70-vuotissyntymäpäivänä katse taaksepäin

Menneiden kymmenenvuosien sarja mahduttaa puitteisiinsa elämyksistä ja pyrkimyksistä harvinaisen rikkaan elämän, jolla leimaa-antavana on ollut polttava kaipuu yhä täydellisempään tietoon ja alati ilmennystä etsivä taiteellinen näkemys, missä voimakas paatos ja välkehtivä huumori ovat esiintyneet rinnakkaisina vivahduksina.

Alma Hedenström valmistui elämäntehtäväänsä siinä oppilaitoksessa, joka on ollut monen muunkin ansioituneen naisen polun lähtökohtana, nimittäin Jyväskylän seminaarissa. Sieltä hän joutui opettajaksi Turun lähelle. Ennen pitkää katkesi kuitenkin ura, jolle nuori opettaja oli antautunut: Oma koti kutsui, äidin tehtävät odottivat ja pitkän päivätyön paikaksi tuli Pori, synnyinkaupunki.

Taidetta ja naisjärjestö- ja yhteiskunnallsia aktiviteetteja

Missä juhlaa valmisteltiin, missä puhujaa tai lausujaa tarvittiin, missä näytelmää harjoitettiin, siellä Alma Hedenström oli mukana. Laajemmaltikin kuin Porissa ja Satakunnassa tunnetaan Alma Hedenström erikoisesti Nortamon ”Raumlaisten jaaritusten” ilmeikkäänä ja erinomaisen etevänä esittäjänä. Suomalaisen Naisliiton Porin osaston historiaan Alma Hedenström on painanut lähtemättömästi nimensä ja työnsä jäljet toimiessaan sen puheenjohtajan osaston vanhimman ja määrästään tietoisimman toiminnan vuosina. Myöhemmin hän taas on ollut perustamassa Porin Martta-yhdistystä puheenjohtajana ja keskeisenä voimana siinäkin.

Aikaisemmin Alma Hedenström oli Porin Nuorsuomalaisen ryhmän toimivimpia jäseniä, ja kun sitten Edistyspuolue otti jatkaakseen nuorsuomalaiseen henkeen aloitettua työtä, tuli Alma Hedenström olemaan uuden paikallisjärjestön eturivin voimia ollen eräissä vaaleissa puolueensa edustajaehdokkaana sekä muutaman vuoden kaupunginvaltuuston jäsenenä.

Laatokan Karjalan Jaakkiman pitäjässä vietti ruustinna Hanna Salminen 60-vuotispäiviään toukokuun 26. päivä 1927. Hän on esimerkki isänmaallisesta ja lämminsydämellisestä vaikuttajanaisesta. Salminen on hoitanut mallikkaasti niin suuren perheensä ja pappilan emännän velvollisuudet kuin monien ihmisten hyvinvointia parantavien toimintojen saamisen kuntaansa. Hän innosti ja kannusti.

Jo nuorena tyttönä Hanna Salminen heräsi huomaamaan naisten sorretun aseman. Kun Suomalaisen Naisliiton syntysanat lausuttiin, ne sytyttivät Salmisen perustamaan Suomalainen Naisliitto Jaakkimaan ja toimimaan sen puheenjohtajana alusta saakka. Paljon hyviä asioita on saatu aikaan Hanna Salmisen parikymmenvuotisen Jaakkimassa asumisen aikana. Mainittavimpiin kuuluu Päivärinteen orpokodin perustaminen ja ylläpito. Ilman Hanna Salmisen suurta, uhrautuvaa rakkautta ja panostamista olisi orpokodin olemassaolo ollut uhattuna jo monta kertaa.

Hanna Salminen oli tuolloin ainoa nainen Jaakkiman kunnanvaltuustossa. Puheenjohtajana hän ohjasi ja kehitti kristillistä yhdistystä, diakonaattiseuraa, köyhäinhoitolautakuntaa ja monia muita yhdistyksiä ja johtokuntia.

Puutarhanhoito, käsiteollisuus ja mehiläishoito olivat lempitehtäviä. Ahkerasta taitajasta kertovat monet hänen kutomansa raanut ja ryijyt.

Anni Lindeberg syntyi Nastolassa ”Kumian kukkana” helmikuun 6. pnä 1876. Hän oli 14-lukuisesta lapsikatraasta 11. Isä Karl Kustaa Lindeberg oli vanhaa hämäläistä rusthollarisukua ja äiti Karolin Kristina Elisabeth Hymander papintytär Pornaisista. Äidinäiti perhe tuli kaukaa, hänhän oli Saksasta muuttaneen upseeriperheen lapsia.

Isä oli kruunupuustellin hoitaja. Suuren lapsilauman elättäjänä ja maalla asuvana ei hän voinut tarjota lapsilleen ”suuria kouluja”. Niinpä jäi Anni-tyttökin taivaltamaan elämäänsä kansakoulun varassa, tosin kiihkeän itseopiskelun tukemana.

Jo 13-14-vuotiaana rustaili Anni Lindeberg runoja. Heinolassa siihen aikaan ilmestyvä suomalainen lehti painatti niistä monta. Mentyään 1896 naimisiin kuopiolaisen lääninkonttoristi (sittemmin lääninkamreeri) Igor Herman Kastegrenin kanssa (myöhemmin perhe otti Kaste-nimen) hän alkoi kirjoitella proosapalasia. Varsinaisen kirjailijauransa Anni Kaste aloitti parikymmentä vuotta myöhemmin Mikkelissä. Ensimmäinen kertomuskokoelma Vastarannalla ilmestyi 1908. Sen jälkeen hän julkaisi romaanit: Annikki, Hänen armonsa kasvatti, Pimeällä tiellä, Siihen voi luottaa, Elämän polska, Olli Ruudin morsian, Suurin koetus ja Umpikuja. Näiden välissä ja jälkeen hän julkaisi kertomuskokoelmia: Pilviä, Marraskuun ilta, Lumihiutaleita, Vapaus, Kun rakkaus velvoittaa ja Tulvivat virrat. Anni Kaste on siis ollut hyvin tuottelias. Hänen teoksissaan kangastaa aatteellinen tausta: raittius, naisasia, ylevä rakkaus virikkeinä, jotka ovat hänen mieltään hehkuttaneet. Pelkäämättä hän on asiaansa ajanut. Suuri on häntä ihailevien ihmisten määrä.

Paisi laajaa kirjallista toimintaansa on Anni Kaste vielä kerennyt istua kaupunginvaltuustossa seitsemän vuotta. Hän kuului Mannerheimin Lastensuojeluliiton Mikkelin osaston, Mikkelin Kansalaisopiston, Kansanlastentarhan ja Kunnallisseuran johtokuntiin, Suur-Savon raittiuspiirin keskustoimikuntaan, Kansallisen Kokoomuspuolueen piiriliiton piiritoimikuntaan, Köyhäinhoitohallitukseen ja puheenjohtajana Mikkelin Suomalaisen Tyttökoulun Vanhempainneuvostoon. Hän oli tuon lisäksi toimittajana Mikkelin Sanomissa.

Em. luettelo kertoo ilmiselvästi, että Anni Kasteella oli kädet täynnä yhteiskunnan huoltoa. Tuon lisäksi perheen nuorimmat lapset tarvitsivat vielä äitiä. Aikaa jäi niukasti omiin kirjallisiin tehtäviin.

Anni Kaste tunnetaan kirjoissaan totuuden puolesta taistelevaksi ja lämminsydämelliseksi ihmiseksi. Samanlainen hän oli elämässään. Tuskainen on saanut lohdutuksen hänen luonaan, hätäinen neuvon ja yksinäinen löytänyt ystävän. Vaikka elämä on Anni Kasteen kohdalla usein mitannut tuskan punnuksia, hän on harvinaisen joustavana ja sopusointuisena ihmisenä jaksanut kylvää sydämen hyvyyttä ympärilleen.

Riitta Ahtiainen kertoo elämästään perheenäitinä, maatalousyrittäjänä, tilastohaastattelijana ja mummina. Riitta Ahtiainen, 64 v, on ollut naimisissa Ilkka Ahtiaisen kanssa 41 vuotta. Heidän perheessään on 5 lasta, 4 tytärtä ja 1 poika sekä 7 lastenlasta.  Hän on innokas järjestö- ja yhdistysaktiivi, maa- ja kotitalousnainen ja luottamushenkilö.

Vauvasta koululaiseksi

Synnyin Kuopiossa ja asuin 10 ensimmäistä vuottani Jäppilässä, kunnassa, joka nykyisin kuuluu Pieksämäkeen. Vietin lapsuuteni turvallisessa ja rakastavassa kasvuympäristössä maanviljelijäperheessä. Isän sairastuminen kuitenkin horjutti turvallisuudentunnettani ja hänen kuolemansa ollessani 9 v järisytti koko perhettämme. Jäimme äidin ja kahden veljeni kanssa edelleen maatilallemme. Äiti pyöritti tilaa ja me autoimme, minkä pystyimme. Vahvana tukiverkkonamme olivat ympärillä olevat sukulaisemme ja naapurit. Erikoisesti lähellä asuvat isän sisaret eli 5 naimatonta tätiäni hoitivat meitä, kun äiti repi toimeentulomme maatilalta. Kesäisin tulivat avuksi äidin sisaret perheineen lähi kaupungeista. Serkkujen kanssa vietetyt kesät olivat mukavia aikoja lapsille, jotka joutuivat ottamaan vastuuta maatilan töistä kovin varhain. Kasvoimme vahvuuteen ja kiinteisiin sukulaissuhteisiin, jotka ovat kestäneet läpi elämän.

Koululaisesta ammattiin ja omaan kotiin

Äitini halusi laittaa minut oppikouluun, jotta elämäni olisi helpompi kuin hänellä. Olin oppinut varhain lukemaan ja menestyin kansakoulussa hyvin. Jouduin Varkauteen kummitätini luokse asumaan ja opiskelemaan 8 vuotta. Tätini oli perheetön, mutta teki osittain myös iltatyötä. Olin yksinäinen ja orpo vieraassa paikassa. Ikävöin äitiäni ja veljiäni. Kävin kotona töissä joka sunnuntai. Selvisin kuitenkin keskikoulusta helposti, vaikka minua kiusattiin. Näytin jo silloin taitoni äidinkielessä, piirustuksessa, käsitöissä, kotitaloudessa ja urheilussa saamalla niistä kiitettävät arvosanat. Lukion rämmin vaivalloisesti lävitse murrosiän kamppailujen ohella. Tehdaspaikkakunnalla viettämäni 8 vuotta olivat minulle vierasta ja erilaista aikaa kuin varhaislapsuuteni. Kaipasin maaseudulle ja sinne palasinkin yo-kirjoitusten jälkeen miettimään, mitä elämältäni haluan.

Palattuani jouduin tiiviisti maatilamme töihin, sillä äidin terveys oli heikentynyt ja vanhempi veljeni lähti varusmiespalvelukseen. Oivalsin vähitellen, että minun pitäisi jatkaa opiskelujani. Vastuu kotitilastamme laittoi minut kuitenkin valitsemaan opiskelupaikan läheltä. Toiveet yliopisto-opinnoista maa- ja metsätaloudessa tai psykologiassa hautautuivat työn teon alle. Haaveilin myös kotitalousopettajan urasta ja siksi lähdin ensin emäntäkouluun Suonenjoelle: Emäntäkoulu ja maamieskoulu Suonenjoella, maataloustekninen koulu Nurmeksessa ja maatalousopisto Hyvinkäällä. Ei tullut minusta kotitalousopettajaa vaan agrologi. Suonenjoelta tarttui mukaani v. 1974 Ilkka, mieheni, jonka kanssa jaan antoisaa elämääni edelleen.

V. 1978 opiskelujeni päätyttyä muutimme tänne Kuopion Vehmasmäkeen, ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Olimme ostaneet tämän maatilan lehti-ilmoituksen innoittamina jo vuotta aiemmin. Kylällä kulki huhu, että agronomi-emäntä miehensä kera muuttaa tänne. Meidät otettiin avosylin vastaan kylän nokkamiesten ja vaikuttajanaisten toimesta. Pesän ja perheen rakennuspuuhat alkoivat. Ensimmäinen tavoite oli saada tuotanto ja toimeentulo pyörimään ja sitten voisi tulla lapsiakin.

Elämän ruuhkavuodet

Seuraavat 25 vuotta olivat työntäyteisiä: Rakentamista, korjaamista, sianlihan tuottamista, muutokseen sopeutumista ja 5 lasta. Mieheni veljet auttoivat talkoilla rakennuspuuhissa. Minä sain laittaa runsaasti ruokaa omalle perheelleni ja lukuisille talkoolaisille. Pidin ruoanlaitosta, sillä olinhan jo lapsuudenkodissani tarttunut kauhan varteen 10 -vuotiaana. Järjestin sukujuhlia, missä sain näyttää taitojani. Juhannuksena kokoonnuttiin maillemme juhannuskokolle, syötiin kinkkua ja saunottiin savusaunassa. Innostuin jo 1980-luvulla maa- ja kotitalousnaisten touhuista paikallisen maamiesseuran kautta. Kursseille lähdin lapset kainalossa, sillä ei minulla ollut mummoista eikä ukeista apua. Samalla vuosikymmenellä vuorottelivat syntymät ja kuolemat. Äitini ja appeni kuolivat ja meille syntyi 3 lasta.

1990 – luvulla ruuhkaiset vuodet jatkuivat. Saimme kaksoset ja anoppini kuoli samana vuonna.

Silloin tuntui, että nyt minustakin oli tullut lopulta aikuinen. Stressi ja väsymys painoivat päälle. Kahdenkeskisten ja tuettujen lomien avulla saimme välillä hengähdystaukoja arkeemme. Opin tekemään vaikuttavia loma-anomuksia. Uskalsimme pyytää apua kodinhoitajilta ja tuttavilta. Saimme jopa viikon kahdenkeskisen loman pohjoiseen, kun työttömät ystävämme ottivat lapsemme ja taloutemme hoidettavakseen ja 2 lomittajaa hoiti tuotantoeläimemme. Kiitollisena vieläkin muistan tuon hiihtoviikon tuoman virkistyksen. Harrastimme noina aikoina perheenä yhdessä marjastusta, sienestystä ja kaikenlaista liikuntaa.

Minua pyydettiin 1996  kunnallisvaalien ehdokkaaksi. Siitä alkoi 16 -vuotinen luottamustoimien hoitaminen. Erittäin antoisaa ja mielenkiintoista oli olla mukana päättämässä kaupungin asioista. Miten valtavasti siellä oppikaan asioita ja tutustui uusiin ihmisiin! Seurasin tavallaan ukkini ja isäni jalanjälkiä. Kumpikin oli ollut aikoinaan kunnallisena päätöksentekijänä.

Omalla kylälläni ajauduin useisiin yhdistyksiin. Olin perustamassa mm. koulumme vanhempainyhdistystä. Taistelin naarasleijonan lailla lapsieni puolesta, kun heitä kiusattiin, koska meillä on sikala. Kiusaaminen loppui, kun otin lapset vierailulle koululuokkina sikalaamme ja ehdotin heille työvuoroja sinne, jos kiusaaminen jatkuisi.

Muutoksen tuulet Euroopan Unionista

Ruuhkavuodet jatkuivat, mutta muutoksen tuulet puhalsivat vuodesta 1995 alkaen, kun liityimme Euroopan Unioniin. Sianlihantuotannon kannattavuus laski niin, että toisen tulot katosivat. Suuri epävarmuus kalvoi ympärillämme: Tulotukiviidakko, lisääntyvä byrokratia, stressi. Miten selvitään suuren perheen kanssa? Selviämiskeino löytyi: Sikalamme käyttämän keittiöjätteen keräilystä pääsimme laskuttamaan jätteentuottajia. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes keittiöjätteen käyttö kiellettiin sikojen ruokinnassa hullun lehmän taudin ym. takia.

Eivät auttaneet kurssit eivätkä ammatilliset täydennyskoulutukset meidän tilanteessamme. Laajentamishalukkuutta ei meillä ollut. Kamppailimme aina vuoteen 2007 saakka, jolloin sikala tyhjeni. Lopetimme tuotannon kannattamattomana. Pellotkin olivat jo osittain vuokraviljelijällä käytössä. Minä hakeuduin lasten ja nuorten erityisohjaajan ammattitutkinnon opiskeluun v. 2004 tarkoituksenani perhekodin perustaminen tilallemme. Vanhin lapsista oli lähtenyt jo 1997 pois kotoa ja seuraava lähti parin vuoden kuluttua. Opiskeluaikana olivat kaksostyttäret enää kotona.

Ratkaisuja

Perhekotia ei tullut tilallemme. Luoja siltä minut varjeli. Sairastuin opiskelujeni loppusuoralla valtavan stressin seurauksena. Mitään muuta syytä ei löydetty huimaukselle ja kuulon menetykselle.

Toipilaana ollessani sain Tilastokeskuksen tilastohaastattelijan työn. Sain tehdä kotoa käsin töitä vielä 10 v. Pääsin kokemaan palkkatyön ilot: Säännöllinen palkka 2 kertaa kuukaudessa. Johan helpotti stressi ja paranin. Isäntäkin työllistyi varamiespalvelun kautta ja ennätti olla muutaman vuoden vakituisessa työssä ennen eläkkeelle jäämistään. 

Uusi sukupolvi

Pari lapsistamme kävi olemassa ja asumassa ulkomailla. He palasivat Suomeen opiskelemaan. Nyt on kaikilla tutkinnot ja vakituiset työpaikat, kodit ja perheet. Ensimmäinen lastenlapsi syntyi v 2013 ja 7. syntyi 2016. Kesäkuussa 2018 on tulossa 8.lastenlapsi. Perheet muuttivat tänne turvaverkkojen ääreen: 4 lapsista perheineen on Kuopiossa ja 1 Jäppilässä, siellä, mistä minä lähdin. Ja meistä tuli isovanhemmat, mikä oli uutta ja ihmeellistä. Kun olimme vielä palkkatyössä, ei lastenlasten hoivaamiselle ollut aikaa kuten nyt, kun minäkin olen saanut olla jo 1 ½ v eläkkeellä. Kaikkiin hoivapyyntöihin ei voi myöntyä, sillä omia harrastuksia on syytä pitää yllä. Eri yhdistyksissä ja järjestöissä toimiminen antaa mukavasti aikuiskontaktia, jota lasten hoidon välillä kaipaa. 

Osallistumme yhdessä puolisoni kanssa lastenlasten hoivaamiseen. Yritämme olla mahdollisimman tasapuolisia kaikkia lastemme perheitä kohtaan. Meillä on hyvät ja lämpimät välit lapsiimme ja heidän perheisiinsä. Juhlapyhinä pyrimme kokoontumaan kaikki yhteen ja silloin meitä on 19 henkilöä. Se vasta on elämää!! Yökylässä ilman vanhempiaan on 1 – 2 lastenlasta kerrallaan, jotta mummi ja ukki voivat rauhassa nauttia pienokaisista ja ohjata heitä yksilöllisesti. En ole innokas neuvojen antaja, vaan yritän omalla esimerkilläni ja tekemiselläni kannustaa lapsiperheitä kasvun ja kehittymisen tiellä.

Tässä ja nyt

Tämän hetkinen elämäntilanne on hyvää aikaa elämässäni. Ei ole enää työn tuomia kiireitä eikä tarve päteä. Ei tarvitse juosta elintason perässä. Voi olla oma itsensä ja tehdä niitä asioita, jotka sattuvat huvittamaan. Jos kiinnostaa olla mukana samanhenkisten ihmisten kanssa, on syytä kuulua eri yhdistyksiin tai järjestöihin. Niistä löytyy itselle sopivia sielunsisaria ja -veljiä. Kun on itse aikoinaan innostunut esim. maa- ja kotitalousnaisten toiminnasta, haluaa sitä innostusta jakaa edelleen eteenpäin. Toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen ovat asioita, jotka tarttuivat aikanaan jo lapsuudestani minuun. Vastuun kantaminen ja yhteisten asioiden hoitaminen ovat myös sisäsyntyisiä piirteitä. Nämä ominaisuudet ovat ohjanneet valintojani elämässäni ja ohjaavat tekemisiäni nykyäänkin.

Ujosta ja arasta maaseudun lapsesta kasvoin aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä ääneen sekä isoissa että pienissä piireissä avoimesti ja rehellisesti. Pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta sekä puheiden pidosta. Käsitöitä en tee lainkaan. Ruoanlaitto ja leipominen ovat minulle kovin mieluisia harrastuksia. Ruuhkavuosina opiskelin kesäyliopistossa ja kansalaisopistossa sekä maa- ja kotitalousnaisten ryhmässä. Nyt voi tutkia asioita netistä. Kaikenlainen liikunta on kiehtonut minua aina. Pidän erikoisesti ulkoliikunnasta ja olen kova penkkiurheilija. Viihdyn luonnossa ja maaseudun rauhassa. Emme harrasta niinkään ulkomaan matkailua vaan viihdymme mieheni kanssa Suomessa ja Lapissa. 

On etuoikeus asua lähellä kasvukeskusta. Jos haluaa kulttuuririentoihin, ne löytyvät omasta koti-Kuopiosta. Palveluja on tarjolla, kunhan niitä ennättää käyttämään. Ystävien kanssa piipahdetaan silloin tällöin teatterissa ja konserteissa. Omalla kylällä pyöritetään maa- ja kotitalousseuran kanssa kesäteatterin kahviota. Kylän asioita hoitelen kyläyhdistyksessä. Poliittisia harrastuspaikkojani ovat oman kylän paikallisyhdistys ja kaupunkitasolla kunnallisjärjestö. Tärkeintä on kuitenkin perheyhteys edelleen: Mieheni, lapseni ja lastenlapseni sekä suku. Niiden kautta näen ja koen elämäni mielekkyyden ja jatkumon. Koen olevani lenkki sukupolvien ketjussa! Minulle on kasautunut laaja kokemuskellari, josta on helppoa ammentaa tietoa ja taitoja perheyhteisölleni: Ei tuputtaen vaan yhdessä eläen ja kokien tavallista arkea. Olen tyytyväinen. Olen saanut elämältä paljon!

Livet är förunderligt

25 maj 1995

Polikliniken har jag besökt varannan vecka under fem månaders tid. Idag säger man att nu finns det inga fler undersökningar att göra, vi ska studera resultaten och skicka din diagnos per post.

28 augusti 1995

Att jag inte kommer att få något brev inser jag när jag ringer och ber att få kopior av min sjukberättelse. Man svarar: ”Det tar litet tid eftersom det är så länge sedan du varit på polikliniken så dina papper är i källaren”. 

 Efter alla besök till polikliniken vet jag att jag har trasiga ögonbottnar, att det inte går att göra något åt det, att synen blir sämre, att jag snart förlorar all synskärpa, att man inte förstår hur en ung kvinna får ett fel som hör till ålderdomen, att man är förvånad över att problemet finns i båda ögonen, att man vill undersöka mina syskon men att det är ointressant för de hör till ett annat sjukhusdistrikt. Jag vet också att det enda svaret på frågan om vart jag skall vända mig för att lära mig leva med en syn som blir sämre för var dag som går är att detta är ingenting farligt. Tack och lov klarade jag av att låta bli att slå professorn på käften den 9 mars, då när jag brast i gråt och han förklarade att i går var det internationella kvinnodagen, och vet du, sa han, det finns så många starka kvinnor. Kroppsställningen, tonfallet och blicken signalerade att jag är ett fjantigt kvinnfolk som gråter över i hans tycke futtiga saker såsom att jag skall förlora synskärpan och som en följd av det förlora förmågan att sköta mitt företag och därmed också möjligheten att försörja mig och min dotter. Jag tänker att ingen i hela sjukhusvärlden förstår att jag, den starka kvinna som byggt upp min bokföringsbyrå, känner mig liten och olycklig och behöver hjälp att reda ut hur jag skall klara av att leda byrån, att ingen förstår att en företagare ansvarar för verksamheten och sina anställda även som sjukskriven. Ifall professorn får fel på ögonen kan han stanna hemma för hans chef ser till att någon annan tar över. Jag inser att man inte ser mig, man ser bara mina intressanta ögon. Jag är förbannad!

2 september 1999

Ensam står jag i backen och undrar över var det finns ett så djupt dike att det går att gömma sig i det. Livet är över. Plötsligt känns det som om någon står bredvid och säger: ”Var nu inte dum! Sluta tro på dem som påstår att du inte duger. Inse att din utbildning, allt du lärt dig och varit med om skall vara till nytta! Att slänga bort det är dålig ekonomi.” Förundrad snörvlar jag och torkar tårarna och tänker: ”Finns det inte något annat för mig att göra skall jag se till att stöda åtminstone EN annan person som är i en liknande situation som jag själv befinner mig i. Nu gäller det att se möjligheter att göra just detta.

10 december 1999

Den femtonde oktober 1999 slog jag mig ned som vikarie vid Förbundet Finlands Svenska Synskadades r.f (FSS) verksamhetsledares skrivbord. Medan jag sitter ensam kvar på kontoret och grubblar över hur jag skall hinna med allt upptäcker jag att jag försöker recitera en dikt. ”Stilla din häftiga själ, göra en annan människa väl …”. En dikt som lärare Lars skrev i mitt minnesalbum när jag var nio år.

Hur gärna jag än vill så kan jag inte förändra hela världen för synskadade, jag måste stilla min själ. Enligt dikten räcker det om jag med mina insatser lyckas göra EN annan människa väl. Under dikten i albumet står Stig Dagerman, författarens namn. Underligt, kan jag faktiskt hela dikten? För visst finns uttrycken ”en hungrande människa mindre betyder en broder mer” och ”detta är redan så mycket att stjärnorna ler” i den? Mätt i magen är jag för det mesta, men jag längtar efter att få ha samma plats i samhället som jag hade innan jag fick fel på ögonen. Kan man kalla också det för hunger?

Frihetslängtan

31.12 2011

År 2002 blev jag medlem i FSS styrelse. Jag har varit med om att grunda SAMS – Samarbetsförbundet kring funktionshinder r.f. Jag har varit engagerad i nordiskt och europeiskt samarbete. Idag är det sista dagen av mitt ordförandeskap för FSS och det är dags att skapa något nytt i livet!

 27 februari 2012

Mina uppdrag har fört mig ut på många resor – alltid tillsammans med andra. Samtidigt har jag låtit synskadan hindra mig från att på egen hand fara till främmande platser. Nu sitter jag med knip i magen i bussen på väg till Helsingfors. Ensam skall jag resa över till Tallinn och vidare med buss till Riga, Vilnius och Warszawa.  Förkortningen på min ögonskada är MD och visus är 0,03. Kan MD också betyda Madam Dumdristig eller Modig Dam?

 8 mars 2012

Nu har jag redan varit några dagar i Warszawa och dagen då jag skall ta flyget hemåt närmar sig. Under resans gång har jag tagit mig tid att se på mitt sätt. Inga museer, de skapar frustration. I sällskap blir jag titt och tätt informerad om att det finns något intressant att se som jag inte ser. Det gör mig ledsen. Jag har njutit av det jag sett utan att fundera över vad jag inte sett. Jag har studerat vardagen och livet och övat mig i konsten att ta mig fram samt att njuta av här och nu i en spårvagn, i en matvaruaffär eller på en restaurang. I kväll har jag varit på operan Carmen. Resan är ett härligt äventyr!

Boksvälten

19 november 2012

Flyget lyfter i Bangkok. Jag är lycklig, trött och uppgiven. Trött är jag för det har varit intensiva dagar. Uppgiven känner jag mig för att jag så konkret har fått bekräftat hur olika synskadades situation är beroende på var i världen man bor. Lycklig är jag över de möjligheter jag har haft att vara aktiv inom synskaderörelsen. Också på den översta pinnen på min drömstege har jag nu fått sitta, jag är på hemväg från World Blind Unions (WBU) generalförsamling.

25 november 2012

I min hand har jag en bunt visitkort. Det brinner en eld inom mig, en eld som vill att jag skall göra något. Av tvåhundraåttiofem miljoner synskadade är det bara ett par miljoner som har det så bra som jag har det.  Men vad kan jag göra? Med en suck lägger jag undan korten. Men tänk om någon skriver till mig? Att diskutera med folk från andra delar av världen är väl hälsosamt? Jag beslutar att om någon får för sig att sända mig e-post så får jag svara.

10 februari 2013

En dag kom det e-post från Senegal. Moussa och jag började brevväxla. Idag skriver han: ”Vi har inga talböcker i Senegal. Jag önskar att jag en dag får njuta av att lyssna till mängder av böcker.”

29 februari 2013

Jag ser på de slitna köksskåpen och tänker på pengarna jag stretat ihop för renoveringen. Jag inser att jag kan leva med slitet kök, men att jag inte kan leva utan att ta itu med ”boksvälten”, bristen på böcker i tillgängliga format. Jag beslutar mig för att ta flyget söderut.

 11 april 2013

Moussa arbetar vid universitetet i Dakar och i går hölls ett projektmöte på hans kontor. Jag lovade utreda finansieringsmöjligheter men sade att jag saknar de kunskaper om samhället som behövs för att snickra ihop ett projekt, men kan hjälpa till. 

 För Moussa har jag berättat om dikten. Vi har samma hunger och funderar över vad som behövs för att få stjärnorna att skratta, inte bara le. Det finns en halv miljon synskadade personer i Senegal. Tjugo studerande vid universitetet känns som en droppe i oceanen. Viktigt är ändå att inte lägga ribban för högt. Vi är två krigare beredda att utan ersättning slåss mot orättvisor. Vi kommer från olika världsdelar, från olika kulturer och religioner. Vi besluter oss för att olikheterna hör till våra styrkor.

 6 februari 2017

Idag har mötet på undervisningsministeriet ägt rum. Senegal är det land i Afrika som från World Intellectual Property Organisation får tekniskt och ekonomiskt stöd för sitt projekt ”Böcker i tillgångliga format för synskadade”. Ett online bibliotek byggs upp för hela skolsystemet. Jag är förundrad och lycklig. Klumpen i halsen växer sig större och tårarna trillar när jag tänker på alla barn och ungdomar som får ta del av resultatet av fyra års arbete. Det är sköna tårar, det är ödmjuka tårar.

Med känslor i bagaget

9 mars 2017

Både rädslan och modet skall vara med i kappsäcken för att tas fram i lämpliga doser om och när de behövs. I bagaget finns också den ilska som trycktes ned när jag inte slog professorn på käften och den har vuxit till sig när jag sett hur snedvridet livet är världen över för personer med funktionsnedsättningar. Ilskan ligger och pyr och håller ångan uppe. Sorgen över att fysiskt se allt genom en dimma vägrar att bli inlåst i en skrubb. Som en kladdig hinna smetar den ned hjälpmedlen som alltid behöver plats i den gula kappsäcken. Hur än jag skurar klibbar sig hinnan envist fast. Sorgen lyckas ändå inte kväva den glädje jag känner över alla möjligheter jag har att få och att kunna leva det rika liv jag lever. Av de personer som lever med en funktionsnedsättning och som jag mött under min tid inom olika organisationer är det få förunnat att kunna leva ett lika äventyrligt liv som jag lever.

Är jakten på ”EN annan person” över? Jag har hittat Moussa som kommer att förbättra livet för miljontals synskadade personer. Han är nu WBUs oavlönade afrikanska koordinator för arbetet att utrota boksvälten. Att stjärnorna ler kan varken Moussa eller jag se, men det dolda tredje ögat, vår intuition, informerar oss om deras glada miner.

Lapsuuden asumisympäristö Seinäjoen Piirisairaalassa

Äitini, Helmi Knuuttila ja isäni Tatu Pitkänen kouluttautuivat mielisairaanhoitajiksi 1930- luvun alussa, isä Niuvanniemessä ja äiti isän jälkeen Seinäjoen Piirisairaalassa sen ensimmäisellä kurssilla. Minä ja veljeni Tauno synnymme, kun äiti ja isä muuttivat asumaan sairaalan asuntoon 1939 lopussa. Sisaremme Tuulikki syntyi muutettuamme sairaalaan.

Alkoi kymmeniä vuosia kestänyt asuminen samassa ´monttuasunnossa´. Sairaalan työntekijät, lääkärit mukaan lukien, asuivat sairaalarakennuksissa. Vasta 1950-luvulla rakennettiin yksi henkilökunnan asuntola, lääkärien, taloudenhoitajan ja ylilääkärin asunnot sekä ns. hallintorakennus, jossa oli myös henkilökunnan asuntoja, pääasiassa naimattomille.

Asuminen oli vaatimatonta. Asunnoissa ei ollut omaa WC:tä. Se oli yhteinen toisen perheen kanssa käytävällä. Suihkua ei ollut kylpyhuoneesta puhumattakaan. Yhteinen sauna oli käytettävissä kerran viikossa. Oli hellahuone ja toinen huone, poikkeustapauksessa kolmaskin kuten meillä.

Sairaalan leipomo oli henkilökunnan käytössä kaksi kertaa viikossa. Siellä oli isot ja tarkoituksenmukaiset tilat. Se oli mieluisa tapaamispaikka niin kuin saunakin. Sairaalan pesulassa pestiin osa henkilökunnan pyykistä.

Nämä monenlaiset palvelut tekivät sen, että kumpikin vanhempi saattoi olla töissä, vaikka työ oli kaksivuorotyötä. Asumistaso oli kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin ympäröivällä maaseudulla, koska oli sähköt, lämpö ja juokseva vesi.

Alueella asumisessa oli mieltä, koska työpaikat olivat risaisia ja pitkiä; aikaa ei mennyt työmatkoihin. Lapset tunsivat olonsa turvalliseksi, koska tiesivät, missä vanhemmat olivat töissä ja heitä pystyttiin vahtimaan osastoilta. Kaikilla ei ollut lapsenlikkoja. Lapsilla oli ulkona aina seuraa toisistaan. Heitähän oli kymmenittäin alueella.

Tämä asuinympäristö palveluineen takasi myös sen, että sodan jälkeisinä puutteellisina aikoina Piirin lapset voivat hyvin kuten kerromme kirjassamme Piirin lapset kertovat.

Piirin antamilla eväillä oli hyvä lähteä maailmalle

Asuminen mielisairaalan toimien keskellä ja sairaalaväen tiiviissä yhteisössä vaikutti Piirin lasten mielestä voimakkaasti heihin ja tulevien vuosien kulkuun. He kuvaavat kasvuympäristön luoneen yhteisöllisyyden, tasavertaisuuden ja turvallisuuden kokemuksillaan hyvän perustan aikuisuudelle sekä luottamusta ihmisiin.

Yhteisössä eläminen kehitti myös sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja. Monenlaisten ihmisten ja sairaalan potilaiden läsnäolo opetti kaikenlaisten ihmisten arvostamista ja sen ymmärtämistä, miten hiuksenhieno on sairauden ja terveyden raja. Itseasiassa mielenterveyden arviointi kertoo kulloisenkin yhteiskunnan sopimuksista ja siitä, mikä on tervettä ja mikä sairasta.

Vuodet Piirillä vaikuttivat myös tuleviin harrastuksiin, koulutuksen ja työn valintoihin sekä mielenkiinnon kohteisiin. Saimme tasa-arvoisen kuvan perhe-elämästä: sama työ, samat harrastukset ja kodeissa työt jaettiin, ei ollut naisten eikä miesten töitä.

Kasvuympäristöni varmaan vaikutti siihen, että peruskuteeksi elämässäni muotoutui tasa-arvoa korostava yhteiskunnallinen toiminta, vaikka en hakeutunutkaan mihinkään sosiaalipuolen ammattiin – lääketieteelliseen tosin yritin – kuusi viikkoa karsintakokeita – mutta en päässyt. Se oli raskas pettymys, olinhan oppikoulussakin lukenut matematiikkaa ja biologiaa juuri sitä silmällä pitäen. Päädyin lukemaan kieliä Helsingin yliopistoon – niihin ei tarvinnut silloin pyrkiä – ja ajan kanssa Oulun yliopistoon opettajaksi.

Käsittelen alla tärkeimpiä niistä yhteiskunnallisista toiminnoistani, joissa peilautuu myös naisen elämä.

Muutto Ouluun

Tulo Ouluun 1960-luvun lopussa oli järkytys: niin kuppikuntainen ja hierarkkinen kaupunki, jossa tarkkaan seurattiin nuoren naimattoman naisen elämää. Erikoisen ällistynyt olin selaillessani paikallista ilmaista kaupunkilehteä, jossa seuratoimintapalstalla vilisi ilmoituksia erilaisten rouvasyhdistysten kokouksista. Onneksi törmäsin eräässä yhdistyksiä esittelevässä tilaisuudessa erikoiseen yhdistykseen, Laavunaiset.

Laavunaiset ry

Toimin vuonna 1969 perustetussa Laavunaiset -naisyhdistyksessä aktiivisesti vuodesta 1972 vuoteen 1990, jolloin lopetimme yhdistyksen. Puheenjohtajana olin kymmenen vuotta. Tarkoituksena oli ylläpitää alkoholiongelmaisille naisille tarkoitettua asumis- ja huoltotoimintaa, koska heistä ei kukaan huolehtinut.

Naiset venyivät rannoilla ja alkoholiongelmaisten miesten majoissa. Kunta oli järjestänyt miehille asianmukaiset palvelut. Asenteet juovia naisia kohtaan olivat ankarat (ks. Taina Pitkänen-Koli 1982 ja 1984 ).

Suhtautuminen alkoholiongelmaisia naisia kohtaan paljasti vallitsevan kaksinaismoraalin ja heijasti yhteiskunnan rakennetta ja sen aiheuttamia roolipaineita. Nainen oli Toinen, toisarvoinen.

Toimintaamme auttoi se, että mukana oli myös ammatti-ihmisiä, muun muassa Oulun A-klinikan sosiaalityöntekijä Sirkka Kemilä, joka toimi aktiivisesti kaikki vuodet. Kuntakin heräsi vähitellen. Asumis- ja huoltoyksikkö Naisten Laavu siirtyi 1976 osaksi kunnallista päihdehuoltoa, mutta ensisuojaosa siirrettiin kauas Korvenkylän vanhainkotiin ja pitkäaikainen työntekijämme Helvi Eerola joutui lopettamaan.

Vanhan Laavun päivätoimintakin siirrettiin jonkin vuoden kuluttua uuteen paikkaan. Jatkoimme alkoholiongelmaisten tukijärjestönä ja harjoitimme tiedotus-, valistus-, koulutus- ja tutkimustoimintaa. Joitain seminaareja järjestimme yhdessä Oulun Naisunionin kanssa – minähän toimin siinäkin aktiivisesti. Koulutusta ja tiedotusta teimme yhdessä Oulun työväenopiston kanssa. 1980- luvulla teimme yhteistyötä Oulun Ensikodin kanssa. Sen johtaja Tarja Keränen oli 1970-luvulla liittynyt Laavunaisiin.

Uusi rooli ei ollut erityisen helppo, koska kunnan sosiaalitoimi ei halunnut tehdä kanssamme mitään käytännön yhteistyötä. Olimme ajoittain aika kärkkäitä lausunnoissamme – ja syystäkin. Syksyllä 1984 naiset olivat jälleen ilman ensisuojaa, kun Korvenkylän vanhainkoti joutui remonttiin eikä naisille löytynyt sijaa miesten ensisuojan yhteydestä. Naiset eivät olleet hakeutuneet Korvenkylään. Ensisuojan kävijämäärät olivat laskeneet koko ajan kunnallistamisen jälkeen.

Huolestuttavaa oli, että Oulunsuun sairaalassa (mielisairaala ) oli 1970–1980 välillä kolminkertaistunut sairaalan käyttö naisten katkaisuasemana, vaikka se oli vastoin Päihdeasiain mietintöä 1978: 40. Naisten Laavuun hakeutui myös äitejä lapsineen etsien turvaa. Kaupunki antoi meille vanhan puutalon vastapäätä Oulun Ensi Kotia. Näin aloitimme turvakotitoiminnan Oulussa. Vuonna 1979 se siirtyi osaksi Ensikotitoimintaa.

Meidän aloitteesta tuotettiin kirjanen Kun nainen juo vuonna 1990. Kirjan on meidän ja A-Klinikkasäätiön tukemana kirjoittanut sosiaaliterapeutti Irja Hyttinen ja julkaissut Valtion painatuskeskus. Tämän teimme 20-vuotisjuhlamme kunniaksi. Aikaisemmin olimme tuottaneet 10- ja 15-vuotisjulkaisut.

Valtakunnallisesti pystyimme vaikuttamaan niin, että aloitteestamme perustettiin 1980-luvun alussa valtakunnallinen Nainen ja alkoholi – yhteistyöryhmä, jossa meiltä oli mukana tutkijamme Aino Kouri ja minä. Ryhmä perustettiin Suomen akatemian ja Valtioneuvoston tasa-arvoasiain neuvottelukunnan myötävaikutuksella.

Toiminta alkoholiongelmaisten naisten parissa ei ollut minulle täysin outoa. Meillä kotona oli ollut jonkinlaisena kotiapuna ja melkein perheenjäsenenä eräs Piirin potilaista, Ida-täti. Hänet oli tuotu Piirille nuorena naisena alkoholiongelmaisena – ehkä irtolaisenakin – ja sinne hän jäi.

Oulun naisunioni

YK:n Kansainvälistä Naistenvuotta vietettiin 1975. Olin silloin Uppsalan yliopistossa opiskelemassa ja tutkimassa väitöskirjatyötäni varten ruotsalaista työläiskirjallisuutta. Yliopistolla järjestettiin paljon opetusta ja seminaareja, eritoten liittyen naiskirjallisuuteen, muun muassa Karin Westman Berg luennoi. Professori Berit Ås Norjasta kävi siellä usein luennoimassa. Naisnäkökulma lääketieteeseenkin oli esillä.

Myöhemmin keväällä 1978 tultuani takaisin Ouluun liityin heti niihin kahteen lääketieteen opiskelijaan, Lea Peltolaan ja Riitta Laitilaan, jotka alkoivat puuhata Ouluun naisasialiitto Unionin alaosastoa. Samana syksynä perustetiin alaosasto Turkuun ja 1980 Tampereelle.

Muodostimme parin vuoden päästä alaosastosta itsenäisen yhdistyksen, Oulun naisunionin, joka on edelleenkin hengissä (ks. Taina Pitkänen-Koli 1994). 1980- luvulla toiminta kukoisti. Vuosina 1982–1990 vietimme Naiskulttuuriviikkoja, jotka pisimmillään kestivät vajaan kuukauden. Vuoden 1984 ohjelmalehtisessä luki: ”MEITÄ NAISIA ON ENEMMÄN KUIN KIINALAISIA! Niinpä meistä on luonnollista esitellä naisten kulttuuria – yhtä lailla kuin kiinalaistenkin kulttuuria”.

Kannoimme tekstiilitaiteilija Vuokko Isakssonin kanssa vastuun näistä naiskulttuuriviikoista. Esiäitiemme työn kunnioittamiseksi aloitimme 1987 Kansainvälisenä naistenpäivänä vuoden Sara – kunniakirjan jakamisen naiselle/ naisille tai yhteisöille, jotka olivat edellisenä vuonna toimineet mainitsemisen arvoisesti naisten hyväksi.

Sara viittaa oululaiseen 1700- /1800-luvun taitteen kirjailijaan Sara Wacklinin, jonka kirja Hundrade minnen från Österbotten 1844-45 herätti suuttumusta Oulussa.

Kunniakirjaa jaetaan edelleen. Viime vuosina olemme puheenjohtajamme Terttu Kuuselan johdolla erityisesti seuranneet kunnan toimintaa tasa-arvonäkökulmasta; antaneet ideoita ja joskus huomauttaneetkin huonosti hoidetuista asioista. En ole koskaan pelännyt käyttää itsestäni luonnehdintaa ´feministi´.

Vihreät naiset

Kun sitten lähdin mukaan Vihreään liikkeeseen 1980-luvun loppupuolella, onnistuin innostamaan joukon vihreitä naisia perustamaan kanssani Vihreät naiset, joka aloitti vuonna 1989 nimellä Vihreä naisrahasto ja myöhemmin 1993 perustettiin Vihreät naiset. Toimin vihreän naisrahaston puheenjohtajana 1989–1991.

Me mukaan lähteneet naiset valitsimme tavoitteeksemme valistaa vihreitä ja muita suomalaisia ´Uudesta arjesta´ ja mahdollisesti julkaista kirjanen aiheesta, jonka sitten teimmekin. Kyseessä on Pohjoismaisten naistutkijoiden, eritoten arkkitehtien Tarja Cronberg, Liisa Horelli ja Kirsti Vepsä, kehittämä teoria ja malli arkielämän uudistamiseksi (ks. Lea Rantanen 1991 ja Lea Rantanen, toim. 1994).

Pyrkimyksenä on kehittää ajattelu, joka tuottaa yhteiskunnan, jossa sekä sosiaalinen vuorovaikutus että ekologinen painotus ovat tasapainossa. Ihmiselämän toimintojen läheisyys – asuminen, työnteko, hoiva ja vapaa-aika – ja moninaisuus helpottavat arkielämää ja vähentävät kuljetus- ja kulkemistarpeita. ”Uusi arki uskoo ihmiseen. Yksilöllä on halu ja kyky vaikuttaa omaan ja ympäristönsä elämään. Vastuun voi kantaa vain yksilö, joka näkee ja ymmärtää tekojensa syyt ja seuraukset.” (Leena Nylund) Vuonna 2006 tuli sitten perustettua Oulun vihreät naiset.

Yliopistoaika

Aloitin työskentelyn Oulun yliopiston Pohjoismaisten kielten laitoksella syksyllä 1967. Työurani aikana olen toiminut siellä monessa tehtävässä: lehtorina, apulaisprofessorina ja professorina. Erityisalani on pohjoismainen kirjallisuus, jossa keskityin ruotsalaisen kirjallisuuden ja sen tyylin kehitykseen.

Koska olin yhteiskunnallisesti orientoitunut, aloin tutkia ruotsin kirjallisuutta myös tasa-arvon ja sukupuolen näkökulmasta. Opettajana olin kiinnostunut koulutuksen tasa-arvosta. Suomessa on keskusteltu naisen asemasta ja tasa-arvosta 1960-luvulta lähtien. Vuonna 1972 annettiin asetus Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan perustamisesta. Sen koulutuspoliittinen jaos kiinnitti periaatemietinnössään 1975 huomiota siihen merkitykseen, joka koululaitoksella on sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen työnjaon ylläpitäjänä ja mahdollisena muuttajana.

Tasa-arvo koulutuksessa

1980-luvun lopulla alettiin Suomessa järjestää koulutuksen tasa-arvoon liittyviä kursseja. Hillevi Lönn (ent. Ruotonen) alkoi 1986 järjestää opettajille vapaaehtoisia täydennyskoulutuskursseja Oulun yliopiston Kajaanin Täydennyskoulutuskeskuksessa. Olin opettajana näillä kursseilla 1986–1987.

Vauhtia opetukseen ja tutkimukseen tuli kun Pohjoismaisen ministerineuvoston tuella käynnistyi 1992 Nord-Lilia, yhteispohjoismainen opettajakoulutuksen tasa-arvoprojekti. Sitä koordinoi Helsingin Yliopiston Vantaan täydennyskoulutuslaitos, koordinaattorina Hillevi Lönn, joka oli muuttanut Kajaanista. Oulun yliopiston kasvatustieteellisellä laitoksella Vappu Sunnari vastasi Nord-Lilia -opetuksesta ja tutkimuksesta.

Kirjoitin Nordisk pedagogik- julkaisuun 1/1992 artikkelin Bilden av den könsdifferentierade världen i läroböcker. En undersökning av läroböcker i svenska i Finland. Opettajalehteen olin kirjoittanut jo 1988 artikkelin Koulusta ja sukupuolten tasa-arvosta ja siihen liittyen koulutuksen ns. piilo-opetussuunnitelmasta.

Opetusministeriökin julkaisi Opetushallinnon toiminnallisen tasa-arvosuunnitelman 1994–1995. Olin laatimassa Oulun yliopiston tasa-arvo-ohjelmaa 1996 ja 1997 ja toimin sen jälkeen tasa-arvotoimikunnassa.

Naistutkimus alkaa

Vuonna 1988 perustettiin Suomen naistutkimuksen seura (SUNS ), joka alkoi ajaa naistutkimuksen opetusta ja oppituoleja Suomen yliopistoihin. Opetusministeriön rahoituksella perustettiin yliopistoihin viideksi vuodeksi naistutkimuksen professuureja 1998–2003.

Tarkoitus oli, että sen jälkeen yliopistot vastaisivat rahoituksesta. Oulun yliopisto ei valitettavasti sitä tehnyt vaan lakkautti sekä yliassistentuurin että professuurin. Tilalle tuli lehtoraatti, joka on edelleen olemassa Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikössä. Suomen naistutkimuksen seuran nimi muutettiin Sukupuolen tutkimuksen seuraksi 2013 vastaamaan oppiaineiden nimissä tapahtunutta muutosta.

Oulun yliopistossa naistutkimus sai oppiaineen statuksen 1988 joulukuussa Humanistisen tiedekuntaneuvoston kokouksessa. Aino Saarinen vaikutti keskeisesti naistutkimuksen oppiaineen kehittämiseen toimiessaan naistutkimuksen ´valvojana´ ollessaan informaatiotutkimuksen ja sosiologian laitoksella amanuenssina ja vs. apulaisprofessorina.

Ensimmäinen naistutkimukseen liittyvä luentosarja pidettiin kuitenkin jo 1981 historian laitoksella osana aatehistorian ohjelmaa. Sen aloittamiseen vaikutin oleellisesti yhdessä Oulun Naisunionin kanssa. Yksittäisiä luentoja ja luentosarjoja järjestettiin pitkin 80-lukua.

Humanistinen tiedekunta asetti 1991 naistutkimuksen johtoryhmän, jonka puheenjohtajana toimin 1994 asti ja myöhemmin 1996–1999 sekä naistutkimuksen neuvottelukunnan asiantuntijajäsenenä 2000–2003. Koordinoiva ja suunnitteleva elin oli tarpeen, koska opiskelijoita oli useasta tiedekunnasta.

Naistutkimuksen professorina toimi Kaarina Kailo 1999–2004 Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, johon naistutkimus oli siirretty 1998. Professuurin lakkauttamisen jälkeen naistutkimuksen vastaavana on toiminut lehtori Vappu Sunnari. Oulun yliopisto toimi SUNSin puheenjohtajayliopistona 2000–2002 ja puheenjohtajuus lankesi minulle.

Tärkeänä tekijänä naistutkimuksen eteenpäin viejänä toimivat Saran naiset ry – Oulun naistutkijat, jonka eri alojen opiskelijanaiset aloittivat 1987 tukeakseen toisiaan naistutkimuksen itseopiskelussa.

He tekivät valmiiksi kuuden viikon opintokokonaisuuden, jonka Humanistinen tiedekuntaneuvosto sitten hyväksyi. Heillä oli valmiina jopa 35 opintoviikon jakso. Tässä vaiheessa aktiivisesti toimi vs. amanuenssi Alla Räisänen historian laitokselta. Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 1990-luvun loppupuolella.

Saran naiset pani alkuun Pohjois-kalottialueen yhteistyön ja julkaisusarjan Northern Gender Studies, jotka sitten nivellettiin laitosten toimintaan. Saran naiset kutsui kokoon kalottialueen symposiumin, jossa puhuin muun muassa Sara Wacklinin kielestä.

Eläkeaika: omaishoitajatyötä

Omaishoitajayhdistykset ovat 1990-luvun ilmiö. Valtakunnallinen yhdistys perustettiin vuonna 1991 nimellä Vanhusten Omaiset ja Läheiset ja siihen kuului 110 henkilöjäsentä. Yhdistyksen tiedotuslehti Lähellä alkoi ilmestyä seuraavana vuonna.

Yhdistys muuttui paikallisyhdistysten liitoksi vuosikymmenen lopulla. Silloin paikallisyhdistyksiä oli kuusi. Liiton nimikin on muuttunut. Se on nykyisin Omaishoitajien Liitto ry. Kasvu on ollut huimaa: 2016 paikallisyhdistyksiä oli 70 ja henkilöjäseniä 12000. Omaishoitajienkin määrä on kasvanut huimasti; vuonna 2016 omaishoidon tukea sai 45 000; omaisiaan auttavia on toki monin verroin enemmän, jopa yli miljoona suomalaista.

Liitto vaikuttaa alueellisesti ja kansallisesti. Tavoitteena on omaishoitajien hyvinvointi. Liitolla on myös kansainvälistä toimintaa. Tärkeää valtakunnallista toimintaa on kuntoutusten ja tuettujen lomien järjestäminen omaishoitajille sekä ajankohtaisiin asioihin puuttuvat kannanotot ja lausunnot.

Oulun seudun omaishoitajat ry on perustettu 1999. Yhdistys oli minulle tärkeä tukipilari mieheni sairastaessa Alzheimerin tautia ja minun toimiessa omaishoitajana 2000-luvulla. Yhdistys järjesti eri sisältöisiä jaksamista tukevia luentoja ja keskustelutuokioita. Niinpä olenkin mieheni kuoleman jälkeen toiminut yhdistyksen hallituksessa ja puheenjohtajana vuodesta 2013 lähtien ja pari vuotta Liiton hallituksessa.

Oulun seudun yhdistyksenkin jäsenmäärä on kasvanut huimasti 122:sta 524:ään. Se on jo monta vuotta ollut Suomen 2. suurin paikallisyhdistys pääkaupunkiseudun yhdistyksen jälkeen. Myös työntekijämäärä on lisääntynyt merkittävästi: yhdestä kahteentoista (2014) ollen eniten Suomen paikallisyhdistyksistä.

Tämä tarkoittaa sitä, että meillä tunnetaan omaishoitajien tarpeet hyvin ja niin ollen pystytään suunnittelemaan mielekkäitä hankkeita, joita STEA rahoittaa. Ilman hankerahoitusta ei ole työntekijöitäkään, koska Suomessa kaikki raha sosiaalialan vapaaehtoisjärjestöille tulee STEA:ltä.

Yhdistys on pystynyt pitkäjänteiseen työskentelyyn, koska siinä työskentelee edelleen yhdistyksen perustajat Minnamaria Salminen ja Marja-Liisa Kuukasjärvi; työntekijät ovat sitoutuneita työhönsä.

Viime vuosina olemme laajentaneet kohderyhmäämme niin, että ikäihmisten omaishoitajien lisäksi mukana ovat myös lasten omaishoitajat ja omana ryhmänään ns. etäomaishoitajat. Olemme saaneet Oikeusministeriön demokratiapalkinnon kunniamaininnan siitä, että olemme onnistuneet solmimaan kumppanuussopimuksen Oulun kaupungin kanssa vuorovaikutuksellisesta toimintatavasta. Voidaan olettaa, että sopimuksen syntyä auttoi parikymmentä vuotta kestänyt toimintani Oulun kunnallispolitiikassa.

”Det är väl ingen kvinna i svenska Österbotten, som är mera känd än hovrättsrådinnan Alma Skog. Överallt, där det gällt arbetet för modersmål, hembygd och fosterland, ha vi varit vana att finna henne med i främsta ledet.” Så skrev Signe Strömborg, rektor för Kronoby folkhögskola, i tidskriften Husmodern år 1933 om den då 87-åriga Alma Skog.  

Alma som ung flicka

Alma Charlotta Strömmer föddes i Gamla Vasa 22.2.1846 som dotter till kollegieassessor Carl Jacob Strömmer (1815-1907) och hans hustru Charlotta Strömmer (1823-1910). Hon var det nästäldsta barnet i en syskonskara på sju barn. Familjen bodde i Gamla Vasa fram till den förödande stadsbranden år 1852 och flyttade därefter till Storgård i den närbelägna byn Runsor.   Alma Strömmer började sin skolgång i fröken Kellanders och fröken Bladhs folkskola i Gamla Vasa. När den treåriga Wasa svenska fruntimmersskola inledde sin verksamhet år 1857 var Alma en av de elever som inskrevs på II:dra klassen. Vid skolans 75-årsjubileum år 1932 berättade Alma Skog om sin första lärare, magister Alexander Roos, som hade hälsat de nya eleverna med orden: ”Minnens … att Ni äro svenska barn av det svenska Österbotten, det är eder oavvisliga plikt att genom flit och gott uppförande hedra Eder hembygd. … ni ska aldrig glömma att ni trots att ni är flickor en gång ska svara för fosterlandets framtid”. Alma ansåg att Magister Roos nog på sätt och vis var en förespråkare för kvinnoemancipationen. Han var en krävande lärare, som ofta uppmanade sina elever att ”Låna gossarnas böcker – nog förmå Ni läsa vad de läsa.”  

Alma var en livfull flicka som många gånger hade svårt att foga sig i de regler som gällde för unga flickor.  Ännu på 1850-talet ansågs skridskoåkning vara opassande för flickor. När Alma var tolv år lånade hon och en kamrat pojkskridskor för att få pröva på att ta sig fram på isen. Men isen i Gamla hamn i Gamla Vasa bar inte överallt, och flickorna hamnade i vattnet och fick smyga hem för att byta till torra kläder. I skolan utmättes sedan ett straff på fyra timmars kvarsittning och sträng varning för opassande uppförande.   Då Alma var 14 år flyttade familjen till Alavo där hennes far utnämnts till kronofogde. Alma växte upp med ett livligt sällskapsliv och fick lära sig hushållsarbete av olika slag. Men hon följde också aktivt sin far i hans sysslor. I sin levnadssaga skriver Alma: ”Som min fars utkorade favorit och ständiga följeslagare i skog och mar, i stallet och på hästryggen tog han mig också med till skrivbordet där han lärde mig att hjälpa till som sekreterare och summerare av förteckningar och restlängder, allt under min mors ständiga protester att han gjorde mig till en fullständig pojkflicka”.  

Alma studerar vidare  

Som sextonåring fick Alma träffa Zacharias Topelius på Majniemi, författarens sommarstuga i Nykarleby skärgård. Hon mindes senare hur hon stått på Majniemi brygga och fått ta emot hans hälsning till den österbottniska ungdomen: ”..att gå främst i ledet, att stå eller falla för och aldrig svika rätt och sanning, dygd, ära, hem och fosterland!”.   Efter att ha genomgått fruntimmersskolan tillbringade Alma två vintrar i Helsingfors för att förkovra sina kunskaper genom privatundervisning. Hon var inneboende hos en professorsfamilj och studerade alla de ämnen som krävdes för en studentexamen, med mycket goda betyg. Men studentexamen fick inte avläggas av flickor, vilket Alma ansåg vara en stor orättvisa.   Alma utvecklade redan i unga år en stark känsla för fosterlandet. Som 18-åring deltog hon i insamlingsarbetet för ett monument i Alavo över de stupade i 1808-09 års krig, för att hedra minnet av dem som stått upp för fosterlandet. Johan Ludvig Runebergs diktverk Fänrik Ståls sägner, som hade getts ut i två samlingar 1848 och 1860, gav ytterligare inspiration för insamlingsarbetet.  

Alma bildar familj  

Alma Strömmer gifte sig 18.8.1870 med Karl Henrik Skog (1835-1915), notarie och senare hovrättsråd. Paret fick tre döttrar, Elly, född 1871, Sally, född 1873, och Ilma, född 1874. Familjen var bosatt i den strömmerska gården vid Skolhusgatan 7 i Vasa, där även Almas föräldrar bodde.   En stor sorg drabbade Alma år 1888. Hennes äldsta dotter Elly hade vid 17 års ålder hade rest till Hannover i Tyskland för att studera vid en pension. Där insjuknade hon i blindtarmsinflammation och avled efter några dagar. Sorgen över Elly skulle följa med Alma genom livet. Dottern Sally gifte sig sedermera med Eskil Palmén och dottern Ilma med Albert de la Chapelle. Familjen växte till med flera barnbarn.  

Arbete inom föreningar och organisationer

Alma Skog fortsatte sitt hängivna arbete för fosterlandet och för den svenska kulturen. År 1892 var hon en av stiftarna till det fortfarande verksamma Sällskapet Svenska Odlingens Befrämjare i Vasa. Sällskapets syfte är att materiellt och ideellt understöda svenska kultursträvanden och verka för svensk odlings fortbestånd och förkovran i Österbotten. Man understödde privata småskolor, gav stipendier till ungdomar som ville studera och understödde kulturinsatser av olika slag.   Folkhögskolesällskapet i Vasa grundades i slutet av 1890-talet, och Alma var en drivande kraft. Sällskapet stödde till en början Österbottens äldsta folkhögskola i Kronoby och senare även folkhögskolan i Närpes. Under många år ordnades i Vasa en trettondagsfest med lotteri till förmån för folkhögskolearbetet med Alma Skog som outtröttlig organisatör.  

Martharörelsen i Finland föddes år 1899 i Helsingfors. Kvinnorna slöt sig samman för att kunna vara sitt land till gagn och nytta. Under sitt första namn ”Bildning i hemmen” blev föreningens stadgar inte godkända av myndigheterna, men när man ändrade namnet enligt den bibliska Martha, symbolen för den tjänande kvinnan, gick det för sig. Martharörelsens grundare, Lucina Hagman, hade även hon varit elev i Wasa svenska fruntimmersskola, inskriven år 1865. Avsikten var att sprida folkbildning till alla kvinnor i hela Finland, att slå vakt om landets nationella egenart och motverka likriktning och förryskning. Alma Skog blev från första dag medlem av vasamarthornas distriktsstyrelse och var under många år viceordförande. Vid 89 års ålder lämnade hon posten och valdes då till hedersledamot.   Alma Skog var aktiv medlem i Vasa svenska kvinnoklubb, vars verksamhet inleddes år 1906. Alma stod som arrangör för de s k svenska aftnarna i Vasa under en lång följd av år, för att sprida kunskap och intressen för Svenska folkpartiets strävanden.   Alma var även aktiv inom en lång rad andra föreningar och organisationer, i många av dem var hon styrelsemedlem och ordförande under längre tid. Fruntimmersföreningen, Vasa läns förbund för kvinnostipendier, Arbetshemmet och Barnkrubban i Brändö, Lotta Swärd-organisationen, Föreningen Brage i Vasa, Vasa skolträdgårdssällskap, Minnesförbundet Sverige-Finland, riksföreningen Svea och Arbetets vänner var några av de sammanhang där hon engagerade sig.  

Motståndsarbete under ofärdsåren inom Kvinnokagalen  

Februarimanifestet 1899 innebar början på en period av aktiv förryskningspolitik i Finland. Manifestet föreskrev att beslut om rikslagarna framöver skulle tillkomma kejsaren och det ryska riksrådet. Det passiva motståndet bland invånarna i Finland lät inte vänta på sig. Inom ramen för Kagalen, som grundades år 1901, samlades motståndarna till aktivitet. Centralgestalt i Kagalen var Leo Mechelin. Till en början deltog såväl kvinnor som män i Kagalens arbete, men kvinnorna uteslöts senare och bildade själva år 1902 Damkagalen, senare Kvinnokagalen som en särskild organisation. Dagmar Neovius från Helsingfors var Kvinnokagalens första ordförande. Kvinnokagalen fortsatte sitt arbete under flera årtionden och var aktiv bl a genom ett samarbete med jägarrörelsen och de män som sökte sig till Tyskland för att få militär utbildning.   Kvinnokagalen gjorde stora insatser när det gällde att samla in medel för motståndsarbetet och att distribuera ocensurerade och därmed förbjudna skrifter, såsom Fria Ord, som utgavs i Stockholm. I Vasa var Alma Skog ombud för Kvinnokagalen, tillsammans med ett antal övriga kvinnor.

Alma berättar själv: ”Som jag alla somrar ända till år 1910 var rest utomlands över Sverige eller endast till Sverige, hade jag alltid i uppdrag att överhämta Fria Ord eller andra upprop till landet. Ett år minns jag så tydligt medan de förvisade ännu voro i Stockholm, fick jag bud genom August Fellman att jag borde medtaga upprop från Leo Mechelin men att det var ganska mycket och att jag borde få andra att hjälpa att gömma dem på oss. Jag skyndade genast till flera landsmaninnor som vistades för tillfället i Stockholm – men de tordes ej.  Huru skulle jag bära mig åt? Jag gick och beställde en mycket lurvig paletå hos en firma, där tillskäraren var finländare och kände mig tidigare och på vilken jag kunde lita. Han skulle sätta styv ravenduk till mellanfoder och ställa så till att det hela skulle bilda långa fickor, i vilka jag kunde rada pappersuppropen och sedan sy till dem nedantill.  I hatten skaffade jag dubbla kullar och till nyköpta stora kängor dubbla sulor. I underkjolen sydde jag löst foder för att mellan fodret och tyget kunna fastsy papperen.   Stolt över ’Leos’ förtroende och med hopp om att kunna undgå Åbo tullsnokar och Enehjelm i Vasa och gendarmernas spejande ögon, skrudade jag mig i min ganska tunga rustning några timmar innan jag skulle anlända till Åbo och anmodade mina herrbekanta att hålla sig nära omkring mig för att avhålla de spejande att stöta till mina styva paletåärmar och min för årstiden väl tjocka paletå. Visst bultade hjärtat lite starkare, då gendarmerna läto sina ögon mönstra mig från topp till tå, men jag hade stoppat så mycket tidningsurklipp mellan kläderna i kofferten att de hade fullt upp med att slå embargo på dem så att de helt glömde den skyldiga. Vid Wasa station stod visserligen Enehjelm med sina hantlangare – men ingen annan min gjorde han än att en gendarm troligen befalldes att följa mig i spåren till hemknuten.”   Distributionen av Fria Ord på det lokala planet skedde kvälls- och nattetid, inte sällan med barn eller unga flickor som utdelare.   Alma Skog verkade på många vis för landets självständighet. Hon höll starkt på den rödgula fanan och tyckte inte om att den kom ur bruk. I ett brev daterat 1912 skriver hon: ”Då våra gulröda flaggor blefvo förbjudna, lät jag måla rullgardinerna  i samma färger, halfva röda och halfva gula, och har vanligen dragit ner dem på våra högtidsdagar.”  

Alma Skog och Gustaf Mannerheim

Alma Skog hyste en stor beundran av generalen, sedermera marskalken Carl Gustaf Mannerheim. För henne var Mannerheim en verklig folkledare och fosterlandets frälsare. Alma var aktiv inom organisationen Lotta Svärd, och hon var en aktiv kraft vid mobiliseringen av kvinnokrafter för att utrusta general Mannerheims vita armé. Länge efter krigsslutet tog hon aktiv del i omvårdnaden av krigsinvalider.  Mannerheim hyste stor respekt för Alma Skog och hennes insatser för fosterlandet. Det berättas att då Mannerheim besökte Vasa var det två personer han önskade träffa. Den ena var Harald Boucht, aktiv jurist i motståndsrörelsen under ofärdsåren, den andra var ”Gumman Skog”, hovrättsrådinnan Alma Skog.   På 1930-talet organiserade Alma en penninginsamling för att få en staty över Mannerheim till Vasa. Insamlingen avbröts av någon orsak och föll i glömska. Liknande planer fanns i Helsingfors på 1930-talet, som sedermera ledde till att Marskalk Mannerheims ryttarstaty utfördes av skulptören Aimo Tukiainen och avtäcktes år 1960 på den plats där den fortfarande står. I Vasa återupplivades idén av Holger Strandberg, som i slutet av 1980-talet  i stadens bokslut fann ”Mannerheims fond”, som bestod av de medel som Alma Skog samlat in 50 år tidigare. På Holger Strandbergs och Österbottens försvarsgilles försorg kontaktades professor Aimo Tukiainen, som skapade en motsvarande staty i proportionen 1:4. Och statyn av Mannerheim, tillverkad med de medel som Alma Skog insamlat, kunde så avtäckas år 1990 i Vasa stadshus.  

”Vi får inte tröttna, vi måste hålla ut”  

Alma var en outtröttlig aktivist på många olika plan. De ledstjärnor kring fosterlandet och hembygden Österbotten som målats upp för henne som ung flicka följde henne livet ut. Holger Strandberg skriver att hennes aktiviteter i många olika föreningar bildade milstolpar i hennes vandring genom hennes arbetsfyllda liv: ”Det finns inte mänskliga mått att använda sig av, då man ska försöka redogöra för Alma Skogs sammanlagda livsgärningars resultat. Då hon såg att något måste göras, skred hon till verket.” Hela sitt liv arbetade Alma för fosterlandet, för det svenska Österbotten och österbottningarnas bästa. Hon arbetade aktivt för flickors och kvinnors möjligheter att delta i samhällslivet och skaffa sig en utbildning för att vara hembygden och samhället till nytta.   Hon firade sina jämna födelsedagar med fest och blev alltid grundligt uppvaktad. Vid sin 90-årsdag i februari 1936 hyllades hon med en adress undertecknad av 1800 personer och dessutom med 217 telegram och blommor i mängder.   Alma Skog avled i Vasa 24.2.1939 vid 93 års ålder. Vasabladet gjorde ett omfattande referat från hennes begravning, där man citerar folkskolinspektör J. Näse från Svenska odlingens befrämjare: ”Det ligger en djup symbolik däri, att Vasabygdens folk förärat Alma Skog hederstiteln ’Fosterlandet’. Från tidig ungdom till sista levnadsveckan var hon redo till allt för fosterlandet. Närhelst så behövdes och i vilken form som helst var hon beredd att efter bästa förmåga göra sin insats för landets framtid och folkets lycka.”   I maj 2001 avtäcktes en minnestavla över hovrättsrådinnan Alma Skog vid huset på Skolhusgatan 7 i Vasa. På initiativ av Frihetskrigets Traditionsförening i Kust-Österbotten överläts minnestavlan i Österbottens museums vård. På tavlan står kort och kärnfullt:   Alma Skog 1846-1939 ”Fosterlandet”

Hilja Vilkemaa oli Suomalaisen Naisliiton vaikuttaja ja tukipilari 66 vuoden ajan. Leimallista hänelle oli isänmaan palveleminen, naisasia ja raittius. Hän edusti sitä ikäpolvea, jonka johtoajatuksena oli ihanteellisuus ja usko tulevaisuuteen. Mieleltään, vakaumukseltaan ja koulutukseltaan hän oli humanisti, puoluekannaltaan vapaamielinen.

Esiintymistä rakastava julistaja

Oli vuosi 1972, ja osallistuin nuorena paikkaani yhteiskunnassa etsivänä maisterina Suomalaisen Naisliiton kokoukseen. Tapahtumasta on mieleeni jäänyt kolme voimahahmoa. Taka-alalla oli Suomalaisen Naisliiton entinen puheenjohtaja, maamme kirjastolaitoksen uranuurtaja Helle Kannila. Etualalla hiukan huonokuuloisena istui hauras kirjailija Tyyni Tuulio, ja oikealla eturivissä näkyi kunniapuheenjohtaja Hilja Vilkemaa pitkässä mustassa samettiasussa. He olivat kolme hyvin erilaista naista. Helle Kannilan olemus kuvasti auktoriteettia ja sivistystä, jota ei saada vain opintojen kautta. Hän piti lyhyen ja sangen asiallisen puheenvuoron. Tyyni Tuulio puhui hiljaisella äänellä tavoilleen ominaisesti erittäin kaunista kieltä käyttäen. Viimeksi nousi Hilja Vilkemaa. Hänestä näki, että esiintyminen yleisön edessä oli mieluisaa. Se oli aika teatraalista, mutta samalla vaikuttavaa. Hän oli siinäkin tilaisuudessa opettaja ja julistaja, ihanteilleen uskollinen.

Vilkkari eli pitkän ja rikkaan elämän

Hilja Vilkemaa, oppilaittensa kutsuma Vilkkari, eli pitkän elämän. Helle Kannilan yhteiskunnalliseen taustaan verrattuna Hilja Vilkemaa loi itse itsensä. Hän syntyi vuonna 1887 Turussa aviottomana lapsena, jonka kasvatusäiti, luku- ja kirjoitustaidoton hallikauppias, kasvatti ja koulutti. Kansan nainen ymmärsi, että koulutuksessa piili toivo paremmasta. Hilja Vilkemaasta tuli raittiusajatuksen innoittama opettaja ja valistaja, poliitikko ja naisasianainen. Hänen aatemaailmaansa leimasi yksi suuri aate: isänmaan palveleminen. Hän edusti sukupolvea, jonka johtoajatuksena oli ihanteellisuus. Hän uskoi tulevaisuuteen, parannuksiin, uudistusten voimaan. Hän oli vapaamielinen myös puoluekannaltaan. Hilja Vilkemaa oli Suomalaisen Naisliiton johtohahmoja vuodesta 1910 kuolemaansa, vuoteen 1976 saakka. Hän toimi sihteerinä, varapuheenjohtajana, puheenjohtajana ja vihdoin kunniapuheenjohtajana. Hänen persoonansa oli merkillisen tenhovoimainen ja sai hajanaisimmankin seurueen ryhdistymään.

Vahvojen oltava esimerkkinä

Kirjoittaessani runsas neljännesvuosisata sitten muistokirjaa Hilja Vilkemaasta minua askarrutti hänen olemuksensa vastakohtaisuus. Annos teatraalisuutta, vanhanajan ihanteellisuutta, loistava ulosanti ja toisaalta yksinkertaiset, muotia uhmaavat puvut ja koruton kokonaisvaikutelma loivat paradoksaalisen kuvan Hilja Vilkemaasta. Hilja Vilkemaalle tärkeät ihmiset olivat hänen ystävänsä. Hänellä ei ollut vanhempia, sisaruksia, puolisoa eikä omia lapsia. Hän oli perusyksinäinen, mutta monien kaltaistensa tavoin hän eli täysipainoisesti, itseään säästämättä. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut omaa lähtökohtaansa, vaan huoli lapsen tulevaisuudesta oli aina hänen mielessään. Usein hän päätti puheensa tai kirjoituksensa johonkin yleismaailmalliseen rinnastukseen. Käsilaukussaan hän kantoi aina YK:n ihmisoikeuksien julistusta.

Päinvastoin kuin moni aatetoverinsa Hilja Vilkemaa oli laajakatseinen kieliasiassa. Hän puhui, kirjoitti ja jopa runoili ruotsiksi. Toisaalta Hilja oli aikansa lapsi; hän ei koskaan suostunut oppimaan venäjää. Rasismin ja sorron hän tuomitsi ankarasti, ja otti myöhemmin voimakkaasti kantaa fasismia ja muita ääriliikkeitä vastaan. Hilja Vilkemaa oli ehdoton vakaumuksessaan, raittiudessa, yhdenvertaisuudessa ja vapaudenuskossaan.

Mutta hän ei ollut fanaattinen eikä koskaan vaatinut muilta samaa kuin itseltään. Niinpä hän saattoi kehottaa pöytäseuruettaan nauttimaan viinilasillisen, vaikka oli itse ehdottoman raitis. Hiljan vakaumuksen juuret olivat luultavasti lapsuuden kokemuksissa. Hän korosti jokaisen ihmisen vastuuta. Tämä vastuu yhdessä vapauden kanssa oli ihmisen tärkein oikeus ja velvollisuus. Alkoholi väärin käytettynä sumensi vastuun ja teki ihmisen epäkelvoksi vapauteen. Siksi raittius oli eräs ihmisen velvollisuuksista. Useita kertoja hän vakuutti, että ehdoton raittius oli sekä heikkojen että vahvojen velvollisuus. Heikkojen, koska alkoholi merkitsi heille tuhon siementä. Vahvojen, koske heidän piti olla esimerkkinä muille.

Vastuullista vapautta kannattava

On selvää, että Hilja Vilkemaan kaltainen ihminen, joka itse kaipasi ja arvosti hengen vapautta yli kaiken, oli valmis suomaan sen myös muille. Mutta se oli vapautta vain, jos siihen liittyi vastuu. Hiljaisuudessa Hilja auttoi oppilaitaan rahallisesti ja henkisesti. Hän maksoi heidän lukukausimaksujaan ja avusti lahjakkaita oppilaita. Tämä oli oman lapsuuden myönteistä kompensaatiota. Hiljalla oli toki salaisia haaveita. Yksi niistä oli tulla näyttelijäksi, ja Hilja ottikin sekä puhetaito- että esiintymistunteja tunnetuilta opettajilta ja esiintyjiltä. Niinpä hänen tyylinsä oli tompurimaista, tunnetta ja käsien liikkeitä myöten. Toinen haave oli ostaa moottoripyörä, mutta sekin kariutui ajan sopivuussääntöihin. Eihän käynyt päinsä, että arvokas poliitikko ja opettaja olisi ajanut moottoripyörällä.

Kansanedustajana vain kaksi vuotta

Tullessaan vuonna 1920 kansanedustajaksi Hilja Vilkemaalla oli takanaan toistakymmentä aktiivivuotta naisasian ajajana. Hän oli tunnettu puhuja ja organisaattori, ja hän ajoi isänmaahan laillisuutta ja järjestystä. Eduskunnan jäsenenä hän oli kaksi vuotta. Kansanedustajuus ei ollut tuolloin täysipäiväistä palkattua työtä. vaan edustajille maksettiin vaatimaton palkkio ja kulukorvaukset, jotka olivat pääkaupunkilaisille mitättömät. Hän ei viihtynyt kansanedustajana huomattuaan, miten vähän pienen puolueen rivikansanedustaja sai aikaan.

