamansa.

Hänen laaja arkistonsa saa vähemmän säntillisen kollegan haukkomaan henkeä.  Hän on hävittänyt joitakin vähämerkityksellisiä lerppuja ja korppuja, mutta pääosin kaikki aineisto koko uran ajalta on tallessa.

Seitsemän vuotta lähellä valtaa

– Kun olen järjestänyt näitä arkistoja, on se, että olen saanut läheltä seurata valtaa, noussut tärkeäksi. Mutta nyt ymmärrän nähdä myös aikaa siitä eteenpäin, Maarit sanoo. Tähän aikaan kuuluvat 35 vuotta kestänyt avioliitto Otavan kustannusjohtajan Pentti Huovisen kanssa ja ura muun muassa lääketieteeseen erikoistuneena freelancer-toimittajana ja tietokirjailijana.

Maarit on kertonut uransa alkuvaiheista ja seitsemästä vuodesta presidentti Urho Kekkosen lähipiirissä kirjoissaan Tyttö ja nauhuri (WSOY 2014) ja Presidentti ja toimittaja (WSOY 2016). Hän oli toimittamassa kaikkia vuodesta 1976 lähtien julkaistuja Kekkosen teoksia. Hän kuului myös siihen presidentin pieneen lähipiiriin, joka vietti tämän kanssa vapaa-aikaa hiihto- ja kalastusretkillä – useimmiten jokin työtehtävä mukanaan.

Toisen kirjan ilmestymisen jälkeen hänen yhteistyötään presidentin kanssa käytiin läpi lukemattomissa haastatteluissa ja kymmenissä täysiä saleja vetäneissä lukijatapaamisissa eri puolilla Suomea.

Vuoden 2017 lopulla Maarit pani pyöritykselle pisteen. Hänen piti päästä arkistonsa kimppuun, ja hän tarvitsi rauhaa ajatella ja analysoida kokemuksiaan. Pentti Huovinen oli kuollut toukokuussa 2016 pitkään sairastettuaan mutta silti yllättäen, vain pari kuukautta ennen toisen kirjan julkaisua. Kirjat olivat herättäneet henkiin muistot, joille Maaritin piti niitä tehdessään jättää jäähyväiset. Lukijatapaamiset ruokkivat niitä lisää. Hän ei ollut ehtinyt käsitellä puolison kuoleman ja pitämiensä esitelmien aiheuttamia tunnemyrskyjä. 

Nuoruuden into kannatteli

Tunnetun toimittajaäidin Marjatta Tyrkön (o.s. Tulenheimo) kasvattama Maarit alkoi kirjoittaa lehtijuttuja jo kouluaikana. Äiti ei suositellut hänelle toimittajan ammattia, mutta lukion jälkeen tytär kuitenkin tuli valinneeksi polkuja, jotka mutkien kautta veivät siihen.

Hän pyrki ylioppilaaksi päästyään Ateneumiin mutta ei päässyt. Niinpä hän hankkiutui ensin somistajaharjoittelijaksi ja sitten alan koulutukseen.  Pian hänet napattiin PR-emännäksi Wihuri-Yhtymään. Työ oli hauskaa, itsenäistä ja monipuolista ja johti lopulta talon henkilökunta- ja asiakaslehtien tekemiseen. Siitä kasvoi hinku journalismiin.

Hän alkoi avustaa ahkerasti Suomen Kuvalehteä ja kouluttautua työn ohella. Käytännön opastusta hän sai muun muassa vanhemmalta kollegaltaan Timo Kylmälältä ja sukulaiseltaan, toimittaja Juha Tantulta.

Kuvalehden avustaja-aikaan mahtui jälkeenpäin ajatellen uskomattomiakin tapahtumia. Yksi niistä oli Itävallan liittokanslerin Bruno Kreiskyn haastattelu kesäkuussa 1974. Maarit oli lähdössä ystävänsä, muotitoimittaja Tarja Vuokon kanssa lomamatkalle Itävaltaan ja ajatteli, että voisipa matkalla jotain juttuakin tehdä. Hän kävi toimituksessa kysymässä, olisiko siellä jotain toiveita.

– Ne tietysti ajattelivat, että pannaanpa tytölle luu kurkkuun ja sanoivat, että tuo vaikka presidentti Kirschlägerin haastattelu tai vielä parempi, jos saat liittokansleri Kreiskyn. Sinne ne jäivät hihittelemään, ja minä lähdin innokkaana nauhurin kanssa Itävaltaan.

Satumainen sattuma oli, että junamatkalla Salzburgista Wieniin Maaritin juttukumppaniksi sattui Itävallan liittopresidentin pressitoimistossa työskentelevä mies, joka antoi pari tärkeää puhelinnumeroa.

Juuri liittopresidentiksi valittu Kirschläger ei vielä antanut tehtävään liittyviä haastatteluja, mutta liittokansleri Kreiskyn haastattelu järjestyi. Maarit sai suurlähetystöstä mukaansa valokuvaajan ja valmisteli myös ajankohtaiseen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin (ETYK) liittyviä kysymyksiä.

Haastattelu tehtiin ruotsiksi, jota pitkään Tukholmassa asunut ja ruotsalaissyntyisen Vera Fürthin kanssa naimisissa ollut Kreisky mielellään puhui. 

– Kaikki meni hyvin, ja Kreisky lähetti vielä Kekkoselle terveisiä, ja minä mietin, että nekin kai täytyy jollakin tavalla viedä perille. Siinäkin yläkerran Herra auttoi minua. Jo saman vuoden heinäkuussa Kekkonen sairastui siihen eturauhasjuttuun ja joutui Meilahden sairaalaan, Maarit muistelee.

Presidenttihaastattelut ja ystävyys

”Eturauhasjuttu” oli se huomiota herättänyt Suomen Kuvalehden haastattelu, jossa Kekkonen avoimesti kertoi tuohon aikaan varsin vaietusta miesten vaivasta, prostatan liikakasvusta.

Maarit ei sen kummemmin ihmetellyt, miksi presidenttiä haastattelemaan lähetetään lehden nuori avustaja. Myöhemmin hän kuuli, että paria muuta naiskollegaa oli kysytty, mutta heille aika ei sopinut.

Maarit oli haastatellut presidenttiä myös vajaa vuosi aikaisemmin syksyllä 1973, kun Ilja Glazunov maalasi tämän muotokuvaa taiteilija Laila Pullisen ateljeessa.

Hän uskoo, että nämä jutut olivat ratkaisevia työnäytteitä, kun hänet joulukuun alusta 1974 vakinaistettiin Suomen Kuvalehteen.

Saman tien tuli kuitenkin käänne, joka vei Maaritin presidentti Kekkosen lähipiiriin, hänen luotetuksi ystäväkseen, keräämään muistelmamateriaalia ja toimittamaan hänen presidenttikautensa aikaisia kirjoja.

Rouva Sylvi Kekkonen kuoli 2. joulukuuta, ja linnan itsenäisyyspäivän juhlat peruttiin. Maarit, jonka oli ollut määrä mennä tekemään juhlista juttua, joutui Sylvi Kekkosen muistolehteä tehneeseen työryhmään. Hän sai tehtäväkseen valikoida kuvia presidenttiparin kokoelmista.

– Ester Markkola, joka oli presidentin taloudenhoitaja, toimitti linnaan Tamminiemestä valokuvia pari pyykkikorillista. Rupesin niitä järjestämään, ja se tarina loppui siihen, että jätin siihen lapun, että tänne tarvittaisiin joku huolellinen ahkera ihminen, joka järjestäisi nämä kuvat – ja ajatusviiva, joku sellainen kuin esimerkiksi minä.

Jonkin ajan päästä presidentin sihteeri Kaija Vesamaa soitti ja toivotti toimittajan tervetulleeksi järjestämään kuvia.

Kahden instituution palvelijana

Maarit Tyrkkö ei muista, että olisi koskaan joutunut pohtimaan, mitä presidentin lähipiirissä kuultua pitäisi tai voisi kertoa Suomen Kuvalehden toimituksessa. Hän piti suunsa kiinni kaikesta, mikä ei nimenomaan ollut Kuvalehteen kirjoitettavaksi sovittua. Hän muistuttaa, ettei ollut politiikan toimittaja. Kuvalehdessä politiikkaa seurasivat muut, ja heillä oli omat lähteensä.

­– Minulla oli muun muassa aukeama, jonka nimi oli Ihmisiä ja johon keräsin uutisia viikon tapahtumista. Toimituksessa ei tiedetty, mitä tiesin, ja minä en tiennyt, että se mitä minä tiesin, oli ehkä skuuppi. Niin sehän sopi kauhean hyvin.

Presidentillä ja Suomen Kuvalehdellä oli myös riitoja, mutta kumpikaan osapuoli ei pitänyt Maaritia niissä välikätenä.  Jälkeenpäin hän on tulkinnut joitakin käänteitä niin, että kun Simo Juntunen tuli Suomen Kuvalehteen ja nimimerkki Liimatainen (Kekkonen) sen takia lopetti lehteen kirjoittamisen, siellä haluttiin pitää joku, jolla oli mutkaton pääsy presidentin puheille.

Keväällä 1978 samat Jorma K. Virtanen ja Raili Mäkinen, joiden kanssa Maarit Tyrkkö oli neuvotellut Suomen Kuvalehden pestinsä, houkuttelivat hänet Uuteen Suomeen. Lehteä oltiin uudistamassa, ja siihen perustettiin naisten ja perheiden asioihin keskittynyt Uusi Suometar –osasto. 

– Minua kiinnosti sanomalehti. Paras toimittajan paikka on mielestäni sanomalehti. Olin ollut onnekas SK:ssa, jossa sain tehdä isoja henkilöjuttuja, mutta halusin kokea myös sykkivää sanomalehtimaailmaa.

Kausi jäi lyhyeksi. Jo syksyllä 1979 Maarit aloitti Weilin + Göösin kirjallisen osaston päällikkönä. Journalistin työ loppui siltä erää siihen, ja hänestä tuli juttujen tekijän asemesta se, joka ideoi kirjauutuuksia, seurasi kirjan valmistumista ja otti lehtiin yhteyttä kertoakseen kirjailijoista ja ilmestyvistä kirjoista.

Uuden Suomen ajalta jäi kuitenkin yhteys maan vanhimpaan journalistiyhdistykseen Suomalaiseen Sanomalehtimiesliittoon (SSL). Tätä haastattelua tehtäessä Maarit toimii sen puheenjohtajana, ensimmäisenä naisena sataan vuoteen. 

Avioliitto ja takaisin journalismiin

Marraskuussa 1981 Maarit solmi avioliiton Otavan kustannusjohtajan Pentti Huovisen kanssa. Se ei Weilin + Göösille sopinut, ja hän joutui jättämään työnsä. Hän palasi journalismiin. Töitä tarjottiin ”odotusajalla” Sanoma Oy:stä ja Uudesta Suomesta, jonne pääsisi heti. Maarit lähti vetämään Iltalehden kulttuuriosastoa. Parin vuoden kuluttua hän jäi kokonaan freelanceriksi.

Eniten työllisti Kotiliesi, jonka vakituisena avustajana hän 14 vuoden ajan seurasi terveyttä ja lääketiedettä ja teki henkilöjuttuja. Rinnalla syntyi kirjoja ja lääkäreiden pienoiselämäkertoja heidän erikoislehteensä. Noihin aikoihin hän toimi Lääketieteen toimittajien puheenjohtajana.

– Kun kirjoitin kirjoja, niin Pentti Huovinen, suomenkielen maisteri, luki alussa ja korjaili, oli jatkokouluttajana. Mutta hän kyllästyi siihen, kun totesi, ettei ole enää korjattavaa tai kun en suostunut hänen ehdotuksiinsa.

Maarit on ollut työteliäs ja tuottelias kirjoittaja. Lehtijuttujen ohella hän on kirjoittanut tai toimittanut yksin tai ollut työryhmän vetäjänä toimittamassa lähes 70:ää kirjaa – muistelmia, elämäkertoja, tieto- ja opaskirjoja.

– Tein aina duunia. Minun työni, harrastukseni ja iloni oli journalismi, kirjoittaminen.

Kiitollisuutta ja haikeutta

Maaritin muistelemisesta henkii kiitollisuus.

Hän miettii, vieläkö ehtii ja jaksaa toimittaa vanhempiensa arkistot, joita hän on tutkinut vasta pintapuolisesti. Millainen oli Aamulehden kirjeenvaihtajana ja SS-miehenä Saksassa ja Kaukasuksella olleen isän Jukka Tyrkön tarina, mikä sodan jälkien osuus vanhempien avioliiton kariutumiseen? Mitä kaikkea sisältävät päiväkirjat, joihin muistisairaan äidin luona päivittäin pistäytyneet ystävät kymmenen vuoden ajan tekivät muistiinpanoja?

– Työhuoneellani on vielä kirjojeni käsikirjoituksia ja työmuistiinpanoja, leikekirjat ovat jo täällä Kansallisarkistossa, ja se on hyvä. Tarinoita siis riittää…

Maaritille luontevin tapa muistella olisi kirjoittaa.

– Mutta ehkä tärkeintä on ollut kulkea tämä tie, hän sanoo.

Tässä oma tekemäni juttu kulttuuritoimittajan vuosistani Keskipohjanmaassa.

Viivyin ja viihdyin Keskipohjanmaassa lähes 40 vuotta eli täsmällisesti ilmaistuna 37, 5 vuotta vuodesta 1968 vuoteen 2005 saakka. Koko ajan kulttuuritoimittajana ja myöhemmin sen esimiehenä.

Koulutukseltani olen filosofian maisteri (s.1940 Lapualla) Helsingin yliopistosta ja tavoitteenani oli äidinkielenopettajan ura. Kokeilinkin opettajana muutaman vuoden pohjoisessa Lapissa ja viihdyin lasten kanssa. Mutta koulumaailma oli silloin niin kovassa murroksessa, että pelotti jäädä loppuelämäksi. Viimeinen varoitus tuli kun Pyhäjärven yhteiskoulun kello kilisi ruokatunnille ja oppilaat säntäsivät hetikohta ulos ovesta niin reippaasti,että useampi tuoli ja pulpetti kaatui siinä rytäkässä. Olin jo hakenut Keskipohjanmaahan kulttuuritoimittajaksi.

Kun tulin Keskipohjanmaa-lehteen kulttuurissa olin ainoa toimittaja. Piti hallita kaikki kulttuurin ja taiteen alueet ainakin siten, että pystyi juttuja, uutisia ja haastatteluja tekemään. Mielenkiintoni kohdistui aluksi enemmän kirjallisuuteen, josta oli korkein yliopistollinen arvosanakin. Uutuuksien runsas esittely hämmensi joitakin lehden johtoportaassa, joten jouduin niitä karsimaan. Ilokseni pääsin kuitenkin joskus haastattelemaan kuuluisia kirjailijoita, jotka vierailivat Kokkolassa tai Pietarsaaressa kuten Inkeri Kilpistä, Märta Tikkasta, Hannu Salamaa ja Pirkko Saisiota. Keski-Pohjanmaalla kirjailijoita on harvassa. Lastenkirjailija Inkeri Karvonen on suotta jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Kokkolalaislähtöinen runonruhtinas Tuomas Anhava suostui haastatteluun siten, että lähetin paperilla kysymykset, joihin hän vastasi. Omaa tekstiäni sain juttuun otsikon verran.

Arvosteluja ryhdyin sitten kaikessa viisaudessani laatimaan myös teatterista. Seurasin Kokkolan lisäksi Seinäjoen ja Vaasan teattereiden ensi-illat sekä kävin joka kesä Tampereen Teatterikesässä, jossa sain ilokseni viipyä useamman vuorokauden puolella päivärahalla.

Kulttuurikenttä on laaaja kuten tiedetään; Kokkolassa työllistivät hiljattain perustettu musiikkiopisto, sittemmin konservatorio, museot, taidetoimikunta ja kaupunginteatteri, joka viimeksi mainittu toimi tuolloin yhden palkitun henkilön varassa, siis harrastajavoimin. Erkki Poikonen tuli johtajaksi Seinäjoelta ja piti kyllä yhteyttä toimitukseen, puhvityrkytyksin vähintään kerran viikossa.

Kulttuuritoimittajan reviirille luettiin kaikenmaailman juhlat, päättäjäiset ja rahanjaot. Niinpä 1970- ja 1980-lukujen Keskipohjanmaasta saa lukea tarkat selostukset maakunnan juhlista, esiintyjät ja soitetut kappaleet, puheen referaatit sekä apurahansaajaluettelot mainiten. Monin kuvin elävöitettyinä.

Erityisellä mielenkiinnolla odottelin aina valtakunnallisesti tunnetun Ykspihlajan työväennäyttämön ensi-iltoja, joista mieleen jäi esimerkiksi Gorki-dramatisointi Äiti ja monet muut. Samaa intoa ja paneutumista ei juuri muualla tavannutkaan kuin harrastajanäyttämöillä.

Kaustisen festivaalit olivat oma lukunsa eikä 1970-luvun persoonia kuten Otto Hotakaista ja Konsta Jylhää koskaan unohda. Ottohan soitti Lokakuun polkkansa viulu polvella. Kun Konsta itsekin liikuttui Vaienneen viulun tulkinnasta, kostuivat jokaisen kuulijan silmät täpötäydellä Kalliopaviljongilla.

Kaustiselta tehtiin aina joka päivä aukeama ja sunnuntaina neljä sivua, joista kaksi oli kuvaajien kooste viikosta. Ja ne olivat niitä isoja sivuja vielä silloin. Ehkä voidaan pitää Kaustisen huikeaa menestystä vuosikymmenten mittaan myös jonkin verran oman maakuntalehden ansioksi. Toimittajat kun fanittivat kansanmusiikkia. Olimme koko viikon kuin horteessa…

Näyttelijöitä ja ohjaajia, tunnettujakin houkuteltiin Kokkolaan ja heidän haastattelunsa olivat työn kohokohtia, Hannu Salama, Laura Jurkka, Ossi Räikkä, Jorma Uotinen, Kalervo Nissilä mainitakseni sekä tietysti Jukka-Pekka Rotko, joka kahteen otteeseen johti Kokkolan teatteria. Leea Klemola nousi kuuluisuuteen Kokkolasta. Sympaattisimpina näyttelijöistä muistan Lauran ja Jorman.

Esityksistä koskettavimpina palautuvat mieleen Anne Franckin päiväkirja ja mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli Käenpesän. Ossi Räikän ohjaukset olivat aina tapauksia, niistä mainittakoon Pentecost- helluntainaatto, Anna Karenina, Cabaret ja Viimeiset kiusaukset. Kokkolan teatteri ei häpeä muihin verrattuna tasossaan. Monet pitkäaikaiset näyttelijät kuten esimerkiksi Silja Saarimaa ja Eija Varima olisivat menestyneet, missä tahansa, mutta jäivät onneksemme Kokkolaan.

Kuvataitelijat ovat oma laatunsa, sillä joskus vaikka olivat näyttelynsä avajaisissa paikalla eivät juurikaan avanneet teoksiaan, vaan kehottivat vain katsomaan. Yhteisnäyttelyistä kehkeytyi usein kiistaa siitä, ketkä ovat oikeita taiteilijoita, ketkä amatöörejä. Siluettitaiteilija Kerttu Meriläinen ja kuvataiteilija Justus Sarisalo keikkuivat kahden vaiheilla, koska olivat leipätyössään opettajia, silti taitavia kuvataiteen tekijöitä. Nousevista kyvyistä Hannu Leimusta ja Pekka Jylhästä tein kannustavat haastattelut. Tinataiteilija Rauha Eklund ja moniosaaja Bo Aurèn kertoivat aina mieluusti teoksistaan. Kun taas Esa Riippa on ollut kriittinen sekä Keskipohjanmaan juttuihin että kuviin. Outi Heiskanen ei edes saapunut oman näyttelynsä tiedotustilaisuuteen. Bo Aurènista tein pyynnöstä eläkkeellä elämäkerran.

Keski-Pohjanmaalla musiikilla on suuri rooli ja ihmettelenkin, kuinka näin kirjallinen ihminen kulttuuriosastoon palkattiin. Muutaman vuoden kuluttua kulttuuriin saatiin erikoistoimittaja, joka huolehti kritiikeistä. Musiikin asiantuntijat eivät kuitenkaan toimituksessa kauan viipyneet, joten arvostelijoita joutui jatkuvasti metsästämään.

Haastattelin itse tunnettuja muusikoita, jopa maailmantähtiä, kuten Martti Talvela ja Eero Heinonen, Taru Valjakka, Heimo Haitto, Soile Isokoski. Paikalliset suuruudet olivat säveltäjä P.H. Nordgren ja Juha Kangas, molemmat selväsanaisia ja avuliaita selittämään musiikkikappaleiden taustaa. Haastattelut eivät olleet mitään syvähaastatteluja, vaan usein tiedotustilaisuuden ohessa tehtyjä. Kamariorkesterin solisteiksi ja johtajiksikin saapui joskus ulkomaalaisia, joten ruotsin, saksan ja englanninkielikin tuli tarpeeseen.

Päätoimittajat Pentti Pulakka ja Lassi Jaakkola olivat kulttuurimyönteisiä eivätkä puuttuneet kulttuuritoimituksen sisältöön mitenkään. Aivan vapaasti sai temmeltää. Joskus Pulakka toi terveisiä taiteilijoilta tai maakunnasta, mutta ei kieltänyt tai ehdottanut mitään. Ehkä joskus tarjosi aiheen.

Lukijoilta olisin odottanut enemmänkin palautetta. Ärhäkimmät puheenvuodot aiheuttivat Salaman Juhannustanssit ja Dario Fon monologi Mysteerio Buffo. Laajempaa polemiikkia käytiin lehden palstoilla Jusa Peltoniemen Kokkola-aiheisesta näytelmästä Täältä melkein Tokioon, jonka olin kuulemma käsittänyt aivan väärin.

No, erehtyminen on inhimillistä!

Raija Pelttari, Kokkolassa helmikuussa 2021

Anna-Liisa Lilius aloitti tiedottajana ja päätyi taloustoimittajaksi. Yhteinen nimittäjä uran aikana on ollut yritysten toiminnan ja toimintaympäristön avaaminen yleisölle.  ”Jos haluan jotakin selvittää, niin kyllä siitä jotakin useimmiten löydän. Enkä anna helposti periksi: jos en löydä tänään, niin jatkan huomenna.”

Anna-Liisa Liliuksen, Annukan, lapsuudenkoti Haapajärvellä oli tiedonhaluinen.  Rautatieläis-isä ja pankkivirkailijaäiti lukivat Helsingin Sanomia, mistä myös tytär oppi seuraamaan maailman menoa.

”Isän kanssa keskustelin yhteiskunnallisista asioista. Meillä oli suorastaan urheiluna se keskustelu. Kun opiskeluaikana menin kotiin, äiti ihmetteli, että ’voi hyvänen aika, kun yökaudet täytyy puhua’.”

Perhe muutti Ouluun 1964 isän työn vuoksi. Annukka kävi lukion Oulun Normaalilyseossa (nyk. normaalikoulu). Hän valitsi kielilinjan: latinaa, englantia, saksaa, ruotsia ja suomea. Kiinnostus kieliin ei lähtenyt niinkään ammattihaaveista kuin ajatuksesta, että kielet ovat avain avaraan maailmaan.

”Suuri unelmani oli nähdä maailmaa. Minulla oli matkatoimiston esitteitä seinällä, kun ei silloin vielä päässyt oikein mihinkään.”

Kaverin kaverilta Annukka kuuli ASLAn stipendien yhteydessä jaettavista amerikkalaisten yliopistojen yksityisistä stipendeistä ylioppilastutkinnon suorittaneille. Ilmoitus löytyi abivuoden syksyllä Helsingin Sanomista, ja Annukka päätti hakea. Se vaati suosituksia englannin opettajalta, todistuksen kielitaidosta – natiivin testaajan puheille piti vuonna 1966 lähteä yliopistokaupunki Oulusta Kemiin – ja lääkärintarkastuksen Helsingissä.

Syksyllä 1967 tuore ylioppilas matkusti Chicagon eteläpuolella sijaitsevaan Augustana Collegeen.

”Matkarahat tienasin kesätöissä Oulussa Kansallis-Osake-Pankissa. Nousin ensimmäistä kertaa elämässäni lentokoneeseen. New Yorkissa asetuin ensimmäistä kertaa elämässäni muutamaksi yöksi hotelliin, koska halusin katsoa nähtävyyksiä. Sitten matkustin Greyhound-bussilla Keskilänteen, missä odottivat opinnot ja huone opiskelija-asuntolassa. Tulin takaisin kesäkuun lopussa, koska ensin kiersin Greyhound-bussilla Keskilännestä San Franciscoon ja takaisin New Yorkiin.”

Maailmanmatkailun jälkeen Annukka pääsi papereilla Tampereen yliopistoon lukemaan sosiaalipolitiikkaa sekä sivuaineena lehdistö- ja tiedotusoppia.  Jo toisena vuotena hän vaihtoi pääaineeksi markkinoinnin taloudellis-hallinnollisessa tiedekunnassa. Sosiaalipolitiikka ei sittenkään tuntunut omalta.

Tiedottajan tielle

Yliopisto-opetus Tampereella oli pettymys: liian moni professori kuittasi luennot lukemalla vanhoja muistiinpanojaan. Hyödyllisimmiltä tuntuivat lehdistöopin harjoituskurssit ja keskustelut opiskelijoiden kanssa alakuppilassa.

Lehdistöopin cum laude -arvosanaan kuului kolmen kuukauden harjoittelu. Annukka arveli, ettei sivuaineopiskelija pääsisi lehteen ja mietti vaihtoehtoja. ”Koska pääaineeni oli markkinointi, ajattelin ensimmäistä kertaa konkreettisesti, että minäpä ryhdyn tiedottajaksi. Soitin Kansallis-Osake-Pankin tiedotuspäällikölle, ja sain puhuttua itselleni harjoitteluksi kelpaavan kesätyöpaikan.”

Tiedottaminen oli vielä 1970-luvun taitteessa suhdetoimintaa. Toimittajille järjestettiin tilaisuuksia, joissa esiteltiin uusia tuotteita, kostean tarjoilun lomassa. Lisäksi Annukka kirjoitti artikkeleita pankin julkaisuihin. Harjoittelu meni nappiin, sillä seuraavana talvena pankki tarjosi sijaisuutta.

Tarjous tuli ajallaan. Annukka oli vastikään mennyt naimisiin ja mies saanut työpaikan Helsingistä – rahasta oli huutava pula. Puolen vuoden sijaisuuden jälkeen hän palasi opintojen ääreen, kunnes syksyllä 1972 oli jälleen haettava töitä, jotta sai laskut maksettua.  Paikka löytyi vasta perustetusta Ilmailuhallituksesta, jonka tiedotussihteerina Annuka – edelleen taloustieteiden ylioppilas – aloitti elokuussa 1972. Maisterin paperit tulivat postissa keväällä 1973.

”Tiedottaminen oli silloin ihan uutta toimintaa koko valtionhallinnossa. Työ oli hyvin opettavaista! Tein muun muassa monistemuotoista sisäistä tiedotuslehteä. Ja nyt kun olin oikea toimittaja, halusin tekstin kahteen palstaan. Konekirjottajaraukat kirjoittivat sitten tekstit puhtaaksi. Monistamosta löytyi piirustustaitoinen henkilö, joka piirteli kuvia.”

Tiedotussihteeri kuului pääjohtaja K.J. Temmeksen alaiseen erityisryhmään. Ilmapiiri oli mukava, mutta 1970-luvun virastokulttuuria kuvaa, että pääjohtaja teki sinunkaupat kaikkien miesten kanssa, mutta ei kenenkään naisen.

Yritysviennin edistäjästä freelanceriksi

Vuonna 1975 Annukka aloitti työt Vientikoulutussäätiössä, joka edisti Suomen ulkomaankauppaa kouluttamalla yrityksiin vientikaupan osaajia. Työpaikan vaihdos vei jälleen lähemmäs toimittajan töitä: uudessa työssä hän toimitti asiakaslehteä, esitteitä ja muita julkaisuja. Työssä tarvittiin englannin kielen taitoa, markkinointi- ja toimitusosaamista.

Sitten syntyi kaksi tytärtä ja kaiken mukavan lisäksi päivähoito-ongelmat. Toisen lapsen jälkeen tuntui, että piti valita.

”Sanoin itseni irti, mutta kiitos edistyksellisten esimiesten sain osan töitäni mukaani ja jatkoin asiakaslehden tekemistä. Aloin myös sentata muualle.”

Yksi uusista asiakkaista oli Insinööriuutiset (nyk. Tekniikka & Talous), joka pari vuotta myöhemmin, 1980-luvun puolivälissä, haki kolmea ’ekonomitoimittajaa’ tekemään keskiviikon lehdessä ilmestyviä ”Yrityksen funktiot” -teemasivuja. Ne käsittelivät vuoron perään johtamista, markkinointia, taloushallintoa ja tuotantoa.

”Ajattelin, että tuo on niin nappiin kuin ikinä olla voi. Vientikoulutussäätiön ansiosta olin oppinut paljon yrityksistä.”

Työsopimus allekirjoitettiin viikossa, mutta läsnäolovelvollisuutta oli vain kolme päivää. Tämä mahdollisti työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen joustavasti.

Lehdistön kulta-aikaa

1980-luvulla elettiin lehdistön kulta-aikaa: taloudessa meni hyvin ja rahaa riitti myös teknologisiin innovaatioihin. Insinööriuutiset oli Suomen suurin aikakauslehti mainosten määrällä mitattuna ja myös yksi ensimmäisistä näyttöpäätteisiin siirtyneistä toimituksista.

Annukka kirjoitti paitsi markkinoinnista ja mainonnasta myös ajan johtamisilmiöstä, laatujohtamisesta. ”Ja varmaan tämä minun konepajakiinnostukseni alkoi Insinööriuutisissa.”

Konepajoista Annukka kirjoitti paljon myös seuraavassa lehdessään, Talouselämässä, jonne hän vaihtoi vuonna 1989. Insinöörilehdet Oy ja Talouselämä Oy fuusioituivat uuden vuosikymmenen alussa Talentumiksi.

”Olin lukenut Talouselämää pitkään – se nyt vaan oli paras talouslehti. Työhaastattelussa joku toisella puolella pöytää istuvasta ’triumviraatista’ – päätoimittaja Pertti Monto sekä toimituspäälliköt Jouni Luotonen ja Esko Rantanen – kysyi, osaanko lukea tilinpäätöksiä. Vastasin, että kyllä minä niistä jotain ymmärrän, mutta en ole mikään mestari.”

Talouselämässä oli tuolloin tehtäväkiertojärjestelmä, jossa toimittajat vaihtoivat ryhmästä toiseen. Osa tehtävistä oli ryhmän vetäjän, lehden osaston tuottajan töitä. Annukka ehti vuosien varrella kiertää kaikissa ryhmissä ja vetää myös lukuisia erityisprojekteja, kuten Suomen suurimmista yrityksistä kertovan Talouselämä 500 -selvityksen. Tilinpäätösten ymmärtäminen tuli siis tutuksi.

”Kun perehtyy johonkin yritykseen, siinä aukeaa jännä palapeli, kun alkaa ymmärtää niiden palasten sopimista yhteen. Mielenkiintoisia olivat myös haastateltavat, esimerkiksi ABB:n pääjohtaja Percy Barnevik tai Peter Wallenberg. Kansainvälisten yritysten tilaisuuksissa oppi uutta. Jossain Siemensin pressi-infossa Münchenissä näki, miten valtava yhtiö toimii. Yrityksistä kirjoittaminen on toimittajalle haastavaa, mutta koin, että työ oli merkityksellistä: yrityksillä on suuri merkitys kansantaloudelle, ja on tärkeää, että yrityksistä kirjoittava toimittaja ymmärtää, missä maailmassa ne toimivat.”

Omilla ehdoilla irti palkkatyöstä

Omana vahvuutenaan Annukka pitää sitkeyttä tiedon haussa: ”Jos haluan jotakin selvittää, niin kyllä siitä jotakin useimmiten löydän. Enkä anna helposti periksi: jos en löydä tänään, niin jatkan huomenna.”

Esimieheksi Annukka ei koskaan hakeutunut – riitti, kun Talouselämän tehtäväkierrossa toimi monta kertaa ryhmänvetäjänä. Haasteellisimmalta tuntui vetää ensimmäistä kertaa sijoittamiseen keskittyvää toimittajaryhmää. Asiantunteva lukijakunta edellytti lehdeltäkin asiantuntemusta.

”Silloin oli joku burnout lähellä… Vähitellen perehdyinmuun muassa kiinteistösijoittamiseen ja tuli jonkunlainen oma lähteiden verkosto. Tuohon aikaan sain parhaan kiitoksen esimiehyydestä: Yksi ryhmäläisistä oli tuskaillut jutun kanssa, ja yritimme sitten yhdessä miettiä, miten se pitäisi tehdä. Jälkikäteen hän sanoi, että olin ’paras pomo ikinä’.”

Toimittajana Annukan missio oli auttaa lukijaa ymmärtämään yritystalouden ilmiöitä. ”En minä maailmaa pyrkinyt muuttamaan, mutta jos jollain tavalla pystyi tarjoamaan jotakin hyödyllistä tai kiinnostavaa lukijalle.”

Median 2000-luvun kurjistumiskierre kavensi toimitusten mahdollisuuksia perehtyä, ymmärtää ja analysoida. Myös Talouselämässä käytiin yt-kierroksia.

”Vaikka minulla oli ikää, olin työhaluinen ja työkykyinen. Ajatus työuran loppumisesta irtisanomiseen tuntui aivan hirveältä. Päätin pitää itse huolen siitä, että se ei lopu niin.”

Vuonna 2010 Annukka siirtyi vapaaksi toimittajaksi, minkä jälkeen hän on kirjoittanut muun muassa yrityshistoriikkeja ja muita tilaustöitä.

Pieni tyttö, joka  keinotteli itsensä uhkarohkeasti yläkerran huoneestaan  kuistin katolle ja huuteli sieltä ohikulkeville ihmisille. Koulutyttö, joka vaikutti  suuna päänä oppilasneuvostossa, ja myöhemmin monissa muissa yhdistyksissä.

Tyttö, joka kulki usein metsissä metsäteknikko-isänsä kanssa ja oppi rakastamaan luontoa.

Toimittaja, joka rohkeasti avasi suunsa infoissa ja otti asioista selvää perusteellisesti, aina kaupunginhallituksen b-listoja myöten.

Nämä mielikuvat, tai oikeammin tosiasiat, liittyvät kokkolalaiseen toimittaja Yrsa Slotteen.

Journalistin uransa alkutaipaleella Yrsa Slotte suunnitteli vielä opiskelevansa juristiksi, nimenomaan ympäristöasioihin erikoistuneeksi lainoppineeksi.

Toimittajan työt hän aloitti freenä Ylen ruotsinkielisessä aluetoimituksesssa vuonna 1972, kunnes hänet pian kutsuttiin Kokkolassa ilmestyneen Österbottningenin eli ÖB:n avustajaksi.

– Tein kaikenlaista, valokuvasin ja kirjoitin kuvatekstejä, muun muassa Lucia-neidosta, tulipaloista, oudonmuotoisista perunoista…

Pian Slottella oli vakituinen työpaikka uutistoimittajana ÖB:ssä. Ajatus juristin työstä kyti kuitenkin mielessä. Pääsykoekirjat oli hankittu ja luettu, tarkoitus oli lähteä pyrkimään oikeustieteelliseen. Raju poskiontelontulehdus esti kuitenkin lähtemisen.

– Ei harmita ollenkaan, että juristiin ura jäi haaveeksi, eikä toimittajaksi jääminen kaduta. Molemmat ovat hyviä vaihtoehtoja.

ÖB:ssä Slotte toimi ennen pitkää toimituksen luottamusmiehenä. Sihteerin tehtävä Keski-Pohjanmaan sanomalehtimiehissä työllisti paljon erityisesti journalistien lakon aikana 1980-luvun alussa.

Onnellisena aluetoimittajana

Vuonna  1979 Vasabladetin toimituspäällikkö Dennis Rundt kutsui Yrsa   Slotten Kruunupyyn aluetoimittajaksi. Hiljainen Kruunupyy ei tuntunut järkevältä paikalta, vaan Slotte tahtoi Kokkolaan, missä asiat tapahtuivat. Hän sai tahtonsa läpi.

– Siitä alkoi etätyöhistoriani, jota kesti vuoteen 2005 asti. Se oli ihanaa, kymppi plus -aikaa. Minulle annettiin vapaat kädet, sain toteuttaa ideoitani mielin määrin. Toimitus oli kotonani, palkka oli hyvä, minulle tilattiin paljon lehtiä. Huomasin, että työlleni annettiin arvoa, ja minusta tykättiin. Siksi päätin, että annan lehdelle kaikkeni.

Rundt ja päätoimittaja Birger Thölix olivat hyviä sparraajia ja keskustelukumppaneita.

Yrsa Slotte teki työtään innolla, otti selvää asioista lukijoita varten, satsasi kirjoittamiseen ja kieliasuun.

Ympäristö- ja vesistöasioista oli tullut polttavan ajankohtaisia. Slotte ei lähtenyt Koijärvelle mieltä osoittamaan, mutta muun muassa Koijärvi-liikkeen johtohahmoihin kuulunut Jaakko Luoma oli hänen tuttavansa.

– Itse jatkoin aktivistina työssä kotiseudulla, hän toteaa.

– Vesilainsäädäntö oli tuohon aikaan todella huonolla tolalla. Vesihallitus yksin laati suunnitelmat siitä, mitä tehtäisiin, kun esimerkiksi Perhonjoki tulvisi. Vesistö uomitettiin uuteen uskoon pelkällä Länsi- Suomen vesioikeuden tilapäisellä työluvalla. Tästä käytännöstä hyötyivät vain teollisuus ja voimalaitosten omistajat. Vettä kerättiin altaisiin teollisuuden tarpeisiin, tarvittaessa juoksutettavaksi. Ihmisille ja eläimille joen myllertäminen aiheutti haittaa ja kärsimyksiä Alavetelissä saatiin muun muassa valtavia tulvia ja mäkäräisparvia, jotka kiusasivat lehmiä hengiltä. Vanhan luonnonuoman jää saattoi talvella muodostua parimetriseksi… Tällainen toistui kaikissa Pohjanmaan joissa.

Slotte seurasi muutostöiden kulkua käytännössä.

– Muistan miten seisoin multakasojen päällä salaa kuvaamassa, kun joelle kaivettiin uusia uria ja tukittiin vanhoja.

– Tästä aihepiiristä haastatellessani olin joskus aika aggressiivinenkin, jälkeen päin ajatellen liiankin härski. Painoin päälle kaiken aikaa.

Jutuissaan hän jaksoi sinnikkäästi pitää esillä vesistöasioita. “Ympäristöihmisten” lisäksi niistä pian kiinnostuivat poliitikotkin. Kansanedustaja Boris Renlund (rkp) ajoi voimakkaasti muutosta lakiin. Niinpä saatiin aikaan Lex Kaitfors, jonka mukaan vesistötöitä ei saanut aloittaa ennen mahdollisten valitusprosessien viemistä loppuun saakka, eikä ilman KO:n tai KHO:n lupaa.

Rakkaus luontoon, huoli ympäristöstä

Kiinnostus ympäristöasioihin johti myös kansalaisaktiivisuuteen:

– Olin perustamassa Kokkolanseudun ympäristöyhdistystä ja Vihreitä Kokkolaan. Yhdessä K.H. Renlundin museon nykyisen museonjohtajan Kristina Ahmaksen kanssa vaadimme monien Kokkolan vanhojen rakennusten säilyttämistä.

Rakkaus ja kiinnostus luontoon syntyivät jo lapsuudessa.

– Isä oli metsäteknikko, ja kuljin hänen kanssaan paljon metsissä. Kävelimme käsi kädessä kinttupolkuja pitkin ja istuimme nuotiolla eväitä syömässä. Sitten isä sammutti nuotion, hyvin, hyvin huolellisesti.

– Kesäpäivinä, kun raskas höyryveturi lähti liikkeelle läheiseltä asemalta, isä nousi talomme katolle tähystämään, syttyikö kipinöistä mahdollisesti tulipalo radanvarressa. Hän oli hyvin huolellinen, ja huolekaskin. Tämä varmaan osaltaan saa minutkin tuntemaan huolta luonnosta.

Yrsa Slotten mielestä hyvällä toimittajalla on oltava idealismia ja päämäärä. Hänen on oltava maailmanparantaja ja kerrottava ihmisille, mitä ja miksi.

– Ei kannata ruveta toimittajaksi, jos ei halua kertoa ihmisille juttuja, ja selittää, mitä ja miksi, hän sanoo.

Vaikka aluetoimittajan itsenäinen sopi Slottelle, hän siirtyi mielellään ÖB:n toimitukseen.

– Ajatus työyhteisöstä ja siihen kuulumisesta kiehtoi, hän kertoo.

Työilmapiiri ja yhteenkuuluvuuden henki oli toimituksessa tuolloin todella hyvä. Vääränlaista kilpailuhenkeä ei ollut, aamupalavereissa ei kyräilty.

Kysymys työyhteisön merkityksestä tuo Yrsa Slotten mieleen Lars Huldénin agraarimaailmaan sijoittuvan runon “Att arbeta tilllsammans”.

Runo alkaa:

”Det är en lycka

då man kan

arbeta tillsammans

med dem som man

hör samman

med.”

ja päättyy:

”Då var vi allesammans.

Vi var vi då.”

– Me tosiaan olimme me, silloin, Yrsa Slotte vahvistaa.

Lehtimaailman omistus- ja monet muut muutokset koettelivat ÖB:tä. Vuonna 2008 vuodesta 1898 ilmestyneen paikallislehden taru loppui, kun ÖB ja Pietarsaaressa ilmestynyt JT (Jakobstads Tidning) fuusioitiin  ÖT:ksi (Österbottens Tidning). Osa toimittajista sai lähteä, jotkut jäivät sinnittelemään muuttuneissa oloissa. Yrsa Slotte palasi tuolloin muuttuneeseen lehteen, ÖT:hen. Satsaukset ja painopiste kohdistuivat hänen mukaansa nyt Pietarsaareen eivätkä Kokkolaan. Viimeiset pari työvuotta olivat turhauttavia, ja vuonna 2013 Yrsa Slotte sanoutui irti.

Ruotsi on rakas äidinkieli

Kokkola on suomenruotsalaisten viimeinen linnake pohjoisen suunnalla, ja vahvasti suomenkielistynyt etenkin 1960-luvusta lähtien. Oma äidinkieli on Kokkolan Kirkonmäellä syntyneelle ja kasvaneelle Yrsa Slottelle rakas ja tärkeä.

– Haluan puolustaa, vaalia ja kehittää sitä. Viihdyn oman kieleni parissa, viihdyn omalla kotiseudullani. Kokkola on minulle perin juurin tuttu, se on hyvä pelikenttä, ja itselläni on pelisilmää – kotikenttäetu kaiken aikaa. Tiedän, miten lukijat ajattelevat, sanoo nainen, jonka paikallistuntemus on erinomainen.

Slotte on aina oivaltanut paikallisten juttujen tärkeyden ja kiinnostavuuden. Ihmisläheisyyttä ja konkreettisuutta hän sanoo oppineensa muun muassa seuratessaan Ruotsin televisiota.

Kaksikielisessä kaupungissa on etu, että Slotte hallitsee myös suomen erittäin hyvin.

– Pystyn hyppäämään kahden kielen välillä vaivatta hän sanoo.

Hyvän suomen kielen taitonsa hän lukee edesmenneen elämänkumppaninsa, Kokkolan kaupunginteatterin johtajana vaikuttaneen  Erkki Poikosen ansioksi.

– Hänen kauttaan pääsin sisään suomenkielisten kulttuuriin ja elämänpiiriin. Hän opetti ja inspiroi minua.

Oman lehden päätoimittajaksi

Työhistoria ei pääty Yrsa Slotten irtisanoutumiseen ÖT:stä. Eläkkeelle siirtymisen jälkeen hän ja muutama muu ÖT:n entinen toimittaja päättivät perustaa uuden lehden, Nya ÖB:N, joka keskittyisi Kokkolan asioihin. Slotte otti kantaakseen päätoimittajan vastuun.

– Meitä ärsytti se, että Kokkolan ruotsinkieliset olivat menettäneet äänitorvensa. ÖT ei vastannut kokkolalaisten odotuksia.

Päätös lehden perustamisesta tehtiin maaliskuussa 2015. Syyskuussa ilmestyi ensimmäinen Nya ÖB.

– Silloin tajusimme kirkkaasti, mihin olimme ryhtyneet, ja minkä vastuun ottaneet. Ymmärsimme, että urakka oli suunnattoman suuri.

Lukijoiden palaute kuitenkin rohkaisi. Melkein joka päivä joku soitti ja antoi juttuvinkkejä. Tilaajia oli enimmillään 2000. ÖB:llä oli parhaina päivinään ollut 5000 tilaajaa.

Kerran viikossa ilmestynyt lehti ei uutisoinut päiväkohtaisia asioita, mutta pystyi taustoittamaan niitä. Henkilöhaastattelut kuuluivat lehden antiin.