Opettajan toimi ja muut yhteiskunnalliset riennot veivätkin hänen aikansa, ja aktiivipolitiikkaan hän palasi vasta sotien jälkeen ollessaan Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1951-1965. Kunnallispolitiikassa hän keskittyi sosiaalipolitiikkaan ja koulukysymyksiin. Hän ei kuitenkaan kuulunut koululautakuntaan, luultavasti omasta tahdostaan. Poliitikkona Hilja Vilkemaa oli realistisempi kuin siviilissä. Hän tunsi tarkkaan politiikan aika kyyniset pelisäännöt ja noudatti niitä käyttäen omaa mielikuvitustaan tärkeissä ratkaisuissa. Liberaalinen puolue ei vaatinut jäseniltään tarkkaa puoluekuria, mikä vaikeutti päätöksentekoa ja sopimuksissa pysymistä. Samat politiikan säännöt elävät edelleen, vain liberaali maailmankatsomus alkaa olla vähäistä.

Hallussa Euroopan valtakielet

Hilja Vilkemaa opetti maan kuuluisimmissa tyttökouluissa, joista pisimpään Helsingin Tyttönormaalilyseossa. Opettajana hän toimi muutamaa välivuotta lukuun ottamatta miltei neljä vuosikymmentä. Hänen opetusaineensa historia ja äidinkieli eli kansakunnan vaiheet ja edellytykset niiden selvittämiseksi olivat hänen persoonalleen sangen sopivia. Hiljan historianopetus oli ajalleen hyvin uudenaikaista, kulttuuri- ja yhteiskunnallisten ilmiöiden siivittämää vastoin perinteistä kuninkaiden ja sotien kaavamaista luettelemista.

Aatepohjana hänellä oli kulttuurihistorioitsija Egon Fridellin ajatukset ihmiskunnan kehityksestä. Myös hänen äidinkielen opetuksensa noudatti samaa linjaa. Kielenkäyttäjällä oli myös vastuu sen käytöstä. Hän kannatti toisen kotimaisen kielen ja vieraiden kielten opettamista, koska ne avasivat tien toisten ymmärtämiseen. Itse hän kuului siihen suomalaisen sivistyneistön sukupolveen, jolta edellytettiin usean vieraan kielen osaamista toisesta kotimaisesta puhumattakaan.

Euroopan valtakielet eivät olleet ”pieniä, harvinaisia vieraita kieliä”, eikä englannin ylivalta ollut niin täydellinen kuin nyt. Oltakoon oppikoulusta mitä mieltä tahansa, se asetti vaatimuksia sekä oppilaille että opettajille myös minuuden kehittämisessä. Vilkkarin kaltaisille opettajille ei riittänyt vain tietopuolisen oppimäärän antaminen, vaan he kohtelivat jokaista oppilastaan persoonallisesti. Kaikki eivät sitä kestäneet, mutta parhaat puhkesivat kukkaan ja kehittyivät.

Minna Canthin hengenheimolainen

1900-luvun alku oli yleispoliittisesti rauhatonta aikaa. Yleislakko, venäläinen sortomentaliteetti ja lähestyvä eduskuntauudistus puhuttivat kaikkia valistuneita naisia koululaisista vanhuksiin. Jo vuonna 1905 Hilja kuuli Lucina Hagmanin puhuvan tämän vieraillessa Turussa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa tunnetta ja ihailua pursuavan tekstin, jota itse piti elämänsä virstanpylväänä. Lucina Hagmanista tulikin Hilja Vilkemaalle tärkeä henkilö. Kun Hilja vuonna 1910 kutsuttiin Suomalaisen Naisliiton sihteeriksi, Lucina oli sen puheenjohtaja. Naisliitto oli perustettu nuorsuomalaisten toimesta kolme vuotta aikaisemmin, koska naisten vaalimenestys oli ollut huono eikä Naisasialiitto Unionin kaksikielisyys ja keinot tyydyttäneet suomenkielisiä. Samana vuonna perustettiin myös ruotsinkielisille oma järjestö, Svenska Kvinnoförbundet.

Hilja Vilkemaa toimi Suomalaisen Naisliiton keskushallituksen sihteerinä vuosina 1910 – 1912. Hän matkusti ympäri maata Naisliiton osastoissa ansaiten kannuksensa puhujana ja kansanvalistajana. Vuonna 1914 hänet valittiin keskushallituksen jäseneksi, ja hän toimi keskushallituksessa eri tehtävissä vuoteen 1969, jolloin hänet nimitettiin Naisliiton kunniapuheenjohtajaksi.

Naisten innostaminen yleisiin asioihin oli päällimmäinen tavoite Hiljan naisasiauran alkuaikoina.  Niinpä Naisliitto aloitti laajan naisten koulutus- ja valistuskampanjan, joka jatkuu edelleen. Järjestettiin seminaareja, esitelmätilaisuuksia, kursseja ja lukupiirejä osastoihin ympäri maan. Jo vanhain Hilja Vilkemaa koki itsensä Minna Canthin hengenheimolaiseksi, ja Minna Canthista tulikin Naisliiton pyrkimysten symboli.

Myös Naisten Äänen päätoimittajana

Tiedon levittämisen tärkeyden naisasianaiset oivalsivat jo aikaisin. Hilja Vilkemaan naisasiauran alkutaipaleen tunnetuimmat lehdet olivat Maikki Fribergin Naisten ääni ja Annie Furuhjelmin Nutid. Hilja alkoi heti avustaa Naisten Ääntä. Alkuvuosien artikkelit käsittelivät varovasti kirjallisia aiheita: kirja-arvosteluja, joitakin Minna Canth -aiheisia artikkeleita, ulkomaisten lehtien referaatteja. Laajat taisteluhuudot vielä odottivat. Kun Maikki Friberg vuonna 1927 kuoli, lehden toimittaminen jäi sen kustantajalle, Suomalaiselle Naisliitolle. Ei siis ollut mitenkään outoa, että Hilja Vilkemaasta tuli sen päätoimittaja vuosiksi 1928 – 1930.

Näinä vuosina Hilja kirjoitti satoja artikkeleita, runoja, referaatteja ja kirjallisuusarvosteluja. Aatteen selkiytymisen kannalta vuodet olivat tärkeitä hänen kehitykselleen. Vuoden 1930 lopussa Naisten Äänen toimitus muuttui nelihenkiseksi, mutta jo 1934 Hiljaa tarvittiin jälleen lehden ruoriin. Nyt päätoimittajakausi kesti neljä vuotta. Hän toimitti myös mm. Raittiuskasvatus-lehteä. Kirjailijana Hilja Vilkemaa jäi opettajan ja yhteiskunnallisen uudistajan minänsä varjoon. Kansalliskirjaston kokoelmissa on antologia-artikkeleita, kuvaelmia ja joitakin nuorten kirjoja. Artikkelit käsittelevät enimmäkseen naisen aseman eri piirteitä ja historiaa, joukossa kuriositeettina kirjoitus aiheesta Kalevala ja Nibelungenlied sekä toinen Onko Kalevalan Louhi traagillinen henkilö.

Naisen kulttuurikuvan laajentaja

Aktiivisimmillaan Hilja Vilkemaa oli 1920- ja 30-luvuilla, vuosina, jolloin naisasia ei ollut muodissa ja naisasianaisiin suhtauduttiin penseästi. On ilmeistä, että se harmitti Hiljaa ja leimasi hänet ymmärtämättömien silmissä radikaaliksi ja vaikeaksi. Ajan konservatiiviselle omahyväisyydelle Hilja ei voinut mitään, mutta taistelua hän ei jättänyt kesken. Naiset olivat näennäisesti saavuttaneet paljon, ehkei yhtä paljon ollut enää saavuttamatta. Hiljan mielestä saavutukset olivat näennäisiä. Asenteissa, lainsäädännössä ja sen toteutuksessa oli vielä pahoja aukkoja.

Paitsi suoranaisia yhteiskunnallisia uudistuksia Hilja Vilkemaa oli ensimmäisiä naisen kulttuurikuvan laajentamisen ajajia. Puheissaan, esitelmissään ja kirjoituksissaan hän toi kerran toisensa jälkeen esiin unohdettuja naishahmoja ja analysoi miesten kirjojen naiskuvaa. Myös musiikkielämän miesvaltaan Hilja puuttui puhuen naissäveltäjistä ja -kapellimestareista. Hilja Vilkemaalla oli lukuisia tehtäviä erilaisissa naisten riennoissa. Suomen Naisten Kansallisliiton, nykyisen Naisjärjestöjen Keskusliiton, toimikunnan jäsen hän oli 1927 – 32 ja sen filmikomitean puheenjohtaja 1933 – 36. Viimeksi mainittu luottamustehtävä osoittaa Hiljan epäsovinnaisuutta ja uusien tuulien hyväksymistä. Myös kansainvälinen naisasia oli Hilja Vilkemaalle läheistä. Jo vuonna 1911 hän osallistui kansainväliseen naisasiakokoukseen Tukholmassa, missä pidettiin Kansainvälisen Naisten Äänioikeusliiton maailmankongressi. Vuosina 1921 – 26 hän oli liiton Suomen komitean jäsen ja kolmisenkymmentä vuotta Pohjoismaisen naisasiakomitean jäsen.

Hilja Vilkemaan perintö elää

Hilja Vilkemaa oli syntynyt naisasianaiseksi ja naisasianaisena hän kuoli. Hän osallistui tiiviisti viimeiseen kohtalokkaaseen sairastumiseensa saakka Naisliiton tilaisuuksiin ja kokouksiin. Hän käytti ahkerasti puheenvuoroja, ja hänen mielipiteensä olivat aina askeleen verran muita edellä. Erään puheensa Hilja Vilkemaa päätti kolmeen tiehen: vapauden, vastuun ja yhdessä  kuljettavaan tiehen. Ne kuvaavat hyvin hänen aatemaailmaansa. Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiö, joka on perustettu Hilja Vilkemaan syntymäpäivänä 1962, jakaa stipendejä Hilja Vilkemaan ajatuksia ja päämääriä kunnioittaen. Stipendisäätiöllä on vuotuinen perinnepäivä.              

Jaakkimasta ollaan

Kun Tekla Hultin toisilla kymmenillään kävi Haminan yksityistä tyttökoulua, saman kaupungin kadettikoulun oppilaat tunsivat hänellä nimellä Savanderien loistomajakka. Nimitykseen oli hyvin luonnollinen syy. Tekla asui enonsa, kadettikoulun opettaja, kenraalimajuri Robert Savanderin perheessä ja istui usein sunnuntaisin koulukotinsa ikkunalaudalla katsellen ympyräkaupungin elämänmenoa; lie katsellut myös kadetteja. Ja hänellä oli huomiota herättävän punainen tukka!

Jos nimi on enne, niin voiko myös nimitys olla enne? Ehkä. Tosiasia nimittäin on, että Tekla Hultin on ollut monella tavalla 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisen elämänmenon loistomajakka. Kukapa olisi arvannut, että entisen Vanhan Suomen alueelta, pääkaupungista katsoen syrjäisestä Laatokan Karjalasta nousee se nainen, joka raivaa leveästi tietä kanssasisarilleen sanomalehtimaailmassa, tieteen maailmassa, politiikan maailmassa. Lyhyesti sanoen: miesten maailmassa.

Mutta kuka oli Tekla Hultin, Suomalaisen Naisliiton perustajajäsen, sääntöjen laatija ja ensimmäinen puheenjohtaja?

Hän syntyi 1864 henkikirjoittaja Julius Hultinin ja tämän vaimon Edlan esikoisena Jaakkimassa, josta katsoen maailmankaupunki Pietari lähellä ja Karjalan pääkaupunki Viipuri vielä lähempänä. Rouva Hultin kuului ruotsalaisen isänsä ja saksalais-hollantilaista syntyperää olevan äitinsä puolelta Viipurin valistuneeseen, kansainväliseen porvaristoon, jolle myös tyttärien kouluttaminen, mihin Vanhan Suomen alue tarjosi muuta Suomea paremmat mahdollisuudet, oli luontevaa. Tekla Hultinin isä oli syntyisin Tohmajärven Hovilan kartanosta.

Tekla Hultin aloitti varsinaisen koulunkäynnin yhdeksänvuotiaana Sortavalan tyttökoulussa asuen suomenmielisyydestään tunnetun kummisetänsä, isänsä serkun, apteekkari Eerik Relanderin perheessä. Sortavalasta hän 14-vuotiaana jatkoi Haminan yksityiseen tyttökouluun ja Haminasta 17-vuotiaana luokan priimuksen todistus suosituksenaan Helsinkiin, Helsingin suomalaiseen jatko-opistoon päämääränään opettajan tutkinto. Ja opettaja hänestä tuli.

Tässä ei ollut vielä mitään kovin poikkeuksellista ns. parempain perheiden tyttärien kannalta. Samaa polkua kulkivat monet. Mutta: se oli poikkeuksellista, että hänet jo Sortavalassa tunnettiin fennomaanina, että hän Haminan kouluvuosinaan omaksui luonnontieteellisen, lähinnä darwinistisen maailmankatsomuksen, että hän vapaaehtoisesti opiskeli suomea ja ─ fennomaanisuudestaan huolimatta myös venäjää.

Lehtinainen ja tohtori

Sanotaan, että menestyvän miehen takana on nainen. Voitaneen sanoa myös toisinpäin eli menestyvän naisen takana on mies. Kun Tekla Hultin tuli Helsinkiin jatko-opistoon, hän kävi viemässä vanhempiensa tervehdyksen Mechelineille, niin kuin sukulaisten kesken tapa oli. Tästä alkoi hänen, alta kaksikymmentävuotiaan jatko-opistolaisen ja ”farbror Leon”, valtio-opin professorin, talous-, pankki ja lehtimiehen, 1800- ja1900 -lukujen vaihteen näkyvimmän suomalaisen poliitikon Leo Mechelinin ystävyys ja työtoveruus, joka kesti Mechelinin kuolemaan asti eli ensimmäisen maailmansodan kynnykselle.

Mitä ilmeisimmin Leo Mechelin sai Tekla Hultinin innostumaan lehtimaailmasta; nimittäin syksyllä 1893 Päivälehden perustaja ja päätoimittaja Eero Erkko nimitti hänet lehden ulkomaanosaston vakituiseksi toimittajaksi. Se oli rohkea teko, jota päiviteltiin erityisesti sillä taholla, jossa lehden ympärille kertynyttä nuorta joukkoa pidettiin Jumalan maailmanjärjestystä vastaan kapinoivana joukkiona ja itse lehteä Belsebubin puhetorvena.

Ulkomaanosaston toimittajan rutiininomainen työ ei sallinut omien mielipiteiden esiintuomista, mutta Tekla Hultin sisäisti lehden me-hengen. Hän osallistui ainoana naisena toimituksen klubi-iltoihin, joissa keskustelu kävi kuumana, sillä nuorsuomalaisuutta ei ollut vielä patentoitu. Kun naisystävät ihmettelivät, miten hän AINOANA NAISENA tuli toimeen MIESTEN kanssa, vastaus oli, etteivät miehet edes huomanneet hänen sukupuolensa vuoksi poikkeavan joukosta.

Opettajatutkinnon jälkeen Tekla Hultinin joutui rahoittamaan oma opiskelunsa lainoilla ja lehtityöllä. Ensin yksityisesti ylioppilaaksi, sitten politiikkaa ja taloutta koskevilla tutkimuksilla filosofian maisteriksi ja lisensiaatiksi ja siis aikana, jolloin yliopisto-opinnot olivat naisille mahdollisia vain erivapaudella eli anomalla ja saamalla vapautus sukupuolesta. Mitä ikinä se sitten tarkoittikin! Hän toimi myös Mechelinin sihteerinä, suoritti historiaan kuuluvia tutkimuksia Pietarin ja Tukholman arkistoissa sekä opiskeli vuoden kansantaloutta Pariisissa. 1896 hän sai filosofian tohtorin arvon. Ensimmäisenä naisena Suomessa.

Kaikki edellä kerrottu mahdollisti vuonna1900 Päivälehden ”hätävaran”, siis mahdollisten lakkautusten varalta perustetun hätävaran, Isänmaan Ystävän tuulisen päätoimittajan paikan. Vaikka lehti lakkasi kenraalikuvernööri Bobrikovin päätöksellä ainiaaksi jo saman vuoden lopulla, niin, niin kuin päätoimittaja kirjoitti, Mitä siitä, jos Isänmaan Ystävä kuolee, kunhan isänmaan ystävät elävät.

Poliitikko

Seuraavana vuonna, siis 1901, Tekla Hultinista tuli Tilastollisen Päätoimiston, nykyisen Tilastokeskuksen, toinen aktuaari, eikä hän enää palannut vakituisesti lehtimaailmaan. Kuitenkaan virka, josta hän pääsi eläkkeelle lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, ei vastannut alun alkaenkaan hänen tietojaan, taitojaan ja pyrkimyksiään. Hänen oli pakko etsiä mielekästä käyttöä ylimääräiselle ajalle ja energialle.

Kun hän joskus 1880-luvulla suri, että maailmassa ei enää tapahdu mitään, että kaikki on jo tehty, niin nyt tuli aika tarkistaa tilanne. 1899 alkoi ns. ensimmäinen sortokausi. Tulivat adressit, hiljaiset mielenosoitukset ja asevelvollisuuslakot, tuli passiivinen ja vähitellen aktiivinen vastarinta, tuli herrakagaali ja sille rinnakkaisjärjestönä naiskagaali, tuli syksyn 1905 suurlakko.

Naiskagaali on ollut Tekla Hultinille järjestöistä mieluisin. ”En saata kuvitella taivaan autuuttakaan ilman naiskagaalia”, hän uskoi päiväkirjalleen ilman rienauksen häivääkään.

Suurlakko oli suomalaisille ”henkinen maanjäristys”, lainatakseni Ilmari Kiannon ilmausta. Siinä oli joukkovoimaa. Siinä oli nimenomaan työväestön ja naisten omasta voimastaan tietoiseksi tuloa. Tekla Hultinille siinä oli kansallista yksimielisyyttä, jollaista hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin, aktiivisuutta ja tekemisen makua, jota hänen Pariisissa kipakoitunut jaakkimalaistemperamenttinsa oli jo kymmenen vuotta kaivannut.

Marraskuun manifesti lopetti suurlakon ja palautti Suomelle sen lailliset oikeudet. Valtiopäivät kokoontuivat laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä. Kun puoli vuotta myöhemmin, siis toukokuun lopulla 1906 säädyt päättivät korvata säätyedustuksen yleiseen ja yhtäläiseen ääni- ja vaalioikeuteen pohjautuvalla kansanedustuksella, ei yksikään ääni noussut vastustamaan naisten valtiollisia oikeuksia. Ainakaan avoimesti, on varmaan lisättävä. Tekla Hultin, joka seurasi Säätytalon lehteriltä päätöksen tekoa, tunsi, että tämä päätös oli maallisessa mielessä melkein yhtä tärkeä kuin aikoinaan kirkolliskokouksen päätös, että naisellakin on sielu.

Unionin äänioikeusjuhlassa Mechelinin tytär Cely Mechelin vakuutti, että juuri Tekla Hultinin poliittiset harrastukset ja monivuotinen kansalaistoiminta olivat eniten vaikuttaneet niihin, jotka ratkaisivat naisten poliittisten oikeuksien saannin. Tekla Hultin itse vielä paljon myöhemmin, kun jo koko elämäntyö alkoi hahmottua, piti tätä suurimpana saamanaan tunnustuksena.

Tekla Hultinin politiikan tekemisen oppipoika- ja kisällivuodet olivat ohi. Nyt oli aika astua esiin. Mutta millaisin eväin hän lähti päivänpolitiikkaan, tavoittelemaan kansanedustajan paikkaa nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaana Viipurin itäisestä vaalipiiristä. Lyhyesti määritellen: hyvin!

Jaakkimassa hän oli ollut poikatyttö, joka pärjäsi kyllä veljiensä ja naapurin poikien kanssa; hänhän kantoi puukkoa vyössä siinä missä muutkin, kunnes isän toivomuksesta siirsi sen esiliinan taskuun. Kaikki kouluvuodet yhdeksänvuotiaasta lähtien hän asui sukulaisperheissä, mutta itse koulukäynti hänen oli hoidettava ilman vanhempien apua, vastoinkäymiset kaveripiirissä kestettävä yksin. Aikuisena Mechelin oli hänen tiennäyttäjänsä ja isällinen suojelijansa, Päivälehden nuoret miestoimittajat hänen työtovereitaan, naiskagaalissa herrakagaalin jäsenet poliittisen salaseuran veljiä.

Vuosien mittaan hänelle kehittyi ystävien, tuttavien, työ- ja opiskelutovereiden laaja ja vaikutusvaltainen verkosto. Kannattaa muistaa, että Helsinki oli 1900-luvun alkaessa vain 100 000 asukkaan kaupunki, jossa kaikki merkittävät ihmiset tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa.

Suomalaisen Naisliiton perustaja

Maalisvaaleissa 1907 Tekla Hultinia ei valittu eduskuntaan. Kaiken kaikkiaan nuorsuomalainen puolue kärsi musertavan tappion. Sen naisehdokkaista valittiin vain Martta-järjestön aktiivit, opettajat Lucina Hagman ja Alli Nissinen. Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä valittiin ainoana naisedustajana maalaisliiton ehdokas, opettaja Hilma Räsänen, josta, niin kuin Tekla Hultin päiväkirjassaan toteaa, kukaan ei ollut kuullut yhtään mitään ennen vaaleja.

Puolueista riippumatta naiset katsoivat tuloksen tappioksi ja syyksi siihen naisten poliittisen kehittymättömyyden.

Heti kesäkuussa perustettiin Suomalainen Naisliitto. Opetusneuvos Hilja Vilkemaan mukaan huomattava syy liiton perustamiseen oli nuorsuomalaisen puolueen kahden eturivin naisen, Tekla Hultinin ja Maikki Fribergin, jääminen eduskunnan ulkopuolelle. Seuraavia vaaleja ajatellen haluttiin hyvissä ajoin ryhtyä lisäämään naisten kansalaissivistystä ja poliittista aktiivisuutta.

Koska vuoden 1907 vaaleissa ei tilastoitu erikseen mies- ja naisäänestäjiä, niin emme tiedä, kuinka passiivisia naiset olivat, jos todella olivat. Pikemminkin voi ajatella niin, että naiset eivät olleet tottuneet luottamaan naiseen. Kuinka oikeassa ”Työmies”-lehden päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen olikaan väittäessään, että jokainen pappi äänestää tuhannella akalla, kuinka oikeassa se kansannainen, joka kysyi kummissaan, miksi hänen pitäisi äänestää naista, kun miehiäkin on ehdokkaina. Naiset olivat toki toimineet kymmenin tuhansin raittiusyhdistyksissä, hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja eri naisjärjestöissä, mutta äänestääkö naista päättämään mm. valtakunnan budjetista, kun naimisissa oleva nainen ei saanut päättää edes omasta ja perheensä budjetista, siinä kysymys.

Hallitsija hajotti ensimmäisen yksikamarisen jo huhtikuussa 1908. Uusissa vaaleissa Tekla Hultin oli nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaana Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä. Nyt hänet valittiin. Kun tieto valinnasta tuli, hän tunsi iloa vain niiden puolesta, jotka olivat työskennelleet valinnan hyväksi, ”Toista olisi ollut ensimmäisellä kerralla”, hän tunnusti päiväkirjalleen.

Pioneeri 

Tekla Hultin oli tästä eteenpäin eduskunnan jäsenenä aina vuoteen 1924, jolloin hän vetäytyi sivuun omasta tahdostaan. Vuoden 1918 valtiopäivillä hän edusti vielä nuorsuomalaista puoletta, mutta jo vuoden 1919 valtiopäivillä juuri syntynyttä kansallista kokoomusta. Jos otetaan huomioon hänen koko eduskuntauransa, niin hän kuului ensimmäisiä valtiopäiviään lukuun ottamatta koko ajan 20-30 aktiivisimman edustajan joukkoon. Politiikasta vetäytyminen ei ollutkaan niin helppoa, kuin hän aluksi luuli. Pehmeän laskun varmistamiseksi ja vieroitusoireiden lääkitsemiseksi hän toimi presidentin valitsijamiehenä 1925 ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna 1920-luvun loppupuolen.

Miksi hänestä ei tullut Suomen ensimmäistä naisministeriä? Todennäköisesti siksi, että kun Mechelin olisi voinut tasoittaa hänen tietään, yhteiskunta ei vielä ollut vielä valmis hyväksymään naisministeriä; ja kun Svinhufvud olisi voinut tasoittaa hänen tietään ja yhteiskuntakin olisi saattanut olla valmis radikaaliin ratkaisuun, hänen poliittinen aikansa oli ohi.

Tekla Hultin oli luonteeltaan pioneeri, uusien mahdollisuuksien etsijä, uusien ovien avaaja. Kun mahdollisuudet oli löydetty ja ovet avattu, alkoi pitkäjänteinen työnteko ja ainakin politiikassa kompromisseihin taipuminen. Siinä hän ei ollut omimmillaan.

Winston Churchill on sanonut jotenkin siihen tapaan, että jos nuorena emme ole liberaaleja, meillä ei ole sydäntä; ja jos vanhana emme ole konservatiiveja, meillä ei ole järkeä. Tekla Hultin oli nuorena liberaali ja vanhana konservatiivi. Siis sydän ja järki paikallaan ja siinä järjestyksessä, kuin niitä tarvittiin.

Tekla Hultin kuoli 31.3.1943, kesken jatkosotaa. Jaakkima kuului sotatoimialueeseen, mutta erikoisluvalla omaiset saivat saattaa hänen tuhkansa Hultinien sukuhautaan Jaakkiman kirkkomaahan.

Miten minusta tuli feministi

Vuosi oli 1978, opiskelin kolmatta vuotta valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingissä pääaineenani kansantalous. Minulla oli silloin jo kolme lasta ja olin 31-vuotias. Sain kotiin kirjeen, jossa kutsuttiin Unioniin johonkin keskustelutilaisuuteen. Eräs tuttavani oli saanut saman kirjeen ja keskustelimme puhelimessa, että sinne pitäisi kyllä mennä. Tuttavani ei sitten jostain syystä päässyt tulemaan, joten ajelin yksin Kirkkonummelta Helsinkiin.

Tilaisuudessa oli mielenkiintoinen keskustelu, en muista kuka alusti. Kahvijonossa takanani seisoi Riitta Auvinen, joka oli tehnyt ensimmäisiä tasa-arvoaiheisia väitöskirjoja Suomessa. Väitöskirjan nimi on Nainen miehen yhteiskunnassa. Aloitimme juttelun ja siirryimme samaan pöytään juomaan kahvia. Keskustelimme intensiivisesti, ja päätimme lähteä yhdessä elokuviin katsomaan Märta Tikkasen kirjoittamaa ja Jörn Donnerin ohjaamaa elokuvaa Miestä ei voi raiskata. Elokuva teki vaikutuksen. Ajoin Riitta Auvisen hänen kotiinsa Tapiolaan. Keskustelimme autossa vielä pitkään. Ajattelin, että jos feministit ovat näin mielenkiintoisia ihmisiä, niin haluan olla mukana.

Niinpä sitten liityin Unioniin, luultavasti 1979 alkuvuonna. Silloin oli tapana kutsua uudet jäsenet tiedotustilaisuuteen ja muodostaa heistä tiedostamisryhmiä. Ajateltiin, että naiset pienissä ryhmissä, turvallisessa seurassa ja ympäristössä kykenevät puhumaan omia kokemuksiaan naisena ja oivaltamaan vähitellen alistamisen mekanismeja. Katsottiin, että tiedostamisen kautta naiset tulevat rohkeimmiksi, kykenevät paremmin puolustamaan itseään ja tuomaan omia näkökantojaan esiin.

Naisia ei tuolloin ollut juuri johtavilla paikoilla, ja harvat naiset uskalsivat ilmaista itseään suurissa joukoissa, ottaa tai pyytää puheenvuoroja miesvaltaisissa seminaareissa tai edes työpaikan kokouksissa. Oli tärkeää saada itseluottamusta ja uskoa omiin kokemuksiin. Oli tärkeää ymmärtää, että huonosti kohtelu ei välttämättä johdu siitä, että minussa on jotain vikaa, vaan se saattaa johtua siitä, että olen nainen.

Meitä tuli viisi naista tiedostamisryhmään: Marja Nuotio, Raija Pynnönen, Merja Tirinen, Marjatta Saikkonen ja minä. Kari Mattila veti tapaamisia. Muistan, että hänellä oli aivan liian suuret samettihousut jalassa, ja hän kehotti meitä kysymään jotain. Sitten joku kysyi, mitä täällä yleensä kysytään. Kari vastasi, että riippuu ilmanpaineista.

Kari kysyi minulta, voisinko tulla Naisten päivänä auttamaan keittiöön sopan keitossa. Olin kauhuissani, enhän minä sen tähden naisliikkeeseen tullut, että alan laittaa siellä ruokaa. Sitähän jouduin tekemään kotona ihan riittämiin. Kerroin, että en halua, koska minulle on kolme lasta. Tekisin jotain muuta, mutta en keittiöhommia. Kuukauden kuluttua minua pyydettiin Naisasialiitto Unionin hallitukseen ehdolle, ja vuosikokouksessa sain riittävästi ääniä ja tulin valituksi.

Tiedostamisryhmämme toimi useita vuosia, ehkä viisi vuotta ehkä kauemminkin. Meistä, ryhmän jäsenistä, tuli ystäviä. Meillä useimmilla oli samanlainen perhetilanne, pieniä lapsia, naimisissa, taloudellisesti tiukkaa, ei vakituista työpaikkaa. Tehtiin työksemme mitä milloinkin, opiskeltiin, kirjoiteltiin juttuja lehtiin pientä korvausta vastaan. Minä otin myös kuvia ja tein välillä lyhytkestoisia toimistotöitäkin toimialapalvelun kautta. Me puhuimme paljon vaikeistakin asioista suhteesta äitiin, aviomiehiimme, rahaan, työhön jne.

Tiedostamista tapahtui koko ajan, naistietoisuus kasvoi. Samalla kasvoi rohkeus puhua julkisesti, esiintyä suurenkin yleisön edessä, antaa haastatteluja, esiintyä tv:ssä jne. Meiltä odotettiin, että tuomme mahdollisimman paljon julkisuuteen tasa-arvon puutteita, naisten ongelmia ja myös feminististä ideologiaa, ja että emme pyri samanlaisiksi miesten kanssa vaan haluamme, että erilaisuuttamme arvostetaan. Tärkeä sana oli naiserityisyys.

Unionissa ja rauhan asialla

Unionin hallituksessa työskentely oli raskasta. On vaikea ymmärtää. mistä se johtui. Johtuiko se siitä, että vallanvaihto vanhojen naisasianaisten ja nuorempien feministien välillä oli tehty vain pari vuotta aikaisemmin. Opeteltiin siis johtamaan varakasta järjestöä. Vai johtuiko se siitä, että myös poliittisten naisjärjestöjen naiset yrittivät soluttautua Unioniin. Siellä olikin paljon demarinaisia. Vai johtuiko se siitä, että ajat olivat feministien kannalta vaikeat. Kukaan ei halunnut tulla leimatuksi feministiksi, koska feministejä parjattiin milloin missäkin ja kenen tahansa suulla.

Eeva Kilpi kävi aika usein Unionissa puhumassa ja lukemassa runojaan. Kerran hän sanoi: ”Teille koittaa vaikeata ajat, mutta muistakaa, että miestä ei voi muuta kuin rakastaa.” Oltiin vähän ymmällä, että mitä hän oikein tarkoitti ja sitä kyllä pohdiskeltiin.

1980-luku alkoi todella vilkkaana feministisessä liikkeessä. Naisasialiitto Unionilla oli toimintaa Helsingin lisäksi myös Turussa, Tampereella ja Oulussa, ja jäseniä oli monessa kaupungissa. Järjestimme Turussa pohjoismaisen seminaarin, jonka nimi oli Nainen Pohjolan kulttuurissa. Seminaaria tuki Svenska Kulturfondet. Yritimme saada seminaarin nimeksi Naiskulttuuria pohjolassa, mutta se ei onnistunut, koska miespuoliset henkilöt päättivät rahasta, eivätkä he ymmärtäneet sanaa naiskulttuuri. Tästä syystä nimi jouduttiin muuttamaan.

Seminaari oli tärkeä pohjoismaisten naisten rauhanliikkeen syntymiselle. Se järjestettiin Turkuun myös siitä syystä, että Turussa oli aktiivisia feministejä ja Unionin paikallisosasto, mutta heillä ei ollut omia tiloja. Olimme kutsuneet turkulaisia päättäjiä seminaariin ja vaadimme siellä, että Turkuun saadaan Naisten talo, ja niin se saatiinkin.

Yksi seminaarin puhujista oli ruotsalainen kulttuurintutkija Maria Bergom-Larsson. Hän puheensa oli innostava ja keskittynyt maailman poliittisiin konflikteihin ja epäilyyn, kykenevätkö miehet ratkaisemaan kylmän sodan aikaisia konflikteja. Hänen mielestään naisilla oli paremmat mahdollisuudet onnistua rauhantyössä, koska olimme ulkopuolisia sodissa.

Aivan spontaanisti luennon loputtua sovimme, että järjestämme samana päivänä rauhan puolesta mielenosoituskulkueen Turussa. Niin teimme, ja melkein kaikki seminaariin osallistujat osallistuivat kulkueeseen. Tavoite oli kiinnittää ihmisten huomio kylmän sodan mahdottomuuteen. Kulkue oli hiljainen mielenosoitus. Ihmiset kulkivat kynttilät kädessä halki kauniin vanhan Turun kaupungin. Tunnelma oli koskettava. Aseita oli maailmassa niin paljon, että kaikki ihmiset olisi voitu tapaa kymmenen kertaa. Emme siis tarvinneet niin paljoa. Asiassa oli myös taloudellinen näkökulma. Aseisiin tuhlattiin rahaa hirvittäviä määriä, mutta Afrikassa ihmiset kuolivat nälkään. Tämä epäkohta tunnettiin ja se tuntui pahalta.

Pienenä yksityiskohtana seminaarista on jäänyt mieleeni yleisradion silloisen johtajan Sakari Kiurun vastaus hänelle esitettyyn kysymykseen. Kiuru oli yksi kutsutuista puhujista. Puheen jälkeisessä keskustelussa eräs nainen yleisön joukosta kysyi: ”Miksi yleisradiossa on niin vähän naisia toimittajina?” Siihen Kiuru vastasi: ”Emme tarvitse yleisradiossa naisten arkijärkeä.”

Naiset Rauhan puolesta -liike

Näin lähti liikkeelle pohjoismaisten naisten rauhanliike Naiset rauhan puolesta, Kvinnor för fred, Women for peace jne. Ensimmäinen haaste oli kerätä nimiä Pohjoismaiseen naisten rauhanadressiin, jossa vaadittiin ydinaseetonta Pohjolaa. Nimiä kerättiin puolen vuoden aikana puoli miljoonaa, ja adressi luovutettiin YK:n pääsihteerille.

Itsekin keräsin nimiä Kirkkonummen torilla ja kerran myös Helsingin kauppatorilla. Ilmoitimme lehdessä, milloin keräys on, ja monet vanhat ihmiset tulivat pitkänkin matkan päästä kirjoittamaan nimensä. Yleensä heillä oli omakohtainen kokemus sodasta, josta he halusivat kertoa. He olivat hyvin kiitollisia meille, kun olimme panneet liikkeelle tällaisen adressin.

Samanaikaisesti syntyi myös paikallisia nimenkeruulistoja tai ydinaseettoman alueen nimeämisvaatimuksia. Kirkkonummen Rauhannaiset julistivat Kirkkonummen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Tästä sai pilapiirtäjä aineksia. Kirkkonummen Sanomissa julkaistiin kuva, jossa vanha pariskunta istui pöydän ääressä Siuntiossa ja mies sanoi vaimolleen: ”Kyllä meidän pitää nyt muuttaa Kirkkonummelle, kun se on julistettu ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi.”

Naiset rauhan puolesta liike oli suomessa kaksikielinen. Siinä toimivat sekä Unionin suomen- että ruotsinkielinen feministit. Liikkeellä on jäseniä ympäri Suomea. Kaikki eivät ole Unionin jäseniä, mutta feministejä kyllä. Kirkkonummella toimi noin kymmenen vuotta Kansalaisopiston ryhmänä Kirkkonummen rauhannaiset, joka osallistui kiinteästi Naiset rauhan puolesta toimintaan. Liike on kansainvälinen, ja suomalaiset jäsenet osallistuivat ahkerasti kansainvälisiin rauhankokouksiin.

Naisten rauhanmarssit

Naiset Rauhan puolesta -liike järjesti kolme mittavaa rauhanmarssia. Vuonna 1981 marssittiin Helsingistä Pariisiin, vuonna 1982 Tukholmasta Minskiin ja vuonna 1983 Oslosta Washingtoniin. Olin järjestämässä marssia Helsingissä, ja marssin viimeisen viikon Ranskassa yhdessä äitini ja tyttäreni kanssa. Marssi kesti seitsemän viikkoa, ja siihen yhtyi paljon paikallista väestöä. Marssien ydinjoukon muodostivat pohjoismaiset rauhan naiset Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta. Marssit oli suunnattu kylmän sodan hillitöntä asevarustelua vastaan.

Marssien järjestäminen oli naisliikkeelle melkoinen ponnistus. Ihmiset lahjoittivat rahaa marssitilille ja pidimme runsaasti lehdistötilaisuuksia. Minä otin kuvia Pariisin rauhanmarssista ja kirjoitin jutun Me Naiset lehteen. Kuviani tästä marssista julkaistiin muissakin lehdissä. Paikalla ei ollut yhtään suomalaista toimittajaa.

Toinen marssi järjestettiin Minskiin. Marssijat olivat lähteneet Tukholmasta, ja he tulivat junalla Kirkkonummelle. Kirkkonummen rauhannaiset ottivat tulijat vastaan ja järjestivät heille yöpymisen koululla. Marssijoita oli noin sata. Kun pyysimme patjoja rauhanmarssijoille Upinniemen varuskunnasta, meille sanottiin, että se ei ole mahdollista. Unionissa oli lehdistötilaisuus jostain muusta asiasta kuin rauhanmarssista. Menin sinne ja kerroin lehdistön edustajille, että armeija ei anna rauhanmarssijoille patjoja. Seuraavan päivän lehdissä oli isot otsikot asiasta, ja sen jälkeen minulle soitettiin työpaikalle pääesikunnasta korkea-arvoiselta sotaherralta, joka kysyi mitä te tarvitsette. Luettelin sitten patjat, peitot, tyynyt ja kaikki toimitettiin armeijan isoilla harmailla autoilla Kirkkonummen keskuskoulun voimistelusaliin.

Illalla pidimme pienen juhlan Kirkkonummen torilla ja puhujapönttönä toimivat kirkon rappuset. Kirkko ja armeija tulivat näin liitettyä mukaan rauhantyöhön, johon he eivät tuohon aikaan olleet ollenkaan halukkaita. Me, kirkkonummen rauhannaiset olimme pukeutuneet sinisiin puseroihin ja valkoisiin housuihin. Kaikilla oli käsivarressa sininen nauha, jossa oli valkoinen kyyhkynen. Halusimme erottua joukosta järjestäjinä. Ihmisillä oli paljon kysymyksiä koskien marssia. Järjestelyt sujuivat hyvin. Seuraavan aamuna mentiin junalla Kauniaisiin ja marssittiin Kauniaisista Helsinkiin. Sieltä marssijat jatkoivat junalla Minskiin, ja marssi jatkui Neuvostoliiton puolella.

Kolmas rauhanmarssi järjestettiin Oslosta Washingtoniin. Marssijat puhuivat kirkoissa paikallisille ihmisille asevarustelun tilanteesta ja aseistariisunnan vaatimuksista. He myös yöpyivät kirkoissa. Tässä marssissa en ollut mukana.

Kaiken kaikkiaan nämä kolme marssia saivat paljon huomiota maailman lehdistössä ja myös valtioiden päämiehet lähettivät tervehdyksiä marssijoille. Vaikka marssiessa tuntui, ettemme voi mitään tai mikään ei pysäytä asevarustelua, niin toisin kävi ja aseistariisunta alkoi muutama vuotta myöhemmin. Uskon vakaasti, että marsseillamme oli vaikutusta yleiseen mielipiteeseen ja sitä kautta aseistariisunnan alkamiseen ja kylmän sodan loppumiseen.

Marssien lisäksi Naiset rauhan puolesta vastustavat ydinvoimaa ja järjestivät kymmeniä ydinvoimanvastaisia mielenosoituksia. Niistä monet suuntautuivat Olkiluotoon, Eurajoelle ja niille teollisuustahoille, jotka kiivaimmin vaativat ydinvoiman rakentamista esimerkiksi Teollisuuden voiman pääkonttoriin. Mielikuvituksella ei ollut rajoja, kun näitä tempauksia suunniteltiin ja toteutettiin. Usein käytiin myös tapaamassa kansanedustajia ja Itkijänaiset kävivät myös puolustusministeriä tapaamassa. Ministerinä oli tuolloin Ole Norrback.

Naiset rauhan puolesta -ryhmä käytti useita eri nimiä riippuen siitä, mitä aihetta mielenosoitus koski tai minkä muotoinen se oli. Katumielenosoitukset olivat usein hyvin värikkäitä. Itkijänaiset taas pukeutuivat mustiin vaatteisiin ja suruharsoihin. Ryhmä käytti neljää eri nimeä: Naiset Rauhan puolesta, Naiset Ydinvoimaa vastaan, Isoäidit ydinvoimaa vastaan ja Itkijänaiset. Joskus kaikki nämä järjestöt allekirjoittivat jonkin vetoomuksen. Lehdet saattoivat kirjoittaa, että useat eri naisjärjestöt vaativat esimerkiksi ydinvoiman rakentamisen lopettamista jne. Tällä tavalla saimme lisättyä joukkovoiman tuntua.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa

Itkijänaiset ovat Naiset rauhan puolesta liikkeen radikaalein muoto. Tavoitteena on, että olemme vakavia, kun esitämme vaatimuksiamme. Emme mene mukaan vastapuolen vähättelyyn, emmekä käyttäydy kilttien tyttöjen tapaan. Siis emme hymyile, emme ota vastaan tarjoiluja emmekä kohteliaisuuksia. Esitämme vaan oman asiamme. Aika usein annoimme jonkun paperin. Emme suostuneet aina puhumaan, koska siitä ei ollut juuri hyötyä. Ei aina ollut paperistakaan hyötyä, ja joskus joku yritti oikeasti itkeäkin, että meitä kuunneltaisiin.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa sai ehkä eniten huomiota. Se oli niitä aikoja, kun ydinvoimalan rakentamista Olkiluotoon suunniteltiin. Olimme pohtineet, että mitä voisimme tehdä, että meitä kuunneltaisiin. Muistan kun sanoin, että en halua kirjoittaa yhtään paperia enää. ”Kirjoitetaan asiat vaikka kankaalle, vaikka nenäliinoihin.”

Kehittelimme ryhmässä ideaa eteenpäin ja pystytimme Helsingin keskustaan Kolmen sepän patsaan viereen teltan. Siellä pyysimme ohikulkijoita kirjoittamaan nenäliinan kokoisille kangaspaloille terveisiä kansanedustajille. Ihmiset kirjoittivat mielellään ja erittäin hyviä iskulauseita. Siinä vaiheessa emme olleet vielä päättäneet, miten kangaslaput toimitetaan kansaedustajille. Ajatus siitä, että Itkijänaiset heittävät ne Eduskunnan lehteriltä alas, tuli myöhemmin. Näin kuitenkin tehtiin.

Itse en ollut siellä mukana, koska olisin saanut potkut töistä, jos olisi tullut tietoon, että olen työaikana siellä ja kyllähän se tietoon olisi tullut. Katselin uutisista, kun Kalevi Sorsan syliin putosi lappu, jossa luki: ”Fossiilit pois etupenkiltä.” Hän todellakin istui etupenkillä. Tapaus sai paljon julkisuutta, ja eduskunnan turvallisuutta parannettiin sen jälkeen. Hyvin vähän puhuttiin siitä, miksi tempaus tehtiin eli siitä, että tavallisten ihmisten ajatuksia ei kuunneltu – ei ainakaan ydinvoimaloiden valmistelussa.

Naiset rauhan puolesta ja Itkijänaiset oikeudessa

Itkijänaiset kävivät myös ”siivoamassa” Olkiluodon ydinvoimalan alueella. Silloin annettiin ohjeita, että jos ydinvoimalasta tulee vuoto, niin lakastaan siitä kohtaa, mihin laskeuma on tullut. Niin helppoa se oli sen aikaisten vastuunkantajien mielestä. Vartija soitti poliisit paikalla. Meitä oli yli 20, emmekä mahtuneet Rauman poliisin mustaan maijaan, joten poliisi käski meidän miespuolista linja-auton kuljettajaamme ajamaan meidät Rauman poliisilaitokselle, koska meidät on pidätetty. Kuski sanoi tyynen rauhallisesti, että hän ottaa käskyjä vaan näiltä naisilta. Hän ei siis ajanut mihinkään.

Poliisit tulivat bussiin sisään ja alkoivat ottaa meiltä henkilötietoja ylös. Marketta Horn otti poliisin päästä lakin, laittoi omaan päähänsä ja huusi: ”Tiedättekö mikä on maailman pienin poliisi? Se on Kilon poliisi.” Bussissa naurettiin ja tunnelma oli hauska. Kukaan ei pelännyt mitään. Meitä ei siis voitu viedä Rauman putkaan, kun heillä ei ollut tarpeeksi autoja. Marketta kyllä ehdotti, että lähdetään kaikki juoksemaan metsään eri suuntiin. Ei pari poliisia meitä kiinni saa. Kukaan ei oikein innostunut siitä, kun oli pimeä ja kylmä syksyilma. Oltiin bussissa ja annettiin henkilötiedot poliisille ja jossain vaiheessa meidät päästettiin lähtemään kotiin pääkaupunkiseudulle ja vähän muuallekin.

Myöhemmin saimme haasteen oikeuteen. Minun haasteessani luki syynä ”rikossarja Raumalla.” Rikossarja Raumalla tarkoitti syytteitä 1) lääninhallituksen kyltin ohittaminen 2) luvaton tunkeutuminen ydinvoimalan alueelle 3) seinien töhriminen. Lääninhallituksen kyltissä luki, että ydinvoimala-alueelle meneminen kielletty.

Kopissa oli vartija, jonka ohi me kävelimme, vaikka hän kielsi. Olimme pukeutuneet vähän siivoustöihin tulevien näköiseksi. Joku varmaan sanoikin vartijalle, että tulimme siivoamaan. Töhrimisestä kukaan ei tiedä mitään. Oliko joku töhrinyt. Emme nähneet siellä mitään jälkiä eikä kukaan tunnustanut. Meitä kaikkia oli kuulusteltu omilla poliisiasemillamme, jokaista yksitellen. Kirkkonummen poliisi, joka kuulusteli minua, oli hiukan vaivautunut ja kirjoitteli ylös, kun kerroin mitä meidän mielenosoituskylteissämme luki. Näin saimme pöytäkirjoihin paljon asiaa.

Kaikki eivät kuitenkaan saaneet syytettä. Joukossamme oli kaksi vanhempaa naista Maila ja Astrid. Heille ei tullut haastetta. Ilmeisesti syntymäajasta poliisit päättelivät, että he eivät tiedä, mitä tekevät. Maila oli erittäin vihainen ja loukkaantunut, että ajateltiin hänen osallistuneen vanhuudenhöperyyttään mielenosoitukseen.

Oikeudessa meitä puolusti ilmaiseksi Esko Kivitie. Hän oli aikanaan puolustanut vihreitä, jotka kahlitsivat itsensä puihin Koijärveä puolustaessaan. Olimme jokainen kirjoittaneet oman puolustuspuheen hiukan eri näkökulmasta koskien ydinvoiman vaarallisuutta. Minun otsikkoni oli ydinvoima ja demokratia. Oikeuden käsittely kesti koko päivän. Olihan meitä yli kaksikymmentä, ja jokainen luki vuorollaan oman puolustuspuheensa, ja lisäksi oli vielä Kivitien upea puolustuspuhe. Se lähti liikkeelle noitavainoista ja päättyi nykyisiin tasa-arvo-ongelmiin. Koska oikeussalissa oli kielletty osoittamasta mieltä, olimme ommelleet puseroiden selkään kirjaimet, joista muodostui sanat: ei ydinvoimaa. Kun lähdimme pois oikeussalista odottelemaan tuomiota, käänsimme selkämme tuomareihin päin, jotta he näkivät tämän.

Lepäilimme Rauman oikeustalon käytävillä ja odottelimme tuomareiden ratkaisua. Kun ratkaisu viimein iltahämärissä tuli, se oli vapauttava. Meidät vapautettiin syytteestä, koska meidän motiivimme oli elämää suojeleva. Hieno päätös ja julkisuutta tuli. Näin saimme edes vähän mielipiteitämme julki. Ydinvoimaloiden suunnittelussa ja läpiviemisessä ei noudatettu minkäänlaista demokratiaa. Sitä valmisteltiin useita vuosia, jopa yli kymmenen vuotta suljettujen ovien takan pienessä miesten valtaeliittipiirissä. He voitelivat poliitikkoja ja odottelivat aikaa, jolloin ydinvoimaäänestys menisi eduskunnassa läpi. Vastustajien mielipiteitä ei julkaistu päivälehdissä eikä yleensä myöskään mielenosoituksista mainittu. Se aika oli kovaa taistelua poliitikkojen äänistä ja mielettömällä vuosia kestäneellä lobbauksilla ydinvoiman kannattajat vihdoin onnistuivat.

Tempauksia ja kirjoituksia

Naiset Rauhan puolesta liikkeessä erikoisen ahkeria ja luovia olivat kirjailija Anneli Pääkkönen ja eläkeläinen ja NRP:n toimistonhoitaja Maila Rantanen. Maila keksi tuutulaulun, jossa oli aseistariisuntaa ja rauhaa vaalivat sanat. Siihen tehtiin sävelkin. Tämä nauha lähetettiin silloiselle Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin vaimolle Nancy Reaganille. Tuutulaulun nimi oli Nuku rauhassa Nancy. Saimme myöhemmin Nancy Reaganilta kiitoskirjeen, jossa hän kiitteli meitä kauniista tuutulaulusta ja rohkaisi jatkamaan toimintaamme.

Kirjailija Anneli Pääkkönen on hyvä piirtämään, tekemään käsitöitä, kirjoittamaan ja myös mielettömän kekseliäs. Hän piirsi paljon kuvia tiedotteisiimme. Teki uskomattoman kauniita banderolleja, muun muassa lohikäärmebanderollin, jossa oli pääaukko kolmelle. Hän ompeli ja painatti paitoja, joita myytiin. Hän teki kortteja myyntiin, kirjoitti naisten ajatuksia niihin ja teki näyttelyn, jossa sukupuoliroolit olivat vaihtaneet paikkaa jne.

Eräs Annelin suunnittelemansa tempaus oli pukea kaikki Helsingin miespatsaat esiliinaan. Tosiasiahan on, että Helsingissä on hyvin vähän naisten patsaita. Oliko se niin, että lähes ainoa on Larin Paraske, ja hänenkin patsaansa on pienikokoinen ja jossain heinikossa. Niin sitten yöllä meni Naiset rauhan puolesta ydinjoukko vaatettamaan patsaat. Taisin olla itsekin mukana. Ihme kyllä vielä seuraavan päivänä iltapäivällä oli muun muassa kolme seppää esiliinoissa. Aika monet ehtivät nähdä nämä patsaat ennen kuin poliisit veivät esiliinat omiin varastoihinsa.

Hyvin mielenkiintoine tempaus oli myös Kansalaisten budjettiriihi Helsingissä elokuussa 1989. Hallitus valmisteli silloin budjettia, ja halusimme evästää budjetin valmistelijoita kansalaisten mielipiteillä. Meillä oli asuntoauto Kolmen sepän patsaalla Helsingissä, ja tarjosimme siinä kahvia kysyen, mitä ihmiset haluaisivat sanoa päättäjille. Kaikki puheenvuorot nauhoitettiin. Minä purin nauhat ja muokkasin puheista kirjan. Kirjan nimeksi tuli Eikö Suomessa ole köyhiä? Puheenvuoroja kansalaisten budjettiriihessä Helsingissä 21. – 24.8.1989. Nimi tuli siitä, että Harri Holkeri oli sanonut julkisuudessa, että ei Suomessa ole köyhiä. Tämä ärsytti suunnattomasti Suomen köyhää väestöä. Järkyttävää on, että tämä köyhyysraportti on erittäin ajankohtainen myös tällä hetkellä. Sekä terveydenhuollon arvostelu että rasismi näkyivät ihmisten mielipiteissä ja tietysti köyhyys. Erityisesti eläkeläiset joutuivat tinkimään ruuasta sekä määrän että laadun suhteen.

Meistä kirjoitettiin paljon lehdissä, ja me itse kirjoitimme myös lehtiin ja kirjoitimme muutaman kirjankin. Rauha on tapa elää, Naisten Rauhanpamfletti julkaistiin vuonna 1981. Siinä on eri ihmisten kirjoittamia kirjoituksia ja runoja. Samana vuonna julkaistiin naisten tekemä runokirja Haluamme elää. Seuraavana vuonna julkaistiin ja käännettiin kirja nimeltä Rauha saa alkunsa naisten mielistä. Kirjan on kirjoittanut norjalainen rauhantutkija Birgit Brock-Utne.

Lisää aatteellisia tempauksia

YK:n kansainvälisenä lasten vuonna 1998 Unionissa oli lasten vuoden työryhmä, joka ideoi julisteen YK:n haastamaan kilpailuun. Juliste oli aikaansa edellä ja herätti paljon tunteita ihmisissä. Julisteessa oli yläruumis paljaan oleva mies, jonka rinnan päällä oli alasti pieni vauva. Juliste sai kunniamaininnan ja palkinnon YK:n lasten vuoden komitealta. Valokuvan oli ottanut porilainen valokuvaaja, Unionin jäsen Suvi Raita.

Akkaväki-lehden toimitus oli hyvin aktiivinen 1980-luvulla. He järjestivät muun muassa tempauksen, joka pysäytti monet helsinkiläiset yhdeksi päiväksi. Tuolloin oli oikeudessa raiskaustapaus, josta käytiin paljon keskustelua lehdissä. Keskusteltiin, oliko nainen itse aiheuttanut raiskauksen ynnä muuta vastaava. Tuolloin raiskaajat eivät yleensä saaneet vankilatuomioita vaan ehdonalaista tai sakkoja. Feministi olivat tietysti eri mieltä. Akkaväki-lehden toimitus teki Ilta-Sanomien lööpin, ihan saman näköisen kuin oikea lööppi. Siinä luki isolla: ”Miehille ulkonaliikkumiskielto klo 21.00 jälkeen, raiskausoikeudenkäynnin tuomio.” Näitä liimattiin yöllä ympäri Helsinkiä. Taisin itsekin olla mukana. Monet naiset uskoivat, että vihdoinkin jotain järkevää. Tempaus synnytti paljon keskustelua myös siitä, pitääkö naisten pelätä kaduilla, keskustelua pelon maantieteestä.

Vierailu pornoklubi Lulussa

Eduskunnassa järjestettiin 1990-luvun lopulla seminaari prostituutiosta. Tällöin kuten myöhemminkin mielipiteet jakautuivat suhteessa prostituutioon. Seminaarissa puhuttiin seksin ostamisen kieltämisestä, mutta pro prostituution edustaja puhui prostituoitujen etujen ajamisen puolesta. Hän korosti, että prostituution harjoittaminen on naisten vapaa valinta ja että heidän pitää saada hoitaa ammattiaan vapaasti, maksaa verot ja saada työterveyshuolto. Osa naisista oli ja on edelleenkin sitä mieltä, että prostituutio ei ole vapaa valinta, vaan siihen ajaudutaan, koska ei ole muuta ammattia. Useimmiten nämä naiset tulevat köyhyyttä pakoon köyhistä maista.

Päätimme seminaarissa, että menemme seminaarin jälkeen illalla tutustumaan pornoluola Luluun, joka oli Bulevardilla aivan Naisasialiitto Unionin naapurissa. Meitä meni sinne noin 30 naista. Saattoi olla enemmänkin. Emme osanneet pelätä, vaikka olisi ehkä pitänyt. Klubi oli venäläisten omistama ja siellä esitettiin eroottista tankotanssia. Siellä oli baari, missä tarjoiltiin alkoholia, ja oli myös yksityinen strippaajan huone, jossa oli tuoli, ämpäri, paperisia käsipyyhkeitä ja pöytä, jossa strippaaja esiintyi.

Muistan, kuinka Sari Näreellä oli kirkkaan punainen puku päällä ja vaaleat hiukset, ja hän liihotteli siellä baarissa kuin kotonaan. Tuli vaikutelma, että hän on paikan emäntä. Istuimme isossa pöydässä, joimme rennosti viiniä ja katselimme ihmeissämme humalaisia miehiä, jotka notkuivat baarissa, ja sitä nuorta venäläistä naista, joka hieroi puolialastonta vartaloaan tankoon. Tunnelma oli keskuudessamme iloinen.

Kun tankotanssi loppui ja tanko jäi tyhjäksi, meni eräs nuori nainen ryhmästämme estradille ja alkoi hieroa itseään tankoa vasten. Hän halusi matkia tätä stripparia. Hänellä oli löysät verkkarit jalassa ja joku löysä t-paita päällä. Me muut nauroimme, se oli meistä hauskaa. Sitten tulivat portsarit, jotka eivät olleet normaalin portsarin näköisiä, vaan pelottavia, isoja vaarallisen näköisiä äijiä. He tarttuivat kovaotteisesti tähän tyttöön kiinni, heittivät hänet kadulle ja joku vei hänelle ulkovaatteet. Tyttö loukkaantui lievästi.

Me muut jäimme sinne vielä joksikin aikaa. Kaarina Alanen, joka oli yleisradion toimittaja, oli jättänyt nauhurin yksityiseen strippaushuoneeseen tarkoituksen tehdä ohjelma siitä, mitä siellä tapahtuu. Onneksi kukaan ei huomannut sitä, ja hän sai nauhurinsa pois sieltä ennen kuin lähdimme. Seuraavan päivänä sinne oli mennyt kaksi nuorta naista. Heitä oli pahoinpidelty eteisessä eikä oltu päästetty sisään.

Tästä seurasi oikeusjuttu. Väkivallan kohteeksi joutuneen nuoren naisen isä oli asianajaja, ja hän teki syytteen Lulua vastaan. Poliisit olivat sanoneet, että siellä oli ollut usein väkivaltaisia välikohtauksia. Minun nimeni oli seuraavan päivän Helsingin Sanomissa, missä kerrottiin tapauksesta. Muistan, että silloin oli joko äitienpäivä tai isänpäivä, koska lapset ja lapsenlapset olivat meillä syömässä. Puhelin soi. Siellä joku mafiamies uhkaili minua, että minun käy huonosti, kun olen ollut Lulussa. Lopetin puhelun kohteliaasti ja sanoin, että olemme juuri perheen kanssa syömässä, että en voi puhua enempää. Toista soittoa ei tullut.

Tein tästä tapahtumasta raportin ja lähetin sen kansanedustaja Satu Hassille. Hänen toimestaan asetettiin työryhmä tutkimaan Helsingin pornoklubeja. Seurauksena oli, että pornoklubit menettivät alkoholin anniskeluoikeudet ja ne suljettiin vähitellen yksi toisensa jälkeen Helsingistä. Kaarina joutui luovuttamaan nauhat yleisradiolle eikä niitä koskaan julkaistu. Olisivat olleet ehkä liian karmeita.

Avoin Naisten korkeakoulu

Naisasialiitto Unioni omistaa Lauttasaaressa meren rannalla upean puuhuvilan, jonka Ida Salin testamenttasi 1950-luvulla Unionille vanhojen sivistyneitten naisten virkistyspaikaksi. 1980-luvun alussa Avoin Naisten Korkeakoulu (ANK) alkoi toimia siellä. Korkeakoulun tavoitteena oli lisätä naisten tiedostamista luomalla naisille mahdollisuuden opiskella yhdessä feminismiä.

Ensimmäisenä kesänä järjestimme kaksi viikon mittaista kurssia. Niistä ilmoitettiin Unionin jäsenkirjeessä sekä Helsingin Sanomissa pienellä rivi-ilmoituksella. Kurssien nimet olivat Rakennamme tietoisuuttamme. Kursseja järjestettiin alkuvuosina vain kesäisin. Ne suunniteltiin siten, että aamupäivällä oli 1–2 tunnin mittaista luentoa keskusteluineen ja iltapäivällä näitä aiheita käsiteltiin omien kokemusten pohjalta pienissä 3–4 hengen ryhmissä. Tärkeänä ajatuksena oli itse oppiminen, toinen toisiltaan oppiminen ja kokemusten vaihto, ei niinkään uuden tiedon omaksuminen.

Kehitimme yhdessä feminististä pedagogiikkaa, koska ei ollut valmista mallia eikä oppimismenetelmää tilanteessa, jossa ihmisten piti luoda omista kokemuksistaan yleistyksiä ja teorioita. Tavoitteenamme oli, että ihmiset oppivat ja tiedostavat kokemuksia vaihtamalla. Usein alustimme itse jonkun aiheen, esimerkiksi Naisten työ ja palkat, Työ, itsetunto identiteetti, Nainen ja perhe, Naisten suhde rauhantyöhön, Naiset politiikassa, Naiset ja valta jne. Alustuksen jälkeen alkoivat keskustelut ja ryhmätyöt.

Huomasimme, että virallisen ohjelman ulkopuolella tapahtui myös oppimista ja joskus ehkä enemmänkin kuin varsinaisen koulutuspäivän aikana. Kurssilaiset asuivat Villa Salinissa, ja me kurssin vetäjät lähdimme yleensä kotiin ohjelman jälkeen. Illalla keskustelut jatkuivat kurssilaisten kesken, välillä yömyöhäänkin. Siellä myös sävellettiin ja kirjoitettiin laulun sanoja, runoja ja näytelmiä. Todella paljon tapahtui. Naisten itsetunto nousi, ja he suunnittelivat muutoksia omaan elämäänsä. Jotkut päättivät lähteä opiskelemaan, jotkut kotirouvat päättivät mennä töihin, jotkut perustivat bändin, joku halusi tehdä väitöskirjan ja liittyä puolueeseen jne.

Naistutkimusta oli tuolloin hyvin vähän. Elina Haavio- Mannila ja Marja-Liisa Anttalainen olivat niitä harvoja, jotka tekivät tasa-arvotutkimusta. Molemmat vierailivat Avoimessa Naisten korkeakoulussa luennoimassa. Muistan, kuinka Marja-Liisa Anttalainen puhui työmarkkinoiden jakautumisesta naisten töihin ja miesten töihin, ja hänen sylissään istui noin kolmevuotias tytär ihan hiljaa koko luennon ajan. Silloin ei ollut vielä päivähoitolakia. Meillä kävi luennoimassa myös ay-liikkeen naisia, niitä harvoja, joilla oli edes jonkinlainen asema ay-liikkeessä niihin aikoihin. Ritva Savtshenko oli yksi heistä.

Myös tasa-arvoasian neuvottelukunnan tutkijoita ja virkanaisia kävi meillä luennoimassa, esimerkiksi Leila Räsänen, joka alusti erittäin hienosti reproduktiosta. Kun ANK perustettiin, lähetimme avajaiskutsuja henkilöille, jotka olivat tasa-arvoasioiden kanssa tekemisissä. Leila Räsänen Tasa-arvoasian neuvottelukunnasta lähetti minulle kortin jossa luki: ”Ei teillä päätä palele.” Eikä meillä kyllä yhtään palellutkaan. Menimme opetusministeriöön selittämään näkemyksiämme eräälle avustuksista vastaavalle miespuoliselle virkamiehelle. Hän kuunteli ihmeissään ja oli ilmeisen hämmentynyt meidän innostuksestamme. Saimme avustusta opetusministeriöstä alkuvuosina useiden vuosien ajan.

Tuolloin puhuttiin paljon naisten taloudellisesta itsenäisyydestä. Pidettiin tärkeänä, että naiset käyvät työssä ja että heillä on omat rahat. Katsottiin, että kotiin jääminen lapsia hoitamaan tarkoitti usein naisille taloudellista riippuvuutta ja itsemääräämisen kaventumista. Tämä keskustelu jakoi naisia. Osa naisista ja enemmistö miehistä halusi, että naiset hoitavat kodin ja lapset, että se on naisten ensisijainen tehtävä.

Kurssitoiminta jatkui samantyylisenä 2000-luvulle saakka. Tosin työtä ei tehty enää vapaaehtoisvoimin, vaan ANK:ssa oli myös palkattua henkilökuntaa, kuten kurssisihteeri, emäntä ja siivoja, ja myös luennoitsijoille maksettiin palkkaa. Kurssien sisältö laajeni siten, että yhteiskunnallisten tiedostamiskurssien rinnalle ja tilalle tulivat itsehoitoon liittyvät kurssit, erilaiset terapiakurssit esimerkiksi feministinen radikaaliterapia ja sosiodraama, kirjoittamiskurssit, pyörän- ja autonhuoltokurssit jne. Myös työttömille naisille järjestettiin kursseja nimellä Työ, itsetunto, identiteetti.

Kuumat Aallot

Kuumat Aallot ryhmän perustamisidea syntyi sairaalassa, missä kolme naista olivat samassa huoneessa rintasyöpäleikkauksen jälkeen. Alku on kuin jännitysdraamasta. Kaarina Alanen, yleisradion toimittaja ja Naisasialiitto Unionin jäsen kuunteli yöllä musiikkikasetteja korvalapuilla pimeässä huoneessa. Sitten kuului kovaa kolinaa ja kilinää, kun kasettipino putosi lattialle. Muut naiset heräsivät, ja he alkoivat keskustella siitä, mistä heidän rintasyöpänsä mahdollisesti johtuu. Kaikki kolme naista olivat käyttäneet hormonipillereitä lähes koko ikänsä. Ensin he oivat syöneet nuorina ehkäisypillereitä. Kun kuukautiset olivat loppuneet liian aikaisin noin 40-vuotiaana, heille määrättiin hormonipillereitä menopaussin hoitoon.

Kaarina pyysi minua ryhmään mukaan, koska tarkoitus oli järjestää keskusteluja ja yleisötilaisuuksia aiheesta, ja minä olin tottunut vetämään isojakin tilaisuuksia. Näihin aikoihin 1990-luvun alussa suomalaiset lääketehtaat olivat varanneet suurten ikäluokkien naisille (vuosina 1944–47 syntyneille) hormonipillereitä syötäväksi loppuelämäksi.

Lääketehtaat odottivat suuria taloudellisia voittoja. Lääkärit oli voideltu uskomaan, että hormonien käyttö on välttämätöntä luukadon eli osteoporoosin estämiseksi. Hormoneja tuputettiin naisille kuin pastilleja. Niiden kuvattiin antavan nuoruuden takaisin, parantamaan seksiä ja silentämään ihoa, estävän virtsarakontulehdusta, veritulppaa ja luukatoa. Rintasyövän riskistä ei puhuttu mitään tai jos puhuttiin, niin riskiä vähäteltiin ja etuja korostettiin.

Kuumat Aallot ryhmällä oli selkeät tavoitteet. Halusimme osoittaa, että vaihdevuosien aikana määrätyt hormonihoidot lisäävät rintasyöpäriskiä. Ennen kuin järjestimme keskustelutilaisuuksia, käänsimme amerikkalaisen tutkimuksen rintasyövän riskeistä suomeksi ja painatimme sen. Julkaisun nimi on Hormonien käyttö ja naisten terveys – vaihtoehdot -vaarat -hyödyt. Käännöksen lääketieteellisen tarkastuksen teki lääketieteen lisensiaatti Elina Hemminki, joka oli tutkijana Stakesissa. Julkaisuvuosi oli 1991. Julkaisua myytiin 20 mk kappale ja siitä otettiin kaksi painosta. Julkaisua myivät Kuumat Aallot c/o Unioni Naisasialiitto sekä Kirjakahvila Naisten huone.

Järjestimme useita keskustelutilaisuuksia. Ensin Naisasialiitto Unionin tiloissa Bulevardilla ja myöhemmin, kun tämä tila osoittautui liian pieneksi, vuokrasimme tilan Tekniska Föreningiltä Yrjonkadulta. Tilaisuudet olivat aina tupaten täynnä. Alkuaikoina, kun tilaisuudet järjestettiin Naisasialiitto Unionissa, jouduimme hakemaan lisää tuoleja naapurissa olleesta pornoklubi Lulusta.

Aiheet olivat yleensä vaihdevuosien hormonien käyttöön liittyviä. Naisilla oli paljon kokemuksia, joita he mielellään kertoivat. Oli hyvin paljon negatiivisa kokemuksia hormonien käytöstä. Jotkut naiset olivat muuttuneet psyykeltään ylivilkkaiksi, toiset olivat masentuneet, joillekin oli tullut uusia sairauksia, joku oli menettänyt mieskaverinsa jne. Oli myös naisia, jotka olivat yli 70-vuotiaita ja jotka puolustivat hormonien syöntiä sillä, että heillä on edelleen kuukautiset ja seksielämä on hyvää. Saimme paljon kirjeitä naisilta, jotka halusivat tietoa hormonien käytöstä tai halusivat purkaa pelkojaan ja ahdistustaan hormonipillereiden tuputtamisesta tai käytöstä.

Puhujina tilaisuuksissa käytimme lääkäreitä. Olimme löytäneet Helsingistä muutaman gynekologin, jotka eivät kannattaneet hormonien käyttöä, jos ei ole mitään oireita. Oli myös vaihtoehtolääkäreitä kuten Helena Mäkelä, joka vastusti hormonien turhaa syöttämistä naisille. Meillä oli kerran oikein iso tilaisuus, jossa oli satoja kuulijoita. Olimme pyytäneet puhumaan arkkiatri Risto Pelkosen. Hän sanoi: ”Eihän naiset mihinkään rintoja tarvitse sen jälkeen, kun he ovat imettäneet.” Tämä loukkasi paikalla olleita naisia ja varsinkin niitä, joilta oli rinta leikattu pois syövän takia. Yleisö buuasi ja protestoi, keskustelu oli kiivasta puoleen ja vastaan. Lehdistö kirjoitti kiitettävästi toiminnastamme, ja meitä pyydettiin myös asiantuntijoiksi lääkäripäiville, televisio-ohjelmiin jne.

Vähitellen käsitykset hormonihoitojen vaarattomuudesta ja hyvistä vaikutuksista muuttui, ja rintasyöpäriski tunnustettiin yleisesti. Nyt hormonipillereitä ei enää tuputeta kaikille 50-vuotiaille naisille, vaan niitä annetaan ainoastaan muutamaksi vuodeksi niille, joilla on pahoja oireita kuten hikoilua. Sanotaan, että niitä ei saisi käyttää yli kahdeksaa vuotta. Jotkut lääkärit pitävät kuutta vuotta rajana. Olimme tietysti tyytyväisiä, kun saimme tavoitteemme toteutettua. Sitä varjosti kuitenkin se, että kaksi ryhmämme jäsenistä kuoli rintasyöpään. Toinen kuoli aika pian leikkauksen jälkeen ja toinen kymmenen vuotta leikkauksen jälkeen. Kummallakin oli menneisyydessä ollut useita vuosia kestänyt hormonikorvaushoito ja lisäksi vielä nuorena syödyt e-pillerit.

Itselleni kävi niin, että kun menin 50-vuotiaana gynekologille Espoossa, hän määräsi minulle hormonit. Sanoin, että minulla ei ole mitään oireita vaikka kuukautiset loppuivat. Mikään ei auttanut. Hain pillerit apteekista. Tämä tapahtui samaan aikaan kun Kuumat Aallot -ryhmä alkoi toimintansa. En sitten syönyt pillereitä, vaan laitoin ne kiertämään yleisötilaisuudessa, että ihmiset saivat tutustua niihin. Kun menin seuraavan kerran samalle gynekologille, sanoin, että en ole syönyt hormoneja enkä syö. Tämä suuttui siitä niin paljon, että laittoi lähetteen Jorvin sairaalaan kaavintaan. Tämä espoolainen gynekologi oli myös kirjoittanut mustalla tussilla isoilla kirjaimella minun hoitokorttiini: ”EI SUOSTU SYÖMÄÄN HORMONEJA.” Menin sitten Jorvin sairaalaan, kun aika tuli ja siellä minut tuki miespuolinen gynekologi, joka ihmetteli kovasti lähetettä ja näytti minulle hoitokortin. Minulle ei tehty mitään toimenpiteitä, koska ei ollut tarvetta. Tämä lääkäri kirjoitti isoilla punaisilla kirjaimilla hoitokorttiini: ”EIKÄ OLE TARVETTA”

Myöhemmin, muutaman vuoden kuluttua olin Jorvin sairaalan gynekologisella päiväosastolla. Minulta poistettiin joku pieni, vaaraton kasvain kohdusta ja leikkaava naisgynekologi näki tietysti kortistani tämän keskustelun. Kun heräsin leikkauksesta, leikkauksen tehnyt lääkäri otti minua kädestä kiinni ja sanoi: ”Hyvä, että ette ole syöneet hormoneja.

Feminististä toimintaa Naisasialiitto Unionin ulkopuolella

Feministisiä aatteita toteutettiin myös Naisasialiitto Unionin ulkopuolella. Alkoi syntyä naistutkimusta. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan työntekijät olivat läheisessä yhteistyössä Unionin aktivistien kanssa. Tämä vuorovaikutus lisäsi ja levitti feministisen liikkeen aatteita nopeasti Suomessa. Toki vastustustakin oli monenlaista, oli äänekästä ja näkyvää, oli kikkelikorttia ja feministien solvauksia ja kehotuksia pysyä kotona sukkaa kutomassa jne.

Minulle yksi hyvin tärkeistä ryhmistä oli ja on edelleenkin Kirkkonummen välitasotoimikunta. Nimi kuulostaa vähän byrokraattiselta, mutta toiminta on täysin vapaata ja byrokratiasta riippumatonta. Siis kyseessä on vapaa kansanliike. Se syntyi 1980-luvun alussa kirkkonummelaisten naispoliitikkojen ja rauhannaisten keskuudesta. Nimi välitaso tarkoitti välittämistä eri ryhmien välillä: naisten ja miesten välillä, kuntalaisten ja poliitikkojen välillä ja eri puolueiden välillä.

Yksi keskeinen tavoite alkuvaiheessa oli kehittää poliittiset rajat ylittävää naisten toimintaa. Sitä myös syntyi. Parhaiten se näkyi vanhojen rakennusten suojeluna. Saimme suojeltua kaksi vanhaa puutaloa Kirkkonummen keskustasta torin laidalta. Nämä talot olivat jo purku-uhan alla ja saimme suojeltua myös kolmannen puutalon, joka oli nuorison käytössä. Otimme myös kantaa moniin päätöksiin. Järjestimme usean vuoden ajan keskustelutilaisuuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä Kirkkonummen kirjastossa Kansalaisopiston tuella jne.

Ehkä merkittävintä tässä toiminnassa oli yhteistyö Viron Polvan naisliikkeen kanssa. Se alkoi jo Neuvostoliiton aikana, jatkui Viron itsenäistymisen ajan ja jatkuu vieläkin. Kesällä 2012 vietimme Helsingissä Villa Salinissa juhlaseminaaria Viron naisten 20-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Alkuvuosina saimme opetusministeriöstä tukea yhteisten seminaarien järjestämisessä. Seminaarit kulkivat usein nimellä Naiset ja talous. Tämä johtui Viron itsenäistymisen alkuaikojen huonosta taloudellisesta tilanteesta. Me järjestimme seminaarien yhteydessä heille mahdollisuuksia myydä tuotteitaan, ja järjestimme myös heidän hurmaavalle naisbändilleen keikkoja Suomessa muun muassa Espan lavalle.

Samanaikaisesti, kun olin aktiivinen feministi Naisasialiitto Unionissa, työskentelin Espoon kaupungin tasa-arvosihteerinä. Olin ensimmäinen kunnallinen tasa-arvosihteeri. Espoossa oli poliittisesti valittu tasa-arvotoimikunta, jonka sihteerinä siis työskentelin. Teimme yhdessä suunnitelmat tasa-arvon edistämisestä. Minulle työ oli osa feminismiä. En antanut byrokratian paljoakaan rajoittaa toimintaani. Sain työskennellä täysin vapaasti.