Pääkirjoituksissaan Yrsa Slotte käsitteli usein paikallisia aiheita ja korjaamista vaativia epäkohtia, jotka saattoivat liittyä esimerkiksi kaupunkikuvaan. Päätoimittaja teki työtään palkatta, ja lisäksi lehdellä oli kaksi palkattua työntekijää sekä muutamia vapaaehtoisia.

– Lehdenteko oli kivaa, mutta toisaalta helvetin raskasta, Slotte tilittää.

Nya ÖB ilmestyi 2,5 vuotta, mutta lopulta talous ja tekijöiden jaksamisen rajat tulivat vastaan.

– Luovuttaminen ei ollut helppoa, mutta kuitenkin helpotus. Enää en vahingossakaan kirjoita yhtään lehtijuttua! Ehdinhän joka tapauksessa puurtaa tällä alalla 40 vuotta.

Riitta Vihavainen aloitti Uuden Suomen urheilutoimittajana vuonna 1980, yhtenä ensimmäisistä naisista alalla. 

Kotoaan urheilukipinän saanut Riitta Vihavainen oli tottunut seuraamaan urheilua tarkasti, mutta urheilutoimittajan ammatissa hän joutui taistelemaan saadakseen arvostusta, etenkin miespuolisilta kollegoiltaan. Uuden Suomen urheilutoimituksessa vuonna 1980 aloittanut Vihavainen oli ensimmäisiä suomalaisnaisia urheilutoimittajana. Häntä ennen alalla olivat vain Helsingin Sanomien Marjut Svahn ja Reetta Meriläinen.

”Olinhan minä vähän kummajainen, mutta Hesarin Reetta oli tehnyt uranuurtavaa työtä. Reetta auttoi minua paljon. Kun oli voimistelukisat, Reetta haettiin heti verhon taakse kahville. Sitten hän oli sanonut, että onhan täällä toinenkin toimittaja. Niin minutkin haettiin kahville ja pääsin niin sanotusti piireihin. Siellä olivat nimittäin Aatos Erkko ja näin edelleen.”

Vihavainen oli ehtinyt työskennellä Uudessa Suomessa kymmenkunta vuotta ennen urheilutoimitukseen siirtymistä. Hän muistelee, että loikka samalla käytävällä toiseen toimitukseen onnistui sujuvasti, sillä hän oli seurannut pitkään urheiluosaston työtehtäviä. Siirtymisessä auttoi kuitenkin etenkin hyvä esimies Juhani Melart, joka otti asiat asioina eikä erotellut toimittajia sukupuolen mukaan.

Miesvaltaiselle osastolle vaihtamisessa helpotti myös se, että Vihavainen oli tottunut kotonaan reippaaseen menoon. 

”Minulla oli vain veljiä kotona, ja naapurissa oli enemmän poikia kuin tyttöjä”.

Veljien ja vanhempien perintöä oli myös urheilun tarkka seuraaminen. Kotona Sulkavalla kuunneltiin radiosta kaikki mahdolliset urheilulähetykset, tuloksia kirjattiin vihkoon, ja aikakauslehdistä leikattiin talteen urheilujuttuja. Omaa urheilutaustaa Vihavaisella ei ole, sillä hän kuvaa itseään kömpelöksi lapseksi.

”Penkkiurheilijoita oltiin ihan mahdottomasti”.

Unelma-ammatti löytyi kesätöistä

Toimittajan työhön Vihavainen sai ensituntumaa Savonlinnassa Savonmaa-lehdessä, jonne äiti oli kehottanut tytärtään hakeutumaan kesätöihin ensimmäisen Tampereen yliopistossa vietetyn vuoden jälkeen. Vuonna 1941 syntynyt Vihavainen pääsi ylioppilaaksi vuonna 1962.

”Olin kaksi kuukautta harjoittelijana Savonmaassa, ja ajattelin, että tämä on minun alani. Sieltä sai täydellisen opetuksen, mitä pienessä lehdessä tehdään. Ajoin autoa, valokuvasin, ja kaikkea sai tehdä, laidasta laitaan. Siellä oli jopa urheilutoimittaja, jota minä ihastelin”.

Opintojen edettyä Vihavainen muutti pääkaupunkiseudulle ja aloitti työt Uudessa Suomessa. Hän ehti tehdä kotimaan osastolla politiikan toimittajankin töitä, mistä oli hyötyä urheilutoimituksessa. Useat urheilujohtajat kun tulivat politiikan saralta.

”Pystyin sanomaan heille, että kuule, kun olin jo ennestään tuttu”.

Nyt voit näyttää, mitä osaat

Vihavainen on kiitollinen Juhani Melartille, että tämä luotti uuteen toimittajaansa heti urheilutoimittajauran alussa niin, että lähetti tämän ulkomaille työmatkalle.

”Olin muun muassa MM-suunnistuksessa Unkarissa. JuMe ei yhtään katsonut, olenko tyttö vai poika. Sitten se muuttui, kun hän jäi pelkästään pakinoimaan ja tekemään erikoisjuttuja, ja osastopäälliköt alkoivat nuortua. Heillä ei minun mielestäni ollut mitään kokemusta toimitusalalta”.

Vihavainen muistelee harmissaan etenkin vuotta 1984, jolloin hän oli lähdössä uransa ensimmäisiin olympialaisiin, Sarajevon talvikisoihin.

”Sitten tämmöinen vasta nimitetty, jolla ei ollut kokemusta mistään, soitti minulle ja sanoi, että nyt voit näyttää, mitä osaat. Minä olin ollut toimittajana siihen mennessä 15 vuotta. Tuntui pahalta”.

Vihavaisen mielestä työmatkoja ei Uudessa Suomessa jaettu reilusti, vaan miehet ohittivat hänet moniin kisoihin lähtemisessä.

”1980-luvun alussa kiersin paljon, se riippui niin paljon osastopäälliköstä. Mielestäni olisi ollut minun vuoroni mennä yleisurheilun EM-kisoihin Jugoslavian Splitiin 1990. Kun osastopäällikkö taas vaihtui, niin hän lähtikin sinne itse. Annoin hänelle mukaan tasaisen vauhdin taulukon, ja hän kysyi, mikä tämä on. Kaveri ei tiennyt yleisurheilusta yhtään mitään, mutta halusi matkoille. Silloin jouduin sivuutetuksi. Tällä älyllä olisin pitänyt mölyä, mutta silloin ei jotenkin ajatellut”. 

Vihavainen piti harmituksen sisällään, sillä hänen mielestään Uuden Suomen kuuden hengen toimituksessa riidan haastaminen ei tuntunut järkevältä.

Vihavainen keskittyi työssään paljon yksilölajeihin, sillä toimituksen miehet halusivat kirjoittaa jääkiekosta ja jalkapallosta. Se sopi Vihavaiselle, vaikka hän olikin käynyt opiskeluaikana Tampereella Hakametsän hallissa kiekkomatseissa.

Jääkiekkokirjoittelua saattoi jopa rajoittaa sekin, ettei ollut lähtenyt ”oikeana” iltana kollegoiden kanssa kapakkaan iltavuoron jälkeen. Tämän Vihavainen sai tuta, kun toimituksessa oli jaettu töitä Suomessa pelattujen kiekkokisojen alla.

”Kun tulin töihin, ihmettelin, mitä varten listalla ei ole minun nimeäni. Minulle sanottiin, että et ollut eilen Kannaksessa, silloin on jaettu työt. Illalla, kapakassa.”

Vihavaisen sijasta kisoihin oli ilmoitettu kotimaan osastolla työskennellyt naistoimittaja, joka oli sattunut olemaan oluella työkaveriensa kanssa. Vihavainenkin oli ajoittain mukana illanvietoissa, mutta ei kovin usein.

Urheilijatkin testasivat lajituntemusta

Osaamistaan joutui todistamaan välillä myös urheilijoille. Vihavainen käyttää malliesimerkkinä vuoden 1980 kesäolympialaisten ennakkohaastattelutilaisuutta, jossa hän jututti Moskovaan lähdössä olleita heittolajien urheilijoita.

”Kiekonheittäjä Markku Tuokko ja muut isot pojat panivat minua ihan halvalla. Onneksi silloin suutuin ja iskin nyrkkiä pöytään Kalastajatorpan infossa ja sanoin, että olkaapas nyt. Kysyin ihan normaalisti, että mitä sä aiot heittää ja hän sanoi, että jos 40 metriä. Ne kokeilivat ja sitten sanoivat, että ai, tyttö tietääkin jotain. Minä olin tyttö niillekin.”

Vihavainen ei pahastunut tytöttelystä, mutta sukupuolella ei pitänyt olla mitään tekemistä ammattitaidon kanssa. Hän tunsi urheilua ja opiskeli alaa myös omalla ajalla ja kävi esimerkiksi nuorten SM-kisoissa.

”Reetta Meriläinen neuvoi, että pitää käydä nuorten kisoissa, jotta saa kosketuksen niihin, joista tulee vielä huippuja, mutta eihän Usarilla (Uusi-Suomi) ollut rahaa lähettää sellaiseen. Jos oli nuorten SM-kisat, kun olin kesälomalla kotona, otin isän auton ja ajoin kisoihin. Kiinnostuksesta laitoin vapaa-aikaa itseni kasvattamiseen ammatissa.”

Stipendien turvin kisareissuille

Vihavainen kävi omalla ajalla ja usein matkastipendien turvin myös esimerkiksi voimistelulajien arvokisoissa, joihin Uusi Suomi ei olisi häntä lähettänyt. Voimistelukisojen ongelma oli – ehkä lajiarvostuksen puutteen lisäksi – se, että niiden kisa-aikataulu oli usein niin myöhäinen, etteivät jutut olisi ehtineet lehteen.

”Olin monesti rytmisen voimistelun arvokisoissa, Espanjassa ja Italiassa. Otin niitä varten vapaapäiviä. Holmenkollenillakin olin niin, että hommasin matkastipendin, koska halusin nähdä Holmenkollenin. Aina sinne laitettiin yksi tietty miestoimittaja, vaikka minun mielestäni olisi ollut minun vuoroni joskus.”

Jos Vihavainen oli kisamatkalla vapaa-aikana ja omilla rahoilla, hän ei tehnyt juttuja Uuteen Suomeen, mutta saattoi avustaa jotain muuta lehteä. Holmenkollenilta hän kirjoitti jutun Hiihtoliiton Hiihtäjä-lehteen.

”Usari oli siitä hyvä työnantaja, että siellä sai sentata (tehdä avustajajuttuja) muihin lehtiin. En olisi tätä yksiötäkään aikoinaan maksanut, ellei olisi saanut sentata.”

Salpausselällä Vihavainen oli tuttu näky, ja uralle mahtuivat kahdet MM-hiihdot Lahdessa: vuosina 1978 ja 1989. Hiihto ja yleisurheilu olivat kodin peruina hänen lempilajejaan.

Vauvauutinen sai olympiavoittajan hermostumaan

Vielä 1980-luvulla urheilutoimittajat tekivät enimmäkseen tulosurheiluun pohjautuvia juttuja, eikä urheilijoiden yksityiselämästä juuri kerrottu. Vihavainen halusi tuoda tarjolle enemmän featurejuttuja, joissa urheilija on muutakin kuin sentit ja sekunnit.

Urheilijatkaan eivät olleet tottuneet siihen, että heidän elämästään kerrottiin muutakin kuin kilpailemiseen tai harjoittelemiseen liittyviä asioita. Kerran Vihavaista uhattiin jopa rikossyytteellä.

Vihavainen kertoo tarinan, miten yleisurheiluvalmentaja oli vihjannut hänelle siitä, että vuonna 1984 Los Angelesissa moukarinheiton olympiavoittajaksi yltänyt Juha Tiainen oli tullut isäksi.

”Minusta se oli niin ihana juttu, ja teimme siitä yhden palstan pikkuisen uutinen. Nykyään olisi varmaan tehty jo puoli sivua. Seuraavalla viikolla Juha Tiainen soitti minulle ja haukkui minut läpikotaisin, että minkä takia tällainen pannaan lehteen ja hän tekee rikosilmoituksen minua vastaan, ja mistä minä olen sen kuullut. Yritin selittää hänelle, että mitä häpeämistä on siinä, jos saa vauvan. Hän oli aivan tuohtunut. Hän ei tehnyt rikosilmoitusta, mutta uhkaili. Hän oli poliisi ammatiltaan.”

Nyt jo edesmenneen Tiaisen haukut olivat Vihavaiselle kova paikka, sillä hän oli ollut seuraamassa heittäjän olympiafinaalia televisiosta Tiaisen vanhempien luona Uukuniemellä. Aikaeron takia kilpailu tuli televisiosta aamuyöllä, ja kun naapurit tulivat onnittelemaan olympiavoittajan vanhempia, Vihavainen oli apuna keittämässä kahvia.

Kerran Vihavainen sai selville, että yleisurheilumaajoukkueessa oli rakkautta ilmassa, kun kaksi urheilijaa selvästi seurusteli. Vihavainen kysyi asiaa kyseisiltä urheilijoilta, ja nämä kertoivat seurustelevansa, mutta pyysivät pitämään asian salassa. Yleisurheilijat lupasivat soittaa, kun menevät kihloihin, ja soittivathan he. Vihavainen sai uutisen ensimmäisenä.

Kuvavalinnat piti vahtia loppuun asti

Muiden kuin tulosurheilujuttujen tekeminen vaati kuitenkin ajoittain sitä, että Vihavainen vahti lehdentekoprosessin loppuun asti. Jos juttu oli käytettävissä olevaan tilaan nähden liian pitkä, miestoimittajilla oli tapana lyhentää Vihavaisen jutuista juuri ne hänestä kiintoisimmat kohdat. Hän sai pitää puolensa, ettei juuri perheasioita leikattu jutusta pois.

Myös kuvavalintoja piti seurata, jotta naisurheilijoista kertoviin juttuihin ei olisi laitettu seksistisiä tai muuten naisurheilijoita halventavia kuvia. Vihavaisen mukaan pari kollegaa oli sellaisia, että jos kuvassa näkyivät esimerkiksi urheilijan nännit, kuvia oltiin innolla laittamassa lehteen.

Vihavainen pyysi usein kuvaajia tuomaan kuvat ensin hänelle, jotta hän sai valita taittoon tarjolle tulevat kuvat. Näin hän sai varmistettua, ettei jutun kuvitus tee naisista naurettavia ja pilaa juttua.

Paljas pinta tai vähäpukeisuus kelpasi lehtiin, mutta 1980-luvulla urheilukuvista rajattiin muun muassa firmojen logot tekstimainonnan välttämiseksi.

”Niitä logoja oli niin vähän siihen aikaan. Se oli siihen aikaan erilaista.”

MM-voittaja kiitti erikoishaastattelulla

Siitä Vihavainen on kiitollinen, että jos taloustilanne oli hyvä, Uusi Suomi panosti arvokisoihin jo ennakkoon. Vihavainen esimerkiksi kiersi suomalaisten mitalitoivojen luona ennen Lahdessa 1981 järjestettyjä ampumahiihdon MM-kisoja. Vaivannäkö auttoi, kun Heikki Ikola voitti kultaa.

”Hän antoi erikoishaastattelun vain minulle, ei kenellekään muulle. Siihen aikaan erikoishaastattelut olivat erikoishaastatteluja eikä sellaisia kuin nykyään, jolloin Iltalehdessä voi olla erikoishaastattelu, ja samasta aiheesta on erikoishaastattelu sitten Ilta-Sanomissa. Silloin vain minä sain, ei Suomen Kuvalehti eikä Hesari. ”

Vihavainen myöntää käyttäneensä Lahden ampumahiihtokisoissa hyväksi sitä, että on nainen, sillä sukupuolen ansiosta jäi helpommin haastateltavien mieleen. Ikola arvosti sitä, että Vihavainen oli nähnyt vaivaa jo ennen kisoja, eikä ollut vain noukkimassa rusinoita pullasta.

”Heikki sanoi infossa, että antaa erikoishaastattelun vain Riitalle.”

Vihavainen piti urheilussa myös naisten puolia ja halusi edistää tasa-arvoa esimerkiksi ajamalla yleisurheilun lajivalikoimaan muun muassa seiväshyppyä ja moukarinheittoa. Nykyään nuo lajit ovat yleisurheilun juniorityttöjen suosikkeja, mutta arvokisaohjelmaan naisten seiväshyppy ja moukarinheitto tulivat vasta vuonna 2000, ja estejuoksu Helsingin MM-kisoihin 2005.

”Kerran yksi Urheiluliiton naisjohtaja kertoi minulle Stockmannilla, että liiton miehet olivat kyselleet, onko se Vihavainen tullut hulluksi, kun tällaisia kirjoittelee. Kun olin edistämässä näitä naisten lajeja.”

Vihavainen oli vain aikaansa edellä!

Uusi Suomi kaatui, työpaikka meni alta

Koronavuoden 2020 jäljiltä suomalaistoimituksissa talous on ollut kireällä, ja yt-neuvottelut ovat olleet yleisiä. Vihavainen koki Uuden Suomen lakkautuksen vuonna 1991, ja silloin työpaikka meni alta.

Ura kuitenkin jatkui, vaikka 1990-luvun laman aikana vakituisia työpaikkoja ei ollutkaan tarjolla. Vihavainen käytti suhteitaan ja teki monenlaisia toimittajan töitä eri välineisiin. Töiden saamisessa auttoi, että hän oli oppinut tuntemaan paljon ihmisiä uransa aikana.

”Hiihto- ja voimistelukisoissa kävin, ja tein niistä avustajajuttuja muun muassa Lapin Kansaan. Ja tein paljon juttuja Urheilutietoon.”

”Sitten pääsin työllistettynä Hiihtoliiton Hiihtäjä-lehteen, olin siellä puoli vuotta tai vuoden. Sitten olin Suomen naisten liikuntakasvatusliiton (SNLL) Kisakentässä, ja tein heille uutta lehteä Hip Hopia. Siitä piti tulla semmoinen featuren ja naisvoimistelun sekoitus. Sitä oli kiva tehdä, mutta siihen ei saatu ilmoituksia.”

Lajiliittojen lehtiin kirjoittaminen tuotti lisätöitä muiden urheilujärjestöjen lehdistä. Vihavainen esimerkiksi jututti Jani Sievistä Uimaliiton lehteen, Juha Hirveä Ampumaurheiluliiton lehteen tai teki suunnistusjuttuja Suunnistajaan.

Puhelinluettelo auttoi tiedon lähteille

Vihavainen jäi eläkkeelle 65-vuotiaana vuonna 2006. Hän on varma, että osui urheilutoimittajan ammattiin aikana, jolloin työ oli hankaluuksistaan huolimatta enimmäkseen mahtavaa.

”Nykyaikana toimittajat joutuvat varmaan tekemään haastatteluja enemmän puhelimella, eivätkä pääse samalla lailla kosketuksiin urheilijoiden kanssa.”

Tosin puhelin oli Vihavaiselle tuttu työkalu jo omankin uran aikana. Kun internetistä ei ollut vielä kuultukaan, puhelinluettelo oli avain tietolähteiden jäljille.

”Olin käynyt Tampereella yliopistossa puhelinluettelon käyttökurssin.”

Toimittajat pitivät leikekirjoja tuloksista ja kilpailuista, koska Googlesta ei voinut tarkistaa urheilijoiden aiempia tuloksia. Urheilualan kirjallisuus oli myös arvossaan.

”Sen takia minulla on yhä aika paljon urheilukirjastoa. Jos joutui tekemään jostain pikkulajista juttua, ensin katsoit kirjasta sen lajin säännöt.” 

Sähkökirjoituskone teki lakon olympialaisissa

Uran alkuvaiheissa Vihavainen kirjoitti jutut raskaalla, mekaanisella kirjoituskoneella, josta sähköinen kirjoituskone oli iso askel parempaan. Vihavainen sai ensimmäisen sähkökirjoituskoneen vuonna 1983, ja painava kone oli mukana myös Sarajevon olympialaisissa 1984.

”Minulla oli niin usein jännetuppitulehduksia, sähkökone auttoi siinä. Mutta kun mentiin Sarajevoon, niin eihän se siellä pelannut. Sieltä löytyi sitten onneksi yksi monttööri, joka sai siihen sähköt.”

Kirjoituskoneella kirjoitetut liuskat lähetettiin kotitoimitukseen faksilla, tai sitten jutut saneltiin tekstinkirjoittajille. Alan ensimmäiset tekstinkäsittelylaitteetkin olivat kömpelöitä, eikä niillä voinut kuin kirjoittaa jutun ja lähettää sen latomoon.

Uuden Suomen lakkautuksen jälkeen Vihavainen tallensi freelancerina juttujaan levykkeille ja vei niitä Helsingissä oleviin toimituksiin.

”Nykyajan toimittajat eivät varmaan enää edes tiedä, mikä on levyke. Jos esimerkiksi oli urheilun arvokisat tulossa, tein ennakkojutun Katso-lehteen. Matkustin silloin Kulosaareen viemään sen levykkeen, joten he saivat jutun suoraan toimitusjärjestelmäänsä.”

”Sain silloin työttömäksi jäätyäni tällaisia toimeksiantoja, ja niitä oli kiva tehdä. Pysyi ajassa mukana. Kun oli ollut pitkään alalla, oli helppo tehdä freelance-juttuja. Tiesi, kenelle soittaa.”

Iltatyö esti koiran ottamisen

Vihavainen oli naistoimittajien pioneereja urheilutoimituksessa, jossa työ on ilta- ja viikonloppupainotteista, koska kisat pidetään siihen aikaan. Työn rytmi vaikutti ilman muuta Vihavaisen elämään.

”En voinut ottaa koiraa. Ja kun olin aina töissä, siksi minusta ei varmaan tullut perheenäitiä. Mieskin löytyi vasta kuusikymppisenä, vaikka olin tuntenut hänet jo 20 vuotta.”

Vihavainen ei kuitenkaan koe, että olisi uhrautunut ammattinsa takia.

”Työ oli minulle kuin harrastus, se oli elämää. Onneksi veljillä oli niin paljon lapsia, että kuljetin heitä mukana kisoissa. Toisen veljen tytär on medianomi, vähän kuin samalla alalla. Hänellä, kuten minullakin, on ollut Jääkiekkoliiton kausikortti, sillä hän oli Maikkarin urheilussa.”

Naistoimittajien verkosto aloitti 2011

Vaikka naistoimittajien joukko oli 1980-luvun alussa urheilutoimituksissa laskettavissa yhden käden sormin, pääkaupunkiseudulla työskennelleet Uuden Suomen Vihavainen sekä Hesarin Reetta Meriläinen ja Marjut Svahn eivät pitäneet yhtä työajan ulkopuolella. 

”Kisoissa kyllä oltiin tekemisissä. Vaikka olimme niin sanotusti kilpailijoita, se ei näkynyt. He olivat hyvin mukavia työkavereita.”