Alkuvuosina teimme tutkimusta, koska faktojen avulla oli helpompi saada muutoksia aikaan. Tein kolme tutkimusta. Espoolainen luottamushenkilö (1984) tutkimuksessa tarkasteltiin luottamustehtävien jakaantumista naisten ja miesten kesken ja sitä, minkälaisissa luottamustehtävissä he olivat. Seuraavassa,  Nainen ja Mies, Apulaisesta Johtajaan, selvitys Espoon kaupungin henkilöstöstä (1986) tarkasteltiin palkkojen jakaantumista naisten ja miesten kesken ja selvitettiin naisten ja miesten nimikkeitä ja tehtävien eriytymistä naisten töihin ja miesten töihin. Työnarvioinnin kehittäminen Espoossa -tutkimusraportti julkaistiin 1994. Siinä kuvattiin työn vaativuuden arvioinnin prosessi, menetelmä ja tulokset. Tavoitteena oli tämän avulla saada palkkaeroja naisten ja miesten välillä pienenemään. Käytännössä tämä ei onnistunut.

Lähdin sitten pois Espoosta ja perustin konsulttiyrityksen, joka teki työn vaativuuden arviointia ja määritteli uudet palkat sekä naisille että miehille. Asiakkaina olivat julkisen sektorin työpaikat. Tässä työssä sain jonkun verran pienennettyä palkkaeroja.

Olin vuosina 2010–2012 Naisasialiitto Unionin hallituksessa ja sen jälkeen olen ollut Kari Mattila säätiön hallituksessa, jossa olen edelleenkin. Naisasialiitto Unionin vuosikokouksessa 2013 äänestettiin niin sanottujen luonnollisten henkilöiden ottamista Unionin jäseniksi. 1970-luvulta lähtien jäseniksi on otettu vain naisia. Henkilöt, jotka ajavat tätä muutosta, eivät välttämättä halua miehiä Unionin jäseniksi. He haluavat, että jäsenten sukupuolta ei tarvitse määritellä.

Tässä on varmasti olemassa epäkohta, jos ihmisen sukupuoli määritellään jo synnytyssairaalassa ja ehdotetaan korvaavia leikkauksia, vaikka sukupuoli ei olisi vielä varma eikä sitä pystyttäisi määrittelemään. Myöhemmin ihminen itse saattaakin tuntea olevansa toista sukupuolta tai ei tunnista olevansa erityisesti kumpaakaan. Tarvitaan siis kolmas sukupuoli. En tiedä kuinka paljon tähän asiaan voidaan vaikuttaa Naisasialiitto Unionin jäsenäänestyksellä.

Naiset rauhan puolesta -liike on ollut koko feministisen kauteni perusryhmäni ja on edelleenkin. Enää en voi osallistua kokouksiin, koska asun nykyään toisella paikkakunnalla. Piti muuttaa Poriin, kun äitini sairastui muistisairauteen ja hoito palvelukodissa oli huonoa. Häntä hoidettiin väkisin, niin että käsivarret olivat koko ajan mustelmilla. Suihkuun vietiin vasta rauhoittavan lääkkeen jälkeen. Terveysviraston johtava lääkäri oli kirjoittanut rauhoittavan lääkkeen reseptin, jossa luki: ”Annetaan tarvittaessa”. Eli kuka tahansa hoitohenkilökunnasta saattoi antaa rauhoittavan pillerin milloin vaan. Usein kävikin niin, että useampi hoitaja oli antanut pillerin samana päivänä, ja äitini saattoi nukkua ja torkkua kolme päivää peräkkäin.

Otin valokuvat äitini käsivarsista ja suurensin sen. Lähetin kirjeen Vanhusten hoidon johdolle ja kyseessä olevan palvelukodin johtajalle. Pyysin että väkivaltainen hoitaminen loppuisi. Pyysin myös erottamaan väkivallantekijät vanhustenhoidosta. Tämän jälkeen minut pyydettiin keskusteluun, ja siinä huomasin, että hoitohenkilökunta ei erota väkivaltaa hoitamisesta. He eivät ymmärtäneet, mitä voisi olla väkivallaton vanhusten hoito. He sanoivat: ”Sellaista ei ole olemassakaan.” ”Kyllä työtä ja taistelua riittää”, ajattelin.

Perimätiedon mukaan Salmion kartano rakensi mökin Rautakoskelta Salon kartanoon vievän tien varteen lähelle nykyistä Torppalaa. Tammelalainen Juho Juhonpoika (s. 1846) saapui vaimonsa Ida Marian (o.s. Hjerpe, s.1851) ja kahden lapsen kanssa Lopen Salonkylään 1873. Torpan kontrahti tehtiin Carl Johan Olssonin kanssa 1887. Asuttuaan ensi Lintulassa muutti perhe Rajaojan yhden huoneen mökkiin. Perheeseen syntyi vielä viisi lasta.

Isä Juho toimi räätälinä ja teki pukuja muun muassa senaattori Yrjö-Koskiselle. Johan mainitaan myös Rautakosken tehtaan työntekijäluettelossa.

Perheen tytär, isäni täti Alma Örn halusi palavasti jatkaa opintojaan kansakoulun jälkeen. Perheellä ei ollut kuitenkaan varaa kustantaa opintoja, joten Alma lainasi Salmion kartanon Carl Johan Olssonilta varat opintojensa rahoittamiseen. Olsson rahoitti myös Alman ruotsinkielisen harjoittelun Ahvenanmaalla. Kartanon herra tunsi lievää ylpeyttä suojatistaan. Lukiessaan Alman kirjettä hän lausahtaen: ”Ganska bra svenska för att vara skrifvet af en finskatalande flicka”. Alma maksoi aikanaan velkansa takaisin lainaajalle.

Alma Örn kävi Tuhkasen alakoulu- ja kiertokouluseminaarin Hämeenlinnassa ja sai päästötodistuksen Jyväskylän seminaarista 1905. Seminaarin päästökirjassa on keskiarvona 9,13. Seminaariaikana hän kuului aktiivina toverikunnan voimisteluseuraan, luokkakuoroon, pieneen naiskuoroon ja hengelliseen kuoroon.

Hän oli vahva naisasianainen ja itsensä kehittäjä, teosofi sekä naisvoimistelun edistäjä ja kehittäjä.

Alma-täti suoritti kaksi kertaa voimistelunjohtajan kurssin Varalassa, samoin kaksi kertaa Suomen laulun opettajayhdistyksen laulunjohtajakurssin, kouluhallituksen talouskurssin, osallistui metsänistutus-, maatalous-, puutarha-, uskontopedagogiselle -, rytmiikka- ynnä muille kursseille. Hän suoritti myös yliopistollisia koulutuksia mm. yksityistutkinnon saksankielessä professori Laurilalle vuonna 1935. Vielä vuonna 1962 Alma suoritti myös englannin approbatur- opinnot Helsingin yliopistossa yhtenä yliopiston iäkkäimmistä opiskelijoista.

Kolmena kesänä hän oleskeli Eestissä sekä Saksassa Konigsbergissä oppiakseen saksan kielen. Ahvenanmaalla hän opiskeli kaksi kesää ruotsin kieltä. Hän sai useita stipendejä kuuntelumatkoihin seminaareihin ja kansakouluihin.

Alma Örnin elämäntarina

Alma Örn toimi Hämeessä opettajana useammalla koululla. Hän oli Janakkalan Vähikkälässä Pienten lasten koulun opettajana 1900, kiertokoulun opettajana Lopella 1901, kansakoulun opettajana Tytärsaarella 1905-1907, Merikarvialla 1907-1909, Lappeen Juvakassa 1909–1931 ja Lappeenrannassa kansakouluopettajattarena vuodesta 1932 eläkkeelle saakka.

Joulukuussa 1918 Alma avioitui pankinjohtaja August Reijolan kanssa. Liitto oli lapseton ja päättyi eroon 1943. Tuolloin Alma-täti otti tyttönimensä Örnin takaisin. Hän kuitenkin peri Reijolan tilan keskinäisen testamentin takia ja myi tilan Lappeenrannan kaupungille vuonna 1960. Hän teki lahjoituksia sukulaisille ja yhdistyksille, muun muassa Lappeenrannan naisyhdistykselle 50 000 mk.

Alma Örn kuului Lappeen kunnanvaltuustoon ja Lappeen kunnan työnvälitystoimiston johtokuntaan. Hän oli Kansallisen Edistyspuolueen Lappeenrannan piirijärjestön johtokunnan jäsen ja toimi puolueen sihteerinä.

Alma Örn oli Suomen vapaussodan aikana Imatran rintamalla toimien kanslia-apulaisena sotilasompelimossa ja Lappeenrannassa Kuopion 6:n täydennyspataljoonan emäntänä. Ansioistaan hän on saanut Suomen Vapaussodan muistomitalina ja Lotta Svärd Suomen Kultamitalin.

Alma Örn kiersi Etelä-Karjalaa Suomalaisen Naisliiton Lappeenrannan osaston asianaisena selostamassa vaalilakia naisille. Vuonna 1962 hän muisteli maakuntakierrostaan Lappeenrannan Marttayhdistyksen kokouksessa.

Lappeen ympäristön maalaisnaisia ja kotia 50 vuotta takaperin

Edettiin kevättä 1913 ja valmistauduttiin valtiollisiin vaaleihin ”viivan vetoon” niin kuin maalla oli tapana sanoa. Lemillä sanottiin ”viima ja viiman veto”.

Kahdesti Suomen kansa oli jo edustajansa valinnan suorittanut, mutta siitä huolimatta tämä toimitus, sen teknillinen puolikin oli vielä uutta ja vaikeata varsinkin naisille, joita harvemmin oli nähty leikkivaaleissa ja puoluekokouksissa.

Tästä syystä Suomen naisliiton Lappeenrannan osasto antoi tehtäväkseni mainitun vuoden kesäkuun ajan kiertää maaseudulla Lappeenrannan ympäristössä varsinkin syrjäkylissä selvittelemässä naisille vaalilakia ja n.k. ”viivan vetoa”.

Matkasuunnitelmaani kuuluivat Lappee, Lemi, Taipalsaari ja Savitaipale. Näistä ehdin eniten kulkea Lappeella talo kuin talo, suurimman osan Taipalsaarta sekä Lemin ja Savitaipaleen raja- ja syrjäkylät. Aloitin päiväni aamulypsyn aikoina, lopetin klo 8 tienoilla illalla ja kun polkupyörälläni niinä aikoina oli hyvänlainen vauhti, ehdin päivän kuluessa avata monta ovea. Kun sen vuoden kesäkuu lisäksi oli sateeton niin kuukauden matkani jatkui yhtämittaa. Ainoastaan lauantai illasta maanantai aamuun vietin jossain talossa, jossa oli monta miniää. Sen ajan perheet olivat patriarkaalisia, rakenteeltaan perheyhtymiä. Hirven talossa Lappeella esim. oli 42 henkeä, Saarainkalliossa 36 henkeä, Helkalassa 28 henkeä vain muutamia mainitakseni. Haapakylässä erään talon isäntä oikein ylpeänä kertoi, että suku oli asunut niin kauan yhdessä, että kotinuorison kesken oli solmittu avioliittoja. Vanha isäntä oli näissä perheissä pää. Hänen sanansa oli laki ja sitä toteltiin. Emäntä ei paljon sanonut, ei ollut sanottavaa, paitsi joskus silloin jos talo oli ollut hänen ja isäntä tullut vävyksi.

Emännän kanssa ainakin Lappeella oli vaikea päästä puheisiin, vaikka jo pihaa ja eteistä tarkastellen yritti asennoitua. Kun menit tupaan ja sanoit olevan asiaa emännälle, sait vastaukseksi ”siellä se isäkkä on pellolla” tai ”siellä se isäkkä nukkuu kamarissa”. Isäkkä haettiin ja hänen olemuksensa kyllä osoitti, että hän oli isäntä. ”Keit vieraalle kohvii” hän ensimmäiseksi sanoi emännälle. Sitten hän tuli juttusille, joka tavallisesti luisti hyvin. Viivan veto oli niin ilmassa, että se itsestään tuli esille ja naisten osuuskin. Jokainen mies oli valmis myöntämään, että on oikein ja kohtuullista, että hänen vaimonsa äänestää, mutta muitten akat ja vanhat piiat, niillä ei olisi väliä. Jokainen mies siihen aikaan oli vakuutettu, että vaimonsa äänestää, ketä hän käskee ja siten tietää mitä puoluetta. Siinä tarinoidessa kahvikin valmistui. Emäntä tuo pöytään 2 paria kuppia, pannuun ja muut tykötarpeet. Sitten hän tuli ja kuiskaa jotain isännän korvaan. Käykää vieras kohville! sanoi isäntä ja kaatoi kahvia. Emäntä mennä hipsutteli uunin luo tai navettaan töihin.

Oli tosin eräitä taloja, joissa emäntä keitti kahvin, kutsui isännän ja istui juomaan. Otin kautta rantain selkoa ja ne nyt olivat niitä taloja joissa isäntä oli tullut vävyksi. Emännän kyllä sitten myöhemmin tavoitti ja puheliaskin hän oli ja moni kiitti että oli oikein listan nähnyt ja siinä edustajaehdokkaiden tuttuja nimia Särkkä, Sinkko, Juutilainen ym.

Pyörämatkat kesäisessä maalaismaisemassa

Miellyttävää oli siihen aikaan kesäisin pyörämatkan teko. Auto ei vielä myrkyttänyt ilmaa, eikä ollut murskakuoleman uhkaa. Vieraanvaraisuus oli runsasta, aikaa oli rupatella, sillä harvoin vieras syrjäkylille sattui. Erittäin Lappeella oltiin kovin ystävällisiä. Olihan pitäjän kansankynttiläopettaja ja koulu yleensä arvostettuja. Ei vielä ollut voimassa koulupakko.

Savitaipale näytti olevan vaurasta. Talojen rakennukset suuria, useimmiten maalattuja. Kaikki mikä oli n.k. miestentoimesta näytti aika muhkealta. Mutta kun astuu taloon sisäpuolelle niin siellä ei ollut hauskannäköistä. Naisia yleensä oli huomattavan runsaasti ja tyypillinen näky oli, että heitä istui rivissä takan reunalla pomppatakki päällä vaikka oli kesäkuu. Kiirettä ei ollut ja siisteys ja muu huushollin meno sekä huoneessa että pihamaalla sen mukaista. Savitaipaleella olikin toteutettu miesten silloinen määritelmä: ”Uuni ja emäntä ovat kotona”.

Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset yleensä eivät olleet koskaan käyneet esim. Lappeenrannassa, vaikka laiva kulku oli kesäisin jokapäiväinen. Kun eräässä talossa näin kuteita olevan kankaan ostolangoista, ihmettelin kuka ne ostanut: ”Isäkkä vaan se tuo, isäkkä kaikki ostaa. Se on niin tarkka kaikess, meijän isä”, vastaa emäntä. 

Aivan erikoislaatuinen tapaus oli Savitaipaleen Kaskeinkylässä. Lieneekö taloa enää olemassa. Ei ainakaan asuinrakennusta, niin ikäloppu se oli, mutta kunnioitettava tupa oli valtavan suuri, uunin pankolle ja itse uunin olisi voinut sijoittaa vaikkapa joukon yövieraita. Valtava oli kurkihirsikin ja muut kattoa kannattavat puuosat. Mutta siivotonta oli. Tuvan nurkissa oli entisajan heinätukkojen tapaisia kasoja, roskaläjiä. Niissä oli vanhoja kenkiä, länkien ja valjaiden kappaleita, vanhoja pyttyjä, pulloja, vaatteita jne. Kievarin emäntä myöhemmin sanoikin, että tupa oli viimeksi siistitty kolme vuotta takaperin, kun talossa oli häät tulossa ja sen voi kyllä uskoa.

Mutta edelleen: Keskellä tupaa oli valtava pöytä, siinä leivät nousemassa ja uuni lämpeni. Pöydän seutuvilla istui kaksi naista siinä 30-40 ikävuotisia talon tyttäriä, kuulin sitten. Silkkipuku, käherretty tukka, lakeerikengät, upeat korvarenkaat. Virkkasivat pitsiä. Olivat palveluksessa Pietarissa, mutta tällä kertaa kesälomalla. Ystävällisiä olivat. Kahvia tarjosivat ja se oli hyvää. Kun kuulin, että olivat kirjoilla kotipitäjässään, kerroin matkani tarkoituksesta, otin esille äänestyslistankin. Mutta silloin neidit sanoivat yhteen ääneen, että ”Viimaa en vejä”. Ja sitten he selittivät, että Keisari Pietari on hyvä, hyvä on Venäjän valta, ja kyllä he olivat urhoollisia meijän pojat Japanissa, meijän pojat siis venäläiset sotilaat oli toistuva hyvin mieleinen sana. Ja joka asian perään tuli aina:” Viimaa en vejä”. No eihän niin varmoja vakaumuksia voinut järkyttää ja ehkäpä se ei olisi ollut oikein turvallistakaan.

Siinä tarinoidessa leivätkin ehtivät kypsyä ja uunista otettuna ne laitettiin sänkyyn peiton alle. Suotakoon anteeksi uteliaisuuteni, mutta kun tyttäret menivät niin noutamaan, niin kurkistin mitä muuta sängyssä olisi ollut. Näin, että leipien peite oli hyvin vanha ja hyvin likainen välly. Niiden alla oli pokka s.o. sänkymatosta tehty lakanan korvike ja sen alla pehkuiksi kuluneita olkia. Minkäänlaista lakana ei ollut, mutta tyynyssä oli höyhentä ja sängyn raot oli täynnä ruskeaa massaa, joka yön tultua varmaan oli vilkkaassa liikkeessä. Suojaava kerros likaa väritti kaiken. ”Viiman veto” olisi ollut rikos keisaria ja hyvää Venäjää vastaan. Siivoaminen ei näköjään ollut tärkeä asia.

Lemin ja Savitaipaleen rajoilla tapasin monia pieniä läjiä, jotka eivät oikeastaan ihmisasumuksilta näyttäneet, mutta ”Viiman vetoa” ei missään paheksuttu. 

Toinen huipputapaus sattui, kun kerran klo 10.00 aikaan illalla menin Lemillä erääseen taloon. Tuvan seinät olivat omituisen vaalean ruskeat, ihmettelin, että ihanko on tapiseerattu. Kun sitten sytytettiin lamppu, selveni, että yönselkään silleen lähteneet torakat aivan peittivät seinät. Tosiaan nykyisin näkee tapetteja, joiden pienet eloisat kuviot muodostavat aivan samanlaisen seinäpinnan. Pyysin ja pääsin tyttären toveriksi aittaan. Oli sielläkin luteita, mutta seiniä peitti ympäriinsä nauloista riippuvat hameet. Ihmettelin, että kenellä on niin monta leninkiä. ”Miunhan ne”, sanoi 17 –vuotias kainosti hymyillen. ”Mutta minkä tähden niitä on niin paljon?” kysyin. ”Kun viijään kylään, että niitä sitti on”. Elämän pääpolut oli selvillä. Tapa oli, että tyttärelle morsiamena varattiin niin paljon vaatetta, että riitti koko iäksi. Miehelässä ei uutta laitettu.

Tämä tapa oli yleinen, eikä vain Lemillä. Vielä 1920 erään rikkaan talon emäntä Lappeella vähän apeaina kertoi, että hänkin halusi uuden leninkin, mutta kun pyytää, niin Felix vaan sanoo jotta eikös sinulla siellä aitan naulassa vielä ole. Ja pitkissä ympäriinsä rypytetyissä kotikutoisissa emäntä edelleen sekä aitanpolkua että kirkkotietä asteli, vaikka yleensä naisilla jo oli joku ahdas polvihame tai pliseerattu leveä.

Siisteyttä koskevaan edellä kerrottuun on kuitenkin totuuden nimissä lisättävä, että tapasi joskus siistejäkin koteja. Savitaipaleen ja Suomenniemen kirkonkylien talot esim. olivat aika hyvin hoidettuja. Olipa aivan loistotalojakin esim. Suomenniemen Väärä ja Kaskeinkylän kievari. Mutta sen ajan syöpäläisten runsautta näillä seuduilla en vielä kuitenkaan voi olla ihmettelemättä. Niitä kai pidettiin ihan asiaan kuuluvina, koska oli sanontatapakin ”Missä on ihminen, siinä on lutikka” ja ”Täi mielessä, kirppu koirassa”. 

Savitaipaleen tyttäret jo siihen aikaan kyllä kävivät palvelusansioilla talvisin. Lappeenrannassakin oli määrättyinä syyssunnuntaina ”piikamarkkinat”, jolloin tyttäriä oli tullut hakemaan talousapulaisen paikkoja ja apulaista tarvitsevat heitä etsimässä. Savitaipaleen tytöt olivatkin hyvässä apulaismaineessa, mutta saavutettuja taitoja nähtävästi ei kotona seurattu.

Taipalsaaren emäntä erosi edellä kerrotusta sisarestaan. Oli valmis haastatteluun, puhui itse puolestaan, kun jotakin tarjosi, oma-aloitteisesti se teki. Oli pirteä, iloinen, ei harmaan alistuva. Kodit olivat yleensä siistejä. Erilaisuus ehkä johtui siitä, että Taipalsaaren miehet olivat yleensä kesäkauden lotjassa ym. töissä Saimaalla, jonka johdosta emännät hoitivat talon edustustehtävät, kaupunkimatkat jne. Ehkäpä sekin, että Taipalsaaren taloissa jo aikaiseen asui kesävieraita. Taipalsaaren nainen jopa uskalsi aliarvioivaa pilaa miehistä. Kun kerran kinttupolulla raahasin pyörääni yli aidan, kuului pensaiden takaa lehdeksiä tekevän ääni ihmettelevän: ”Miestäkö se raahaa vai mikä taakka sillä on?”

Mutta: Edellä kerrotusta ei saa jäädä sitä kuvaa, että esimerkiksi Lappeen nainen olisi ollut tekemätön ja saamaton. Päinvastoin, hän oli erinomaisen ahkera ja työteliäs, oikea raataja ja talon tuki. Mutta hänen työtaakkansa oli suunnaton. Miehet kulkivat markkinoilla ja rahdin vedossa, kotityöt jäivät naisille. Sellaiset työt kuin aitojen teko keväisin, lannanvedättäminen pelloille, lehdeksien teko, heinän niitto ja korjuu, elonleikkuu ja perunan nosto olivat varsinaisesti naisten töitä, puhumattakaan karjanhoidosta ym. Kesäisin esim. naisten työpäivä alkoi kello 4-5: seuduilla. Kahvin keitto. Lypsylle lähtiessä muut alkoivat nousta. Kun maitopuuha oli suoritettu ja pikkuelukat hoidettu, oli matka ulkotyöhön. Aamiaiselle tultua miehet ottivat sanomalehden ja tupakan tai olivat pitkällään kunnes ruoka oli pöydässä. Harvoin emäntä istui ja söi. Ruuan jälkeen miehet ottivat ruokalevon, naiset korjasivat pöydän, syöttivät porsaat ym. ja olivat taas valmiit lähtemään miesten kanssa ulkotyöhön. Sama uusiutui päivällisen aikana. Lämmintä ruokaa oli harvoin. Oli leipää, voita, uunilihaa, suolakalaa, piimää, pyhänseudulla rieskaa ja piirakkaa. ”Meillä on vahvaa väkeä, ei ne puuroja eikä liemiä syö, pitää olla oikein ruokaa, pitää olla voita ja leipää”, sanoi isäntä Ruokonen vuonna 1920.

Mies opetti nuorikolleen, että on vain kolme tarpeellista: lypsäminen, leipominen ja kirnuaminen. Vielä vuoden 1918 sodan jälkeen sai kuulla miesten keskustelevan siitä, miten he olivat vaimojaan opettaneet. Ja kurituksessa ja Herran nuhteessa vaimo kasvoi. ”Mies mielensä jälkeen, nainen käskystä” oli ohje. Mies edusti kaikessa niin tarkasti, että kun esim. pitoihin mennessä vietiin tuliaisiksi rieskoja ja voita, niin isäntä pitotalossa antoi tuliaisnyytin. Ja kun oli vieraita ja naiset laittoivat ruuan, piti hakea isäntä kutsumaan vieraat syömään. Kun oli pidot esim. häät, ei morsiuspöytään saanut istua muita kuin kukkaistytöt ja muut naiset saivat syödä vasta sitten, kun kaikki miehet olivat syöneet. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että ei emäntä vieraan kanssa keskusteluihin antautunutkaan.

Miehen älyä ja viisauden liikuttavaa kunnioittamista kuvaa mainiosti mm. Luumäen tädin sanonta: Meitä oli neljä ikänaista ja 17-vuotias veljenpoika, niin täti lausahti: ”Hää täs nyt on ainoa, joka jotakin ymmärtää”.

Nyttemmin on tullut paljon uusia tekijöitä, ennen muuta erittäin voimaperäinen Marttatyö ja ne ovat herättäneet ja muovanneet ympäristöseutumme naiset ja heidän kauttaan kodit aivan toisenlaiseksi. Plussaako vai miinusta? Kukin tekee omat johtopäätöksensä.

Yksi vain varmaa: Kehityksen kulkua ei kukaan voi pysäyttää.

Naisasianainen Alma Sofia

Alman ura oli häkellyttävän pitkä ja komea. Vaatimattomista oloista 1900-luvun alussa lähtenyt tyttö omalla vahvalla olemuksellaan ja viisaudellaan tunki läpi harmaan kiven, opiskeli koko elämänsä, korjasi epäkohtia ja toimi mm. naisvoimistelun uranuurtajana.

15.7.1947 Alma kirjoitti:

Tähän päivään asti en ole koskaan valittanut sitä, että olen syntynyt naiseksi. Olen asettanut ylpeästi itselleni vaatimuksen: Täytän jokaisen tehtävän yhtä hyvin kuin mies sen tekisi ja hiukan paremmin. Ja nyt kun kohta olen 67 v., niin tuntoni sanoo että, olen työni suorittanut tunnollisesti ja niin hyvin, että niissä olosuhteissa, joissa olen elänyt – suurimmalta osalta ahdingossa, köyhyydessä, väsyneenä, ei keskitason ihminen olkoon vaikka viidesti mies, olisi juuri sen paremmin voinut tehdä. Mutta tänään itken, että olen nainen, sillä koko ikäni, hamasta lapsuudestani, siitä asti, kun veljeni Kustu arvioitiin aina paljon korkeammalle, ”koska hän oli poika”, aina ja loputtomasti saa tuntea, että on ”vaan nainen”. Mikä ihmeen rangaistus meidän yllämme pitää levätä. Katsoi minne katsoi, mies marssii saappaineen ja tallaa naisen, sivuuttaa, sortaa. Palkat, luottamus, kunnia, edut, ne kuuluvat miehelle. ”Tyttö syntyi, tyhjä syntyi”, ”Se on akkamaista”, ”Se on ämmän järkeä”. Pitää olla nero saadakseen työstään edes hivenen tunnustusta, jos on sattunut naiseksi syntymään. On vaan yksi keino, jolla nainen turvaa etunsa ja menestyksensä. Pitää vedota miehen seksuaaliteettiin. Kun sen tekee taidolla, niin tiet kyllä valkenevat, mutta siihenpä en ole koskaan alentunut. Ja nyt tänään itken haikeasti. Olisihan minunkin elämässäni saanut olla jokin iloinen aika, jolloin minäkin olisin ollut muiden veroinen, en loputtomasti potkittu ja halveksittu – vaan nainen, kun minulta voidaan jotakin kiskoa, minulla voidaan jotakin teettää, mutta ihmisenä olen ”vaan nainen”.

Johdonmukaisia olivat vanhat Germaanit, heidän taivaassakin oli vain miehiä. Ja seksuaalisesti näki Muhammed, että paratiisissa oli vain kauniita mustasilmäisiä tyttöjä palvomassa miehiä. Missä on oikeus? Missä totuus? Niitä ei ole olemassakaan.

Henkilökohtaisia muistoja Täti Almasta

Täti Alman vierailut isovanhempieni Hulda ja Yrjön kotiin Örnille, Lopelle, olivat aina merkittävä tapahtuma. Mamma siivosi päivätolkulla huushollia ja parasta pantiin pöytään. Taisi vähän pelätäkin omanarvontuntoista miehensä sisarta. Meitä lapsia ei silloin huolittu kylään sotkemaan ja remuamaan.

Alma Örn haudattiin Lappeenrantaan heinäkuussa 1978. Olin perheeni kanssa hautajaisissa kauniina arki-iltana. Saattoväkenä oli Lappeenrannan Naisvoimistelijoiden edustaja, Vanhainkodin johtaja, setäni Sakari ja oma perheeni. Alma Örn haudattiin entisen miehensä pankinjohtaja August Reijolan (kuollut 1947) viereen. Tämä vahva ja viisas naisasianainen oli toivonut, että hänet haudataan hiljaisesti, jonka jälkeen vasta ilmoitetaan suvulle kuolemasta. Laki ei tätä enää sallinut, joten toimitus oli hyvin vaatimaton ja koskettava.

Yhteiskuntavastuunsa kantava opettaja

Hilma Katariina Herajärvi syntyi 1895 lopulla Alatorniolla Hanna (o.s. Ponkala) ja Isak Herajärven eli Alakuijalan maanviljelijäperheeseen vanhimpana lapsena. Hilma valmistui 22-vuotiaana Raahen seminaarista kansakoulunopettajaksi. Samana vuonna 1917 Suomi itsenäistyi. Hän suoritti saamansa stipendin turvin vielä kymmenen vuotta valmistumisen jälkeen, lukuvuonna 1927–1928, kansakouluopettajien jatko-opintoja Helsingin yliopistossa. Hilma Herajärvi toimi aluksi opettajana Alatornion kunnan Kivirannan kansakoululla ja sen jälkeen Alaraumon koululla eläkeikään asti vuoteen 1959.

Hilma Herajärvi oli monien opettajien tapaan yhteiskuntavastuuta kantava nainen. Hän toimi lukuisissa kunnallisissa luottamustehtävissä, muun muassa huoltolautakunnassa koko huoltolakien voimassaoloajan sekä sitä seuranneessa sosiaalilautakunnassa yhteensä 15 vuoden ajan. Lisäksi hän osallistui kunnankirjaston johtokunnan, kunnan historiatoimikunnan ja Alatornion kunnan lastenkodin johtokunnan työskentelyyn. Hänet valittiin myös Alatornion (nyk. Tornion) kunnanvaltuustoon vuosiksi 1952-1953. Aktiivisella naisella riitti aikaa ja voimia moneen.

Hilma Herajärvi kuului Suomalaisen Naisliiton Alatornion osastoon (nykyisin Suomalaisen Naisliiton Tornion yhdistys) ja valittiin myös Suomalaisen Naisliiton valtakunnalliseen keskusjohtokuntaan ja myöhemmin myös Suomen Naisten raittiuskeskuksen johtokuntaan. Hilma Herajärvi oli myös Alatornion sekakuoron eli nykyisen kirkkokuoron perustajajäseniä laulaen kuorossa aktiivisesti yli 30 vuoden ajan. Yhtä pitkän ajan hän toimi Peräpohjolan opettajayhdistyksen johtokunnassa. Aikaa riitti Tornion ja Alatornion Kalevalaisten naisten toimintaan yhdistyksen perustamisesta lähtien. Alatornion Kalevalaisissa naisten puheenjohtajuus oli kauan Herajärven vastuulla. Kaupan alakin vaati yhteistyötä ja Hilma Herajärvi tarttui tähänkin tehtävään. Hänet valittiin Länsi-Pohjan Osuusliikkeen hallintoneuvostossa ja hän perusti yhdessä eräiden muiden naisten kanssa osuusliikkeen naistoimikunnan, jonka toimintaa hän johti. Sosiaalinen työ oli 1900-luvun alkupuolella vielä heikoissa kantimissa ja hyvinvoinnista huolehdittiin lähinnä yhdistyksen avulla. Siihenkin Hilma Herajärvi tarttui. Hän kuului Alatornion Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajajäseniin ja toimi yhdistyksen rahastonhoitajana ja sihteerinä hoitaen sodan aikana samoja tehtäviä Punaisessa Ristissä.

Lottatyön uranuurtaja

Hilma Herajärvi eli aikakaudella jolloin Suomi sai itsenäisyyden. Hän otti aktiivisesti osaa maamme itsenäisyystaisteluihin. Hänelle, kuten muillekin lotille vuoden 1918 sota merkitsi vapaussotaa. Raskas menetys oli 19-vuotiaan veljen, Erkki Wilhelm Herajärven eli Alakuijalan (Ville Kuijalan) kaatuminen Vesilahdella Lempäälän taistelussa 5.4 1918. Hilma itse työskenteli sodan aikana Kivirannan koulun nuorena opettajana toimien oppaana ja antaen tietoja paikallisesta tilanteesta kapteeni Jacobsonin jälkijoukoille. Hänen kotonaan oli vaatteiden valmistuskeskus, jossa vaatteet leikattiin lähetettäväksi kyläompeluseuroille ommeltavaksi. Ompelemisen jälkeen vaatteet palautettiin takaisin koululle edelleen toimitettavaksi.

Hilma Herajärvi osallistui siis monien muiden aikalaisnaisten tavoin sisällissodan valkoisten naisten toimintaan, josta muutamaa vuotta myöhemmin kehkeytyi Lotta Svärd järjestö. Luonnollisena seurauksena suojeluskuntia avustavasta työstä seurasi Alatorniolla niin kuin useilla muillakin paikkakunnilla Lotta Svärd paikallisosaston perustaminen ja Herajärvi kuului sen johtokuntaan 1923–1937 ja hänelle lankesivat tämänkin yhdistyksen puheenjohtajan tehtävät. Opettaja Herajärvi kuului myös Lotta Svärd Länsi-Pohjan piirin piirijohtokuntaan.

Talvisodan aikana lotta Herajärvi hoiti muonitustehtäviä Sallan ja Viipurin rintamilla. Hän sai muistomitalin sekä vapaus- että talvisodista ja uushopeisen maljan, jonka E/JR 40 upseerit 1940 lahjoittivat signeerauksella ”kiitollisuudella ansiokkaasta työstä”. Jatkosodan aikana Hilma Herajärvi toimi huoltolottana Alatornion lottien paikallisosastossa. Hänen vuosina 1941–1943 hoitamaansa invalidien yhdyslotan tehtäviin kuului muun muassa luetteloida sodassa kaatuneiden sotilaiden perheet, alueella olevat invalidit sekä kartoittaa avustuksen, työpaikkojen ja koulutuksen tarpeet. Samoihin aikoihin, 1941–1942 hän toimi Länsi-Pohjan lääkintäjaoston päällikkönä. Tässä tehtävässä hän toimitti työvoimaa sotasairaaloihin. Tehtävä oli vaikea ja Herajärvi pyysi tuskastuneena eroa, jotta hänen tilalleen voitaisiin valita joku ammattilainen. Kun sellaista ei löytynyt lotta Herajärven oli jatkettava. Vuonna 1942 Hilma Herajärvi oli perustamassa Alatornion aseveljet ry:n naisosastoa ja sai hoidettavakseen myös sen puheenjohtajuuden. Yhdistyksen tärkein työ oli aineellinen ja henkinen huoltotyö.

Adoptioäitini

Koin, että tätini eli voimakkaasti isänmaamme kohtaloita, oli sydänjuuriaan myöten isänmaan, uskonnon ja kodin puolustaja. Uskon, että hänen merkittävä elämäntyönsä ajoittui sotaan ja sodanaikaiseen toimintaan. Tämä tulee myös esille hänen pitämistään puheista, joita löytänyt hänen henkilökohtaisesta arkistostaan. Hilma Herajärveä käytettiin useissa tilaisuuksissa juhlapuhujana. Puheissaan hän myötäeli sotaleskien ja -orpojen kärsimystä, loi uutta toivoa sekä kannusti ja rohkaisi kotirintamalla olevia naisia ponnistelemaan kodin ja rakkaan isänmaan uudelleen rakentamiseksi. Puhuessaan sota-aikana kotirintamanaisille hän sanoi: ”Meidän on aika alkaa sisäisessä rakennustyössämme yhä enemmän luottamaan sisäisiin ja niihin korkeimpiin voimiin, joista meidän kansojen kohtalo on loppujen lopuksi riippuvainen.” Lottatytöille suunnatut sanat olivat: ”Teillä on tulevaisuus edessänne. Te olette tämän kansan kalleinta omaisuutta, elämän ja tulevaisuuden säilyttäjiä. Katsokaa rohkeasti eteenne kaikesta siitä onnettomuudesta huolimatta, mitä sota tuo tullessaan, taistelkaa, rukoilkaa ja tehkää työtä todella arvokkaiden tarkoitusperien hyväksi, niin tämä sota-aika on muuttuva siunaukseksi teidän elämällenne.”

Rintamamiehille ja kaatuneiden sankareiden omaisille hän muistutti: ”Tärkeää on se mitä aineelliseen elämään kuuluu, mutta vielä tärkeämpää ja niitten yläpuolella ovat sellaiset henkiset elämänmahdit kuin kotien ja kansojen tulevaisuus, vapaus, oikeus ja uskonto. Elämää ei viime kädessä sittenkään hallitse aine vaan henkiset aatteet ja sisäiset voimat.” Muistokirjoituksessa opettaja Hilma Herajärveä luonnehdittiin sydämelliseksi, avuliaaksi ja toimeliaaksi ihmiseksi. Läheltä seuranneena hänen työtään näin, että tätini oli kokosydämisesti isänmaan asialla antaen aikansa ja henkiset voimavaransa yhteisten asioiden hoitamiseen. Tätini oli kuolemaansa asti virkeä sekä yhteiskunnallisesti aktiivinen ja aikaansa seuraava. Syöpäsairaus oli kuitenkin voimakkaampi hänen elämänhaluansa ja hän kuoli 78-vuotiaana. Tätiäni saan kiittää hänen rakkaudestaan, huolenpidostaan ja kannustuksestaan elämässäni.

Vivan Juthas banade sin egen väg; hon skaffade sig akademisk utbildning och gjorde yrkeskarriär i en tid då det ännu inte var så vanligt för kvinnor. Inom Martharörelsen var hon en ledande gestalt. Inom Helsingfors svenska bostadsstiftelse engagerade hon sig för modernt boende till förmånligt pris och kunde hjälpa mindre bemedlade att få ett hem.

Vivan Viola Juthas föddes den 22 februari 1901 i Vasa. Hennes föräldrar var Wilhelm och Lydia Juthas, född Spjut.  Till familjen hörde också tre yngre barn, två döttrar och en son.  Familjen flyttade till Helsingfors 1903. Fadern var till yrket bromsare och senare överkonduktör vid Statsjärnvägarna. Vid sitt frånfälle var han verksam som disponent på Kvarnby gård i Kyrkslätt. Om Lydia Juthas finns tidstypiskt nog inte dokumenterat annat än att hon liksom Wilhelm Juthas var född i Nykarleby. Polisinrättningens adressregister i Helsingfors stadsarkiv uppger endast att hon är ”fru” och att maken är Wilhelm Juthas.

Skolgång och studier

Vivan Juthas blev student 1920 från Privata svenska flickskolan i Helsingfors och studerade sedan under kortare tider i Skandinavien och England. År 1923 fick hon anställning som banktjänsteman i Helsingfors Sparbank (från 1991 Aktia) och utnämndes senare till avdelningschef och personalchef. Vid sidan av sitt yrkesarbete inledde hon studier vid Helsingfors universitet, där hon studerade nationalekonomi, sociologi, historia och engelska. År 1938 blev Vivan Juthas filosofie magister med vitsord i de två förstnämnda ämnena. Hon kom så att ha en högre utbildning än vad som var vanligt för kvinnor på den tiden.

Vivan Juthas var en initiativrik och handlingskraftig person. Hon hyste intresse och visioner för kvinnor, hem och samhälle.  Hon var ogift och detta gav henne mer tid och möjlighet att satsa sin energi på att göra gott för andra. Hennes far hade också engagerat sig i flera olika uppdrag och det är möjligt att Vivan Juthas tagit intryck och inspirerats av honom. Bland annat var Wilhelm Juthas en av initiativtagarna till Svenska kamratförbundet vid Statsjärnvägarna och verkade där som kassör och därpå som ordförande. Under senare år idkade han affärsverksamhet och köpte Kvarnby gård i Kyrkslätt, som han skötte med framgång.

Vivan Juthas innehade många samtidiga förtroendeuppdrag under sin aktivaste tid mellan åren 1945-1971 ända tills hon fyllde 70 år. Hon var sekreterare i Kvinnliga akademiker i Helsingfors 1945–1950 och dess ordförande 1951-1961 samt viceordförande 1952-1961 i Helsingfors svenska Marthaförening och därpå ordförande 1962-1973.

 En aktiv Martha

I Helsingfors svenska Marthaförening efterträdde Vivan Juthas Aili Lindfors-Wessberg och kom så att bli Marthaföreningens i ordningen andra ordförande. Hon förde energiskt arbetet vidare och kursverksamheten var livlig.  Vivan Juthas ansåg det ytterst viktigt att kvinnor kunde samlas utanför hemmets fyra väggar och få en ny gemenskap.  Främst tack vare hennes förmåga att planera och organisera kunde föreningen förvärva Marthahemmet på Mannerheimvägen 44, som invigdes 1970. Marthaarbetet låg hennes hjärta nära och många utställningar om hem och hushåll kom till baserade på hennes idéer och med hennes medverkan. Bland aktuella ämnen som presenterades kan nämnas det funktionella och moderna modellkök martharörelsen planerat.

Vivan Juthas visade alltid omtanke och värme och bevakade marthornas intressen i alla olika sammanhang. För att uppmärksamma henne lät föreningen måla hennes porträtt; det målades av konstnärinnan Daggie Wallenskiöld-Lindeman och hänger i dag i Marthaföreningens möteslägenhet, Hemvrån, på Simonsgatan 12. Som tack för sitt engagemang tilldelades Vivan Juthas Marthas guldmärke.

In i politiken

Vivan Juthas blev 1954 invald i Helsingfors stadsfullmäktige som Svenska folkpartiets ledamot. Hon var medlem i stadsfullmäktige ända till år 1972. Där hade hon många olika uppdrag; i fjorton år var hon medlem i hälsovårdsnämnden (1954-1968), i vårdnämnden under åren 1957-1964 och i stadsplanerings­nämnden 1965-1972. Särskild nytta kom hon senare att ha av kontakterna inom stadsplaneringen. Betecknande för Vivan Juthas sätt att ta sig an sina uppgifter var att hon som nyutnämnd medlem i hälsovårdsnämnden tog en vecka ledigt från arbetet på banken för att följa med hem- och sjuksystrar på sjukbesök och till rådgivningen.

Helsingfors svenska bostadsförening grundas

Vivan Juthas var ombudsman för Helsingfors svenska bostadsstiftelse (HSB) som grundades 1955 och ordförande 1957-1971 och det är genom denna verksamhet, byggandet av de så kallade Svenskhusen, hon blivit mest känd och uppskattad.

Vivan Juthas var också viceordförande i Kvinno­organisa­tio­nernas centralförbund 1957–1965 samt viceordförande i Finlands yrkeskvinnors nationella förbund 1962–1967. Förbunden arbetar för att förbättra kvinnan ställning i samhället, ge kvinnor och män lika rättigheter på arbetsmarknaden och främja kvinnors och flickors mänskliga rättigheter. Vivan Juthas accepterade inte heller indelningen i yrkesarbetande kvinnor och hemmaarbetande kvinnor utan ansåg att arbetet i hemmet var lika viktigt som arbetet utanför hemmet, och att kvinnors arbete överlag var undervärderat.

Efter kriget rådde det ännu på 1950- och 1960-talen omfattande bostadsbrist i Helsingfors. Till detta bidrog också den massiva inflyttningsvågen från landsorten till städerna på 1960-talet. Efterfrågan på förmånligt boende var stor. Själv bodde Vivan Juthas i föräldrahemmet till år 1937, eventuellt just på grund av bostadsbristen. Familjer bodde trångt och ensamstående var ofta tvungna att hyra in sig i ett rum och bo som underhyresgäster. Bekvämligheter fanns inte alltid, till exempel kunde varmvatten och badrum saknas. Dagstidningarna rapporterade om massvräkningar och bostadsnöd.

För att hjälpa upp situationen bland den svenskspråkiga befolkningen i Helsingfors grundades 1955 på Svenska folkpartiets initiativ Helsingfors svenska bostadsförening (från 1964 Helsingfors svenska bostadsstiftelse). Bland de grundande föreningarna fanns också Helsingfors svenska Marthaförening.

Till en början var det 13 finlandssvenska föreningar och företag som slöt sig samman. Målet för verksamheten var att bereda svenskspråkiga hyggliga bostäder till hyggligt pris. Därtill kunde styrelsen bevilja ekonomiskt stöd för invånarnas olika fritidsintressen såsom kultur och idrott.

Verksamheten inriktades först på att skaffa tomter av Helsingfors stad. En lämplig tomt kunde man få vetskap om med kort varsel. Då gällde att handla snabbt; kontakta personer som kunde ha inflytande på ärendet, köpa och sköta ett omfattande pappersarbete. Det gällde också att försöka utverka aravalån för byggandet, vilket betydde mer kontaktande och mer papperskrig. I allt detta hade Vivan Juthas nytta av sina goda kontakter till både stadsplaneringen och till finansiärerna. Dessutom var hennes akademiska bakgrund och organisationsförmåga till stor nytta.

Huvudfinansiär var Helsingfors Sparbank och för merparten av husen fick man aravamedel, vilket innebär att staten subventionerade byggandet med fördelaktiga lån. Aravabostäderna var avsedda för låginkomsttagare. Lägenheternas storlek maximerades och standarden gjordes så hög som möjligt, men så att aravavillkoren uppfylldes. Bostäderna delades ut på basen av behovsprövning och följde noggrant aravakraven. Dessutom byggdes några hus utan aravalån i samarbete med Helsingfors Sparbank för bankens egna bostadssparare.

De första husen var aktielägenheter, men behovet av hyreslägenheter var också stort. Vivan Juthas närde drömmen att kunna bygga hyreshus för dem som inte hade möjlighet till egna besparingar och småningom kunde drömmen förverkligas.

Vivan Juthas visade sig vara den verkliga drivkraften inom bostadsföreningen och hon blev snart vald till ordförande. Hon tog personligen emot de sökande och hade själv kontakt med företagen som skötte byggandet samt ledde och övervakade varje skede.

Vivan Juthas sparade ingen möda. ”Skjut inte upp till i morgon det du kan göra idag”, sade hon i en intervju till Nya Pressen och det var så hon levde. ”Verksamheten har slukat mig med hull och hår, gallrat min fritid och bundit mig av själ och hjärta”, sade hon till Hufvudstadsbladet vid ingången av år 1960.

För sina betydande insatser i arbetet för den svenskspråkiga befolkningen och den svenska kulturen i Finland tilldelades Vivan Juthas år 1962 Folktingets medalj i brons.

Hilding Ekelund planerar Svenskhus

Som arkitekt för huvudparten av svenskhusen anlitades professor Hilding Ekelund. Han hade redan kring 1930-talet planerat bland annat Konsthallen och Tölö kyrka i Helsingfors och var redan ett känt namn. Då han ansåg socialt byggande vara en av arkitektens huvuduppgifter, deltog han gärna i bostadsstiftelsens projekt. Han planerade bostäderna utgående från människans sociala behov och föredrog enkla och hållbara lösningar framom tillfälliga modetrender. Som resultat blev bostäderna moderna, trevliga och praktiska. Han lyckades så utmärkt med att kombinera konstnärlig vision och socialt ansvar att han anses vara en av 1900-talets mest betydande finländska arkitekter.

Det första huset med 54 lägenheter byggdes år 1957 i Kasberget vid Rödluvans väg 12. Nya hus uppfördes sedan i snabb takt på olika håll i Helsingfors, bland annat i Munkshöjden, Kårböle, Botby, Månsas, Hertonäs, Stenhagen, Gårdsbacka, Kvarnbäcken och Nordsjö. I Botby uppfördes det första hyreshuset. Vid utgången av år 1963 hade bostadsföreningen byggt 10 hus med tillsammans 756 lägenheter. Intressant ur marthaperspektiv är att marthakretsen Kvarnen startade sin verksamhet i Svenskhusen vid Nåldammsvägen i Kvarnbäcken.

Bostadsföreningen blir stiftelse

Då bostadsföreningens styrelse ansåg att en stiftelse ger en stabilare garanti för att verksamheten kan fortsätta, omvandlades föreningen 1964 till Helsingfors svenska bostadsstiftelse. Stiftelsen övertog föreningens egendom och fortsatte verksamheten i samma anda.

Vivan Juthas jobbade i Helsingfors Sparbank ända till sin pensionering år 1964.

Nu fick hon mer tid för bostadsstiftelsen. För att underlätta familjernas vardag byggde stiftelsen förutom bostäder också barnträdgårdar och dessutom pensionärs­hemmet Gullvivan på Brändö med små hyreslägenheter. Gullvivan hade länge varit en av Vivan Juthas stora drömmar och hon var särskilt stolt över att hemmet kunde förverkligas. Då hon blev tillfrågad när hon själv flyttar in i ett av husen, svarade hon att bostäderna är för dem som bättre behöver dem. Själv har hon sparat och kan tänka sig köpa en bil, så hon lättare kan nå alla sina 600 familjer, där hon alltid är en välkommen gäst.

Vid början av 1970-talet hade bostadsstiftelsen byggt 22 hus omfattande 1500 bostäder och 10 barnträdgårdar. Lägenheterna räckte till för att ge ca 4500 personer ett hem. Hilding Ekelund hade under åren 1957-1973 planerat 1300 av bostäderna för bostadsstiftelsen.

Till en början var svenskspråkighet ett kriterium för att få flytta in i bostads­stiftelsens lägenheter. I tidningen Svenska demokraten (senare Arbetarbladet) ställdes 1970 frågan om medlemskap i Svenska folkpartiet krävs för bostad i bostadsstiftelsens hus, vilket tidningen antog var fallet. Tidningen riktade frågan direkt till Vivan Juthas, som också gjorde ett utkast till svar, i vilket hon starkt dementerade påståendet. Det är oklart om svaret publicerades.

Vivan Juthas erhöll 1970 Svenska Folkpartiets förtjänsttecken. År 1971 då Vivan Juthas fyllde 70 år avslutade hon sitt engagemang i Helsingfors svenska bostadsstiftelse.  Själv beskrev hon det med följande ord: ”det känns som att slita hjärtat ur bröstet”.

Bostadsstiftelsen drabbas av motgångar

År 1972 inträffade ett allvarligt bakslag för bostadsstiftelsen. Stiftelsen hade själv ansett sig arbeta på ideell grund medan skattemyndig­heterna ansåg att stiftelsen idkat vinstinbringande verksamhet. Stiftelsen påfördes därför en restskatt retroaktivt för 5 år på 730 000 mk för vinst inklusive ränta. ”Nu har skattemyndigheterna satt stopp för stiftelsen”, konstaterade Vivan Juthas. I detta trängda läge var bostadsstiftelsen tvungen att sälja pensionärshemmet Gullvivan till Stiftelsen för Arbetets Vänner samt dessutom sälja sina tomter i Åggelby. Viktigt var i alla fall för bostadsstiftelsen och särskilt personligen för Vivan Juthas att man på detta sätt kunde trygga pensionärhemmets invånares ställning.

För sitt förtjänstfulla arbete för kvinnornas ställning och jämställdhet i samhället och arbetslivet utsågs Vivan Juthas år 1971 till årets kvinna av Finlands yrkeskvinnors förbund ry.

Vivan Juthas avled i en ålder av 72 år den 11 juni 1973 i Helsingfors, men hennes

insats för Helsingfors svenska bostadsstiftelse lever vidare. Hon var en högt utbildad, självständig kvinna som fick sin utkomst och sitt livsinnehåll genom sitt arbete.

Helsingfors svenska Marthaförening grundade en minnesfond för att ära Vivan Juthas minne. Avkastningen av fonden ges som stipendier för deltagande i Marthaförbundets kursverksamhet och möten inom landet.

Efter skattekravet blev det naturligt nog en längre tids uppehåll i stiftelsens byggverksamhet. Tiderna förändrades; det var inte längre lika viktigt för svenskspråkiga med svensk närmiljö delvis på grund av den växande kategorin tvåspråkiga familjer. För att svara mot tidsandan ändrade Helsingfors svenska bostadsstiftelse år 1979 sina stadgar. “Den svenskspråkiga befolkningen” modifierades till att stiftelsen verkar för att “förbättra boendeförhållandena i Helsingfors med omnejd”.

Nystart för husbygge

Vid bostadsstiftelsens 50-års jubileum blev byggandet igen aktuellt. Följande år, 2006, gavs offentlighet åt planerna på ett nytt ambitiöst byggprojekt, Sesam, i Arabiastranden. Bostads Ab Sesam blev färdigt år 2009 och omfattar 36 hyresbostäder, daghem, förskola och Arabias kvartersskola för svenskspråkiga barn, Svenska skolan för synskadade samt verksamhetsutrymmen för olika finlandssvenska organisationer. I planeringen av kvarteret och helheten har stor vikt lagts vid att göra både boendet och miljön handikappvänliga.

Bostadsstiftelsen har numera 18 föreningar och företag bakom sig. Stiftelsen äger idag förutom Sesam två fastighetsbolag, Styrbord i Gårdsbacka och Babord i Nordsjö, tillsammans bestående av nio separata hus och 247 lägenheter, samtliga är hyreshus, Sesam dock utan aravakrav.

“Sesam kan ses som en hyllning till Vivan Juthas, stiftelsens första ordförande och eldsjäl. Dessutom är Sesam en naturlig fortsättning på hennes vision. Jag tror att Vivan skulle ha varit mycket stolt över Sesam”, säger bostadsstiftelsens nuvarande styrelseordförande Patrik Lerche.

Hilkka syntyi heinäkuussa 1922 Kujalan perheeseen esikoisena Lappeenrannan Pallon kaupunginosassa. Seuraavana vuonna perhe sai Jalo-pojan. Väinö-isä oli Lappeenrannan konepajalla valajana. Lyyli-äiti teki lastenhoidon ohella ompelutöitä. Molemmat vanhemmat toimivat aktiivisesti ammattiosastossa ja työväenyhdistyksessä. Jo pienestä pitäen lapset pääsivät mukaan harrastuksiin, jotka tavalla tai toisella liittyivät työväen toimintaan, joka noina aikoina olikin voimissaan. Myös liikunta ja urheilu olivat kuvassa mukana.

Hilkka kävi kansa- ja kansalaiskoulun Lappeenrannassa, minkä jälkeen työelämä kutsui. Hän teki lähinnä konttoritöitä eri firmoissa. Työ sopi luonteeltaan tarkalle, ahkeralle ja sopeutuvaiselle Hilkalle. Hän jatkoi myös aktiivisesti osallistumistaan työväen urheiluun ja muuhun toimintaan harrastaen koripalloa, yleisurheilua ja voimistelua. Myöhemmin hän siirtyi myös toimitsijatehtäviin ja ohjasi ohjaajakurssit käytyään Lappeenrannan Työväenurheilijoiden tyttöjä ja naisia. Hän toimi myös urheiluseuran sihteerinä. Urheilu antoi myös palkkatyötä. Vuosina 1956–61 Hilkka oli Pajulahden urheiluopiston palveluksessa. Sieltä hän muutti Helsingin urheiluhallien kirjanpitäjäksi. Pajulahden aikana hänen seurojansa olivat Nastolan Nopsa, Lahden Sampo ja Helsingin Tarmo.

Hilkka toimi Työväen Urheiluseurojen Keskusliiton naisvaliokunnan puheenjohtaja vuodesta 1961, sen perustamisesta lähtien. Hän oli myös TUK:n liittohallituksen jäsen ja kuului 1967–1970 valtion urheiluneuvostoon. Vuonna 1973 Suomen Olympiakomitean valtuuskuntaan valittiin ensimmäiset naiset. He olivat Hilkka Kujala, Jane Erkko ja Elli Kahila. Tässä tehtävässä Hilkka pääsi vierailemaan Montrealin Olympialaisissa kesällä 1976.

Ajan kuluessa oma liikuntaharrastus jäi vähemmälle ja erilaiset yhdistys- ja luottamustehtävät lisääntyivät. Hilkka toimi Miina Sillanpää-säätiössä, Kotien Puolesta Keskusliitossa, Helsingin Kotien Puolesta yhdistyksessä, Käpyrinteen palvelutalon johtokunnassa ja Kesäkoti Kallioniemessä. Vuodet 1979–1992 hän toimi lisäksi Helsingin Sosialidemokraattisen naisyhdistyksen puheenjohtajana. Hakaniemen Nuoret Kotkat (1971–1986) pysyi 1980-luvun alussa naisyhdistyksen siipien suojissa, ja Hilkka oli mukana naisyhdistyksen kotkatoimikunnassa.

Hilkka teki suuren työn kotien puolesta -toiminnassa sielulla ja sydämellä. Hän toimi Kotien Puolesta Keskusliitossa taloudenhoitajana 1975–1987 ja otti eläkkeelle jäätyään Helsingin Kotien Puolesta yhdistyksen taloudenhoitajan tehtävän hoitaakseen 18 vuodeksi (1990–2008).  Lisäksi hän veti eläkevuosinaan Helsingin Kotien Puolesta yhdistyksen kirjallisuus- ja retkeilykerhoja ja toimi liikunnan ohjaajana.

Kaikki luottamustehtävät veivät suuren osan Hilkan työ- ja vapaa-ajasta. Elämä oli kiireistä ja rikasta, mutta sukulaisille on aina aikaa. Jalo-veljen perhe oli läheinen lapsenlapsia myöten.

Vaikka Hilkka oli sinkku, se ei merkinnyt yksinäisyyttä. Hän viihtyi ihmisten ja tekemisen parissa ja veti muun muassa naisten- ja eläkeläismatkoja kotimaassa ja ulkomailla. Pitkät ystävyyssuhteet säilyivät vanhuuteen ja riennot painottuivat urheilua enemmän kulttuuriin ja taiteisiin. Vasta aivan viime vuosina, kun liikkuminen kävi huonommaksi, hän joutui antamaan periksi. Silti mieli pysyi virkeänä, ja hän seurasi maailman tapahtumia lähes entisellä kiinnostuksella. Vain viimeinen vuosi oli raskas. Hän riutui ja haurastui silmin nähden.

Hilkka eli rikkaan ja aktiivisen elämän. Vaikka hän eli taloudellisesti hyvin tavallista työntekijätuloilla toimeentulevan elämää, hän arvosti elämänlaatua. Se tuli esille ruoanlaitossa, sisustuksessa ja pukeutumisessa. Hilkka oli aina huoliteltu ja tyylikäs ikäistensä edustaja. Hänen kanssaan oli helppo olla, ja tunsi olevansa hyväksytty sellaisena kuin oli. Hilkka ei sanonut toisista pahaa sanaa. Hän oli aina valmis auttamaan ja järjestelemään asioita, jos hän suinkin kykeni. Hänen yleinen tyytyväisyytensä ja valittamattomuutensa jopa haittasi häntä viime vuosina. Vaikka kuinka olisi pitänyt kertoa vaikeuksistaan lääkärille, hänellä oli omasta mielestään kaikki hyvin.

Kirjailija Frans Emil Sillanpää sanoo: ”Kun ihminen ei ole enää eikä ole vielä”. Sanoisin, kun ihminen ei ole enää, mutta on jo. Kahdeksankymmentä täytettyäni voin sanoa, on jo. Sieluni kuitenkin panee vastaan. Se joka syntymääni odotellessaan on minuun kiinnittynyt ja matkaa tehdessään hieman jalostunut. Mika Waltari puolestaan kirjoittaa: ”Alastomana ihminen on aidoimmillaan”.

Tätä kirjoittaessani minun tulisi siis riisua itseni vaatteista ollakseni uskottava. Yritän vetää muistinjälkeni puettuna, aitona. Frans Emil puhuu ihmisen ikäjaksosta, sen tuntemuksesta. Mika totuudesta, melkein käskee olemaan rehellinen. Se on suuri haaste. Itsestään kertominen ei ole helppoa; ylittää kynnys, koota palasista jotain kokonaista.

Kuka olen, mitä muistan, mitä olen muistamatta? Miksi olen ottanut pääasialliseksi otsikoksi Isän tyttö – aatteen vanki? Minulle annettiin mahdollisuus, siispä lähden matkaan. Voisin kertoa vanhemmistani, esivanhemmista, sisaruksista tai itsestäni. Päätän kertoa itsestäni, ei itsekkyydestä, vaan oletan tuntevani itseni, ”hänet”, paremmin kuin muut mainitut.

En ole yksin maailmassa, kyllä siellä perusperhe kulkee mukana ja monta muutakin. Mutta vastuu ja silmät ovat minun.

Pieni esittely on paikallaan. Tarinan kirjoittaja on Anja Inkeri Moilanen, syntynyt 1936 Savonrannalla, Savon itäisellä kulmalla. Äitini on Vera, os. Riikonen, Kontiolahdella Pohjois-Karjalassa syntynyt. Isä Heikki syntyi Sortavalan maalaiskunnassa Otsoisten kylässä. Molemmat ovat syntyneet 1898. Minun syntyessäni he olivat jo 38-vuotiaita. Olin kuudes kapaloitava, nuorin lapsista. En tiedä miten toivottu. Tajuntani kasvaessa tuotakin mietin.

Köyhät olot, äidin suuri työtaakka, paljon epävarmuutta. Muutot Kotka-Kemi linjalla söivät perhettä. Vanhempani tutustuivat Lieksassa. Äiti oli silloin modisti, hatuntekijä, isä myymälänhoitaja. Äidillä oli pieni hattukauppa sivukadulla, kuten Rautavaaran laulussa kauniisti kerrotaan.

Lapsuuteni ja sotavuodet

Tämän osan kerronnasta joudun aloittamaan surullisella tapahtumalla. Perhettämme kohtasi menetys, jota vähän muistan. Talvella 1939 sodan jo lähestyessä kuoli tapaturmaisesti vanhin veljeni. 16-vuotias reipas poika, oli kasvamassa mieheksi, mahdollisesti sotilaaksi. Tämä tapaus oli suuri murhe. Isäni oli valtuuston kokouksessa, kun joku kylän miehistä ovelta hädissään sanoi, Moilanen, teiltä kuoli poika. Lukijani, voinet arvata, oli tulla toinen menetys.

Syntymävuoteni kertoo lapsuuteni olleen koko viisi vuotta kestäneen sodan vaikutuksen alla. Olenkin alkanut käyttää sanontaa ”sodan käynyt lapsi”. Sodalla oli suuri vaikutus pieneen ihmiseen. Niin suuri, etten vieläkään pysty sitä arvioimaan. Jotkut tutkijat ovat paneutuneet meihin, silloisiin lapsiin ja kohtaloihimme. Mielestäni tutkijat, kuten tutkimus aina, laahaa jäljessä. Onneksi kirjailijat ovat tehneet hyvää työtä, ja Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen sotalapsien elämää on dokumentoitu.

Pieni Anja alkoi ymmärtää, että ”jotain pahaa tapahtuu”. Mitä varten nuoret ja vanhemmatkin miehet menevät urheilukentälle pyssyt mukanaan? Kodissani puhuttiin: ”Tästä ei hyvää seuraa, sota siitä tulee.” Vanhat työväen miehet tulivat piippua poltellen isän kanssa juttelemaan. Pohtivat, mitä olivat kuulleet ja mitä sanomalehti kertoi.

Sodan alkaessa isä joutui rintamalle. Oli tykistössä, ns. tulenpuhuja, antoi käskyn tykinlaukaisuun. Hänen ei tarvinnut olla kauan rintamalla, kun hänet kutsuttiin siviiliin kansanhuoltoa johtamaan. Sitä pestiä kesti hänen osalta vuoteen 1949 saakka.

Meillä ei ollut radiota. Isä ja veljet kävivät työväentalolla kuuntelemassa uutiset. Samalla pohdittiin miehissä tilannetta. Äiti halusi radion. Oli vuosi 1942. Paikallisen meijerin ”ylinainen” meijerska oli muuttamassa ja myi radion. Isä antoi äidille ison sinisen setelirahan, viisisatasen, ja minäkin pääsin radion ostoon. Koko pienen matkan hyppelin iloisesti, välillä kysyin äidiltä, onko raha siellä esiliinan taskussa. Radio, malliltaan 1930-lukua on edelleen tallessa.

Meille tuli sodan alettua Viipurista evakkoina äidin veli vaimonsa kanssa. Mökissä oli vain huone ja keittiö, mutta hyvin mahduimme. Eno teki samoissa tiloissa isännille lammasturkkeja, räätäli kun oli. Enon vaimo, täti, halusi mennä hautausmaalle, kun sankarivainajia haudattiin. Hän otti minut kelkkaan mukaan. Kunnianlaukaukset pelästyttivät minut ja kädet korvilla aloin itkeä. Tätä toistui useita kertoja. Viimein täti ymmärsi, etten halua pyssyjen paukkeeseen. Siitä alkaen on selkäytimeni ilmoittanut, että ampuminen on järjetöntä, pelottavaa. Lienen jo silloin saanut sysäyksen sodanvastaisuudelle.

Talvisodan aikaan oli ensikuulema pommikoneista. Niiden jylinä pelotti. Yleensä lensivät yöllä mennen ilmeisesti pommittamaan Savonlinnaa ja Sisä-Suomea. Isoveli kääri minut lakanaan ja kaivauduimme lumihankeen. Tuntui, ettei jylinä lopu koskaan. Osaan matkia tuota ääntä koska vaan.

Jossakin vaiheessa sotilaat alkoivat liikehtiä enemmän. Kyläämme pysähtyi sotilaita, autoja ja moottoripyöriä. Olimme veljeni kanssa uteliaita ja menimme katsomaan, kun sotilaat rasvasivat ja korjasivat ajopelejä. Saimme heiltä näkkileipää. Se oli suurta herkkua. Äiti antoi vastavuoroisesti vietäväksi kananmunia ja vähän maitoa. Olihan meillä kanoja ja lehmä. Ilo oli suuri, kun pääsimme henkilöauton kyytiin ja veli moottoripyörän kyytiin. Joku sotilaista kysyi, onko teillä aikuista siskoa? Sitä emme uskaltaneet paljastaa, sisaremme oli jyrkästi kieltänyt hänestä puhumisen.

Lapsuuteen kuului myös leikkejä, vaikka vähänkin aikaa päivästä. Naapuriin, mumminsa luo tulivat Helsingistä sotaa pakoon 6- ja 4-vuotiaat tytöt. Siitä leikit alkoivat. Kävyt olivat lehmiä ja lampaita. Niille teimme risuista navetat. Vesiheinää annoimme syötäväksi. Itselle laitoimme vadelman lehdistä ja vadelmista piirakkaa. Pallopelit, piiloset, hippaset, ruutuhypyt antoivat liikettä leikkeihin.

Kuusivuotiaalle tuli ykskaks vahva itkunpurkaus. Äidin kaipaus ja isän rintamalla olo sen varmaankin aiheuttivat. En muista osasimmeko lohduttaa. Mummin syli ja esiliinaan pyyhityt kyyneleet toivat lohdun. Vuosikymmenten jälkeen keskustelimme näistä. Olimme ikuisia ystäviä, ja saatoin ystäväni vuonna 2013 lepoon. Muistotilaisuudessa muistelin meille tärkeitä hetkiä elämästä, myös aikoja, jolloin kävyt elivät. Nyt ne ovat hiljaa, liikkumatta, mutta lapsuus ei ole unohduksissa.

Lasten osallistuminen työhön

Naisten, nuorten ja lasten työ kotirintamalla oli suuri ja tarpeellinen. Taidokkaat äidit opettivat lapsille muun muassa taidon liikkua metsässä. Äidin opastuksella opin tuntemaan sienet. Marjojen keruu kuului myös lasten tehtäviin. Kerran poimin veljeni kanssa hyvän metsämansikkasaaliin. Söimme tietysti itsemme kipeiksi. Saimme kovan kuumeen, posket hehkuivat kuin mansikat. Se tauti meni pian ohi ja seuraavalla kerralla hillitsimme itsemme.

Kerhoneuvoja opasti juurikasvien viljelyssä ja valvoi työtämme. Vihkoon merkitsimme milloin ja mitä teimme. Kasvipenkkien piti olla täsmälliset, rivit suorat, harvennukset ja kitkemiset aikanaan tehdyt. Veljeni, 2,5 vuotta minua vanhempi oli tarkka mittamies. Kasteluapua saimme äidiltä ja siskolta. Sadon saimme omalle perheelle, ja isä oli vuokrannut kasvimaita vielä oman pihan ulkopuoleltakin.

Mutta tämä ei riittänyt. Yhteiskunta antoi vielä omat haasteensa. Kävimme metsässä kaivamassa puukolla havupuista pihkaa, jonka laitoimme paperipusseihin. Kiskoimme voikukanjuuria, huuhtelimme ja kuivatimme ne. Tiesimme paikan, johon oli haudattu hevosia. Sieltä keräsimme luita säkkeihin. En tiedä mihin niitä käytettiin, ehkä valmistettiin saippuaa. Voikukanjuurista kahvinkorviketta.  Joku ”ylipomo” kävi ne sitten hakemassa. Tästä melkoisesta urakasta saimme palkkioksi Mannerheimin ja Rytin kuvat. Veljeni naulasi ne isolla naulalla huussin seinälle. Hävisivät isän käynnin jälkeen. Arvasimme syyn. Ei tarvinnut ihmetellä eikä kysellä.

Kouluun piti viedä puolukoita ja sieniä, kun keittolatoiminta alkoi. Kävimme noutamassa perunoita ja lanttuja nostamassa kartanosta, jonka sadosta koulu sai osansa ja minä lantunlistijänä muiston sormeeni. Listijä katkaisi naatin lantusta puukolla.

Jo ennen kouluikää opin isän kanssa kalastamaan. Olin soutajana verkoilla ja pitkällä siimalla. Ikävintä olivat aikaiset aamuherätykset. ”Alahan kalakaveri nousta”, isä kehotti. Olihan riemu juosta äidille ilmoittamaan saalis. Jotain aina saimme.

Ajelimme vuorotellen veljen kanssa lepänoksilla kärpäsiä, jotka kiusasivat lehmää äidin lypsäessä. Lehmä laidunsi metsälaitumella. Äidin lehmänkutsu kajahteli aamuin ja illoin. Siinä huudossa, oli oma hienoinen rytminsä. Kaikki tuon ajan lapset, ainakin maalla joutuivat ahkeroimaan.

Kerron näistä lasten töistä, osallistumisesta tarkasti, jos joku tämän päivän nuori eksyy tämän tarinani lukemaan. Maailmamme oli monipuolisesti rikas. Tekniikka ei vielä ulottunut meihin. Älypuhelimet ja muut härpäkkeet olivat kaukana tulevaisuudessa. Saimme liikuntaa ja ajattelua omasta takaa. Helpompaakin elämä olisi toki voinut olla. Veljeni uhosi, ettei koskaan laita kasvimaata, ja tuo uho on pitänyt.

Veljien sota

Kaksi veljeäni 19- ja 18-vuotiaat joutuivat sodan aikana asepalvelukseen. Vanhin koulutettiin panssarivaununkuljettajaksi ja sitä tietä Lapin sotaan ajamaan saksalaisia pois maastamme. Hän palasi ehjänä kotiin. Toinen veli, hento 18-vuotias, kuin poikanen, itketti äitiä monena päivänä lähtönsä jälkeen. Miten hänen käy, jos rintamalle joutuu, äiti huokaili. Veli oli lapsuudessa saanut käsivamman. Se huomioitiin eikä laitettu rintamalle, vaan sijoitettiin alokasajan jälkeen toimistotehtäviin rajan Suomen puolelle. Hänkin palasi ehjänä kotiin. Muistan hyvin, miten äitini seurasi ikkunasta, mihin taloon pappi meni surusanomaa viemään. Suru jaettiin yhdessä, kun joku kylän pojista kaatui rintamalla. Molemmat veljeni joutuivat heti sodan alettua kuljettamaan kaatuneiden arkkuja laivarannasta kalmistoon, auttamaan ohikulkevia evakoita majoituksissa sekä lehmien ja hevosten siirroissa.

Veljeni ollessa Lapin sodassa, sairastui nuorin veli, tuo Mannerheimin ja Rytin kuvien naulaaja, keväällä 1944 aivokalvontulehdukseen. Lääkäri kävi naapuripitäjästä, totesi taudin, mutta tarpeeksi hyvää lääkettä ei ollut. Siihen aikaan diakonissat olivat saaneet hyvän koulutuksen myös sairaanhoitoon ja luotimme häneen kuin lääkäriin. Veljeni vaipui koomaan ja tilanne oli toivoton.

Diakonissa sanoi, ettei auta kuin rukoilla. Niin me sitten rukoilimme veljen vuoteen äärellä. Sekö lienee auttanut, kun kylämme ohikulkevalla sotilasosastolla oli mukanaan lääkäri. Diakonissa pyysi häntä tulemaan avuksi, koska sotilaskäytössä oli paremmat lääkkeet kuin siviilissä. Lääkäri tuli, antoi heti lääkkeen ja jätti lisälääkkeitä. Samalla hän sanoi: ”Jos tämä poika ei herää kolmen vuorokauden kuluessa, en voi häntä pelastaa.” Kolme vuorokautta oli täyttymässä, veli avasi silmänsä ja sanoi: ”Äiti”. Emme tienneet, miten suhtautua, itkimme ilosta ja kiitimme rukouksin. Pikkuhiljaa veljen toipuminen alkoi ja saimme hänet takaisin. Myöhemmin veli on kertonut nähneensä ensimmäiseksi enkelin vuoteen vierellä.

Isäni soitti Lapin joukko-osastoon, jossa vanhin veljeni palveli ja pyysi tälle lomaa. Silloin olivat kriittiset ajat rintamalla ja kotona. Loma myönnettiin, mutta se meni pitkään matkaan, eikä sairas veli ehtinyt heräämään. Sotilas oli pihassa sotilaan vaatetuksessa, mantteli päällysvaatteena. Siinä hän jätti hyvästejä, repussa eväitä paluumatkalle ja lauloi meille: ”Kentälle jos jäisin mä iäks uinumaan, niin viimehetkelläkin muistan teitä”.

Lääkäri kävi joitakin kertoja, kun halusi seurata tilannetta. Söi mielellään äidin laittamaa ruokaa. Hieman ihmettelin, kun hän nuoli jälkiruokalautasen. Hän oli kysynyt äidiltä luvan. Kotona ei koskaan saanut niin tehdä. Maitokiisselin kanssa makea hillo oli varmaankin ihana makuelämys kauan rintamalla olleelle.

Anjan oppivuodet

Haluan lainata tunnetun saksalaisen filosofin Nitzschen sanontaa: ”En ole antanut koulunkäynnin häiritä oppimistani”. Tämä ei ole minuun sovitettuna muuta kuin vitsi, hyvä sellainen. Suoritin vain kansa- ja kansalaiskoulun oppimäärän, mutta oppimishaluani se ei vienyt. Aina tähän päivään vuoteen 2016 olen saanut uutta tietoa. Olen saanut olla utelias. En malta olla taas ilman lainausta. Suuresti kunnioittamani geenitutkija Leena Palotie mainitsi keskustellessaan filosofi Esa Saarisen kanssa, että ” tietoa täytyy uskoa, se murtaa muurit. Lapsen asenteen säilyttäminen, se joka minussa kysyy”. Luulen, että jokunen promillenhiukkanen Palotien kokemasta on minunkin reppuuni kulkeutunut. Toivottavasti tämä ei kalskahda omakehulta.

Olin alakoulussa parina lukukautena satunnaisesti kuunteluoppilaana. Veljeni oli koulussa, ja minäkin halusin mennä. Sain mennä ja lähteä, milloin tykkäsin. Siskolta perittyyn pieneen laukkuun laitoin evääksi maitopullon ja pari leipäpalaa. Opettaja antoi piirustuspaperia ja kynän viihdykkeeksi.

Varsinaisen oppivelvollisuuden alettua menimme naapurissa olleen Hesan tytön kanssa käsi kädessä koululle. Hän jännitti kovasti. Minua ei jännittänyt. Oli tuttu luokka ja opettaja. Ystäväni sanoi: ”Oli hyvä kun pidit kädestä kiinni, tuntui turvalliselta”. Vaikka tiet pian erosivat, meistä tuli ikuiset ystävät, kuten aikaisemmin käpyleikkien yhteydessä kerroin. Parhaiten muistan alakoulun opettajan erikoisjutun. Hänellä oli tapana aamuisin ennen koulun alkamista piirtää taululle luontoa kuvaavan piirros. Aina oli joku eläin mukana. Se aloitti päivän iloisesti.

Koulussa en ollut priimusoppilas, siinä kahdeksan pintaan taisi olla keskiarvo. Jotkut aineet kiinnostivat erikoisesti, ja niitä olen tarvinnut työssä ja tässä jokapäiväisyydessä. Kansalaiskoulua pidettiin tilojen puutteen vuoksi iltaisin. Päivätyönsä tehnyt opettaja ei jaksanut olla kiinnostunut meistä. Täysin hukattua aikaa.

Yläkoulussa oli naisopettaja, joka hermostui tappeleviin poikiin. Karttakeppi tuuletti poikien moneen kertaan paikattuja sarkahousuja. Opettaja sairasteli, pojat iloitsivat, että nyt on Ilmi taas ”lataamossa”, jolla tarkoittivat mielisairaalaa. Jälkikäteen olen ajatellut, että kova kuri taisi olla tärkein ”oppiaine”, viisaudenkasvattaja.

Kielteiset muistoni koulusta jatkuvat. Sota jylläsi, ja ruoka oli huonoa. Omat eväät, sipaistut valkoisella margariinilla, akanaista kauravelliä, puolukkavelliä, Amerikasta tullutta maissimakaronia ruisjauhokastikkeen kera, sama kastike perunoille. Nämä ovat koulukeittolan tarjonnasta jääneet parhaiten mieleeni. Taas oli akanavelliä moneen kertaan lytätyllä alumiinilautasella. Piti viedä omat lautaset ja lusikka, jotka eivät useinkaan sattuneet järjestäjän käteen. En voinut syödä ruokaa, ja juoksin kotiin syömään. Ei auttanut, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä sama annos tuotiin uudelleen eteeni. Opettaja kielsi minulta kotona käynnin. Söin vain eväät, niskuroin. Äidin ihmetellessä jouduin kertomaan totuuden. Hän tuli koululle ja sanoi opettajalle, että näin ei saa menetellä. Siinä luokan edessä hän sen julisti. Häpesin, en itkenyt. Tänä päivänä saattaisi olla koulukiusaamista opettajan taholta?

Seuraavaksi saimme epäpätevän miesopettajan, kurittajan, joka vaati myös osaamista. Jos joku teki pienenkin käytösvirheen luokassa, koko luokka sai rangaistuksen. Seisomista 15 minuuttia. Kädet sivuille vaakaan nostettuna. Jos alkoi notkua, tuli karttakepillä nostamaan käsivarret lentoasentoon. Nurkka oli pyöristetty joka tunti jollakin. Kaikesta tuosta huolimatta opin parhaiten hänen aikanaan. Hän osasi myös arvostaa osaamista. Tähän olen koonnut nämä nurjat puolet, mutta olihan koulussa joskus kivaakin. Koulukaverit, tunteja luonnossa, urheilukilpailut, pallopelit.

Haaveilin pyrkiväni neljänneltä luokalta oppikouluun Savonlinnaan. Veljeni oli siellä ja siskoni kauppakoulussa. Se jäi haaveeksi ja itkuksi. Kysyin isältä ,voisinko mennä pyrkimään oppikouluun. Isä otti hartioista kiinni ja kertoi, että ”sinut olisin halunnut kouluttaa, mutta minulla ei ole varoja.  Asunnon saanti Savonlinnasta on vaikeaa, olethan nähnyt veljesi ja siskosi vaikeudet. Lupaan, että kaikki järjestyy myöhemmin”.

Kauppa ja sahanpiippu

Niin järjestyi. Sodan päätyttyä isäni laajensi kotimme asuintiloja, mutta otti ne vuonna 1949 perustamansa kaupan käyttöön. Kohta talomme ulkoseinässä olevassa kyltissä luki Liha- ja Ruokatavarakauppa H. Moilanen. Tästä alkoi ”kvarttaalitalous 24/7”, jota kesti 22 vuotta. Olin 13-vuotias, kun koulupäivän jälkeen alkoi hyörinä kaupassa. Tämä 22 vuotta oli yksi elämäni yliopisto, mitä myöhemmin arvostin.  Isälläni oli osaamista ja rohkeutta perustaa oma kauppa. Kauppa mehi hyvin, kun sahanpiippu jaksoi höyrytä ja viheltää. Saha ja monta muuta siihen kuuluvaa antoi työtä noin 200 hengelle, ja se ruokki myös meidät.

Siihen aikaan kaikki tavarat olivat isoissa pakkauksissa ja 50 kg oli tavallinen paino säkkitavaroille. Voimat karttuivat, kun lihamyllyä pyöritti käsivoimin. Alkuun maito tuli maataloista. Myöhemmin maito ja piimä tulivat 50 litran tonkissa Savonlinnasta. Onneksi kehitys toi mukanaan pussit ja purkit. Sokeri ja kahvi vapautuivat säännöstelystä 1950-luvun alkupuolella, mikä helpotti ostajaa ja kauppiasta. Työ oli raskasta. Iso lihakirves oli yhtä painava kuin ennenkin.

Yksi veljistäni oli parisen vuotta kotikaupassa. Hän avioitui. Tuli uusi elämä ja muutos. Vaikka tunsin kaupantyön sopivaksi ja minun oli helppo lähestyä ihmisiä, en silti oikein viihtynyt alalla. Usein ajattelin, että haluan suureen maailmaan, mutta mistä sellainen löytyisi? Tunsin vastuuta vanhemmistani ja lähtemisen ajatuksesta oli luovuttava.  Niin tehdessäni on mieleni kepeä. Asiakkaat olivat hyviä kasvattajia. Heissä yhdistyi savolaisuus ja itäinen ihminen. Ne yhdessä muokkasivat mainioita persoonallisuuksia. Jaoimme ilot ja surut, melkein lääkepurkkien sisällötkin. Silloin oli aikaa kuulumisille.

Kesälomalaiset toivat eloa kaupantekoon. Myynti saattoi kolminkertaistua talvikuukausiin verraten. Puutavaraa kuljettavat hinaajat poikkesivat laivarantaan. Laivaemäntä soitti jo kauempaa kauppalistan. Sattuipa niinkin, että keskellä yötä piti mennä kuokkimaan säkillinen perunoita maatalon perunapellolta. Talonemännän leipomat leivät lähtivät mukaani. Lihat ja makkarat säilytettiin betonialtaassa jäälohkot ympärillä. Kylmäkalusteita ei ollut. Myöhemmässä vaiheessa nekin saatiin ja sähkökäyttöinen lihamylly.

Kävin autokoulun ja ostimme auton. Se helpotti, ja reviiri hieman laajeni. Silloin meillä oli jo yksi nuori apulainen. Syksyisin välitimme puolukoita Savonlinnaan. Jossakin välissä suoritin kaupallisia aineita, kirjanpito-, kauppalaskento- ja liikekirjeenvaihtokurssit, jotka kävin tenttimässä Joensuussa. Minulle tarjottiin viiden pitäjän alueella ilmestyvän Puruvesi-lehden asioimistoa. Siihen kuului Savonrannalla tapahtuvien juhlien, kokousten, urheilukilpailujen, henkilöhaastattelujen yms. välittäminen lehdelle. Otin tehtävän vastaan ilman perehdyttämistä. Jutut alkoivat sujua ja valokuvistakin tuli tunnistettavia.

Olympiakisat Helsingissä 1952

Citius, Altius, Fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin). Nämä kolme sanaa hehkuivat stadionin isolla valotaululla koko kisojen ajan. Olin 16-vuotias neitokainen, kun isäni jo talvella hankki minulle liput kisoihin. Pääsin todistamaan suurta urheilujuhlaa avajaisista päättäjäisiin. Ei haitannut, vaikka vettä satoi monena päivänä. Betonirappujen päällä, seisomapaikoilla kisat hujahtivat suuren innostuksen vallassa. Täysi stadion kannusti sen aikaisia huippu-urheilijoita. Olen aina ollut kiinnostunut urheilusta. Isä halusi palkita kaupassa tekemääni työtä lähettämällä minut kisoihin. Sain monen monta kertaa kertoa näkemäni kisat tiskin takaa asiakkaille. Olin majoitettuna naapurissa aikanaan sotaa paossa olleiden tyttöjen kotiin.

Urheilijoista parhaiten muistan aviopari Dana ja Emil Zatopekin. Emil saavutti juoksuissa kolme kultamitalia. Matkoina olivat 5000 ja 10 000 metriä sekä maraton. Tuli täysi potti. Vaimonsa Dana voitti keihäänheiton. Joku näistä Emilin juoksuista sattui samalle päivälle. Oli suurta juhlaa. Kansa hurrasi! Suukot eivät meinanneet pysähtyä voittoisalta pariskunnalta. Emil sai suomalaisilta lempinimen ”Satupekka”, suosio oli korkealla.

Jotkut oheistapahtumat, sattumat jäivät hyvin mieleen. Avajaisia ”häiritsi” rauhanenkeli Barbara. Saksalainen nuori nainen juoksi siivet selässä puhujapönttöön. Ehti sanoa jonkun lauseen, kun kaksi miestä talutti hänet pois. Minua hän ei häirinnyt. Ajattelin, olihan rohkea nainen, siitä vaan. Juoksi rauhansanomaa tuomaan.

Sitten silmä kirkastui naisilla, kun Englannin prinssi Philip lähti kohti katsomoa. Serkkuni antoi lainaksi pienen kiikarin, jolla tiirailin prinssiä. Vieressäni seisova naisihminen pyysi: ”Antaisitteko minunkin katsoa kun Philip saapuu?”. ”Kyllä, mutta ei saa antaa muille”, oli toivomukseni. Uimastadionilla todistin hupaisaa tapahtumaa. Ranskalaisen nuoren miehen voittaessa jonkun uintimatkan, hyppäsi hänen isänsä altaaseen onnittelemaan. Hänellä oli kaikki tamineet päällään ja baskeri päässä. Tuli ylimääräiset suosionosoitukset.

Säilytin kauan Helsingin Olympiakisoista kertovaa kirjaa, joka oli Urheiluseura Vauhdin omaisuutta. Tuota seuraa ei pitkään aikaan ole ollut olemassa, ja katsoin parhaaksi luovuttaa teoksen Savonranta-päivillä Savonrannan kirjastolle lukukappaleeksi, ei lainattavaksi. Toivottavasti on ahkerasti luettu eikä haudattu varastoihin.

Muutokset alkavat

Arki tulee, tulee pian, melkein jysähtäen. Mitä nyt ­- saha lopetti höyrynsä piipusta ja pillin puhallukset. Toiminta päättyi lopullisesti vuoden 1955 seutuvilla. Se oli suuri isku sahatyöläisille mutta myös meidän kaupalle, melkein kuolinisku. Nuoret perheineen lähtivät muille seuduille, missä oli saha- tai muuta teollisuutta. Olisi voinut silloinkin laulaa:” Juna miestä kuljettaa, mikä on tämä maa”.

Mitä tapahtuu niille, jotka jäivät paikkakunnalle sahatoiminnan päätyttyä? Naisille ei ollut mitään työtä tarjolla. Vanhemmat miehet saivat jotain hätäaputyötä, ojankaivua lapiolla tai metsätyötä. Ikävää ja surullista. Jotkut joivat itsensä hengiltä, kuten mies, joka ostaessaan kaupastamme Työmies -tupakkaa sanoi: ”Anna tyttö tuota Roistokansaa”. Mekin ajattelimme lähteä muualle, mutta äitini oli saanut tarpeeksi aikaisemmista muutoista. Kuka olisi ostanut kaupan, ei kukaan. Siispä jäimme katsomaan tilannetta. Vaikka kaupanovi kävi harvempaan, kävi kuitenkin.

Hyppään uudelle vuosikymmenelle. Äitini kuoli yllättäen 1965. Isäni sairastui syöpään ja menehtyi 1967. Mitä nyt neuvoksi, Anja? Vanhempieni menetys otti surutyönä aikansa. Sisarukset eivät halunneet periä pesästä mitään. Sain kaupanvelat maksettavaksi ja niitä oli näille jaloille riittävästi. Kaupan nimikyltissä H muuttui A:ksi.

Neuvottelin pankkien kanssa, niitä oli vielä kolme paikkakunnalla. Halusin kaikki velat samaan pussiin, irti tukkukauppojen orjuudesta. Yksi pankki laittoi ehdon. Jos kaupantilat muutetaan baariksi, voidaan lainaa ajatella. Vastasin, etten ole baariemäntä, olen kauppias. Toinen pankki ei ottanut ollenkaan tulta. Siihen saattoi olla poliittisia ja kauppiaskollegojen vaikutusta mukana. Kolmas pankki oli myönteisin. Jos isännistö ja Savonlinnan johtaja saadaan myöntymään, niin laina järjestyy. Isännistö tuki lainaa. Konttorinhoitaja antoi vihjeen, että pääpomo on menossa vihille ja häämatka suuntautuu Havaijille. Paras tilata tapaamisaika, kun häämatka on toteutunut. Konttorinhoitaja lupasi pohjustaa asiaani.

Sihteeri antoi ajan. Salkku kainalossa, taseet kunnossa, mieli toiveikas. Näin nousin punaisella plyysillä verhottuja portaita ylös johtajan huoneeseen. Hetken juttelimme ja laina oli siunattu. Mitä opimme tästä? ”Voi sinä vaimo siunattujen joukossa ja sinä kaukainen Havaiji”. Nyt hihat heilumaan. Panostin kauppaan, oli jo kaksikin apulaista. Voisinko päästä pyrkimääni tavoitteeseen? Velka pieneni. Sitä oli tuskin lainkaan kun 1971 aloin harkita kaupan myyntiä. Sain paikkakunnalta ostajan. Huutokauppasin kodin irtaimiston ja päässä jyskytti Helsinki. Ei mikään muu, sinne ovat toisetkin nuoret menneet. Tosin en ollut enää nuori, jo 35-vuotias.

Muutto Helsinkiin, uudet haasteet ja työt

Isoveli ja sisko olivat huolestuneita 35-vuotiaasta pikku-siskosta ja hänen ratkaisuistaan. Ja huolissani taisin olla itsekin. Auton myin Helsinkiin mennessä veljelleni Kuusankoskella. Matkalaukun ja alkumatkasta itketyt paperinenäliinat poistin autosta. Helsingissä majoituin evakkotädin luo Mechelininkadulle. Täti tutki Hesarista asuntoja, ja kävimme joitakin katsomassa.

Huhtikuussa 1971 menin Elannon työhönottajan puheille kysymään, olisiko minulle myyjäntyötä? Esitin tukkukauppojen antamat todistukset sekä kunnalta saamani todistuksen. Vastaus tuli siltä istuimelta. Kyllä on paikkoja, vaikka huomenna. Kerroin meneväni sisareni luona Tukholmassa käymään, mutta toukokuun alussa olin valmis ottamaan paikan vastaan.

Passitettiin Elannon Munkkinimen elintarvikemyymälään. Monet asiakkaista puhuivat ruotsia. Minä yritin välttää savon murretta. Tädin vävy puuttui asunnonhankintaan, ja menimme Etelä-Haagaan katsomaan yksiötä. Pintaremontoitu hyvä asunto ja lähellä keskustaa. Siitä tuli kotini 15 vuodeksi. Sisko ja veli rauhoittuivat kun pikko-sisko oli työssä ja omassa kodissa.

Melkoinen tunne onnesta ja vapaudesta hiipi sieluuni. Veli toi huonekalut ja tavarat, jotka olin Helsinkiä varten jättänyt Savonrantaan. Toinen huoneistomuutto tapahtui myös Etelä-Haagassa erillisen makuuhuoneen kaipuun seurauksena. Kolmas oli 2003 toteutunut Kontulaan muutto. Siellä sain jopa keittiön, jota olin kaivannut Savonrannalta saakka. Suuret remontit tulivat Haagaan, eikä niistä ole välttynyt Kontulassakaan. Täältä on nopsa kulkea metrolla ja luonto on lähellä lenkkejä varten. 32 vuotta Etelä-Haagassa asumista päättyi.

Patistelen itseäni, jotain muuta, irti Elannosta

Työ Munkkiniemessä sujui hyvin. Ajattelin, että jos nyt en muuta yritä, olen ikuisesti Elannon ja lihatiskin välissä. Siispä soitin tutulle pankinjohtajalle, joka asioi perheensä kanssa kesäisin kaupassamme. Hänen vaimonsa oli lapsuuden ajoilta tuttu. Miten voisin päästä pankkiin työhön? Muodollinen pätevyys puuttui. Voisiko pankki kouluttaa? Näitä häneltä kyselin. Hetkisen mietittyään hän kertoi, ettei kannata aloittaa alusta. Entinen työni huomioiden voisin olla pätevä isännöitsijätoimistoon. Laki oli muuttunut niin, etteivät pankit enää saaneet hoitaa isännöitsijäntoimintaa. Oli perustettu uusi firma.

Osa henkilöstöä siirtyi pankkiin ja osa uuteen firmaan. Nyt siellä oli muutama tyhjä pöytä ja tuoli. Sieltä voisi löytyä ratkaisu. Hän lupasi kysyä toimitusjohtajalta mahdollisuuttani. Puhelu tuli ja samalla haastatteluaika. Esitin samat paperit kun Elannossakin, ja mitä ilmeisimmin pankinjohtajan tiedot minusta painoivat. Sain paikan sillä puhuttelulla. Sovimme, että aloitan työt isännöitsijätoimistossa ehjän viikon alettua.

Kerroin tämän uutiseni Munkkiniemessä myymälänhoitajalle ja osastonhoitajalle. Olin ehtinyt olla myymälässä kuukauden ja kahdeksan päivää. ”Pojat” yrittivät muuttaa kantaani. Irtisanomisaikaa ei ollut. En polta siltoja Elantoon. Minun on vain nyt lähdettävä, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Niin riisuin valkoisen työtakin ja päähineen viimeisen kerran.

Maanantaina olin jo pankin tiloissa: hame-puseroyhdistelmä, korkoa kengissä ja tukka hyvin laitettu. Konkarivirkailijat ottivat minusta vastuun. Malttoivat kädestä pitäen perehdyttää tehtäviin. Palkkojenmaksut, laskut, yleensä maksuliikenne oli tuttua, mutta puhelinpalvelu ja monet haasteet pyöristivät huulta.

Olen pankinjohtajalle ja konkareille kiitollinen, kun toivoivat ja uskoivat minun pärjäävän. Rouva R oli mainio. Hän neuvoi, että jos talonmies tai joku muu käy hankalaksi, ota oma kantasi ja sano, ”asia on näin, eikö totta”. Tuota neuvoa en koskaan käyttänyt. Syksyllä 1971 muutimme uusiin tiloihin Kallioon. Siellä tehtävät lopullisesti selkeytyivät. Sain ”omat” isännöitsijät – ja sihteerin ”arvon”.

Helsinkiä rakennettiin kiivaasti. Tuli paljon uusia asiakkaita, taloyhtiöitä. Meitä oli 15–20 työntekijää sumaa purkamassa. Usein arki-illat menivät pitkiksi, ja kuunvaihteessa oli lauantait ja sunnuntait ylitöitä. Kaikesta maksettiin. En valita, työtä olin tullut tekemään. Olin ollut vasta 1,5 vuotta tässä työssä, kun taas aloin itseltäni kyselemään ”olisiko jotain muuta?” Pisteenä i:n päälle oli varkaiden käynti. Olivat kiinnostuneita shekkivihkoista. Onneksi eivät olleet hallussani. Maanantai-aamuna oli puukko ja muita kamoja työtilani lähellä. Olin ollut pyhänä koko päivän iltaan sakka työssä. Säikähdin kyllä. ”Jotain muuta” vahvistui.

Vakuutusalalle

Sosiaaliala kiinnosti minua koko ikäni. Eräänä maanantai-iltana sain naapurilta Hesarin ja sattui silmiini Vakuutusyhtiö Auran ilmoitus, jolla hakivat eläkekäsittelijää. Tuohon tartuin, innostuin. Soitin henkilöstöpäällikölle, sovittiin haastatteluaika. Taas samat paperit esittelyssä. ”Soittakaa kahden viikon kuluttua.” Näin tein. Sain häneltä vastauksen: ”Tervetuloa Aurayhtiön palvelukseen!” Olin niin tohkeissani, etten tiennyt miten kiitellä. Isännöitsijätoimistossa oli kuukauden irtisanomisaika. Kyllä melkein korvat piti puhdistaa, kuulinko oikein. Nyt siis vakuutusyhtiöön. Sain hyvän opin hoitaessani taloyhtiöiden asioita. Näistä on ollut apua seuratessani yhtiökokouksia ja taloyhtiöiden toimintoja taloissa, joissa olen asunut.

Työt Aurayhtiön eläkeosastolla Tullinpuomissa, Auratalossa, alkoivat maaliskuun 1973 alussa. Fuusio Aura- ja Pohjayhtiön kanssa tapahtui 1984 ja sai nimekseen Tapiola-yhtiö. Osastopäällikkö esitti, että suorittaisin vakuutustutkinnon (VTS). Se tarkoitti kymmenen aineen tenttimistä 2,5 vuoden aikana. Aika riitti, ja sain sen suoritettua. Siihen oli koottu melkein kaikista vakuutuslajeista, vakuutukset, korvaukset, yhteiskuntatalous, vakuutusoppi ja -oikeus sekä asiakaskirjeenvaihto. Tehtäviini kuuluivat työntekijöiden (TEL) ja yrittäjien (YEL) eläkehakemusten käsittely ja runsaasti puhelinpalvelua. Sain kiitettävästi perehdyttämistä.

Monet hakemukset, erilaiset asiakirjat ja lääkärinlausunnot kulkivat kauttani. Joskus tunsin, miten ihminen voi olla todella pieni ison päättäjän kynsissä. Tunnustan suoraan sanoen monesti auttaneeni ”tuota pientä”. Pidin hyvin paljon työstäni. Omasta mielestäni tein vastuullista työtä tässä yhteiskunnassa.

Vuonna 1977 muutimme uuteen pääkonttoriin Espoon Tapiolaan. Työtilamme oli maisemakonttori – eikös ole hieno nimi. Olimme kuin kanat häkissä. Viitisenkymmentä naista ”kaakatti” puhelimeen ja milloin muutenkin. Pylväisiin oli kiinnitetty käyttäytymisohjeita. Ei turhaa häiriötä, ei melua, liiku käytävää pitkin ja mitä kaikkea pitikin välttää. Moiset kiellot naurattivat. ”Kaikkeen tottuu, sanoi mato tunkiossa.”

Se, mitä ei käskytetty työnantajan puolelta, oli lakko. Naisvaltainen Vakuutusväen liitto uskaltautui takajaloilleen. Vuoden 1981 lopulla liiton väki ryhtyi lakkoon. Se kesti peräti kuukauden. Sattui kovat pakkaset. Lakkovahdeilla oli huopikkaat tarpeen. Tavoitteenamme oli päästä pankkivirkailijoiden palkkatasolle. Sitä en muista, pääsimmekö täysin tavoitteeseen, mutta seuraavat sopimukset toivat parannuksia työehtoihin. Lakko oli pitävä, vain joku luikahti ovesta. Sai peräänsä vahdin puhuttelun. Pääkonttori kätki sisäänsä noin 1000 henkilökuntaan kuuluvaa. Oma ravintola tarjosi maistuvaa ruokaa. Ei valittamista.

Eläkkeelle ja mökille

Tapiolassa vierähti 22 vuotta, eläkevuodet alkoivat elokuussa 1994. Kaikkiaan työrupeamaa oli kertynyt 45 vuotta, 13-vuotiaasta puotipuksusta alkaen. Eläkkeeseen laskettiin työsuhteet vasta 1971 alkaen. Eläkkeelle en lähtenyt kuin torpasta vaan talosta. Kukkaseppele päässä, osittain luonnonkukista tehty, kainalossa hopeiset veitset ja haarukat. Työtoverit olivat koristelleet koivuin ja kukkasin työmaisemani. Oli todella kaunista. Lääkäri säesti haitarilla ”Anttila kun ampaisi” -sävelellä minulle sanoitetun laulun, tytöt lauloivat. Oli kakkua ja muuta leivottua. Tunsin sillä hetkellä – elämä on ollut elämisen arvoista.

Eläkeläinen, sitä sanaa en ole vierastanut. Olin vapaa menemään mökille, kotiseudulle koska vaan. Olinhan rakennuttanut pienen mökin vuonna 1972 kotiseudun kaipausta hillitsemään. Rahoittajana se Savonrannan hyvä pankki, eikä tarvinnut Havaijin hääparia odotella.

Mökki palveli emäntäänsä, sukulaisia ja ystäviä 40 vuotta. Se oli hyvää aikaa. Metsäinen tontti tuotti mustikkaa ja puolukkaa, tosin ei aivan talven tarpeiksi. Nautin marjastamisesta ja sienestämisestä. Näistäkin meni yli onkiminen. Siitä muodostui minulle intohimo. Joku yhtä innokas on sanonut ”onkiminen on kuin napanuora luontoon”. Onkiminen on tuottanut minun elämääni seuraavanlaisen moton: ”Omat rannat onkivammat, vieraat rannat virran viemät”.

Nyt se napanuora on katkennut. Mökki vaihtoi omistajaa vuonna 2012. On hyvissä käsissä. Sukulaisille kiitos, auttoivat paljon mökinpidossa ja sai siihen sahan, vasaran ja kirveen heiluttajaa etsiä sivustakin. Yksin naisväen on mahdoton selvitä kaikesta askareesta.

En voi olla kertomatta savolaista ”otattelua”, sitä riitti kohdallani tuonne viidenkymmenen tienoille saakka seuraavasti; et oo miestä löytäny – et oo suanu – et oo ottanu. ”Otattelu” sisälsi kysymyksen ja vastauksen. Kai sanoin: ”Hyvää en ole saanut, huonoa en ole ottanut.” Mateli Kuivalatar, runonlaulaja, näihin vastaisi: ”Kelpasin mie kesällä, aina päivän paistehella, talvisin ei tahottu.” Hän kyllä avioitui. Minulla oli pieni Fiat Uno, joka antoi kyytiä mökin ulkopuolelle. Se oli ns. kesäauto, kätevä kauppakassi. Ilman autoa ei maalla pärjää, vaikka maalla onkin mukavaa.

Rauhan puolesta

Minulle suotiin suuri kunnia osallistua Maailman Rauhankongressiin Helsingissä vuonna 1965. Olin Suomen Naisten Demokraattisen liiton edustajana Suomen valtuuskunnassa, joka käsitti 200 edustajaa. Kulttuuritalon sali täyttyi eri puolilta maailmaa saapuneista edustajista. Tulkkaus toimi kohtuullisesti. Joka päivä oli tilaisuuksia, puheita suuressa salissa. Jakauduimme ryhmiin, valiokuntiin, jotka antoivat omat julkilausumansa.

En pystynyt kaikkea sulattamaan. Asiat olivat maailmanlaajuisia. Oli mielenkiintoista kuulla maailman mittakaavassa tunnettuja kirjailijoita, taiteilijoita, yliopistoihmisiä, kansanedustajia ja tietysti meitä tavallisia rauhalle vannoutuneita. Kaikki olimme sanan RAUHA ympäröiminä. Naistenillassa kippasimme kansojen ystävyydelle ja rauhalle. Maailman ensimmäiseltä avaruusnaiselta, lentäjältä, Valentina Tereskovalta sain kilauksen lisäksi nimmarin. Tuli kilaus myös Hertta Kuusisen kanssa.

Yhtään rauhalle omistettua kongressia ei ole tuon jälkeen järjestetty. Tarvetta kyllä olisi. Sodat riehuvat valtoimenaan nytkin vuonna 2016. Pommit moukaroivat Syyriaa ja sen lähialueita. Tuhoavat valtavat määrät ihmisiä, kaupunkeja ja vanhaa kulttuuria. Ajavat ihmisiä maasta toiseen kauhua pakoon, kukaan ei heitä halua. Välimerestä on tullut tuhansille hautausmaa.

Turha kysyä, mitä ajattelet, jokaisella on kovin yksilöllinen vastaus. Missä ovat vanhat kokeneet rauhanrakentajat? On selvää selvempi, että aseet ja vallanhalu eivät lopu.

Kyseinen kongressi tutustutti minut itävaltalaiseen, Wienistä kotoisin olevaan naiseen, Mali Fritziin, joka toimi simultaanitulkkina. Vaihdoimme osoitteita. Kirjeenvaihtomme kesti 30 vuotta. Jo Helsingissä selvisi, että hän on juutalainen ja kommunisti. Oli osallistunut 1936 alkaneeseen Espanjan sisällissotaan. Hän oli syntynyt vuonna 1912. Saksalaiset pidättivät 1942 hänet ja miehensä Etelä-Ranskassa. Siitä alkoi matka keskitysleirille Auschwitziin.

Mittaamattomien kärsimysten kanssa, numerosarja käsivarressa, he vapautuivat 1945 Neuvostoliiton ja liittoutuneiden sotilaiden tullessa vapauttajiksi. Kävin häntä tervehtimässä Wienissä 1986 saksaa taitavan ystäväni kanssa. Kaduttaa kovasti, kun en saanut aikaan uutta tapaamista. Hän odotti kyllä. Ystäväni kuoli 1996. Sain häneltä tuolta kauhealta ajalta hänen ystävänsä kanssa yhdessä kirjoittaman kirjan. Se on suomentamatta. Jos olet kiinnostunut, ota yhteys. Kirjan 122 sivua ovat haasteellisia. Kirjoittajat ovat Amalie (Mali) Fritz ja Hermine Jursa. Kirjan saksankielinen nimi on Es lebe das Leben (Eläköön elämä).

Kirjeenvaihtotovereita minulla on ollut Intiasta, Neuvostoajalta Karjalasta, Virosta, Ruotsista ja tämä ystävä Itävallasta. Näistä Ruotsin ystävä on 91-vuotiaan voimissa. Muita pitkäaikaisia ystävyyksiä on myös ollut. Haagassa eräs ystävyys kesti 39 vuotta. Sen kertominen saattaisi olla yhden kirjan vetoinen. Jätän hänet muistoihin. En ole itsekään aina helppo ystävä. Iloitsen, olen onnellinen heistä, jotka ovat kanssani viihtyneet.

Ystävyydessä on merkittävää samat arvot, avoimuus, rehellisyys, sanojenvaihto. Arvostan samaa aatemaailmaa. Voi puhua, ei tarvitse uudelleen esittäytyä. Menetin kuoleman kautta kolme hyvää ystävää vuonna 2013. Heissä yhdistyi niitä asioita, joista edellä kerroin.

Mökki oli paikka, joka veti ystäviä puoleensa. Saunaillan jälkeen, hiilloksen hiljalleen hiipuessa takassa, alkoivat parhaat jutut. Tutustuin vasta hiljakkoin Minna Canthin sanontaan: ”Mitä vaan, kunhan ei nukkuvaa elämää”. Tietämättäni olen tuota seurannut.

Työväentalolta Elämäntapaliittoon

Monille harrastuksille oli selkeä pohja jo Savonrannan ajoilta. Nuorena osallistuin työväentalolla erilaisiin ohjelmiin ja opintokerhoihin: työväenlaulut, lausunta, kuorolausunta, tanhut, näytelmät, iltamien järjestäminen. Näitä kävivät vasemmistonuorisoa ohjaavat opettamassa. Vappujuhlat, äitienpäivät ja pikkujoulut olivat isoja tapahtumia. Jopa tunnettu puhuja esimerkiksi kansanedustaja tuli puhumaan. Sodan loputtua vappuna marssimme Suomen lippu keulassa seurassaan aatteen punaiset liput. Laulu kaikui kylämme raitilla. Sahatyöläisissä oli paljon hyviä laulajia. Kuuluivat kirkko- ja sekakuoroon. Ehdin minäkin laulaa kyseisissä kuoroissa kymmenen vuotta.

Vappumarssit ja -juhlat ovat kuuluneet perinteisiin myös täällä Helsingissä. Olisiko vuoden 2016 marssi ollut jo viideskymmenes. Olen marssinut ja näyttänyt omat voimani monen hyvän puolesta. Se on ollut pienin mahdollinen teko. ”Taru sormusten herrasta ” -elokuvan loppulausahduksessa sanottiin: ”Tässä maailmassa on hyvääkin, sen vuoksi kannattaa taistella”. Tämän ovat aikaisemmat sukupolvet jo aloittaneet.

”Kylvä kauneutta, kitke katkeruutta.” Näin luki auringonkukan siemenpussin kyljessä. Hyvä motto!

Kun Suomen Mielenterveysseura haki henkilöitä puhelinvastaajakoulutukseen, siis vapaaehtoisia tekemään puhelinpalvelua iltaisin. Ajattelin, tästä saattaisi olla hyvä apu työhöni ja omaan elämääni. Niihin aikoihin sisareni sairastui syöpään ja menehtyi siihen. Hän ehti tukea hakeutumistani tuohon tehtävään. Hakijoita oli 86, meistä 13 kelpuutettiin koulutukseen. Tämä oli haasteellisin tehtävä, johon olin ryhtynyt. Soittajia oli kautta Suomen ja hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Hankalat puhelut saimme antaa ammattiauttajille. Tätä jaksoin 5-6 vuotta.

Sitten tuli uusi haaste: Elämäntapaliiton ryhmävastaavan koulutus. Keskusteluryhmään sain parikseni Villen (nimi muutettu), raitistuneen geologin, jolla oli aikaisempaa kokemusta ryhmistä. Kokoonnuimme kerran viikossa. Saimme keskustelun aiheet. Muut valmistelut teimme itse. Tapaamiset oli jaettu syys- ja kevätkausille. Pyrimme ongelmia kohti ”ratkaisukeskeisesti”. En pitänyt tuosta sanaparista. Etsimme uutta ulottuvuutta. Kirjastoa piti käyttää apuna.

Kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Ville kuoli äkillisesti toisen vuoden loppupuolella. En ryhtynyt yksin jatkamaan, sillä olin tottunut toisen kanssa jakamaan ja turvautumaan. Näin se harraste päättyi. Ilokseni Tapiolassa arvostettiin näitä harrastuksiani. Osastopäällikkö antoi yhden kurssipäivän palkalliseksi vapaaksi, se oli puhelinkoulutukseen liittyvä. – Kylvä kauneutta -motto voisi sopia helpompaan harrastukseeni.

Matkailua ja yhteiskunnallista vaikuttamista

Kävin Stoassa, Itäkeskuksessa työväenopiston taidehistorian luennoilla noin 15 lukuvuoden ajan. Niissä puitteissa teimme matkan New Yorkiin vuonna 2000 ennen tornien sortumista. Käyn mielelläni taidenäyttelyissä. Sieltä voi kerätä sielulleen hiljaista kauneutta. Matkoja eri kohteisiin on kertynyt keskiverroin. Monta nuppineulaa löytäisi paikan kartalta. Laajasti ottaen Pohjoismaat, Lapin kautta Silkkitielle, Pekingiin, Israeliin, Jordaniaan (Petra), Eurooppa-kierroksia parikin, Neuvostoajan maat ja kaupungit. Ihania matkoja, joista valokuvia muistoina. Matkoilta on joku ystäväkin löytynyt.

Pitkäaikainen ystävä, jonka kanssa jaoin elämääni 39 vuotta, alkoi elämänsä loppuajalla sairastella ja tarvitsi auttajaa. Yritin vetää pulkkaa kykyjeni mukaisesti. Me vanhukset, ainakin yksin asuvat, tarvitsemme jossakin vaiheessa kummin. Miksi se on vain lasten etuoikeus? Tätä mietin suvun vauvan nimenantotilaisuudessa. Omat kummit ovat jo ajat sitten muuttaneet manan majoille.

On muistettava: lähde kotoa niin kauan kuin jalat kantaa ja pää toimii. Kolmisen vuotta olen kulkenut Työväenliikkeen kirjaston ystävien tilaisuuksissa. Hyvät luennot ja ystävät vetävät. Tämä lienee viimeinen yliopistoni. Olen innokas keskustelija. Tuon usein terveiset ruohonjuuritasolta. En pelkää soittaa eduskuntaankaan, kun oikein härnäävät. Viimeksi soitin opetusministeriöön.

Hiljakkoin luin artikkelin, jossa kerrottiin kaksostutkimuksesta. Samalla menetelmällä, jota siinä käytettiin, on jossakin päin maailmaa selvitetty jopa poliittisten asenteiden perinnöllisyyttä. Tulosten mukaan geenit säätävät sitäkin kallistutko oikealle vai vasemmalle ja sitä, miten suhtaudut maahanmuuttoon. Onko tämä vitsi. Olen valmis testiin. Toivon vereni olevan tummanpunaista.

Isän tyttö – aatteen vanki

Hyvä lukijani, olet jo matkani varrelta tehnyt havaintoja geeneistäni. Isäni jäi 2-vuotiaana orvoksi äidistään. Uusi äiti oli suorastaan ilkeä. Perheen toisten poikien pahanteot tulivat kaikki isän kontolle. Ilkeys toi monet selkäsaunat isälle. Isän alkoholinkäyttö, se vähäinenkin toi meille perheelle helvetin. Yritin ymmärtää noiden kotiolojen kautta hänen käytöstään.

Isä oli saanut tartunnan sosialismin aatesuunnasta jo 1910–1914 tienoilla Sortavalan kiviveistämöllä, missä oli puolalaisia ja venäläisiä kivityöläisiä. He sytyttivät nuoreen poikaan ikuisesti palavan unelman paremmasta maailmasta. Luulen heidän puhuneen vallankumouksestakin.

Sukulaiset hommasivat isän myyjäksi Kuopion seudulle Maaningalle. Hän suoritti Kuopiossa asepalveluksen. Sisällissodan aikaan kävivät suojeluskuntalaiset tökkimässä kylkiä kiväärinperällä ja kysyivät: ”Tunnustatteko Mannerheimin?” Jonkun aikaa kävivät, toinen myyjäpoika hermostui ja sanoi: ”En tunnusta”. Poikaa ei näkynyt sen koommin. Isä tunnusti, ei halunnut kuolla Mannerheimin vuoksi. Elämällä on vielä paljon annettavaa, ajatteli.

Kemissä asuessa isä oli esittänyt vuoden 1930 paikkeilla äidille, että lähdetäänkö Neuvostoliittoon? Viisas äitini oli vastannut, että mene sinä yksin, minä jään lasten kanssa Suomeen. Lapsia oli jo neljä, syntyneet peräkkäisinä vuosina, oli joka otrille. Onneksi viisaus voitti. Tämä ja moni muu tarina olisi jäänyt kertomatta. Isä ei tätä ottanut koskaan puheeksi. Kiitos rakkaalle äidille!

Isä lopetti työt Maaningan myymälässä vuoden 1918 alussa ja meni maanalaiseen toimintaan.

Isälläni työväenaate ja humanistisuus vahvistuivat. Hän puolusti aina heikkoja ja apua tarvitsevia. Hän oli Sosialidemokraattisen puolueen jäsen, myöhemmin SKP:n ja SKDL:n jäsen. Savonrannalla hänellä oli luottamustoimia: useita vuosia kunnanvaltuutettu ja valtuuston puheenjohtaja. Humaanisuus näkyi Punaisen Ristin, VPK:n, Urheiluseura Vauhdin ja seurakuntaneuvoston toiminnassa. Näytelmäharrastus oli myös tärkeä.

Isä kirjoitti historiallisen näytelmän ”Kuntakokous”. Oli muitakin ”terävän kynän” suunnitelmia, mutta aika loppui kesken. Kronikat olivat myös hänen ominta aluetta. Huumorin kanssa hän kronikoi puulaakihiihdoista ja hevosajoista. Kompromissit kuntapolitiikassa olivat tarpeen. Piti puhuttaa monet kerrat Helsingin herroja. Tuloksena olivat kauniit sillat, syväväylä ja uusia teitä.

Miten olisin voinut olla irrallaan tästä kaikesta? Sain hyvän henkisen perinnön. Isä ei pakottanut omia ajatuksiaan. Sain tehdä itse valintani. Tämä kaikki teki minusta isän tytön. Reppuuni tuli paljon hyvää evästä.

Miksi sanon ”Aatteen vanki”? Aate voi vangita hyvällä tavalla, kuten minulle on tapahtunut. En halua siitä vapautua. Katson tästä ”aatevankilastani” omin silmin maamme ja maailman kehitystä. Kavahdan kun tarjotaan valinnoiksi ruttoa tai koleraa. Tällaista puhuvat ne, jotka eivät koskaan kysy, mitä me haluaisimme.

Kirjailija Riitta Jalonen uudessa kirjassaan Kirkkaus, laittaa romaanin päähenkilön kertomaan, mitä on kirjoittaminen, mitä se voi ihmiselle merkitä. Päähenkilön kohdalla se oli itsensä ravistelemista paperille, ruumista nokkivien muistojen kertomista. Hyvin sanottu. Ilman ammattikirjoittajan taitoa olen sitä ravistelua ja nokkimista näille sivuille kirjoittanut.

Suomi, kaunis satavuotias, pidetään sinut siistinä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Vapaaherratar Mathilda Wreden elämäntyön painopiste sijoittui 1800–1900-lukujen taitteen Suomeen, aikaan ennen Suomen itsenäistymistä. Hänen toimintansa kuitenkin tuki tasa-arvoisen kansalaisyhteiskunnan syntyä. Wreden kansainväliset kytkökset ja hänen maineensa puolestaan herättivät myötätuntoa Suomea kohtaan 1900-luvun maailmanpolitiikan myllerryksissä. Vuosisadan kuluessa hänestä tuli kansainvälinen legenda, eräänlainen protestanttinen pyhimys, jonka esimerkillä on rohkaistu vaikeissa elämäntilanteissa olleita ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Vaasalaisesta aatelisneidosta valtakunnalliseksi vankeinhoidon toimijaksi

Vaikutusvaltaisen aatelissuvun jäsen Mathilda Wrede antautui alalle, joka oli omana aikanaan monella tavalla poikkeuksellinen. Hän koki 19-vuotiaana voimakkaan uskonnollisen herätyksen. Sen seurauksena Vaasan läänin kuvernöörin tyttärestä, luterilaisen kirkon jäsenestä tuli herätyshenkinen, evankelioiva vankilalähetti. Vuonna 1883 Wrede asteli Vaasan lääninvankilaan puhumaan vangeille Jeesuksesta ja Jumalan pelastavasta armosta. Kuvernööri-isän antama viranomaislupa vankilakäynteihin tasoitti naimattoman tyttären tietä tämän elämänuralle.[i]

Mathilda Wrede sai tukea myös Vaasan vapaakirkollisilta, joihin myös hänen veljensä lukeutui. He olivat kauan tehneet hengel­li­stä työtä vankien parissa. Liikkeen naiset tarjosivat Wredelle tärkeän mallin siitä, kuinka nainen saattoi sukupuolestaan huolimatta puhua uskostaan rohkeasti ja opastaa muita hengellisissä kysymyksissä. Tuona aikana naisen uskonnollinen puhe oli poikkeuksellista, koska luterilaisessa kirkossa naisilla oli sanankuulijan osa. Vain mies saattoi toimia pappina tai kirkonpalvelijana.[ii]

Suvun yhteiskunnallinen asema ja sen myötä tulleet verkostot avasivat Wredelle ovia muihinkin vankiloihin Suomessa. Yläluokkaisen säätyläisneidin harmitonta ja lyhytaikaiseksi uumoiltua hyväntekeväisyyttä oli hankalaa torjua. Tätä Wrede käytti epäröimättä hyväkseen. Kirjeessään ystävälleen Alba Hellmanille hän pohti Viipurin vankilaan pääsyä: ”Jos en saa lupaa linnan­päällysmieheltä, menen kuver­nööri von Daehnin luokse ja pyydän häneltä. Minä tun­nen häntä hiukan, joten hän ei kehtaa kieltää minulta pääsyä vankilaan.”[iii]

Merkittävää oli sekin, että Wreden tavoite, vankien muuttaminen uskonnollisen julistuksen avulla, sopi silloisen vankeinhoidon ajatuksiin. Uskonnolla oli tärkeä asema vankien ”parantamisessa” kunnollisiksi kansalaisiksi. Vankilapapit suhtautuivat pääosin myötämielisesti nuoren aatelistytön käynteihin, joskin osan mielestä Wrede ei ollut puhdasoppisen luterilainen. Monista maallikot olivat kuitenkin tervetullutta apuvoimaa suuren työmäärän keskellä.[iv]

Wrede saavutti suomalaisessa vankeinhoidossa puolivirallisen aseman. Häntä ei laskettu vankeinhoidon viralliseen toimijakaartiin, mutta vankeinhoidossa ja muussa yhteiskunnassa hän oli tunnettu ja monien arvostama, jopa ihailtu hahmo.

Työskentely vankiloissa päättyi kuitenkin 1910-luvulla, jolloin Wreden työskentely alkoi vallanpitäjien mielestä uhata yhteiskuntarauhaa ja -järjestystä. Hän nimittäin alkoi julkisesti vaatia uudistuksia vankien terveyden- ja sairaanhoitoon. Vaikutusvaltaiset virkamiehet näkivät tämän lisäävän sosialistivankien lakkoilua ja kapinointia laillista hallintovaltaa vastaan. Uusi venäläismielinen, kuria ja järjestystä korostanut vankeinhoidon ylitirehtööri määräsi vuonna 1913, ettei ketään vankeinhoidon ulkopuolista saanut enää päästää yksin tapaamaan vankeja. Wrede ei voinut taipua kontrolloituihin tapaamisiin vankien kanssa, joten hän lopetti vankilakäyntinsä kokonaan.[v]

Tasa-arvoisemman Suomen edistäjä

Wrede rikkoi toiminnallaan ja olemuksellaan monia aikansa säätyyn, sukupuoleen ja uskonnollisuuteen liittyneitä hierarkkisia asenteita ja edisti siten suomalaisen yhteiskunnan muuttumista tasa-arvoisemmaksi. Esimerkiksi Wreden vankilakäynnit olivat epäsovinnaisia ja totuttuja rajoja ylittäneitä. Siveän nuoren naisen ei lähtökohtaisesti ollut sopivaa tavata yksin miehiä, rikoksista tuomituista vangeista puhumattakaan. Hän myös kohteli vankeja inhimillisemmin ja henkilökohtaisemmin kuin vankilahenkilökunta, muun muassa lohduttaen ja rauhoittaen vankeja kosketuksella.

Hänen toimintansa laajeni myös sosiaalityöksi: hän alkoi muun muassa tukea taloudellisesti vankien omaisia ja vankilasta vapautuneita sekä hankki työpaikkoja. Hän ei esiintynyt vapaaherrattarena, vaan ”neiti Wredenä”, joka halusi olla ”vankien ystävä”. Sukupuolineutraali ilmaisu ”ystävä” ja koruton pukeutuminen häivyttivät vankilaympäristössä ongelmallista naiseutta ja siihen liittyneen seksuaalisuuden.[vi]

Sisällissodan aikana hän puolestaan kieltäytyi asettumasta kummankaan sotivan osapuolen puolelle. Hänen sukulaisensa ja tuttavansa kuuluivat valkoisiin ja suurin osa vankilatuttavistaan punaisiin. Pitämällä maljakossaan sekä valkoisia että punaisia neilikoita hän viestitti, että suomalaiseen kansakuntaan kuuluivat yhtälailla kaikki, poliittisista kannoista huolimatta. Hän myös pyrki auttamaan niin valkoisten kuin punaistenkin vangitsemia. Suhdanteista riippumatta hän ajoi vähemmistön oikeuksia.[vii]

Kansainvälinen maine sai heti alkunsa

Useita kieliä taitavana, aatelissäädyn edustajana ja käyttäytymistavat hallitsevana Wreden oli suhteellisen helppoa solmia tuttavuussuhteita yli autonomisen Suomen rajojen. Niinpä heti vankilatoimintansa alkupuolella hänellä oli suoria henkilökohtaisia kontakteja erityisesti Ruotsin, Englannin ja Venäjän herätyskristillisiin piireihin. Näitä suhteita vahvisti hänen 1890-luvulla Ruotsin kautta Englantiin tekemänsä matka.

Voikin sanoa, että Wrede solahti helposti yhdeksi verkonsilmukaksi oman aikansa samanhenkisten kristittyjen muodostamaan kansainväliseen verkostoon. Siihen kuului ihmisiä, jotka kannattivat lähetystyötä ja aktiivista kristillis-sosiaalista auttamistoimintaa.

Tieto hänen harjoittamastaan vankien julistus- ja sielunhoitotyöstä levisi verkoston jäseniltä toisille. Jo vuonna 1909, ennen yhdenkään häntä koskevan kirjan julkaisua, Wrede sai ihailijapostia muun muassa Intiasta. Tieto hänen ihmisarvoa esillä pitävästä humaanista työstään oli levinnyt kaukaiseen Kalkuttaan, Metodistilähetyksen ylläpitämän orpokodin lähettinaisille.[viii]

Humaanin elämänasenteen ja rauhantyön edistäjänä

Wreden ystävä ja asuintoveri Evy Fogelberg julkaisi vuonna 1920 ensimmäisen kirjansa ystävästään. Fångarnas vän. Drag ur Mathilda Wredes liv och verksamhet sisälsi tuokiokuvia itsensä yhteiskunnan heikompien hyväksi uhraavan aatelisnaisen elämästä. Teos antoi impulssin ensimmäisen laajasti kansainvälisen Wrede-kirjan syntyyn. Vuotta myöhemmin Fogelbergin kirjan pohjalta nimittäin julkaistiin tanskalaisen kirjailija Ingeborg Maria Sickin teos. Se käännettiin pian saksan, ruotsin ja ranskan kielille. Sittemmin kirjasta on otettu lukuisia painoksia eri vuosikymmeninä ja se on käännetty useille kielille. Tuorein on Bratislavassa eli Slovakian pääkaupungissa vuonna 2001 painettu slovakiankielinen versio.[ix] Humaanin elämänasenteen ja kristillisen lähimmäisenrakkauden tarina Wreden elämästä löi läpi yli kielirajojen.

Kansainvälistä mainetta lisäsi niin ikään osallistuminen kristilliseen rauhantyöhön. Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan kauhut sekä oman kansan kahtiajako saivat Wreden kiinnostumaan Kansainvälisestä Sovintoliitosta (International Fellowship of Reconciliation, IFOR). Se oli ensimmäisen maailmansodan alla perustettu kristillinen tunnustusten välinen pasifistinen järjestö, joka vastusti asepalvelusta ja korosti Kristuksen rakkautta rauhan synnyttäjänä.

Wrede otti osaa järjestön Hollannissa ja Tanskassa pidettyihin kokouksiin. Rauhantyöhön osallistumisen ja kristilliseen ylioppilaslähetykseen liittyvien puhujamatkojensa kautta hänen maineensa levisi edelleen. Englanninkieliselle maailmalle tieto Wreden vankeinhoidollisesta toiminnasta ja työstä heikompien hyväksi välittyi rauhantyössä tutuksi tulleen Lilian Stevensonin vuonna 1925 laatiman Wrede-kirjan avulla.

Sovintoliiton edustajat halusivatkin Wreden esimerkin avulla osoittaa, että kuten eri yhteiskuntaluokista tulevien oli mahdollista auttaa ja rakastaa toisiaan, samalla lailla oli mahdollista edistää rakkautta ja säilyttää rauhaa kansojen kesken. Wreden toiminta oli sovellettavissa kansainvälisiin ja rotujen välisiin konflikteihin. Hän osoitti luokkarajat ylittävää humaania ja kristillistä ihmisrakkautta käytännössä, mikä oli tie rauhaan.

Stevensonin kirja pyrki siis Wreden esimerkin avulla luomaan toivoa ja uskoa rauhan mahdollisuuteen tulevaisuudessa ja osoittamaan konkreettisia keinoja toimia konfliktitilanteissa.[x]

Suomi-kuvan ja Suomea kohtaan tunnetun myötätunnon välineenä

Wreden kristillis-sosiaalinen toiminta rakensi Suomi-kuvaa maailmalla monella tavoin 1900-luvun aikana. Sitä edistivät muun muassa hänestä julkaistut uudet kirjat sekä toinen maailmansota ja Suomen tukala asema Neuvostoliiton puristuksessa.

Hänen elämäntyötään käytettiin esimerkiksi kuvaamaan suomalaisia ranskalaisille ja herättämään näissä myötätuntoa Suomea kohtaan. Pariisin Pyhän sydämen Hengen seurakunnan Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys järjesti talvisodan jälkeen, huhtikuussa 1941 Suomi-illan, koska oli huolissaan ”kauniista, urhoollisesta ja kristitystä Suomesta”. Ilta aloitettiin Maamme-laululla ja Suomen historiasta ja elämästä kertovilla esitelmillä. Sen jälkeen luettiin otteita Kalevalasta ja kuunneltiin Sibeliuksen musiikkia. Kaksi esitelmää muodostivat loppuillan kohokohdan. Toisen nimi oli ”Suomi: Kristillinen kansa” ja toisen ”Eräitä suuria persoonallisuuksia: Mathilda Wrede”. Ohjelma päättyi Maamme -lauluun.

Jälkeenpäin pariisilaiset kirjoittivat suomalaiselle sisaryhdistykselleen illan aikana kerätyn kolehdin tulleen toimitetuksi Suomen suurlähetystöön. Lisäksi he totesivat: “Ystävyytenne on vain lisännyt ihailuamme maatanne kohtaan, jonka suuri koettelemus on tuonut ilmi, miten yksimielisiä olette. Soisin Teidän tietävän, kuinka yleisesti Teitä rakastetaan täällä. – – – Aiomme nyt levittää muille niitä tietoja jotka suuresti iloiten olemme saaneet kauniista, urhoollisesta Suomesta.” [xi]

On selvää, että Suomea kristillisenä maana ja Mathilda Wredeä -käsitelleiden esitelmien tarkoituksena oli osoittaa kristityille pariisilaisnaisille suomalaisten olevan uskonnollisuutensa ja sen synnyttämän yhteiskunnallisen aktiivisuuden takia arvostettavia ja siten myös myötätunnon ja konkreettisen rahallisen tuen arvoisia. Olihan talvisodan voittoisa Suomi tässä katsannossa maantieteellisesti tärkeässä asemassa. Suomen itärajan takana kun alkoi uskontoon kielteisesti suhtautuvan ja kristittyjä vainoavan kommunistisen valtion alue.

Uskonsankarina sarjakuvissa ja esimerkkinä tyttökirjoissa 1900–2000-lukujen taitteessa

Vuosituhannen taitteen kummallakin puolella Wrede nostettiin saksan- ja ranskankielisissä julkaisuissa ”protestanttisten uskonsankarien” joukkoon muun muassa säveltäjä Johann Sebastian Bachin, metodistikirkon perustaja John Wesleyn ja reformaattori Jean Calvinin rinnalle. Julkaisuilla haluttiin selvästikin vahvistaa protestanttisen uskontulkinnan asemaa modernissa maailmassa.[xii] Modernin sarjakuvan genre tarjosi tähän sopivan keinon, jolla tavoiteltiin luultavasti nuoria ja nuoria aikuisia.

Vuonna 2002 Moody Bible Institut julkaisi USA:ssa tyttökirjan, jonka avulla pohjois-amerikkalaisia nuoria tyttöjä pyrittiin ohjaamaan vastuulliseen elämään niin oman elämänsä valintojen kuin toisten ihmisten suhteen. 1800-luvun sääty-yhteiskunnassa eläneen aatelisneidin toiminnan ja hänestä rakennetun kristityn naisen ihanteen ajateltiin soveltuvan myös modernissa digimaailmassa elävien tyttöjen kasvatukseen. Vuosituhannen alussa hänestä myös julkaistiin ranskankielisiä sarjakuvia lapsille.[xiii]

Vielä 2000-luvun puolellakin Wreden legendaksi muuttuneella hahmolla on siis nähty olevan kasvatuksellista käyttöarvoa. Hänen esimerkkinsä avulla on pyritty rohkaisemaan ja tukemaan nuoria kristillisessä elämässä. Häntä on käytetty torjumaan maallistumista, etääntymistä Jumalasta ja hengellisyydestä niin Yhdysvalloissa kuin ranskankielisellä alueella Euroopassa.

Vuosituhannen vaiheessa Wrede noteerattiin myös maailmanhistorian naisia esittelevässä englanninkielisessä ensyklopediassa.[xiv]

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että Mathilda Wrede on yksi ulkomailla laajimmin tunnettuja suomalaisnaisia. Vaasalaisen aatelisneidin uskonnollisesti motivoitunut toiminta on jättänyt pitkän jäljen, joka elää vielä yli 150 vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

[i] Antikainen 2004a, 25, 41.

[ii] Antikainen 2004a, 30-37.

[iii] Antikainen 2004a, 45, 49-51.

[iv] Antikainen 2004a, 52-53, 80-93, 117-128.

[v] Antikainen 2004a, 150-173.

[vi] Antikainen 2004a, 47, 69-74. Naisilta vaaditusta siveydestä ja naisten mahdollisuuksista osallistua seksuaalisuutta ja perhe-elämää koskeneeseen yhteiskunnallis-poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon 1800-1900-lukujen taitteessa esim. Markkola 2002, eri kohdin.

[vii] Antikainen 2004b.

[viii] SLSA Wredeska släktarkiv M. Wreden kirjeenvaihto; Antikainen 2004a,

[ix] Fogelberg 1920a ja b; Sick 1922.

[x] Stevenson 1925, Antikainen 2004a ja b.

[xi] Kotia kohti 3–4, 5/1940 ja 1/1941; Antikainen 2006, 150.

[xii] Lochen 1989.

[xiii] Dick 2002; Mathilda Wrede 1 ja 2.

[xiv] York 2002.

Lailan iloisen nuoruuden varasti sota, ja vanhuuden mukavat päivät vei Alzheimerin tauti. Siinä välissä hän kasvatti kuusi lasta ja eli täyden elämän. Vähän menestystä ja iloja, liian paljon menetyksiä ja suruja.

Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen syntyi Kemissä kahdeksan kuukautta isänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen 11.5.1921. Lydia äiti lohdutti itseään sanomalla, että Laila on Isakin viimeinen lahja hänelle. Lailasta oli mukava olla isän viimeinen lahja, vaikka hän ei sen merkitystä äidilleen oikein ymmärtänytkään. Lailalla ja hänen sisaruksillaan ei koskaan ollut isää, mutta Kuivaniemellä olivat äidin vanhemmat vanhaisä ja vanhaäiti, joiden luona Laila, Allan, Sirkka ja Vieno viettivät monia kesäisiä viikkoja. Maalla olivat myös vanha Janne-eno ja nuoret enot Eemeli, Hannes ja Väinö. Tätejä olivat Jenni ja Ella. Mari-täti oli Amerikassa ja lähetti sieltä kirjeitä ja paketteja. Kaikki sukulaiset kävivät usein Lailan kotona Kemin kaupungissa. Lailan äiti, Lydia Lyttinen, oli kauppias ja leipuri. Kun Laila oli pieni, he asuivat isossa puutalossa Maantiekadun (myöh. Valtakatu) varrella, jossa oli myös pieni myymälä. Sitä hoiti myymäläapulainen, kun äiti kulki myymässä leivonnaisia torilla, markkinoilla ja Veitsiluodon ja Kuusiluodon sahasaarilla. Kun Laila oli kymmenvuotias, hänen paras kaverinsa Terttu perheineen katosi yllättäen eräänä yönä. Myöhemmin Terttu kirjoitti Lailalle kirjeitä Petroskoista. Toinen Lailan elämää mullistava asia oli se, että äiti joutui myymään heidän talonsa ja kaikki kauniit huonekalutkin. He muuttivat Ruutinrannalle vuokrataloon, eikä heille enää otettu kotiapulaista.

Nuoruusikä

Laila kävi kansakoulun loppuun, eikä suostunut äidin ja Allanin houkutuksesta huolimatta menemään oppikouluun. Rippikoulun käytyään Laila lähti äidin avuksi Veitsiluodon tilikopperolle ja talvella Rovaniemen markkinoille. Laila oli aina ollut mielellään tiskin takana, ja hänestä kehittyi näppärä myyjä. Pian hän sai työpaikan Suhosen konditorian myyjättärenä. Sieltä hänet löysi konttoriinsa Pohjois-Suomen tukkukaupan johtajatar. Lailasta varttui kaunis nainen; suuret harmaat silmät, ystävällinen hymy ja hoikka, sopusuhtainen vartalo. Ja ne sääret, niihin miesten huomio helposti kiinnittyi, kun Laila käveli aina korkeakorkoisilla kengillä. Laila rakasti kauniita vaatteita, kenkiä ja laukkuja ja tuhlasi aluksi kaikki palkkarahansa ylellisyyksiin, joihin hänen äidillään ei ollut varaa. Laila tanssi mielellään. Hän pääsi Allan-veljen mukana tansseihin kuusitoistavuotiaana. Kemin Pirtillä hän tapasi tulevan puolisonsa, Erkki Erikssonin. He rakastuivat tulisesti. Laila ajatteli komeaa Erkkiä koko ajan, kun ei voinut olla tämän kanssa. Hän haaveili omasta kodista ja lapsista Erkin kanssa. Erkki lähti armeijaan syyskuussa 1938.

Rakkaus eli ja vahvistui kirjeissä

Kirjeet kulkivat, ja lyhyet lomat Erkki vietti Lailansa kanssa. Erkki palasi Kemiin asepalveluksesta elokuussa 1939. Rakastavaiset ehtivät olla yhdessä vain kaksi viikkoa, kun Erkki kutsuttiin takaisin armeijan palvelukseen ja lähetettiin Viipuriin rakentamaan linnoituksia. Suomi valmistautui sotaan. Tyttöystävät, morsiamet ja vaimot alkoivat pitkään jatkuvan odotuksen. Talvisota alkoi, ja Erkki lähetettiin rintamalle puolustamaan maatamme. Kun se sota oli sodittu, Erkki Vilhelm Eriksson ja Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen vihittiin avioliittoon Kemissä heinäkuussa 1940. Laila oli onnellinen vaimo ja odotti jo esikoistaan. Seija Sinikka syntyi tammikuussa 1941. Laila oli äiti koko sydämestään, hän oli aina rakastanut lapsia.  Nuori perhe ei ennättänyt kovin pitkään perhe-elämää viettää, kun Erkille tuli kutsu kertausharjoituksiin kesäkuun alussa 1941. Lomia oli vähän, joten molemmat ikävöivät toisiaan ja kirjoittivat kirjeitä. Laila oli juuri täyttänyt 20 vuotta. Hän meni pian takaisin työhönsä. Sisar hoiti vauvaa kotona. Erkki oli äärettömän mustasukkainen kauniista vaimostaan, kun saksalaiset sotilaat miehittivät Kemin kaupunkia ja omat miehet olivat rintamalla. Laila toimi Lottana, eikä vilkuillut vieraita miehiä. Siitä huolimatta Erkki oli huolissaan. Sodan jatkuessa Erkki käytti yhä enemmän alkoholia, ja lomille tullessaan hän oli usein ärtynyt ja riidanhaluinen.

Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin

Seuraava lapsi, Pirkko Anneli, syntyi maaliskuussa 1943.  Sitten tuli ensimmäinen poika ja rauhanajan lapsi, joka kuitenkin menehtyi seuraavana päivänä kesäkuussa 1945. Laila ja Erkki järkyttyivät kotona syntyneen lapsensa kuolemasta ja surivat poikaa. Päätettiin yrittää uudelleen. Eeva-Liisa syntyi elokuussa 1946 ja kauan odotettu poika, Seppo Allan, marraskuussa 1947. Erkki kävi työssä Kemi-yhtiön tehtailla. Laila hoiti kotia ja lapsia huolellisesti. Hän taisteli ikuisen rahapulan kanssa, sillä tehtaan työläisen ansiot eivät riittäneet perheen menoihin. Erkki rakasti Lailaa ja lapsiaan, mutta oli pettynyt itseensä, kun ei pystynyt parempiin ansioihin. Viina soi lohdutuksen, ja joskus Erkille tuli pitkiä ryyppykausia. Köyhyys johti riitoihin. Erkin pinna paloi helposti, ja hän oli väkivaltainen.

Yksinhuoltaja  

Laila ymmärsi jo poikavauvan kuoleman jälkeen, että heidän elämänsä ei korjaantuisi. Erkki ryyppäsi ja oli ilkeä ja väkivaltainen juovuksissa. Laila lähti Seijan ja Pirkon kanssa äitinsä luo. Erkki itki heidän peräänsä, vannoi rakkauttaan ja nouti heidät takaisin kotiin, ja lupasi taas jättää viinan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun lapsia oli neljä, ja Laila mustelmilla Erkin lyönneistä, tuli apuun sisarenmies Martti. Hän auttoi Lailaa muuttamaan lastensa kanssa perheelleen juuri rakentamansa talon vinttihuoneisiin. Sieltä Laila ponnisti työelämään, myyjättäreksi kaupungin liikkeisiin. Avioero oli raskas ja häpeällinen, siitä oli vaikea toipua. Lapset, joiden vuoksi hän oli viipynyt niin kauan väkivaltaisessa liitossa, voivat aivan hyvin ja sopeutuivat pian Hepolahden omakotialueelle.

Rakkauden kaipuu

Erotessaan Erkistä Laila oli vasta 27-vuotias. Erkki kävi katsomassa lapsia ja vannoi vielä rakkauttaan Lailalle. Eihän Lailankaan sydän sille hyvälle Erkille ollut kylmennyt, mutta takaisin yhteiseen kotiin hän ei enää lähtenyt. Vähitellen he alkoivat elää omaa elämäänsä. Erkki löysi pian lohduttajansa ja perusti uuden perheen. Laila seurusteli vuosia oululaisen puusepän, Erkki Heiskasen kanssa. Laila koki syyllisyyttä ja häpeää ja piti suhteen salassa vuosikausia. Kun hän tuli raskaaksi, he menivät naimisiin. Koko perhe muutti Ouluun. Tällä Erkillä oli Keijo-niminen poika edellisestä avioliitostaan. Uusi vauva syntyi 20.2.1957 ja sai nimen Kari-Pekka. Lailalle alkoi uusi elämä Oulussa kuuden lapsen äitinä. Toimeentulo oli edelleen niukkaa, mutta rakennuksilla työskentelevä Erkki ei tuhlannut palkkaansa viinaan. Lapset kävivät koulua ja Laila hoiti kuopusta ja kotia. Elettiin onnellista työläisperheen elämää.

Yrittäjinä ja yhteiskunnan vaikuttajina

Erkki perusti puusepänverstaan Iskon teollisuusalueelle. Samalle tontille rakennettiin myöhemmin oma talo. Erkki ja Laila olivat Sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä ja mukana paikallistoiminnassa. Työväen ja etenkin lasten hyvinvointi olivat Lailalle tärkeitä asioita. Hänestä tuli Nuorten Kotkien kerhonjohtaja. Kari-Pekka oli kasvanut kouluikään ja isommat lapset kävivät kotona vain opiskelujen lomassa. Seija ja Pirkko olivat perustaneet jo perheet. Laila lähestyi 50 vuoden ikää, ja elämä tuntui hyvältä. Sitten verstaan työt vähenivät ja lopulta yritys teki konkurssin. Laila piti kesäkahvilaa Kuusisaaressa muutamana kesänä ja sai pätkätöitä muotiliikkeistä talvisin, mutta myyjän pienellä palkalla asiat eivät paljoa korjaantuneet. Pitkäaikaisen stressin seurauksena Erkki sairastui vakavaan sydän- ja verenpainetautiin, johon haki apua liian myöhään. Hän sai sairauseläkkeen ja oli kotona kun Laila kävi työssä. Laila sai vakituisen työpaikan Sokoksen tavaratalon myyjänä, jossa oli eläkkeelle asti.

Onnettomuus

Lailan ja Erkin kuopus, Kari-Pekka, oli 17-vuotias koululainen ja ajeli kaikki matkansa polkupyörällä. Huhtikuun 17 päivänä 1974 Kari-Pekka lähti kotoaan huolettomasti keltaisella Jopolla. Meni vain kymmenen minuuttia, kun poliisit olivat ovella. Erkki tajusi heti, että jotain peruuttamatonta oli sattunut. Hän sai sydänkohtauksen, kun kuuli poikansa jääneen auton alle kahdensadan metrin päässä kotoaan. Mitään ei ollut tehtävissä Kari-Pekan pelastamiseksi, mutta Erkki vietiin sairaalaan. Poliisit hakivat Lailan Sokokselta kesken työpäivän. He kertoivat pojan kuolleen ja veivät Lailan sairaalaan Erkin luo. Maailma pysähtyi, koko elämä tuntui romahtavan. Laila soitti tyttärelleen. Hänen kolme lastaan tulivat sairaalaan ja hakivat osastoa, jossa pikkuveli olisi. Kari-Pekka oli kaikille rakas, eivätkä he heti ymmärtäneet, että kuolleita ei tuoda sairaalaan. Ystävällinen lääkäri ohjasi Lailan aikuiset lapset osastolle, jossa Laila oli miehensä vuoteen äärellä. Erkki pääsi kotihoitoon, mutta suru ja katkeruus pojan menettämisestä heikensivät hänen terveyttään. Erkki Heiskanen menehtyi 8.12.1974. Lailan suru oli niin suuri möykky hänen sisällään, ettei hän voinut edes puhua siitä. Hän jähmettyi työhönsä, asiakaspalvelijan ystävälliseen rooliin, jossa ei muistettu omia asioita. Se auttoi häntä selviytymään, pysymään hengissä ja jatkamaan elämäänsä taas uusista lähtökohdista. Laila ehti olla Osuusliike Arinan Sokoksen tavaratalon palveluksessa noin viisitoista vuotta ja toimi siellä pitkään myös luottamusmiehenä.

Suru silmissään

Laila oli 53-vuotiaana menettänyt ensin perheen koko omaisuuden, sitten nuoruusikäisen poikansa ja samana vuonna vielä aviomiehensä, joka oli vasta 51-vuotias. Laila muutti konkurssissa menetetystä talosta aravayksiöön. Elämä jatkui työssä ja lasten perheiden elämää seuratessa. Vähitellen Laila sai säästetyksi rahaa isomman asunnon hankkimista varten. Kaksio Oulun keskustassa oli hänen haaveensa kaikkina Kaukovainion yksiössä viettäminään vuosina. Laila kalusti asuntonsa kauniiksi ”prinsessan kodiksi”. Lapsista, heidän puolisoistaan ja seitsemästä lastenlapsesta oli iloa, mutta myös murhetta. Pojan vaimo kuoli nuorena syöpään ja vanhimman tyttären poika menehtyi auto-onnettomuudessa 19-vuotiaana. Jokainen uusi suru muistutti Lailaa Kari-Pekan kuolemasta. Hän suri omia ja lastensa menetyksiä ja kaipasi miestään, kun vanhuus alkoi lähestyä ja yksinäisyys masensi mieltä.

Unohduksen tauti

Oltuaan kymmenen vuotta eläkkeellä Lailan muisti alkoi pettää, ja hän eksyi kaupungilla. Aivan heti hän ei hiiskunut asiasta lapsilleen, mutta sitten tytöt veivät hänet lääkäriin. Lailalla todettiin Alzheimerin tauti. Se ei edennyt kovin nopeasti, mutta oli hänelle ja hänen läheisilleen ikävä kokemus. Lailasta tuli pelokas ja epäluuloinen, ja se aiheutti paljon ongelmia. Koska Laila oli fyysisesti terve ja hyväkuntoinen, hän ei koskaan saanut laitoshoitopaikkaa, vaikka koki elämänsä uhanalaiseksi ja yksinäiseksi kauniissa kodissaan. Lapset pitivät yhteyttä ja huolehtivat äidistään parhaan kykynsä mukaan. Laila eli 84-vuotiaaksi ja ehti isomummiksi neljälle lapselle. Vauvoista vietiin valokuvia Laila-mummin kirjahyllylle. Hän oli aina rakastanut lapsia. Laila Heiskanen kuoli Oulussa 12.9.2005 neljän lapsensa saattelemana.

Ypäjä ja Ilomatsi

Olen tottunut lainkäyttöön jo pienestä pitäen. Isästänikin käytiin oikeutta. Vuonna 1922 tuli voimaan uusi lapsenruokkolaki ja minun tapaukseni on varmaan ensimmäinen Humppilan käräjillä. Kuuntelen äitini helmoissa kun tuomari sanoo: ”Tyttöhän on ihan näköisenne, eikös olisi parasta tehdä sopimus sovinnolla?”

Renki Väinö Korpilon ei auta kuin suostua, ja hän maksaa kerralla sovitun summan. Sillä rahalla pystyn käymään juuri ja juuri keskikoulun. Siihen se koulunkäynti sitten kuitenkin tyssää, kun elatusrahat loppuvat. Onneksi pääsen vapaaoppilaaksi Yrjö Oksasen kuuden viikon kunnalliskurssille Tampereelle ja sitä kautta eteenpäin.

Vuonna 1935 sitten saan ällistyksekseni virallisen kirjeen Ilomantsin kunnankirjurilta: ”Ilmoitan täten, että neiti on valittu tänne kirjanpitäjäksi. Täällä on kyllä sähkövalo, joten neidin ei tarvitse pimeyttä pelätä. Sähköä ei kyllä anneta kuin kello yhteentoista asti illalla.”

Pääsen omaan asuntoon ja olen vapaa. Päivällä en kylällä näe kuin komeita poikia – rajavartiostossa on niitä vielä lisää. Ja yöllä on – valot pois! Muuta en ehdi harrastaa kolmeen vuoteen. Kaveria vaihdan kuin mustalainen hevosta, välillä on kaksikin poikaa saatolla, mutta kämpilleni en niitä päästä.

Ansalan Sakariin olen tosissani rakastunut. Saku on paatunut porvari, niin kuin melkein kaikki muutkin paikalliset pojat. Muistoksikin se antaa minulle IKL:n rintamerkin. Miten semmoisen porvarin kanssa työläislikka voisi perheen perustaa? Päätän lähteä karkuun ja alan etsiä uutta työpaikkaa muualta.

Janakkalaan ja naimisiin

Vuonna 37 haen Janakkalan kunnan auki ollutta kirjanpitäjän paikkaa ja kirjoitan hakemuksestani Etelä-Hämeen sosialidemokraattien piirisihteerille Toivo Aaltoselle pyytäen suositusta. Tämä innostuukin kehumaan minua kovasti Janakkalan silloiselle napamiehelle, niin ikään sosialidemokraatille, kansanedustaja Otto Marttilalle. Tulen valituksi 16 hakijan joukosta ja muutan kunnantalon yläkertaan, kunnantalon mäelle Turenkiin. Asumisolot paranevat hurjasti; on paitsi sähkö yötä päivää, myös vesijohto ja viemäri. Politiikkaa siis alusta loppuun koko aikuisikäni.

Heti Turenkiin tultani Ilmarisen Jussi pyytää minua mukaan sosialidemokraattiseen nuoriso-osastoon ja saman tien liityn myös työväenyhdistykseen. Sakkia on paljon mukana ja toiminta vireää, hyvä kisällilauluporukkakin. Esiinnytään pitkin pitäjää sosialidemokraattien juhlissa. Jokaisesta on esittelysäkeet erikseen.

”Lyyli Lyylilällä, kirjanpitäjällä,

selvänä on kunnan varat, meno- sekä tulosarat.

Kirjat joita käyttää, numeroilla täyttää.”

Samana vuonna tulee Lasse elämääni. Lauri Aalto on 32-vuotias sadan prosentin invalidi. Molemmat jalat paloivat muuntajaa maalatessa 21-vuotiaana ja ne amputoitiin puolesta reidestä. Turengin demarit hommaavat sen Janakkalaan toimistosihteeriksi. Se on demareilta hyvä valinta. Lassella on hyvät hoksottimet ja se on nopea konekirjoittaja, toimii monen järjestön sihteerinä ja kopio työväennäyttämön roolivihkojakin tuosta vain. Päässälaskutaito on ilmiömäinen ja kirjanpitoakin se osaa enemmän kuin minä, kunnan kirjanpitäjä. Lassesta tulee kuitenkin minun ainoa alaiseni.

Meillä synkkaa työasioissa heti hyvin. Minä komennan ja Lasse tekee kiltisti niin kuin minä sanon. Naapuriksenikin se tulee kunnantalon yläkertaan ja ystäviä ollaan siviilissäkin. ”Neiti saa kuunnella tätä minun radioitani kolme päivää, pitää käydä uusia proteeseja sovittamassa Helsingissä.”

Minulle tulee joskus ankara migreeni, mikä saattaa kestää päivän ja välillä kaksikin. Silloin Lasse tarjoutuu hieromaan. Minä istun selin lattialla sen tekojalkojen välissä ja se hieroo päätäni ja hartioitani. Lasse kuuntelee radiotaan minun puolellani yhä useammin, hieroo särkevää päätäni, harjaa tukkaani ja pitää ukkosella sylissään. Kolme vuotta kumminkin menee ennen kuin minä sitä pidemmälle päästän.