Urheilun naistoimittajat alkoivat verkostoitua vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun Urheilutoimittajain liiton paikalliskerhon Helsingin Urheilutoimittajien aloitteesta alan naistoimittajat tapasivat toisiaan helmikuussa 2011. Tilaisuuden emäntä oli Hesarissa päätoimittajaksi edennyt Meriläinen, ja mukana oli yli 30 urheilutoimittajanaista eri puolilta Suomea. Tapaamiset jatkuivat muutaman vuoden, mutta sitten iltatöiden kiireet vähensivät osallistujajoukkoa.

Vuoden 2020 lopussa Urheilutoimittajain liiton jäsenkunnasta naisia oli noin 11 prosenttia.

Vihavaisen mukaan hänen jälkeensä seuraavina alalle tulivat Ylessä radion urheilutoimittajana aloittanut Hilla Blomberg ja Ilta-Sanomien Leena Jokinen. Vihavaisen tavoin myös Blomberg kuului aikoinaan Urheilutoimittajain liiton hallitukseen.

Urheilutoimittajain liitosta oppia kisakäytännöistä

Vihavainen oli työuransa aikana mukana myös Urheilutoimittajain liiton järjestötoiminnassa. Hän koki saaneensa siitä apua omaan työhön ja urheiluelämän ymmärrykseen. 

”Sain olla apuna muun muassa Horse Show’ssa. Kerrankin sinne ilmoittautui kaksisataa, jotka halusivat akkreditoinnin. Kävimme hakemukset läpi UL:n hallituksessa, eikä kovinkaan moni lehdistökorttia hakenut ollut edes toimittaja. Saimme Horse Show’n arvon nousemaan, kun siellä ei ollut vain harrastajia muka kirjoittamassa.”

Kokemus auttoi, kun Vihavainen toimi myöhemmin voimistelukisoissa lehdistöpäällikkönä. Hän tiesi, miten akkreditoinnit pitää hoitaa. 

Vihavaisen mukaan urheilutoimittajan työssä on eduksi, että on vähän ronski. Alalla ei onnistu, jos vain hillittynä odottaa, mitä sanotaan.

Hän olisi valmis valitsemaan saman uran uudelleen. Työssä ilahdutti etenkin vaihtelevuus, koska koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. 

”Eikä ole kello kahdeksasta neljään työtä. Minulle sopi iltatyö, ja sai aamulla nukkua.”

Elämäntyöpalkinto vuonna 2020

Urheilutoimittajain liitto palkitsi Vihavaisen vuonna 2020 elämäntyöpalkinnolla. Se lämmitti kokenutta toimittajaa, joka seuraa urheilua yhä tarkasti. 

Uran aikana kiitokset olivat harvassa, ainakin lähimmiltä kollegoilta. Palautteen antaminen ei kuulunut siihen aikaan tapoihin, eikä sitä osattu edes vaatia.

Vihavainen muistaa uraltaan yhden kerran, jolloin hän sai lähiesimieheltään kiitosta. 

”Sen muistan, että kun oltiin Val di Fiemmessä MM-hiihdoissa 1991 ja tein Marja-Liisa Kirvesniemestä ison jutun, silloinen osastopäällikkö Jari Porttila soitti ja kiitti. Olin ihan, että täh.”

Motivaatio työhön tuli aivan muista asioista kuin kollegoiden kiitoksista. 

Nykytoimittajien työtaakkaa hän ei kadehdi, vaikka sai jo uransa aikana maistaa juttujen versioinnin työläyttä. Noin kahdeksan vuoden ajan Uuden Suomen toimittajat tekivät ensin jutun omaan lehteensä ja versioivat siitä räväkämmän jutun Iltalehteen. Ilman erillistä korvausta.

”Muistan, että kaikki luulivat, että me saimme kaksinkertaista palkkaa, kun teimme sekä Iltalehteen että Uuteen Suomeen 80-luvulla. Silloin juttujen versiointi oli hyvin omituista, mutta nyt se on normaalia, niin luulen.”

Toimittaja Päivi Alasuutari on toiminut toistakymmentä vuotta Kalevassa työsuojeluvaltuutettuna ja kymmenisen vuotta luottamustehtävissä Journalistiliitossa. ”Jos työpaikoilta ei löydy niitä, jotka neuvottelevat, ollaan pian saneluyhteiskunnassa”, hän sanoo. Vuosien varrella suhde omaan työhön on kirkastunut: ”Pidän yhä työstäni. Osaan olla tyytyväinen ja päästää irti, kun juttu on valmis.”

 Päivi Alasuutari aloitti sosiologian opinnot Tampereen yliopistossa vuonna 1981. Hän oli vuotta aiemmin pyrkinyt lukemaan erittäin suosittua tiedotusoppia mutta ei päässyt sisään. Tampereella opiskeleva isoveli ja hänen kaverinsa onneksi neuvoivat, että tiedotusopin ei tarvitse olla pääaine, jos aikoo toimittajaksi.

– Olin saanut koulusta hyvän kirjoittajan itsetunnon, ja minua kiinnostivat yhteiskunnalliset asiat. Olen kotoisin duunariperheestä, joten jo opiskelemaan lähteminen oli saavutus.

Ajatukset toimittajan työstä olivat käytännöllisiä ja arkisia.

– Silloin alalla oli suhteellisen hyvät palkat, myös naisilla, ja ajattelin, että ainakin journalismista voi saada töitä.

Hän vietti huoletonta opiskelijanuoruutta. Hyvän kirjoittajan itsetunto ei kuitenkaan ihan riittänyt puskemaan toimittajan töihin, ja Päivi koki, että kynnys hakea toimittajaksi oli iso.

– Kun tulin raskaaksi, aloin ajatella käytännöllisesti.

Äitiyslomalla Päivi Alasuutari haki ensimmäistä kertaa kesätöihin toimittajaksi. Koko perhe muutti Rovaniemelle Päivin vanhempien luokse, ja Päivi työskenteli Kansan Tahdon aluetoimituksessa. Kesän jälkeen hän jatkoi ensin Kansan Tahdossa puolen vuoden pätkän ja teki sitten useita tuurauksia Hämeenkyrön Sanomissa.

Työpaikka Kansan Tahdossa ei kuitenkaan ollut mikään unelmien täyttymys.

– Se oli aika hirveä tulikaste. Uutistyössä pitää tehdä monimutkaisista asioista yksinkertaisempia. Minä olin parempi tekemään yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Olen kyllä myöhemmin oppinut arvostamaan uutistyötä.

Ouluun, lähemmäksi lunta

Toukokuussa 1989 koko perhe muutti Ouluun. He halusivat olla lähempänä isovanhempia ja – lunta.

– Talvi loppui Tampereella liian aikaisin. Pohjoisessa on paremmat hiihtokelit, perustelee Päivi, intohimoinen hiihtäjä.

Kesäksi Päivi pääsi töihin Kansan Tahdon Oulun-toimitukseen. Syksyllä työsuhdetta jatkettiin seuraavan vuoden tammikuulle. Se oli mieluinen asia, sillä kuukausipalkka takasi paremman äitiyspäivärahan. Toinen lapsi teki tuloaan.

Poliittisesti sitoutunut lehti kuitenkaan ei ollut hänelle mieleinen työpaikka.

– Olen vasemmistolainen, mutta lehden työyhteisö oli puolueen sisäpiiriläisiä. Koin ilmapiirin tunkkaiseksi ja tunsin, että ei edistys ainakaan täällä istu.

Ennen 1990-luvun lamaa Päivi Alasuutari ehti tehdä Tervareitti-lehdessä kaksi pitkää sijaisuutta. Sitten hän alkoi palata aiempiin unelmiinsa aikakauslehtiin kirjoittamisesta. Freelancerina hän kirjoitti isoimmille naistenlehdille, kuten Annaan, Kodin Kuvalehteen ja Kotilieteen. Hän kiersi kuvaajatyöparinsa kanssa paljon pohjoisessa ja myös Venäjän-Karjalassa juttukeikoilla.

– Opettelin reppareiden teon yksin. 90-luvun lama oli juuri alkanut, mutta juttuja kyllä ostettiin. Verkostojen rakentaminen Oulusta ei tosin ollut ihan helppoa.

Laman aikana perheessä oli kaksi pienyrittäjää.

– Olimme taloudellisesti tiukilla.

Verkoston rakentaminen ja työkokemuksen kertyminen aikakauslehtiin kirjoittavana toimittajana kuitenkin kasvatti Päivin itsetuntoa.

– Uskalsin vihdoin ottaa yhteyttä Kalevaan.

Päivi Alasuutari oli hakenut kerran Kalevaan kesätöihin, mutta ei ollut saanut mitään vastausta, joten hän ajatteli, että ei ole tarpeeksi hyvä. Kalevaan ei myöskään koskaan haettu toimittajia lehti-ilmoituksella. Soitto toimituspäällikölle kuitenkin kannatti.

– Silloin oli vuosi 1998, ja lama alkoi helpottaa. Sain vuoden vuorotteluvapaasijaisuuden.

Kesällä 1999 odotti iloinen yllätys.

– Tapasin lomalla kaupassa työkaverin, ja hän totesi, että onneksi olkoon!

Työkaveri onnitteli Päiviä vakinaisesta työpaikasta. Vakinaistamisesta ei ollut Päiviltä kysytty, mutta se kelpasi. Samalla vakinaistettiin lähes 10 muuta toimittajaa.

– Olin onnellinen. Tuntui ylelliseltä saada joka kuukausi palkkaa!

Päivi Alasuutari on työskennellyt siitä lähtien Kalevassa lukuun ottamatta yhtä vuotta, jonka hän kävi ammattikorkeakoulussa opettamassa journalismia.

– Töissä oli silloin hankala vaihe. Päätoimittaja oli vaihtunut, ja ihmiset olivat ahdistuneita. Ilmapiiri oli kriittinen ja söi voimia. Vuoden poissaolo teki hyvää, ja sain etäisyyttä työpaikan ilmapiiriongelmiin.

Opettajan työ toi myös oivalluksia:

– Opettajuuden raskas puoli on se, että aina on joku jotakin vailla, ja siitä tulee helposti riittämättömyyden tunne. Toimittajan työn tulos on konkreettinen.

 Taitava neuvottelija tietää ja tahtoo

Päivi Alasuutari on toiminut toistakymmentä vuotta Kalevassa työsuojeluvaltuutettuna. Hän myöntää, että taustalla saattaa olla vähän perheen kulttuurin perintöä.

– Isäni oli lihanleikkaaja. Hän oli ensin työpaikallaan työsuojeluvaltuutettu ja sitten luottamusmies.

Kalevassa työsuojeluvaltuutetun rooli on vienyt Päivi Alasuutarin kerran johtoryhmään ja vuosiksi yt-neuvottelukuntaan.

Kolmesti hän on ollut mukana neuvottelijana yt-neuvotteluissa. Aiemmin kaikki tunsivat toisensa, kun mukana oli vain yhden talon porukka. Nykyisin Kaleva on konserni, ja viimeksi neuvotteluissa oli mukana viisi henkeä työntekijäpuolelta.

Vuonna 2017 Kalevan omistukseen siirtyivät Raahen Seutu, Raahelainen ja Pyhäjokiseutu -lehdet ja vuonna 2018 Lapin Kansa, Uusi Rovaniemi ja Lounais-Lappi -lehdet sekä Joutsen Media.

– Osasimme olla aika viisaita, kun neuvoteltiin konsernia rakennettaessa luottamusmiesrakenteesta. Sen ansiosta pääluottamusmiesasemassa on konsernissa yhteensä kolme henkilöä: konsernin paikallislehtien, Rovaniemellä ilmestyvän Lapin Kansan ja Kalevan pääluottamusmiehet. Työsuojeluvaltuutettuja on kaksi: minä, eli Oulun ja eteläisen alueen ja Rovaniemellä pohjoisen ja koillisen alueen työsuojeluvaltuutettu.

Päivi on ollut mukana aktiivisesti myös Journalistiliitossa. Hän on ollut SJL:n hallituksen jäsenenä 2011–2014 ja 2015–2018. Hallitusvuosiin kuului myös työelämävaliokunnan puheenjohtajuus. Nykyisin hän on jäsenenä SJL:n järjestövaliokunnassa. Se miettii, miten kehittää liittoa niin, että se pystyy entistä paremmin vastaamaan muuttuvan työelämän haasteisiin.

Vuoden 2020 keväästä hän on ollut JOKESin eli journalistisen kulttuurin edistämissäätiön hallituksessa.

– On kivaa, kun saa jakaa rahaa! Olen lukenut ja arvioinut jo kaksi kertaa noin 300 hakemusta, Päivi summaa.

Liitto on muuttunut hänen työelämänsä aikana reippaasti.

– Aiemmin pressikortin koki saavutukseksi, sillä liiton jäseneksi ei päässyt kovin helposti, ja piti olla työkokemusta. Nyt haasteena on saada mediakentässä työskentelevät ihmiset järjestäytymään.

Freelance-aikanaan Päivi osallistui liiton koulutuksiin ja kävi nuorten journalistien päivillä.

Hän pitää tärkeänä sitä, että työpaikoilla riittää väkeä, joka tuntee työehtosopimuksen.

– On kullanarvoista, että sopimukset tunnetaan. Työnantajakaan ei välttämättä nykyisin tunne sopimuksia. Olen pystynyt esimerkiksi rohkaisemaan ihmisiä ottamaan liittoon yhteyttä, kun olen tiennyt, että työnantaja ei ole toiminut lakien mukaan, ja on ihmisiä, jotka ovat saaneet korvauksia siitä, että työnantaja on toiminut laittomasti. Sopimusyhteiskunta on sivistyneen demokratian perusta.

 Vaatimukset kiristyvät, mutta tasa-arvo etenee

Päivi Alasuutari on omassa työssään kokenut koko ajan kiristyvän tehokkuuden vaatimuksen. Tällä hetkellä vaatimus on, että featurepuolella työskentelevän pitäisi saada ulos kaksi pitkää juttua viikossa.

– Etenkin viime vuosina vaatimus jatkuvasta tehokkuudesta on osunut kovaa. Toimittajan työ on tietointensiivistä ja vaativaa. Pään pitää olla kirkas, että pystyy kirjoittamaan.

Viime yt-neuvottelujen jälkeen koko Kalevan toimitus Oulussa on yhdistetty yhdeksi osastoksi. Ainoastaan urheilu on oma osastonsa. Kahden viikon välein jokaista odottaa uusi työnkuva, vuorotellen uutisissa ja taustoittavassa työssä.

Päivi Alasuutarin mielestä pitäisi ottaa huomioon myös se, että firmassa on paljon yli 55-vuotiaita.

– On aika hurja ajatus, että vanhanakin pitää puurtaa aina kybällä. Palautuminen kestää pitempään kuin nuorena. Kun on ensin kirjoittanut jutut ja on usein jo uuvuksissa, pitää siihen vielä kyetä hakemaan hyvät hakusanat ja keksiä klikkejä houkutteleva otsikko.

– Toki on oikein, että ne, jotka ovat tehneet pitkään päivittäisiä uutisia pääsevät välillä myös tekemään pitempää ja syvällisempää työtä, hän sanoo.

Päivi Alasuutari arvelee, että elämme nyt kerta kaikkiaan hankalaa aikaa. On samaan aikaan ajateltava sekä paperilehden että verkon lukijoita, ja ansaintalogiikka on koko alalla hukassa.

Hän on kuitenkin sitä mieltä, että on myös asioita, jotka ovat menneet ja menossa parempaan suuntaan.

– Ennen esimies päätti, onko juttu hyvä vai ei. Mutta nyt, jos juttu alkaa vetää verkossa, sitä kunnioitetaan siksi, että se kiinnostaa ihmisiä.

Ainakin Kalevassa on huomattu, että pitkät ja perusteelliset jutut vetävät myös verkossa. Sisällön tärkeys luo painetta myös toimituksessa ja herättää toiveita, Päivi tuumaa.

Myös sukupuolten tasa-arvo edistyy.

– Kalevan uusi päätoimittaja on ensimmäinen, joka ottaa vakavasti sen, että haastateltavissa pitää olla riittävästi naisia asiantuntijoina. Siihen on myös työkalu, joka antaa suoraa dataa.

Aiemmin oli niin, että joku saattoi tuoda asian esiin ja pomot sanoivat ”niin, kyllä pitäisi kiinnittää huomiota”, ja sitten asia jäi.

– Nyt asia ei enää unohdu.

Vielä 2000-luvun alussa oli toisin. Silloin Kalevan toimittaja oli tehnyt jutun Oulun Suomalaisesta Klubista, ja jutun väliotsikko kuului: Naiset ei tervetulleita. Palaverissa toimittaja sai kritiikkiä siitä, että juttu oli liian provokatiivinen.

– On hienoa ja tärkeää, että sukupuolten tasa-arvo on nykyisin tärkeä asia, Päivi Alasuutari iloitsee.

Hän toivoo, että jo vuosia jatkunut valeuutisointi otettaisiin valtion tasolla vakavasti ja ymmärrettäisiin sen uhka demokratialle.

– Se saisi toivottavasti valtiovallan näkemään entistä paremmin journalismin demokratian liimana, Päivi Alasuutari miettii.

Aina rohkeasti uusiin tehtäviin hypännyt toimittaja Raija Lahtinen on kokeillut muitakin kuin median työpaikkoja ja havainnut, että toimittajista on mihin vain. Mutta journalistin identiteettiä ei voi koskaan pestä pois. Raija on myös ahkeroinut journalistien järjestöissä ja toiminut muun muassa Naistoimittajat ry:n puheenjohtajana.

Journalistin ammatti tuli ylioppilaskirjoitusten jälkeen Raija Lahtisen mieleen yhtenä vaihtoehtona, olihan hän 16-vuotiaana tullut toiseksi kirjoituskilpailussa, johon osallistui 5000 osanottajaa.

”Kirjoitin räväkän runon Suuri rakkaus, jonka aiheena oli kotikuntani Sipoo. Runo aiheutti paikallislehdessä runsaasti yleisönosastokirjoittelua, koska kirjoitin siinä juopottelevista miehistä ja kärsivistä naisista. Tunnustin runossa kyllä myös rakkauteni mereen, jonka näin Sipoossa ensimmäisen kerran.”

Kirjoitusten jälkeen Raija Lahtinen työskenteli välivuotenaan kouluavustajana. Kun kesätyöpaikkoja toimituksista ei löytynyt, Raija pestautui MTV:n asiakaspalveluun vakituiseen työhön. Eräänä päivänä puhelimessa oli vasta perustetun, kaksikielisen Sipoon ensimmäisen suomenkielisen lehden päätoimittaja Maira Peränen, joka kysyi, olisiko Raija kiinnostunut avustamaan uutta lehteä. Hän oli kuullut opettajilta, että kirjoittamista harrastava nuori nainen haluaisi toimittajaksi.

Raija Lahtinen häkeltyi ja kertoi, että hänellä on jo työpaikka.

”Menin puhelun jälkeen syömään ja vasta Maikkarin ruokalassa tajusin, että tätähän olin aina halunnut. Soitin heti takaisin ja tapasin päätoimittajan. Hän antoi minulle kaksi rullaa filmiä, kirjan Toimittajan työ ja kaksi juttuaihetta. Siitä se sitten alkoi.”

Romu-Raijan arvonimi

Raija Lahtinen lähti opiskelemaan tiedotusoppia Laajasalon opistoon ja toimi opintojen ohessa Sipoon Sanomien avustajana. Samalta vuosikurssilta valmistuivat myös tunnettu rikostoimittaja ja dekkaristi Harri Nykänen sekä nykyisin EU:n ministerineuvoston viestintäjohtajana toimiva Reijo Kemppinen.

Raija ei harmikseen saanut valmistumisen jälkeen kesätyöpaikkaa Sipoon Sanomista. Sen nappasi paikallinen nuorimies.

”Minä nappasin hänet poikaystäväksi, ja kun hän lähti kesän jälkeen muualle, minä sain pitkäaikaisen sijaisuuden Sipoon Sanomista.”

Jutut kirjoitettiin 80-luvun alkupuolella vielä sähkökirjoituskoneella. Raija Lahtinen kuvasi, kehitti filmit itse ja pääsi valvomaan myös taittoa painossa.

Uudella paikallislehdellä oli kova työ lyödä itsensä läpi. Ei ollut itsestään selvää saada kunnallisia ilmoituksia. Mutta lehdellä oli hyötyä Raijan räväkästä otteesta. Hän teki monia paikallisesti merkittäviä juttuja. Hän raportoi innolla muun muassa, kuinka naapurikunnat Järvenpää ja Kerava yrittivät kärrätä jätteensä Sipooseen, ja päätoimittaja nimesikin hänet Romu-Raijaksi.

Päätoimittajaksi

Nainen sanomalehden päätoimittajana 1980-luvun alussa ei ollut kovin yleinen näky. Raija Lahtinen pestautui Keravan Seudun päätoimittajaksi, kun ennen vain tv-ohjelmia ja mainoksia sisältäneestä ilmaisjakelulehdestä haluttiin tehdä oikea kaupunkilehti. Hän tarttui hommiin 24-vuotiaan innolla.

”Päivät olivat pitkiä, kun saatoin Keravan kaupunginvaltuuston jälkeen ajaa latomoon Järvenpäähän, kirjoittaa valtuustojuttuni siellä valmiiksi, valvoa taiton ja ajaa sitten yötä myöten taiton kanssa Nurmijärvelle painoon.”

Yhdessä pääkirjoituksessaan Raija Lahtinen arvosteli lehdessään voimakkaasti Sipoon rakennuskieltoja, joilla rajoitettiin suomenkielisten asukkaiden rakentamista. Seurasi vilkasta yleisönosastokirjoittelua, ja lehti sai paitsi Sipoon kunnanisät hermostumaan, myös lisää lukijoita.

Vuoden kuluttua kustantajan rahat loppuivat, sillä neljä lehteä kilpaili samoista ilmoituksista.

Seuraavaksi Raijan palkkasi päätoimittajaksi kansanedustaja Ben Zyskowicz itähelsinkiläiseen Tildun tieto ja uutinen -kaupunkilehteen.

”Edellytin työsopimusta tehdessä koeaikaa, koska olin kuullut, että lehdellä oli ongelmia – ja koeajan viimeisenä päivänä sitten irtisanouduinkin. Eikä se jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun irtisanouduin!”

Aikakauslehtiin

Raija Lahtinen pääsi 1980-luvun puolivälissä uuteen aikakauslehteen Kotivinkkiin. Lehti oli ruotsalaisen kauppaketjun Icakuriren-lehden sisarlehti. Ajatuksena oli, että lehti tehdään osin emolehden materiaaleista. Sellainen on alalla myöhemmin todettu moneen kertaan mahdottomaksi: käännetyt lehdet ovat jääneet suomalaisille lukijoille vieraiksi.