Maaliskuussa 1941 käyn Hämeenlinnassa lääkärissä ja Allan Austin allekirjoittamassa paperissa lukee: ”Täten todistan, että kirjanpitäjä Lyyli Lyylilä on raskaana”. Todistus on tarpeen, jotta saan suuremmat korttiannokset. Saman tien me päätetään mennä naimisiin, kun kerran lapsikin on tulossa.

* Linkki Työväen arkiston digitoituihin dokumenttiin ”Lyyli Aallolle 7.3.1941 myönnetty, raskauden vuoksi maidon ja voin lisäannoksiin oikeuttava lääkärintodistus.” Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Lapset

Syksyllä 1941 syntyy Heli-Maija. Me ei Lassen kanssa kumpikaan tiedetä lastenhoidosta yhtikäs mitään, mutta jotenkin siitä alkuun päästään. Lapsia siunaantuu lopulta neljä.

Esakin syntyy kotona vuonna 1945 ja Lasse on pojasta tosi pollea. Esa pitää kakarana mieluiten paikattuja ja vanhoja vaatteita. Niissä rytkyissä oli tietysti hyvä rypeä Peltosen Okun ja Varpulan Voten kanssa joka rotkossa, minkä löytävät ja hyvähän se on, ettei ole koko aikaa uusia vaatteita mankumassa.

Ari syntyy viisi vuotta myöhemmin keisarinleikkauksella, johon olemme molemmat hilkulla kuolla. Jo ihan vauvasta Ari ja vain 4 kuukautta aiemmin syntynyt Salmen Heikki ovat hyvät kaverit. Heikki on Ailin ja Nikun kolmas ja nuorimmainen niin kuin Arikin meillä ja Heikistä tulee minun kummipoikani.

Muuten mukavia poikia molemmat, mutta ehtivät tehdä paljon pahaakin. Minä niille hunsvoteille aika usein remmiä joudun antamaan niitten kolttosista, molemmille, Aili kun on aivan liian hyväluontoinen ja pehmeä. ”Tule sinä Heikki ensimmäiseksi, kun olet rohkeampi”, minä sanon. Sehän tulee vaikka Ari yrittää pöydän alla pidätellä. Heikistä tuleekin myöhemmin kunnon mies, opettaja ja Turengin kansakoulun rehtori.

Nuorimmainen Taru syntyy kotonamme, kun minä olen jo 40-vuotias ja olen varmaan viimeisiä kotisynnyttäjiä Janakkalassa.

Perhe-elämä jää toiseksi

Työ ja yhteiskunnalliset riennot vievät paljon aikaa, eikä energiaa tahdo riittää perheen pyörittämiseen. Vuosien varrella yritän erilaisia konsteja, mutta aika laihoin tuloksin.

Turengin kantakirjaston otin hoitaakseni jo 1939. Esan syntymän jälkeen yritän saada Lassea tässä iltahommassa edes vähän auttamaan. Se on nimitetty hoitamaan myös kamreerin virkaa, kun Arvo Soinila kaatui sodassa, eikä muka ehdi. Suutun ja kirjautan johtokunnan pöytäkirjaan ilmoitukseni: ”Kantakirjastonhoitaja ilmoitti, ettei hän voi syksyä 1949 kauempaa enää hoitaa Janakkalan kantakirjastoa, sillä hänen avio-onnensa on vaarassa sortua, kun hänen miehensä ei suvaitse yhtään auttaa häntä kirjastonhoidossa, eikä hän yksin ehdi.”

Sen verran Lassekin hätkähtää, että meille hommataan kotiapua. Vähän ennen Arin syntymää saamme onneksemme kotiapulaiseksi nuoren, mutta topakan tytön, Eila Härkösen. Hän auttaa kotitaloudessamme seitsemän seuraavan vuoden ajan.

Mutta yhteiskunnalliset tehtävätkin lisääntyvät. 1950-luvun alussa olen Turengin kansakoulun johtokunnassa, Hämeenlinnan tyttökoulun johtokunnassa, Janakkalan kunnansairaalan johtokunnassa, tuberkuloositoimikunnassa, kirjastolautakunnassa ja kansakoululautakunnassa vieläpä puheenjohtajana vuodesta 1952, kun kansakouluja rakennetaan ympäri pitäjää.

Makaan vielä Tarun kanssa lapsivuoteessa, kun Lehtosen Helvi tulee tuomaan Turengin työväenyhdistyksen naisjaostolta komeaa kukkapuskaa ja sanoo: ”Asetettiin sinut kokouksessa valtuustoehdokkaaksi.”

Vuonna 1958 tulen kaiken kukkuraksi valituksi eduskuntaan ja perheasiat jäävät viikonloppujen varaan. Lassenkin työ on koko ajan muuttunut vaativammaksi, kokouksia on pyhät arjet miltei joka päivä ja kaksi parhaana.

Naapurimme, kenkäkauppias Veikko Vilkman toteaakin asiakkailleen sattuvasti: ”Tuolla Aallolla on tapana, että heti kun lapset kävelemään oppivat, ne työnnetään ovesta ulos vaan, kunnantalonmäelle.”

Lyyli Aallon puhe ”Sosialidemokraattisten naisten tavoitteet kunnallispoliitikassamme” vuodelta 1959 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Työtä demarinaisissa

Meillä Turengin työväenyhdistyksen naisjaostolla ei ole koskaan rahapulaa. Jos rahat käyvät vähiin, järjestämme kunnon humpat. Arpajaisiakin on tavan takaa, niihin pitää vain tehdä voittoja kuten leipomuksia, nukkeja, tyynyjä, vihtoja tai kauralyhteitä.

Eduskunnassakin myyn naisjaoston arpoja, vaikka sellainen on ehdottomasti kielletty. Arpajaisvoitot jaan aina seuraavalla viikolla suoraan edustajien vaatekaappeihin eteisaulassa. Yllättäen kaikki voittajat ovat vihaisia. ”Mitä helvetin sytykkeitä sä oikein työntelet ihmisten kaappeihin?”

Aina gentlemanni vuorineuvos Uuno Takkikin sanoo: ”Sovitaanko Lyyli, että ostan kyllä arpojasi, kunhan lupaat, ettei niillä voita!”

Vuoden 1960 alusta lähtien toimin 19 vuotta myös koko Etelä-Hämeen vaalipiirin naisjaoston puheenjohtajana. Kun aloitan, kassa on tyhjä. Puheenjohtaja-aikanani järjestämme kuusi suurta näyttelyä eri puolilla vaalipiiriämme, Hämeenlinnassa, Riihimäellä ja Forssassa. Niistä saamme hyvin rahaa. ”Ukkopiiri yrittää päästä niistä päättämään, näistä meidän keräämistä rahoista.”

Turengissa naisjaosto päättää mainostaa omilla rahoillaan minua, omaa puheenjohtajaansa 2000 markan mainoksella. Siitä tulee työväenyhdistyksen johtokunnalta nootti, ettei niin olisi saanut tehdä.

Lyyli Ahon puhe ”Eevojen osa aatamien yhteiskunnassa ” Valkeakoskella vuodelta 1967 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Ukkojen määräily rupeaa kyllä kaikkia meitä aktiivisia akkoja niin tervaamaan, että paras into väkisinkin laantuu. Minua sapettaa ja ajattelen, että hommaan piruuttani naispiirin puheenjohtajan nuijaksi puiset miesten vehkeet, jossa pallit on nuijana! Jospa ukot vähän säikähtäisivät. Mutta hommaamatta se kumminkin jää.

Minulle ne eivät kuitenkaan mitään mahda. Demarinaisten näyttelytoiminta kun toimii samalla myös erinomaisena vaalimainontana. Minä saan 1966 eduskuntavaaleissa yllättäen Etelä-Hämeen sosialidemokraateista suurimman äänimäärän, lähes 8000 ääntä, vaikka olen vain pahasisuinen akka pikkukylästä, Turengista. Se panee ukot miettimään hienojen teorioiden lisäksi käytännön kenttätyön merkitystä. Köyhiä pitää tavata ja kuunnella, jotta pystyy niitten asioita ajamaan, minä sanon niille.

Lyyli Aallon puhe Tampereella Epilepsiaviikon avajaisissa vuodelta 1977 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Kehitysvammalaki

Yksi niistä asioista, joita koko eduskunta-aikani ajan, on kehitysvammaisten aseman parantaminen. Se on minusta sivistysvaltion mitta, miten se näitä kaikkein heikoimpiaan kohtelee. Eihän vammaisuus ole kenenkään oma valinta.

Teen lakialoitteen, jonka mukaan valtionapu vajaamielislaitosten rakentamiseen tulisi pakolliseksi. Minä sanon pöntöstä: ”Pitäisikö teillä kaikilla olla omassa perheessänne kehitysvammainen lapsi, ennen kuin tällaisen selvän asian tajuatte.”

Erkki Huurtamo on valtionvarainministerinä ja kiroaa eduskunnan kahvilassa minulle: ”Perkele, ymmärrätkö sinä ollenkaan, että se maksaa valtiolle ainakin 40 miljoonaa markkaa vuodessa tästä eteenpäin.” Minä en sen puheita säikähdä vaan sanon sille yhtä tylysti: ”Perkele, ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä merkitsee vaikeasti vammaisen lapsen hoitaminen kotona?” Riemullani ei ole rajoja, kun aloite meneekin kirkkaasti läpi.

Lassen lähtö

Lassen kanssa meillä menee hyvin, kun minä olen entistä tiiviimmin valtakunnan politiikassa ja Lasse hoitaa kunnan asioita.

Politiikka on kuitenkin raaka laji. Minä otan asiat aina kovin henkilökohtaisesti ja toimin aina sorrettujen puolella enempiä ajattelematta, tuntojeni mukaan. Ajan aina asiaani kaikella tarmolla ja perääntymättä. Se on toisaalta voimavara, mutta toisaalta suorasukaisuuteni on kirous ja saan tietysti siipeeni tämän tästä. Lassella on aina jokin rakentava, usein humoristinenkin näkökulma saamiini kolhuihin ja pahimpiinkin riitoihin. Hän saa minut lauhtumaan, suhtautumaan asioihin enemmän asioina ja pystyn kotona lataaman akkuni entistä kovempiin taistoihin. Leijonankesyttäjäksihän ne Lassea kylällä nimittävät, eivätkä varmaankaan syyttä!

Lyyli Aallon puhe Turengin työväentalolla vuodelta 1968 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Vuoden 1971 alussa Lasse on juuri jäänyt hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle, kun hän menehtyy aivoverenvuotoon sitkeästä taistelustaan huolimatta. Lasse on poissa ja minä olen jäänyt yksin! Hukutan suruni työntekoon.

Hämeenlinnan keskussairaala

Hyvin varustetun suursairaalan saaminen Hämeenlinnaan on koko maakunnan ja sen kehityksen kannalta elintärkeätä. Asia pantiin vireille 1960-luvun puolivälissä ja minäkin kuulun Kanta-Hämeen Keskussairaalan liittohallitukseen jo vuodesta 1967. Hanke etenee vaikeasti ja putoaa taas kerran valtion budjetista vuodelle 1972.

Me kaikki etelähämäläiset kansanedustajat kiiruhdamme liittohallituksen puheenjohtajan Kössi Salon johdolla hätiin. Minä jätän asiasta yhdessä sovitun aloitteen ja koko valtionvarainvaliokunnan sairaalajaosto kutsutaan Aulangolle pehmitettäväksi. Pöytä pannaan koreaksi ja minä sanon isäntäporukan miehille: ”Yhtään muijaa ei sitten pöydässä istu, kun tanssi alkaa. Naiset tämän asian ratkaisevat vaikka te ukot muuta luulette.” Jaoston vierailu menee ihan käsikirjoituksen mukaan. Kommunistien Irma Rosnellkin kuiskaa kokoomuksen Torsti Sipilälle: ”Ihana mies, mutta mädässä puolueessa.”

Aloite Hämeenlinnan keskussairaalan suunnittelusta vuodelta 1971 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Ja arvatkaa mitä? Edustaja Aallon aloite nro 145 hyväksytään valiokunnassa yksimielisesti. Paljon muitakin mutkia matkalla on. Minä joudun pistämään silloisen valtionvarainministerin, Johannes Virolaisenkin seinää vasten. Asiat saadaan kuitenkin sovittua ja meistä tulee Jussin kanssa hyvät ystävät loppuiäksemme. Hämeenlinnan keskussairaalan rakentaminen saadaan alkuun lopulta 1973. Silloin järjestetään peruskiven muuraustilaisuus ja Aulangolla taas semmoiset hilut päälle, että ne muistetaan!

No, ehkä ne muistettiin vähän liiankin hyvin ja oikeuskanslerikin tutki asiaa. Mutta eihän kukaan terveenä jaksa semmoista älytöntä rääkkiä, missä mekin silloin oltiin, jollei välillä saa rentoutua ystävien kanssa. Ei kaduta pätkän vertaa, sanokoon oikeuskansleri mitä tahansa.

Moottoripyörävero

1970-luvun puolivälissä ollaan moottoripyöräveron kimpussa. Hallitus on saanut päähänsä, että moottoripyörä on nuorten surmanloukku ja niillä ajelu pitää saada loppumaan korkeilla veroilla. Motoristeille tulee hätä ja ne ryhtyvät vaalipiireittäin valistamaan kansanedustajia. Riihimäen Kahvakoplan Jyri Tengman saa minutkin liikkeelle. Eduskuntaryhmässä ukot naureskelevat, että nahkatakit ovat vetäneet Lyyliä retkuun.

Motoristeja pyydän teettämään liitossaan oman näkemyksensä mukaisen, kohtuullisen verolakiesityksen ja tuomaan sen heti minulle. Eduskunnan ukoillakin alkaa puntit tutista. Ne pyytelevät jo aloitetta minulta, että kyllä se on, Lyyli, parempi viedä eteenpäin miehen nimissä. Pankaa vaan pojat nimenne siihen omani perään, ellei puoluetoimistonne kiellä, minä virnuilen! Tämä aloitteeni on ainoa, joka sinä vuonna hyväksytään tiukasta budjettisopimuksesta poiketen!

Lyyli Aallon puhe eduskunnassa moottoripyöräilijöiden puolustustukseksi 1975 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Vuonna 1977 saan Suomen Moottoriliiton hopeisen ansiolevykkeen ja Turengin Moottoripyöräkerhon, hienon kuparisen jäsenmerkin. Riihimäen Kahvakoplan juhlissa olen monasti kaupunginjohtajan kanssa kunniavieraana. Pojat vievät moottoripyörän perässä ajelulle – ja lehdissä leviävät kuvat kuusikymppisestä Aallon Lyylistä moottoripyörän tarakalla nuorta nahkapukupoikaa likistämässä.

Eduskunnasta luopuminen

Kun demarinaiset saavat eduskuntavaaleissa 300 000 ääntä, minä ehdotan naista valittavaksi edes yhdeksi eduskuntaryhmämme varapuheenjohtajaksi. Ehdotustani kannattaa ainoastaan Arvo Salo ja ehdotukseni puolesta äänestää vain neljä edustajaa – siis minun ja Arvon lisäksi kaksi muuta – vaikka naisiakin ryhmässä on 9. Nuoremmat ovat nöyrempiä ja luulevat, että puoluejohtoa lipomalla pääsee nopeammin ministeriksi, maaherraksi tai muihin palkkiovirkoihin.

Sanon minä vaan, että siinä on likoilla vielä kieli ruvella, nuoltavana on niin monet saappaat ja perseet ja kuka tietää mitä muuta!  Minä en sellaiseen mielistelyyn usko, enkä pystykään sen puoleen. Miina Sillanpää on suoraselkäisyydessään aina ollut ihanteeni kaikessa poliittisessa toiminnassa. Mutta sillä suoraselkäisyydellä minä olen omassa puolueessani kuin norsu lasikaupassa. Tunnen suurta helpotusta heti, kun päätän olla asettumatta ehdolle 1979 maalisvaaleissa.

Vuonna 1982 lähden minäkin vielä mukaan presidentin valitsijamiesvaaleihin, kun Mauno Koivisto saadaan demareiden ehdokkaaksi. Keksin mielestäni hyvä iskulauseenkin: ”Anna sinä minulle, niin minä annan Manulle”. Valituksi tulen – ja niin tulee Manukin!

Lyyli Aallon puhe ”Tarvitaanko eduskunnassa naisia?” Toijalassa vuodelta 1974 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

 Janakkalan Osuuspankki

Osuuspankki on Janakkalassa nykyään mahtipankki, eikä sitä kukaan ihmettele. Tullessani Janakkalaan on toisin. Kunnan tilejä hoidetaan Janakkalan Säästöpankissa. Nehän narisevat ja marisevat jatkuvasti, että kunnan kassan hoito aiheuttaa paljon lisätyötä, josta ei makseta. Minua riepoo jatkuva marmatus ja vuonna 46 kunnan varat päätetäänkin siirtää silloin piskuiseen Osuuskassaan. Sinne valitaan johtajaksi erittäin fiksu mies, Eino Turpeinen. Pankista tulee kunnan kasvun moottori. Siitä alkaa ennennäkemätön kasvu sekä pankissa että kunnassa, Lassen kanssa Eino pelaa hyvin yhteen.

Eino myös oivaltaa, että ukkojen pitää päästä pois kotoaan ryyppäämään, kokouksiin ja jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin. Välillä ne tuovat Lasseakin kotiin Aulangolta kuin enkeliä Hugo Simpergin maalauksessa.

Aarne Rantala on Turpeisen seuraaja pankinjohtajana ja pankki jatkaa kasvuaan. Aarnen kanssa minulle syntyy pitkäaikainen, lämmin ystävyys. Se on köyhistä oloista ja isätön niin kuin minäkin. Kummankin itsetunto on lapsena kolhiintunut ja kaipaamme hyväksymistä ja kehuja, vaikkei kumpikaan sitä tunnusta. Minä tuen Aarnea äidillisesti sen korpivaelluksella viinamäen puolellakin. Raitistuttuaan Aarne vuorostaan taluttelee minua iltariennoista kotiin nukkumaan, niin kuin kiltti poika eksynyttä äitiään.

Politiikkaa 70-kymppisenä

Minua on nimitelty vuosien varrella aika moneksi, parhaat ehkä Demareiden Eduskuntaryhmän Ainoa Mies ja Eduskunnan Rouva Suorasuu. Haapasen Seppo otsikoikin tekemänsä 70-vuotishaastatteluni Suomen Sosialidemokraatissa huhtikuussa 1986:”Kunnallisneuvos Lyyli Aalto on Janakkalan Rautarouva.” Sepon kanssa on mukava tehdä juttua, kun se on tuttu poika, Oivan ja Typyn keskimmäinen ja meidän poikien leikkikaveri jo pienestä pitäen. Enkä minä vieläkään pistä kynttilää vakan alle.

• Meillä ei ole sitten Tannerin päivien ollut oikeita talousosaajia puolueessa.

• Puoluetta johtavat nuoret maisterit eivät ymmärrä työläismuijien asioita, näpertelevät sukunimilakien ja muun joutavan kanssa ja vastustavat lasten kodinhoidon tukemista.

• Oma lahtelaisministerimme Matti Luttinen pitää vaihtaa. Kovalla työllä saatiin oma ministeri ja nyt se petturi ajaa Hämeen läänin jakoa.

• Väliportaan hallintoa ei pidä paisuttaa vaan purkaa. Se on hirvittävää rahan tuhlausta ja aluepoliittista peliä, jossa Kepu voittaa aina.

Ei tullut kehuja puoluetoimistosta, mutta varsinkin vanhemmalta puolueväeltä kylläkin!

Lehtileikekopioita Lyyli Aallon 70-vuotishaastatteluista löytyy Työväen arkistosta. Linkki aukeaa uuteen ikkunaan.

Loppua kohti

Jos ottaa vähän naukkua, ei kolota polvia eikä lonkkia yöllä. Vanhetessa kulkeminen on mennyt entistä kömpelömmäksi, joten saattoapu onkin ihan paikallaan. Kunnan napamiehet minua tässä yhtenä iltana saattelevat kotiin ja Ilmarisen Killu auttelee ihan petiin asti. Fiksuna miehenä peittelee ja toivottelee hyvää yötä. Sen naama kyllä venähtää, kun minä sanon viltin alta, että kyllä Rantalan Aarne yleensä vetää villahousut jalasta, ennen kuin lähtee.

Ikke koira on minun uskollinen ystäväni pikku hiljaa lyhenevillä lenkeilläni. Lehtimiehille minä kyllä sanon: ”Mulla on, kuulkaa, 16-vuotias petikaveri. Koira nimittäin nukkuu aina samassa sängyssä”. Pojallekin sanoin: ”Kun minä kuolen, saatte panna Ikken samaan hautaan.” Poika kysyy: ”No, entäs, jos Ikke kuolee ensin, pannaanko sut sitten sen kanssa samaan hautaan?”

Ei me Ikken kanssa samaan hautaan kuitenkaan menty. Siinä kävi niin kuin poika epäili, Ikke kuoli, mutta minä jäin vielä odottamaan vuoroani, ikävissäni.

Muistosanat Lyyli Aallon siunaustilaisuudesta Janakkalan kirkossa 1990 on talletettu Työväen arkiston digitaaliseen tietokantaan. Linkki aukeaa uuteen ikkunaan.

Klikkaa auki Lyylin ura -taulukko

Sauli ja Mertta Kentalan seitsemästä lapsesta vanhin, Irma Lahja syntyi viattomien lasten päivänä 1929 Kaustisella. Hänet vihittiin 1954 Vaasassa Tauno Emil Oskar Rewellin kanssa. Tauno Rewell toimi 1960-luvulla maan suurimpiin rautakauppoihin kuuluvan Vaasan Teräksen toimitusjohtajana. Hän oli vuosikymmenten ajan tunnettu hahmo Pohjanmaan ja Vaasan elinkeinoelämässä ja sai ansioistaan kauppaneuvoksen arvon.

Irma Rewell edusti urheilukilpailuissa Vaasan Vasamaa lajeinaan 100 metrin juoksu, aitajuoksu ja pituushyppy. Hänen voitontahtonsa oli erityisen vahva: Rewell lähti aina kisaan voittamaan. Tarmokas ja määrätietoinen nainen oli jo nuorena lahjakas. Rewell opiskeli Helsingin yliopistossa liikuntatieteitä ja toimi opintojen jälkeen vuosina 1957–1990 Vaasan yhteiskoulun liikunnan ja terveysopin vanhempana lehtorina. Opettajana hän oli tiukka, mutta persoonallinen ja kannustava. Hän korosti erityisesti arkiliikunnan merkitystä. Naisten aseman ajaminen iskostui oppilaisiin jo varhain tyttöjen oman liikunnanopettajan toimesta. Opettaja Rewell kehotti äänestämään naisia.

Vaasan Ooppera

Irma Rewell lauloi jo opiskeluaikana opereteissa Etelä-Suomen kaupungeissa. Hän opiskeli musiikkia yksityisesti Itävallan Salzburgissa sijaitsevassa Mozarteumissa, Siennan musiikkiakatemiassa Italiassa ja myös Tukholmassa.

Rewell perusti Vaasan Oopperan vuonna 1956. Näin Vaasan Ooppera on toiseksi vanhin maakuntaooppera Suomessa heti Tampereen jälkeen. Vaasan voimanainen tunnettiin tarkoista korvistaan, sillä hän löysi suuren määrän uusia, kyvykkäitä laulajia. Oopperassa on alusta pitäen valmistettu ooppera vuotta kohti, joskus jopa kaksi. Oopperaan haluttiin myös tilata ja kantaesittää uusia kotimaisia oopperoita. Teosvalinnoissa pyrittiin vaihtelevuuteen.

Rewell tuotti yli 80 oopperaa, lauloi päärooleja, toimi libretistinä, ohjasi ja tilasi seitsemän kotimaista teosta pohjalaisten historiasta sekä johti yhdistyksen toimintaa. Ooppera Toivo Kuula – keskeneräinen sinfonia kantaesitettiin 2006 Vaasan kaupungin 400-vuotis- ja Vaasan Oopperan 50-vuotisjuhlateoksena. Rewellille erityisen läheinen lottaooppera Isänmaan tyttäret kantaesitettiin Ilmajoella. Irma Rewell järjesti kaiken kaikkiaan yli 200 esitystä.

Ilman Irma Rewellin taiteen ja talousasioiden tuntemusta, johtamiskykyä, ideointia, toimintatarmoa ja innostusta ei Vaasan Ooppera olisi menestynyt sillä tapaa, mistä se tunnetaan ja arvostetaan valtakunnallisesti.

Carmen

Oopperan perustaja tunnettiin erityisesti roolityöstään Georges Bizet’n Carmen-oopperan Carmenina. Teos valittiin oopperan ohjelmistoon 1960, sillä Rewell oli kuin luotu rooliin. Juuri Carmen teki Vaasan Oopperasta tunnetun. Esityksiä tehtiin kaikkiaan 30. Vierailut suuntautuivat muun muassa Suomen Kansallisoopperaan ja Uumajaan. Carmen on myös Suomen ensimmäinen suoraan televisioitu ooppera.

Suomen Kulttuurirahasto

Professori Rewell toimi 30 vuotta Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston palveluksessa, muun muassa asiamiehenä. Hänen näkemyksensä mukaan maakuntarahaston oli tuotettava myös omaehtoista kulttuuria. Näin syntyivät esimerkiksi Latomeri -sävellyssarja ja Oiva Ketonen -seminaari. Irma Rewell oli vahvasti isänmaallinen ja pohjalainen.

Sivutoimet

Kokoomuspoliitikkona Irma Rewell toimi Vaasan kaupunginvaltuutettuna, kaupunginhallituksen jäsenenä ja monissa muissa luottamustehtävissä. Hän perusti vuonna 1969 englanninkielisiä leikkikouluja Suomeen ja teki aloitteen kielikylvystä sekä oli perustamassa Suomen Oopperaliittoa ja toimi sen puheenjohtajana vuosina 1969–1972.

Kuuntele ja katsele Katariina Korkmanin teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakcEdlRVFBMVJiaVk/view

Karkeassa rohdinpuvussaan, piikkomekossa, seitsemäntoistavuotias Alma Mäkelä lähti vuoden 1916 syksyllä kävelemään seitsemän kilometrin taivalta Rotmosta ison tien varteen. Ilmajoelle Perhosta poikkimain tuohon aikaan taisi kulkeminen olla hieman vaivalloista. Muun kaipaavan kotiväen joukosta Alman veljen vaimo kertoi seuranneensa matkan etenemistä metsänreunaan asti ajatuksin, että mitenkähän tuo lapsiraukka maailmalla selviää. Hän kertoi eläessään minulle Alman sen aikaisesta tavallisesta kotikutoisesta vaatetuksesta. Alma oli matkalla karjanhoitokouluun. Sieltä hän valmistui vuonna 1919.

Työura alkoi samana vuonna Kauhajoen tarkkailukarjakkona, seuraavana vuonna alkoi kahdeksanvuoden pesti karjatalousneuvojana Keski-Pohjanmaan Maanvijelysseurassa. Nuo vuodet olivat työntäyteisiä. Yhdessä kiertävää maatalouskoulua johtavan agronomin kanssa he muun muassa keräsivät jäseniä paikallisiin karjantarkkailuyhdistyksiin pitkin pitäjiä, parhaimmillaan tai pahimmillaan miten tuon nyt ottaa, heinäpelloilta mustepullon ja -kynän laukustaan loihtien, tarkoituksenaan saada isännät nimikirjoituksellaan sitoutumaan yhdistyksiin. Pidettiin myös kaksiviikkoisia karjanhoitokursseja, kiertävä koulu kun oltiin.  Ne päättyivät yleensä iltamiin sunnuntaina. Uusi kurssi uudessa kylässä alkoi taas maanantaina. Työaikalaki ja sen edellyttämät vapaapäivät taisivat olla tuntematon käsite.

Kun Alma Mäkelä sai kutsun valtakunnalliseen Sianjalostusyhdistykseen neuvojaksi vuonna 1929, kuului maakunnan lehmistä jo 32 prosenttia tarkkailuyhdistykseen ja alueella oli yli sata sonniosuuskuntaa, joista suuri osa oli Alma Mäkelän ja kiertävän maatalouskoulun johtajan, agronomi Aino Sepän perustamia. Mahtoi siinä, keskipohjalaiseni tuntien, joskus vitsiä piisata nuorten naisten innosta moiseen. Niin juuri, innosta ja asiaansa perehtymisestä, siitä Almaa kiiteltiin kaikissa toimissaan myöhemminkin.

Katselen edessäni noihin aikoihin ihan valokuvaamossa otettua kuvaa hänestä ja ihmettelen, miten taloudellisena tunnettu Alma  on raskinut moiseen turhamaisuuteen sortua. Siinä hän istuu vasen käsi löyhässä nyrkissä tummaan mekkoon pukeutuneena, valoisa katse eteenpäin kohdennettuna. Sellainen hän oli vielä yhdeksänkymppisenäkin. Aikansa naiseksi hän oli jo tuolloin tehnyt melkoisen työrupeaman, mutta matka sen kuin jatkui ja vauhti kiihtyi.

Alma viihtyi vain vuoden täyspäiväisesti sikojen parissa.

Hän palasi takaisin rakastamalleen köyhälle Keski-Pohjanmaalle Karjanjalostusyhdistys ISK:n neuvojaksi. Toiminta-alue ulottui osin Pohjois-Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen. Tässä hommassa vierähti neljätoista vuotta. Kiertäessään maakunnan syrjäisimmätkin kolkat ja nähdessään naisten aseman kylissä hänestä alkoi löytyä varsinainen naisasianainen. Hän alkoi työnsä ohella puhua naisosastojen perustamisesta olemassa oleviin organisaatioihin. Niitä alettiin perustaa ja myöhemmin ihan uusiakin. Hänen kaikkiaan yli kaksikymmentä työvuottaan keskipohjalaisen karjatalouden parissa noteerattiin korkealle. Sanoivat, että ”Almalla oli perusteelliset tiedot karjataloudesta. Hän oli erittäin esiintymiskykyinen henkilö ja innostava asiansa esittäjä. Hän oli myös syvästi kiintynyt omaan kotiseutuunsa ja sen ihmisiin ja halusi toimia kaikin voimin näiden elämänolojen parantamiseksi. On selvää, että keskipohjalaisen vahvan karjatalouden yksi ehkä merkittävin eteenpäin viejä ja perustuksen luoja oli juuri Alma Mäkelä ja hänen innostava ja voimakas toimintansa sen hyväksi”. Almalla oli myös mittava lista luottamustoimista eri järjestöissä niin maakunnan kuin valtakunnan tasolla, aina Kesi-Pohjanmaan Kotieläintenhoitajien Liiton monivuotisesta puheenjohtajuudesta valtakunnantasoisen Lomayhtymän pitkäaikaiseen varapuheenjohtajuuteen. Tämä osallistuminen oli alkanut, ajan tapaan jo varhaisina nuoruusvuosina, mistäpä muualta kuin kylän, Möttösen nuorisoseuran johtokunnan jäsenyydestä.

Mutta niinhän se on, että yhden jos jättää niin toinen jo ottaa. Naisen asema maaseudulla oli saanut Alman kiinnostumaan puoluepolitiikasta. Vuoden 1944 huhtikuun alusta hän huomasi tulleensa kutsutuksi Maalaisliiton järjestösihteeriksi ja seuraavana vuonna myös Maalaisliiton Naisten sihteeriksi. Työ Naisten parissa valikoitui sittemmin hänen tehtäväkseen, aluksi toiminnan organisoinnissa, myöhemmin pääsihteerinä, päämääränä naisten osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Ei ollut ihan helppoa saada naisia päättäjiksi. Hän jalkautui itse ympäri maata perustamaan Naisten paikallisosastoja kulkien junalla ja ennenkaikkea polkupyörällä tuhansia kilometrejä vuositasolla. Tässä hommassa hän tuli tulokseen, että niin kauan kun ei ollut pelkoa, että joku nainen saattaisi nousta kunnanvaltuustoon tai jopa kansanedustajaksi puhallettiin yhteen hiileen, mutta auta armias jos todella alkoi näyttää, että näin oli käymässä. Silloin alkoi kissanhännän veto.

Näiltä ajoilta saamme lukea järjestön historiikistä Alman puhujan ja valistajan taidoista. Hän oli loistava puhuja ja hänellä sanotaan olleen kyky soveltaa puheensa paikallisten olojen ja tilanteiden mukaan tummalla syvällä äänellään selvin lauserakentein ja painotuksin. Hän ei kirjoittanut kuulemma puheitaan koskaan, ne vain suoltuivat hänen huuliltaan kiinnostavina kokonaisuuksina. Niiden kuuntelemiseen ei tarvinnut erikseen motivoitua, niitä vain kuuli ja kuunteli.

Almalla oli sormensa pelissä myös Maalisliiton Naisten ja sittemmin Keskustanaisten järjestölehti Avaimen synnyssä, jopa lehden nimi oli hänen ehdotuksensa. Lehdestä hän toivoi naisten yhteiskunnallista herättäjää. Alma Mäkelä toimi Avaimen päätoimittajana vuosina 1949-65 ja 1966-67.

Kun työura päättyi vuonna 1964 oli valtakunnassa jo huomattava määrä vaikuttajanaisia. Alma jäi eläkkeelle muttei joutilaaksi, moneen tarvittiin. Vielä vanhainkodissa hän perusti taloon lehden ja oli sen itseoikeutettu päätoimittaja, lajissaan maan vanhin kertomansa mukaan.

Yhteistyökykyisenä humaanina ihmisenä hän ajautui lukemattomiin yhdistyksiin ja järjestöihin niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Sen lisäksi hän opiskeli koko elämänsä ajan. En ymmärrä mistä hän repi ajan kaikkeen tekemäänsä. Konttoriopistoa, kirjanpitoa, keskikoulukurssit ruotsi, suomi, ainekirjoitus, historia ja paljon paljon muuta. Muistan hänen ruotsinkielen ”jatko-opintonsa” omanlaisenaan YYA-sopimuksena. Lauantaisin saapui Alman viihtyisään kotiin parempiakin päiviä nähnyt, lievästi laitapuolta kulkeva suomenruotsalaisnainen. He puhuivat ruotsia iltapäivän, nainen sai ehkä viikon ainoan lämpimän ateriansa ja Alma oppi kuullun ymmärtämistä. Hänellä oli kotonaan melkoisen paljon kirjoja, etten sanoisi kirjasto, mistä hän lahjoitti meille sukulaislapsille aina käydessmme kirjoja halumme mukaan. Hänen mentyään ei mennyt vain kirjasto, vaan jotakin paljon enemmän. Hänen historian tuntemuksensa oli loistava, asiakokonaisuudet vuosilukuja myöten tulivat viimeisiin vuosiin asti kuin apteekin hyllyltä.

Sitten oli olemassa vielä sukututkija-Alma. Tiedot kotimaisista lähteistä kartoitettuaan hän istui kymmeniä, ellei peräti satoja tunteja Ruotsin valtion arkistoa penkomassa päästen kirjeopiston keskikoulukurssin ruotsinkielentaidoillaan aina 1400-luvulle asti sukumme vaiheissa. Moottorina hän toimi myös sukuyhdistystämme perustettaessa vuonna 1963. Kysyessäni häneltä, oliko  karjakon ammatilla mitään tekemistä sukututkimuksen kanssa sain topakan vastauksen ”totta kai”. Sama polveutumisoppi se on karjallakin, siellä vain ollaan joutuisampia.

Alma oli lähtöisin neljätoistalapsisesta perheestä, itse naimaton, mutta meitä sisarusten lapsia oli yli viisikymmentä. Meidät ja vielä lapsemme hän tunsi nimeltä, hyvä ettei muistanut vielä syntymäaikojakin. Olimme kaikki hänen heimoaan. Hän oli iloinen jokaisen pienestäkin menestyksestämme. Erikoisen hyvillään muistan hänen olleen jos, sitten kun ammattikouluja alettiin perustaa, joku oli sinne päässyt.

Hänen sosiaalisuutensa riitti myös taloudellisiin uhrauksiin. Nuorimmalle veljelleen hän kustansi maamieskouluopinnot. Lie kuitenkin ollut lievä pettymys, kun pojasta tuli tinuri. Sukuyhdistys sai huomattavan summan, pienemmistä lahjuksista en edes tiedä. Itse sain häneltä lahjaksi kansakorkeakouluvuoden. Sielllä  kuulin ainoan kerran hänen julkisesti esiintyvän, aiheenaan maaseudun vesijohtoistaminen. Tuli selväksi niin ruosteiset vedet kuin naisten ämmänlängillä hierretyt olkapäät ja talvisin kuivuvat kaivot.  Sen kuulemisen perusteella voin yhtyä muihin hänen puhujanlahjojensa kehujiin. En tiedä mikä oli syy tai toive kohdallani opintojeni kustantamiseen muu kuin köyhyyteni, sitä hän ei koskaan tuonut julki. Mutta jos hän minusta politrukkia oli toivonut, niin pieleen meni, tuli jotain aivan muuta.

Alma(Alama)

Sitkeä, vaatimaton nainen, jonka jouluateriakin käsitti vain ruisleipää ja rasvasilliä, jonka rakkaussuhteista ei suvulle tietoja herunut ja joka oli omaksunut kristillisen elämänmenon. Varsinainen Alma-friidu niin kuin serkkuni häntä kutsuivat. Yhdeksänkymmentäyksivuotiaana Alma  maakuntalehden koko sivun käsittävässä kirjoituksessaan jätti keskipohjalaisille perinnöksi ajatuksen, etteivät päästäisi rahaa ja vaurautta mielensä yksinvaltiaaksi. Jos niin tapahtuu meistä tulee ahneita saalistajia.

”Olen keskustalaisen kodin kasvatti ja isällä oli luottamustehtäviä kunnan tasolla. Opiskeluaikana aktivoiduin yhteiskunnallisesti ja kokeilin vähän aikaa myös kokoomusta, koska silloinen poikaystäväni oli kokoomuslainen. Harjoittelin julkista vaikuttamista kirjoittamalla kolumneja alueen valtalehteen, Keskisuomalaiseen.

Vuonna 2000 sekä SDP että kokoomus pyysivät minua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Luin puolueiden ohjelmia netistä ja vertailin niitä keskenään. SDP:n ohjelma oli parempi, ja niin lähdin ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin sitoutumattomana demarien listalta. Vuosi sen jälkeen liityin jäseneksi puolueosastoon.

Tärkeintä SDP:n toiminnassa ja omassa poliittisessa ajattelussani on puolustaa pieniä ja heikompiosaisia, kuten lapsia. Työssäni erityisluokanopettajana näin monia esimerkkejä siitä, miten yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaikuttaa perheisiin. Myös naisten lähtökohdissa oli paljon korjaamisen varaa.

Jämsänkosken demariyhdistyksellä oli toimiva naisjaosto, jonka puheenjohtajaksi minut valittiin. Olin myös ensimmäinen nainen, joka nousi Jämsänkosken kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi, tosin vain kaksivuotiskaudeksi 2004-2006. Sain kunnallisvaaleissa niin paljon ääniä, ettei minua voitu sivuuttaa, mutta toiseksi kaksivuotiskaudeksi tehtävään valittiin mies.

Sosiaalitädit pitävät yhteiskuntaa pystyssä

SDP:ssä, kuten muissakin puolueissa, naiset ovat usein parhaita ääniharavia, ja heitä pitäisi valita johtaviin tehtäviin samassa suhteessa. Mutta jos näin tehtäisiin, syttyisi sotatila, sillä miespoliitikot ovat tottuneet saamaan paikkansa kannatuksesta riippumatta.

Omassa puolueessa on vielä aika paljon äijämeininkiä. Niin paljon energiaa on käytetty sen pohtimiseen, onko esimerkiksi SDP nykyään kukkahattutätien puolue. Keskustelu kiihtyi juuri silloin, kun SDP kierrätti ministeritehtäviä ja valtioneuvostoon nousi kaksi nuorta naista.

Tasa-arvotyötä tarvitaan edelleen meilläkin. Tämän todistivat muun muassa perussuomalaisten Timo Soini ja Juho Eerola, jotka kimpaantuivat naisten nostamisesta ministerivirkoihin ja syyttivät SDP:tä duunareiden unohtamisesta. Ilmeisesti naisenergiassa ja kukkahattutädeissä on jotain todella pelottavaa!

Suomessa työtä tekevät yhtä lailla miehet ja naiset. Suomalaiset naiset ovat kokopäivätöissä toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa ja synnyttävät silti enemmän lapsia kuin Etelä-Euroopan kotiäiti-kulttuureissa. Naiset tekevät suurimman osan julkisen sektorin matalapalkkaisesta hoiva- ja opetustyöstä sekä palvelualoilla.

Miten kapea-alainen se monien vieläkin hellimä käsitys onkaan, että duunari on mies, joka työskentelee tehtaassa. Tämän päivän pienituloiset, raskaan ja aliarvostetun työn tekijät ovat useimmiten naisia: lastenhoitajia, kirjastoapulaisia, sairaanhoitajia, opettajia. Perussuomalaisten halveksumat ”sosiaalitädit” pitävät suomalaista yhteiskuntaa pystyssä.

Lama-Suomella ei ole varaa jättää naisten lahjakkuutta käyttämättä

Ajan tiukkapipoisesti tasa-arvon huomioimista kaikessa päätöksenteossa. Olen siis naisten, mutta ennen kaikkea tasavertaisuuden asialla. Olin myös jäsenenä eduskunnan miesverkostossa viime kaudella, kun toimin eduskunnan naisverkoston puheenjohtajana ja yritimme löytää yhteisiä toimintamuotoja ja tavoitteita.

Olen itse kokenut sukupuoleen perustuvaa syrjintää opiskelemaan pyrkiessä. Hain Joensuun yliopistoon venäjän kielen koulutusohjelmaan, mutta jäin pisteen päähän enkä tullut valituksi. Jos olisin ollut mies, olisin päässyt sisään.

Näyttää siltä, että naisten on vaikeampi päästä etenemään paikallistasolla, kunnanvaltuustoissa ja -hallituksissa, vaikka luulisi, että siellä heidän olisi helpompi vaikuttaa. Valtakunnanpolitiikassa naiset ovat olleet mukana niin pitkään, aina presidentin ja pääministerin tehtäviä myöten, että siihen on alettu tottua, mutta kuntapuolella laahataan jäljessä.

Viime kunnallisvaaleissa naisia valittiin valtuustoihin vain vähän yli kolmannes eli 36,7 prosenttia. Kunnanvaltuustojen puheenjohtajista naisten osuus on vieläkin pienempi. Kuntaliiton tilastoista käy myös ilmi, että naisten osuus on noussut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana vain noin 10 prosenttia, ja etenkin 2000-luvulla kasvu on ollut hidasta.

Vaikka suomalaiset naiset ovat tänä päivänä korkeammin koulutettuja kuin miehet, on miesten osuus johtotehtävissä huomattavasti suurempi. Yrittäjistä naisia on vain kolmannes, pörssiyritysten hallitusten jäsenistä noin 18 prosenttia ja niiden johtoryhmissä naisten osuus on vain 16 prosenttia.

Ministeriöiden johdossa naisten osuus 28 prosenttia, kuntien ja kaupunkien johdossa 84 prosenttia on miehiä. Palkansaajajärjestöjen jäsenistä yli puolet on naisia, mutta niiden johdossa 70-75 prosenttia on miehiä. Onneksi valtion yhtiöiden hallituksissa liki 40 prosenttia on naisia ja kansanedustajistakin jo liki puolet.

Mitä nämä luvut sitten kertovat yhteiskunnastamme? Suuri osa väestömme lahjakkuudesta uskalletaan jättää käyttämättä. Juuri nyt kun me eniten tarvitsemme luovuutta ja kaikkia kykyjä ja lahjakkuuksia, jotta selviämme tästä taantumasta, mikä työelämässä ja koko yhteiskunnassamme on meneillään. Meillä ei ole varaa menettää osaamista minnekään.

Suomen talouden suunnan kääntäminen ylöspäin edellyttää hyvää ja tasa-arvoista työelämää. Tärkeää on, millaisen kuvan annamme työelämästä nuorille. Jokaiseen tehtävään pitää valita osaavin henkilö, ei sopivin mies tai nainen.

Vaikka äitiys ei ole uran este, kiitos hyvän päivähoito- ja perhevapaajärjestelmän, voi nuori äiti joutua syrjityksi työhönottotilanteessa. Työnantaja saattaa valikoida työväkeään sillä perusteella, että valitsee mieluummin vanhemman naisen tai miehen, jotta säästyisi perhevapaiden kustannuksista.

Epävakaa talous kaatuu maailman naisten niskoille

Palkkatasa-arvo on Euroopan demarinaisten tämänvuotisen kampanjan teema, joka julkistettiin juhannusaattona Sofiassa järjestetyssä vuosikokouksessa. Edustin kokouksessa Suomea ja Euroopan demarinaisia, joiden varapuheenjohtaja olen. [Toim. huom. teksti on julkaistu vuonna 2013.]

Pidän teemaa Suomessakin merkittävänä ja ajankohtaisena, sillä railo miesten ja naisten palkkojen välillä on edelleen huolestuttava. Miesten ja naisten palkoissa on 20 prosentin ero. Emme voi ollenkaan röyhistellä palkka-asioilla Euroopan alueella, vaan olemme melko ikävässä valossa. Esimerkiksi Unkarissa eroja on onnistuttu kuromaan kiinni määrätietoisilla toimilla.

Haluammekin ottaa oppia niistä Euroopan maista, jotka ovat onnistuneet kohentamaan naisten asemaa palkkojen suhteen. Suomalainen samapalkkaohjelma ei ole vielä näkynyt käytännössä. Demarinaiset peräänkuuluttaa konkreettisia tekoja, jotta sukupuolten välisiä palkkaeroja saataisiin kurottua umpeen. Ensisijaisesti kaivataan toimia hallitukselta.

Taannoinen vasemmiston naisryhmien ja tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäen tapaaminen ei kuitenkaan herättänyt paljon toivoa. Emme saaneet luotettavia vastauksia siihen, mitä samapalkkaohjelman kanssa tullaan tekemään. Hallitusohjelmassa on luvattu, että vuonna 2015 palkkaerot pitäisi saada laskettua 15 prosenttiin, mutta kun vielä ei ole tehty oikein mitään, se on kova tavoite.

Epätasa-arvoa on myös naisten eläkekertymissä ja hoitovapaiden jakautumisessa. 6+6+6-malli on tasa-arvoisin vaihtoehto, mutta sen toteuttaminen on rahakysymys ja siksi työnantajien silmissä ei-toivottu. Vedotaan siihen, että taloudellinen tilanne ei anna mahdollisuuksia suuriin uudistuksiin.

Naiset ovat muutenkin laman suurimpia maksajia, koska he ovat usein reservityövoimaa, joka kutsutaan töihin tarvittaessa ja laskusuhdanteissa ensimmäisenä heitetään ulos. Epävakaa talous kaatuu sen vuoksi pahiten maailman naisten niskoille.

Kun taloudessa on hyvä aika, pitäisi siksi vahvistaa tasa-arvoa tukevia rakenteita. Jos emme taloudellisesti heikon kauden aikana pysty turvaamaan naisten oikeuksia, on talouskriisillä tuhoisa ja pitkäaikainen vaikutus yleiseen naisen asemaan ja perheisiin.

Naiset vastuunkantajina myös eurokriisissä

Naisten varassa on perheen arjen pyörittäminen ja työelämässä julkisen sektorin työtehtävät. Kun hyvinvoinnista joudutaan tinkimään talouden taantuman aikana, se väistämättä koventaa naisen jokapäiväisiä haasteita. Oxham Internationalin tutkimuksen mukaan globaaleista talouskriiseistä ei ole vielä kerrottu ihan kaikkea.

Tutkimus paljastaa piilotetun näkökulman siitä, miten kriisit vaikuttavat naisiin työntekijöinä. Sen mukaan talouden kriiseillä on tuhoisa vaikutus naisten toimeentuloon, oikeuksiin ja perheisiin. Naiset ovat usein ensimmäisiä, joita lomautetaan tai jätetään odottamaan palkkakorvauksia. Naisten elämä muuttuu ensimmäisenä epävakaaksi.

Naiset työllistyvät myös eniten julkiselle sektorille hoito-, hoiva-, opetus- ja kulttuuritehtäviin. Kunnat etsivät taloudellisesti heikon ajan keskellä kuumeisesti säästöjä ja henkilöstön lomautus on yksi ikävimmistä keinoista. Tällöin laman laskun maksajiksi joutuvat eniten naiset, ja vaikutus kokonaisten perheiden hyvinvointiin on nähtävissä.

Naiset ovat hyvin haavoittuvia epätyypillisten työsuhteiden lisääntymisen vuoksi. Naisten työtehtävissä myös työn kesto ja työajat ovat usein poikkeuksellisia ja asettavat oman vaatimuksensa työssä jaksamiselle. Talouden taantumassa samat ihmiset tekevät pienemmällä ajalla samat työt kuin ennen ja väsyvät yhä enemmän. Tämä näkyy luonnollisesti sairauspoissaoloina ja vaikuttaa myös perheiden ja lasten hyvinvointiin.

Työelämän muuttuessa vaativammaksi perheiltä vaaditaan yhä enemmän, ja monta kertaa uupuminen näkyy ongelmina perheiden ihmissuhteissa sekä lasten ja nuorten koulunkäynnissä ja ystävyyssuhteissa. Arjen haasteellisuus vie jaksamista pois yhteisistä hetkistä ja perheen arjen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Vanhemmiltakaan ei voi odottaa ylenmääräistä joustoa ja kestävyyttä. Äidit kantavat myös kasvatusvastuuta suuremmassa määrin ja huolten koittaessa eivät pysty ehkä hetkittäin antamaan riittävää tukea lapselle. Ulkopuolisen avun tarve kasvaa ja kasvattaa julkisen sektorin menoja.

Me sosialidemokraattiset naiset olemme ymmärtäneet, että jos emme omalta osaltamme puutu myös Euroopan talouskriisin vastuunkantamiseen, talouden kierre pahenee, pankkikriisi leviää ja myös elämä Suomessa saa ikävän ulottuvuuden.

Me emme vielä täysin ymmärrä, mitä tällä hetkellä esimerkiksi Kreikassa tai Espanjassa naiset ja perheet joutuvat kokemaan. Kuulemme tarinoida, kertomuksia, mutta emme näe sitä vielä riittävän läheltä. Se kaikki kärsimys voi kuitenkin olla myös meille totta, jos emme nyt kanna vastuutamme ja osoita apua sitä tarvittaessa.

Tasa-arvo on paras keino köyhyyden poistamiseksi

Sukupuolten välinen tasa-arvo on paras keino edistää maailman äitien ja lasten asemaa. Erityisesti naisten korkea koulutustaso ja mahdollisuus osallistua yhdenvertaisesti politiikkaan parantavat sekä äitien että lasten ja sitä kautta koko yhteiskunnan hyvinvointia.

Monella maailman maalla on paljon opittavaa Suomelta, mitä tulee äitien ja lasten hyvinvointiin. Tänä vuonna julkaistu Pelastakaa Lapset ry:n raportti ”Maailman äitien tila 2013” vahvistaa, että Suomi on maailman paras maa olla äiti.

Suomi on edelläkävijä äitien ja lasten terveydenhuollossa sekä neuvolatoiminnassa. Joka puolella maailmaa pitäisi vihdoin tunnustaa, että äitien ja lasten hyvinvointi ulottaa vaikutuksensa koko yhteiskuntaan. Siksi sukupuolten tasa-arvon edistäminen on keskeinen työkalu kehitysmaiden nostamiseksi köyhyydestä sekä lapsikuolleisuuden vähentämiseksi.

Pelastakaa Lapset ry:n raportin mukaan erot kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä ovat edelleen valtavat. Kongon demokraattisessa tasavallassa tytön tai naisen riski kuolla raskauteen tai synnytykseen liittyviin syihin on yksi 30:stä, kun Suomessa riski on yksi 12 200:sta. Muutoinkin tilanne on huonoin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Näissä maissa vastasyntyneiden vauvojen kuolemat ovat jopa lisääntyneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.

On selvää, että sukupuolten välinen epätasa-arvo vyöryttää pahoinvointia kehittyvissä maissa edelleen sukupolvelta toiselle. Monissa kulttuureissa tyttöjä ja naisia ei arvosteta, joten he ovat aliravittuja, heidän terveydestään ja koulutuksestaan ei huolehdita ja monet pakotetaan alaikäisenä naimisiin. Aliravittujen ja liian nuorena äideiksi tulleiden äitien lapsilla on huonot selviytymismahdollisuudet.

Perheväkivaltaa ei saa hiljaisesti hyväksyä

Meillä täytyy myös Suomessa löytyä enemmän keinoja puuttua naisten ja lasten kokemaan perheväkivaltaan. Hiljainen hyväksyntä kummittelee yhä yhteiskunnan rakenteissa. Liian usein Suomessa vaietaan perheväkivallasta. Meillä muhii paljon selvittämättömiä asioita.

Yhteiskunnalla on liian vähän keinoja puuttua tilanteisiin. Voidaan esimerkiksi omassa naapurustossa havaita, että perheessä eivät asiat ole kunnossa, mutta tavallisilla kansalaisilla ei ole helppoja keinoja auttaa. Pelätään ongelmia itselle, jos puututaan toisten asioihin.

Lainsäädäntö on vajaa sen suhteen, miten viranomaiset järjestävät palveluita. Viranomaisten mahdollisuudet puuttua ongelmiin voivat olla hyvin erilaiset eri paikkakunnilla ja käytännöt kirjavia. Yhdenvertaisuus ei toteudu valtakunnallisesti esimerkiksi turvakotien osalta.

Meille on tärkeää, että ensi- ja turvakotien toiminta saa pysyvän rahoituksen eikä toiminta saa olla pelkästään kuntien maksusitoumuksista kiinni. Väkivaltatapauksiin perheissä pitää pystyä puuttumaan lain keinoin ja turvata rahoitus valtiolta sen myötä.

Ikävä kyllä historia kertoo, että perheiden välienselvittelyissä nyrkit ovat edelleen liian paljon käytössä. Taustalla muhivat lisäksi monesti alkoholi ja päihteet. Päihteiden käyttö perheissä on eräs sarka, joka olisi käytävä läpi.

Demarinaisten mielestä myös maahanmuuttajanaiset on saatava mukaan yhteiskunnan rakennustalkoisiin. Etenkin elämän arjen askareet edesauttavat maahanmuuttajien juurtumista osaksi yhteiskuntaa. Lapset menevät kyllä kouluun ja päiväkotiin. Sen sijaan äidit jäävät yksin koteihin ja syrjäytyvät helposti normaalista arjesta. On tärkeää saada heidät mukaan arkirytmiin. Tässä etenkin kielikoulutus on ykkösasia.

Toivon, että voisin sanoa, ettei rasismia ja sovinismia meillä esiinny. Ikävä kyllä molempia esiintyy edelleen jopa poliittisessa keskustelussa. Suomessa tarvitaan yksimielisyyttä ja yhteisiä periaatteita uusien suomalaisten sopeuttamiseksi, jotta kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Ei tule ajatella niin, että toisen etu on itseltä pois. Suomessa tullaan tarvitsemaan erilaisia kansalaisia ja maahanmuuttajat ovat meille rikkaus, jos asennoidumme katsomaan asiaa tästä näkökulmasta. Taloudellisesti vaikeana aikana ilmapiiri kiristyy, kun työttömyys kasvaa ja irtisanomisista luetaan lähes päivittäin. Monissa kodeissa huolestutaan siitä, riittääkö kaikille suomalaisille työtä. Täytyy muistaa, että on paljon avoimia työpaikkoja, jotka eivät kelpaa syntyperäisille suomalaisille.

Myös media lietsoo ääriajattelua omalta osaltaan. Kaupan päälle jotkut poliittiset liikkeet lietsovat rasistisia mielikuvia. Tämä on erityisen huolestuttavaa, sillä poliitikkojen jos keiden pitäisi pystyä luomaan yhteiskuntaa, jossa tilanteet eivät kärjisty.

Hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä

Sanotaan, että hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä. Totta; toimivat julkiset palvelut ovat tärkeä määrittäjä sille, millaista arjen taakkaa kannamme. Tässä ajassa ei ole kuitenkaan muodikasta puhua julkisista palveluista. Julkisen tilalle on tullut business ja kilpailu. Rahalla saa ja hevosella pääsee -ajatus hallitsee ja valtaa tilaa peruspalveluissamme.

Jostakin syystä haluamme kaiken ja mahdollisimman äkkiä, minulle juuri tässä ja nyt. Suosiossa on yksilökeskeisyys ja kilpailuhenkisyys. Tämä ei ruoki yhteisöllisyyttä tai yhdessä taakan kantamisen halua. Päinvastoin. Se jättää jokaisen selviytymään yksin. Television ohjelmaformaatit suoltavat kilpailuja toisensa jälkeen. Tärkeintä on olla parempi kuin muut ja päästä jatkoon. Heikoista ei välitetä. Yhteiskuntamme ääri-ilmiöt näkyvät. Perheissä esiintyy pahoinvointia ja lähisuhdeväkivaltaa. Lapset puukottavat oppitunnilla. Emmekö opi välittämään toisistamme?

Liikkuvuuden lisääntyminen tuo omat haasteensa. Nuoret perheet asuvat usein kaukana isovanhemmista, opiskelu ja työ luovat ihmisille nykyään liikkuvan elämäntavan. Enää ei ole itsestään selvää, että jokaisella olisi kiinteä ja tuttu lähiyhteisö. On pidettävä huolta siitä, että yhteiskunnan turvaverkko pystyy korvaamaan luontaisten perheyhteisöjen verkkojen säikeet.

Pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla ei ole ”parasta ennen” -päivämäärää, vaan on pidettävä huolta siitä, että tarjoamme ihmisille juuri tässä ajassa riittävän turvaverkon. Me demarinaiset olemme jo usean vuoden ajan koonneet omat tavoitteemme perheiden parhaaksi.

Meille on tärkeää, että jokainen vanhempi, isovanhempi ja lapsi tulee huomioiduksi ja kokee olevansa arvostettu. Me emme hyväksy eristämistä, poissulkemista tai kiusaamista. Me haluamme antaa mahdollisuuden selviytyä pahoistakin elämäntilanteista kuivin jaloin, ihmisarvon säilyttäen. Meidän tulee pitää huolta toisistamme vuoden jokaisena päivänä.

Suomalainen yhteiskunta ei ole vielä arvomaailmaltaan valmis. Puhumme suvaitsevaisuudesta, mutta toisaalla emme ole valmiita antamaan toiselle mahdollisuutta olla oma itsensä. Ehkä voisimme ottaa käyttöön sanonnan ”Tule sellaisena kuin olet”. Tarvitsemme ennen kaikkea armeliaisuutta, niin toisia kuin itseämme kohtaan.

Meidän ideologiamme perusajatus on, että jokainen ihminen ansaitsee perustavanlaatuisen turvan. Me emme voi jättää inhimillisiä perusoikeuksia – kuten vanhuksen oikeutta arvokkaaseen vanhuuteen – satunnaisen hyväntahtoisuuden varaan. Voimme pelastaa myös monta nuorta syrjäytymiseltä, jos vain välitämme oikein ja riittävän ajoissa. Jotkut asiat ovat liian arvokkaita jätettäväksi sattuman hoidettavaksi.”

Tuula Peltonen (o.s. Gröhn, s. 1962)

Sos.dem Naisten varapuheenjohtaja 2008-2011 ja puheenjohtaja 2011-2014

Kansanedustaja Keski-Suomen vaalipiiristä 2007-2015

Eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja 2010

PES Women (Euroopan Sosialidemokraattisen puolueen naistoimikunta), varapuheenjohtaja 2012-2015

SIW (Sosialistinen Naisinternationaali) varapuheenjohtaja 2013-

Jämsänkosken/Jämsän kaupunginvaltuutettu vuodesta 2000-

Aiempi ammatti: erityisluokanopettaja

Puoliso Heikki Peltonen, kaksi lasta ja koira. Koti on Jämsässä.

Jenny af Forselles kuului niihin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisiin, jotka hyvän koulutuksen saaneina halusivat parantaa maailmaa ja astuivat julkiseen elämään, mutta jotka saamansa kasvatuksen takia vierastivat politiikanteon kovimpia muotoja. Tämän vuoksi he työskentelivät julkisen ja yksityisen rajalla saadakseen aikaan yhteiskunnallisia muutoksia.

Jenny af Forselles oli Suomen ensimmäisiä akateemisen koulutuksen saaneita naisia. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1896, filosofian maisteriksi 1900 ja tohtoriksi 1904. Kirjallisuudentutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja (1903) käsitteli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa vaikuttanutta kirjailija, vapaaherra Abraham Niclas Edelcrantzia. Myöhemmin hän toimitti Elias Lönnrotin ruotsinkieliset kirjoitukset, jotka Svenska litteratursällskapet i Finland julkaisi vuosina 1908–1911.

Varsinaisen uransa Jenny af Forselles teki kuitenkin opettajana, toimittajana, poliitikkona ja naisasianaisena. Jenny af Forselles oli Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) kansanedustaja vuosien 1909, 1911, 1914 ja 1917 valtiopäivillä mutta luopui sitten ehdokkuudesta ja keskittyi käytännönläheiseen sosiaalityöhön Helsingin kaupungin köyhäinhoitolautakunnassa. Eduskunnassa hän oli sivistysvaliokunnan jäsen, mihin hänen kouluksensa ja ammattinsa hänet pätevöittivät, mutta hän ei viihtynyt eduskunnan miehisessä maailmassa. af Forselles kuului RKP:n vasempaan siipeen ja ajoi sosiaalilainsäädännön edistämisen lisäksi ruotsinkielisten yksityiskoulujen tukemista. Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen hän oli vuosina 1919–1924.

Toiminta naisryhmissä sopi Jenny af Forsellesille eduskuntatyötä paremmin. Hän oli Naisasialiitto Unionin jäsen ja 1895 mukana perustamassa Nutid-naistenlehteä. Sen toimittajana hän oli seitsemän vuotta vuodesta 1909 alkaen. Helsingissä Jenny af Forselles osallistui lautakunnan avuntarvitsijoiden ongelmien ratkaisuun; hänen kerrotaan tunteneen nämä henkilökohtaisesti. Kansalaissodan jälkeen af Forselles oli vuosina 1918–1921 Sosiaalihallituksen ylimääräisenä virkamiehenä luomassa sosiaalityön muotoja. Kouluhallituksen ruotsalaisen osaston neuvottelevana kouluneuvoksena hän toimi vuonna 1920. Vähäosaisten tukemisen mahdollisuuksia Jenny af Forselles laajensi työskentelemällä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa sekä valtakunnallisissa luottamustehtävissä että sen Helsingin osastossa. Osasto järjesti 1920-luvulla tuhansille työläisperheiden lapsille kerhoja ja kesävirkistystä sekä kasvitarhoja. Se organisoi yhdessä partiolaisten kanssa 1920–1938 vuosittain joulukeräyksen, jonka tuoton jakeluun kaupungin köyhäinhoitolautakunta osallistui.

Sisällissodan jälkeen Jenny af Forselles osallistui antaumuksellisesti työhön, jota hän piti kiitollisuuden osoituksena sotaponnistuksissa auttaneille ja terveytensä menettäneille. Hän organisoi sotainvalideille kesäkodin Porvoon saaristoon ja Kyyhkylän lepokodin Mikkelin lähelle. Lisäksi hän järjesti 1920-luvulla useana kesänä leirin vähävaraisille saksalaisille lapsille kiitokseksi Saksan tuesta Suomelle kansalaissodassa. Vapaana perhevelvoitteista ja opetustyöstä hän uhrasi kesänsä näille hankkeille. Varsinaisena päivätyönään Jenny af Forselles opetti ruotsia, historiaa ja saksaa Helsingin yksityisessä tyttökoulussa vuosina 1905–1937; tätä ennen hän oli työskennellyt Suomen Matkailijayhdistyksen toimistonhoitajana vuosina 1896–1905.

Helka Lumijärvi on vanhoillislestadiolainen kymmenen lapsen äiti ja kirkkoherran puoliso Sahalahdelta. Teologiksi kouluttautumisensa jälkeen hän teki suurimman osan elämäntyöstään kotiäitinä osallistuen samalla pappilan emännän roolissa paikallisen seurakunnan työhön. Lasten vartuttua aikaa jäi myös toiminnalle kirkko- ja kunnanvaltuustossa. Kotiäitivuosien jälkeen Lumijärvi lähti rohkeasti täysin uudelle uralle dementiakotiin ja pyrki myöhemmin parantamaan muistisairaiden elämänlaatua validaatiomenetelmän avulla.

Lapsuus ja nuoruus Hyvinkäällä

Helka Lumijärvi o.s. Harjanne syntyi Helsingissä 13.2.1941 Hilja ja Sakari Harjanteen kolmanneksi lapseksi. Hilja Harjanne oli kuopuksen syntyessä jo 41-vuotias, isosiskot Leena ja Pirkko olivat useita vuosia pikkusisartaan vanhempia. Perheen isä työskenteli autonkuljettajana ja äiti ennen lasten syntymää lastenhoitajana. Sakari Harjanne toimi autonkuljettajana myös jatkosodassa, joka syttyi Helka Harjanteen syntymää seuranneena kesänä.

Hyvinkäällä asuneen Harjanteen perheen koko yritys oli palanut kevättalvella 1940, ja sodasta palanneelle isälle ei alkuun tahtonut löytyä töitä.  Perheen taloudellinen tilanne oli siis melko heikko.[1] Sodan jälkeinen aika oli muutenkin haasteellista, kun monista asioista oli puutetta. Koska oppikoulusta piti maksaa, Harjanteen vanhemmat sisarukset eivät saaneet opiskella keskikoulua pidemmälle rahanpuutteen vuoksi. Tämän vuoksi siskot vaativat, että ainakin Harjanteen tulisi päästä oppikouluun ja puolivapaaoppilaana tämä saikin koulunsa käytyä valmistuen ylioppilaaksi vuonna 1960.

Harjanteen perhe kuului luterilaiseen kirkkoon ja oli jonkin verran seurakunnan toiminnassa mukana, esimerkiksi seurakunnan piirejä kokoontui kotona ja isä oli mukana miesten raamattupiirissä. Isän vanhin sisko Kaino toimi Suomen lähetysseuran lähettinä Ambomaalla kahteen otteeseen vuosina 1928–1936 ja 1938–1950, osan tästä ajasta Ambomaan opettajaseminaarissa opettajana.[2] Kaino-täti oli koko suvulle tärkeä henkilö. Oppikoulussa ollessaan Harjanne itse toimi aktiivisesti seurakuntansa kristillisessä teinipiirissä, joka kokoontui viikoittain.

Aktiivisuus seurakunnassa, lähettinä toiminut täti ja oman uskonnollisen suunnan etsiminen saivat Harjanteen hakeutumaan teologiseen tiedekuntaan, missä hän aloitti opintonsa heti ylioppilaskevättä seuranneena syksynä. Hän asui edelleen kotona Hyvinkäällä ja kulki joka päivä Helsinkiin junalla aina avioliittoonsa asti.[3]

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen

Teologisessa tiedekunnassa vuoden 1960 vuosikurssilla oli paljon vanhoillislestadiolaisia opiskelijoita. Harjanne tutustui heti ensimmäisellä luennolla Pirkko Kettuseen, joka sattui istumaan viereisellä paikalla ja tytöistä tuli hyvät ystävykset. Kettunen alkoi melko pian puhua Harjanteelle vanhoillislestadiolaisista opiskelijoista, jotka istuivat luennoilla aina etupenkissä. Myöhemmin Kettunen liittyi vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Tammikuussa 1961 omien sanojensa mukaan heränneellä tunnolla ollut Harjanne teki parannuksen, kun Kettunen saarnasi hänelle synnit anteeksi.

Vanhoillislestadiolaisuudessa näitä termejä käytetään yleensä puhuttaessa liikkeeseen tulemisesta. Saadessaan syntinsä anteeksi toiselta vanhoillislestadiolaiselta ja tehdessään parannuksen ihmisestä tulee uskovainen. Varsinaiseen liikkeeseen liittyminen on eri asia.

Kukaan Harjanteen suvusta ei ollut ennestään liikkeen piirissä ja seurakunnasta tutut ystävät varoittelivatkin häntä kyseisestä herätysliikkeestä. Harjanne ajatteli alkuun itsekin, ettei taida varsinaisesti liittyä vanhoillislestadiolaisiin, vaikka oli parannuksen tehnytkin.

Kesän 1961 Harjanne työskenteli Helsingissä ja tutustui tänä aikana useampiin vanhoillislestadiolaisiin nuoriin, joiden kanssa he kyläilivät ja retkeilivät.  Kuunneltuaan enemmän seurapuheita ja saarnoja Harjanne vakuuttui siitä, että niissä kuului se sisältö mitä hän oli kaivannut. Puhujasta riippumatta hänen mielestään niissä kuului aina sama henki, vaikka eri ihmiset saarnasivatkin eri tavoin.[4]

Puoliso bussimatkalta

Tammikuussa 1962 Harjanne mursi molemmat sääriluunsa ja sairaalajakson sekä koko jalan mittaisen kipsin vuoksi opiskelut kärsivät, kun kouluun Helsinkiin oli liki mahdotonta päästä. Lukuvuoden 1962–63 hän vietti tuttavan sijaisena Vääksyn yhteiskoulussa. Väinön päivänä 1963 vanhoillislestadiolaiset opiskelijat olivat päättäneet lähteä retkelle Laukaaseen vuokratuilla Kleinbusseilla ja yksi paikka oli jäänyt tyhjäksi, joten myös Harjanne poimittiin kyytiin Vääksystä.

Viereisellä paikalla istui toinen teologian ylioppilas Eero Lumijärvi. Retken jälkeen Harjanne palasi Vääksyyn, mutta alkoi saada puheluita Helsingissä opiskelevalta Eero Lumijärveltä. Yhteydenpito johti lopulta kihlautumiseen syksyllä 1963 ja pariskunta avioitui toukokuussa 1964. Lumijärvet muuttivat Domus Academica -opiskelijatalon perheasuntoon, missä syntyivät myös ensimmäiset lapset Johanna ja Hannu. Eero Lumijärvi valmistui ja sai pappisvihkimyksen vuonna 1966. Papin työn vuoksi perhe muutti ensin Nokialle, missä syntyi perheen kolmas lapsi Paula, ja sitten Lopelle ja Aitolahdelle.[5]

Elämää pappilassa

Kesän 1970 alussa Eero Lumijärvi aloitti Pirkanmaan maakunnassa Sahalahden yksipappisen seurakunnan kirkkoherrana ja perhe muutti Sahalahden pappilaan. Sahalahdella perhe kasvoi 12-henkiseksi, kun siihen syntyivät vielä Ullamari, Teemu, Marketta, Inkeri, Pekka, Reetta sekä Tapani. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä perheet ovat useimmiten suuria, sillä lasten ajatellaan olevan Jumalan lahjoja ja kaikki lapset halutaan ottaa vastaan.[6]

Helka Lumijärvi sai teologian kandidaatin tutkintonsa valmiiksi vuonna 1969.[7] Kotiäitiyden ohella hän teki muutamia sijaisuuksia lähialueiden kouluissa. Tämän mahdollisti osittain kotiapulainen, joka asui pappilassa ja teki kaikkia tarvittavia tehtäviä. Tuohon aikaan kotiapulaisen palkka ei ollut kovin suuri, joten perheen oli mahdollista pitää apulaista; lisäksi pappilassa kävi jo aikaisemmallakin papilla töissä ollut siivooja.

Lumijärvi toimi pyhäkoulun opettajana jo nuorena Hyvinkään seurakunnassa, sekä eri paikkakunnilla missä he asuivat puolison töiden vuoksi. Perheen asetuttua Sahalahdelle Lumijärvi nimitettiin pyhäkoulusihteeriksi; paikkakunnalla pyhäkoulutoiminta oli hyvin aktiivista 1970- ja 80-luvuilla.[8] Pyhäkoulutyöhön hankittiin uusia opettajia ja Lumijärvi piti kokouksia, joissa käytiin läpi oppituntien aihepiirejä. Lumijärven mukaan innokkaita pyhäkoulunopettajia oli lopulta melkein enemmän kuin varsinaisia pyhäkoululaisia.

Lumijärvi saattoi pitää pappilan salissa pyhäkoulua, ja samaan aikaan keittää perunoita keittiössä, sillä aviomiehen oli saatava syödä ennen seuraaviin toimituksiin lähtöä. Siinä sivussa oli luonnollisesti hoidettava myös kulloistakin perheen vauvoista. Lumijärvi aloitti seurakunnassa myös äitilapsikerhon sekä järjesti diakonissan apuna esimerkiksi kuurojen joulujuhlan pappilan salissa. Varsinkin oman teologin koulutuksen vuoksi papin puolisolta saatettiin kenties odottaakin aktiivista osallistumista seurakunnan työhön.

Perheen lapset olivat mukana useimmissa seurakunnan toimintaan liittyvissä tilaisuuksissa ollen suurena ilona esimerkiksi vanhemmalle väelle. Koska tuohon aikaan ei oltu kovin tarkkoja, muutamat lapsista saattoivat sijaistaa esimerkiksi suntiota melko nuorinakin. Perhe oli mukana myös Tampereen rauhanyhdistyksen toiminnassa, missä Lumijärvi piti raamattuluokkaa ja Eero Lumijärvi toimi seurapuhujana.[9] Helka Lumijärvi toimii edelleen rauhanyhdistyksen pyhäkoulun opettajana.[10]

Puolison vakava sairastuminen

Jouluaaton aattona 1977 Eero Lumijärvellä todettiin aortan laajentuma, joka lähti repeytymään. Hän vietti joulun sairaalassa, ja lääkärit arvelivat joutuvansa leikkaamaan repeämän. Tampereella ei ollut kaikkia tarvittavia laitteita, ja siksi aikaisemmin vastaavassa leikkauksessa olleet olivat kaikki kuolleet. Perheessä oli tuolloin kahdeksan lasta, joista nuorin oli alle vuoden ikäinen. Lapset lauloivat isälle puhelimessa joululauluja ja lääninrovasti tuli toimittamaan aattohartauden seurakunnan ainoan papin ollessa sairaalassa.

Repeytymä kuitenkin pysähtyi ja Lumijärvi siirrettiin Turkuun, missä hänet tammikuun puolella leikattiin onnistuneesti. Tieto Sahalahden kirkkoherran sairastamisesta oli levinnyt ja kaikissa rovastikunnan kirkoissa rukoiltiin Lumijärven puolesta. Perhe sai pyytämättäkin paljon konkreettista apua, tarjouduttiin esimerkiksi laittamaan ruokaa ja hoitamaan lapsia, jotta Helka Lumijärvi pääsi katsomaan puolisoaan sairaalaan. Puoliso parani varsin nopeasti, vaativan leikkauksen jälkeen hän palasi työhön jo huhtikuussa.[11]

Perheen kuopus Tapani syntyi vuonna 1982. Koska vanha pappila oli epäkäytännöllinen lapsiperheelle esimerkiksi erillisten huoneiden vähäisyyden vuoksi, perheen rakentama oma talo valmistui vuonna 1985 pappilan naapuritontille.[12] Muuttaessaan pois Lumijärvistä tuli viimeinen papin perhe, joka 1856 rakennetussa Sahalahden pappilassa asui.[13]

Kun lapset kasvoivat, Helka Lumijärvelle jäi enemmän aikaa kodin ulkopuoliselle toiminnalle. Lumijärvi toimi Sahalahden kunnanvaltuustossa vuosina 1989-2001, josta kaksi kautta sosiaalilautakunnan puheenjohtajana. Seurakunnassa hän on toiminut vuodesta 1980 alkaen diakoniatyön johtokunnassa sekä muutamaan otteeseen kirkkovaltuustossa, jossa aloitti toisen kautensa vuonna 2013. Vuonna 1994 hän oli myös mukana perustamassa Sahalahden vapaaehtoiset ry:tä, jonka ajatuksena on tarjota eläkeikäisille ihmisille virkistystä ja yhteistä toimintaa.[14]

Oma ura uudelleenkouluttautumisen myötä

Nuorimmankin lapsen aloitettua koulutiensä Lumijärvi oli alkanut etsiä vakituista työpaikkaa. Lehti-ilmoituksen perusteella hän haki paikkaa uudesta Sopimusvuorisäätiön dementiahoitokodista, sillä hoitoalan koulutusta ei tehtävässä edellytetty. Muistisairaita haluttiin hoitaa kodinomaisissa oloissa ja toimia yhteisöhoidon periaattein, jotka oli kehitelty Sopimusvuoren mielenterveyskuntoutujien hoidossa. Lumijärvi sai paikan; haastattelijat olivat päätelleet hänen ”osaavan ainakin jotain, kun olin saanut pidettyä kymmenen lasta hengissä”.