”Aiheita ja joitakin kuvia saatettiin käyttää, muuten teimme jutut ihan uusiksi. Minä kirjoitin kuluttajavalistusta, henkilöjuttuja ja teinpä myös sisustusjuttuja. Opin paljon visuaalisuudesta, kun kuvausjärjestelyt hoidettiin ammattikuvaajien kanssa. Lehdessä oli myös kiertävä pääkirjoitusvuoro.”

Kokeiluhenkinen kustantaja starttasi myös ruokalehden ja miehille suunnatun Menestyjä-lehden, johon Raijakin kirjoitti. Kokeilut eivät olleet pitkäikäisiä.

Ensimmäinen nainen

Kotivinkin sijaisuus päättyi, asunnon vuokrasopimus umpeutui, ja toimituksessa tuotteineen päälle tunkevat markkinoijat saivat nuoren ja kirkasotsaisen Raija Lahtisen hakeutumaan uudelleen opiskelemaan. Hän lähti Otavan opistoon lukemaan kansainvälistä politiikkaa ja ympäristönsuojelua.

”Ympäristönsuojelu kolahti minuun. Se oli minun juttuni.”

Seuraavaksi Raija Lahtinen löysi itsensä toimitussihteerinä Kukkakauppiasliiton Floristi-lehdestä. Kun liiton talous- ja muutkin asiat vaikuttivat olevan sekaisin, Raija ja muutama muu vaihtoivat maisemaa. Niin Raijasta tuli Asu hyvin -lehden toimitussihteeri. K-rautakauppojen perinteikäs Rautaviesti oli muuttunut nimeään myöten ja siitä haluttiin myös naisia kiinnostava lehti.

Aamulla töihin tullessa sain silmäniskuja ja vihellyksiä.”

Kauppiaiden kustannuksen kustantama lehti muutti pian Pirkka-lehden toimituksen viereen. Pirkasta Raija sai elinikäisen ystävän, Pirkan toimitussihteerin Maija Kauppisen. Maija houkutteli kollegan myös jäseneksi Naistoimittajien yhdistykseen – ensimmäinen opintoretki suuntautui Rauma Repolan öljynporauslauttatyömaalle.

1980-luvun loppu oli taloudellisesti huoletonta. Ilmoitusmyyjät anelivat jatkuvasti lisää tilaa mainoksille ja toimitussihteerin tuli vastaavasti lisätä juttujen määrää. Toimituksessa piti olla tätä varten valmiina runsaasti varajuttuja. Ympäristökin oli hulppea, sillä Raija Lahtisen työhuoneen ikkunasta avautui näkymä Säätytalolle ja Suomen Pankkiin.

”Huomasin, että minut oli myös palkattu päätoimittajan ja toimittajan väliin, sillä toimituksessa oli skismaa. Kun päätoimittajat vaihtuivat, minäkin päätin lähteä. En joutunut katumaan sitä, että jätin vakituisen työn.”

Lama iskee, laki tulee

Toimituspäällikön perhevapaan sijaisuus Vakuutusyhtiöiden keskusliiton Vakuutussanomissa tuli juuri sopivaan aikaan. Raija Lahtinen sai tehdä yhteiskunnallisesti mielenkiintoisia juttuja Suomen yhä syvenevässä 1990-luvun lamassa. Kun näppäimistö lauloi, taustalla työhuoneen kirjahyllyssä faksi tikitti jatkuvalla syötöllä Suomen alenevaa luottoluokitusta.

Sijaisuuden päätyttyä ei heti ollut uutta työtä ja Raija opiskeli lehden taittamista. Hän alkoi myös kirjoittaa freejuttuja Yhteishyvä-lehteen, jonne hän sai aloittaa vakituisen juttusarjan Ekoteko arjessa. Aihepiiri oli hänelle todella mieluinen.

Sitten Raija Lahtinen pääsi päätoimittajan sijaiseksi Lakimiesliiton Lakimiesuutisiin. Kun hän oli tekemässä viimeistä isoa juttuaan lama-ajan konkurssiaallon vuoksi uudistettavasta konkurssilainsäädännöstä, haastateltava, Asianajajaliiton puheenjohtaja kysyi, olisiko hän kiinnostunut tämän liiton uudesta, perusteilla olevasta lehdestä.

Vahvoja rakkaudessa ja vihassa

Raija Lahtinen oli Asianajajaliitossa jälleen miehisessä ympäristössä. Asianajajat olivat pääosin miehiä, mutta juridiikan opiskelijoista suurin osa oli jo naisia.  Hän näki työssään muutoksen, kun naisten määrä asianajajan ammatissa lisääntyi ja naisia nousi Asianajajaliiton luottamustehtäviin.

”Olin perustanut Advokaattiin kiertävän pääkirjoitusvuoron. Minua jännitti, kun ensimmäisen kerran pyysin naista kirjoittamaan pääkirjoituksen. Olin ylpeä tästä päänavauksesta.”

Asianajajien kanssa työskenteleminen muutti toimittajan entistäkin tarkemmaksi. Jos Vakuutussanomissa asioiden piti olla prikulleen oikein, asianajajien kanssa piti olla vieläkin tarkempi.

”Asianajajien kanssa piti myös olla hirveän varma. Täytyi ottaa tosissaan asenne, että tuumaakaan ei anneta periksi. Minulta esimerkiksi kysyttiin jo haastattelussa, että enkö voisi työskennellä osa-aikaisesti. Kysyin haastattelijalta, tekisikö hän oman työnsä osa-aikaisesti. Kysyjä oli maan suurimman asianajotoimiston toimitusjohtaja.”

Asia tuli selväksi, Raija Lahtinen palkattiin tehtävään, ja hänestä tuli haastattelijan kanssa hyvä yhteistyökumppani.

”Asianajajat ovat hyvin vahvoja niin rakkaudessa kuin vihassa. En ole missään saanut niin paljon kiitosta kuin Asianajajaliitossa.”

Uutta kohti

Raija Lahtinen oli saanut vapaasti uudistaa Advokaatti-lehteä. 16 vuodessa oli löytynyt luotettava avustajakaarti ja monet asianajajat olivat osoittautuneet oiviksi kirjoittajiksi. Mutta hän näki edessä olevan uuden ajan. Varsinkin pienten järjestölehtien kustantamista mietittäisiin pian uusiksi.

”Viisikymppisenä aloin myös ajatella, että jos jään eläkeikään asti, niin tulen olleeksi 30 vuotta samassa työpaikassa. Se tuntui liialta. Halusin tehdä erilaisia juttuja, kouluttautua ja matkustella.”

Kaikkien yllätykseksi hän irtisanoutui vuonna 2011, ja ryhtyi freelanceriksi. Alkoi kiva ja kehittävä yhteistyö Työterveyslaitoksen julkaiseman Työ Terveys Turvallisuus -lehden ja Bonnier Pro -asiantuntijapalvelun kanssa.

”Pääsin tekemään Työ Terveys Turvallisuus -lehteen isoja pääjuttuja ammattitaitoisen toimituspäällikön Merja Karjalaisen kanssa. Se kehitti minua kirjoittajana.”

Hän suoritti järjestöviestijän koulutuksen ja perehtyi kriisiviestintään Helsingin yliopistossa. Raija totesi, että järjestöviestijäksi hän ei halua, mutta kriisiviestinnän opinnoista hän nautti. Hän sai myös matkustaa – kymmenen vuotta sitten toimitukset maksoivat freetoimittajankin ulkomaille tekemään juttuja.

Suomi täytti sata vuotta

Kun Suomi täytti sata vuotta 2017, Raija Lahtinen pestautui kotikaupunkinsa Keravan Suomi 100 -hankkeen projektipäälliköksi. Organisointityössä pääsi kurkistamaan oman kotikaupungin kulissien taakse. Hän harmittelee, että ei ollut älynnyt tehdä sellaista jo aiemmin.

Reilun vuoden kestäneen projektin jälkeen Raija jatkoi freelancerina, kunnes korona-aika iski päälle vuoden 2020 maaliskuussa. Hän oli juuri tehnyt paljon juttuja työelämästä, kuten uudesta ilmiöstä, anonyymistä rekrytoinnista.

”Huomasin, että Esperi Carelle etsittiin muutamaksi kuukaudeksi rekrytointikoordinaattoria. Sain työn, opettelin uudet tietokoneohjelmat ja tein esihaastattelut varsinaisille rekrytoijille. Hoidin myös viestintää ja päivitin kotisivuja.”

Raija Lahtisesta oli erittäin mielenkiintoista nähdä terveydenhoidon maailmaa uudesta näkövinkkelistä, vaikka ei pitänyt työtä sellaisena, että tekisi sitä ikuisesti.

”Huomasin, että toimittaja taipuu ihan mihin vain – kun on vain avoin mieli. Monilla toimittajilla on jo alun perin jokin toinen ammatti taustalla.”

Jatkuvaa opiskelua

Raija Lahtinen on neljällä vuosikymmenellä nähnyt median suuret muutokset. Sähkökirjoituskoneesta siirryttiin tietokoneisiin, ja pian jo latomon kaikki työt tulivat toimituksissa tehtäviksi. Oikolukijat häipyivät. Nykyään toimittajat ovat moniosaajia, jotka tekevät työtä useisiin eri välineisiin.

”Minulle jatkuva opiskelu on ollut tärkeätä. Olen hyödyntänyt Journalistiliiton ja sen yhdistysten opintomahdollisuudet.”

IADE:n järjestämää aikakauslehtityön koulutusta. Ohjelma kesti 1,5 vuotta ja sen aikana hän kehitti Advokaatti-lehden työprosessia ja konseptia.

”Oli aikamoinen kädenvääntö, että sain Asianajajaliiton maksamaan kalliin koulutuksen. Hinta tuli takaisin jo seuraavassa painosopimuksessa, kun lehti oli entistä sujuvampi tehdä. Sujuva työprosessi lisäsi myös työniloa.”

Järjestötoimintaa kaiken muun ohessa

Raija Lahtinen liittyi heti uransa alussa Journalistiliittoon ja on kuulunut moniin toimittajayhdistyksiin, kuten ympäristö- ja oikeustoimittajiin. Hän on myös toiminut Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton hallituksessa ja Erikoislehdet ry:n puheenjohtajana.

Naistoimittajien yhdistyksessä Raija on ollut aktiivinen hallitusjäsen kolmella vuosikymmenellä. Häntä pyydettiin yhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 2017, kun tarvittiin yhdistyslain ja säännöt tuntevaa, napakkaa vetäjää. Yli 70-vuotiaan järjestön linja ja talous kaipasivat uutta suuntaa.

Yhdistys alkoi uudistua ja löytää jälleen uusia jäseniä. Puheenjohtajan aloitteesta naistoimittajiin voivat liittyä nyt myös tasa-arvosta kiinnostuneet miestoimittajat.

Raija Lahtinen kirkasti yhdistyksen tärkeitä kulmakiviä: koulutusta, vaikuttamista ja virkistystä. Hän lisäsi strategiaan vielä neljännen ulottuvuuden, verkottumisen. Hän uskoo, että kuten journalistit, yhdistyksetkään eivät voi toimia enää yksin.

Niin Naistoimittajien yhdistys aloitti yhteistyön Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Sukupuolella väliä -hankkeen kanssa vuonna 2019. Yhdistys järjesti samana vuonna myös opintomatkan Islantiin, jolla matkalaiset tutustuivat maan upouuteen, tasa-arvoiseen palkkalakiin.

”Toimittajat ovat ahkeria omissa järjestöissään. Mutta toimittajia on nyt paljon entistä vähemmän. Myös yhdistystoiminnan on muututtava, kun ajat ja ajankäyttö muuttuvat.”

Tulevaisuutta etsimässä

Toimittajan työ on ollut todella iso osa Raija Lahtisen elämää. Vaikka hän on välillä tehnyt jonkin muun alan työtä, toimittajaidentiteetti on aina pysynyt vahvana. Nyt hän on jälleen uudessa elämänvaiheessa.

”Paljon asioita on mennyt uusiksi. Olen hiljattain muun muassa muuttanut uudelle paikkakunnalle, mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta. Yritän olla avoin tulevaisuuden suhteen.”

Journalistin ura on kestänyt 41 vuotta, ja Raija Lahtinen jatkaa työtään freelancerina.

”Tunnen olevani etuoikeutettu. Voin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Olen tällaisen tilanteen edessä nöyrä. Katsotaan, mitä elämä tuo!”

Käsitöistä ja ompelemisesta kiinnostunut Marjut Lindberg vietti osan kesästä 1969 Hollolan naisteollisuuskoulun käsityöopistossa. Tähtäimenä oli valmistua käsityönopettajaksi. Se oli hänen ainoa tulevaisuuden suunnitelmansa.

 – Olen aina ommellut, neulonut ja tehnyt paljon muitakin käsitöitä. Minulla oli tuossa koulussa kuitenkin tosi ”kettumainen” opettaja. Hänen takiaan päätin, ettei minusta koskaan tule ainakaan käsityönopettajaa. Pysyköön käsityö harrastuksena ja niin se on pysynytkin.

 Marjutin abivuosi meni miettiessä, mitä sitä ”isona” tehtäisiin.

– Sinulla on aina ”pää auki” joka asiassa, huomautti äidinkielen opettajani kerran ja jatkoi: Oletko koskaan harkinnut ryhtyväsi toimittajaksi?

Ja tuumasta toiseen: Marjut sai harjoittelupaikan seuraavaksi kesäksi Valkeakosken Sanomista kotikuntansa Pälkäneen vierestä. Suunnitelmissa oli myös hakea Tampereen yliopiston toimittajakouluun, jonka sisäänpääsyn ehtona oli kolmen kuukauden esiharjoittelu toimittajana.

– Kävin pääsykokeissa ja kuinka ollakaan – pääsin sisään.

Seitsemän viikon työputki

Marjut opiskeli pari vuotta aktiivisesti. Kesäisin hän teki töitä Hämeen Sanomissa. Syyskuussa 1972, toisen kesän kesätoimittajuuden jälkeen, pian 21 vuotta täyttävälle Marjutille tarjottiin vakituista työpaikkaa aluetoimittajana. Vastuualueina olivat Riihimäki, Hyvinkää, Hausjärvi ja Loppi. Sen jälkeen hän onkin tehnyt 40 vuoden työuran toimittajana.

 – Alueen lehdet, kuten Hämeen Sanomat, Riihimäen Sanomat, Uusi-Suomi ja Etelä-Suomen Sanomat kävivät ”veristä kamppailua” lukijoista. Käytännössä se tarkoitti sitä, että töitä oli enemmän kuin ehti tekemään. Minusta ei vielä tuolloin ollut sanomaan, etten voi tehdä näin paljon töitä.

Seitsemän työviikkoa putkeen ilman yhtään vapaapäivää oli liikaa: Marjut sairastui elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen burn outiin.

– Silloin päätin, että nyt hankkiudun johonkin muualle töihin. Helsingin Sanomissa vapautuikin sopivasti Lohjan aluetoimittajan paikka. Hain sitä, ja minut valittiin tehtävään.

Helsingin Sanomissa ison talon edut

Marjut teki 15 vuotta juttuja maakuntatoimittajana Helsingin Sanomien eri toimituksille, kuten kulttuuriin, kuluttajatoimitukseen ja jopa urheiluun.

– Myöhemmin olin myös taloustoimituksessa, kuukausiliitteessä ja sunnuntaitoimituksessa sekä tutkivien toimittajien toimituksessa. Tsunamin aikana autoin myös ulkomaantoimitusta. Oli ison talon etu, että pystyi vaihtamaan ja hankkimaan kokemuksia eri toimituksista.

Sosiaali- ja terveyspolitiikka, terveystaloustiede kiinnostivat Marjutia erityisesti. Miten raha vaikuttaa? Miten priorisointi toimii silloin, kun jaetaan niukkuutta?

Vuonna 2005 Helsingin Sanomissa vapautui paikka pääkirjoitustoimituksessa.

– Näin jälkeen päin on vaikea sanoa, mikä näistä oli se mielekkäin toimitus. Aina kulloinenkin työ tuntui silloin parhaimmalta. Kuukausiliitteeseenkin oli mukava tehdä laajempia juttuja ja henkilötarinoita. Sunnuntaitoimituksesta olen saanut myös hyvin paljon.

 – Viimeisin työ pääkirjoitustoimittajana oli ehkä urani raskain, mutta myös antoisin. Siellä, jos missä, opin: Asiat eivät ole mustavalkoisia. Maailmassa on niin paljon harmaan eri sävyjä, ettei niitä pysty laskemaan. Ne pitää yrittää ymmärtää ja hyväksyä.

547 hoitajaa ja lääkkeiden hintaputki

Marjutin kirjoittamien lööppien määrää ei ole laskettu, mutta pari juttua tulee erityisesti mieleen.

– Sain huomattavan Bonnier-palkinnon Vuoden jutusta ”547 hoitajaa”. Se kertoi toistakymmentä vuotta vuoteenomana olleesta rouva Marita Söderströmistä, jonka luona kävi useampi hoitaja päivittäin.

Potilas oli pitänyt hoitajista kirjaa luonnehtimalla jokaisen uuden hoitajan ja kirjoittamalla havaintonsa mustakantiseen vihkoonsa. Vihoista kävi ilmi kotihoidon tila. Saman viikon aikana saattoi hoitaja vaihtua viisikin kertaa. Marjut sai lukea vihot ja viettää yhden päivän aamusta iltaan hänen luonaan. Sinä aikanakin rouvan luona kävi hoitajia. Loistava valokuvaaja Juhani Niiranen hoiti kuvaukset.

Juttu ilmestyi joulun alla 2004. Se oli kuuleman mukaan pikkujoulujen keskustelujen ykkösaihe varsinkin Sosiaali- ja terveysministeriössä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.

Toinen vaikuttava artikkeli, oma skuuppi, eli iso itse esiin kaivettu uutinen vuonna 2005, keskittyi Kelaan ja apteekkarien lääkemyyntijärjestelmään, jossa asiakkaille piti tarjota ns. hintaputkessa olevia hinnaltaan säänneltyjä lääkkeitä. Nykyistä viitehintajärjestelmää ei vielä ollut.

Hintaputkijärjestelmässä putki oli muutaman euron levyinen, mutta vähän suurempi kalleimmissa reseptilääkkeissä. Marjut Lindberg pystyi todistamaan, että lähes kaikki Suomen apteekkarit käyttivät kassakoneohjelmia, jotka tarjosivat myytäväksi hintaputken sisältä sen kalleimman korvattavan reseptilääkkeen.

 – Kalleinta korvattavaa lääkettä tarjottiin asiakkaalle, koska lääkefirma ja apteekki olivat tehneet keskinäisen sopimuksen: Apteekki sai lääkefirmalta alennusta ostaessaan ja myydessään tiettyjä lääkkeitä. Tilanne molemmille osapuolille oli win-win.

 – Lääkefirmojen myynti kasvoi ja apteekit saivat ostaa alennukselle hintaputkeen kuuluneita lääkkeitä. Alennusprosentti oli kiinni siitä, oliko kyse pienestä vai suuresta apteekista. Esimerkiksi Yliopiston apteekki sai aivan valtavat alennukset.

Veromaksaja kärsii

Hintakikkailusta kärsivät eniten suomalaiset veronmaksajat ja lääkkeiden ostajat – erityisesti lääkkeitä käyttävät eläkeläiset, joille yhdelläkin eurolla oli merkitystä. Apteekkareille ja lääkefirmoille järjestelyllä oli myös valtava rahallinen merkitys. Häviäjä oli Kela, eli me veronmaksajat, koska lääkekorvausjärjestelmä maksoi korvauksen siitä kalleimmasta lääkkeestä halvemman sijaan.

Marjut Lindbergin skuuppi johti siihen, että Sosiaali- ja terveysministeriö, STM, ja Lääkelaitos teettivät asiasta tutkimuksen. Kävi ilmi, että noin 800 apteekkia käytti hintaputkijärjestelmää ja vain 18 apteekkia oli jäänyt ns. putken ulkopuolelle.

– Järjestelmä oli vastoin lain henkeä. Hintaputkesta poisjääneistä apteekeista suurin osa oli niin pieniä tarjonnaltaan, etteivät ne kiinnostaneet lääkefirmoja.

Lakia muutettiin lopulta: Jos lääkeyritys antaa jostain lääkkeestä alennuksen, sen pitää olla samansuuruinen kaikille. Minkäänlaista suosituimmuusjärjestelmää ei saa olla.

 – Järjestelmä romutettiin. Vähän myöhemmin tuli viitehintajärjestelmä, jossa lääkekorvaus maksetaan putkessa olevan halvimman hyväksytyn lääkkeen mukaan. Jos asiakas haluaa ostaa kalliimpaa lääkettä, hän saa sitä ostaa. Asiakkaan saama lääkekorvaus määräytyy kuitenkin aina halvimman lääkkeen mukaan.

 – Tämä johti lopulta kahteen lakimuutokseen, joiden taloudelliset vaikutukset olivat hyvin suuret. Siinä puhuttiin sadoista miljoonista euroista. Apteekkariliitto suhtautui muutokseen hyvin asiallisesti toisin kuin itse apteekkarit, joilla olikin peiliin katsomisen paikka.

Tanssitaanko sote-polkkaa?

Terveyspolitiikka alkoi näkyä mediassa paljon 1980–90-luvuilla. 1980-luku oli talousnousun aikaa, 1990-luvun laman jälkeen alkoi niukkuuden jakaminen. Vanhoja rakenteita uudistettiin. Soten esiastetta tehtiin. Myös hoitotakuusta keskusteltiin.

 – 1990-luvulla sote-uutisten määrä lehtien sivupinta-alasta oli vähäistä nykypäivään verrattuna. Korona on nyt osa terveyspolitiikkaa, koko sote on terveyspolitiikkaa.

Nyt – vuonna 2020 koronan ”kylkiäisenä” kulkee terveystaloustiede. Mihin meillä on varaa? Missä järjestyksessä ihmisiä rokotetaan, kun koronarokote tulee? Miten me voimme taata, että tehohoitopaikat riittävät? Miten saadaan turvattua vanhukset, jotta he eivät kuole hoitokoteihinsa? Samanaikaisesti meidän pitäisi rakentaa ketterää koko terveydenhoidon järjestelmää ja sosiaaliturvajärjestelmää.

 – Sanoin joskus yli kymmenen vuotta sitten, että ennen kuin tämä sotepolkka on tanssittu, olen ollut pitkään jo eläkkeellä tai jopa haudassa. Nyt olen ollut kahdeksan vuotta eläkkeellä, eikä loppua näy.