Lumijärvi sai työn ohessa koulutusta muistisairaiden kohtaamiseen sekä niin sanottuun validaatiomenetelmään. Sen ajatuksena on tunnustaa vanhuksen tunteiden olevan totta hänelle itselleen, sillä tunteiden kieltäminen vammauttaa ihmisen. Menetelmän tavoitteena on palauttaa dementoituneen vanhuksen arvokkuus, saada hänet kommunikoimaan enemmän sekä vähentää esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden käytön tarvetta. Vanhuksen paluu menneisyyteen ja muistoihin on hänen keinonsa helpottaa iskuja, jotka johtuvat ikääntymisprosessista.[15]

Lumijärvi koki tällaisen menettelytavan oikeaksi dementoituneiden kanssa, hänestä ihminen piti kohdata arvostaen ja hyväksyen. Hänestä oli hienoa huomata, miten esimerkiksi ryhmätyöskentelyssä tunteet lähtivät liikkeelle ja ihmiset saivat purettua vanhoja asioita, joista eivät ehkä olleet koskaan puhuneet kenellekään. Validaatiomenetelmää kehitettiin suomalaisemmaksi ja myöhemmin syntyi tunteet ja validaation yhdistävä menetelmä Tunteva.

Vuonna 2001 Lumijärvi valmistui validaatio-opettajaksi. Tämän jälkeen hän koulutti muun muassa hoitajia päätoimisesti vuoteen 2007 asti, jolloin jäi eläkkeelle. Lumijärvi toimitti myös julkaisut Validaatioryhmän opaskirja (Sopimusvuorisäätiö 2002) sekä Tunteva yksilö yhteisössä (Sopimusvuorisäätiö 2006).

Eläkkeelle jäämisensä jälkeen Lumijärvi on pitänyt Tampereen Kaupunkilähetyksen työntekijänä useita koulutuksia sekä luentoja. Työuran jälkeen Lumijärveä ovat pitäneet kiireisenä 43 lastenlasta ja sittemmin myös kolme lastenlastenlasta. Äitienpäivänä 2001 Lumijärvelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein.[16]

[1]Sähköposti 23.4.2016.

[2] Kena 2000, 223,321.

[3] Haastattelu 6.4.2016.

[4] Haastattelu 6.4.2016.

[5] Haastattelu 6.4.2016.

[6] Palola 2011, 352.

[7] Suomen teologit 1999.

[8] Raitio 2001, 297.

[9] Lumijärvi 1990, 136.

[10] Haastattelu 6.4.2016.

[11] Haastattelu 6.4.2016.

[12] Sähköposti 23.4.2016.

[13] Raitio 2001, 256.

[14] Suomen teologit 2010.

[15] Feil 1993, 13-14.

[16] Haastattelu 6.4.2016.

”Olen maahanmuuttajaäidin tytär ja useamman kuin kerran elämäni aikana tuntenut itseni kuin uitetuksi koiraksi. Toisaalta erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne on pannut myös yrittämään. Poliitikkona olen aina perehtynyt mahdollisimman hyvin jokaiseen pieneenkin asiaan ja pidän äärimmäisen tärkeänä, ettei minua saada tietämättömyydestä kiinni.

Venäläiset toimittajat ovat joskus kysyneet minulta, suhtautuvatko Suomen sosiaaliviranomaiset erityisen tiukasti venäläisiin perheisiin. Olen vastannut, että suomalaisviranomaiset kohtelevat kaikkia samalla, Suomen lain edellyttämällä tavalla.

Suomessa on hyvin selkeä lastensuojelulaki. Siinä korostetaan, että lapsen etu on kaikissa tapauksissa ensi sijalla. Mielestäni paras vastaus siihen, millaista on olla venäläisenä Suomessa, on se, että venäläisen äidin lapsesta voi tulla täällä ministeri.

Osittain taustani vuoksi sosialidemokratia oli minulle luonnollinen valinta. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä niille, jotka ovat omakohtaisesti joutuneet kokemaan, mitä syrjintä ja epäoikeudenmukaisuus merkitsevät. Uitetun koiran tilanteesta on helppo samastua muihin heikommassa asemassa oleviin.

Mieleen tulee myös, osaammeko me nuoremmat demarinaiset tarpeeksi arvostaa työläisnaisliikkeen veteraanien työtä ja saavutuksia. 1900-luvun alussa ei politiikkaan osallistuminen naisille, etenkään työssäkäyville pienten lasten äideille, todellakaan ollut helppoa. Mutta he osallistuivat, ja heidän ansiostaan meillä on nyt oikeuksia, joita monet ikävä kyllä pitävät itsestään selvinä. 

Hyvinvointivaltio on päivitettävä 

Kun Suomea alettiin sotien jälkeen rakentaa, meillä ei ollut suuria varoja, mutta jotain sitäkin tärkeämpää: rikas visio ja halu muuttua. Heikosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta silloiset päättäjät tekivät sen, mikä oli tarpeen. Syntyi suomalainen hyvinvointivaltio, jonka arvoina ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja heikoimmista huolehtiminen.

Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joka toi lapsiperheiden tueksi lapsilisän. Tämä tapahtui jo 1940-luvulla. Meidän maksutonta kouluruokailuamme ihastellaan edelleen kansainvälisesti. Suomi oli edelläkävijä myös lapsikuolleisuuden taltuttamisessa, kiitos toimivien terveydenhuoltopalveluiden ja etenkin pitkälle kehittyneen neuvolatoiminnan.

Nyt jälkeenpäin ajatellen Suomi teki mahdottomasta mahdollista. Meidän piskuinen Neuvostoliiton kainalossa sijaitseva kansakuntamme nousi parin sukupolven aikana maailman yhdeksi kilpailukykyisimmistä maista.

Elämme jälleen murroskautta. Euroopassa ei onneksi käydä fyysistä sotaa, jossa nuoret miehet ja viattomat sivulliset saavat surmansa. Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin ja tiettyjen maiden holtittoman taloudenpidon vaikuttavat kuitenkin laajasti. Meillä Suomessa oli nykyisen kriisin alkaessa pohjalla myös 90-luvun laman lasku.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja pienten tuloerojen kultakauden jälkeen on taas haasteen paikka. Joku saattaisi kutsua tilannetta heikoksi ja lannistua. Mutta me demarinaiset sanomme: tässäpä oiva paikka päivittää hyvinvointivaltio ja rakentaa vankka pohja myös tuleville sukupolville. 

Chicagon poikien perintö elää yhä 

Pohjoismaista hyvinvointivaltiota on joissakin yhteyksissä alettu pitää eräänlaisena reliikkinä, sitkeänä sukulaistätinä, joka vain elää kituuttaa, vaikka perintöpotin jakajat hengittävät niskaan.

Räikeimmissä puheenvuoroissa hyvinvointivaltion puolustajia leimataan itsekkäiksi ja ymmärtämättömiksi kehityksen estäjiksi. Kaiken pitäisi olla kaupan, koska viime kädessä vain markkinatalous toimii yhteiskunnan terveenä kehittäjänä.

Chicagon poikien perintö elää edelleen sitkeässä. Markkinoiden ylivertaisuutta kaiken ratkaisuna kaupataan meille kuin paroni von Münchhausenin sankaritekoja. Hänen mukaansa oli mahdollista jopa pelastaa itse itsensä vetämällä niskasta ulos suosta.

Mutta kuten elämässä yleensäkin, seurauksille on syynsä ja tapahtumilla ketjunsa. Kun on kyse yhteiskuntamme keskeisimmistä perusarvoista, yhdenvertaisuudesta ja solidaarisuudesta, on niitä vaalittava tietoisilla toimilla. Kyse on paitsi yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta toimivuudesta, myös tunteesta, että yhteiskunta, jossa elämme, on meitä kaikkia varten. 

Mahdoton tehdään taas mahdolliseksi 

Historia on osoittanut, että taloudellisesti vaikeina aikoina ei ainakaan pidä jättää ihmisiä pulaan. Pitkäaikaistyöttömyys ja kasvanut eriarvoisuus, näköalattomuus ja mahdollisuuksien puute purkautuvat pahimmillaan Ranskan tai Britannian tyyppisinä levottomuuksina, joissa ihmiset eivät enää osaa nähdä itseään yhteisönsä jäseninä, vaan turvautuvat tuhoavaan, päämäärättömään anarkiaan.

Tällainen kehitys ei tapahdu yhdessä yössä. Siksi eriarvoisuuden taltuttamiseksi pitää tehdä työtä nyt ja tässä. Muutos ei ole terve silloin, kun hyvinvoinnista tulee vain harvojen etu ja muut joutuvat katsomaan sitä saavuttamattomana luksuksena. Suomen nousu maailman johtavimpien hyvinvointivaltioiden joukkoon ei ollut aikoinaan sattuman, vaan sinnikkään työn tulos.

Nyt tuota samaa sinnikkyyttä tarvitaan hyvinvointivaltion päivittämiseksi ja pitkälle kantavien päätösten luotaamiseksi. Suomalaiset ovat aina osanneet kääntää mahdottomalta vaikuttavat asiat mahdollisiksi. Esimerkiksi suomalaisen perusterveydenhuollon ja kansanterveystyön nostaminen takaisin kansalliseksi ylpeydenaiheeksi on täysin mahdollista.

Ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan jälleen visiota ja tahtotilaa. Ensin on päätettävä, minkälaisessa Suomessa haluamme lastemme ja lastenlastemme elävän, ja sitten tehtävä päätöksiä, joiden perintö muuttaa näkemämme todeksi. 

Halonen Order ylpeyden aiheena 

Ihmisoikeudet ovat asia, josta ei voi puhua liikaa tai edes tarpeeksi. Ihmiskauppaa ja orjuuden nykymuotoja esiintyy kaikkialla, myös Suomessa, ja niitä pitää kaikin käytettävissä olevin keinoin vastustaa.

Äskettäin [teksti on julkaistu vuonna 2013] minut valittiin Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi. Se on tärkeä ja haastava tehtävä, jota arvostan todella.

Vuonna 1949 perustettu Euroopan neuvosto on maanosan vanhin ja laajin poliittinen yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestö. Ehkäpä tunnetuin neuvoston instansseista on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT. Neuvoston 47 jäsenmaan parlamentaarikosta koostuva yleiskokous tekee aloitteita ja antaa suosituksia, joiden pohjalta ministerikomitea päättää asioita. Suomi on ollut jäsenenä neuvostossa jo 20 vuotta.

Osallistuin juhannuksen jälkeen Euroopan neuvoston parlamentaariseen yleiskokoukseen Strasbourgissa. Omassa puheenvuorossani nostin esiin paperittomien siirtolaisten vaikeudet saada terveydenhuollon palveluita. Romanilapset ovat erityisen heikossa asemassa kulkiessaan maasta toiseen paperittomina ja vailla kansalaisoikeuksia.

Erityisen ylpeä olen siitä, että presidentti Tarja Halosen aloitteesta luotiin hänen kansanedustajavuosinaan järjestelmä, jossa Euroopan neuvoston yleiskokous valvoo, miten uudet jäsenmaat täyttävät jäsenvelvoitteensa. Monitorointijärjestelmä tunnetaan edelleen nimellä ”Halonen Order”.

Jos jokin jäsenmaa ei noudata velvoitteita, se saa siitä palautetta ja kehotuksen korjata lainsäädäntöään tai käytäntöjään. Monitorointi on tärkeää, koska se tuottaa luotettavaa tietoa esimerkiksi ihmisoikeustilanteesta eri maissa. Totuus ei ole äänestyskysymys, eikä sosiaaliseen tai taloudelliseen eriarvoisuuteen liittyviä kiistoja voida ratkaista enemmistöpäätöksillä. 

Ihmisarvon pitää olla aina päällimmäisenä 

Kurt Vonnegutin romaanissa Sähköpiano on hieno kuvaus siitä, miten automaatio saa ylivallan yhteiskunnassa. Teknologia on hyvä apuväline oikein käytettynä, mutta robotit eivät koskaan korvaa inhimillistä ystävällisyyttä. Sinänsä on ihan yksi hailea, kutsutaanko terveyskeskuksissa ihmisiä sisään numerolla vai nimellä. Tärkeintä on, että hoitoon pääsee ja että se on tasokasta.

Yksityistäminen ei ole ratkaissut terveydenhoidon laatu- ja saavutettavuusongelmia, vaikka oikeisto Suomessa niin väittää. Mutta esimerkiksi Portugalissa, jonka talous on kriisissä, on palattu terveyskeskusjärjestelmään ja tulokset ovat hyviä.

Nykyisen hallituksen ohjelmaan kirjattu syrjäytymisen, eriarvoisuuden ja terveyserojen toimintaohjelma on poikkeuksellisen laaja ja vaikuttava kokonaisuus. Peruspalveluministerinä pidin kunnia-asiana saada tehdä töitä juuri näiden painopisteiden kautta. Ihmisarvon kunnioittamisen pitää olla aina päällimmäisenä poliittisia päätöksiä tehdessä. 

SDP on saatava uuteen nousuun 

SDP on saatava uuteen nousuun, muuta vaihtoehtoa ei ole. Perusasiat ovat kunnossa, mutta koska emme ole populistipuolue, emme voi houkutella ihmisiä katteettomilla lupauksilla emmekä vihapuheella. Forssan ohjelman tavoitteet ovat toteutuneet, nyt kaivataan vastaavanlaista visiota tälle päivälle. Mitä suurempi osa ihmisistä pettyy politiikkaan, sitä laajemmaksi populismiin uskovien määrä kasvaa.

Kuuden puolueen hallitus on itse asiassa huonoin mahdollinen vaihtoehto SDP:n kannalta. Tällaisessa kokoonpanossa joudutaan tekemään niin paljon kompromisseja, että sitä on vaikea enää selittää uskollisimmille kannattajillekaan.

Ay-liike on saatava mukaan eurooppalaiseen neuvottelupöytään, kun tulevista suurista linjoista sovitaan. Kansainvälisellä tasolla työnantajapuolelta löytyy yhteistä tahtotilaa työolojen huonontamiseksi. Esimerkiksi nollatyösopimukset ovat täysin vastoin perus- ja ihmisoikeuksia. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että myös ay-liike toimii kansainvälisesti. 

Uskon tasa-arvoon, en vastakkainasetteluun 

Sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat jyrkentymässä. Politiikan pitäisi rohkaista ja kannustaa empatiaan; viha ja kauna eivät koskaan ole toimineet käyttövoimana mihinkään rakentavaan. Uskon ihmisten väliseen tasa-arvoon ja yhteistyöhön, en vastakkainasetteluun.

Sovinistisia asenteita ja käytäntöjä toki kohtaa politiikassa. Mutta kun näihin miehiin tarkemmin tutustuu, huomaa, että siellä sisällä on yleensä pikku poika, joka jostakin syystä pelkää naisia ja siksi arastelee suhtautua heihin tasavertaisesti.

Kaikista uhkakuvista huolimatta nuori polvi elää upeaa aikaa. Näen sen omasta pojastani, joka on toisella kymmenellä. Hän on positiivisella tavalla avoin, utelias ja ennakkoluuloton, kuten muutkin ikätoverinsa.

2000-luvun uusi sukupolvi on vapaa sukupuoleen, kansallisuuteen ja muihin keinotekoisiin eroihin liittyvistä rajoituksista. Impivaaralaisuus ja ummehtunut nurkkakuntaisuus ovat sille täysin tuntemattomia.”

Opettaja ja kirjailija Hilda Käkikoski oli Suomalaisen Puolueen tärkeimpiä puhujia valmistauduttaessa ensimmäisiin eduskuntavaaleihin 1906 – 1907. Hän esiintyi yhdessä J. R. Danielson-Kalmarin ja J. K. Paasikiven kanssa ja otti kantaa niin perustuslakiin, kunnalliseen äänioikeuteen ja työväenkysymykseen kuin raittiuteen, naisasiaan ja äidinkielen sekä uskonnon merkitykseenkin. Käkikoski valittiin valtiopäiville Uudenmaan vaalipiirin suurimmalla äänimäärällä.

Hilda Käkikoski valittiin 1907 eduskuntaan ensimmäisten naiskansanedustajien joukossa. Käkikoski oli lahjakas, omintakeinen ja toimelias nainen. Opettajantoimensa ohella hän oli mukana Suomen Naisyhdistyksen toiminnassa. Käkikoski esiintyi aatteellisena puhujana naisasian, tyttöjen koulutuksen, siveellisyyden ja raittiuden puolesta sekä järjesti maaseudun naisille esitelmätilaisuuksia kotia ja naisen työtä koskevista aiheista. Hän kävi luennoimassa kansanopistoissa, toimitti Kansanvalistusseuran lehteä ja laati sanomalehtikirjoituksia ja lentolehtisiä, kirjoitti hauskoja ja opettavaisia lastenkirjoja ja lastenkasvatuskirjoja sekä harjoitti kaiken tämän ohella historiantutkimusta. Käkikoski kirjoitti myös isänmaallisia ja historiallisia lukemistoja, joista Suomen historiaa nuorisolle on tunnetuimpia. Hän lähti 1900-luvun alussa mukaan politiikkaan. Käkikoski toimi Suomalaisen Puolueen kansanedustajana 1907 – 1910.

Hilda Käkikosken lapsuutta leimasi varttuminen kaksikielisellä Uudellamaalla. Isä, seppä ja mylläri Johannes Sjöström kuoli keuhkotautiin Hildan ollessa vasta kaksivuotias. Hilda kuitenkin tiedosti itsessään joitakin isänsä luonteenpiirteitä, esimerkiksi eräänlaisen härkäpäisyyden ja jurouden. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen äiti meni naimisiin Liljendalista kotoisin olevan talollisenpojan Magnus Henriksonin kanssa, joka ei osannut lainkaan suomea. Äidin suku oli Iitin ratsutilallisia. Äidinisä Johannes Anttila oli lautamies. Hän osasi lukea ja kirjoittaa ja opetti kirjoitustaidon kaikille pojilleen, muttei tyttärilleen. Äidin suvussa ihailtiin ruumiillisia voimatekoja, ja äidin puolelta Hilda Käkikoski oli perinyt kyvyn ja halun äärimmäisiin ponnistuksiin.

Hilda Käkikoski aloitti koulunkäynnin lukkarin johdolla, mutta sitten äiti lähetti hänet Liljendaliin ruotsinkieliseen kouluun. Koulussa hänen suomalaisuussuuntaukselleen luotiin perusta, sillä opettaja samaisti häntä ohjatessaan suomalaisuuden ja raakuuden. Tämä loukkasi Hilda Käkikosken sukuylpeyttä. Tämän kokemuksen hän sanoo vaikuttaneen siihen, että hän taisteli läpi elämänsä ruotsinmielisten ylivaltaa vastaan. Käkikosken ollessa 13 vuotta perustettiin vuonna 1877 Porlammin kylään suomalainen kansakoulu, johon hänkin pääsi. Seuraavaan kevääseen mennessä hän oli suorittanut kansakoulun oppimäärän, ja halu jatkaa koulunkäyntiä tuli yhä voimakkaammaksi. Hilda Sjöström hyväksyttiin 1.9.1878 Helsingin Suomalaisen tyttökoulun kolmannelle luokalle.

Rippikouluikäisenä Hilda Käkikoski jätti ruotsinkielisen sukunimensä ja alkoi käyttää kotipaikkansa Käk’kosken nimeä kirjakieliseksi mukailtuna. Tyttökoulun jälkeen hän jatkoi opintojaan Helsingin Suomalaisessa jatko-opistossa, sillä hän oli aina tuntenut, että ”Jumala oli luonut hänet opettajaksi”. Käkikoski valmistui vuonna 1888 suomen kielen ja historian opettajaksi. Jatko-opistovuosina Käkikosken naistietoisuus oli herännyt, ja hän liittyi vuonna 1889 Suomen Naisyhdistykseen. Jatko-opintovuodet olivat innostavia, sillä opettajakuntaan kuului suomalaisen sivistyselämän johtohenkilöitä. Professori Julius Krohn herätti jatko-opistolaisissa voimakkaan isänmaanrakkauden. Myös aate naisen yhdenvertaisuudesta miehen rinnalla oli osa jatko-opiston henkistä ilmapiiriä.

Hilda Käkikoski oli suosittu opettaja Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa ja Helsingin Suomalaisessa tyttökoulussa. Laura Harmaja on kuvannut ”Käkeä” opettajana sanalla ”ihmeellinen”: ”Kun Käki kuvasi Kalevalan elämää tai Kreikan sankareita tai renessanssia ja Michel Angelon suuruutta, tuntui siltä, kuin hän olisi siirtänyt meidät pois olevaisuudesta.” Käkikoski rakasti myös itse työtään opettajana ja antoi oppilailleen elämänohjeen: ”Valitkaa yksi aate, joku ihanne, jonka toteuttamisen otatte elämäntehtäväksenne.” Omia oppilaitaan Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa hän kehotti työhön täydellisen tasa-arvon puolesta.

Ensimmäisen naisten valtiollista äänioikeutta käsittelevän puheensa Hilda Käkikoski piti Naisyhdistyksen ja sen haaraosastojen yhteisessä kokouksessa tammikuussa 1898. Puheessaan hän selvitti, ettei Suomen silloisten lakien mukaan naisilla ollut edes välillistä oikeutta ottaa osaa niiden lakien laatimiseen, joita hänen tuli noudattaa, ja niiden verojen määräämiseen, joita hänen tuli maksaa. Hän esitti kysymyksen naisten kansalaisoikeuksista. Onko oikein, että toinen puoli kansasta syntyi hallitsemaan ja toinen hallittavaksi? Käkikosken äänensävyyn tuli varovaisuutta routavuosina, jolloin hän kiersi ympäri maata pitämässä esitelmäänsä ”Naisasia isänmaan elinkysymyksenä”. Siinä ei vaadittu äänioikeutta vaan kehotettiin naisia työhön kodin ja isänmaan hyväksi.

Vuosisadan vaihteessa huoli Suomen kohtalosta sai Hilda Käkikosken varovaiseksi naisasian valtiollisissa vaatimuksissa. Historianopettajana hän oli perehtynyt J. V. Snellmanin ajatuksiin, ja routavuosina hän turvautui Snellmanin oppeihin. Suomi ei voinut saavuttaa mitään väkivallalla; sen pelastuksena ja voimana oli sivistys. Käkikoskelle se merkitsi naisen sivistystason kohottamista, sillä se koitui kotien hyväksi ja kodista riippui isänmaan tulevaisuus. Vaikka kodin asia oli Käkikoskelle rakas, hän itse valitsi naimattomuuden.

Hilda Käkikosken poliittinen aatemaailma oli vanhasuomalaisuus. Hänen oppi-isiään olivat J. V. Snellman sekä Georg Zacharias Yrjö-Koskinen, jolle hän oli erityisen kiitollinen siitä, että tämä oli perustanut suomenkielisen oppikoulun. Puoluevalintaan vaikuttivat myös Käkikosken kristillinen elämänkatsomus ja taipumus tarkastella asioita historialliselta pohjalta. Historiallinen katsomustapa selittänee myös Käkikosken suhtautumisen Venäjän-kysymykseen. Hän korosti kuuliaisuutta lailliselle hallitsijalle ja oli Venäjän-politiikassa myöntyvyyssuuntauksen kannattaja.

Keväällä 1906 uuden vaalilain valmistelun myötä Hilda Käkikosken elämässä alkoi selvä poliittinen aktivoituminen. Hänen sanomalehtikirjoittelunsa lisääntyi ja siihen tuli selkeä puoluepoliittinen tavoite, linjanveto ruotsalaisiin ja sosiaalidemokraatteihin. Vedenjakajana jälkimmäisiin oli suhde uskontoon. Työväkeä hän varoitti luokkaharrastuksesta ja kansainvälisyydestä. Käkikoski ryhtyi syksyllä 1906 pitämään vaalilakikursseja, vaikka häntä huolestutti historiatyön keskeyttäminen. Häntä kannusti J. R. Danielson-Kalmari: ”Nyt ei ole aika kirjoittaa historiaa, vaan tehdä historiaa.”

Suomalainen Puolue ryhtyi lokakuussa 1906 asettamaan eduskuntaehdokkaita. Hilda Käkikoski tuli ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiristä, mutta hänet asetettiin myös puolueen yleisehdokkaaksi. Käkikosken vaalikiertue oli maanlaajuinen. Hän esiintyi useissa kokouksissa yhdessä J. R. Danielson-Kalmarin, E. G. Palménin, J. K. Paasikiven tai Lauri Ingmanin kanssa. Hän puhui perustuslaista, raittiudesta, siveellisyydestä, kunnallisesta äänioikeudesta, työväenkysymyksestä, torpparilaista, naisasiasta, vanhuusvakuutuksesta, äidinkielen ja uskonnon tärkeydestä. Käkikoski valittiin valtiopäiville Uudenmaan suurimmalla äänimäärällä. Katsellessaan taaksepäin Käkikoski totesi: ”Vaellukseni olivat monet ja pitkät. Pidin ainakin 100 esitelmää. Hengenheimolaiseni minua juhlivat ja vastustajani vihasivat. En eläessäni unohda tätä ihmeellistä talvea.”

Hilda Käkikosken valtiopäivätyötä leimasi perusteellisuus. Hän perehtyi edellisten valtiopäivien pöytäkirjoihin ja keräsi tietoja naisten työoloista. Hän kävi kouluylihallituksessa, hankki tietoja postilaitoksen ja rautateiden palveluksessa olevista naisista ja heidän palkkauksestaan ja ryhtyi laatimaan ensimmäistä anomusehdotustaan, joka koski naisten oikeutta hakea ja tulla valituksi valtion virkoihin. Käkikoski nousi kesäkuussa 1907 ensimmäistä kertaa eduskunnan puhujakorokkeelle. Naiskysymyksessä hän joutui heti eduskunnan istuntokauden alkaessa ristiriitaan sosiaalidemokraattien kanssa. Käkikosken näkemyksiä leimasi vahva siveellisyysnäkökohta.

Hilda Käkikoski perehtyi eduskuntakaudellaan erityisen seikkaperäisesti aviottomien äitien ja lasten asemaan, siveysrikoksiin sekä prostituutiokysymykseen. Sinnikkyys palkittiin, sillä eduskunta myönsi määrärahan siveellisyystyötä varten yksimielisesti 1910. Sen sijaan Käkikosken ensimmäisessä eduskunta-aloitteessaan esille tuoma kysymys naisten virkakelpoisuudesta eteni hitaasti, vaikka hän uusi anomuksen vuosittain. Samapalkkaisuus, naisten virkakelpoisuus ja naisten työvapaus olivat tavoitteita, jotka nousivat esiin Käkikosken valtiopäivätyössä. Hänen panoksensa oli tuntuva myös opetus- ja sivistystoimen asioissa. Valtiopäivillä hän vaikutti siihen, että yhä useampia sivistystyön aloja, kuten nuorisoseuroja ja kansan- ja työväenopistoja, ryhdyttiin tukemaan valtion varoilla. Samanaikaisesti hän kannatti yksityistä aloitteellisuutta, muun muassa yksityisiä alkeiskouluja ja oppikouluja.

Hilda Käkikosken kauaskantoisin aloite koski kouluruokailun järjestämistä. Vuoden 1908 ensimmäisillä valtiopäivillä hän teki anomuksen ”määrärahan myöntämiseksi Koulukeittoyhdistykselle vuodeksi 1909 koulukeittojen järjestämiseksi kansakouluoppilaille”. Anomusta autettiin yli puoluerajojen ja määräraha hyväksyttiin vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä. Näin sai alkunsa suomalainen kouluruokailu. Käkikoski teki runsaasti työtä myös yleisen oppivelvollisuuslain aikaansaamiseksi.

Luonteenomaista Hilda Käkikosken työskentelylle valtiopäivillä oli työteliäisyys, sinnikkyys ja rohkeus. Hän näki vaivaa aloitteiden ja lausuntojen valmistamisessa. Hänen esityksiinsä sisältyivät aina perusteelliset taustatiedot sekä vertailua ja esimerkkejä ulkomailta. Puhujana Käkikoski oli naiskansanedustajien aktiivisimpia. Käkikoski viihtyi sekä valtiopäivätyössä että oman eduskuntaryhmänsä keskuudessa. Valtiopäivävuosina Käkikoski lähestyi myös muita porvarillisia puolueita, nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia. Sosialismin aatetta hän kavahti ja lausui siitä peittelemättä kantansa. Ajan mittaan myös kielikysymys jäi taka-alalle. Vanhemmiten hän huomasi, että kielirajalla kasvamisesta oli oma hyötynsä.

Hilda Käkikoski jätti eduskuntatyön vuoden 1910 valtiopäivien jälkeen. Hän oli menettänyt terveytensä jo ensimmäisen vaalitaistelun aikana, ja eduskuntavuosina sydän- ja munuaissairaus pahenivat. Syvä uskonnollinen vakaumus auttoi Käkikoskea kantamaan vastoinkäymiset tyynesti. Kiitollisuutensa valtiopäivävuosista hän ilmaisi seuraavasti: ”Minä itse puolestani olen onnellinen, että sain olla mukana ensimmäisessä vaalitaistelussa, kuulua kansakunnan heräämisen suuren kevääseen, olla mukana siellä, missä ratkaisevimmat, vaarallisimmat taistelut taisteltiin, itse syttyä, muita sytyttää, saada unohtaa ruumiillisen raihnautensa ja tuntea, että henki kannattaa ja hallitsee.”

”Olen syntynyt vuonna 1963 eli olen yhtä vanha kuin samapalkkaisuuslaki. Minusta naisten työssäkäynnin puolustaminen on tasa-arvon kannalta hyvin tärkeää. Päivähoito ja ilmainen kouluruoka taas ovat välttämättömiä edellytyksiä naisten työssäkäynnille, ja siksi näistä vanhoista saavutuksista ei edelleenkään pidä tinkiä.

Lapsena minulla oli kaksi vakitoivetta. Halusin olla noita ja tulla tähtitieteilijäksi. Toivoin noidan taikasauvaa, jotta olisin voinut muuttaa sairaalasängyn raketiksi, joka vie kotiin. Kädet tulivat hoidetuiksi ja toiveet muuttuivat. Aikuisenakin vielä toivon taikasauvaa, joka turvaisi ihmisille hyvän elämän. Tosielämässä joudun tyytymään poliittiseen vaikuttamiseen.

Politiikkaan tulin mukaan kouluikäisenä vuonna 1979. Olin mukana hämeenlinnalaisessa teatterissa, joka teki lapsille kesäisin teatteria Aulangolla; itse asiassa se oli ensimmäinen lapsille esiintyvä kesäteatteri Suomessa. Ryhmällä oli kesätilat vanhassa kaljatehtaassa, ja me halusimme ne ympärivuotiseen käyttöön.

Lobbasimme aktiivisesti kaupungin päättäjiä ja kutsuimme muun muassa koolle tiedotustilaisuuden, jossa perustelimme, miksi meidän toimintamme oli erityisen tärkeää. Tästä projektista minulle syntyi se oivallus, että asioihin voi vaikuttaa järjestäytymällä ja yhdessä toimimalla.

Raskaus menee ohi, tyhmyys ei

Itse en ole poliittisella urallani juuri törmännyt avoimeen sukupuolisyrjintään, rakenteisiin liittyvään kätkettyyn epätasa-arvoon kyllä. Olen usein kertonut esimerkkiä ajalta, jolloin itse olin viimeisilläni raskaana. Piirijärjestössä joku esitti, että ”ei sitä voi ehdottaa valtuuston puheenjohtajaksi, kun se on raskaana”. Silloin piirijärjestöstä eräs vanhempi herrahenkilö – jota varmaan moni pitäisi sovinistien joukkoon kuuluvana kulttuurisen käyttäytymisensä vuoksi – totesi tälle sanojalle: ”Raskaus menee ohi, tyhmyys ei.”

Tapaus on sikäli kuvaava, että en osaa kuvitella jonkun miehen kohdalla pohdittavan, että ”sille syntyy kohta lapsi, ei sitä voi valita näin vaativaan tehtävään”. Tällaisia tilanteita tuli myös eteen, kun piti sopia kokousaikoja, niin minä johdonmukaisesti, jos minulla ei ollut lapsenhoito järjestetty, valehtelin, että minulla on toinen kokous. Se oli helpompaa kuin ruveta selittämään, että minulla ei ole lastenhoitajaa, jolloin siitä seurasi pyörittely, että ”voithan sinä ja eikö se sittenkin järjestyisi”.

Kyse oli myös siitä, etten itse halunnut olla ihan joka ilta poissa kotoa. Kokouksiahan tulee ja menee, on syytä kysyä itseltään, ovatko ne kaikki sellaisia, että niissä on pakko olla. Mutta ei järjestöelämässä kukaan kysy sellaista.

Oma isäni, metallimies, on vielä sitä sukupolvea, jonka mielestä miehen ei sopinut julkisesti kaupungilla työntää lastenvaunuja. Lastenlasten kohdalla tällaista estettä ei enää ollut. Nykyajan nuoret isät ovat jo aivan toista maata. Vaikka vanhempainvapaat ja kotityöt eivät edelleenkään jakaudu tasan, tämä todistaa, että asenteiden ja kulttuurin muutos on mahdollinen.

Ministeriäiti ja huono omatunto

Vaikka olenkin tällainen perusäiti-ihminen luonteeltani, minua on silti joskus suunnattomasti ärsyttänyt se mystifiointi, mikä äitiyteen liitetään. Nuorempana mietin monta kertaa, että olenkohan kauhean huono äiti, kun en muiden naisten lailla tunne huonoa omatuntoa ollessani poissa kotoa kokouksissa tai muissa työtilaisuuksissa.

Olihan minullakin näitä syyllisyyden hetkiä, mutta pääsääntöisesti en potenut huonoa omaatuntoa. Ja sen jälkeen tuli huono omatunto siitä, että olen huono ihminen, koska äitien kuuluu kokea huonoa omatuntoa! Lopulta sitten tuli ajatus, että miksi tuntisin syyllisyyttä, koska tiesin, että lapseni oli todella hyvässä hoivassa eikä minun tarvinnut pelätä, mitä hänelle tapahtuu.

Monta kertaa sitä on tietysti pohtinut, olenko ollut liian paljon poissa kotoa. Olinhan ministerinäkin, kun tyttöni oli vielä pieni. Minulle oli hirvittävän vapauttavaa, kun vaalien jälkeen käytiin hallitusneuvotteluja ja tyttäreni lapsen logiikalla kysyi: -Äiti, tuleeks susta taas ministeri?

Minä yritin kierrellä ja selitellä, että ei se ole yhtään varmaa. Ja että en edes itse tiedä, haluaisinko, koska pelkkänä kansanedustajana olisi enemmän aikaa olla kotona. Tyttö vain kohautti olkapäitään ja tokaisi:

-Musta se olis kyllä kiva! ja lähti jatkamaan matkaa.

Se oli minulle ikään kuin synninpäästö: että ei hän ainakaan ole lapsena kokenut, että politiikka vie minut häneltä pois tai että äiti on liian vähän kotona. Nyt kun on aikuisella iällä puhuttu, niin ei siitä ainakaan mitään traumoja ole jäänyt, ja se on ollut minusta hirveän hyvä kuulla. Se, mistä on joutunut tinkimään, on ystävät ja seuraelämä. Työn ulkopuolinen aika on sitten sitä äitiaikaa.

Eivätkö kirvesmies ja kassa ole duunareita?

Ymmärrän sen huolen, mikä SDP:llä on perinteisten duunarikannattajien kaikkoamisesta, varsinkin, kun siihen yhdistyy perussuomalaisten nousu. Miesten poliittinen identiteetti liittyy ehkä enemmän perinteisiin teollisuusammatteihin ja -yhteisöihin, ja siihen heillä on oikeus. Samoin tässä ajassa, kun on lähestytty tasa-arvoa ja fifty-fifty -tilannetta, miehillä on minusta oikeus puolustaa omia näkökantojaan ja vaatia tasapuolisuutta.

Mutta millä tasa-arvoa milloinkin mitataan? Jos katsotaan pelkkää SDP:n ministeriryhmää, naiset ovat enemmistönä. Mutta uskallan väittää, että eduskuntaryhmän puheenjohtaja on vaikutusvaltaisempi kuin yksikään ministeri, lukuun ottamatta puolueen puheenjohtaja-ministeriä. Ja uskallan myös väittää, että eduskunnan puhemies on vaikutusvaltaisempi jo pelkkien postiensa kautta. Ihmiset ovat sitten toinen asia erilaisine ominaisuuksineen.

Jos sitten katsotaan laajemmin eri luottamustehtäviä puolueessa, puntit ovat jotakuinkin tasan. Mutta siinä Antti Rinne ja muut, joiden mielestä SDP on unohtanut miesten asian, ovat varmaan oikeassa, että se teollisuusduunari, jonka työpaikka on jatkuvasti kirveen alla, odottaisi meiltä selkeämpiä vastauksia työpaikkojen säilyttämiseen.

Työpaikoista meillä on puute, ja se keskustelu on niin vaikeaa, että sitä ei käydä julkisuudessa, vaan tällaisten leimojen kautta. Onko meillä missään miestä, joka on tullut sieltä tehtaan piipun juurelta? Onhan meillä SAK:n entinen puheenjohtaja työministerinä. Voiko sen teollisuusduunaritaustaisempaa henkilöä enää löytää? Yhtäkkiä hän ei enää edustakaan perusduunaria, vaikka hän on pystynyt sitä keskusjärjestön puheenjohtajana edustamaan hyvin onnistuneesti.

Paskaduuneja ei ole, on vain huonoja palkkoja ja työoloja

Jos puhutaan vielä ministereistä, niin Susanna Huovinen on työskennellyt kaupan kassalla. Hän on suorittanut yliopistollisen loppututkinnon, mutta ei ole saanut oman alansa töitä. Hän tuntee varmasti sen työn todellisuuden ja on tässä mielessä varsin hyvä edustaja tälle joukolle.

Ehkä ongelma on siinä, että naisvaltaisille matalapalkka-aloille ei ole syntynyt samanlaista duunari-identiteettiä kuin vastaaville miesaloille. Muistan vieläkin anekdootin pienituloisesta kauppa-apulaisesta, joka vappukulkuetta katsellessaan totesi: ”Siinä ne duunarit nyt marssii.” Naiselle ei tullut mieleenkään, että itsekin voisi kutsua itseään duunariksi, saati että olisi halunnut samastua sellaisiin.

Tänä päivänä työelämä on eriytynyttä eikä jako herroihin ja duunareihin ole enää itsestään selvä. Ennen olivat teollisuustyöläiset, jotka olivat duunareita. Sitten oli palveluala, jossa työt olivat hyvin monella tavalla duunariammatteja, mutta joita pidettiin kuitenkin vähän ylempinä. Työ ei aina ollut ihan niin likaista kuin jossakin vanhassa tehtaassa, vaikka palkkataso ja muut olosuhteet olivat yhtä kehnot kuin niin sanotuilla rasvanahkaduunareilla ja duunariuden merkit aivan samanlaiset.

Nykyään palvelualoilla jo nähdään, että sieltä löytyy se varsinainen köyhälistöduunarien joukko. Palkkataso, määrä- tai osa-aikaisuus ja nollatyösopimukset yhdessä luovat nykyajan syvimmän proletariaatin. Puhutaan paljon paskaduuneista, mutta olen aina sanonut, että ei ole olemassa paskatöitä, on vain paskapalkkoja ja paskoja työolosuhteita. Kaikki työ on arvokasta, sen sijaan olosuhteet ja työympäristö voivat olla ala-arvoiset.

Miesten ja naisten arvot erkaantuneet toisistaan

Naiset ovat perinteisesti kannattaneet hyvinvointiyhteiskuntaa ja julkisia palveluja, koska he ovat olleet niistä riippuvaisia. Esimerkiksi päivähoito on ollut kulttuurisesti tärkeää naisten kannalta, koska se on mahdollistanut heille työssäkäynnin. Miehet ovat olleet vapaampia tässä suhteessa.

Nyt on tapahtunut tasa-arvoistumista, mutta luulen, että tämä kehityskaari on tuonut sosialidemokraateille naiskannatusta, joka on lähtenyt tästä yhteisten palveluiden ja solidaarisuuden logiikasta. Onko nyt niin, että miehet eivät enää ole valmiit olemaan näin solidaarisia? Sitä ei kukaan ole tutkinut.

Onko arvomaailmassa miesten ja naisten välillä tapahtunut jotakin, mikä erottaa sukupuolia toisistaan? Perinteiset työväenliikkeen arvot, kuten kansainvälisyys ja yhteisvastuu, ovat tällä hetkellä ehkä enemmän naisten harteilla. Naisista tällä hetkellä vain löytyy enemmän potentiaalia niille arvoille, joiden puolesta SDP on vanhastaan liputtanut.

Tässäkin on tapahtunut murros. Kun ennen pyrittiin tasaamaan olosuhteita vähäosaisten hyväksi, se tarkoitti, että metalliverstaassa töitä tekevän duunarin tai yleensä teollisuustyöväestön asemaa parannettiin. Jos nyt ajatellaan työelämän haasteita, niin näissä ammateissa on ehdottomasti korjaamisen varaa. Työoloissa sen sijaan on edistytty paljon pitemmälle kuin perinteisillä naisten aloilla.

Naisvaltaisten alojen ongelmia ovat pätkätyöt, nollatyösopimukset, liian pienet palkat ja olematon työsuhdeturva. Edes globaalissa taloudessa hoiva- ja palveluammatteja ei voida kokonaan ulkoistaa kehitysmaihin, missä työolot ovat vielä kehnommat. Miesvaltaisten alojen ydinkysymys taas on tällä hetkellä siinä, säilyvätkö teollisuuden työpaikat ylipäänsä Suomessa.

Vientiteollisuus vie voitot, julkinen sektori dumpataan

Meillä on pitkään harrastettu sitä politiikkaa, että on tuettu teollisuutta ja miesvaltaisia aloja. Palkkakilpailukykyä on pidetty yllä veronkevennyksillä ja on oltu sitä mieltä, että veroaste on oleellinen työpaikkojen syntyyn ja säilymiseen vaikuttava tekijä. Sehän johtaa väistämättä siihen, että julkisella sektorilla ei ole vastaavaa palkkakilpailukykyä.

Kuitenkin julkinen sektori eli naisvaltaiset alat mahdollistavat sen, että vientiteollisuudessa voidaan tehdä työtä ja pärjätä. Ei voi ajatella, että vientiteollisuus yksin ottaa voitot ja kilpailukyky haetaan julkiselta puolelta, dumppaamalla palkkoja, työolosuhteita tai muuta. Nousee esiin kysymys siitä, mitä yhteiskunnallinen eheys vaatii.

Tämä on iso rakenteellinen ongelma ja ikuinen ristiriita meillä Suomessa, jossa työmarkkinat vielä ovat voimakkaasti eriytyneet vientiasteen mukaan, niin että miehille kuuluu vientiteollisuus ja naisille kotimarkkinat.

Olin juuri erään ammattiliiton tilaisuudessa, missä puhuttiin naisvaltaisten alojen, kuten lastentarhanopettajien ja kirjastonhoitajien, palkoista. Kysyttiin, eivätkö naiset osaa vaatia tarpeeksi ponnekkaasti, niin että olisivat valmiit vaikka lakkoon palkkaneuvotteluja vauhdittaakseen. Mutta mitä kovatkaan otteet auttavat, jos vastapuoli sanoo, että rahoja ei ole?

Palkanmaksuvara on oikeasti olemassa. Eiväthän vientialatkaan pörhistele silloin, kun selvästi nähdään, että varaa korotuksiin ei ole; silloin ollaan hiljaa ja tyydytään vähempään. Toisaalta naisaloilla eletään jatkuvasti niukkuuden ehdoilla.

Mitä arvoa on työllä, jolla ei tule toimeen?

Kestävyyspolitiikassa puhutaan nuorten ja ikäihmisen paremmasta työllistymisestä. Molemmat ovat tärkeitä, mutta kestävään politiikkaan tarvitaan tukea lapsiperheille. Väestötiedot kertovat että syntyvyys on niin alhaisella tasolla, että se ei riitä pitämään yllä tervettä väestöpohjaa.

Työvoiman väheneminen ei ole vain hetkittäinen suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymiseen liittyvä haaste. Suomi ikääntyy loputtomasti ilman merkittävää muutosta syntyvyyteen. Syntyvyys on noussut kahdeksana perättäisenä vuonna, mutta se vielä kaukana tasosta, joka poistaisi kestävyysvajeen pysyvästi. Kestävyyspolitiikkaan pitää ottaa perhepolitiikka paremmin mukaan.

Nuorten patistelu nopeampaan opiskeluun on sinänsä hyvä asia, mutta voi työllisyyden näkökulmasta johtaa ojasta allikkoon. Jos nykyisin opintojen ohella työssäkäyvät nuoret vetäytyvät pelkästään opintojen pariin, moni työpaikka jää täyttymättä.

Opiskelijat ovat joustavaa työvoimaa palvelualoilla. He tekevät työkseen ruuhkatunteja, joilla kukaan ei elä, mutta opiskelijan lisätienestiksi nämä työt sopivat. Jos entisen opiskelijan työ jatkuu matalapalkkaisena perheenperustamisvaiheessa, se vaikeuttaa lasten hankintaa. Siksi tavoitteena tulee olla työ, jolla tulee toimeen.

Työn ja perheen yhteensovittamista on parannettava. Hallitus on ottanut hyviä askeleita ja parantanut isyyslomaa sekä rakentanut joustavampaa hoitorahaa. Päivähoidon laadusta on pidettävä vuolta. Uhkana on, että kunnat säästävät rahapulassaan päivähoidosta. Jos perhe joutuu viemään lapsia eri päiväkoteihin, työn ja perheen yhdistäminen vaikeutuu entisestään.

Viime aikojen poliittisessa keskustelussa on vaadittu matalapalkkatöiden lisäämistä. Suomessa on jo nyt liian suuri määrä liian pienipalkkaista työtä. Työn tuottavuutta on pystyttävä nostamaan, jotta myös palkkataso saadaan palvelualoillakin kohtuulliseksi. Mitä arvoa on työllä, jolla ei elä? Se vain syö työn merkitystä.

Naiset ja nälkä

Naisten aseman parantaminen kehitysmaissa poistaa nälkää ja köyhyyttä. Jos naisilla olisi yhtäläinen pääsy siemeniin, maan omistusoikeuteen, työkaluihin, koulutukseen ja markkinoille kuin miehillä, niin maatalouden tuottavuus nousisi 20-30 prosenttia. Kymmenet miljoonat ihmiset välttyisivät nälältä.

Naisten merkitys maailman ruuan tuotannossa on kiistaton. Koko maailman väestöstä on neljännes maaseudun naisia. Meillä Suomessa maaseudun ongelmana on, että naiset muuttavat pois ja jäljelle jää yksinäisiä miehiä. Kehitysmaissa taas miehet matkaavat suurkaupunkien laitamille ja naiset jäävät lastensa kanssa maaseudulle. Siksi maaseudun naisten voimaannuttaminen on maailman mittakaavassa tärkeää.

Kehitysmaissa maaseudun naisilla on kaksinkertainen riski jäädä koulutuksen ulkopuolelle kuin kaupunkilaissisarillaan. Myös liian varhaiset pakkoavioliitot ovat iso riski. Lapsen varhainen kuolema ennen viidettä elinpäivää on 40 prosenttia yleisempää kuin saman maan kaupunkilaisilla. Voisi kysyä, miksi sitten ei yksinkertaisesti auteta naisia pois maalta? Siksi, että ruoka tuotetaan maalla. Ja ruokaa tarvitaan kaupungeissakin.
Kehitysmaissa maaseudun naisten asema on kaikilla mittareilla mitattuna maailman heikoimpia. Siksi tarvitaan tukea ja tuen parempaa kohdentamista. Se mikä on hyvää naisille ja lapsille, on hyvää kaikille ihmisille.

Kehitysavussa ja muussa tuessa on aina nähtävä sen vaikutukset molempiin sukupuoliin. Naisille oikeus omaan talouteen on ensiarvoista. Oikeus omistaa ja viljellä maata, oikeus perustaa pankkitili, oikeus käydä kauppaa, oikeus pitää voitot itsellään ei ole itsestään selvyys.

Muistan, kun siivosin isoisäni jäämistöä ja papereista löytyi testamentti. Vanhin pojista sai torpan, toiseksi vanhin auran ja nuorimmainen kirveen. Tytär sai oikeuden asua vanhimman veljen tiloissa.  Nykyisin laki turvaa tasavertaisen kohtelun.

Myös kehitysmaiden naiset tarvitsevat tasa-arvoista politiikkaa turvakseen, oikeutta koulunkäyntiin, oikeutta sosiaaliseen turvaverkkoon ja omaa taloutta. Sosialidemokraattisen naisliikkeen vanhoja tavoitteita olivat ”oma raha ja oma lupa”. Monet kehitysmaat ovat aikamoisen aikaloikan takana pohjoismaisen naisen asemasta. Silti tasa-arvo tavoitteena on yhteinen.

Voiko nainen edustaanmolempia sukupuolia?

Niin kauan kuin SDP:n johdossa oli pelkkiä miehiä, nämä pystyivät varsin hyvin edustamaan sosialidemokratiaa naisäänestäjille. Kukaan ei kyseenalaistanut, jos hallituksissa oli ennen Lipposen ratkaisuja selkeä miesenemmistö, ettei SDP:n hallitusryhmä olisi ollut myös naisia puhutteleva. Nyt, kun siellä on enemmän naisia, yhtäkkiä sanotaan, ettei sellainen kokoonpano voi puhutella miehiä.

Tämä kertoo siitä, että meillä on vielä rakenteellista epätasa-arvoa. Nainen ei voi edustaa molempia sukupuolia, mutta mies voi kyllä ajaa naistenkin asioita. Historiasta meillä on kokemusta siitä, että esimerkiksi naisten äänioikeuskampanjassa miehet taistelivat naisten rinnalla. Mutta nyt ajatellaan jotenkin toisin.

Naisliitto on joskus puolustanut olemassaolonsa oikeutusta sillä, että se ajaa nimenomaan naisten asiaa. Sellaista tilannetta ei minusta enää ole. Sen sijaan naisliitto joutuu perustelemaan olemassaoloaan sitä kysymystä vastaan, että tarvitaanko erillistä naistoimintaa enää lainkaan. Onhan puolueella naispuheenjohtaja, presidenttinä on ollut nainen ja naisia on voimakkailla paikoilla.

Minusta on kuitenkin hassua, että tätä keskustelua käyvät muut kuin naisliitto. Että kun on olemassa järjestö, jonka jäsenistö koostuu naisista, heidän ohitseen puhutaan heidän asemastaan. Jos joku rupeaisi väittämään, että eihän nyt enää nuorisoliittoa tarvita, kun meillä kerran on puolueessa nuorta johtoa, koko ajatusta pidettäisiin hulluna.

Eihän meillä tällaista keskustelua käydä, vaan kysytään, miten voidaan tukea nuorisoliiton toimintaa, että saataisiin lisää nuoria mukaan. Mutta naisliiton kohdalla keskustellaan siitä, että pitäisikö koko järjestö lakkauttaa, ja tätä keskustelua käyvät muut kuin naisliiton jäsenet.

Puolueella pitää olla kaikki verkot vesillä

Ei tasa-arvo vieläkään ole ihan selvä asia. On naisia, jotka vaikuttavat naisosastoissa ja toisia, jotka toimivat aktiivisesti sekä puolueessa että naisliitossa. Jos meillä on naisia, jotka mieluummin toimivat omissa yhdistyksissään, niin so what? Meillä pitää puolueena olla kaikki verkot vesillä. Onhan meillä muitakin ”yhden asian” demarijärjestöjä: seksuaalivähemmistöjen asiaan keskittynyt Pinkkiruusu, Luontodemarit eli LuDe ja niin edelleen.

Jäsenissä taas on meitä täysverisiä poliitikkoja, jotka haluavat koko tarjottimen ja niitä, jotka ovat kiinnostuneita vain jonkin tietyn sektorin toiminnasta. Kun eletään tällaista yhden asian liikkeiden aikaa, minusta on ihan tervettä, että meillä on myös yhden asian osastoja. Se houkuttaa mukaan niitäkin ihmisiä, jotka muuten eivät innostuisi politiikasta.

Politiikan vahvuus on siinä, että se tuo erilaisia ihmisiä yhteen, sovittaa erilaisia tarpeita ja hallitsee yhteiskunnan kokonaisuutta. Tämä on minusta edustuksellisen demokratian suola. Jos kaikki eri yhden asian liikkeiden tavoitteet toteutuisivat, ne olisivat niin ristiriidassa keskenään, etteivät ne millään voisi olla totta samassa todellisuudessa; siihen tarvittaisiin jo useita rinnakkaistodellisuuksia.

Kuitenkin niin kauan kuin on olemassa naisia, jotka haluavat toimia omissa joukoissaan, se on tarpeellista ja kannatettavaa. Itse olen saanut monta oman ikäpolveni naista mukaan sosialidemokraattiseen liikkeeseen nimenomaan naisliiton kautta. Ikinä en olisi kyennyt saamaan näitä ihmisiä tulemaan suoraan puoluetoimintaan.

Palkat, pätkät ja väkivalta

Tällä hetkellä tasa-arvopolitiikan suhteen ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Valtakunnan tasolla, kuten eduskuntavaaleissa, naiset ovat jonkin verran murtaneet lasikattoa, mutta esimerkiksi tämän syksyn kunnallisvaaleissa naisten osuus valtuutetuista laski ja on nyt vain 36 prosenttia. Kunnanhallitusten jäseninä tai puheenjohtajina naisia on vieläkin vähemmän.

Vanha feministinen sanonta on, että valta pakenee naisia, mutta nykyään myös naiset pakenevat valtaa. Kuntavaaleissa näkyi selvästi, että naiset vetäytyivät kampanjoinnista eivätkä asettuneet ehdokkaiksi. Monet vahvat demarinaisetkin jättäytyivät pois perhesyihin vedoten.

Naisten ongelmat voidaan tiivistää kolmeen sanaan: palkat, pätkät ja väkivalta. Naisten työsuhteet ja työura ovat lyhyempiä ja katkonaisempia kuin miesten, ja osittain tämän vuoksi myös heidän palkkatasonsa jää edelleen jälkeen miesten tuloista. Myös naisiin kohdistuva lähisuhde- ja muu väkivalta on valitettavan yleistä, kansainvälisestikin mitattuna.

Miesten kohdalla taas lyhyempi eliniänodote, huonompi terveys ja koulutus sekä naisia yleisempi syrjäytyminen ovat osoituksia tasa-arvon puutteesta. Miehet myös syrjäytyvät esimerkiksi työttömyyden takia totaalisemmin kuin naiset, jotka ovat tottuneet muodostamaan työelämän ulkopuolellakin keskinäisiä verkostoja.

Enää ei ole ainoaa oikeaa tapaa olla mies tai nainen

Minulle tasa-arvossa on keskeistä, että osataan nähdä kummankin sukupuolen erityispiirteet ja ottaa ne positiivisella tavalla huomioon. Nykyään sukupuoliroolit ovat onneksi moninaistuneet, eikä enää ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla mies tai nainen.

Niin kauan kuin naiset toimivat enimmäkseen hoiva-alalla ja miehet teollisuudessa tai yrittäjinä, voidaan tietyssä mielessä puhua nollasummapelistä. Pitkään työttömyyteen voisi kuitenkin olla helpotus, että kummatkin sukupuolet, mutta etenkin miehet kouluttautuisivat myös epätyypillisille aloille eivätkä jämähtäisi perinteiseen ”miesten työt – naisten työt”-ajatteluun.

Muutos tulee tapahtumaan sitä kautta, että pikkuhiljaa matalapalkka-aloilla alkaa olla niukkuutta työvoimasta. Ihmiset äänestävät jaloillaan. Nämä ovat niitä isoja rakenteellisia kysymyksiä, joissa mielestäni edelleen on olemassa sukupuolinäkökulma.

Palkkaeroissa on ennen kaikkea kyse siitä, mikä on verotuksen rakenne. Niin kauan kuin verotus on työsidonnaista, vientiteollisuudessa käydään – mielestäni vääristynyttä – keskustelua palkkakilpailukyvystä ja siitä, että palkat ovat suurin kustannustekijä. Kuitenkin niillä aloilla, joita globaali kilpailu haastaa kovimmin, kuten paperiteollisuudessa, palkkakustannukset ovat peanuts, pikkujuttu. Niillä ei ole mitään merkitystä suhteessa kilpailukykyyn.

Tämän takia palkat miesvaltaisilla vientiteollisuusaloilla ovat aivan toista luokkaa kuin vastaavaa osaamista vaativilla naisvaltaisilla aloilla. Mutta kyse on myös siitä, millä tavalla julkisen sektorin palkkapuoli hoidetaan. Siihen tarvitaan solidaarisuutta, jos halutaan niitä palveluita ylläpitää.

Tehokkuutta hoivatyöhön

Meidän pitäisi myös miettiä uusia, ympäristöpohjaisia veromalleja. Jos verotus ei olisi niin palkkasidonnaista, maksuvaraa julkisen sektorin pienipalkkaisissa töissä, vanhusten hoivassa ja muissa vastaavissa, olisi enemmän. Vientiteollisuuden puolella on jumpattu prosesseja tuottaviksi, ja siellä ollaan tuottavuudessa paljon suomalaista julkista sektoria edellä.

En nyt tarkoita sellaista tuottavuutta, joka otetaan työntekijöiden selkänahasta, vaan yksinkertaisesti sitä, miten logistiikka toimii. Vienti on hakenut tehokkuutta sillä, että tuotanto mitoitetaan tilaajan tarpeiden mukaan. Myös myynti toimii niin, ettei valmisvarastoa käytännössä ole.

Mietitään vaikka terveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja vanhustenhuollon ketjua. Jos se toimisi samalla tehokkuudella kuin vientiteollisuuden logistiikka, siellä olisi paljon enemmän palkanmaksuvaraa. Nyt pidetään kalliisti laitoksissa varastossa ihmisiä, jotka voisivat saada riittävän hoivan jossakin muualla. Samaan aikaan toiset vanhukset jonottavat erikoissairaanhoitoon, mutta eivät pääse, koska siellä ei ole tilaa.

Kun julkisella sektorilla jatkuvasti joudutaan säästämään, siellä ei myöskään tehdä niitä välttämättömiä investointeja, jotka vaadittaisin, että homma toimisi. Ja koska siellä ei myöskään ole riittävää teknologista osaamista, erilaiset it-firmat huijaavat ja pimittävät yhteiskunnan rahoja lähes rajattomasti. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta teki selvityksen, josta selvisi, että jos terveydenhuollon tietojärjestelmät toimisivat, säästö olisi satoja miljoonia euroja.

Ydinkysymys on siinä, onko hoivasektorilla yhtä tehokkaat prosessit kuin teollisuudessa. Tehokkuus ei tarkoita välttämättä väen vähentämistä. Kyllä tehtaassakin tarvitaan ihminen jokaiseen kriittiseen pisteeseen valvomaan koneiden toimintaa. Hoivatyössä ihmisiä pitää olla suhteessa vielä enemmän, kun hoidetaan ihmisiä eikä koneita. Silti prosessista voidaan saada irti enemmän tehokkuutta.

Avoimuus ja yhteistyö kansalaisyhteiskunnassa

Tehokkuutta vie nykymaailmassa myös se, että ollaan niin verkostoihmisiä ja istutaan kokouksissa kokousten jälkeen. Se käytäntö on mieletön aikasyöppö. Jos kokouksia ei valmistella ja viedä läpi tehokkaasti, siinä käytetään ison joukon aikaa huonosti. Johtaminen on avainsana, ja sama pätee niin puolueen kuin naisliitonkin toimintaan.

Tämä voi olla vain oma käsitykseni, mutta minusta SDP on tällä hetkellä liian sisäänpäin kääntynyt. Meidän ihmiset ovat liikaa vain meidän omissa tilaisuuksissa ja puuhastelevat siellä keskenään, kun vertaa moniin muihin liikkeisiin, jotka menevät mukaan muiden tapahtumiin ja vievät niihin omaa viestiään. Avoimuus ja yhteistyö kansalaisyhteiskunnan kanssa ovat se, mitä peräänkuulutan.

Nyt, jos työväenyhdistys haluaa vaikuttaa vammaispolitiikkaan, se järjestää vammaispoliittisen keskustelun ja pyytää sinne meidän omia ihmisiä, ministereitä, mahdollisesti jonkun ulkopuolisen asiantuntijan. Mutta miksi ei verkostouduta niiden kanssa, jotka ovat asiantuntijoita, haeta kumppaneiksi potilas- ja vammaisjärjestöjä, joita tällä alueella on ja tehdä yhteistyötä niiden kanssa? Miksi kuvitellaan, että me ollaan kaikessa se asiantuntija?

SDP on toimintansa alusta saakka perustanut ison joukon yhden asian järjestöjä, alkaen Ensi- ja turvakotien liitosta ja päätyen ties minne. Se on ollut silloin järkevää ja tarpeellista. Mutta nyt on aika nähdä, että nämä lapset ovat jo kasvaneet täysivaltaisiksi toimijoiksi, ovat aikuisia ja itsenäisiä. Enää ei voida toimia vanhalla logiikalla, vaan on etsittävä myös muiden lapsia ja liittouduttava niiden kanssa.

Politiikka saatava takaisin puolueeseen

Tärkeää olisi toiminnan avaaminen ja politiikan tuominen takaisin puolueeseen. On arvo sinänsä, että järjestetään sisäisiä tilaisuuksia omille jäsenille, mutta sillä väsytetään joukot eikä tapahtumissa välttämättä ole aina sisältöäkään niin paljoa. Ja kun kiireessä tehdään, tuloskin on usein puolivillaista.

Yksi esimerkki: jos puolueosasto järjestää teatteriretkiä, se on tietysti hyvä juttu. Mutta jos mennään katsomaan jotakin hyvin kevyttä ja kaupallista esitystä, joka on pelkkää viihdettä ilman sisältöä, ihmiset voisivat mennä sinne itsekin, teatteriyhdistyksen kautta tai muuten.

Me teemme sitä saadaksemme väkeä mukaan, mutta minun mielestäni se ei välttämättä ole puoluetoimintaa. Puoluetoimintaa voi olla se, jos mennään katsomaan kulttuurin keinoin esitettyä sisältöä. Mennään kyllä teatteriin ja järjestetään teatteriretki, mutta esityksellä on poliittinen viesti. Tällainen voi hyvin olla puolueen ydintoimintaa. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ydintoiminnat takkuavat ja toisarvoisia toimintoja korostetaan.

Tiedonkulku ja jäsenistön tiedon taso ovat toinen iso ongelma. Kun seuraan, miten omien ihmisten kirjoitukset leviävät sosiaalisessa mediassa, niin meiltä selvästi puuttuu jakamisen perinne nykyään. Demarit linkittävät lähinnä omiaan, ikään kuin toisten kanssa jakaminen olisi itseltä pois, vaikka se on itselle lisää.

Jos joku on sanonut hyvän jutun ja minä levitän sitä eteenpäin, se edistää myös SDP:n poliittisia tarkoitusperiä. Hyvä asia menee eteenpäin, vaikka tekijänoikeudet tällä kertaa olisivatkin jollakin muulla. Me teemme vain omia juttujamme ja meistä on tullut hirveitä yksilösuorittajia. Vaikka me olemmekin kollektiivin nimiin vannova liike, emme toimi kuten yhteisö.

Meillä on Hämeessä nettilehti Hämeen Kaiku, ja jos siellä on juttu jostakin toisen puolueen ihmisestä, se leviää kuin kulovalkea muihin verkkojulkaisuihin. Varsinkin persut ja vasemmistoliittolaiset ovat tässä tosi aktiivisia. Mutta jos demareilta tulee jokin avaus, eihän sitä kukaan levitä; se jää omien uskovaisten luettavaksi.

Puolue ei voi olla vain hyviä kavereita

Ehkä silloin, kun puolueella menee heikommin ja itsetunto on matalalla, on helppo käpertyä itseensä eikä avautua ulospäin. Mutta se on pahin virhe, mikä laskusuhdanteessa voidaan tehdä. Minua myös huolestuttaa se usein kuultu kommentti, kuinka siinä ja siinä tilaisuudessa oli niin hyvä tunnelma. Toisin sanoen, samanmielisten uskovaisten piiri kokoontuu keskenään.

Kun kaikki toisinajattelijat ja eri mieltä olevat ovat passivoituneet tai siirtyneet muualle, niin totta kai hyvien kavereiden kanssa on hyvä tunnelma. Mutta puolue ei voi olla vain hyviä kavereita, sen on kestettävä rosoa, erimielisyyttä ja hyvin rankkaakin kritiikkiä. Ihmiset eivät tule poliittiseen toimintaan mukaan viihtymään, vaan argumentoimaan ja vaikuttamaan. Heillä on poliittinen oma tahto.

Ei voi olla niin, että puolueen tahto muodostuu jossakin ylhäällä, mistä se suppilolla syötetään jäsenmassojen päihin ja muualle, vaan suppilo pitää kääntää toisinpäin. Ja kun ollaan suppilon leveässä osassa, siinä pitää olla rosoa. Politiikka ei voi olla yksimielisyyttä eikä pelkkää hymistelyä.

Meiltä on kadonnut kyky olla oman mukavuusalueen ulkopuolella. Luomme herkästi viholliskuvia: jos jossakin on epäonnistuttu, se oli paha kokoomus, joka ajoi väärää asiaa. Myös puolueen sisällä pitäisi olla enemmän tilaa ristiriidoille ja keskustelulle, asioille, joita ammutaan ylös ja seuraavaksi alas.

Jos joku esittää jotakin, sen ei aina pidä olla niin puolueen linjan mukaista ja valmiiksi pureskeltua, vaan se heitetään, jotta tapahtuisi kehitystä. Muut demarit voivat olla asiasta vähän eri mieltä, mutta se ei ole paha asia. Ainoastaan ristiriidoista syntyy paradigma, aate, joka etenee ja kehittyy. Jotenkin aito aivomyrsky puuttuu puolueesta tällä hetkellä.

Vastaukset isoihin ja kipeisiin kysymyksiin eivät löydy hetkessä, vaan erehdysten ja onnistumisten kautta. Ensin joku ehdottaa jotakin, mikä toisen mielestä on typerää, sitten joku kolmas jatkojalostaa ideaa ja niin edelleen. Sitten käydään kritiikkikierros ja tällä tavalla, pienin askelin, syntyy helmiä. Kun asioista kunnolla väitellään, osapuolet joutuvat itsekin argumentoimaan näkemyksensä paremmin ja poliittisen keskustelun taso nousee.”

Tarja Filatov (s. 1963)

Sos.dem Naisten puheenjohtaja 1999-2008

SDP:n varapuheenjohtaja 1990–1991 ja 2002–2008.

Kansanedustaja Hämeen vaalipiiristä vuodesta 1995-

Työministerinä 2000-2007

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana 2007–2010

Eduskunnan toisena varapuhemiehenä 2010-2011.

Pitkäaikainen kunnallispoliitikko.

Vuonna 2016 eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja sekä puhemiesneuvoston jäsen ja kunnallispolitiikassa Hämeenlinnan kaupunginvaltuutettu. Työväen Näyttämöiden Liiton puheenjohtaja ja tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANEn jäsen.

Tarja Filatovilla on tytär, puoliso Pekko Oksanen ja koti Hämeenlinnassa.

Margit Borg-Sundman (1902-1992) oli ammatillisen sosiaalityön ja teollisuuden sosiaalihuollon uranuurtaja. Kokoomuksen kansanedustajana hän ajoi perhe- ja tasa-arvolainsäädäntöä ajoittain ristiriidassa oman eduskuntaryhmänsä kanssa. 1960-luvulla hän sai aikaan suuren hälyn syyttäessään kirjailija Hannu Salamaa jumalanpilkasta.

Kristillinen elämänkatsomus

Turussa, Urjalassa ja Petäjävedellä pappilan tyttärenä kasvanut Margit Borg omaksui elämäänsä voimakkaan kristillisen uskon. Siihen liittyi kiinnostus yhteiskunnallisiin kysymyksiin kansalaissodan jälkeisen kurjuuden ja espanjantaudin keskellä. Kouluvuodet Jyväskylän tyttökoulussa ja sen jatkoluokilla opettivat itsenäisyyteen, ja isän aikainen kuolema pakotti nuoren naisen omille jaloilleen. Järjestötyö puolestaan alkoi kouluvuosina partiossa.

Elämänuran valintaan vaikutti se, että kansakoulunopettajan opinnot olivat lyhyet eivätkä vaatineet suuria varoja. Ylioppilaselämään kuuluivat Ylioppilaiden kristillinen yhdistys ja Pohjalainen osakunta. Kansainvälinen yhteistyö alkoi kristillisen ylioppilasliikkeen pohjoismaisessa kokouksessa vuonna 1921.

Kasvatusneuvolan alkujuurilla

Margit Borg sai vuonna 1925 Akateemisten naisten kansainväliseltä liitolta apurahan opiskellakseen Vassar Collegessa Yhdysvalloissa yhteiskunnallista työtä. Vassarissa vietetyn vuoden jälkeen hän opiskeli toisen vuoden New Yorkin Columbia Universityn School of Social Workissa, jossa hän erikoistui mielenterveystyöhön ja teollisuuden sosiaalityöhön.

Palattuaan vuonna 1927 intoa uhkuen kotimaahan Borg jatkoi Helvi Haahden (Helvi Boothe) aloittamaa psykiatris-yhteiskunnallista työtä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Kysymyksessä oli yksilöllinen sosiaalityö (case work), jossa lähinnä koululaisten ongelmia ratkottiin tapauskohtaisesti. Kokeilusta sai alkunsa 1930-luvun lopulta lähtien kasvatusneuvolatoimintana tunnettu Mannerheimin Lastensuojeluliiton työmuoto.

Teollisuuden sosiaalityön uranuurtaja

Vuoden 1930 alussa Margit Borg siirtyi Kymin osakeyhtiön Kuusankosken ja Voikkaan tehtaille kehittämään teollisuuden sosiaalityötä. Hän oli alalla vasta toinen koko maassa, sillä ainoastaan Serlachiuksen Mäntän tehtailla Sisko Ania oli samassa tehtävässä. Työhön kuului työtapaturmien ehkäisyyn liittyvää suojalaitteiden hankintaa, ensiaputaitojen parantamista muun muassa järjestämällä työntekijöille ensiapukursseja ja perustamalla turvallisuustoimikuntia. Lisäksi Margit Borg organisoi vapaa-ajan harrastuksia, urheilu- ja pallokenttiä, pesäpalloa ja partiota. Hän ei liittynyt Lotta Svärd -järjestöön ollakseen ärsyttämättä työläisiä.

Lastensuojelun ja naistyön tarkastaja

Margit Borgin aikaansaannokset huomattiin myös pääkaupungissa. Häntä käytettiin useissa oppilaitoksissa sosiaalityön tuntiopettajana, ja hän sai vuonna 1935 perustetun sosiaaliministeriön lastensuojelun tarkastajan viran. Hänen urakakseen tuli vuonna 1937 voimaan tulleen lastensuojelulain toimeenpaneminen. Borg puolusti lastensuojelua pohtivassa komiteassa henkilökunnan yliopistotasoista koulutusta.

Sosiaaliministeriössä työskennellessään Margit Borg näki sukupuolten välisen eriarvoisuuden valtionhallinnossa, kun naispuoliselle tarkastajalle maksettiin vähemmän palkkaa kuin miehille. Tämä vaikutti hänen myöhempään poliittiseen toimintaansa, koska hänen mielestään valtion ei pitänyt maksaa ”housuista”.

Talvisodan jälkeen maassa esiintyi paljon naisten työttömyyttä. Sen helpottamiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön perustettiin tilapäinen naistyövoiman tarkastajan virka, johon Margit Borg nimitettiin. Vastattuaan ensin työttömyyskursseista ja vanhanaikaisista työtuvista hän joutui pian jatkosodan aikana ponnistelemaan työvoimapulan ja työvoiman uudelleenjärjestelyn kanssa. Tässä työssä hän oppi lisää naisten arkielämän kovuudesta ja liittyi mukaan myös Naisten työvalmiusliittoon ja Suurtalkoisiin.

Naisten työvalmiusliitto perustettiin naisten vapaaehtoiseksi asevelvollisuudeksi auttamaan lähinnä maaseudun koteja. Kysymyksessä oli eräänlainen Lottien rinnakkaisjärjestö. Kurssitetut naiset ja niin sanotut työtytöt osallistuivat muun muassa takaisin vallatun Karjalan siivoamiseen.

Vuonna 1945 Margit Borg päätti jättää julkisen elämän solmiessaan avioliiton hammaslääkäri Waldemar Sundmanin kanssa. Yksityiselämä jäi kuitenkin syrjään, kun lukuisilla radioesitelmillään ja luennoillaan sekä sosiaalityön uranuurtajana tunnetuksi tullut Margit Borg-Sundman pyydettiin Suomen Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtajaksi. Hän oli myös naisjärjestöjen kansainvälisen liiton varapuheenjohtajana 1954 – 1963. Kun avioliitto päättyi vuonna 1953 miehen kuolemaan, kotirouvan rooli ei ollut enää vaihtoehto.

Naisjärjestöjen puheenjohtajan toiminnassa korostuivat sosiaali- ja asuntopolitiikka, naisten palkkauskysymykset, ansioäitien ongelmat ja mielenterveyskysymykset sekä asuntopolitiikka, kaikki aikansa suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. Suuri haaste oli saada naiset äänestämään. Keskusliitto teki myös esityksen naisten määrän lisäämiseksi kunnallisissa lautakunnissa ja valtionkomiteoissa.

Kansanedustaja

Kansallinen Kokoomus pyysi Margit Borg-Sundmania ehdokkaaksi jatkosodan jälkeen pidettyihin ensimmäisiin kunnallisvaaleihin. Hänet valittiin, ja hän vaikutti pitkään Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kansanedustajana vuodesta 1948 Borg-Sundman toimi erityisesti sivistys- ja sosiaalivaliokunnissa. Hän ajoi kansaneläkkeen laajentamista, tasa-arvoista palkkaa ja lapsilisiä. Ajoittain hän joutui vastakkain kokoomuksen johdon ja eduskuntaryhmän kanssa. Oman tiensä kulkijana ja puoluekurin vastustajana Margit Borg-Sundman ei noussut puolueessaan koskaan asemaan, joka olisi vastannut hänen asiantuntemustaan ja vaaleissa saavuttamaansa kansansuosiota. Hänellä oli kuitenkin selvästi vaikutusta kokoomuksen ja merkittävimmän taustatukensa Kokoomuksen naisten liiton suhtautumisessa sosiaalilainsäädäntöön.

Margit Borg-Sundman vedettin mukaan eduskunnan kansainväliseen työhön (parlamenttien välinen liitto IPU ja Pohjoismaiden neuvosto), koska hän oli hyvin kielitaitoinen ja ulospäinsuuntautunut seuraihminen.

Sodan jälkeen syntyneen sukupolven radikaalisuus 1960-luvulla ylitti Margit Borg-Sundmanin uudistusmielisyyden rajat. Hän nosti esiin ajan tapainturmeluksen ja otti siitä esimerkiksi kirjailija Hannu Salaman Juhannustanssit-teoksen, jota hän syytti jumalanpilkasta. Tämä johti virallisiin syytetoimiin kirjailijaa vastaan sekä sakkorangaistukseen, josta tasavallan presidentti hänet myöhemmin armahti. Julkiset sympatiat olivat enimmäkseen Hannu Salaman puolella, ja Margit Borg-Sundman sai taantumuksellisen täti-ihmisen maineen. Vielä viimeisinä elinvuosinaankin hän osallistui aktiivisesti kansainväliseen Moral Rearmament -liikkeeseen.

Margit Borg-Sundman oli ulkoilmaihminen, joka vaelsi lomillaan Lapissa jalkapatikoiden ja hiihtäen. Itse hän kutsui sitä ”tunturikuumeeksi”.

Margit Rode Sofia Borg, vuodesta 1945 Borg-Sundman

Syntyi 16.10.1902 Turku, kuoli 10.6.1992 Helsinki

Vanhemmat kirkkoherra Nathanael Borg ja Elin Fanny Calonius

Puoliso vuodesta 1945 professori Waldemar Sundman, kuoli 1953

URA. Ylioppilas 1921; kansakoulunopettaja 1923; Bachelor of Arts, Vassar College, USA 1926; sosiaalityöntekijän tutkinto, Columbia University, New York 1927; filosofian maisteri 1932. Opintomatkoja useisiin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin.