 – Jos poliitikot haluaisivat luoda uuden terveydenhuollon ja sosiaalipolitiikan järjestelmän, se onnistuisi. Mutta siihen yritetään aina ympätä aluepolitiikkaa tai maakuntahallintoa mukaan. Ne voivat toki antaa kehykset, mutta ei sitä tarvita. Meillähän on jo nytkin sairaanhoitopiirit. Tuleeko se siitä yhtään paremmaksi, jos 19 sairaanhoitopiiriä muuttuu 20 maakunnaksi?

 – Soten rakenneuudistukset ovat jääneet koronan jalkoihin. Korona pitää nyt hoitaa ja turvatoimet on tehtävä.

So ja te sekä työterveys

Sotessa on myös ”so”, ei pelkkä ”te”. Marjut Lindbergin mukaan sosiaalipuolen osuudesta on puhuttu vähän, vaikka sen taloudellinen merkitys on suuri. Esillä ovat olleet lastensuojelu ja tuettu asuminen.

 – Mutta sosiaalipuolella on valtavan suuri taloudellinen merkitys. Sen monikanavaista rahoitusjärjestelmää pitäisikin käydä läpi. Moneen kertaahan se on jo päätetty purkaa, mutta näin ei ole vielä tehty.

 – Yksi kanto kaskessa on valkokaulusalojen työterveyshuolto, jossa työntekijä hoidetaan flunssasta fysioterapiaan. Jotkut työnantajista maksavat osan myös lääkkeistä. Työterveyshuolto ei olekaan enää vain työergonomian ja työterveyden ylläpitämistä. Se on rinnakkainen palvelujärjestelmä.

Paloitellaan möykyt, parannetaan nurkat

Sotesta ei aluehallintomöykkynä tule Marjut Lindbergin mukaan yhtään mitään.

– Miksei rohjeta alkaa paloittelemaan möykkyä? Liian suurta palaa ei kannata haukata kerrallaan. Paloitellaan möykky pienempiin osiin, jotta kokonaisuus on hallussa, ja jotta osat toimivat saumattomasti toisten kanssa.

 – Uudistetaan terveydenhuoltojärjestelmää ilman ojia, joihin ihmiset voivat vajota. Perusterveydenhuollosta siirtyminen erikoissairaanhoitoon täytyy olla sujuvaa samoin kuin siirtyminen erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon, joka tuntuu olevan nyt vielä vaikeampaa.

Tiedon pitää liikkua perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon kesken entistä paremmin.

– Mummut ja vaarit kotiutetaan sairaalasta, mutta kotisairaanhoito ei aina tiedä mitään kotiutuksesta.

 – Otetaan tästä valtavasta tilkkutäkistä eli sosiaali- ja terveyspalveluista nurkka kerrallaan ja parannetaan sitä, suosittelee Marjut Lindberg.

Yhdysvaltalaiskirjailija Louisa May Alcotin klassikkoteos, Pikkunaisia (1868, 1869) ja kanadalaiskirjailija Lucy Maud Montgomeryn Pieni Runotyttö (1923) ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen moniin tyttöihin ja naisiin ympäri maailman. Yksi, jonka sisäistä maailmaa teokset aikanaan myllersivät, on kahdeksalla Telvis-palkinnolla useasti noteerattu suomalaistoimittaja Maarit Tastula.

– Luin aikoinaan paljon suosittuja tyttökirjoja, muun muassa Pikkunaisia ja Pientä runotyttöä. Samaistuin kirjojen päähenkilöihin. Siitä syntyi myös ajatus, että minustakin tulee vielä kirjailija, hän yllättää.

Kokkolassa syntynyt ja sittemmin tamperelaistunut journalisti tunnustautuu realistiksi. Lapsena realistinen elämänasenne näkyi esimerkiksi siinä suunnitelmallisuudessa, jolla hän lähestyi kirjailija-unelmaansa. Järkeily meni jotakuinkin näin: koska moni kirjailija – muun muassa Tastulan suosikkeihin lukeutuva Ernest Hemingway – oli aloittanut uransa toimittajana, siitä kannattaisi ehkä itsekin ponnistaa.

Tastula ryhtyi siis väliaikaisesti toimittajaksi. Sitä väliaikaa on kestänyt pian 40 vuotta.

– Minua on aina kiinnostanut kaikki maan ja taivaan väliltä. Aivan erityisesti olen ollut kiinnostunut yksilön ja yhteiskunnan tarinoiden hahmottamisesta rinnakkaisina, toistensa kanssa tangeeravina versioina. Ehkä sekin intressi tuli kaunokirjallisuuden puolelta, hän miettii.

Hyppy tuntemattomaan

Uransa alussa, 80-luvulla Tastula toimi useissa lehdissä kesätoimittajana ja kolumnistina, kunnes sai töitä Aamulehden kulttuuritoimituksesta. Sieltä nuori journalistinalku siirtyi televisioon ja sai vakituisen pestin Ajankohtaisesta kakkosesta vuonna 1988. Sen jälkeen Televisio vei mennessään. Tastula on sittemmin tullut tunnetuksi monista haastatteluohjelmista, joista uusin, Flinkkilä & Tastula – kohtaamisia starttasi vuonna 2018. Sitä katsoessa on vaikea uskoa, että huipputoimittaja on joskus ollut epävarma ja itsekriittinen.  

– En tuntenut yhtäkään toimittajaa ja olin sukuni historiassa ensimmäinen, joka lähti yliopistoon. Luulen, että epävarmuuteni johtui osittain ei-akateemisesta perhetaustasta. Onneksi vanhemmat antoivat minun kulkea omaa polkuani, hän toteaa kiitollisena.

Vuonna 2008 humanististen tieteiden kandidaatiksi ja sittemmin yhteiskuntatieteiden maisteriksi valmistuneen Tastulan urapolku on ollut kiistatta omannäköinen ja moneen suuntaan polveileva. Matkaan on kuulunut myös monia haasteita. Yksi kipukohta on ollut julkiseen toimittajuuteen liittyvät lieveilmiöt, kuten oman naamataulun näkeminen ruudussa toistuvasti. Se tuntuu nololta vielä tänäkin päivänä, lukemattomien TV-esiintymisten jälkeen. Hyväksyminen on vaatinut rohkeuden vaalimista. 

– Tässä työssä on ollut pakko uskaltaa hypätä ja sukeltaa tuntemattomiin vesiin. Itselleen on pitänyt sallia myös se, ettei kaikki aina mene niin kuin Strömsössä. Eihän Strömsössäkään asiat aina suju. Sielläkin sahataan välillä lankut liian lyhyiksi ja unohdetaan leivinjauhe kakkutaikinasta, Tastula huomauttaa.

– Toimittajana olen toisaalta myös oppinut, että ihmisellä on uskomaton kyky sopeutua uusiin tilanteisiin ja selviytyä niistä. Tärkeintä on saada itsensä ulos poterosta, hän lisää.

Vain galaksit ovat rajana

Alan positiiviset puolet ovat peitonneet epävarmuuden tunteet kuusi nolla. Tastula kokee itsensä työn puolesta onnekkaaksi, jopa etuoikeutetuksi. Työnsä kautta hän on saanut perehtyä mitä erikoisimpiin aiheisiin, kuten hiukkasfysiikkaan ja avaruustähtitieteeseen. Se kaikki on ollut niin kiinnostavaa, antoisaa ja opettavaista, ettei kirjailijahaaveita ole ehtinyt enää elätellä.

– Maailmani rajat ovat venyneet uusiin galakseihin ja maailmankuvani on avartunut. Olen oppinut paljon myös ihmisten kesyttämisen taidosta. Jos en olisi tehnyt tätä työtä ja päässyt kurkistamaan erilaisiin todellisuuksiin, uskoisin olevani ajattelultani kapeampi, Tastula aprikoi.

Haastatteluohjelmien tekeminen on tarjonnut myös maksimaalisen vapauden: kukaan ole mikromanageroinut ohjelmia tai määrännyt jaksojen aiheita.

– Ohjelmissani olen saanut olla uskollinen itselleni ja seurata omia mielenkiinnonkohteitani. Olen parhaimmillani haarautuvilla poluilla, en syvässä urassa. Pidän positiivisena myös sitä, että olen luonut valtaosan urastani ennen sosiaalista mediaa. Siten olen säästynyt aika paljolta, Tastula miettii.

Kun hän on myöhemmin katsonut vanhoja haastatteluohjelmiaan, kuten Yhdenillan pysäkkiä (1993–1994), Pikku jättiläistä (1995–1996) Punaista lankaa (1999–2008), Seitsemättä taivasta (2009–2012) tai Avec Tastulaa (2013–2017), hän on todennut niiden olleen ihan hyviä. Sen olisi voinut ehkä havaita jo aiemmin.

– Katsojilta on aina tullut paljon palautetta, mutta kollegoilta ja esimiehiltä aika vähän. Etenkin alussa, kun usko omaan osaamiseen oli herkillä, olisin tarvinnut enemmän positiivista tsemppiä. Epävarmuudensietoa on pitänyt tietoisesti opetella ja palautteen puutteessa on täytynyt silitellä itse itseään, Tastula kuittaa.

Naiset kipuavat kipuillen

Tastulan sukupolvi kasvoi maailmaan, jonka rajat olivat kiinni. Matkustaminen ulkomaille oli ylellisyyttä. Pikku hiljaa, 1980-luvulle tultaessa ulkomaailman saavutettavuus kuitenkin parani ja kuusikymmenluvun nuorisosta tulikin ensimmäinen interrail-sukupolvi. Se sopi hyvin uteliaan, kaikesta kiinnostuneen kosmopoliitin pirtaan. Siihen aikaan Tastulaa kiinnostivat erityisen paljon myös poliittiset toisinajattelijat, kuten Carl-Gustaf Lilius, Kullervo Rainio ja Joseph Brodsky, joita kaikkia hän sai myös haastatella.

– Ajankohtaisessa kakkosessa pääsin matkustamaan paljon. Oli Romanian vallankumous vuodenvaihteessa 1989–1990 ja Rio de Janeiron ympäristökokous vuonna 1992. Reportaasit Neuvostoliiton raja-alueilta, El Salvadorista, Perusta ja Brasiliasta saivat näkemään, miten köyhyys vaikuttaa ihmisten arkeen ja unelmiin.

Ulkomaat avautuivat siis vähitellen myös työn puolesta. Kiinnostavien ihmisten tapaaminen ja matkat maailmalle opettivat Tastulalle suhteellisuudentajua ja auttoivat hahmottamaan maailmaa. Varsinaiseksi ulkomaantoimittajaksi hän ei kuitenkaan kelvannut – olihan hän nainen. Sukupuolijakauma oli hyvin selkeä.

– Ajankohtaisessa kakkosessa naisten paikka oli päivähoidon, perheen ja ihmissuhteiden puolella. Yhtäkään sosiaalipolitiikan erikoistoimittajaa ei kuitenkaan ollut. Toimituksen kaikki miehet olivat erikoistoimittajia ja politiikan, talouden tai ulkomaanpolitiikan asiantuntijoita. Niihin pesteihin oli naisena vaikea kivuta.

Yksi muisto sukupuolten välisestä epätasa-arvosta liittyy kesätoimittajan pestiin alueradiossa. Tastula oli siellä ainoa tyttö. Pojat tekivät juttuja kuntapolitiikasta ja hän sai kirjoittaa päiväkotien kesätunnelmista.

– Valitin asiasta naisoletetulle toimituspäällikölle vedoten siihen, ettei minulla ollut luontaista intohimoa lastenhoidollisiin kysymyksiin. Taisin saada vain ikävän ihmisen maineen, eikä sopimusta syksyllä jatkettu.

Ajattelumaailma kuvasti 1800-lukuista perhemallia, jossa mies on julkisen puolen, kuten talouden ja politiikan, ja nainen yksityisen puolen, kuten perheen ja kodinhoidon luontainen erikoisosaaja. Naisten oletettu, fyysinen heikkous ja ailahteleva tunnemaailma nähtiin myös esteinä rationaaliselle ajattelulle, vuorotyölle ja suurten kokonaisuuksien hallinnalle. Niin valisti 1950–60-luvun sanomalehtimiesalan oppikirja. Samoilla argumenteilla perusteltiin myös naisten huonompaa palkkausta Sanomalehtimiesliiton palkkaneuvotteluissa.

– Sukupuolten tasa-arvo on onneksi kehittynyt media-alalla ja monissa asioissa on tultu eteenpäin. On ymmärretty, että nainen voi olla kelpo esimies tai johtaja, mikä näkyy myös pörssiyhtiöiden tilastoissa. Se ei kuitenkaan poista rohkaisun ja kannustuksen tarvetta. Tsemppaus kannattaa aina. Olen omassa työssäni nähnyt, että miehet osaavat tsempata hyvin toisiaan, Tastula mainitsee.

Tastulalle aihepiiri on tuttu myös maisterinopintojen ajalta. Vuonna 2008 valmistuneessa gradussaan hän tarkastelee sitä, miksi naistoimittajien tekemiä television puhe- ja keskusteluohjelmia määritellään usein sanoilla empaattinen, tunnustuksellinen ja yksityinen. Gradu kantaa nimeä: TUNKEILEVA KATSE MODERNISSA YHTEISKUNNASSA – Yksityisyys, sukupuoli, järki ja tunteet haastattelun historiassa.

– Uskon, että graduni voisi kiinnostaa naistoimittajia. Sukupuolen tutkimusta käytännön journalismissa ja historiallisessa kontekstissa on tehty vähän tai oli tehty ainakin silloin, kun tein oman tutkimukseni.

Maailma tarvitsee hyviä toimittajia

Ajankohtaisista 2010-luvun mediailmiöistä Tastula mainitsee tarinallistamisen. Uransa alussa, 1980–90 -luvuilla sellaista katsottiin karsaasti. Silloin uskottiin lähinnä journalismiin, jonka tuli paljastaa yhteiskunnan rakenteiden mädännäisyys. Yksilön tarinan kertominen leimattiin helposti sosiaalipornoksi ja tunnehötöksi.

– Yksittäisten ihmisten kohtalot olivat toissijaisia, eikä empatia ollut muodissa. Nuorta toimittajaa lyötiin empatiakortilla päähän. Nythän tilanne on päinvastainen. Kaiken tarinallistamisesta on tullut jo hieman kulunut keino kaikessa viestinnässä, Tastula tulkitsee.

Ihmisen mieltä on helppo manipuloida. Sen tähden kriittistä, mutta tietoon pohjautuvaa argumentointia pitäisi vahvistaa jo koulussa, vannottaa Tastula. Hänen mielestään nykyinen kehityssuunta on sellainen, että mielipiteistä on ylitarjontaa ja monista näkökulmista asioita tarkastelevasta pohdinnasta alkaa olla pulaa.

– Vihapuhetta lietsovat paitsi ne, jotka vihasta itse hyötyvät, myös ne, jotka kokevat jääneensä lauman ulkopuolelle. Viha antaa vallattomallekin vallan tunteen. Se on aina ollut yhteiskunnallinen käyttövoima – hyvässä, mutta erityisesti pahassa. Journalistien olisi myös syytä kuunnella kaikkien ihmisten ääniä, ei vain kapean eliitin, Tastula kiteyttää.

Yhtenä ratkaisun avaimena Tastula pitää riippumattomia, voittoa tavoittelemattomia toimittajia.

– Maailma tarvitsee hyviä toimittajia. On harmi, että yhä useammat, erinomaiset toimittajat hakeutuvat viestintäalalle tai konsulttitaloihin. Kannattaisi lukea median historiaa. Demokratia on syntynyt käsi kädessä riippumattoman ja luotettavan median kanssa, hän huomauttaa.

Tastula toivoisi myös, että itse toimittajan työtä arvostettaisiin enemmän. Mediataloista on tullut jättimäisiä organisaatioita, joissa toimii päälliköitä, esimiehiä ja tuottajia, joilla ei ole välttämättä vahvaa journalistista osaamista. Urapolku nähdään yhä hierarkkisena nousuna esimiestehtäviin, joista maksetaan enemmän palkkaa kuin toimittajan ydintehtävästä. Tastula itse hiukan karsastaa koko ”urapolkuajattelua”.

– En tiedä varmaksi, mutta epäilen, että sairaalassa toimivalle sydänkirurgille ei makseta vähemmän palkkaa kuin viestintäjohtajalle siksi, että hän on vain sydänkirurgi, hän heittää.

Entä mitä Tastula ajattelee nyt noin neljä vuosikymmentä sitten tekemästään uravalinnasta?

– Ehkä kysymys ei ole ollut valinnasta, vaan pikemminkin sattumasta ja oikeasta ajoituksesta, hän miettii.

Sitten hän jatkaa:

– Voin sanoa, että olen nauttinut työstäni todella paljon. Lapsena kyllä harkitsin vakavasti paitsi kirjailijan, myös eläinlääkärin ammattia. Se olisikin ollut ihan toinen elämä.

Sydän-lehteä sydämellä, siihen voi tiivistää keväällä 2020 eläkkeelle jääneen päätoimittaja Marja Kytömäen uran kaksi viimeistä vuosikymmentä. Hänen matkansa kohti toimittajan ammattia alkoi Laajasalon opiston lehdistö- ja tiedotusopin kurssilta vuonna 1979. Alan kehitys on usein mennyt tekniikka edellä, mutta työn ydin on säilynyt: – Koen olleeni palvelutyössä, lukijoiden palveluksessa, Marja Kytömäki sanoo.

– Haaveilin, millaisen lehden perustaisin, jos voisin. Näin Marja Kytömäki kuvaa mietteitään kouvolalaisena ylioppilaana 1977. Toimittajan työ kiehtoi. Silti hän hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan kansatiedettä, joka vaihtui pian ihmisläheisemmältä tuntuneeseen uskontotieteeseen. 

Yliopisto-opintojen lomassa Marja kävi Laajasalon lehdistö- ja tiedotusopin kurssin, työskenteli kesän Yleisradion Kaakkois-Suomen alueradiossa, kirjoitti ja teki taittotöitä freelancerina eri julkaisuihin, perusti perheen ja sai kaksi lasta. Filosofian maisterin tutkintokin tuli lopulta valmiiksi.

– Vuonna 1994 elettiin keskellä lamaa ja lehtiä meni nurin. Hyvinkään kauppaoppilaitoksessa järjestettiin uuden tekniikan kurssi taittajille ja toimittajille. Samalla kurssilla kanssani oli työttömäksi jääneitä kokeneita toimittajia ja ansioituneita kuvaajia perehtymässä Page Maker- ja Quark-taitto-ohjelmiin. He ihmettelivät, pitääkö opiskella uusi tekniikka ja ura. Se opetti minulle paljon kustannusalasta ja sen muutoksista. Tuossa vaiheessa olin jo käynyt yhden taittokurssin.

Taittotaitoiselle toimittajalle löytyi töitä freelancerina ja sitten myös kristillisen Sanansaattaja-viikkolehden toimituksessa. 

Marja ehti työskennellä Sanansaattajan toimitussihteerinä ja taittajana vuodet 1995–1996, kun toimitus irtisanottiin tuotannollista ja taloudellisista syistä. Kerrottiin, että 120-vuotiasta lehteä ei lopeteta vaan sitä uudistetaan. Kolmen hengen toimituksesta jokainen valitsi oman selviytymistapansa; Marjalle se tarkoitti oman toiminimiyrityksen perustamista.

– Irtisanomisessa asiat eivät menneet aivan oikein. Siksikin saatoin ajatella, että se ei ollut minun epäonnistumiseni vaan jonkun muun. Häpeää ja huonommuutta en tuntenut.

Järjestöjournalismin ympyrä sulkeutuu

Suomen Sydänliittoon Marja Kytömäki meni julkaisusihteeriksi vuonna 1998. Lehdenteon ohessa hän sijaisti (2001–2002) liiton tiedottajaa, kunnes 2002 hänet nimettiin Sydän-lehden päätoimittajaksi. Päätoimittajan paikalta hän jäi eläkkeelle keväällä 2020.

Marjan kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu monen muunkin järjestölehden toimituksellinen kehityskulku. 

Ensin lehden toimittaminen ja järjestön viestintä olivat lähellä toisiaan, joskus saman henkilön tekeminäkin. Sitten järjestölehdessä korostui jäseniä palveleva journalismi ja järjestön strategiat ja hallinto pitäytyivät taka-alalla. Siinä vaiheessa toimitus sai tuekseen lisää rahaa ja resursseja, ilmoitustulojenkin ansiosta. Painettu lehti konseptoitiin, ulkoasua kehitettiin ja visuaalista ilmaisua hiottiin. Uusille yleisöille avattiin printin rinnalle verkkojulkaisu – Sydän-lehdelle jo vuonna 2007. 

Nyt järjestöjen journalistiset toimitukset ovat käyneet harvinaisiksi. Sydänliitossa organisaatiomuutoksen yhteydessä päätoimittaja siirrettiin markkinointi- ja viestintäpäällikön alaisuuteen 2018. Julkaistavasta materiaalista valtaosan tuottaa organisaation oma henkilöstö.

– Parhaimmillaan minulla oli avustajalistallani kuutisenkymmentä ammattitoimittajaa ja -valokuvaajaa ympäri Suomen. Se toi lehteen moniäänisyyttä. Sääli, että uusien taloudellisten reaaliteettien vuoksi siitä piti lopulta luopua, Marja Kytömäki sanoo.

Parasta mahdollista kulloisillakin resursseilla

Sydänterveyttä edistävällä Suomen Sydänliitolla on noin 70 000 jäsentä. Heidän keski-ikänsä on 75 vuotta. Tutkimuksissa lukijat ovat pitäneet jäsenlehteään sairautensa tärkeimpänä tietolähteenä, tuen tarjoajana, ystävänäkin.

– Järjestöissä jäsenet ovat perinteisesti olleet hyvin sitoutuneita lehteensä. Puhelimeen on tartuttu helposti ja toimitukseen on soitettu. Nykyisessä kehityksessä minua mietityttää, kenen ääni kuuluu ja mikä on lukijan rooli. Tehdäänkö vain organisaatioiden strategian mukaista asiantuntijaviestintää? Marja Kytömäki aprikoi.

– Minulle toimittajana tärkeintä on ollut palvella lukijaa: välittää tietoa niin, että se puhuttelee ja koskettaa ja se on helppo ottaa vastaan. Ihmisten kohtaamiset ja tarinat sekä asiakeskeisyys ovat säilyneet, vaikka tekniset alustat ovat vaihtuneet.

– Koen, että olen saanut olla tekemässä näköistäni lehteä ja viestintää, parasta mahdollista kulloinkin käytössä olleilla resursseilla. Kun haaveilin nuorena siitä, millaisen lehden perustaisin, Sydän-lehdessä tajusin, että siinähän minulla se on – oli.

Merja Karjalainen on uuden edessä. Pitkä ja monipuolinen toimittajan ura tuli käännekohtaan kevättalvella 2018, kun työhön ei enää löytynyt paloa. Tähän hetkeen jokainen aikaisempi työ tuo kuitenkin jotakin, eniten vuodet Työ Terveys Turvallisuus -lehden toimituspäällikkönä ja päätoimittajana.

Merja kuvaa itseään ihmiseksi, joka toimii innoituksen mukaan.

– Palo, halu ottaa selvää ja toimia sanansaattajana jonkun toisen puolesta on hirvittävän vahva. Olen toimittajana voinut luottaa siihen, että kun haistan ilmassa olevan aiheen, joku muukin sitä ihmettelee. Toimittajan tehtävä on ottaa selvää ja kertoa siitä.

Opettajaopiskelijasta tuleekin toimittaja

Merja hakeutui ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen vuonna 1987 kesätoimittajaksi kotiseudun paikallislehteen. Moni muukin historian opiskelija päätyi lehtityöhön. Pieksämäen Lehti oli hyvä paikka kokeilla journalistista kirjoittamista. Opettelu jatkui seuraavina kesinä Savon Sanomissa, Kotiliedessä ja Me Naisissa. Uutistyöhön syntyi rutiini, siinä oppi työskentelemään aikapaineessa ja löytämään uutiskärjen.

– Mutta varsinaisesti ”löysin itseni” Savon Sanomien Perheen Sanomissa. Kahdesti viikossa ilmestyvä sivu piti sisällään melkein mitä tahansa säilönnästä työelämän kysymyksiin. Sen kokoaminen itsenäisesti auttoi löytämään omaa tapaani tehdä. Sitä lähdin sitten jalostamaan aikakauslehdissä.

Me Naisten kesän 1991 jälkeen Merja toimi vuosia freelancerina opintojen ohella. Vähitellen historian ja yhteiskuntaopin opettajan ja filosofian maisterin opinnot tulivat valmiiksi ja freetyö muuttui kokopäiväiseksi. Runkona olivat Opettaja, Kotiliesi ja Me Naiset.

Cosmon kieli syntyy

Freetyö päättyi, kun Merja valittiin vuoden 1999 alusta toimitussihteeriksi silloiseen Helsinki Mediaan, josta sitten tuli Sanoma Magazines Finland.

– Silloin perustettiin ja lanseerattiin Suomeen lisenssilehtenä Cosmopolitan, ja tulin lanseeraustiimiin. Se oli äärimmäisen mielenkiintoinen paikka, koska mehän loimme sitä kieltä. Noudatettiin tiettyjä visuaalisuuden periaatteita ja tehtiin lehteä adaptoituna Suomeen. Meillä oli käännösjuttuja ja Suomessa tehtyjä juttuja. Luhtasen Timon, kääntäjän, kanssa mietittiin monta kertaa sanatasolla hyvää ilmausta, joka ei kuulostaisi rakenteellisesti typerältä käännökseltä vieraasta kulttuurista. Äärimmäisen kiinnostavaa. Se, että pääsi ilottelemaan kielellä, mutta säilytti kuitenkin oikeakielisyyden, vapautti minut kirjoittajana – ”Seksin seitsemän salaisuutta” ja vastaavaa. Siihen asti olin tehnyt tietopohjaisia juttuja ja haastatteluja vakavista aiheista ja ihmisten elämän murroskohdista.

Reilun parin vuoden päästä oli vuorossa toimitussihteerin pesti Me Naisissa, ja sen jälkeen vuodet Matkaoppaassa. Me Naisten vuosiin sattui päätoimittajan vaihtumisen myötä 50 vuotta vanhan lehden voimallinen uudistaminen.

– Toimitussihteerin työ oli syy, miksi hakeuduin kuukausipalkkaiseen työhön freelancevuosien jälkeen. Se antoi mahdollisuuden tehdä yhteistyötä sanan käyttäjien lisäksi visualistien kanssa.

Opit käyttöön unelmatyössä

Vuoden 2007 lopulla Merja valittiin Työterveyslaitoksen Työ Terveys Turvallisuus -lehden toimituspäälliköksi. Virallinen päätoimittaja oli Työterveyslaitoksen silloinen pääjohtaja Harri Vainio. Tehtäväksi tuli 1971 perustetun lehden uudistaminen.

– Oli hieno veto heiltä valita toimituspäälliköksi yhteiskunnallista instituutiota edustavan Työterveyslaitoksen lehteen minut, jolla oli naistenlehtitausta. He luottivat siihen, että tieto ei häviä, vaikka se laitetaan esille kiinnostavammin.

Merja pääsi kehittämään jo valmiiksi lukijoiden arvostamaa lehteä ison mediatalon kokemuksella:

– Niillä opeilla on ollut ihana kertoa uusista tutkimustuloksista tai siitä, mitä työpaikoilla tehdään, niin että juttuun on kiva tarttua, se on houkutteleva ja lukijalle on koukkuja. Perusasia eli sisältö oli lehdessä niin täysin kunnossa, ettei tekemistä tarvinnut kyseenalaistaa, nyt vaan käännettiin vähän raidetta.

TTT-lehti oli Työterveyslaitoksen lippulaiva ja vahvasti kiinni ajassa, mutta vähitellen tuulet muuttuivat. Lukijatutkimus oli vielä työn alla, kun Työterveyslaitos aloitti YT-neuvottelut keväällä 2014.

– Laitos päätti luopua säästösyistä lehdestään, joka pääosin jaettiin ilmaisjakeluna ja tuotettiin tosi raskailla kustannuksilla. Painettu lehti nähtiin kulueränä. Syntyi ajatus pelkästään sähköiseen viestintään siirtymisestä. Ei edes mietitty, voisiko lehteä tehdä toisin. Lukijatutkimus kuitenkin osoitti, että lehti oli yhä tärkeä lukijoille. Siinä vaiheessa aloin puuhata lehdelle uutta kustantajaa.

Missiona lehden pelastaminen

Merja jatkoi TTT-lehden toimituspäällikkönä vuoden 2014 loppuun. Se oli myös määräaika lehden lopettamiselle. Uusi kustantaja piti löytää nopeasti. Siinä Merja onnistuikin suhdeverkostonsa ansiosta.

– Syksy 2014 oli Työterveyslaitoksen viimeisten numeroiden tekemisen rinnalla puurtamista sen eteen, että saataisiin maksullisia tilauksia, suhteet yhteistyökumppaneihin säilyisivät ja saataisiin ilmoittajia. Samalla piti löytää lehdelle graafikko ja varmistaa sisältö avustajaverkkoineen. Toimitus mureni ympäriltä, kun lehden lopettamispäätöksen ja irtisanomisten jälkeen väki alkoi hakeutua muualle. Uuden kustantajan palvelukseen kuuden hengen toimituksesta siirtyi vain yksi, minä.

Vuoden 2015 ensimmäinen lehti ilmestyi ajallaan ja laadukkaana, verkkosivutkin.

– Tässä vaiheessa sain enemmän henkilökohtaista palautetta kuin koskaan aiemmin, lukijasuhde tuli läheisemmäksi.

Pitkään Merja kuvitteli, että paine helpottuu jossain vaiheessa. Työnteko sujui Pieksämäen kotitoimistossa, josta tuli nyt pääasiallinen asuinpaikka. Haastattelut ja kokoukset oli mahdollista keskittää pääkaupunkikäynteihin.

– Sitä urakkaa tein päätoimittajana vuoden 2018 alkuun. Sitten totesin, että olen osuuteni tehnyt ja sanouduin irti.

Mutta oli siinä muutakin.

Haluan elämäni takaisin

Muutoksen vuodet olivat vaatineet Merjalta tolkuttoman työmäärän. Uuden kustantajan alaisuudessa vastuu kaikesta tekemisestä kasaantui hänelle huolimatta useista yrityksistä saada työkuormaa pienemmäksi. Merja muistaa sanoneensa, että haluaa elämänsä takaisin. Lopulta kuormitus alkoi näkyä fyysisinä ja kognitiivisina oireina. Mutta vasta ohimenevä aivoverenkiertohäiriö, TIA-kohtaus, sai Merjan järkiinsä. Työnantajaa sekään ei herättänyt.

– Tajusin, että vaikka olen Työterveyslaitoksesta lähtien itse kertonut lukijoille työnantajan vastuusta työturvallisuudessa, se ei ole näkynyt omassa työssäni. Eihän voi olla vain minun ongelmani, että tipun syvemmälle väsymykseen ja saan vielä sairauskohtauksen. Tuli hätä myös siitä, etten sössisi omaa elämääni uhraamalla kaikkea muuta minulle tärkeää ja rakasta sille yhdelle rakkauden kohteelle, työlle.

Irtisanoutumisen jälkeen Merja aloitti ammattikorkeakoulussa työyhteisöpedagogin opinnot. Opiskelu antoi mahdollisuuden myös omien kokemusten prosessointiin. Vuoden 2020 syksyllä opiskelut tulivat päätökseen ja samoihin aikoihin julkaistiin Basam Booksin kustantamana Merjan kirja Jaksamisen rajat. Psykososiaalinen kuormitus, työuupumus ja työsuojelu.

– Kirjoittaminen jatkuu ja lisää kirjojakin varmasti tulee. Mutta nyt olen hyödyntämässä yrittäjänä sitä toista tutkintoa, eli keskittymässä työyhteisöjen kehittämiseen nimenomaan työsuojelun näkökulmasta.

Opetusneuvos Raili Malmberg (omaa sukua Vasara) on monista yhteyksistä tunnettu vaikuttaja, joka on elämänsä aikana työskennellyt opettajana monilla kouluasteilla ja toimittajana sekä osallistunut työnsä ohella ja eläkkeellä ollessaan lukuisiin järjestöihin niiden kantavana voimana. Taitavana sanankäyttäjänä hän on esitelmöinyt ja luennoinut erilaisille yleisöille ja kirjoittanut monia teoksia.

Onnellinen lapsuus ja sodan varjostama nuoruus

Raili Malmberg syntyi Helsingissä 22. marraskuuta 1926. Hän vietti lapsuutensa Käpylässä, perheessä, jonka turvallista ilmapiiriä hän on aina muistellut lämpimästi.

Maailma näytti kuitenkin kovat kasvonsa, ja Malmbergin sukupolven nuoruus oli sodan varjostama. Hän koki sodan kauhut henkilökohtaisesti, kun pommi tuhosi hänen kotinsa vuonna 1944. Vaikea aika vaikutti häneen syvästi. Poikkeusoloissa Suomen Punainen Risti koulutti nuoria apusisariksi koulujen ollessa suljettuina, ja vain 17-vuotiaana Raili Malmberg toimi lähes puoli vuotta 1944 apusisarena sotasairaalassa Nokialla.

Opiskelu ja ensi askeleet työelämässä

Malmberg kävi kodin lähellä olevaa Käpylän yhteiskoulua, jonka yksi perustajista oli hänen isänsä. Hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1945. Opiskelu Helsingin yliopistossa sujui ripeästi, ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi jo 1949.

Raili Malmbergin nuoruuden toiveammatti oli toimittajan ammatti. Valmistumisensa jälkeen hän pääsikin toimittajaksi Kaunis Koti -lehteen, jossa työskenteli pari vuotta. Ennen kuin seuraava elämänvaihe vei muualle, hän toimi Suomen Ylioppilaskuntien Liiton yleissihteerinä vuosina 1951–52. Vaikuttava ja näkyvä paikka sekin.

Opettajana ja kasvatusalan järjestöissä

Opetustyö veti kuitenkin puoleensa. Suoritettuaan Helsingin opettajakorkeakoulussa kansakoulunopettajan tutkinnon vuonna 1952 Malmberg oli 20 vuoden ajan opettajana Helsingin ala- ja yläkouluissa, myös tarkkailuluokilla, ja lisäksi erityiskoulussa ja kansalaiskoulussa. Hän on kertonut, että hänellä oli hyvät suhteet oppilaisiin ja hänen oli aina hyvä olla kouluyhteisössä, jossa vallitsi lämmin tunnelma. Hänen ohjenuoranaan opetustyössä oli kolme asiaa: Opettajan pitää kaikin keinoin tukea lapsen tervettä itsetuntoa, opettaa oppilas hyväksymään myös epäonnistumisia ja opettaa tekemään työtä.

Vaativan työn ohella Raili Malmbergilla oli aikaa ja tarmoa tarttua moniin luottamustehtäviin. Opettajavuosinaan hän kuului moniin kasvatusalan järjestöihin ja elimiin Suomessa ja Pohjola-Nordenin piirissä sekä Suomen Unesco-toimikunnan kasvatusjaostossa.

Päätoimittajana näköalapaikoilla

Opetustyö oli Raili Malmbergille mieluista, mutta elämä vei kuitenkin taas nuoruuden toiveammattiin. 1970-luvun alussa opettaja haettiin kesken oppitunnin puhelimeen, ja soittaja kysyi, lähtisikö hän Koululainen-lehden päätoimittajaksi. Opettaja lähti ja oli tässä työssä yhdeksän vuotta. Koulumaailman tunteva päätoimittaja sai antaa kaiken asiantuntemuksensa lehdelle, joka tuli tutuksi monessa kodissa. Tarmoa riitti myös jatko-opintoihin, ja hän suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa 1974.

Lehtiura jatkui, ja 1980-luvulla lukuisat suomalaiset oppivat tuntemaan Raili Malmbergin Kotilieden päätoimittajana. Tässä tehtävässä hän toimi eläkkeelle jäämiseensä asti vuoden 1986 loppuun saakka. Päätoimittajan viisaat sanat tulivat lähelle lukijoiden elämää, ja laaja tilaajakunta pysyi lehdelle uskollisena.

Luottamustehtäviinsä sitoutunut yhdistysihminen

Lukuisat järjestöt ovat saaneet nauttia Raili Malmbergin asiantuntemuksesta ja organisointikyvystä. Eläkkeellä aktiivinen toiminta jatkui monella foorumilla. Kasvattajana Malmberg oli kiinnostunut hyvien tapojen edistämisestä ja toimi Tapaseuran puheenjohtajana. Teos Hyväksi tavaksi ilmestyi 1990 ja siitä on otettu lukuisia painoksia.

Malmberg oli 1980-luvulla kirkolliskokousedustajana ja virsikirjakomitean jäsenenä. Sodanaikaiset kokemukset olivat yhtenä maaperänä sille, että Malmberg sitoutui Lottaperinneliiton työhön sen puheenjohtajana ja Sotaveteraaniliiton neuvottelukunnan jäsenenä. Kiinnostus kulttuurin eri ilmiöihin ja perinteeseen toi oivan toimintakentän, kun Malmberg toimi Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtajana sekä Kalevala Korun ja Kalevala Korun Kulttuurisäätiön hallituksessa. Myös Naisjärjestöjen Keskusliitto sai nauttia hänen asiantuntemuksestaan.

Raili Malmberg on saanut monipuolisesta työstään ansaittua kiitosta. Hänelle myönnettiin Suomen Leijonan 1. luokan ritarimerkki 1985 ja 2. luokan Vapaudenristi 2005. Hän sai Valtion journalistipalkinnon 1997 ja Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske -palkinnon 2003. Hän on Kalevalaisten Naisten Liiton, Naisjärjestöjen Keskusliiton ja Suomen Lottaperinneliiton kunniajäsen sekä Tapaseuran kunniapuheenjohtaja.

Aktiivinen toiminta monissa järjestöissä ei olisi ollut mahdollista ilman läheisten ihmisten tukea. Kaikkein tärkeimpiä tukijoita ovat olleet puoliso Kari Malmberg, jonka kanssa Raili Malmbergilla oli 74 vuotta kestänyt, nuoruudenrakkauteen perustuva suhde, ja tytär Marjukka sekä tyttären lapset Susanna ja Ville. Tätä tukea Raili Malmberg osaa arvostaa.

Valloittava puhuja ja taitava kirjoittaja

Raili Malmberg on loistava puhuja, jonka eloisat ja sisällöltään rikkaat puheet eivät unohdu keneltäkään, jolla on ollut onni kuulla hänen puheitaan. Hän on kaikissa yhteyksissä osannut yhdistää elämän iloiset ja vakavat sävyt tyylikkäällä tavalla. 70-vuotispäiväksi julkaistu teos Joka päivä uusi aurinko ei olisi voinut saada osuvampaa nimeä. Hän on aktiivinen ja sujuvakynäinen kirjoittaja ja on julkaissut useita muitakin teoksia. Hän on kotonaan asiateksteissä, muistelmissa ja runoissa. Raili Malmbergin mottona voi pitää hänen runotekstiään: ”Elämä ilman unelmia ei ole mitään elämää.” Hän on osannut unelmoida paremmasta maailmasta ja myös toteuttanut unelmiaan.

Lukijan palvelemiseksi on käännettävä kaikki kivet, ja hyvä taloudellinen tulos kertoo, että lehti on siinä onnistunut.  Monen aikakauslehden päätoimittaja ja erikoislehden tekijä Maija Toppila kertoo oppineensa nämä asiat jo alle kolmikymppisenä toimituspäällikkönä.

Maija Toppilan koti ei ollut akateeminen eikä tuttavapiiriin kuulunut ainuttakaan toimittajaa.  Lähtiessään Oulusta opiskelemaan Maija ei tähdännyt journalistin uralle. Intohimoinen humanisti ja latinisti pääsi Helsingin yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä mutta vaihtoi pääaineen teoreettiseen filosofiaan. Toisena opiskeluvuonnaan hän kirjoitti feministisen puheenvuoron Ylioppilaslehteen.  

”Tämän työnäytteen ja hyvän koulutodistuksen ansiosta pääsin Kalevaan kesätoimittajaksi. Äiti risti kätensä ja kiitti taivasta, että olin saanut oikeaa työtä.”

Ensimmäinen kesä kului Oulussa, toisena kesänä Maija meni Kalevan Kajaanin-aluetoimitukseen, jonka yhteydessä olevassa huoneessa hän myös asui. 

”Meno oli aika villiä, kun puhelin saattoi soida vaikka keskellä yötä, kun laukkaradalta haluttiin raportoida iltaravien tuloksia toimittajalle. 

Valmistuessaan filosofian maisteiksi Maija oli kesätoimittajana Ilta-Sanomissa, sen jälkeen vuoden kustannusyhtiö Otavassa tietokirjatoimittajana ja sitten pari vuotta Avotakan toimittajana. Avotakassa Maija kertoo todella rakastuneensa aikakauslehtityöhön, sanan ja kuvan liittoon.

Ihanat naisten toimitukset 

Maija oli 29-vuotias, kun hänet nimitettiin vuonna 1985 Avotakan toimituspäälliköksi. Päätoimittaja Leena Nokela näki toimituksen tuoreimman jäsenen potentiaalin. Nokelasta tuli Maijalle tärkeä mentori ja äitihahmo. 

”Esimiehenä Leena oli kuitenkin tiukka nainen, joka sai tahtonsa läpi. Kirosanat raikuivat, kun tämä ’Savolainen kamee’ hiiltyi. Kilpailijat oli päihitettävä, Avotakan piti olla ykkönen.”

Maija muistelee lämmöllä toimituskokouksia, joissa naurettiin, ideoitiin ja vähän juoruiltiinkin. 
”Olen ollut lähes koko urani naisvaltaisissa toimituksissa, joiden tärkeilemätön iltapiiri sopii minulle.”

Itsenäistymisen aika 

Leena Nokela järkyttyi pahemman kerran, kun hän sai kuulla suojattinsa lähtevän Kauneuden ja terveyden toimituspäälliköksi. Maijan palkkasi toimitukseen ikätoveri, päätoimittaja Kristiina Dragon.

”Tunsin, että minun oli aika itsenäistyä tärkeimmästä opettajastani. Kauneudessa ja terveydessä pääsin tekemään terveysaiheisia juttuja, jotka kiinnostivat minua sisustusta enemmän.” 

Maija jäi Kauneuden ja terveyden toimituksesta äitiyslomalle vuonna 1988. Samaan aikaan hän kuitenkin pohti, oliko lehtiala sittenkään oikea valinta. Maija irtisanoutui hoitovapaan jälkeen ja jäi vapaaksi toimittajaksi. Hän kirjoitti runoja, esseitä ja lehtiartikkeleita. Vapaus tuntui ihanalta. 

”Kun Avotakan entinen toimituspäällikkö Maija Alftan kysyi minua Sanomille Kodin Kuvalehteen toimittajan äitiyslomansijaiseksi, otin kuitenkin työn heti vastaan. Järki voitti.”

Tiede-lehden humanisti

Onko minusta tähän, Maija pohti aloittaessaan työt Sanomien Tiede 2000 -lehden toimitussihteerinä. Hän oli juuri viettänyt syksyn kesätoimittajana samaisen lehden pienessä toimituksessa. 

”Luotin kuitenkin päätoimittaja Tuula Koukun sanaan, että humanistikin voi olla hyvä tiedelehden tekijä.”

Aiheet vaihtelivat muinaisesta Mesopotamiasta geenitutkimukseen, universumin synnystä ihmisen evoluutioon. Tutkijoiden tekstit hajotettiin molekyyleiksi ja editoitiin ja kuvitettiin kiinnostaviksi aikakauslehtijutuiksi. Rima oli todella korkealla.

Maijalle Tuula Koukku oli syvällinen, viisas esimies. Tiede-lehden aikana Maija sai kaksoset ja arki muuttui entistä kiireisemmäksi. 

”Tuula ei koskaan huomauttanut minulle lapsiin liittyvistä poissaoloista, mistä olen ikuisesti kiitollinen.”

Johtajuutta opiskelemassa 

Terveysaiheista alettiin vuosituhannen alussa povata todellista megatrendiä. Samoihin aikoihin Maija alkoi hiljalleen kaivata uusia haasteita. Hyvä Terveys -lehden päätoimittaja Jali Ruuskanen pani tämän merkille, ja Maijaa pyydettiin laatimaan potentiaaliaan pienemmälle lehdelle kehityssuunnitelma.

Suunnitelma hyväksyttiin ja Maijasta tuli Hyvän Terveyden toimituspäällikkö, joka vastasi lehden uudistamisesta. Hän katseli akateemistaustaista lehteä kaupallisin silmin: mitkä olivat kasvun mahdollisuudet? Mihin aihealueisiin lehden tulisi laajeta? 

Vei neljä vuotta, että lehdestä tuli sen näköinen kuin Maija oli suunnitellut. 

”Lehden levikki kasvoi huimasti, ja se tuotti erinomaisesti. Jotakin oli selvästi tehty oikein.”

Tuolloin Maija oli päässyt työnantajan tarjoamaan Johtamisen erikoisammattitutkinto- eli JET-koulutukseen. 

”Ihmisten johtamisessa oli paljon opittavaa. Oivalsin, miten tärkeää on kärsivällisyys ja selkeys ja koko tiimin mukaan ottaminen. Kukaan meistä ei synny hyväksi johtajaksi, siihen tarvitaan tietoa, tukea ja koulutusta.”