Uskonnonopettaja Helsingin suomalaisessa tyttölyseossa 1923 – 1925; Mannerheimin Lastensuojeluliiton kasvatusneuvolan psykologi ja sosiaalityöntekijä 1927 – 1929; Kymin Oy:n huoltotyön johtaja Kuusankoskella 1930 – 1935; sosiaaliministeriön lastensuojelun tarkastaja 1935 – 1941; kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön naistyövoiman ylitarkastaja 1941 – 1945; kansakoulunopettaja 1954 – 1958; psykologian ja sosiaalipolitiikan tuntiopettaja Lastenlinnan lastenhoitajakursseilla 1927 – 1958, valtion sairaanhoitajakoulussa 1938 – 1964, valtion terveydenhuolto-oppilaitoksessa 1939 – 1964, Työväen akatemiassa 1941 – 1946, lastentarhanopettajaseminaarissa 1948 – .

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja 1948 – 1953, 1958 – 1969; Kuusankosken kunnanvaltuuston jäsen; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1946 – 1947, 1957 – , raittiuslautakunnan puheenjohtaja 1947 – 1948. Tasavallan presidentin valitsijamies 1950, 1956, 1962, 1968.

Jäsenyydet: Helsingin kirkkoneuvosto 1938 – 1944; useiden komiteoiden jäsen.

Martta-yhdistyksen yhteiskunnallisen kerhon puheenjohtaja 1944 – 1951; Suomen Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja 1947 – 1966; Pohjoismaiden neuvosto 1950 – 1954; Kansainvälisen naistenliiton puheenjohtaja 1954 – 1963, kunniapuheenjohtaja 1963 – 1989; Parlamenttien välisen liiton Suomen osaston johtokunta 1962 – 1970.

TUOTANTO. Setä Samulin ylioppilaana. 1930; Lapsuusiän ongelmia. 1938; Jännittävä on elämä. 1966; Uusia uria aukomassa. 1969; Rajoja ja rajanylityksiä. 1971; Yhden naisen sota. 1977; On ilo elää. 1981. Lukuisia lehtikirjoituksia muun muassa Huoltaja sekä Lapsi ja  yhteiskunta -lehdissä.

Olen tavannut Sallia säännöllisesti ja ihana tuttavuus on tämä matalaääninen, tomera nainen,  josta sain heti vaikutelman, että siinä oli nainen, joka osasi tarvittaessa näyttää kaapin paikan. Olen lukenut Sallin kirjan ”Näin sen olen kokenut”, jonka hän kirjoitti 92-vuotiaana. Kirjan luettuani tiesin ensivaikutelmani osuneen oikeaan. Salli Hantunen on tarkkanäköinen, määrätietoinen ja jämäkkä nainen; kirjassa hän käy kirjanpitäjän tarkkuudella läpi elämäänsä. Tarinan rungoksi hän on valinnut asuinpaikat: Elämäni asunnot. Lihaa luitten ympärille antavat muutamat tarkkanäköiset kuvaukset. Niiden perusteella pääsee kurkkaamaan kirjailijan sisimpään ja näkemään, että siellä asuu viisas ja mahtava havainnoija.

”Näin sen olen kokenut – Salli Hantusen elämäntarina” kirjan esipuheessa Salli Hantunen toteaa: ”Olen lyhyesti kahlannut tässä kirjasessa koko elämäni saaton. Sen, mikä on jäänyt muistini pohjalle. Paljon on jäänyt sanomattakin. En halunnut loukata ketään ja sen vuoksi olen arimmista asioista vaiennut.”  

Salli Hantunen kotiompelijasta kirjanpitäjäksi Salli Hantunen syntyi Jaalassa 3.4.1911 ja muutti Helsinkiin 16-vuotiaana, marraskuussa 1927. Hantunen on aina ollut taitava käsistään ja hänellä on tarkka silmä. Hän tienasi elantonsa kotiompelijana 18 vuoden ajan. Vuonna 1930 hänet vihittiin Laurin kanssa ja heille syntyi seuraavana vuonna poika, Seppo.

Vuonna 1945 Salli Hantunen tuli siihen tulokseen, että oli alanvaihdon aika. Hän siirtyi Suomen vaatetustyöntekijäin liiton kirjuriksi ja aloitti neljävuotisen liikekirjanpidon kurssin.

Taitava ja täsmällinen Salli pyrki määrätietoisesti urallaan eteenpäin. Hän siirtyi arvostetumpaan ja paremmin palkattuun kassanhoitaja-kirjanpitäjän tehtävään Maa- ja Sekatyöväen Liittoon. Siellä hän toimi myös epävirallisena naistoimitsijana.

Vuonna 1949 Salli Hantusta pyydettiin virkaan, johon oli omien sanojensa mukaan myös tähdännyt, Suomen Autoalan Työntekijäin Liittoon kassanhoitaja-kirjanpitäjäksi.

Sosialidemokraattisessa puolueessa ja SAK:ssa alkoi syntyi hajaannusta.  Suomen Autoalan Työntekijäin Liitossa suuntariidat eivät Sallin mielestä paljoa tuntuneet, mutta kuitenkin hän huomasi, että siellä ”väreili ikään kuin ilmassa sellainen luottamuspula”.

Salli tunsi, ettei istunut enää kovin tukevasti kassanhoitaja-kirjanpitäjän tuolillaan; puheenjohtaja oli ottanut hänet silmätikukseen. Tilanne johti lopulta irtisanomiseen. Kassakaapin avainta Salli ei suostunut luovuttamaan ennen kuin tilintarkastajat olivat tehneet tarkastuksen. Salli sai heiltä kiitettävän lausunnon ja kirjoittivatpa lisäksi Sallin työtaidoista pitkän kappaleen suositukseksi.

Salli Hantunen palkattiin saman tien Suomen Pienviljelijäin liittoon. Hänen tehtävänkuvansa laajeni ja kirjanpidon lisäksi hoidettaviksi tulivat maatalouspalkkiot ja kivenraivauspalkkiot. Niistä liitto oli tilivelvollinen maataloushallitukselle.

Hantusen toimenkuvaan kuului nyt myös edustustehtäviä. Työtovereita huvitti se, että edustustehtävät jakaantuivat aika lailla niin, että Sallille osuivat kahvitilaisuudet ja toiminnanjohtajalle tilaisuudet, joissa oli ruokatarjoilu.

Toiminnan nainen vapaallakin

Salli Hantunen toimi pitkään myös isännöitsijänä. Alppilan eläkkeensaajissa hän on ollut perustamisesta lähtien, samoin Lomakoti Kotorannassa. Kotorannassa hän toimi myös vapaaehtoisena lomaohjaajana. Hän on ollut aktiivinen toimija myös Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitossa.

Eläkkeensaajien Keskusliiton toimistolla Salli Hantunen istui tutustumassa tietokoneen saloihin viikon verran ja siirtyi sen rohkaisemana tietotekniikkakursseille. Tietotekniikkakiinnostuksen siivittämänä Salli julkaisi elämäkertansa 92-vuotiaana.

Hän toimi myös Alzheimerin tautia sairastaneen miehensä hoitajana. Vuonna 1984 hänen miehensä Lauri kuoli.

Hantunen kertoo kirjassaan, kuinka hän sai vuonna 1988 puhelun Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitosta. Hänelle ilmoitettiin, että hänet oli nimitetty yhdeksi johtokunnan jäseneksi vastaperustettuun Kallion lähimmäispalveluyhdistykseen. Salli oli tuolloin 77-vuotias. 

Yhdistys aloitti pienestä, toiminta alkoi Liisankadun huoneistossa, mutta he tekivät toimintaansa määrätietoisesti tunnetuksi järjestämällä kahvi- ja luentotilaisuuksia mm. Kampin palvelukeskuksessa. Hantuseen teki vaikutuksen se, kuinka paljon on vanhuksia joilla ei omaisia tai joista ei välitetä. Yhdistys aloitti palvelutalon suunnittelun ja rakentamisen. Vuonna 1999, Sallin ollessa 88-vuotias, valmistui Töölöön Humalistonkadulle palvelutalo Kantti.

Palvelutaloon valmistuivat tilat myös yhdistykselle. Yhdistyksen oli nyt mahdollista laajentaa ja monipuolistaa toimintaansa. Nikkilän sairaalan lakkauttamisen myötä Kanttiin perustettiin yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa psykogeriatrinen ryhmäkoti sekä palvelukoti muille vähävaraisille ikääntyville.

Aika kului nopeasti; pienen ja velkaisen yhdistyksen taloustilanne oli Salli Hantusen mukaan vaikea, joten johtoon olisi tarvittu hyviä talousihmisiä. Kirjassaan Hantunen arveli yhdistyksen kompuroineen valinnoissaan. Kokouksia oli yhä useammin ja ne venyivät pitkiksi. Keväällä 2003 Salli Hantunen, ollessaan 92-vuotias, ja muutama muu pitkään hallituksessa ollut erosivat tehtävästään.  

Ennen siirtymistään asumaan Kantin palelutaloon 92-vuotias Salli Hantunen kirjoitti runon ”Mikä ikä”:

Minua iäkkääksi ihmetellään

Joskus vanhukseksi valitellaan

Milloin ihminen on vanhus?

Sen tietää tahtoisin.

On vuosia yhdeksänkymmentä ja kaksi

Hoidan kotini, siivoan, käyn kaupassa, teen ruokani

Ompelen vaatteeni, pesen pyykkini

Harrastan yhtä ja toista.

Olenko minä vanhus?”

Sallia haastateltiin Image-lehteen syksyllä 2016. Imagen numerossa 11/2016 105-vuotias Salli kuvaa elämänsä näin:

”Jotainhan sitä ihmisen pitää elämässään tehdä. Minä liityin isän perintönä sosiaalidemokraatteihin ja tein uran työväenliikkeessä. Minä olen tarmokas ihminen ja se minua on auttanut elämässä eteenpäin.”(teksti Anne Kantola)

Salli nukkui rauhallisesti pois 105-vuotiaana joulupäivän aamuna 2016.

Ote Salli Hantusen kirjasta: Tilintarkastus

”Muistuupa tässä mieleeni näin jälkeenpäin aika hupaisa tilanne. Oli ollut tilintarkastus. Kaikki oli valmista. Toiminnanjohtaja Kuuselalla oli tapana, että kun tilit oli tarkastettu, hän avasi baarikaappinsa, jossa oli aina muutama edustuspullo. Hän kutsui huoneeseensa tilintarkastajat, joista toinen oli Joensuusta ja toinen Kannuksesta. Minäkin tulin kutsutuksi niihin tilaisuuksiin, ellei minulla ollut sitten työtä omassa huoneessani.

Toiset toimistolaiset lähtivät omalla ajalla kotiinsa. Minun virkaani kuului, mahtoiko kuulua palkkaani, että piti olla seuraksi heidän mukanaan. Joensuulainen oli vanhempi mies, eikä viipynyt seurassamme pitkään, koska hänen oli ehdittävä määrä junaan. Heikki, kannuslainen, oli vähän viinaan menevä eikä hänellä muutenkaan ollut mitään kiirettä, sillä hänen tyttärensä oli Helsingin yliopistossa opiskelemassa. Mies sanoi menevänsä tyttärensä luokse yöksi. Heikki siis jäi ja tarjoilu jatkui. Minä en ottanut kuin vichyvettä eikä johtajakaan humalaan asti ryypännyt. Heikki tuli niin känniin, että melkein vain örisi. Sanoin johtajalle, että jos minäkin lähtisin kotiin, mutta hän sanoi, että älä nyt lähde, kohtahan täältä lähdetään. Menin omaan huoneeseeni kokoamaan tavarani ja lukitsemaan oveni, sillä pidin sen aina yöllä lukittuna ja avaimia ei siihen ollut kuin minulla.

Kesken kaiken kuulin, kun ulko-ovi paiskattiin kiinni. Riensin katsomaan ja havaitsin, että johtaja oli häipynyt ja jättänyt minut sen änkyräkännissä olevan Heikin kanssa kahden. Siinä tilanteessa minulla oli vitsit vähissä. Mitä minä teen? Koetin kysyä Heikiltä, missä se sinun tyttäresi asuu? Mahtoiko hän ymmärtää edes, mitä minä puhuin. Ei tullut minkäänlaista muuta selvitystä kuin ööö, ööö, ööö.

Minulle nousi sisu kurkkuun ja hiki pintaan. En minä nyt koko yöksi jää häntä vartioimaan ja yksin en voinut häntä sinne jättää. Soitin pirssin ja kerroin jo puhelimessa, että kuljettaja tulisi siihen portaaseen hissin luo vastaan. Minulla oli työ ja tuska saada hänet hissiin. Onneksi hän oli pienenpuoleinen mies. Raahasimme hänet autonkuljettajan kanssa autoon ja työnsimme takapenkille. Itse menin kuljettajan viereen. Vierähti tovin aikaa ennen kuin hän oli autossa. Siinä kamppaillessamme huomasin, että Kuusela seisoi Liisankadun ja Maurinkadun kulmauksessa ja kurkki sieltä meidän puuhiamme. Kun huomasin hänet, nostin käteni ja heristin nyrkkiäni hänelle. Minulla ei ollut tilaisuutta suusanallisesti siitä hän moittia, minkä katalan teon hän minulle teki.

Kun papparainen oli penkillä, menin autoon. Kuljettaja kysyi: ”Mihin ajetaan?” Sanoin, että en tiedä. Jotenkin tuosta olisi eroon päästävä. Yritimme tiedustella, että missä se tyttäresi asuu. Vastauksena oli vain jotakin murinaa. Samalla minulle tuli väläyksenä muistikuva, että Tanner-säätiölle oli rakennettu opiskelija-asuntola. Ehkä hän hyvinkin asuisi siellä. Se tuntui tässä tapauksessa todennäköiseltä. En tiennyt osoitetta, mutta kysyin kuljettajalta. Hän sanoi, että se pitäisi olla Vallilassa, vaikka ei hän sinne ole koskaan kyytiä tehnyt. Käskin ajaa sinne, ehkä se sieltä jostain löytyy. Muussa tapauksessa viemme hänet poliisin hoiviin.

Lähdimme ajamaan ja löysimme sen talon ja ajoimme pihaan. Pyysin, että odottakaa te täällä autossa, minä menen tiedustelemaan asuuko siellä sellaista neitiä, joka tuntee Heikin isäkseen. Menin aulaan ja kysyin. Minulle vastattiin, että kyllä täällä sellainen henkilö asuu, mutta nyt hän ei ole kotona. Kerroin, että minulla on tuossa autossa hänen isänsä. Hän on kertonut tulevansa tyttärensä luokse yöksi, mutta hän on nyt vähän huonokuntoinen. Mistähän saisin apua. Siinä osui olemaan kaksi pitkää opiskelijapoikaa, jotka kuulivat tämän jutun ja sanoivat, että kyllä me autetaan. Niin he menivät ja kaivoivat Heikin autosta ja veivät jonnekin. En tiedä asiasta enempää. Ajattelin vain mikä oli tyttären reaktio, kun tuli kotiin ja tapasi rakkaan isänsä melko avuttomassa tilassa. Palasin samalla autolla kotiin.

Seuraavana päivänä olin vihainen johtajalle, mutta hän vain nauroi vähän pirullinen pilke silmäkulmassaan: ”Hyvinhän sinä siitä selvisit.” Eikä hän ollut yhtään vihainen hyväksyessään melko suureksi paisunutta taksilaskua. No, sehän meni tilintarkastajien sarakkeeseen. Joskus meillä oli tällaisia, miellyttäviä ja vähemmän miellyttäviä tilanteita.”

Kempeleen kunnan historiikissa on mielenkiintoinen kuva Kempeleen tiilitehtaan työläisistä vuonna 1917. Ryysyläisten keskellä on yksi nainen, Liisa Ollakka, isoäitini. Häntä kutsuttiin myös Luuta-Liisaksi, sillä hän elätti isoa perhettään tekemällä iltaisin luutia.

Kerrotaan, että hän oli estänyt isoisän lähtemästä kansalaissotaan piilottamalla tämän ainoat housut. Pyssykin oli ollut valmiina, mutta eihän mies voinut lähteä sotimaan pelkillä alushousuilla.

Isäni, työmies Verneri Ollakka, oli rintamamiesveteraani. Hän piti tammenlehvää arvossa ja osallistui voimiensa mukaan Rintamaveteraanien toimintaan. Kun kysyin häneltä, mikä ero on sotaveteraaneilla ja rintamaveteraaneilla, hän vastasi:

-En lähtenyt sotaan, vaan jouduin rintamalle. En lähtenyt puolustamaan Kempeleen isäntien hehtaareja, vaan suomalaisia meikäläisiä.

Se oli isäni identiteetti. Sillä tavalla hän teki eroa Uralille uhonneisiin ”sotahulluihin”, kuten hän sanoi. Rintamalle lähteneet nuorukaiset eivät käyneet ”arvokeskustelua”, mutta he tekivät ison arvovalinnan ja lähtivät puolustamaan suomalaista elämänmuotoa ja yhteiskuntajärjestelmää, ajattelun ja toiminnan vapautta.

Uskonto ja politiikka,kielletyt puheenaiheet

Äitini on Pohjois-Karjalasta, Kiteeltä. Hän oli taiteesta ja kirjallisuudesta kiinnostunut sivistynyt kansannainen. Äidin vaikea astma varjosti lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta se teki minusta myös sosialidemokraatin, kun huomasin, miten paljon sairausvakuutus ja myöhemmin kansanterveyslaki helpottivat meidänkin perheemme elämää.

Muistan, kuinka nuori lääkäri joskus 70-luvulla sanoi, että oikeastaan äitini oli sotainvalidi. Hän oli saanut pahan keuhkoastman seurauksena liian raskaasta sota-aikana tekemästään työstä.

Meidän nuorempien on hyvä muistaa, että veteraanien rinnalla ympärillämme on yhä monenlaisista sodan seurauksista kärsiviä, sotainvalideja, sotalapsia ja sotaorpoja.

Ensimmäisen kerran muistan ottaneen poliittista kantaa alle kouluikäisenä. Muistan sen siksi, että sain siitä syystä elämäni ensimmäisen ja viimeisen selkäsaunan. Ensiksi piti hakea pihalta koivunoksa, ja sen jälkeen äiti kasvatti tytärtään.

Syy nyttemmin kiellettyyn ruumiilliseen kuritukseen oli se, että olin kirkkaalla lapsenäänellä naapurissa syntymäpäiväkutsuilla ilmoittanut, että ”meidän isä on kommunisti ja äiti on sosialidemokraatti, koska sosialidemokraatit uskovat Jumalaan”.

Hellästi, mutta määrätietoisesti uskovainen äiti opetti viisivuotiaalle, että on kaksi asiaa, joista EI SAA puhua: uskonto ja politiikka. Koin selkäsaunan epäoikeudenmukaiseksi, sillä äidin suhteen analyysi oli täsmällinen ja oikea, mutta isää arvioin väärin: hän oli aleniuslainen sosialisti, ei kommunisti.

Kriisiterapiaa ja Koskenkorvaa

Tapahtuma kuvaa myös 50-luvun ilmapiiriä. Noina kylmän sodan hyytävinä hetkinä Karhukopla käytti Aku Ankassa sanaa toveri ja tanssi ripaskaa.

Poliittista keskustelua käytiin niin kiihkeästi, että asioiden lisäksi myös miehet riitelivät. Äitien roolina oli rauhoitella ja varoitella aiheista, jotka synnyttivät riitaa. Ne olivat juuri uskonto ja politiikka.

Lapsuuden muistoihin kuuluu myös äänekäs, yleensä keittiön pöydän ääressä käyty keskustelu. Miehillä oli pöydänjalan juuressa koskenkorvapullo, jolla terästettiin mustaa kahvia. Keskustelu päättyi usein äidin toruihin, kun joku huusi: ”Tanner – perkele!” Miehet olivat jälleen kerran ”vertaisryhmässä” lauantai-iltana saunan jälkeen puineet sotakokemuksiaan. Nykyään sitä sanottaisiin kriisiterapiaksi, ja siihen kannustettaisiin asiantuntijavoimin.

Tässä lienee taustaa sille, miksi juuri politiikka on ollut minun ”jokapäiväistä leipääni” oikeastaan koko aikuisiän. Vähän yli kaksikymppisenä liityin puolueeseen, ja sen jälkeen on nimeni perässä lukenut: sd.

Taistolaisuuteen ei hurahdettu

Nuoruusaikojen kovassa taistolaispaineessa syntyi vahva sosialidemokraattinen minäkuva ja maailmankuva. Erityisen ylpeä olen vieläkin siitä, että jaksoimme puurtaa teoreettisten kysymysten parissa. Emme vain toistaneet vanhaa, vaan yritimme luoda myös oman sukupolvemme tulkintaa sosialidemokratiasta. Joskus se meni överiksi, ja Kalevi Sorsa palautti määrätietoisesti piirut paikoilleen.

Oulussa aniharva, toisin kuin Tampereella tai Helsingissä, hurahti taistolaisuuteen – kiitos nykyisin Työväen Sivistysliitossa työskentelevän Seppo Ylisen. Hänen ankarissa opintopiireissään tutustuimme kaikkiin mahdollisiin teoreetikkoihin ja sosialismin toisinajattelijoihin. Me jopa käänsimme ja esitimme DDR:n toisinajattelijan Wolf Biermannin lauluja, toisin kuin niin sanotut kulttuuritaistolaiset, jotka tuomitsivat ja jopa ilmiantoivat sosialistimaiden taiteilijoita.

Olen aina viime päiviin saakka kuvitellut olevani sukuni ensimmäinen poliitikko. Mitä vielä! Isoisäni Jaakko Ollakka oli ollut sosialidemokraattisen puolueen silloisen äänenkannattajan Kansan Tahdon johtokunnan jäsen. Luin sen vastikään Kansan Tahdon 100-vuotishistoriikista. Aikamatka sadan vuoden taakse oli henkilökohtaisestikin suuri juttu.

YK-tietoisuus ja Vietnamin sota

Liityin joskus 60-luvun lopussa Oulun Opiskelijoiden sos.dem. yhdistykseen OOSY:n. Se oli energistä ja inspiroivaa aikaa. Pitkiä ja perusteellisia kirjoituksia, analyysejä, opintokerhoja ja kokouksia – ja niitä riitti.

Loimme kovassa taistolaispaineessa omaa demari-identiteettiä. Erityisesti kansainvälisyys kiehtoi. YK-tietoisuuden herääminen ja Vietnamin sota olivat omia sukupolvikokemuksiani.

Demarireformit, kuten peruskoulu ja kansanterveyslaki, koskettivat sekä tunteitani että järkeäni. Oivalsin, että yhteisillä päätöksillä voidaan ihmisten arkea helpottaa ja suojata elämän riskejä vastaan.

Pian kiinnostuin myös naisliikkeestä. Marianne Laxén oli pääsihteeri ja sain mahdollisuuden alustaa muutamissa seminaareissa aiheesta Kommunistien ja demarien erot. Siinä oppi puhumaan ja analysoimaan. Manne oli ennakkoluuloton ja vauhdikas pääsihteeri ja tempauduin mukaan.

Opin paljon naisten tavasta toimia. Kokouksetkin voivat olla kiinnostavia ja hauskoja. Politiikan ei tarvitse olla tylsää ja kaavoihin kangistunutta.

Muistan hyvin Vappu Taipaleen opetuksen, että loppujen lopuksi talouspolitiikka on yhtä yksinkertaista kuin virkkaaminen. Siinä sitten porukalla virkattiin ja harrastettiin talouspolitiikkaa. Kannattaa hakeutua marginaaliin, sillä siellä syntyy uutta. Siksi poliittisten naisjärjestöjen on hyvä pitää yhteyttä ympäristöliikkeeseen, erilaisiin naisporukoihin ja kirkon radikaaleihin.

Tasa-arvo ei ole valmistalo, vaan tie

Kirjailija Anna-Maija Ylimaula on sanonut pistämättömästi, että kaikki naiset ovat feministejä – muussa tapauksessa he eivät tiedä, mitä feminismi on. Itse olen kysyttäessä aina vastannut: Kyllä, minä olen feministi.

Suomessa feministinen liike on ollut näkymätöntä ja hiljaista verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, Saksaan, Englantiin tai Hollantiin. Olemme luottaneet enemmän niin sanottuun valtiofeminismiin: tasa-arvoasiain neuvottelukuntaan, kiintiöihin, lainsäädäntöön ja tulopoliittisten ratkaisujen tasa-arvoeriin. Palkkatasa-arvoon on niistä huolimatta vielä matkaa.

Tasa-arvo ei ole mikään valmistalo, vaan tie. Tiessä saattaa olla vaarallisia kuoppia ja mutkia, mutta eteenpäin päästään, jos päämäärä on selkeä. Vauhtikaan ei ole itseisarvo. Tärkeintä on oikea tie.

Tutkimusten mukaan sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää yleisempi ja vakavampi ilmiö on ikäsyrjintä. Väitän, että ikääntyneitä naisia syrjitään kaksin verroin muihin verrattuna: esimerkiksi politiikassa viisikymppinen mies on äänestäjäkunnan mielestä parhaimmillaan; samanikäinen nainen sen sijaan vaihdetaan herkästi nuorempaan.

Naisen pitää yhä olla nuori ja nätti

Olen itse reipas yhteiskunnallinen keskustelija. On jännää huomata, että silloin kun eri mieltä olevilla miehillä argumentit loppuvat, saan kuulla olevani vanha ämmä, jonka pitäisi mennä eläkkeelle.

Myös ulkonäköön liittyvät huomautukset liittyvät naispoliitikkojen arkeen. Joko olet liian kaunis tai yksinkertaisesti ruma. Enpä usko, että miehet joutuvat vastaavaa herkkua maistamaan. Olisi mielenkiintoista, jos vaikka joku tekisi gradun esimerkiksi nettikeskustelujen naiskuvasta.

Yhteen aikaan kaikkien SDP:ssäkin piti olla nuoria ja nättejä, niin sanotusti fotogeneettisiä, jotka saavat naistenlehdissä palstatilaa. Kun kaikki ovat nuoria ja nättejä, niin samat miehet narisevat, kun ”ei ole samaistumiskohteita”. Ja Timo Soini nauraa tyytyväisenä.

Naispoliitikoilla on maailmanlaajuisesti samanlainen viitekehys ja kohtalo. Harvoin on nainen uutisoinnissa toimija, useimmiten nainen on pelkkä reagoija. Vaikka naisia olisi miehiä enemmän politiikan huipulla, miehet hallitsevat uutisointia. Tähän tulokseen ovat tulleet niin kansainväliset kuin Tampereen yliopiston viestinnän laitoksen tutkimukset. Se on myös maailmanhistorian – ja oma kokemukseni.

Naisten pitää politiikassakin olla nättejä ja kilttejä – kuin ministeririvistön koruja, joihin miesten katse voi kiinnittyä. Liian nätti tai kiltti ei tietenkään saa olla.

Naisten oletetaan toimivan paremmin ja moraalisemmin kuin miesten, siksi naisten pienetkin kolhut kasvavat suuriksi. Miehet eivät kovistakaan kolhuista kärsi, kuten Antti Kaikkosen tapaus osoittaa.

Naiset eivät pärjää ilman verkostoa

Liikenneministeri Merja Kyllönen joutui valtaisan media-ajojahdin kohteeksi, kun hän uskalsi haastaa ministeriönsä vahvan miehen. Se ei tietenkään sovi naiselle. Kyllösen tapauksessa ongelma ei ollut hänen nuoruutensa tai naiseutensa – kuten hän itse sanoi – vaan se, että hän ei käyttäytynyt kuin nuoren naisen pitäisi.

Ilman solidaarisuusverkostoa eivät naiset pärjää. Itse selvisin niin sanotusta Mustalista-jupakasta vain, koska arvovaltainen professori Osmo A. Wiio puolusti teettämääni työvoimapolitiikan media-analyysiä ihan normaalina ja yleisesti käytettynä metodina.

Sukupuoleen liittyvät stereotypiat ovat edelleen vahvat. Siksi naisilla on lähtökohtaisesti kehnompi asema kuin miehillä. Naisilla ei oleteta olevan kompetenssia eikä pätevyyden kertyvän tehtävien myötä. Jos vahvoja stereotypioita yrittää murtaa, tulee heti lisäpainolastia.

Tunnetusti lähes kaikki menestyneet naiset ovat tietoisesti tai tiedostamattaan muuttaneet imagoaan maskuliinisemmaksi voidakseen vähentää sukupuoleensa liittyviä stereotypioita. Aikoinaan Margaret Thatcher madalsi ääntään ja Elisabeth Rehn käytti kenraalien univormua muistuttavia isonappisia takkeja. Anneli Taina opetteli asejärjestelmät ulkoa, kun häntä pilkattiin, ettei hän ole käynyt armeijaa. Armeijaa käymätön Carl Haglund on päässyt puolustusministerinä huomattavasti helpommalla.

Ilman prinssejä naisilla olisi kovempi kohtalo

Miesten tuki naispoliitikoille on riippuvainen siitä, ovatko miehet itse olleet nostamassa naisia vaativiin tehtäviin. Puhemies Eero Heinäluoma riensi taannoin ritarillisesti puolustamaan Maria Guzenina-Richardsonia ministerin jouduttua myllytykseen. Kyllöstä puolustivat onneksi niin Paavo Arhinmäki kuin Jyrki Katainenkin. Ilman prinssejä naisilla olisi kovempi kohtalo.

Miesvaltainen eliitti varmentaa moneen kertaan eliittiin nousijat. Nainen pääsee eliittiin helpommin, kun ei haasta miesten epävirallisia sääntöjä. Siksi niin moni irtisanoutuu feminismistä ja sanoo ainakin, ettei missään tapauksessa halua olla kiintiönainen. Kukapa haluaisi. Jos haastaa valtarakenteita, on jatkuvasti valokeilassa. Valokeilassa syntyy virheitä, joista tulee pitkä varjo, kun ei ole miehisiä valtarakenteita puolustamassa.

EU:n ulkoministeri Cathy Ashton (Iso-Britannia, työväenpuolue) joutuu kamppailemaan uskottavuutensa puolesta koko ajan – ja tekemään sen yksin. Heti alussa hän joutui raivokkaaseen mediatuleen, missä oli aimo annos naislisää. Lady Ashton teki virheliikkeen ottamalla etäisyyttä mediaan. Hän ei kommunikoi, vaan lähettää tiedotteita. Huono kierre on valmis.

Todellisuus tärkeää, ei korkeat pallit

Nykyään olen ihan telaketjufeministi. Naisia kohdellaan maailmassa huonosti. Minua ei enää hirveästi kiinnosta se, pääsevätkö naiset korkeille palleille. Tärkeintä on, mitä todella tapahtuu naisille.

Esimerkiksi minua ärsyttää suuresti se, miten naisvaltaisia aloja kohdellaan. Jos Marimekko lopettaa pari tehdasta, kukaan ei korviaan lotkauta, mutta perinteisten miestyöpaikkojen kato saa aikaan kansanliikkeen. Perheväkivalta, pätkätyöt ovat kehittyneiden maiden kuten Suomen naiskysymyksiä.

Suomen kehityspolitiikan pitkä linja on ollut tukea naisten ja tyttöjen asemaa. Se on ollut demareille tärkeää. Naisliitto on ollut tärkeä eri sukupolvien kansainvälistämiskouluttaja

Palkkaerot, silppu- ja pätkätyö ovat mielestäni pahimmat epätasa-arvon saarekkeet tai lasikatot suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä takia jo nyt suuret eläke-erot tulevat kasvamaan. Naisten köyhyys tulee olemaan iso tulevaisuuden ongelma.

On paljon positiivia asioita, kuten uusi isyys, jossa miehet ottavat yhä enemmän osaa perheen arkeen. Muutokset työelämässä hidastavat kuitenkin tasa-arvoa, vaikka naisten korkea koulutus eroja kaventaakin. Työelämä on vieläkin liikaa jakautunut miesten ja naisten töihin.

Korkea työttömyys ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat nostaneet eri Euroopan maissa, myös Suomessa äärioikeistolaisia ja populistisia liikkeitä. Niissä porukoissa naiset ovat vain vaalikarjaa.

Ketään ei saa pelätä eikä mitään pitää pyhänä

Naisliiton toiminnassa saisi enemmän olla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pilkkaavat kommentit SDP:stä naisten puolueena pitää ottaa vastaan kiitollisina siitä, että demarien kannatus naisten keskuudessa on korkea. Myös SDP:n rooli julkisten palvelujen puolustajana ja kehittäjänä saa vastakaikua naisäänestäjien joukossa.

Kolme teesiäni tulevaisuuden Sosialidemokraattisille Naisille voisivat olla:

1. Uusien sukupolvien on tuotava oma viestinsä esille. Jokaisen naissukupolven on tulkittava naisliikkeen ja sosialidemokratian perintöä uudelleen ja uudelleen. Pitää löytää Miina Sillanpään rohkeus ottaa esille asioita, jotka ylittävät systeemin ja politiikan rajat.
2. Ketään ei saa pelätä eikä mitään pitää pyhänä.
3. Poliittisen melun ja hälinän keskellä on uskallettava pysyä perusasioissa. Miten naisten asemaa muuttuvassa työelämässä voidaan parantaa? Miten naisten kasvava köyhyys voidaan estää? Perhepolitiikka on äärimmäisen tärkeää, mutta uskaltaisivatko demarinaiset ottaa esille yksin elävien naisten ja miesten aseman?”

Liisa Jaakonsaari (o.s. Ollakka, s. 1945)

Sos.dem Naisten puheenjohtaja 1990-1999

SDP:n puoluehallituksen jäsen 1993-2005

SDP:n varapuheenjohtaja 1993-1999

Naimisissa Seppo Jaakonsaaren kanssa. Koti on Oulussa, asuu työn vuoksi myös Brysselissä.

Aiempi ammatti: toimittaja (Oulun ylioppilaslehti ja Pohjolan Työ)

Kansanedustaja 1979- 2009 Oulun vaalipiiristä

Sdp:n Eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja 1987–1993

Työministerinä 1995-1999

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja 1999–2007

Oulun kaupunginvaltuuston jäsen 1972–1992

Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattisen ryhmän (S&D) jäsen vuodesta 2009-

Sotaorvosta tuli rauhanaktivisti

Isäni kaatui talvisodassa jo ennen syntymääni enkä koskaan ehtinyt nähnyt häntä. Ei ihme, että rauhanliike on nuoresta saakka ollut minulle tärkeä. Äiti palasi isän kuoleman jälkeen kotikaupunkiinsa Vaasaan, missä asuimme isovanhempien kanssa. Olen kasvanut isossa suvussa, jossa oli paljon serkkuja ja tätejä. Pidämme vieläkin tiiviisti yhteyttä.

Feminismiä opetti isoäiti, emansipoitunut kansannainen, joka itse kävi vain kiertokoulun, mutta jaksoi painottaa lapsenlapsille opiskelun merkitystä. Mummu oli ponteva nainen ja vakaasti sitä mieltä, että naisten pitää kouluttautua ja hankkia ammatti.

Otin neuvosta vaarin ja kirjoitin Vaasan tyttölyseosta ylioppilaaksi. Samana vuonna muuten kaikkiaan 21 tyttölyseon oppilasta sai ylioppilaslakin. Laskimme joskus, että vain yhdestä meistä tuli kotirouva; kaikki muut päätyivät virkanaisiksi. Tyttökoulu siis kasvatti varsin emansipoituneita kansalaisia!

Siinä vaiheessa minua kiinnostivat eniten Taideteollinen korkeakoulu tai arkkitehtuuri. Päädyin kuitenkin lääketieteelliseen. Äiti oli ylioppilas ja opiskellut sairaanhoitajaksi, ehkä sekin vaikutti uravalintaani.

Erikoistuin lastenpsykiatriaan, joka silloin vielä oli tavattoman vanhoillinen tieteenala. Äidin roolia ylikorostettiin, ja jos lapsen kehityksessä jokin meni pieleen, syy oli aina äidin. Isien merkitys nähtiin paljon vähäisempänä, jos sitä ylipäänsä mainittiin. Väittelin varttuneella iällä, nelikymppisenä neljän lapsen äitinä. Lähimpien vasemmistolaisten ammattitovereitteni kanssa, joihin kuuluivat Tytti Solantaus, Pirkko Turpeinen ja Eeva Sierla, pidimme yllä ammatillista keskustelukerhoa nimellä Valas (vasemmistolaiset lastenpsykiatrit), kun halusimme pohtia ammattimme opinkappaleiden ideologista taustaa.

Toiminnan ei pakko olla ryppyotsaista

Radikalisoiduin ja aktivoiduin yhteiskunnallisesti 1960-luvulla, vaikka en vielä sitoutunut poliittisesti. Medisiinari-lehti, jonka toimitussihteerinä toimin, herätti hämmennystä vuonna 1965 julkaisemalla teemanumerot seksistä ja kuolemasta, jotka tuolloin olivat vielä vaietumpia ja arkaluontoisempia aiheita kuin nykyään. Olin muun muassa Yhdistys 9:n jäsen. Kyseinen vuosina 1966-70 toiminut yhdistys oli niin sanotun toisen aallon feministinen järjestö Suomessa. Perinteisten naiskysymysten sijasta se keskittyi sukupuolirooleihin.

Ystäväni Irmeli Niemen, teatterintutkimusprofessorin kanssa nimitimme itseämme ylpeästi ”sitoutumattomiksi vasemmistolaisiksi asiantuntijoiksi”, kun porvarillisia tuntui löytyvän joka lähtöön. Itse liityin SDP:n jäseneksi vasta 1973, kun valtava taistolaistumisen aalto vei monia ystäviä ympäriltä. Ymmärsin, että on näytettävä väriä demarina ja että vaaditaan joukkovoimaa, jos yhteiskunnassa haluaa saada todellisia muutoksia aikaan.

Minun feminismini on lähellä sitä, mitä sosialismilla tarkoitetaan. Molemmissa on kyse tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Tärkeää on myös nähdä sukupolvien ketju ja se, kuinka eri-ikäiset ja erilaiset elämänkokemukset omaavat ihmiset tarvitsevat ja täydentävät toisiaan.

Opin valtavan paljon demarinaisten puheenjohtajana ollessani. Ukkopuolueen ja naisliiton välit olivat silloin aika kireät, sen sijaan eri-ikäisten ja erilaisten naisten yhteishenki ja solidaarisuus innoittivat. Politiikkaa voi puhua vaikka patalappuja virkatessa – aina sen ei tarvitse olla ryppyotsaista tai valtavan virallista toimintaa.

Ei enää takapakkia aborttioikeudessa!

Kun aloitin lääkärinopintoni 1960-luvulla, abortti oli Suomessa lähes laiton. Vain äärimmäisen masentuneet ja itsemurhan partaalla olevat nuoret naiset voivat saada yksityislääkärin todistuksella ratkaisun ongelmiinsa.

Nykyisin on vaikea mieltää sitä, miten suuri häpeä avioton lapsi oli silloisessa yhteiskunnassa tytölle ja koko perheelle – mieshän ei ollut kuviossa mukana. Laittomia abortteja tehtiin arviolta joka vuosi parikymmentä tuhatta, ja niistä jäi pahaa jälkeä naisten elimistöön. Enkelintekijät eivät olleet kovin taitavia työssään.

Meidän sukupolvemme halusi vapaan abortin osana tasa-arvotaistelua ja terveydellisistä syistä. Kun nykyinen aborttilaki sitten tuli voimaan 1970-luvun alussa, tilastot muuttuivat salamannopeasti. Laillisia abortteja tehtiin ensimmäisinä vuosina reippaasti yli parikymmentä tuhatta. Laittomat abortit hävisivät kokonaan. Hävisi myös 5000 tapausta nuorten naisten vakavaa masennusta. Yhdessä vuodessa suomalaisten naisten masennusmaisema oli totaalisesti muuttunut. Kenenkään ei tarvinnut pohtia itsemurhaa tai potea masennusta ei-toivotun raskauden takia enää.

Aborttilainsäädäntömme on näyttänyt voimansa, nyt olemme kymmenentuhannen pinnassa. Kauhulla olen lukenut EU-parlamentin aborttiäänestyksistä ja porvarimepeistä – ei enää takapakkia meille!

Tuliko kotihoidon tuesta naisansa?

Kun tulin sosiaali- ja terveysministeriksi, olin 42-vuotias neljän lapsen äiti, mutta niin vain Sorsan hallituksen miesministerit tytöttelivät minua ja muita naisministereitä. Se tuntui silloin todella alentavalta, vaikka tässä iässä sen voisi ottaa jo kohteliaisuutenakin.

Vielä 1960-70 -lukujen taitteessa äitiysloma oli ainoastaan kolmen kuukauden pituinen ja kunnallinen päivähoito vain harvojen oikeus. Olen edelleenkin ylpeä pienten lasten hoitolainsäädännöstä. Britanniassa ja Saksassa keskustellaan nyt siitä, pitäisikö vanhemmilla olla samanlainen oikeus saada lapsensa päivähoitoon kuin Suomessa.

Demarit vastustivat aikoinaan vuonna 1984 säädettyä kotihoidon tukea, jota Kepu taas innokkaasti kannatti. Lain lopullinen muoto on kompromissi: perhe saa valita, haluaako lapsensa päivähoitoon vai hoitaako heitä kotona. Itse olen jälkeenpäin usein miettinyt, olenko ollut mukana tekemässä naisansaa. Kovin pitkällinen kotiäitiys kun ei itsestään selvästi aina ole lapsen etu – eikä äidinkään. Suomessa noin puolet alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa, puolet hoidetaan kotona. Ja voivathan myös isät jäädä nykyään hoitovapaalle. Tosin kauan kuin naisen euro on edelleen 82 senttiä, on selvää, että perheet laskevat, kuinka äidin kotiin jääminen on taloudellisesti paljon kannattavampaa.

Politiikassa ei ole enää politiikkaa

1990-luvun alussa tuli lama, ja menoja karsittiin. Silti meillä on enemmän hyvinvoivia lapsia kuin koskaan ennen, eivätkä tuloerotkaan ole revenneet niin kohtuuttomiksi kuin eräissä muissa maissa on tapahtunut. Tosin nykyinen politiikka haluaa tuloerojen kasvavan. Asenneilmapiiri on myös kiristynyt. Abortti- ja isyyslaki tuskin menisivät eduskunnassa läpi siinä muodossa kuin ne aikoinaan säädettiin.

Ikävintä on, ettei politiikassa enää ole politiikkaa. Virkamiesten ja poliitikkojen roolit ovat pahasti sekaisin. Puolueet eivät uskalla näyttää ideologista taustaansa. Julkisuuden perässä juokseminen on korvannut keskustelun ja poliittisen argumentaation. Poliitikot puhuvat kuivaa virkakieltä kuin olisivat virkamiehiä, ja virkamiehiltä edellytetään poliittisen tahdon mukaista valmistelutyötä. Valtiovarainministeriö on kirstun vartija, joka pitää kansanedustajia käskyläisinään: ”Vaikka te sanotte noin, me teemme näin.” Kaipaisin kunnon poliittista mittelyä!

Poliitikkoja syytetään usein epärealistisuudesta, kun taas asiantuntijoiden uskotaan tietävän, mikä oikeasti on mahdollista. Mutta ei politiikan pidäkään olla pelkkää realismia. Tavoitteet voivat olla hyvin utopistisiakin. Poliitikkojen tehtävä on asettaa päämäärä ja asiantuntijoiden kertoa, miten siihen päästään. Ikinä emme olisi saaneet maahan pakolaispolitiikkaa tai isyyslomaa, jos aina vaadittaisiin evidenssiä ja kustannusvaikuttavuutta!

Sote-uudistus on esimerkki hatarasti ja huitaisten toteutetusta poliittisesta ohjauksesta. Perusterveydenhuoltoa ja terveyskeskuksia pitäisi ennen kaikkea vahvistaa, mutta erikoissairaanhoito pitää aina puolensa, koska siellä on enemmän säihkettä ja gloriaa. Periaatteessa olisi mahdollista poistaa yhteiskunnan tuki yksityiseltä sektorilta ja parantaa julkisia palveluja, mutta siihen ei näy riittävän poliittista rohkeutta.

Nainen ei koskaan ole sopivan ikäinen

Itseäni ovat aina kiehtoneet mahdottomat haasteet ja tehtävät, kuten vanhustenhuolto, mielenterveys ja maailmanrauha. Ne ovat minulle mission impossible, jonka puolesta en väsy toimimasta ja kulkemasta maailmalla kiertävänä matkasaarnaajana.

Olen nyt 73-vuotias ja myönnän iloisesti olevani vanha. Vanhus en kuitenkaan katso olevani. Olen myös kokenut todeksi vanhan sanonnan, että nainen on aina liian nuori tai liian vanha johonkin, mitä hän haluaa, mutta ei juuri koskaan sopivan ikäinen.

Ikä ylipäänsä ennustaa ihmisen elämänlaatua entistä vähemmän. Yhä harvempi nykyajan seitsemänkymppisistä on raihnainen, toimintakyvytön tai toisten hoivasta riippuvainen, ja vain kahdeksan prosenttia vanhoiksi luokitelluista on jatkuvan ympärivuorokautisen avun tarpeessa.

Ihminen ei koskaan ole niin vanha tai niin sairas, ettei hänellä olisi kykyä kokea mielihyvää. Kansainvälinen geronteknologinen tutkimus, vanhojen ihmisten ja teknologian välistä suhdetta tutkiva tieteenhaara, keskusteleekin juuri nyt paljon teemasta leisure and pleasure, vapaa-aika ja nautinto.

Apuvälineiden hidas teknologinen kehittely harmittaa. Esimerkiksi vanhusten turvapuhelimet ovat pysyneet viimeiset 20 vuotta samanlaisina. Yhtä hyvin turvajärjestelmä voisi olla kuin pikkuinen koru, kaunis ja takuuvarma. Puhumattakaan kuulolaitteista – niidenhän pitäisi olla yhtä luonnollsia kuin silmälasien ja piilolinssien!

Näkymättömät vanhat naiset

Vanhojen ihmisten arkielämästä tiedetään hämmästyttävän vähän: on kuin musta aukko olisi imaissut heidät. Erityisesti vanhat naiset ovat näkymättömissä, sukupuolettomia, värittömiä ja äänettömiä. Vanha nainen, niin äiti, mummo, anoppi, täti, käly, jokainen nainen joskus, on yhteiskunnan voimavara eikä kuluerä.

Kuten Merete Mazzarella toteaa uusimmassa kirjassaan, äärimmillään vanhojen näkymättömyys merkitsee, että mielipidetutkimuksissa yli 70- tai 75-vuotiailta ei edes kysytä kantoja sellaisiin asioihin kuin ydinvoiman lisärakentaminen. Kuvitellaan, etteivät niin kaukana tulevaisuudessa olevat asiat heitä kiinnosta, eikä heillä niin ollen ole niistä mielipidettäkään.

Toivoisin paljon enemmän tutkimusta ikäihmisten arjesta ja psykososiaalisesta ympäristöstä. Vanhuksiin liittyvä tutkimus keskittyy nyt pääasiassa biologisiin muutoksiin. Tyttötutkimuksen lisäksi meillä tarvittaisiin runsain mitoin mummotutkimusta, jotta saataisiin selville, miten ikääntyvät naiset oikeasti voivat ja mitä he elämästään ajattelevat.

Eläkeikäisten suomalaisten itse koettu terveydentila on kohentunut 1990-luvun alusta lähtien, 2003-2005 tapahtunutta lyhyttä katkosta lukuun ottamatta. Vuonna 2009 tehdyn kyselyn mukaan 48 prosenttia eläkkeellä olevista naisista koki terveytensä hyväksi tai melko hyväksi.

Toisin sanoen miltei puolet vanhoista naisista tuntee olevansa varsin hyvässä kunnossa sairauksista huolimatta. Tärkein mittari onkin henkilökohtainen kokemus omasta terveydestä. Painopiste kannattaa suunnata jäljellä olevaan toimintakykyyn sairauksien sijasta.

Henkistä ponnistelua ja hyvää muistia vaativista tehtävistä selviävät hyvin lähes kaikki alle 85-vuotiaat naiset. Ei mitään höpsäkkää joukkoa siis. Silti juuri naiset muuttuvat vanhetessaan sukupuolettomiksi ja näkymättömiksi olennoiksi, vaikka kaikki eläkeläisten kokoontumiset ovat täynnä ihania naisia.

Vanhustenhoito kaipaa muutosta

Vanhustenhoidon puutteet myönnetään, mutta muutosta ei tunnu tapahtuvan. Vaikka suuri osa vanhuksista voi hyvin, elää omissa asunnoissaan itsenäisinä ja saa laitoksissa hyvää hoitoa, niin jokainen huonosti kohdeltu vanhus on liikaa.

Toisaalta vanhojen ihmisten hoidosta käyty keskustelu on mielestäni turhan kielteisesti värittynyttä. Epäkohtia on ja niihin pitää puuttua, mutta sensaatiohakuiset lööpit ja kauhukertomukset laiminlyönneistä tai heitteillejätöistä eivät auta asiaa. Ne luovat vain kuvaa vanhuudesta surkeana, yksinäisenä ja sairauksien synkentämänä ikävaiheena, mikä ei vastaa totuutta.

YK:lla on hyvin systemaattinen ohjelma ikääntymisestä, ja kaikki jäsenvaltiot ovat sitoutuneet tekemään ikääntymisstrategian. Olen ollut arvioimassa YK:n Euroopan alueen vanhuuspolitiikkaa, johon siis kuuluvat myös Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat. Johtopäätökset ovat aika masentavat. Taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen välillä on valtava kuilu. Työurat eivät pitene, vaikka siitä puhutaan koko ajan.

Hyvää pitkäaikaista vanhustenhoitoa ei ole tarjolla. Se tarkoittaa koko ketjua, alkaen esteettömästä ympäristöstä. Meilläkin vanhustenhoidon mallit kunnissa ovat vähän sitä, että sänkyyn ja sillä siisti. Pitäisi panostaa siihen, mikä pitää ihmiset vauhdissa, virkeinä ja elämänmyönteisinä. Kun joudutaan laitoshoitoon, alkavat kustannuksetkin juosta.

Vanhat naiset ovat tärkeä voimavara

Ikäihmisten on hyvä vaalia voimavaralähteitään. Voimaa voi kummuta esimerkiksi mielekkäästä toiminnasta, harrastuksista, perheestä, lapsista ja lastenlapsista. Meillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta, joiden kanssa isovanhemmilla on onni viettää kesähetkiä suvun kesämökillä Vaasassa. Juuri arjen pienet ilonaiheet tukevat henkistä hyvinvointia ja fyysistä jaksamista.

Vanhat naiset ovat harrastamisen maailmanmestareita. Olen tavannut eläkeläiskerhoissa valtavan aktiivista väkeä. Vanhat naiset ovat kulttuurin suurkuluttajia ja -tuottajia. Ikäihmiset harrastavat lähes kaikkea. Tosin seinäkiipeilyn ja lumilautailun harrastajia ei pitkään aikaan tullut vastaan, mutta nyt tiedän heitäkin! Me vanhat naiset olemme yhteiskunnan voimavara. Meidän täytyy tehdä itsestämme merkittäviä yhteisöllemme, sillä muut tuskin sitä tekevät.

Yhteiskunnan tulisi kantaa pontevammin kortensa kekoon vanhojen ihmisten aktivoinnissa. Työpaikat voisivat esimerkiksi pitää yhteyttä eläkeläisiinsä ja tarjota heille mahdollisuuksia keikka- ja vapaaehtoistöihin.
Vanhojen ihmisten osallistuminen voisi kanavoitua myös heidän omien järjestöjensä ja kerhojensa kautta. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto on esimerkiksi kehittänyt resurssikeskusmallin, jonka kautta ikäihmiset voivat tarjota apuaan yhteisölleen. Olisi ihanteellista, jos eri-ikäiset toimisivat yhteistyössä ja perustaisivat erilaisia toiminta- ja palvelukeskuksia ympäristöönsä.

Ikärasismia on kaikkialla

Ikärasismia ja vanhojen ihmisten huonoa kohtelua esiintyy kaikkialla maailmassa, myös vauraissa ja hyvinvoivissa yhteiskunnissa. Syrjintä saa monenlaisia muotoja, mutta se näkyy selvimmin vanhusten laiminlyöntinä, köyhyytenä tai suoranaisena heitteillejättönä.

Näitä vastaan on viime aikoina noussut kokonaisia kansalaisliikkeitä, joista yksi on HelpAge International, kansainvälinen vanhusten apu. Erityisesti YK:n kansainvälisenä vanhusten päivänä, lokakuun ensimmäisenä, järjestetään eri puolilla maailmaa marsseja ja tempauksia vanhojen ihmisten oikeuksien puolesta tunnuksella Age Demands Action, Ikä vaatii toimiin!

On tullut aika muuttaa julkista kuvaa vanhuudesta. Kielteinen leima joutaa romukoppaan. Vanhoissa ihmisissä on voimaa, kokemusta ja asiantuntemusta, josta yhteiskunta voi edelleen hyötyä. Haluan ravistella luutuneita käsityksiä ikäihmisistä, jotka nähdään enimmäkseen vain kustannuseränä sairauksineen ja eläkkeineen.

Koko maailma tuntuu olevan paniikissa väestön vanhenemisen suhteen, vaikka yhtä hyvin vanhuus voitaisiin nähdä elämän kruununa. Nyt pitäisi ymmärtää, että ikäihmiset ovat koko ajan kasvava voimavara niin Suomessa kuin koko EU:ssa.

Edessä on vanhuuden laaja esiinmarssi, vanhuuden markkinat. Siksi valtioiden ja yritysten kannattaisi olla nopeita suunnitelmissaan ja halukkaita ottamaan vanhojen tarpeet pikaisesti lukuun.”

Tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene

Sosialidemokraattisille Naisille tulevaisuus tuo mukanaan isoja haasteita. Mainitsen tässä vain mielestäni kolme tärkeintä

1.Ikääntyvien ja vanhojen naisten kannustaminen mukaan sekä heidän kykyjensä ja elämänkokemuksensa hyödyntäminen osaksi politiikan sisältöä;

2.Prekariaatti-teema, nykyajan köyhimpien ja heikoimmissa oloissa työtä tekevien oikeuksien puolustaminen;

3.Globaali sosiaalipoliittinen naisnäkökulma, kansainvälinen sisaruus ja solidaarisuus. Nämä ovat myös sosialidemokraattisen aateperinnön ydintä: tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene.

Vappu Taipale (s. 1940)

Sos.dem. Naisten puheenjohtaja 1983-1990

Sosiaali- ja terveysministeri 1982-83, 2. sosiaali- ja terveysministeri 1983-84

Vappu Taipaleella on kansanedustajana toiminut puoliso, psykiatri Ilkka Taipale ja heillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta. Koti on Helsingissä.

Poimintoja muusta työelämästä: Taipale on lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hän on toiminut Auroran sairaalan nuorisopoliklinikan nuorisopsykiatrina 1970-74, HYKS:n lastentautien klinikan erikoislääkärinä1975-79, Kuopion korkeakoulun lastenpsykiatrian apulaisprofessorina 1980-82. Dosentti mm. Tampereen ja Kuopion yliopistoissa.

Sosiaalihallituksen (STAKES vuodesta 1992) pääjohtaja 1984-2008.

Taipale on julkaissut psykiatriaan liittyvien artikkeleiden ja teosten lisäksi muun muassa kirjat Rauhan lapset (1982), Isoäitikirja (2002), Vanha ja vireä. Virkistyskirja vanhoille naisille (2011).

Vappu Taipale on tänään osallistuva eläkeläinen ja Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton Valli ry:n puheenjohtaja.

Miina Sillanpää muistetaan ensisijaisesti siitä, että hänestä tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri. Hän oli apulaissosiaaliministerinä Väinö Tannerin hallituksessa vuosina 1926–1927. Mutta Miina Sillanpää oli myös paljon muuta, merkittävä kansalaisvaikuttaja ja edelläkävijä monessa asiassa.

Huikea elämäntarina

Miina Sillanpään elämä on huikea tarina köyhän torpan tytöstä tehtaantyöläiseksi, piiaksi ja palvelijattareksi ja siitä palvelijattarien aseman parantajaksi, toimittajaksi, kansanedustajaksi, ministeriksi ja talousneuvokseksi. Miina Sillanpään elämäntarinan rinnalla kulkee suomalaisen hyvinvointivaltion synty: kansalaisoikeudet, sosiaaliturva, oppivelvollisuus, tasa-arvo. Aika kattaa myös kaikki Suomen historian ja politiikan dramaattiset vaiheet: autonomian ajan päättyminen, kansalaissodan aika, oikeistoradikalismin nousu 1930-luvulla, talvisota, jatkosota.

Torpan tyttö ja lapsityöläinen

Miina Sillanpää syntyi nälkävuosien vaivaamassa Suomessa Jokioisilla, Sillanpään torppaan vuonna 1866. Lapsuutta ei sanan nykymerkityksessä oikein edes ollut. Lapset joutuivat jo varhain työhön oman elantonsa hankkimiseksi. Niinpä Miina pääsi 12-vuotiaana työhön Forssan puuvillatehtaan kehräämöön. Työvuorot kestivät 12 tuntia. Yötyötä oli joka toinen viikko. Työ oli yksitoikkoista, ikävää. Lapsityöläiset asuivat tehtaan vetoisissa makuusaleissa. Viikonloppuisin haettiin kotoa eväitä, tehtaan ruokalasta sai vain kerran päivässä lämmintä keittoa ja leipää.

Kuudentoista iässä Miina Sillanpää siirtyi Jokioisten naulatehtaaseen, jossa hän lajitteli nauloja, leimasi naulapakkauksia ja pääsi lopuksi naulakoneelle. Sielläkin työpäivät olivat pitkiä ja työ likaista ja pölyistä.

Piika ja palvelijatar

Kahdeksantoistavuotiaana Miinalle tarjoutui mahdollisuus lähteä piiaksi Porvooseen. Tästä alkoi Miina Sillanpään itsellinen elämä, täysi-ikäisyys tuohon aikaan saavutettiin tosin vasta 21-vuotiaana. Kotoa lähtiessään Miina halusi nimen, jonka hän osasi itsekin lausua. Näin Vilhelmiina Riktigistä tuli Miina Sillanpää. Helsinkiin Miina Sillanpää muutti 1887 ja oli palvelijattarena useammassakin perheessä, lehtori Unoniuksen perheessä pisimpään.

Kiertokoulu, kylän kirjasto ja valtava opinhalu

Miina Sillanpään muodollinen koulutus rajoittui muutamaan lukukauteen kiertokoulua sekä tehtaankouluun Forssassa. Lapsityöläiset saivat yötyöviikoilla opetusta neljä tuntia päivässä. Tätä opetusta Miina Sillanpää arvosti koko elämänsä ajan.

Miina Sillanpää luki paljon ja haki aktiivisesti opetusta muun muassa Kansanvalistusseuran kansanopistokursseilta ja luennoista. Kursseilla hän harjaantui myös julkiseen keskusteluun ja puheen pitämiseen. Miina Sillanpää piti tärkeänä itsekasvatusta, itsensä kehittämistä ja häntä itseäänkin voidaan pitää elinikäisenä opiskelijana. Palvelijataryhdistyksessä järjestettiin kursseja, yhdistykselle tilattiin sanomalehtiä ja perustettiin kirjasto palvelijattarien käyttöön. Toimittajana hän arvosteli muun muassa sitä, kuinka palvelijattaret eivät saaneet perheissä lukea isäntäväelle tilattuja sanomalehtiä.

Palvelijattarien etujen ajaja

Palvelijattarien työolot olivat viime vuosisadan vaihteessa nykynäkökulmasta katsoen kestämättömät. Työpäivän pituus saattoi olla 12–14 tuntia ja yölläkin herätettiin tarvittaessa. Vapaata oli vain sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan. ”Asuntona” oli usein vain sänky keittiön nurkassa. Tuohon aikaan vesijohto, viemäröinti ja keskuslämmitys puuttuivat useimmista kaupunkitaloistakin. Vedet kannettiin sisään ja ulos. Piiat pesivät myös perheen pyykit, kantoivat puut ja lämmittivät uunit. Palvelijattarien työoloissa oli siis paljon korjattavaa.

Vuonna 1898 Miina Sillanpää osallistui Helsinkiin perustetun palvelijataryhdistyksen kokoukseen, jossa palvelijattaret ja emännät yhdessä pyrkivät työolojen kohentamiseen. Miina Sillanpäästä tuli yhdistyksen varapuheenjohtaja ja vuonna 1899 hän siirtyi kokonaan palvelijataryhdistyksen tehtäviin. Hän toimi Palvelijataryhdistyksen paikanvälitystoimiston hoitajana ja myöhemmin yhdistyksen perustaman palvelijatarkodin johtajana. Vuonna 1901 hänet valittiin Helsingin Palvelijataryhdistyksen, myöhemmin Taloustyöntekijäin yhdistyksen puheenjohtajaksi, ja tätä tehtävää hän hoiti koko loppuelämänsä vuoteen 1952 saakka.

Palvelijattarien vaatimukset työolojen parantamiseksi olivat hyvin kohtuullisia: yksi vapaailta viikossa ja vapaata sunnuntaisin aamu- tai iltapäivällä sekä ylityökorvaus klo 22 jälkeisestä työstä. Perheenemännät puolestaan eivät halunneet luopua ympärivuorokautisesta kotiavusta. Vapaa-aikaa vastustettiin piikojen suojelemisella joutilaalta ja paheisiin johtavalta elämäntavalta. Varaa ylityökorvauksiin taas ei olisi perheillä, joiden tuli elää säädynmukaista elämää. Asenteiden lisäksi työolojen parantamisen esteenä oli, ettei ollut kenen kanssa neuvotella, koska perheenemännät eivät olleet järjestäytyneet. Työoloja korjaava kotiapulaislaki tuli voimaan vasta 1949.

Toimittajan terävä kynä

Kirjoittamalla Miina Sillanpää nosti keskusteluun yhteiskunnallisia epäkohtia. Päätoimien ohella Miina Sillanpään ura käsitti lukuisia, luottamustoimiin verrattavia työtehtäviä, kuten toimittajan, päätoimittajan tai vastaavan toimittajan tehtäviä Palvelijatar-, Työläisnainen ja Toveritar-lehdissä. Hän oli muutenkin ahkera kirjoittaja ja osallistui yhteiskunnallisia epäkohtia käsittelevään keskusteluun päivälehdissä.

Kansanedustajana

Miina Sillanpää valittiin ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907, kun eduskuntauudistuksessa naiset olivat saaneet äänioikeuden ja voivat myös asettua ehdokkaaksi vaaleissa. Hänen kansanedustajauransa oli poikkeuksellisen pitkä ja kesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina vuoteen 1948. Hän on edelleen pitkäaikaisin naiskansanedustaja.

Eduskunta-aikanaan Miina Sillanpää kuului useisiin valiokuntiin, eri aikoina hän kuului muun muassa kansanvakuutus-, työväenasiain-, tarkastus- ja sivistysvaliokuntaan sekä sotien aikaan ulkoasiainvaliokuntaan. Presidentin valitsijamiehenä hän oli viisi kertaa ja ikäpuhemiehenä vuosien 1936–1947 välillä. Kansanedustajana Miina Sillanpäätä on kuvattu suorasanaiseksi puhujaksi, jonka puheet usein ylittivät julkaisukynnyksen, mutta toisaalta saivat runsaasti kritiikkiäkin.

Naiskansanedustajat keskittyivät vahvasti sosiaalisiin kysymyksiin, tasa-arvoon ja naisten asemaan, kuten avioliittolakiin ja naisten oikeuteen päästä valtion virkoihin.

Ministerinä

Miina Sillanpää on monessa asiassa aukonut uria, niin myös ministerinä. Hänet valittiin ministeriksi ensimmäisenä naisena Suomessa. Hän toimi apulaissosiaaliministerinä Väinö Tannerin hallituksessa 1926–1927. Hänen tehtäviinsä kuuluivat köyhäinhoitoasiat, lastensuojeluasiat ja raittiusasiat. Hän paneutui asioihin poikkeuksellisen perusteellisesti ja teki tarkastusmatkoja kunnalliskoteihin, lastenkoteihin ja köyhäinhoitolaitoksiin. Niitä ei tuohon aikaan ollut tapana tehdä. Matkoilla paljastui köyhäinhuollon huono tila, huonokuntoiset, usein siivottomat laitokset, kehno ruoka ja liian vähän henkilökuntaa. Näihin kysymyksiin Sillanpää puuttui sekä paikan päällä että raporteissaan.

Miina Sillanpään lyhyellä ministerikaudella merkittävimpiä lakeja oli naisten oikeus valtion virkoihin 1926. Siihen asti naisten oli pitänyt anoa erivapautta sukupuolestaan, jotta valtion virka olisi auennut. Ministerikaudella valmisteltiin myös avioliittolakia, jolla puolisot julistettiin oikeudellisesti tasavertaisiksi ja naiset pääsivät pois aviomiehensä holhouksen alta. Laki vahvistettiin vuonna 1929.

Kansalaisvaikuttaja

Kansalaisvaikuttajana Miina Sillanpää näki yhdistystoiminnan, erilaiset yhteydet ja yhteistyön vahvana tukena tärkeinä pitämiensä asioiden ajamiseen. Hän oli aktiivinen ammattiyhdistystoiminnassa, ajoi kuluttajien asiaa ja oli mukana monissa muissa yhdistyksissä ja järjestöissä, ennen muuta naisliikkeessä ja palvelijataryhdistyksessä. Hän oli muun muassa Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan jäsenenä pariin otteeseen, Sos.dem. Naisliiton puheenjohtajana ja myöhemmin sihteerinä, Helsingin Ensikoti ry:n ja Ensikotien liiton puheenjohtajana sekä lukuisissa muissa yhdistyksissä. Vuosisadan alussa hän oli Raittiuden Ystävät –yhdistyksessä.

Yhteiskunnalliseen keskusteluun Sillanpää osallistui myös lehtikirjoituksilla, joka tuolloin oli merkittävä vaikuttamisväylä. Kirjoitustyöstä on koottu bibliografia.

Ensikodit ja lapset

Pelastamalla äiti pelastetaan lapsi. Jokainen lapsi on pelastettava elämälle, kiteytti Miina Sillanpää kuvatessaan ensikotien toiminta-ajatusta.

Vuonna 1907 eduskuntaan valitut sosialidemokraattiset naiset tarttuivat isoon sosiaaliseen ongelmaan tekemällä aloitteen, että kuntien tulisi perustaa koteja aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan ja muita turvattomia lapsia varten. Asia raukesi, toistettiin useilla valtiopäivillä, mutta ei sittenkään edennyt. Sitä pidettiin epäsiveellisyyden palkitsemisena ja vain harvat näkivät ongelman johtuvan sosiaalisista oloista.

Nykyaikana, jolloin avoliitot ovat yleisiä, äitiyslomat pitkiä ja lapsilla oikeus päivähoitoon, on vaikea käsittää ongelman suuruutta. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli suuri häpeä ja sitä pidettiin osoituksena epäsiveellisyydestä. Perheistä palvelijattaret sanottiin helposti irti raskauden tultua ilmi, vaikka raskauden aiheuttaja saattoi usein olla jopa asianomaisen perheen jäsen, mies tai poika. Myös avioliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle, ”äpärälle”, isättömyys oli elämänikäinen häpeä.

Kun äiti-lapsikotien perustaminen ei edennyt eduskunnassa, asiaa ajamaan perustettiin 1936 yhdistys puheenjohtajana Miina Sillanpää. Ensimmäinen Ensikoti avattiin 1942 Helsinkiin. Sittemmin ensikotien verkosto on laajentunut ja toiminta kehittynyt: ensi- ja turvakotien liiton toiminta ulottuu koko maahan ja käsittää paitsi ensi- ja turvakoteja myös monipuolista muuta perheiden tukemista ja kriisityötä.

Vanhusten huoltoa

Palvelijataryhdistyksen ylläpitämä koti Tarkk´ampujankadulla Helsingissä, joka tarjosi väliaikaista majoitusta palvelijattarille, muuttui asteittain vanhainkodiksi. Sen asukkaat olivat hekin pääsääntöisesti entisiä taloustyöntekijöitä. Vanhustyö on Miina Sillanpään perintöä mukaillen laajentunut Miina Sillanpään Säätiössä, joka tarjoaa vanhuspalveluja ja kuntoutusta sekä kehittää uusia palvelumuotoja.

Sillanrakentaja

Miina Sillanpäätä on kuvattu sillanrakentajaksi, joka pystyi tekemään yhteistyötä yli puoluerajojen viime vuosisadan jakautuneessa yhteiskunnassa. Jo suurlakon aikaan 1905 Miina Sillanpää korosti neuvottelujen tietä ja yhteistyötä ja kehotti välttämään tilanteiden kärjistämistä perheenemäntien kanssa. Kansanedustajana hän etsi ajamilleen asioille kannattajia eri puolueista, mikä omassa leirissä herätti usein arvostelua. Hänen maltillisuuttaan ja sovittelutaitojaan arvostettiin yli puoluerajojen.

Wilma Ehon juuret olivat tukevasti uusmaalaisessa maaperässä. Isä Väinö Rikhard Tikkala, ent. Silfvast oli talonpoikaissukua, jonka esipolvet tunnetaan vuosisatoja taaksepäin Artjärven Männistön kylästä ja Lapinjärven Vasarankylästä. Myös äiti Ida Olivia oli vanhaa lapinjärveläistä Eskolan sukua Porlammilta. Wilman isoisän isoäiti Lisa Matintytär Silfvast oli Jean Sibeliuksen isoisän, raatimies Johan Sibeliuksen serkku.

Erilaisten elämänvaiheiden takia Wilman vanhemmat ja perheen kolme lasta muuttivat 1920-luvulla Hämeeseen. Wilma kasvoi ja kävi koulua ensin Rengossa ja sitten keskikoulun Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Isänmaallisen kodin tytär liittyi jo 30-luvulla pikkulottiin ja toimi talvisodan aikana muonituslottana Hämeenlinnassa. Välirauhan aikana hän kävi lääkintäkurssin ja palveli lottatehtävissä Lappeenrannan sotavankisairaalassa ja myöhemmin Äänislinnan sotasairaalassa.

Käytyään Orimattilan emäntäkoulun ja suoritettuaan kotitalousharjoittelun Padasjoella Ansion kartanossa hän opiskeli talousopettajaksi Järvenpään kotitalousopettajaopistossa, josta valmistui 1945. Opiskeluaikana Wilma tutustui tulevaan mieheensä Eero Ehoon, joka opiskeli samaan aikaan maamieskoulussa. Häät vietettiin kesällä 1947. Ennen avioitumista ja ryhtymistä Rientolan tilan nuoreksi emännäksi Tuusulan Jokelaan Wilma toimi kahden lukuvuoden ajan Kauhajoen kotitalousopiston kodinhoidon opettajana. Perheeseen syntyi kolme tytärtä ja kaksi poikaa.

Lasten vartuttua ja Wilman saatua kotitalousharjoittelijoita, hän siirtyi uudestaan työelämään. Hän oli Hyvinkäällä Sveitsinrinteen yhteiskoulun ja myöhemmin peruskoulun kotitalousopettaja vuosina 1962-82. Koulumaailmaa Wilma Eho seurasi laajemminkin mm. Jokelan yhteiskoulun johtokunnassa ja naistoimikunnan puheenjohtajana. Wilma ja Eero Eho olivat myös perustamassa koulua, joka aloitti toimintansa vuonna 1957. Kun kotitalousopettajaopistoihin vuonna 1962 annetun asetuksen mukaan oli perustettava johtokunnat, oli Wilma Eho yksi maataloushallituksen valitsemista jäsenistä. Muut Järvenpään kotitalousopettajaopiston ensimmäisen johtokunnan jäsenet olivat tohtori Maija Pekkarinen, tarkastaja Terttu Lyytikkä ja opettajakunnan valitsemana Vappu Seppälä. Rehtori Auli Tare toimi puheenjohtajana. Wilma Eho oli johtokunnassa vuodesta 1962 vuoteen 1971.

Wilma Eho osallistui aktiiivisesti kotipaikan kunnalliselämään ja järjestötoimintaan. Hän oli mm. silloisen Hyvinkään maalaiskunnan valtuustossa sekä terveyslautakunnassa, Osuuspankin johtokunnassa ja Osuusliike Tehon hallintoneuvostossa. Alueliitoksen jälkeen hän oli Tuusulan kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen. Mittavinta ja pitkäaikaisinta oli Wilma Ehon työ Maa- ja kotitalousnaisissa, alkaen jäsenyydestä ja sittemmin puheenjohtajuudesta Jokelan – Nuppulinnan perusjärjestössä vuodesta 1947 alkaen. Myöhemmin tehtävät lisääntyivät Uudenmaan Maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtajana ja lopuksi koko valtakunnallisen järjestön puheenjohtajana. Valtakunnallisen  järjestön puheenjohtajana hän toimi yhtäjaksoisesti yhdeksän vuotta vuodesta 1978 vuoteen 1987. Maan suurimmassa naisjärjestössä oli tuolloin noin 135 000 jäsentä. Puheenjohtajuutensa aikana hän toimi myös kaksivuotiskauden Pohjolan Maalaisnaisten johtokunnan puheenjohtajana.

Puheissaan ja kirjoituksissaan Wilma Eho korosti naisten merkitystä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa yleensä ja erityisesti maatalon töissä. ”Maatalousväestön on viljeltävä myös tiedon sarkaa. Emännillä on vastuuta maatilan tasa-arvoisena yrityskumppanina. Onnistuakseen tässä he tarvitsevat ammatillista koulutusta.”  Ammatin tärkeyttä Wilma Eho korosti myös meille tyttärilleen. Oppimisen tueksi Maa- ja kotitalousnaisten järjestö kehitti jäsenilleen erilaisia opintoja, joiden perusteella suoritettiin perus-, taito- ja mestarimerkkejä. Osallistuipa hän itsekin Taidossa talonpito-kilpailuun.

Myöhemmin Wilma Eho nimettiin Maa- ja kotitalousnaisten Keskuksen kunniajäseneksi. Wilma Eho aloitti luottamustoimensa Uudenmaan Maatalouskeskuksen johtokunnan jäsenenä 1970-luvulla. Vuodesta 1979 lähtien hän toimi Maatalouskeskusten Liiton johtokunnassa. Vuonna 1987 hänelle myönnettiin Liiton korkein tunnustus, kultainen ansiomerkki. Wilma oli myös Uudenmaan Käsi- ja kotiteollisuusyhdistys r.y:n jäsen vuodesta 1959 alkaen ja puheenjohtaja vuosina 1980 – 88. Erityisen mieluisaa oli, kun hänen puheenjohtajakaudellaan toteutettiin Tuusulan kansallispuku yhteistyössä Kansallispukuneuvoston kanssa. Yhdistyksen kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1990. Tasavallan presidentti myönsi Wilma Eholle hänen yhteiskunnallisista ansioistaan opetusneuvoksen arvonimen vuonna 1987. Wilma Eho on toiminut aktiivisesti myös maanpuolustusjärjstöissä, mm. varapuheenjohtajana valtakunnallisessa Rintamanaisten liitossa sekä Hyvinkään Rintamanaisten puheenjohtajana. Hän toimi myös Järvenpään Seudun Sotainvalidien naisjaostossa, jossa hän oli useita vuosia puheenjohtajana. Vuonna 2011 Wilma ja Eero Eho valittiin yhdistyksen kunniajäseniksi osoituksena puolisoiden aktiivisesta toiminnasta rintamamiesten ja lottien hyväksi. Ansiokkaasta toiminnastaan maanpuolustuksen hyväksi Wilma Eholle myönnettiin 4. luokan vapaudenristi vuonna 2003 ja vuonna 2007 jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin rahaston tunnustuspalkinto samoin ansiokkaasta toiminnasta maanpuolustuksen ja veteraanien hyväksi. Hän osallistui valtakunnallisella maanpuolustuskurssille numero 80. Altzheimer-taudin murtama Wilma Eho siunattiin haudan lepoon 11.7.2012 eli päivänä, jolloin hän olisi täyttänyt  90 vuotta.  

Kaksi tyttöä kohtasi toisensa Muhoksella 1940-luvulla. Toinen reilut kymmenen vuotta vanhempana hoiti aika ajoin nuorempaansa. Aika vieri ja tiet erkanivat yhtyäkseen uudelleen 2000-luvulla. Vieraillessaan Suomessa vuonna 2014 vuoden 1952 Miss Universum Armi Kuusela tapasi vastaanotollaan toisen Muhoksella lapsuuttaan viettäneen naisen, Terhi Nieminen-Mäkysen.

Myös Terhi Nieminen-Mäkysestä oli tullut 50 vuoden aikana kosmopoliitti. Hän oli rakentanut merkittävän uran Suomessa ja kansainvälisesti. 1960-luvulla alkanut kunnallisvaltuutetun työ jatkui 20 vuotta. Sen lisäksi hän toimi kansanedustajana vuosina 1975 – 1983. Jäätyään pois eduskunnasta hänestä tuli kansainvälisen siviilikriisinhallinnan taitaja Kosovossa ja Afganistanissa. Kaiken aikaa hän toimi myös kolmannen sektorin osaajana ja se työ jatkuu edelleen.