Samoihin aikoihin, kun JET-koulutus päättyi vuonna 2003, Maija siirtyi toimituspäällikön tehtävästä lehden päätoimittajaksi.

Esimiehen huoliryppy 

Neljän vuoden jälkeen Maija Toppila kaipasi taas uutta ja siirtyi lehtitalon sisällä ET-lehden päätoimittajaksi. Maija osoittaa otsaansa.

”Minulla on tässä ryppy, joka tuli ET-lehden ajoilta.”

Tuore päätoimittaja olisi toivonut enemmän tukea nettisisältöjen luomiseen ja kaupallistamiseen. Samaan aikaan Sanomilla alkoi tiukka säästökuuri. 

”Silloin tuntui, että henkireiät ulospäin tukittiin.  ET:ssä ymmärsin myös, että olen parhaimmillani pienempien erikoislehtien tekijänä. Suuren lehden päätoimittaja etääntyy lehden tekemisestä ja muuttuu väistämättä hallintoihmiseksi, mikä on tylsää.” 

Uusi arki mentorina

Humanistin kotiinpaluu seurasi neljän vuoden kuluttua, kun Maija sai paikan Leena Nokelan perustaman Glorian Antiikin päätoimittajana. 

”Pääsin hyödyntämään pitkällä uralla saamiani oppeja ja sain kertoa rakkaista aiheista, historiasta ja taiteesta.”

Vuonna 2014 Fokus Media ilmoitti ostavansa Glorian Antiikin Sanomilta. Maija harkitsi vakavasti vapaaksi toimittajaksi jättäytymistä, mutta työt lehdessä olivat selvästi kesken. 

”Oli terveellistä nähdä, että elämää oli myös suuren lehtitalon ulkopuolella.”

Maija jäi eläkkeelle vuonna 2019, 63-vuotiaana. Hän hakeutui mentoriksi ensin Aalto-yliopiston ja myöhemmin Aikakauslehtien päätoimittajayhdistyksen kautta. 

”Tällä hetkellä tuen tuoretta päätoimittajaa. Tuntuu hyvältä pohtia työn haasteita yhdessä ja jakaa omia kokemuksia. Samalla pysyn itsekin ajan tasalla.”

Helena Tahvanainen työskenteli kymmenen vuotta Karjalaisen maa- ja metsätaloustoimittajana. EU oli työn suola ja sokeri, sillä Suomen liittyminen Euroopan unioniin sattui tuohon ajanjaksoon.  Nykyisin hän työskentelee pääkirjoitustoimittajana ja syttyy työstään yhä.

Helena Tahvanainen oli lukioaikana kirjoittanut Karjalaisen nuorten palstalle ja eri lehtien mielipiteisiin ja jopa myynyt aineiden aloituksia koulukavereilleen. Äidinkielen opettaja oli useammankin kerran kysynyt, onko hän ajatellut toimittajan ammattia. Ei hän ollut, häntä kiinnosti juridiikka.

Oikeustieteellisen pääsykokeissa ei kuitenkaan tärpännyt, ja Helena jätti yrittämisen yhteen kertaan. Koska hän halusi Helsinkiin, jossa tuleva puoliso jo opiskeli, hän pyrki Laajasalon opiston viestintälinjalle. Sinnekin oli kova karsinta ja kaksipäiväiset kokeet.

– Siellähän se sitten valkeni. Ja vähän meni sisukin kaulaan. Ajattelin, että jos luen hyvin valtiotieteellisen pääsykirjat, pääsen sinne, mutta vaikka kuinka hyvin lukisin oikeustieteelliseen, niin en välttämättä pääse, Helena muistelee.

Hän uskoo, että olisi loppujen lopuksi päätynyt toimittajaksi oikeustieteellisestäkin.

 – Tämä on minun ammattini.

Helena Tahvanainen on tehnyt koko työuransa Pohjois-Karjalassa, pääosin Joensuussa ilmestyvässä Karjalaisessa.

Hän aloitti siellä kesätoimittajana, mutta ensimmäinen vakituinen työpaikka oli paikallislehti Kiihtelys-Pyhäselkä Lehden päätoimittajana. Hänelle selvisi vajaassa kahdessa vuodessa, ettei hän tätä halua. Hän päätti siinä välissä kasvattaa perhettä ja katsoa jatkoa sitten.

Äitiysloma ei ollut vielä alkanut, kun Karjalainen ilmoitti hakevansa maa- ja metsätaloustoimittajaa.

– Ajattelin, että miten voi olla näin huono tuuri. Että unelmieni työpaikka olisi juuri nyt auki.

Naistoimittajaa testattiin

Vauva oli syntynyt maaliskuussa 1987, ja Helena oli vielä äitiyslomalla, kun kollega Tuula Rantonen Karjalaisesta soitti ja kertoi, ettei maa- ja metsätaloustoimittajan paikkaa ole vieläkään täytetty.

– Hän sanoi, että nyt toimi. Niinhän minä toimin, ja helmikuun alussa aloitin maa- ja metsätaloustoimittajana.

Sitä kuitenkin edelsi kuvioluistelu, johon Helena ei ole keksinyt muuta selitystä kuin epäluulon naistoimittajan osaamista kohtaan.

Viisi tummapukuista herraa haastatteli Helena Tahvanaista Karjalaisen päätoimittajan huoneessa, ja lopputuloksena oli se, että häneltä haluttiin ennen lopullista päätöstä näyttöä osaamisestaan. Hänen piti koko syksyn ajan toimittaa lehteen maa- ja metsätaloussivu kerran viikossa. 

– Samaa ei olisi edellytetty yhdeltäkään mieheltä samanlaisella kokemuksella. Olin ollut Karjalaisen kesätoimittajana ja saanut hyvin vastuunalaisia tehtäviä presidentti Kekkosen 80-vuotijuhlien raportoinnista lähtien. Minulla oli päätoimittajakokemusta ja maisterin tutkinto. Ei tutkinto maataloudesta ollut, mutta he tiesivät, että minulla on käytännön kokemusta maataloudesta. Kaiken tiesivät.

Helena naurahtaa, että menihän siinä äitiysloman loppu vähän hänekseen, mutta uhraus kannatti. Joulun alla hänelle ilmoitettiin, että hän saa paikan.

EU oli työn sokeri ja suola

Työ maa- ja metsätaloustoimittajana osoittautui juuri sellaiseksi unelmatyöksi, jota Helena oli odottanut. Hänen kymmenen vuoden jaksoonsa siinä pestissä sattui Suomen liittyminen Euroopan unioniin. Sillä oli valtavat vaikutukset maa- ja metsätalouteen ja hänen työhönsä.

Hän sai toimia täysin itsenäisesti, häneen luotettiin, ja hän pääsi kaikkiin haluamiinsa koulutuksiin ja juttumatkoille myös ulkomaille. Hän hakeutui toimittajille ja usein myös viljelijöille järjestettyihin koulutuksiin ja lähti messuille ja ekskursioille pitkin Eurooppaa.

Helena organisoi myös omaehtoisia matkoja. Hän kävi Saksassa ja Hollannissa tutustumassa Suomeen tuotaviin tuotteisiin ja niiden viljelyyn. Hän kävi Saksassa maatilalla ja Hollannissa valtavassa vihannestukussa, josta tuotiin vihanneksia Keskolle.

Hän muistelee nauraen noloa kommellusta Amsterdamissa.

 – Minut joku johtaja haki hotellista aamulla hienolla BMW:llä. Kun nousimme autosta huutokauppakamarin pihamaalla, minulta putosi hame renkaaksi ympärilleni asvaltille. Ja tietysti kuvaan kuului, ettei alushameeni ollut kauniisti alas laskeutuneena vaan rullautuneena vyötärölle. Siinä minä seisoin, ja johtaja katsoi vielä vaikeampana kuin minä. Onneksi oli niin varhainen kevät, että oli sukkahousut jalassa, ja sain rullattua hameen sukkahousujen alle.

Naisena miehisellä alalla

Metsätaloudella on Pohjois-Karjalassa vankka asema, ja sillä oli Helenan työssä iso painoarvo. Metsäala oli siihen aikaan erittäin miehinen, ja Helena oli tilaisuuksissa usein ainoa nainen.  Tyypillinen tapaus oli Metsähallituksen 130-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1989 toimittajille järjestetty kolmepäiväinen retkeily. Mukana oli kaksi linja-autollista ihmisiä ja joukossa vain kaksi naista, Helena ja Satakunnan Kansan Anneli Kallioniemi.

Hän sanoo, ettei varmaankaan hyväuskoisuudessaan huomaa kaikkea, mutta ei hän kokenut, että häntä olisi sukupuolen takia vähätelty tai hänen osaamistaan epäilty. Paitsi kerran, eikä sekään ollut noloa hänelle.

Yhdessä maatalouden toimittajakoulutuksessa kollegat – selvästi piruuttaan – äänestivät hänet, ensikertalaisen, iltapäivän puheenjohtajaksi.  Sujuvastihan se meni, ja kun ohjelma lisäksi saatiin minuutilleen päätökseen, MTK:n silloinen puheenjohtaja Heikki Haavisto ihasteli kovaan ääneen suoritusta. Että aikataulukin piti, vaikka oli nainen puheenjohtajana.

Tasa-arvoinen työyhteisö

Karjalaisen toimituksessa toimittajien sukupuoli ei ole Helena Tahvanaisen mukaan ollut minkäänlainen kysymys kymmeniin vuosiin. Omalta uraltaan hän muistaa palkkaamistaan edeltäneen näyttövaatimuksen lisäksi vain yhden episodin.

Viro oli itsenäistymässä, ja Karjalaiselle oli tullut kutsu Tallinnaan seminaariin, jossa selviteltiin maan valmistautumista siihen. Päätoimittaja Seppo Vento kysyi toimitusneuvottelussa, kuka mies lähtee.

– Minä nousin koko 158 senttimetrin pituuteeni ja sanoin, että miten niin kuka mies. Pääsin sinne, Helena kertoo.

– Tämä on ollut hirveän sukupuolineutraali työyhteisö. Täällä ei ole missään tehtävissä eroteltu mies- ja naistoimittajia lukuun ottamatta tuota juttua.

Vaikka Helena Tahvanainen viihtyi maa- ja metsätaloustoimittajana, mahdollisuus siirtyä pääkirjoitustoimitukseen tuli sopivasti. Se sama EU, joka oli ollut työn suola, oli alkanut myös kypsyttää.

Kun lehden varapäätoimittaja Aatto Jääskeläinen 1990-luvun loppupuolella irrotettiin tekemään Karjalaisen historiikkia, Helena siirtyi hänen tilalleen pääkirjoitustoimitukseen. Kahden vuoden määräajaksi sovittu pesti vakinaistettiin jo vuoden kuluttua, ja siinä hän on pysynyt lukuun ottamatta puolen vuoden omaehtoista poikkeamista uutispuolella.

Uran paras aika on nyt

Hän kokee elävänsä uransa parasta aikaa. Tietopohja on vahva, ja lukijakontakteja on kivasti. Palautetta tulee varsinkin kolumneista.

Karjalaisen kahdella pääkirjoitustoimittajalla ei ole tiukkaa työnjakoa, mutta kummankin aikaisemmin hankkima asiantuntemus – Helenalla erityisesti maa- ja metsätaloudesta ja Jouko Kempaksella kuntataloudesta – tietysti painavat. Helenan aikaa vievät myös mielipideosaston hoito ja kontaktit kolumnisteihin.

 – Sytyn, kun saan kirjoittaa politiikasta, varsinkin kolumneja. Myös pääkirjoituksia kirjoitan mielelläni, mutta on ihan kauhean mukavaa, kun kolumnin aiheena on joku poliittinen aihe tai poliitikko, jota voi pikkuisen rusikoida. Eniten kolumnoin kyllä arkisista aiheista.

Helena Tahvanainen ei haikaile enää uusiin tehtäviin.  Jos kirjoittamisen tuskaa tulee eläkkeellä, varaventtiili voisi olla blogi.

Tuula Heinäselle tärkeää oli avata lukijoiden – ja päättäjien – silmiä asioille, jotka muutoin eivät saaneet huomiota. Eläkepäiviensä aikana hän on kirjoittanut 11 kirjaa.

Tuula Heinäsen koko työuran kestänyt suhde Hämeen Sanomiin alkoi hauskasti. Hän oli saanut kesäksi 1967 varapaikalta pestin lehden kesätoimittajaksi. Kun hän ensimmäisenä työpäivänään meni toimitukseen, hän esittäytyi ensimmäiselle vastaantulijalle. ”Kiuru”, hän sanoi ujosti. ”Leivo”, mies vastasi.

Ohikiitävän hetken uusi tulokas mietti, pilaako hänestä tehdään, mutta ei sentään. Jyri Leiwosta tuli hänelle pitkäaikainen, hyvä työtoveri.

Tuula oli aina haaveillut toimittajan ammatista mutta lähti opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta.  Eräällä Viron murteiden luennolla hän päätti, ettei tämä ole häntä varten. Tiedekuntaa pystyi siihen aikaan vaihtamaan perustellulla anomuksella, ja opinto-ohjaaja Ilse Kolin kanssa keskusteltuaan Tuula päätti hakea yhteiskunnalliseen tiedekuntaan lukemaan lehdistö- ja tiedotusoppia.

Tuula Heinänen valmistui vuonna 1970. Hän oli ollut kesätoimittajana Hämeen Sanomissa, mutta vakinaista työpaikkaa ei järjestynyt. Hän meni kesäksi hotelli Aulangolle hoitamaan oppaan, tulkin ja PR-tehtäviä. Syksyllä Hämeen Sanomien toimituspäällikkö Unto Aaltonen soitti ja kysyi, tulisiko hän toimittajan sijaiseksi muutamaksi kuukaudeksi.

Kesätoimittajuuksien ja erilaisten pätkien aikana Tuulalle tuli jotenkin tunne, ettei häntä edes haluttu vakinaistaa Hämeen Sanomiin, vaan hänet haluttiin pitää varalla paikkaamassa vuoroja. Hän asui vastapäätä toimitusta, joten se oli mahdollista lyhyelläkin varoitusajalla.

Pari vuotta määräaikaisuuksissa roikuttuaan Tuula Heinänen meni tiedotussihteeriksi Kanta-Hämeen aluesäästöpankkiin ja oli vuoden kotona alkuvuodesta 1974 syntyneen toisen lapsensa kanssa. Sen jälkeen alkoivat taas kuukaudesta muutamaan kuukauteen kestäneet pätkät Hämeen Sanomissa. Syksyllä 1976 talossa tuli hakuun kaksi toimittajan paikkaa, joista toiseen hänet valittiin.

Hämeen Sanomien päätoimittajaksi oli vain vähän aikaisemmin tullut Allan Liuhala, joka monelta osin pöllytteli toimituksen organisaatiota ja työn tekemisen tapoja. Liuhalan edeltäjä Leo Halla oli ollut etäinen, pysytellyt huoneessaan ja vain harvakseltaan näyttäytynyt toimituksessa. Liuhala alkoi aktiivisesti johtaa toimitusta ja edellyttää siltä enemmän.

Kaikkia ei työhön liittyneen boheemiuden karsiutuminen ja koulutuksen arvostuksen nousu miellyttänyt, mutta Tuula oli ammattimaisen otteen lisääntymiseen tyytyväinen.

Palanderin taloa pelastamassa

Tuula Heinänen sanoo nauttineensa työstään, tekipä hän sitä millä tahansa osastolla. Hänet vakinaistettiin uutistoimittajaksi, mutta parin vuoden kuluttua hän alkoi toimittaa uutta Päivänkohta-osastoa yhdessä kollegansa, 1990-luvulla päätoimittajaksi nousseen Terttu Häkkisen kanssa.

Mieluisimpana hän muistelee aikaa, jolloin sai vastata kulttuurista. Siihen jaksoon sisältyi juttuja, jotka jäivät pysyvästi mieleen. Yksi vaikuttavimmista oli lausuntataiteilija Liisa Majapuron viimeiseksi jäänyt haastattelu 2000-luvun alussa.

Iäkäs taiteilija oli jo fyysisesti hyvin hauras. Hän oli jostakin syystä tyhjentänyt kirjahyllynsä lattialle ja istui toimittajan tullessa kirjakasojensa keskellä.

 – Me käytiin hurjan hienot henkilökohtaiset keskustelut. Se on yksi niitä harvoja juttuja, mitkä olen säilyttänyt, ja olen edelleen tosi tyytyväinen siihen.

Tuula tunnustaa, että halusi toimittajana myös vaikuttaa.

– Minulla oli tavoitteena kirjoittaa myös sellaisia juttuja, joilla voisi olla jotain merkitystä esimerkiksi hämeenlinnalaisessa päätöksenteossa ja joittenkin tiettyjen kulttuuriin tai sosiaalitoimeen liittyvien asioiden hoidossa. Tai sitten avata silmiä joillekin ilmiöille ja asioille, joita ei ollut huomattu.

Yksi onnistuminen oli Palanderin talo, joka nyt on museona mutta joka silloin aiottiin purkaa.

– Siitä sydänverellä kirjoitin jutun, hankkien tietysti vastapuolen näkemyksen, että miten tärkeä olisi säilyttää yksi sellainen porvaristalo tässä kaupungissa museolla. Silloinen Hämeenlinnan museonjohtaja oli sitä mieltä, että se artikkeli ratkaisi kaupunginhallituksessa.

Tuula on koko ikänsä ollut herkkä lasten asioille. Hän uskoo, että siihen vaikuttavat sekä oma lapsuus aineellisesti vaatimattomassa kodissa että karjalaisuus ja siihen liittyvä hyväksyminen ja ihmisrakkaus.

– Suhtaudun ihmisiin pääsääntöisesti suurella hellyydellä. Minulle ei ollut vaikeata haastatella jotakuta, joka ei ollut elänyt tätä elämäänsä ihan ihanteiden mukaisesti.

– Ja suuri, todellinen tavoitteeni oli tehdä mahdollisimman paljon juttuja, jotka auttaisivat ottamaan huomioon lapsen aseman ja lapsen elämän laadun tärkeyden. Yritin tehdä juttuja, joissa huomattaisiin, että varhainen puuttuminen lapsen elämän ongelmiin olisi hyvä ratkaisu.

Yhtä hyvin Tuula piti kunnia-asianaan, ettei hän jutuissaan mässäile kenenkään huono-osaisuudella eikä herätä kielteistä, juoruilunhaluista uteliaisuutta. Hän sai sosiaalialan ammattilaisilta joskus palautetta siitä, että oli onnistunut nostamaan epäkohtia esille asiallisella tavalla. Se ilahduttaa vieläkin.

Työ ja muu elämä erillään

Tuula Heinänen muistelee työyhteisöä lämmöllä, mutta se ei ollut koskaan hänen koko elämänsä. Toimituksella oli yhteisiä illanviettoja, joissa hän oli mukana, mutta muuten vapaa-aika ja yksityiselämä olivat toisaalla. Hän muistelee jonkun kollegan sanoneenkin hänen eläkkeelle lähtiessään, että kyllähän sinä käsivarren mitan etäisyyttä pidit.

Tuulan elämässä perhe on ollut ykkönen, ja hän on lapsuudestaan lähtien ollut intohimoinen lukija. Tärkeä harrastus on ollut ranskankieli. Hän on opiskellut sitä tavoitteellisesti, käynyt kielikursseilla ja matkustellut Ranskassa ylläpitääkseen ja parantaakseen kielitaitoaan. Hän on sanonut harrastuksen hyötyjä kyselleille, että se on hänen elämänsä kaunista turhuutta.

Hänen työuraansa mahtuu yksi lyhyt vuorotteluvapaa, mutta sen taustalla ollut väsymys ei johtunut yksin työstä.

 – Jos joku uupuu, niin minun mielestäni ei pidä syyttää pelkästään työtä vaan katsoa, mitä muuta elämässä on. En kokenut, että työ olisi ollut jotenkin liian rankaa ja pomot huonoja. Kyllä siinä aina oli mukana se, mitä tapahtui perheessä ja suvussa ja läheisille.

Hämeen Sanomissa tapahtui Tuulan uran aikana iso muutos poliittisesti liberaaliin suuntaan. Hän sanoo, että lehden oikeistolaisuus oli alkuaikoina vain tajuttava. Vapaussota-sanaa Tuula ei yhtäkaikki osannut eikä halunnut jutuissaan käyttää. Kerran kaksi tilaajaa soitti ja irtisanoi pariksi viikoksi tilauksensa, koska hänen jutussaan puhuttiin sisällissodasta.

– Se oli tyypillistä pikkukaupungissa, että lukijat soittivat, jos oli jotain sellaista, mistä eivät tykänneet. Olihan se sellaista pienten ympyröiden touhua.

Eläkevuosina 11 kirjaa

Perhesyyt ratkaisivat, kun Tuula 1980-luvun alussa viime hetkessä perui myöntävän vastauksen tarjoukseen toimittajan paikasta valtakunnallisessa perhelehdessä. Kouluikäiset lapset surivat jo etukäteen äidin paljoa poissaoloa kotoa, ja heidän hyvinvointinsa nousi urakehitystä tärkeämmäksi.

Tämän päätöksen jälkeen edessä oli vielä parikymmentä työvuotta, mutta Tuula päätti, ettei enää haikaile muutosta, vaan kehittää ammattitaitoaan tässä työssä ja tässä työpaikassa.

– Minähän en tehnyt mitään suurta uraa enkä edes ajatellut, että olisinpa jotain sellaista, Tuula sanoo. Hän halusi aina pysyä kirjoittavana toimittajana.

Hän oli jo hyvissä ajoin päättänyt, että jää eläkkeelle heti 63-vuotiaana. Hän halusi jatkaa kirjoittamista mutta omilla ehdoillaan  ja oli vuokrannut vanhalta verkatehtaalta työhuoneen heti ensimmäisen eläkekuukauden alusta. Sovittuna oli valmiiksi kaksi kirjahanketta.

Kymmenen vuoden aikana syntyi 11 kirjaa, joista osa on kustannettu julkiseen levitykseen, osa on tehty yksityishenkilöille ja suvuille. Ohessa Tuula kokosi omia poikiaan varten kirjan näiden juurista.

Tuula Heinänen katsoo taaksepäin hyvillä mielin.

– Sukupolveni naistoimittajille on varmaan yhteistä se, että olemme ensimmäinen koulutettu sukupolvi, ja pystyimme myös varattomista kodeista ponnistautumaan eteenpäin. Emme tulleet pelkästään sivistyneistöstä ja yläluokasta. Meillä tavallaan on eväät tajuta elämän realiteetteja toisella tavalla kuin niillä, jotka pääsivät yliopistoon vain, jos vanhemmilla oli varaa heitä kouluttaa. Se on hyvä, tärkeä asia.