Terhi Nieminen-Mäkynen (s.1946) syntyi Helsingissä ja vietti lapsuutensa Muhoksella Pohjois-Pohjanmaalla Anna-Liisa ja Urho Nupposen vanhimpana tyttärenä. Äiti hankki perheen elatuksen valokuvaajana ja isä autonasentajana. Perheeseen syntyivät myös siskot Päivi ja Kirsi sekä veljet Jouni ja iltatähti Veini.

Sisarukset ovat hyvin läheisiä toisilleen. Vanhimpana lapsena Terhi katsoi nuorempiensa perään niin koulutiellä kuin kotonakin äidin kuvatessa ja isän ollessa töissä.

Nupposen perhe muutti silloiseen Helsingin maalaiskunnan Tikkurilaan vuonna 1957. Anna-Liisa Nupponen perusti oman valokuvaamonsa yhteen kodin huoneista, joka illalla muuttui lasten makuuhuoneeksi.  Uuden kodin välittömään läheisyyteen oli juuri valmistunut uusi kunnantalo.

Nuori ylioppilas kiinnostui yhteiskunnasta

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1965 Terhi Nupponen aloitti yleisen valtio-opin opiskelut Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja liittyi Kannunvalajiin, jonka tiedotussihteerinä hän toimi useita vuosia. Yhteiskunnallisten aineiden opiskelijan kiinnostus yhteiskuntaan ja sen talouteen vahvistui hänen toimiessaan kansantaloustieteen opiskelijoiden emäntänä ja Tiedekuntien keskusjärjestön pääsihteerinä. Tämä oli arvostettu toimi erilaisten tilaisuuksien suunnittelijana ja järjestäjänä sekä opiskelijoiden oikeuksien edustajana. Opiskelijapolitiikan merkittävin tehtävä oli jäsenyys Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan, HYYn edustajistossa, johon hänet valittiin Liberaalisen opiskelijaliiton edustajana.

Kunnallispolitiikasta pohja valtakunnalliselle ja kansainväliselle uralle

Opiskelijapolitiikan myötä käynnistyi myös muu poliittinen toiminta. Terhi Nieminen-Mäkynen oli ensimmäisen kerran ehdolla Helsingin maalaiskunnan valtuustoon Liberaalisen Kansanpuolueen edustajana vuonna 1968. Aktiivinen työskentely Pohjola-Nordenissa ja Helsingin maalaiskunnan Nuorliberaaleissa, merkittävä ura partiossa ja seurakuntanuorissa sekä pikajuoksuharrastus auttoivat oivasti hänen valintaansa kunnallisvaltuutetuksi 21-vuotiaana. He olivat tuolloin Lasse Lehtisen (sd.) kanssa nuorimmat kunnallisvaltuutetut Suomessa.

Kunta muuttui Vantaan kauppalaksi vuonna 1974 ja kaupungiksi vuonna 1976, mutta valtuutetun työ jatkui aina vuoteen 1988. Terhi Nieminen-Mäkynen oli Suomen kolmanneksi suurimman kunnan ja kotikaupunkinsa kehittämisessä voimakkaasti mukana.

Kauaskantoista työtä hän teki mm. “Kettu”-kaavatoimikunnassa. Sen tehtävä oli luoda pohja myöhemmin rakennettavalle Vantaan laajalle teollisuus- ja toimistokeskittymälle Kehä III:n molemmille puolille.  Nykyään alue tarjoaa työpaikat kymmenille tuhansille ihmisille.

Vantaan kunnallispolitiikasta kerätty kokemus sai uuden merkityksen 30 vuotta myöhemmin, kun Terhi Nieminen-Mäkynen ryhtyi johtamaan Prizrenin kaupunkia Kosovon sodan päätyttyä vuonna 1999.

Kehitysyhteistyöjoukkojen mukana ensi kertaa Afrikkaan

Nuoren opiskelijan toiminta liberaaliliikkeessä ja yleinen poliittinen aktiivisuus alkoivat pian näkyä myös lisääntyvinä kansainvälisinä luottamustoimina. Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan Anglo-American yhdistys, opiskelijoiden YK-yhdistys sekä Pohjola-Nordenin Nuorisoedustajisto olivat Liberaalisen Nuorisoliiton puheenjohtajalle oivia järjestöjä tutustua kansainvälisiin asioihin.

Käytännön kansainvälisyyteen ja kehitysyhteistyöhön hän tutustui Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla opiskeluaikanaan, jolloin Suomen toista kehitysyhteistyöjoukkoa koulutettiin.  Sen kurssisihteerinä hän koki ensimmäisen kerran Afrikan ja Tansanian maisemat, joihin hän myöhemmin useasti palasi. Ulkoministeriö ja työ eri kansainvälisissä järjestöissä, mukaan lukien YK, IOM, UNIFEM, ICMPD, ETYJ ja EUPOL, ovat olleet hänen tärkeää työkenttäänsä ennen ja jälkeen poliittisen uran. Terhi Nieminen-Mäkysen suuri kiinnostus kansainvälisyyteen muovasi häntä monin tavoin.

Nieminen-Mäkystä voi luonnehtia sanomalla, että kaikesta mitä hän teki, opiskeli tai harrasti, puolet liittyi kansainvälisyyteen, usein kansainvälisiin nais- ja ihmisoikeusjärjestöihin. Hänen jäsenyytensä monissa järjestöissä on vahva osoitus tästä. [1]

Nieminen-Mäkynen aloittaa kansanedustajana 1975 voitokkaiden vaalien jälkeen

Terhi Nieminen-Mäkynen oli kansanedustajaehdokkaana ensimmäistä kertaa vuonna 1972.  Lähes 2500 uusmaalaisen ääntä ei riittänyt 1970-luvun ensimmäisissä hajotusvaaleissa, jolloin eduskuntaan nousi ennätysmäärä nuoria kansanedustajia.

Seuraavat vaalit pidettiin syyskuussa 1975. Ne olivat jo toiset ennenaikaiset vaalit presidentti Kekkosen hajotettua eduskunnan keväällä hallituksen sisäisiin riitoihin. Sanottiin myös, ettei Kekkonen halunnut uransa huipentumassa, Helsingissä elokuussa järjestettävässä ETY-kokouksessa rinnalleen ulkoministeri Ahti Karjalaista. Virkamieshallituksen ulkoministeri Olavi J. Mattila oli Kekkoselle sopivampi kumppani arvovieraiden vastaanottajana. Myös Terhi Nieminen-Mäkynen osallistui ETY-kokoukseen ulkoministeriön virkamiehenä kokouksen toimeenpanijoiden joukossa.

Edellisissä vaaleissa vuonna 1972 Liberaalinen Kansanpuolue (LKP) oli hävinnyt kaksi paikkaa. Puolueen johto päätti panostaa kaikkensa voittaakseen vuoden 1975 vaalit. Keskustapuolue ja LKP solmivat valtakunnallisen vaaliliiton, joka mahdollisti liberaaleille suhteellisen pienen ehdokasmäärän. Uudellamaalla päätettiin keskittyä tukemaan kahden henkilön kampanjaa kaikkien yhdeksän ehdokkaan sijasta. Piirin yleinen kokous valitsi myrskyisässä kokouksessa pääehdokkaiksi istuvan kansanedustajan Seppo Westerlundin Espoosta ja alle 30-vuotiaan ulkoministeriön virkamiehen ja Vantaan kaupunginvaltuutetun Terhi Nieminen-Mäkysen.

Terhi Nieminen-Mäkysen kampanjasta tuli yhtä rohkea kuin hänen vaalitunnuksestaan: TERHI MENEE LÄPI. Se toimi ja tunnus oli hallitseva elementti lehti-ilmoittelussa, esitteissä ja kampanjan päämediassa, yli 100 000 painoksen saaneessa vaalilehdessä.

Tulos oli hyvä. Nieminen-Mäkysestä tuli kansanedustaja lähes 8000 äänellä. Se oli kolminkertainen äänimäärä edellisiin vaaleihin verrattuna. Nieminen-Mäkynen oli myös historian ensimmäinen ulkoministeriön virassa oleva virkamies, joka valittiin kansanedustajaksi.

Myös Seppo Westerlund uusi valtakirjansa.  Kaikkiaan liberaalit saivat koko maasta yhdeksän kansanedustajaa, eli kolme paikkaa enemmän kuin aiemmin.

Monta näytön paikkaa jo ensimmäisellä kansanedustajakaudella

Kansanvallassa hallitus antaa tärkeäksi katsomissaan asioissaan lakiesityksiä eduskunnalle, joka käsittelee ja säätää lait sekä hyväksyy valtion vuotuisen tulo- ja menoarvion. Vuoden 1975 vaalien jälkeen nimitetyn keski- ja vasemmistopuolueiden hallituksen taival oli kovin riitaisa, eikä tärkeitä lakiesityksiä saatu normaaliin tahtiin eduskunnan käsittelyyn. Tästä huolimatta Terhi Nieminen-Mäkysen ensimmäiseen eduskuntakauteen sisältyi monia keskeisiä näytön paikkoja.

Sellaisia olivat muun muassa kuorma-auton vetokoukun verotus, maankäytön uudistukseen liittyvä maapaketti ja kiista autonkuljettajien työaikalaista. Näitä asioita käsiteltäessä Terhi Nieminen-Mäkystä painostettiin, jopa uhattiin hallituksen kaatumisella, jollei hän taivu omasta kannastaan. Hänet myös leimattiin tytönhupakoksi. Nieminen-Mäkynen puolestaan piti vääränä sitä, että eduskunnassa ei saisi pyrkiä itsenäisiin ratkaisuihin, vaikka juuri näin jokaisen kansanedustajan tulisi tehdä.

Terhi Nieminen pohti talousasioita Pohjoismaiden neuvostossa huippupoliitikkojen kanssa

Tärkeää kansanedustajan työtä tehdään myös Eduskuntatalon ulkopuolella. Terhi Nieminen-Mäkynen osallistui Pohjoismaiden neuvoston (PN) työhön yhdessä Ruotsin, Norjan, Tanskan, Islannin ja Suomen parlamentaarikkojen kanssa. Nieminen-Mäkynen toimi nelihenkisen talousvaliokunnan jäsenenä yhdessä Olof Palmen, Gro Harlem Bruntlandin ja Anker Jörgensenin kanssa. Valiokunnan Nordjob-yhteistyö-aloite takasi myöhemmin pohjoismaisille nuorille vapaan työnsaantimahdollisuuden kaikissa Pohjoismaissa.

Samankaltaista työtä tekee Parlamenttien välinen liitto (IPU) jonka työhön osallistuu valtaosa maailman parlamenteista. IPU käsittelee edustukselliseen demokratiaan, naisten ja vähemmistöjen asemaan, kansainväliseen rauhaan sekä ihmisoikeuksiin ja kestävään kehitykseen liittyviä kysymyksiä ja antaa suosituksia kansallisille parlamenteille.

Terhi Nieminen-Mäkynen sai 1970-luvun lopulla IPU:n yleiskokouksen käsittelyyn ja hyväksytyksi suosituksen Etelä-Afrikan rotusorron lopettamisesta ja talouspakotteiden asettamisesta Etelä-Afrikan kansainvälistä kauppaa vastaan. Suomessa Nieminen-Mäkynen toimi pitkään boikottikomitean puheenjohtajana.

Nieminen-Mäkysen työ jatkuu vuoden 1979 jälkeen LKP:n suurtappiosta huolimatta

Vuoden 1979 eduskuntavaaleihin keskustapuolue ja liberaalit tekivät muutamissa vaalipiireissä vaaliliiton, mutta Uudellamaalla näin ei tehty.

Terhi Nieminen-Mäkysen tukiryhmä uusi kampanjastrategiansa. Asioiden painotusta muutettiin ja kampanjan iskulause muokattiin sopimaan paremmin vallitsevaan tilanteeseen: TERHIN TYÖ JATKUU.

Uusmaalaiset olivat iskulauseen kanssa samaa mieltä ja äänestivät yli 6 000 äänellä Terhi Nieminen-Mäkysen jatkamaan kansanedustajan työtään.

Puolueelle vuoden 1979 vaalitulos oli kuitenkin suuri pettymys. Vaikka äänistä väheni vain hieman yli 0,5 prosenttiyksikköä, paikoista hävisi yli puolet. Tuntematon keskiluokka-käsite puolueen iskulauseessa – Aja asiaasi keskiluokka – ei toiminut.  Yhdeksän edustajan ryhmästä jatkoi neljä. Huono vaalitulos tiesi myös talousvaikeuksia. Puoluetuki väheni yli puolella ja itsenäisen puolueen toiminta oli uhattuna.

Yksi ja samalla kaikkein vaikein ratkaisu pelasti puolueen. LKP liittyi Keskustan jäsenjärjestöksi vuonna 1982. Osa LKP:n jäsenistä siirtyi muualle tai politiikan teko loppui kokonaan. Eduskunnassa liberaalikansanedustajat osallistuivat keskustan eduskuntaryhmän työhön. Ulkopuolisten suhtautumista keskustaliittoon kuvaa erään kolmannen puolueen edustajan tokaisu: “Kuinka voitte olla siellä, ettehän edes hengitä samaa ilmaa”.

Helvi Sipilän valitsijamiehenä vuoden 1982 presidentinvaaleissa

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen jäi sairaslomalle syyskuun 11. päivänä vuonna 1981. Runsas kuukausi myöhemmin hän erosi tehtävästään. Yli neljännesvuosisadan kestänyt valtakausi päättyi ja maassa jouduttiin järjestämään ennenaikaiset presidentinvaalit tammikuussa 1982.

Jälleen kerran Terhi Nieminen-Mäkinen ja liberaalit tekivät historiaa asettamalla varatuomari Helvi Sipilän Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi presidenttiehdokkaaksi. TERHIÄ TARVITAAN TAAS -iskulause ja hyvä kampanja toivat liberaaleille yhden valitsijamiehen.

Terhi Nieminen-Mäkynen antoi eduskunnan suuressa salissa pidetyssä vaalissa Helvi Sipilän ainoan äänen. Tässä, kuten monessa muussakin asiassa, liberaalit olivat aikaansa edellä, lopputuloksesta huolimatta. Presidentiksi valittiin Mauno Koivisto.

Presidentinvaalin muututtua myöhemmin suoraksi kansanvaaliksi naispuolisia ehdokkaita ovat olleet Elisabeth Rehn, Eeva Kuuskoski, Heidi Hautala, Riitta Uosukainen, Eva Biaudet, Sari Essayah sekä Tarja Halonen, joka valittiin vuonna 2000 tasavallan presidentiksi, 18 vuotta Helvi Sipilän ehdokkuuden jälkeen.

Toisen vaalikauden aikana Terhi Niemisen yksityiselämässä tapahtui merkittävä muutos. Hän avioitui kokoomuksen kansanedustaja Toivo Mäkysen kanssa. Kumpikin heistä jäi pois eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa.

Aviopari muutti vuonna 1985 Bahrainiin, missä Terhi Nieminen-Mäkynen hoiti Suomen kunniakonsulaattia virkavapaalla ulkoministeriön tehtävistä. Toivo Mäkynen puolestaan toimi kunniakonsulina sekä yhteispohjoismaisen riskienhallintayhtiön toimitusjohtajana. Vuonna 1990 uudet työtehtävät veivät heidät Lontooseen viideksi vuodeksi. Terhi Nieminen-Mäkynen työskenteli Lontoossa mm. yhdysmiehenä Suomen opetusministeriön alaisen CIMO:n kansainvälisessä harjoittelijavaihdossa, joka järjesti suomalaisnuorille harjoittelupaikkoja englantilaisiin yrityksiin.

Kansainvälinen siviilikriisinhallinta uusi käännekohta elämälle

Ulkomailta palattuaan Terhi Nieminen-Mäkynen jatkoi kansainvälistä työtä ja toimintaa. Jo nuorena ulkoministeriönn virkailijana hän oli käynyt Kansainvälisten asioiden valmennuskurssin KAVAKU:n, jota kutsutaan myös diplomaattien peruskurssiksi. Kansanedustajana hänet kutsuttiin sekä valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille että SITRA:n Talouspolitiikan kurssille. Myöhemmin Euroopan Unionin ja Suomen siviilikriisinhallinnan lukuisat kurssit valmistivat Terhi Nieminen-Mäkystä tuleviin tehtäviin.

Vuosituhannen lopulla hän valitsi uuden kansanvälisen työkentän, siviilikriisinhallinnan, josta tuli käännekohta hänen elämässään. Kansainväliset siviilikriisinhallintatehtävät täyttivät hänen työelämänsä aina myöhäiseen eläkkeelle jäämiseen asti. Kolmannen sektorin vapaaehtoistoimintaa hän jatkaa vahvasti edelleen.

Vantaan kunnallispolitiikan opit apuna Kosovon rakentamisessa

Terhi Nieminen-Mäkysen toiminta Kosovon Prizrenin kaupungin pormestarina oli hänen ensimmäinen siviilikriisinhallintatyönsä. YK-tehtävässään (UNMIK) Kosovon toiseksi suurimmassa kaupungissa hän vastasi kaupungin fyysisen ja henkisen infrastruktuurin uudelleenrakentamisesta vuosituhannen vaihteessa.

Pitkä 20-vuotinen työ Vantaan kehittämiseksi sai uuden mahdollisuuden kukoistaa sodan raunioilla Prizrenin kaupungissa, jonka rakentamisessa monille ratkaisuille löytyi esimerkki Vantaan kunnallispolitiikan aikaisista kokemuksista ja toimista. Vantaan opit olivat tarpeen esimerkiksi kaupungin kaavoituksessa, liikenteen järjestämisessä, kaatopaikan perustamisessa ja rakennuslupien myöntämisessä.

Terhi Nieminen-Mäkynen palasi myöhemmin uudelleen Kosovoon, tällöin pääkaupunki Pristinaan. Nieminen-Mäkynen toimi mentorina ihmiskaupan vastaisessa laajassa hankkeessa, jonka rahoitti Suomen ulkoministeriö ja toteutti IOM Kosovossa ja Makedoniassa vuosina 2007–2008.

Afganistanissa turvattomuus lisääntyi huimasti 2000-luvulla

Yhdysvaltojen johtama ja Euroopan Unionin tukema sotilasoperaatio Taliban-terrorismin lopettamiseksi Afganistanissa on kestänyt vuosituhannen vaihteesta asti ja jatkuu edelleen yhdessä Afganistanin oman armeijan kanssa. Euroopan Unioni päätti vuonna 2007 perustaa maahan poliisi- ja oikeuslaitosta vahvistavan koulutusmission EUPOLin, jossa myös Suomi on ollut vahvasti edustettuna. Vuoden 2016 lopussa päättyvän hankkeen tarkoituksena on kouluttaa Afganistanin sisäasiainministeriön ja poliisivoimien henkilöstöä oikeusvaltion toteuttajiksi ja ylläpitäjiksi.

Terhi Nieminen-Mäkynen työskenteli vuosina 2012–2014 EUPOLin ihmisoikeus- ja tasa-arvoyksikön päällikkönä. Hänen tehtävänään oli viedä ihmisoikeus- ja tasa-arvo-käsitteitä Afganistanin sisäasiainministeriöön ja poliisikoulutukseen. Erityisesti tavoitteena oli lisätä maan naispuolisten poliisien määrää.

Työskenneltyään aikaisemmin Afganistanissa Suomen UNIFEMin Paralegal-ohjelman käynnistäjänä ja arvioijana vuosina 2004 ja 2006 Terhi Nieminen-Mäkynen oli seurannut läheltä maan kehitystä. Huolestuttavinta hänen mukaansa on maan turvattomuuden lisääntyminen. ”Afganistanin turvallisuuden paradoksi on siinä, että turvattomuus vain lisääntyy, vaikka turvallisuutta on ollut rakentamassa yhä laajempi kansainvälinen joukko jo yli kymmenen vuotta”, Nieminen-Mäkynen sanoo.

Nieminen-Mäkynen kertoo, kuinka 2000-luvun alussa hän saattoi lounastaa joen rantaan levitetyllä suurella matolla Kabulin lähellä. Naiset ja miehet grillasivat yhdessä joesta saatuja kaloja. Vallitsi hyvä, vapautunut tunnelma, vaikka Osama Bin Ladenin tuhoamisoperaatio oli jo hyvässä vauhdissa.

Neljä vuotta myöhemmin turvallisuustilanne oli heikentynyt merkittävästi. Terhi Nieminen-Mäkynen matkusti panssaroidulla autolla kahden turva-auton suojeluksessa Kabulista lähellä Pakistanin rajaa sijaitsevaan Jalalabadiin. Turvallisuusriski oli kasvanut muutaman vuorokauden aikana siten, että paluu Kabuliin onnistui vain YK:n lennolla vuorokauden odottelun jälkeen.

Vuosina 2012–2014 turvallisuusriski oli läsnä koko ajan. Terhi Nieminen-Mäkynen ei astunut kahteen vuoteen kertaakaan jalallaan kabulilaiselle jalkakäytävälle. Kaikki liikkuminen tapahtui panssaroidun ajoneuvon uumenissa, kahden aseistetun vartijan saattamana, luotiliivit yllä ja kypärä käden ulottuvissa.

Terhi Nieminen-Mäkynen oli jälleen kerran edellä aikaansa hakeutuessaan kansainvälisiin kriisihallintatehtäviin edellisen vuosituhannen lopulla yhtenä harvoista naisasiantuntijoista. Hänelle asia ja työ olivat tärkeitä, eivät niinkään muodollinen asema tai tarvittava lainsäädäntö sen toteuttamiselle.

Suomen eduskunta hyväksyi vasta 2000-luvun alussa kansainvälistä siviilikriisinhallintoa koskevan lain, jonka päämäärä on edistää kriisialueiden kehitystä kohti demokratiaa sekä ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioitusta.

50 vaikuttamisen vuotta

Terhi Nieminen-Mäkynen on toiminut lähes 50 vuoden aikana kunnallis- ja valtakunnan tason poliitikkona, kansainvälisen ja kolmannen sektorin aktivistina, joka monesti elämässään on halunnut laittaa yhteisen hyvän ja oikeudenmukaisuuden omien tarpeidensa ja halujensa edelle. Terhin työ jatkuu edelleen, vuonna 2016 vietettävän 70-vuotisjuhlan innoittamana.

[1]Pohjola-Nordenin Nuorisoedustajisto pj, Pohjola-Nordenin keskushallitus, Pohjoismainen Klubi pj, Suomen YK-liitto vpj., Society for International Development (SID), Alueellinen Paasikivi-seura vpj., UNWomen ry (ent. UNIFEM) perustajajäsen ja hallituksen vpj., Suomi-seura ry vpj., Cosmopolitan Club ry pj., Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto (KATU) vpj., Kehitysyhteistyön palvelukeskus (KEPA) vpj., Vantaan Liike-ja virkanaiset vpj., Ståhlberg säätiö, hallituksen jäsen, Suomen Akateemiset Naiset ry vpj., Tikkurilan yhteiskoulun ja lukion seniorit ry pj, ”Luetaan yhdessä”-verkosto pj, YKn päätöslauselma 1325 ”Naiset, rauha, turvallisuus”-verkosto pj, Siviilikriisinhallinnan neuvottelukunta/järjestöjaosto pj.

Kyllikki Pohjala (1894–1979) syntyi Nakkilassa ja kirjoitti Porissa ylioppilaaksi vuonna 1914. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli sanomalehti Satakunnan toimitus, mutta toimittajan ura vaihtui sairaanhoitajakouluun.

Pohjala valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1917 ja osallistui Suomen sisällissotaan ambulanssisairaanhoitajana. Hän toimi ambulanssipalveluksessa myös Viron vapaussodassa vuosina 1918–1919. 

Pohjala jatkoi vuosina 1921–1924 sairaanhoito-opintojaan Yhdysvalloissa ja suoritti Columbian yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1927. 

Hän toimi vuosina 1933–1962 kansanedustajana ja 1962–1963 sosiaaliministerinä. Pohjala oli useita vuosia Suomen Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja ja perustamansa Sairaanhoitaja-lehden päätoimittaja.

Kyllikki Pohjala kuului Lotta Svärd -järjestön Harjavallan paikallisosastoon ja osallistui mm. Satakunnan lottien ensiapukurssien organisoimiseen. 

Presidentti Herbert Hooverin aloitteesta järjestettiin talvisodan aikana Suomen hyväksi laaja varojen ja vaatevaran keräys Yhdysvalloissa. Pohjala kiersi keräyksen aikana Yhdysvalloissa pitämässä esitelmiä Suomesta ja Suomen lottatoiminnasta. Kyllikki Pohjala oli Suomen Huoltosäätiön puheenjohtaja vuosina 1944–1948. Hänelle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi vuonna 1954.

Hilja Riipinen (1883-1966, o.s. Miklin, vuodesta 1906 Metsäpolku) syntyi Oulun maalaiskunnassa. Hän pääsi kansakoulun jälkeen vapaaoppilaspaikalle Oulun Suomalaiseen Tyttökouluun, jossa myös Fanni Luukkonen opiskeli. Riipinen kirjoitti Oulun jatko-opistosta ylioppilaaksi vuonna 1902 oppiaineinaan kielet, kirjallisuus ja estetiikka. Valmistumisensa jälkeen Hilja Riipinen työskenteli toiveammatissaan opettajana opettaen mm. venäjän kieltä. Hän avioitui vuonna 1911 Lapuan yhteiskoulun opettajan Heikki ”Ale” Riipisen kanssa.

Hilja Riipinen aloitti yhteiskunnallisen vaikuttamisen 1900-luvun alussa naisasialiikkeessä, jossa hän osallistui aktiivisesti naisten äänioikeushankkeeseen. Hän oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana vuoden 1917 eduskuntavaaleissa, joissa edusti maltillista Vanhasuomalaista puoluetta. Suomen sisällissota vuonna 1918 muutti Riipisen arvomaailmaa, kun todisteita ”punaisesta terrorista” alkoi ilmestyä. Vaikka marxilaisuuden vastustamisesta tuli hänen elämänsä tärkeimpiä suuntaviivoja, hän torjui voimakkaasti ajatuksen valkoisten naisten aseistamisesta. Naisten aseettomuudesta C.G.E. Mannerheim oli samaa mieltä.

Naisasianainen Riipiselle sukupuolten välinen yhteistyö saman päämäärän saavuttamiseksi nousi tärkeäksi. Hän alkoi harrastaa suojeluskunta- ja lottatyötä. Riipinen osallistui aktiivisesti Lotta Svärd -järjestön alkuaikoina ideologiseen työhön painottaen uskonnollis-isänmaallisia arvoja. Hänellä oli keskeinen rooli muun muassa lottien Kultaisten sanojen muokkaamisessa. Riipinen oli vuonna 1928 ilmestyneen Valkoisen kirjan toimituskunnan puheenjohtaja sekä Lotta Svärd -lehden päätoimittaja.

Hän toimi Lapuan Lotta Svärd -osaston johtajana vuosina 1920–1944 ja Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana vuosina 1927–1944. Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokuntaan hän kuului vuosina 1923–1936.

Lotta Svärd -järjestö oli isänmaallinen, mutta halusi pysyä puoluepoliittisesti sitoutumattomana. Riipinen joutui vaikeuksiin keskusjohtokunnassa oikeistoradikaalien mielipiteidensä vuoksi. Hänet jätettiin valitsematta uudelleen keskusjohtokuntaan ja erotettiin Lotta Svärd -lehden päätoimittajan tehtävistä vuonna 1936. Suhteet muihin lottajohtajiin lämpenivät talvisodan jälkeen ja Riipinen valittiin uudelleen keskusjohtokuntaan vuosiksi 1941–1944. Hilja Riipinen oli vuonna 1944 perustamassa Etelä-Pohjanmaan Naisten Huoltosäätiötä, jolle monet alueen paikallisosastot lahjoittivat varansa ennen Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista.

Hilja Riipinen oli 1930-luvun alussa koko Suomen tuntema poliittinen hahmo. Hänet valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1930. Riipinen osallistui myös Lapuanliikkeen toimintaan ja kuului äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen Kansallisliikkeeseen (IKL). Hän toimi vuosina 1933–1939 IKL:n kansanedustajana. Riipinen oli tulisieluinen taistelija ja kiihkomielinen poliittinen julistaja, jota vastustajat kutsuivat ”Hurja Hiljaksi”. Riipinen toimi sodan jälkeen Lapuan yhteiskoulun rehtorina, josta jäi eläkkeelle vuonna 1953. Hänet nimitettiin samana vuonna kouluneuvokseksi.

Marttaliiton kunniapuheenjohtaja haastoi martat jakamaan yhteisten asioiden hoidossa tarvittavia tietoja ja taitoja

Kunnallisneuvos, filosofian maisteri, kansanedustaja Saara Mikkola toimi Marttaliiton valtuuskunnan varapuheenjohtajana vuosina 1963–1969 ja puheenjohtajan vuosina 1969–1975. Etelä-Hämeen Marttapiiriliiton puheenjohtajana hän oli vuosina 1965–1981. Marttaliiton kunniapuheenjohtajaksi Saara Mikkola kutsuttiin järjestön 100-vuotisjuhlavuonna 1999.

Järjestötyön perheenemännille antamat valmiudet saivat Saara Mikkolalta tunnustusta. Hän haastoi martat jakamaan tietoja ja taitoja, joiden avulla naiset yhä runsaammin voisivat osallistua yhteisten asioiden hoitoon sekä kunnallisella että laajemmallakin tasolla.

Saara Mikkola valmistui filosofian maisteriksi Helsingin Yliopistosta vuonna 1951. Hän työskenteli äidinkielen opettajana Jokioisissa, Urjalassa ja Hämeenlinnassa vuoteen 1987 saakka.

Saara Mikkola toimi lukuisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja kansanedustajana vuosina 1975­–1987 Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmässä.  Hän puhui painokkaasti perheenemännän sosiaali- ja eläketurvan puolesta.  Eduskunnassa tekemissään aloitteissa hän esitti, että kotona suoritettu hoito- ja palvelutyö olisi laskettava mukaan kansantuloon. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1990.

Saara Mikkolalle on myönnetty Marttaliiton kultainen ansiomerkki vuonna 1989.

Minna Craucherilla oli syntymäaikoja, isiä, nimiä ja titteleitä enemmän kuin on yhdelle ihmiselle kohtuullista, ja ovelasti hän kehitti pikkurikollisuudesta, prostituutiosta ja poliittisesta juonittelusta ammatin, joka takasi toimeentulon, vilkkaimpina aikoina myös punaisen budoaarin ja yläluokkaisen elämän. Tämä alunperin kouluakäymätön hämäläinen maalaistyttö, jolle totuus oli suhteellinen ja häpeä tuntematon käsite, huijasi miehiä ja hyödynsi tilanteita tavalla, joka kertoo muuntautumiskyvystä ja sosiaalisesta lahjakkuudesta, mutta antaa myös aiheen kriittisesti kysyä, millaisia olivat ne yhteiskunnan keski- ja yläluokkaan kuuluvat ihmiset, jotka suostuivat hänen uhreikseen.

Lue koko teksti Kansallisbiografia-verkkojulkaisusta.

Työväen Urheiluliiton ensimmäinen naissihteeri Helmi Paasonen johti liittonsa naistoimintaa tärkeinä rakentamisen vuosina 1920- ja 1930-luvulla. Hän oli enemmänkin johtaja ja organisaattori kuin kasvattaja tai teoreetikko. Paasonen vaati naisille oikeutta saada itse päättää omista asioistaan. Lujaa tahtoa tarvittiinkin, sillä naiset joutuivat alkuaikoina taistelemaan miesten ennakkoluuloja vastaan myös omassa liitossaan. Naiset saavuttivat kuitenkin lyhyessä ajassa niin hyviä tuloksia, että arvostelulta putosi pohja.

Lue koko teksti Kansallisbiografian verkkojulkaisusta

Kolme työväen perinnelaitosta saa kiittää tarmokasta Anna Wiikiä kokoelmiensa hoitamisesta ja kartuttamisesta. Anna Wiik toimi Työväen Arkistossa kymmeniä vuosia ja kehitti samalla perustan Työväenliikkeen kirjastolle. Anna Wiik oli myös Kansan Arkiston perustaja. Anna Wiikin syntymäpäivä 5.3. on työväenperinnepäivä, jolloin Työväenliikkeen kirjastossa julkistetaan Työväentutkimuspalkinto eli vuoden paras työväentutkimus.

Helsinkiläinen työläisperheen tytär

Anna Elisabeth Wiik, o. s. Forsström syntyi 1891 Helsingissä ja kuoli kotikaupungissaan 1964. Hän oli lähtöisin työläiskodista, ja tutustui jo nuorena työväenliikkeeseen. Hän toimi aktiivisesti ruotsinkielisessä työväenliikkeessä ja erityisesti sen sivistys- ja opintokerholiikkeessä. Anna Forsström tutustui tulevaan mieheensä Karl Harald Wiikiin ruotsinkielisen työväenliikkeen piirissä.

Anna Wiik sai vankilatuomion työväen järjestöissä toimimisesta ja istui 1918 Katajanokan vankilassa keväästä syksyyn. Anna Wiik oli jossain määrin työskennellyt vuosina 1917–1918 Työväen Arkistossa, jossa hän sai vakinaisen avustajan paikan 1.5.1918. Hän aloitti työnsä uudelleen heti, kun pääsi ehdonalaisuuteen 9.11.1918.

Työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestöt sekä työväenliikettä lähellä olevat kustannuslaitokset velvoitettiin lähettämään aineistoaan Työväen Arkistoon. 1920-luvulta lähtien arkisto otti vastaan painotuotteiden lisäksi yhä enemmän myös asiakirja-aineistoa.

H. Wiik nimitettiin Työväen Arkiston johtajaksi 1910, kun ensimmäinen johtaja, Yrjö Sirola, lähti luennoimaan Amerikkaan. Wiik oli luottamustoiminen arkistonhoitaja eikä saanut siitä palkkaa. Anna Wiik hankki elantonsa toimitsijan ja sihteerin työstä ruotsalaisessa työväenliitossa ja avusti arkistoa.

Anna ja K. H. Wiik avioituivat vuonna 1925 ja asuivat siitä lähtien aviomiehen huvilassa Malmilla, Kappelitie 8:ssa. Anna oli naimisiin mennessä 33 vuotta ja sulhanen 42 vuotta. Avioliitto oli lapseton, mutta kodissa oli paljon elämää, sillä myös aviomiehen äiti asui huvilassa ja heillä oli useita kotieläimiä. Aviomiestä luonnehditaan kissa-ihmiseksi.

Pitkäaikainen arkiston työntekijä

Anna Wiik nimitettiin vuonna 1926 kokopäiväiseksi Työväen Arkiston hoitajaksi, kun hänen miehensä valittiin SDP:n puoluesihteeriksi. Anna Wiik oli ensimmäinen arkistonhoitaja, joka sai työstään myös palkkaa.

Työväen Arkiston arkistointijärjestelmä perustui Sosialistisen Internationaalin puolueille suosittelemaan DEW:n aiheenmukaiseen desimaalijärjestelmään. Sama signum-järjestelmä on yhä kirjaston ja arkiston aineiston hallinnan ja sijoituksen perusta. Työväen Arkisto sijaitsi Anna Wiikin arkistouran ajan 1918-1941 Työmies-lehden talossa, Sirkuskatu 3:ssa. Samassa talossa oli monen järjestön ja myös SDP:n puoluetoimisto.

Anna Wiikistä kerrotaan, että hän oli hyvin sosiaalinen, avoin ja puhelias – lähes vastakohta miehelleen. Anna Wiik kirjoitti revyitä ja esitti mielellään tilaisuuksissa runoja tai lauloi. Hän oli järjestämässä vuonna 1937 Espanja -näyttelyä, joka kuvasi sisällissodan kauhuja ja tuki tasavaltalaisia.

H. Wiik päätyi SDP:n oppositioon, ns. kuutosiin, ja erotettiin puolueesta syksyllä 1940. Samalla myös Anna jätti puolueen ja kaikki järjestötehtävänsä. Keväällä 1941 hänet hiillostettiin arkistosta ulos poliittisin perustein, vaikka syyksi kirjattiin väärinkäytökset. Anna Wiik oli loukkaantunut asiasta, sillä hän oli hoitanut Työväen Arkistoa antaumuksella 22 vuotta ja tehnyt siitä merkittävän työväenliikkeen arkiston ja kirjaston. Wiikin perhe kartutti arkiston ja kirjaston kokoelmia myös omilla varoillaan.

Anna Wiik oli jatkosodan aikana työtön ja hänen miehensä oli vankilassa. Perhe oli elänyt vaatimattomasti, joten hän selviytyi säästöjensä avulla. Hän tuki jopa muiden kuutosten perheitä taloudellisesti. Vankila-ajan heikentämänä K. H. Wiik kuoli vuonna 1946, vain 63-vuotiaana.

Sodan jälkeen (1946–1948) Anna Wiik oli perustamassa SKP:n arkistoa, josta kehittyi Kansan Arkisto. Kansan Arkistossa ovat Anna Wiikin vuosien 1940-1947 päiväkirjat. Ne kertovat hänen raskaista vuosistaan, kun huoli miehen terveydestä ja jaksamisesta vankilassa painoi mieltä. Hän pohtii myös maailmankatsomuksellisia asioita ja elämäntehtäväänsä. Hän kertoo päiväkirjassaan antaneensa kaikki voimansa arkiston hoidolle ja oli sen takia siirtänyt myös opiskelun aloittamista. Yliopisto-opintoja hän teki vasta 1950-luvulla.

On talvinen iltapäivä Pitkässärannassa. Olen seitsemänvuotias. Me Uiton koulun ekaluokkalaiset harjoittelemme urheilutunnilla mäenlaskua suksilla. Huomaan osaavani. Tunti loppuu, ja muut lähtevät kotiin. Minä en malta lopettaa. Yhä uudelleen ja uudelleen kapuan mäenharjalle; sitten riemullinen lasku alas. Koska olen yksin, uskallan laulaa koulussa oppimaani laulua: ”Helei, helei mäenrinteelle vaan. Pohjolan taivas jos tummakin lie, lämmin on mieli ja kirkas on sää. Sukset ja kelkat nyt liikkeelle hei. Helei, helei, helei.” Olo on kevyt. Nautin laulusta, mäestä ja talvisesta luonnosta.

Olemme Leppäsillan mummolassa hyvästelemässä äidin sukulaisia. Lapsuuteni Karjalassa on ohi, sillä perheeni on muuttamassa Ouluun. Kun olemme lähdössä, Anni-täti vetää minut sivuun ja sanoo: ”Kun sinä Kyllikki nyt lähdet sinne Ouluun, katso, voisitko tehdä jotakin paikkakuntalaisten hyväksi.” Täti luotti minuun, seitsemänvuotiaaseen, ja uskoi, että minulla olisi kykyä ja halua vaikuttaa.

Vaikka nuo muistot ovat liki 80 vuoden takaa, ovat ne yhä elävinä mielessäni. Lapsuusvuoteni Karjalassa vaikuttivat syvästi siihen, millainen ihminen minusta tuli: valoisa usko, rakkaus luontoon ja musiikkiin, myönteisyys, terve itsetunto ja halu vaikuttaa ovat lapsuusvuosieni perua. En ole koskaan tavoitellut onnea; pyrkimykseni on ollut kasvaa kohti parempaa ihmisyyttä.

Lapsuus Karjalassa

Synnyin 1929 Pitkässärannassa: elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta vietin Karjalassa Laatokan rannalla. Minulla oli isoveli ja pikkusisko. Isäni Aleks Turunen työskenteli Pitkäranta Oy:n sellutehtaalla. Äitini Lyyli hoiti kotia. Minun ei tarvinnut tehdä kotitöitä. Lapsuuteni oli vapaa ja huoleton. Kodin ilmapiiri oli kannustava. Sain kokea, että minut hyväksytään ja minusta välitetään. Terve itsetunto onkin paras perintö, minkä kodista sain. Tämän perinnön olen halunnut antaa myös omille lapsilleni.

Isä oli syntynyt Impilahdella 1902. Turusen suku oli asunut Karjalassa satoja vuosia. Isän koti oli isohko maatila, johon kuului paljon metsää. Talvisin tilalta vietiin jääteitse puutavaraa Pietariin. Isä ja hänen kaksi veljeään menettivät äitinsä jo varhain. Isä nai talon palvelijan ja sai tämän kanssa viisi lasta. Veljekset eivät enää viihtyneet kotona. Käytyään Viipurissa armeijan he muuttivat Pitkäänrantaan. Veljekset pitivät yhtä koko elämänsä ajan.

Itse en käynyt koskaan Impilahden mummolassa. Isänisä kyllä vieraili luonamme Pitkässärannassa. Ukki oli kova piippumies, ja hänellä oli paha tupakkayskä. Lopulta ukki kyllästyi köhimiseen. Hän tempaisi piipun suustaan ja asetti sen hyllylle. ”Katsotaan, hyppääkö se sieltä itsestään suuhun”, ukki tuumasi. Ei hypännyt. Ukki oli vanhan ajan patriarkka. Talvisin hänellä oli pitkä palttoo ja krimihattu. Meistä lapsista asu oli kovin vanhanaikainen.

Äidin koti oli Leppäsillassa. Pitkästärannasta sinne oli parisenkymmentä kilometriä. Mummola oli rakas kyläpaikka. Ukko, niin kuin me lapset häntä kutsuimme, ja mummo asuivat ukon perintötalossa. Ukon suku oli Savosta, mummon Ruotsista. Mummon suvussa kulki tarina, kuinka 30 ruotsalaista nuorta miestä oli jättänyt synnyinseutunsa ja lähtenyt Karjalaan harjoittaakseen kaivostoimintaa.

Ukko ja mummo viljelivät maata; tilalla oli myös kotieläimiä: lehmiä, sikoja ja lampaita. Pirtissä oli kahdet kangaspuut. Toisilla kudottiin hienoja liinoja, mattoja ja lakanoita, toisilla miesten vaatteisiin tarvittavaa villakangasta omien lampaiden villasta. Mummo istui rukin ääressä aina, kun muilta töiltään ehti. Ukko oli taitava puuseppä. Hänellä oli verstas pihapiirissä. Ukko teki muun muassa keinutuoleja, joista yksikään ei ehtinyt mummolan pirttiin saakka, sillä tuolit menivät heti kaupaksi.

Mummolassa asui myös Eevi-täti. Hänen tyttärensä Siiri oli paras ystäväni. Hän keksi aina uusia leikkejä. Siirin ansiosta minusta kehittyi sellainen pallotaituri, etteivät lapsenlapsenikaan koskaan jaksaneet harjoitella kaikkia pitkiä pompottelupelejä.

Mummolan vieressä oli Anni-tädin, ukon sisaren, talo. Anni oli opiskellut Sortavalassa diakonissaksi ja työskennellyt sen jälkeen monissa seurakunnissa. Avioiduttuaan hän lopetti diakonissan työt ja palasi Leppäsiltaan. Sielläkin Anni-täti teki sairaanhoitajan töitä. Joskus potilaita oli jonoksi asti. Erityisen paljon oli glaukoomapotilaita, jotka tarvitsivat silmiinsä tippoja. Joskus täti toimi myös kätilönä. Hän oli rakastettu hoivan antaja, koko pitäjän äiti-Amma.

Leppäsillan mummolaan liittyy varhainen kokemus, jolloin tajusin jotakin perustavan laatuista olemassaolosta. Muisto on edelleen kirkas: olen ehkä kolmivuotias, makaan mummolan pihanurmella, on hiljaista ja rauhallista. Katselen taivasta, joka on kovin korkealla. Yhtäkkiä säikähdän. Tajuan, että minä olen minä, ainutkertainen ihminen, vielä kovin pieni. Olen yksin ja äiti on kaukana. Alan parkua. Juoksen pirttiin ja vaadin, että minun on heti päästävä kotiin äidin luokse. Eevi-täti ymmärtää, että nyt on tosi kysymyksessä, ja lähtee viemään minua Pitkäänrantaan. Kotona äiti oli pesemässä pikkusiskoani ikkunan luona. Kirkkaassa auringonvalossa hän oli valkoisessa mekossaan kuin enkeli.

Pitkässärannassa asuimme muun muassa Nurmisaaressa, jonne Pitkäranta Oy oli rakennuttanut viehättäviä asuntoja. Tuohon aikaan yhtiö piti hyvää huolta työntekijöistään. Lähellä kohosi kallio; sieltä oli ihana katsella Laatokan aavaa, valoa välkehtivää ulappaa. Yhdellä Laatokan saarista oli Valamon luostari. Munkit olivat kehittäneet erittäin mehukkaan omenalajikkeen. Joskus he tulivat laivalla mantereen puolelle myymään omenoita.

Kerran pääsin isän kanssa ikimuistoiselle omenaretkelle. En ollut ennen nähnyt mustakaapuisia, pitkäpartaisia munkkeja. Laivalla oli myös poikia, jotka auttoivat omenien myynnissä. Välillä he ottivat omenan, haukkasivat siitä palan ja heittivät loput laiturille. Sieltä koulupojat keräsivät omenat reppuihinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin tapasin sattumalta Oulussa yhden näistä ”omenapojista”. Hän kertoi, että heillä oli lupa syödä niin paljon omenoita kuin jaksoivat, mutta ilmaiseksi ei saanut antaa yhtään. Niinpä pojat olivat keksineet keinon, miten saattoivat harjoittaa lahjojen antamista.

Pitkässärannassa minulla oli monta hyvää ystävää. Yksi heistä oli Miila. Hän oli minua vähän vanhempi. Miila luki paljon ja vei minutkin kirjojen maailmaan. Miilan isä oli kultaseppä. Perheellä oli ollut kultasepänliike Pietarissa. Kun vallankumous puhkesi, perhe palasi Suomeen. Isä pakkasi liikkeen kultavarannon säkkiin ja laittoi sen muun muuttokuorman mukana tavaravaunuun. Hän oli varma, että säkki katoaisi matkalla. Niin ei kuitenkaan käynyt: koko muuttokuorma, myös kultasäkki, tuli perille.

Paras ystäväni oli Helastin Pirkko. Me molemmat viihdyimme luonnossa. Usein istuimme kalliolla ja ihailimme Laatokkaa. Läheisellä saarella oli taidemaalari Auerin kaunis, valkoinen huvila. Tapasin Auerin 1960-luvulla Oulussa, kun hänellä oli siellä näyttely. Kun Karjala oli menetetty, taiteilija oli alkanut viettää talvensa Caprilla. Ostimme mieheni Erkin kanssa itsellemme 10-vuotishääpäivän kunniaksi tuolla saarella maalatun taulun. Auer oli hyvin sympaattinen. Kun hän kuuli, että meillä on merkkipäivä ja minä olen lähtöisin Karjalasta, hän lahjoitti meille Laatokkaa esittävän pastellimaalauksen.

Elokuussa 1937 lapsuuteni Karjalassa oli ohi, sillä perheeni oli muuttamassa Ouluun. Insinööri Murto, joka oli ollut Pitkässärannassa tutustumassa sellutehtaaseen, pyysi isää avukseen Oulu Oy:n sellutehtaan käynnistämisessä. Uusi tehdas tarvitsi ammattitaitoista väkeä. Myös isäni veljet lähtivät Ouluun.

Äiti vastusti muuttoa, mutta isä rauhoitteli häntä ja lupasi, että jos emme viihdy Oulussa, muutamme takaisin Karjalaan. Ennen lähtöä olimme viikon verran Leppäsillan mummolassa. Kun hyvästelimme sukulaisia, Anni-täti antoi minulle läksiäislahjaksi velvoitteen: minun pitäisi tehdä jotakin uuden kotikaupunkini hyväksi. Tuolloin vähän ihmettelin, mitä täti mahtoi tarkoittaa. Mutta kun aikaa kului, huomasin, että kyllä Oulussa tekemistä riittää.

Muutto Ouluun

Ensimmäinen kotimme Oulussa oli Peltokadulla Heinäpäässä. Asunto oli rauhaton: öisin oviin ja ikkunoihin koputeltiin. Naapurit kertoivat, että ennen meitä asunto oli kuulunut tunnetulle viinatrokarille. Onneksi saimme uuden asunnon ihan läheltä.

Syyskuussa 1937 aloitin kansakoulun toisen luokan Heinätorin koulussa, joka oli lähellä kotiamme. Aluksi tunsin itseni ulkopuoliseksi. Luokkatoverit eivät juuri huomioineet minua. Onnekseni luokalle oli tullut toinenkin uusi oppilas, Kaisu, jonka perhe oli juuri muuttanut Ouluun. Minusta ja Kaisusta tuli elinikäiset ystävät. Pian pääsimme mukaan luokkatovereidemme leikkeihin. Välitunneilla pyöritimme narua ja hyppäsimme myrryä. Sopeutumistani auttoi myös se, että kaukonäköisenä isä oli opettanut meille kirjakieltä. Sain myös harrastuksia: liityin pikkumarttoihin ja aloin käydä seurakunnan tyttökerhoissa.

Äiti oli ollut Pitkässärannassa innokas yhdistysihminen. Oulussa hän liittyi marttoihin ja diakoniapiiriin. Tämä auttoi häntä kotiutumaan uusiin oloihin. Yhdistykset järjestivät usein myyjäisiä. Muistan, kuinka äiti leipoi kerran myyjäisiin pikkupullia ja karjalanpiirakoita. Kaikki pullat ostettiin, mutta ei yhtään piirakkaa. Nykyään oululaiset ovat tottuneet karjalaisiin herkkuihin, esimerkiksi karjalanpiirakat ovat nyt myyjäisten kysytyin herkku.

Koko perheemme alkoi viihtyä Oulussa; tulevaisuus näytti valoisalta. Sitten alkoi talvisota 30. marraskuuta 1939.

Sota-aika

Aamu-uutisissa kerrottiin, että Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen. Sota, jota oli kyllä osattu pelätä, oli alkanut. Olin kymmenvuotias kolmasluokkalainen. Muistan, kuinka opettaja koulussa yritti valaa uskoa siihen, että kyllä Suomi pärjää ja kykenee puolustautumaan.

Talvisodan syttyminen toi elämäämme pelon. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja sirpalesuojia alettiin rakentaa. Ennen pitkää niitä myös tarvittiin. Kuutamoyöt olivat pelottavia, sillä silloin varmimmin tuli pommituksia. Usein jouduimme lähtemään suojaan yöllä. Joskus istuimme tuntikausia maalattialla ja pelkäsimme. Oli suuri helpotus, kun sireenit soivat ilmoittaen, että vaara oli ohi.

Karjalaiset joutuivat jättämään kotiseutunsa. Myös Ouluun tuli evakkoja Karjalasta. Olimme onnellisia, ettemme joutuneet jättämään synnyinseutuamme sodan takia. Päinvastoin saatoimme auttaa Karjalan evakkoja asunnon etsimisessä ja uusiin oloihin sopeutumisessa. Mieleeni on erityisesti jäänyt, kuinka eräs karjalaismies iloitsi: ”Kato, ves tulloo ja männöö!” Hänen kotiseudullaan ei vielä tuolloin ollut vesijohtoja.

Talvisota päättyi maaliskuussa 1940. Emme kuitenkaan saaneet nauttia rauhasta pitkään, sillä jo 1941 maamme oli jälleen sodassa. Aluksi Suomen sotamenestys oli hyvä. Menetetyt alueet vallattiin takaisin, ja evakot saattoivat palata kotiseudulleen. Myös äitini sukulaiset palasivat Karjalaan.

Kesällä 1942 vierailin mummolassa. Leppäsillassa oli rauhallista. Tiedettiin kyllä, että alueella liikkui desantteja; öisin talojen kellareista katosi ruokatarvikkeita. Kylässä oli sotavankileiri. Muistan, kuinka eräänä kesäaamuna, kun olimme aamiaispöydässä, tupaan astui kolme miestä. Eevi-täti kertoi, että he olivat venäläisiä sotavankeja, jotka olivat tulleet auttamaan halonhakkuussa. Täti tarjosi venäläisille ruokaa ja korviketta ja lähti sitten heidän kanssaan halkometsään. Olin kauhuissani: kuinka täti uskaltaa. Pelkoni oli turha, sillä kaikki meni hyvin.

Jatkosodan alussa Oulua ei juuri pommitettu, mutta sota näkyi monin tavoin arkielämässä. Kaikesta oli pulaa. Pahimpina aikoina korttiannokset tyydyttivät vain puolet ihmisen kalorintarpeesta; jostakin oli hankittava puuttuva ravinto. Avun tarjosivat mustan pörssin kauppiaat: kaikkea sai, jos oli rahaa.

Mustan pörssin kauppa oli kiellettyä, mutta uskon, että suurin osa suomalaisista syyllistyi tähän laittomuuteen – myös oma perheeni. Naapurissamme asui mustan pörssin kauppias, jolla oli suhteita Haaparantaan. Häneltä sai esimerkiksi kahvia, sokeria ja jauhoja. Isän kanssa teimme hamstrausretkiä maaseudulle. Maalaiset myivät mielellään tuotteitaan suoraan kaupunkilaisille, sillä nämä maksoivat paremmin kuin kansanhuolto, jolle ylimääräiset elintarvikkeet olisi pitänyt luovuttaa.

Jatkosota toi Ouluun saksalaiset sotilaat. Toiset suhtautuivat heihin myönteisesti, toiset kielteisesti. Minä kuuluin jälkimmäisiin. Kotimme lähellä oli saksalaisten telttaleiri. Alppikengät kopisten sotilaat marssivat keskikaupungille. Tuo ääni oli ahdistavaa kuultavaa, sillä se muistutti siitä, että oli sota ja vierasmaalaiset sotilaat marssivat kaduillamme.

Jatkosodan loppupuolella myös Oulua alettiin pommittaa. Sodan kauhein kokemus minulle oli, kun tammikuussa 1944 sireenit alkoivat soida. Olin yksin kaupungilla. Kiiruhdin Oulun yhteislyseon kellariin, joka oli lähin pommisuoja. Hälytys kesti kauan; aina tuon tuosta korttelivahdit tulivat kertomaan, kenen talo palaa. Vaitonaisina ihmiset lähtivät katsomaan, voisiko kodista pelastaa jotakin. Puolenyön maissa hälytys oli ohi. Olin onnellinen, että koti oli säästynyt.

Sota-aikana jokaisen suomalaisen työpanosta tarvittiin. Minä liityin pikkulottiin 1942. Olin 13-vuotias. Työpaikkani oli uusi lääninsairaala, joka oli muutettu sotasairaalaksi. Meidän pikkulottien päätehtävä oli huolehtia sairaalan vieraskirjasta ja potilaskortistosta. Minä opin myös hoitamaan sairaalan puhelinkeskusta. Ikimuistoinen sotajoulu oli se, kun sain vastata yksin koko suuren sotasairaalan puhelinliikenteestä.

Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Rauhanehdot olivat kovat, mutta eteenpäin oli mentävä.

Koulunkäynti ja työelämä

Sota-aikana koulunkäynti oli katkonaista: välillä koulut olivat kiinni, välillä koulutyötä yritettiin jatkaa. Aloitin oppikoulun, mutta se jäi kesken. Ajattelin, että pyrin seminaariin ja valmistun opettajaksi, kun sota loppuu. Tätä varten otin soitto- ja laulutunteja. Opiskelin myös konekirjoitusta ja kirjanpitoa.

Ensimmäinen työpaikkani oli osuusliike Arinan konttori, josta sain harjoittelijan paikan 14-vuotiaana 1943. Tarkistin laskuja ja kirjoitin puhtaaksi johtaja Ouran kirjeitä. Tehtäviini kuului myös Arinan liikkeistä tulevien setelien järjestäminen 100 kappaleen nippuihin. Pääkassa tarkisti niput, ja minä vein rahat lähellä olevaan pankkiin. Mietin, mitähän vastaantulijat ajattelisivat, jos tietäisivät, että salkussani on miljoona.

Arinasta siirryin vesijohtoliike Onnisen palvelukseen. Työtehtäväni vaihtelivat: toimin sihteerinä, hoidin kirjeenvaihdon ja laskutuksen sekä laskin putkimiesten tuntipalkat ja päivärahat. Töitä riitti; elettiinhän kiivaan jälleenrakentamisen aikaa.

Kun avioiduin ja perheeseeni syntyi kolme poikaa, jäin kotiin, niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Nykyään harvalla naisella taitaa olla halua tai mahdollisuutta tähän. Kun lapset varttuivat, minulla oli mahdollisuus olla välillä ansiotyössä. Mieluisin työpaikka koko työurallani oli sisustusliike Artek.

Avioliitto ja perhe

Onnisella tapasin mieheni teknikko Erkki Okkosen. Aloimme seurustella. Meillä oli yhteisiä harrastuksia, muun muassa lentopallo. Kesäiltaisin kävimme pelaamassa NMKY:n kesäkodilla Hietasaaressa. Erkki oli innokas kalamies. Hän oli mielissään, kun kuuli, että minulla oli käytössäni vene.

Teimme yhdessä kalaretkiä. Minä soudin ja Erkki kalasti. Veneessä Erkki myös kosi. Puitteet olivat varsin romanttiset: oli elokuun ilta ja taivaalla täysikuu. Erkki katsoi kuuta ja kysyi: ”Jos minä lähtisin raketilla kuuhun, lähtisitkö mukaan?” Minä lupasin lähteä. Solmimme avioliiton 1950. Ensimmäinen kotimme oli kaksio, jonka työnantajamme vesijohtoliike Onninen meille hankki.

Perheeseemme syntyi kolme lasta, kaikki poikia. Ajan tavan mukaan minä jäin hoitamaan kotia ja poikia. En ole koskaan katunut tätä: päinvastoin olen onnellinen, että sain itse hoitaa lapset, nähdä heidän varttuvan ja vaikuttaa heidän kehitykseensä. Kun pojat menivät kouluun, heistä oli tärkeää, että äiti oli kotona, kun he palasivat koulusta. Ruokapöydässä käsiteltiin yhdessä päivän tapahtumat. Minulla on läheiset ja lämpimät suhteet kaikkiin poikiini.

Koko perheen yhteinen harrastus oli Oulunsalon kesämökillä puuhailu. Minä asuin poikien kanssa mökillä koko kesän. Erkki kävi mökiltä käsin Oulussa työssä; matkahan ei ollut pitkä. Kalastelimme ja hoidimme kasvimaata, jossa kasvoivat perunat, porkkanat, kaalikasvit, salaatit, herneet ja tietysti myös kukat. Pojilla oli omat leikkinsä. Vieraita kävi usein; poikien kaverit olivat aina tervetulleita. Uskon, että perheemme pysyi paremmin koossa, kuin jos olisimme asuneet vain kaupungissa.

Vuonna 1968 isäni kuoli yllättäen vain 66-vuotiaana. Se oli kauhea järkytys. Äitini eli lähes 90-vuotiaaksi. Elämänsä loppupuolella hän sai aivoinfarktin. Kun äiti pääsi sairaalasta, minä ryhdyin hoitamaan häntä. Näin sain tuntuman omaishoitajan arkeen. Välillä olin niin väsynyt, etten tiennyt, miten jaksan seuraavaan päivään. Arvokasta ja raskasta työtä tekevät omaishoitajat todella tarvitsevat monenlaista tukea. Äitini toipui infarktista ja vietti elämänsä viimeiset vuodet vanhainkoti Vesperissä, jossa hän viihtyi hyvin. Joka päivä hän tuli rollaattorilla luokseni päiväkahville ja minä saattelin hänet takaisin. Äiti kuoli 1997.

Mieheni oli hyvin ulospäin suuntautunut, ja hänellä oli laaja tuttavapiiri. Sotaan hän lähti 18-vuotiaana ja oli koko ajan etulinjassa. Kerran hän haavoittui sirpaleesta, mutta palasi rintamalle. Sota jätti varmasti kaikkiin rintamalla olleisiin pysyvät traumat – niin myös mieheeni: unissaan hän koki sodan kauhut yhä uudestaan ja uudestaan aina kuolemaansa saakka. Sodan traumatisoivasta puolesta on alettu puhua vasta viime vuosina, muun muassa Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet (2013) käsittelee tätä aihetta. Mieheni kuoli 2006. Meillä oli hyvä avioliitto, ja olen kiitollinen yhteisistä vuosistamme.

Eläkepäiviä vietän puu-Raksilassa Oulussa; samassa talossa asuu poikani Ilpo perheineen.

Harrastukset

Olen onnellinen, että kaikissa elämäntilanteissa minulla on ollut aikaa myös harrastaa. Lapsesta lähtien olen ollut innokas lukija. Olen myös kirjoittanut ja esittänyt runoja; olen luottanut sanan voimaan. Pikkutyttönä kävin seurakunnan tyttökerhoissa. Kun vartuin, aloin itse pitää kerhoja. Musiikki, runot ja näytelmät kuuluivat kerhojen ohjelmaan. Näytelmien käsikirjoitukset teimme itse. Kävimme esiintymässä erilaisissa tilaisuuksissa. Tytöt olivat hyvin motivoituneita.

Nykyään koulujen opetusohjelmaan halutaan lisätä draamakasvatusta, sillä tutkimuksissa on osoitettu sen hyödyt: koulunsa keskeyttäneiden määrä vähenee, työllistyminen nopeutuu ja suvaitsevuus kasvaa.

Nuorempana olin myös innokas liikkuja: pelasin tennistä ja lentopalloa, kesällä kävelin ja talvella hiihdin. Rakkain harrastukseni on kuitenkin aina ollut musiikki. Nuorena otin soittotunteja. Oli aika, jolloin kävin kuuntelemassa kaikki Oulun sinfoniaorkesterin konsertit. Vielä nykyäänkin laulan mielelläni. Lapseni ja lapsenlapseni ovat perineet musiikki-innostukseni: kaikki poikani laulavat, yksi pojantytär soittaa harppua, toinen laulaa ja on menestynyt erilaisissa laulukilpailuissa.

Äitini tavoin olen ollut innokas yhdistysihminen. Mieluisinta minulle on ollut toimiminen Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa. Kuuluin vuosia yhdistyksen laulu- ja lausuntaryhmään, joka muun muassa kiersi usean vuoden ajan Oulun ja ympäristökuntien kirkoissa esittämässä kalevalaista messua.

Kuulun Oulun Sieniseuran perustajajäseniin ja toimin kolmisenkymmentä vuotta seuran emäntänä ja kaksi vuotta puheenjohtajana. Juuriltani karjalaisena tunnen sienet, sillä karjalaiset ovat käyttäneet aina monipuolisesti luonnon antimia – myös sieniä. Pohjalaiset taas pitivät sieniä pelkkänä lehmänruokana. Ruokasienenä oululaiset käyttivät vain kangasrouskuja. Sieniseura pyrkikin laajentamaan oululaisten sienitietoutta monin tavoin: kerhoilloissa tarjottiin sieniherkkuja ja syyslauantaisin pidettiin sieninäyttelyitä, joiden avulla haluttiin lisätä lajintuntemusta. Kun Oulun Päivät vuoteen 2012 saakka järjestettiin syyskuussa, päivien ohjelmaan kuuluivat suositut sieniretket lähimetsiin.

Harrastukset ovat tuoneet elämääni sykettä, avartaneet ajatteluani ja lisänneet tietämystäni. Ennen kaikkea ne ovat auttaneet löytämään ystäviä ja solmimaan elinikäisiä ystävyyssuhteita. Olisi hyvä, jos jokaisella olisi ainakin yksi harrastus – mielellään sellainen, jonka avulla löytäisi ystäviä ja tuntisi kuuluvansa johonkin. Ajattelen, että harrastuksista olisi apua, kun yritetään torjua ihmisten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä.

Politiikka

Oli vuosi 1968 ja kunnallisvaalit tulossa. Liberaalisen Kansanpuolueen Oulun vaalipiirin toiminnanjohtaja oli mieheni sukulainen. Hän pyysi miestäni kunnallisvaaliehdokkaaksi, mutta Erkkiä ei politiikka kiinnostanut. Hän ehdottikin, että minä menisin mukaan vaalityöhön. Minä suostuin; siitä alkoi poliittinen toimintani. Vuosien varrella minulla oli useita luottamustoimia. Toimin muun muassa Oulun naisjaoston sihteerinä ja puheenjohtajana; tasa-arvo oli päätavoitteemme.

Poliitikkovuosinani ehdin olla monessa mukana, esimerkiksi hankkeissa, jotka pyrkivät säästämään edes osan perinteistä oululaista kaupunkimiljöötä. Suomessa, myös Oulussa, oli nimittäin 1960- ja 1970-luvuilla kova vanhojen, erityisesti puurakennusten hävittämisvimma, joka kohdistui myös hyväkuntoisiin rakennuksiin. Uuden ihannointi ja taloudellinen tehokkuus asetettiin esteettisten arvojen edelle. Kun Oulun Rantakatu oli vaarassa, keräsimme nimiä ja järjestimme arkkitehtiylioppilaiden kanssa näyttäviä tempauksia. Rantakatu säästyi.

Kun naisjaostomme kuuli virkamieshankkeesta ottaa Oulun lyseon tilat lääninhallituksen käyttöön, ryhdyimme vastatoimiin. Keräsimme nimiä teemanamme ”Lyseon tilat on säilytettävä koulukäytössä”. Monia kokousiltoja tarvittiin, mutta lyseo sai jatkaa Pokkitörmällä, ja lääninhallitus sai lisätilat muualta.

Myös lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen tukeminen oli liberaalinaisten keskeisiä tavoitteita. Esimerkiksi Heinäpään laaja peltoaukio oli mielestämme sopiva paikka liikunnalle. Oulu Oy oli ajanut yhteen kentän nurkkaan massan teosta jäänyttä jätettä. Yhtiö olisi halunnut jatkaa jätteen ajamista alueelle ja teki asiasta anomuksen kaupungille. Me otimme yhteyttä kaupungin johtoon ja esitimme, että alue varattaisiin liikuntapaikaksi ja jo paikalla oleva jätevuori maisemoitaisiin ja muutettaisiin lasten suksi- ja pulkkamäeksi. Ehdotuksemme hyväksyttiin.

Kun yliopiston puutarha siirrettiin Hupisaarilta Linnanmaalle, jäljelle jäi kaunis puistoalue. Tein aloitteen, että sinne rakennettaisiin lasten leikkipuisto. Ehdotukseni sai kannatusta, ja nyt Hupisaarilla on leikkipuisto, joka on ahkerassa käytössä.

Poliitikkovuosinani opin, että virkamiesaloitteita voi kyseenalaistaa, yhteistyö on voimaa ja kansalaistoiminta kannattaa.

Epilogi

Vuonna 2014 täytin 85 vuotta. Olen elänyt hyvän elämän: minulla on kolme lasta, kymmenen lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta sekä paljon ystäviä. Kaikki haaveeni eivät ole toteutuneet; minusta ei esimerkiksi tullut opettajaa, mutta tilalle on löytynyt muuta. Jokaisen elämässä on varmasti myös vastoinkäymisiä – niin myös minun. Myönteisellä asenteella niistä on kuitenkin selvitty.

Juureni ovat Karjalassa, mutta olen viihtynyt hyvin myös Oulussa: olenhan asunut täällä melkein koko ikäni. Kun perheeni 1937 muutti Ouluun, asukkaita täällä oli noin 28 000. Nykyään Oulu on lähes 200 000 asukkaan vireä kasvukeskus. Omalta pieneltä osaltani olen vaikuttanut kaupungin kehitykseen. Uskon, että Anni-täti voisi olla tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan me karjalaiset olemme tuoneet uusia tuulia oululaiseen elämänmenoon. Kahden heimon yhteiselo on varmasti vaatinut molemmilta osapuolilta sopeutumista ja suvaitsevuutta. Niitähän nyt tarvitaan, kun muuttajat tulevat kaikilta maailmankolkilta.

Vaikka minulla on jo ikää ja sairauksia, tunnen olevani lujasti kiinni elämässä. Otan jokaisen uuden päivän haasteena: yön ja aamun raja, kuun kuulaus enää vana, edessä uuden päivän valo.

Motto: Kohti parempaa ihmisyyttä

Tyyne Maria Paasivuori, o.s Kallio, syntyi 1907 Kokemäellä ja kuoli 1974 Turussa. Hän oli sosialidemokraattinen kansanedustaja vuosina 1954–1957 ja uudelleen 1962–1974.

Hänen aviopuolisonsa oli vuodesta 1934 lähtien Arvo Kullervo Paasivuori, Helsingin huoltolaitosten johtaja ja sos.dem. kansanedustaja 1945–1947. Heillä oli neljä lasta, joista vanhin menehtyi runsaan vuoden ikäisenä alkuvuodesta 1942.

Tämä artikkeli on syntynyt Tyyne Paasivuoren arkiston järjestämisen tuloksena. Häneltä jäi laaja ja monipuolinen arkisto, joka valaisee suomalaisen naisen, lasten ja perheen asemaa 1950- ja 1960-luvulla.

Lapsuus

Tyyne Paasivuoren vanhemmat olivat pienviljelijä Augusti Nestor Kallio ja Maria Lehtilä. Kotitalon nimi oli Säpilä, joka sijaitsi Risten aseman lähellä. Kodin yhteydessä oli myös pieni sekatavarakauppa. Tyynellä oli paljon sisaruksia, heitä oli kaikkiaan seitsemän. Vanhemmat päättivät antaa Tyynen äidin veljen perheelle, jossa ei ollut lainkaan lapsia. Yksitoistavuotiaana Tyyne muutti vuonna 1918 enonsa luokse Helsingin Taka-Töölöön.

Tyyne sai kaupungissa käydä kouluja. Hän kävi kansakoulun loppuun (1920), tyttöjen ammattikoulun talousosaston ja työnsä ohessa Helsingin Liikemiesyhdistyksen liikeapulais-iltakurssin 1926. Tyyne Paasivuoresta tuli kirjaltaja. Hän kävi Helsingin kirjapainokoulun 1928 ja graafillisen alan latojan kurssin 1932. Kirjaltajan/latojan ammatissa hän toimi vuosina 1924–1952.

Nuoret tapaavat harrastuksissa

Tyyne liittyi ammattinsa kautta vuonna 1925 Helsingin kirjatyöntekijäin yhdistykseen ja 1928 Suomen Kirjatyöntekijäin liiton jäseneksi. Hän aktivoitui aatteellisesti ja liittyi Helsingin sos.dem. työväenyhdistykseen ja oli sen naisjaoston puheenjohtaja 1930-luvulta alkaen.

Tyyne ja Arvo Paasivuori tapasivat toisensa yhdistyksen riennoissa ja harrastivat siellä yhdessä kirjallisuutta, lausuntaa, ”agitatsioonia”, retkeilyä ja Mustikkamaan siirtolan hoitoa. Heiltä on jäänyt laaja rakkauskirjeenvaihto vuosilta 1928–1938. Se kuvaa nuorten tunteita, toisen ikävöintiä, mutta myös iloista yhdessäoloa, harrastuksia, opintoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Molempien arkistossa on säilynyt kuorolausuntaan liittyvää aineistoa ja runoja.

Kun Tyyne ja Arvo tutustuivat toisiinsa, Arvo opiskeli matematiikkaa ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1939. Myös Tyyne innostui opiskelusta ja valmistui Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta sosionomiksi vuonna 1941 – tuoreena äitinä. Mies oli rintamalla ja heidän välilleen muodostui tiivis kirjeenvaihto, joka on hyvin säilynyt. Ensimmäinen lapsi sairasti paljon ja Tyyne oli hyvin huolissaan ja onneton kotona. Hän oli väsynyt ja sairaan lapsen vanki. Arvo kannusti häntä opiskelemaan loppuun tutkinnon, mikä onnistuikin. Tyyne kirjoitti sodan aikana ahkerasti myös sisaruksilleen. Sota-ajan kirjeet käsittelevät hyvin paljon käytännön asioita, miten eri ruokatavaroita tai puhtaita vaatteita saataisiin kaupunkiin tai rintamalle. Arvo lähetti rintamalta viikoittain pyykkinsä kotiin pestäväksi.

Politiikkaan ja puhumisen ammattilaiseksi

Arvo Paasivuori oli yhden kauden kansanedustaja. Tyynen poliittinen ura alkoi vuonna 1954, kun hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon ja eduskuntaan. Tyyne Paasivuori oli erittäin ahkera ja pidetty puhuja ja tunnettu raittius- ja naisasianainen. Hän perehtyi eri aiheisiin ja kirjoitti arviolta noin tuhat puhetta, joita hän piti eduskunnassa, vaalitilaisuuksissa, puolueosastoissa, eduskuntaryhmässä ja SDP:n tilaisuuksissa. Eniten puheita hän piti eri naisyhdistyksissä, ja aiheet olivatkin pääasiassa naisiin ja koteihin liittyviä.

Hän kiersi eri puolella maata pitämässä juhla- ja vappupuheita ja poliittisia tilannekatsauksia. Häneltä on kaikkiaan seitsemän kansiollista puheita. Vanhus- ja eläkeläistoiminta, äitien lomahuolto olivat raittius- ja naisasian lisäksi lähellä hänen sydäntään. Hän oli opettaja myös maanpuolustuskursseilla, ammattiliittojen naistenkursseilla ja naisjärjestöjen kursseilla.

Vuosina 1954-1974 Tyyne Paasivuori oli Helsingin kaupunginvaltuutettu. Hän teki 35 valtuustoaloitetta ja lähetti 11 kirjelmää kaupunginhallitukselle. Aloitteet ja kirjelmät liittyvät kiinteästi hänen luottamustoimiinsa kotien, naisten, lasten ja vanhusten hyvinvointiin ja terveyteen sekä lomailuun, harrastustoimintaan ja työntekijäin asemaan.

Tyyne Paasivuori matkusteli kansanedustajakautenaan suhteellisen paljon. Hän oli jo vuonna 1955 useamman kuukauden Kiinassa. Häneltä on tallentunut tämänkin matkan aineistoja ja kertomuksia.

Tyyne Paasivuori oli elämänsä aikana vähintään 25:n eri kansalaisjärjestön hallituksessa. Eduskunnassa hän oli laki-, sivistys-, suuren, talous-, ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja hän oli Tasavallan Presidentin valitsijamies vuosina 1956 ja 1962.

Katri Tervonen syntyi Sotkamossa vuonna 1890. Hän opiskeli käsityökoulussa ja Oulun kauppakoulussa. Hänen lapsuudenkotinsa Sotkamossa oli valistunut nuorsuomalainen maatila, jääkäriliikkeen etappitalo. Talon nuoriso oli 1900-luvun alkupuolella kansanvalistusaatteen pohjalta syntyneiden sotkamolaisten nuoriso- ja urheiluseurojen perustajajäseniä. Kun Sotkamoon perustettiin Lotta Svärd -yhdistys, Katri Heikkilä valittiin sen puheenjohtajaksi.

Vuonna 1924 Katri Heikkilän perhe muutti Ouluun, missä hänen yhteiskunnallisesti osallistuva veljensä Iivari Tervonen asui. Tällä lienee ollut vaikutuksensa Katrinkin valveutuneisuuteen ja haluun vaikuttaa asioihin.

Katri Heikkilä liittyi Oulun Naisliittoon pian Ouluun tulon jälkeen ja oli johtokunnan jäsen jo kolme vuotta myöhemmin. Hänet valittiin osaston puheenjohtajaksi vuonna 1934 ja toimi siinä tehtävässä 44 vuotta aina vuoteen 1978 saakka, jolloin kieltäytyi terveydellisistä syistä tehtävästä.

Puheenjohtajakaudellaan Katri Heikkilä toimi aktiivisesti Oulun osaston Vanhuudenkotirahaston kartuttamiseksi. Hän oli aktiivinen myyjäisten ja arpajaistuotteiden valmistaja ja keräsi niihin tarvikkeita Oulun kauppiailta. Ja onnistui tässä erinomaisesti, sillä yhdet myyjäiset saattoivat tuottaa yli 70 000 mk (nykyrahassa noin 2 400 euroa) vanhuudenkotirahastoon, kuten tapahtui vuonna 1950. Myös lasten kesäsiirtolatoimintaa avustettiin, Kansanavulle lahjoitettiin rahaa ja osallistuttiin Sotilasmajalan toimintaan.

Katri Heikkilä edusti Suomalaista Naisliittoa Pohjois-Suomen Naisjärjestöjen Toimikunnassa, jonka Suomalainen Naisliitto, Oulujoen ja Limingan Naisyhdistykset ja Marttayhdistyksen piiriliitto olivat vuonna 1924 perustaneet. Toimikunta järjesti kerran vuodessa Naistenpäivät ja toimi naisryhmien yhdyssiteenä. Naistenpäiviä järjestettiinkin yhteistyössä yli 20 vuoden ajan. Niiden ohjelma oli raittius-, sivistys- ja koulutuspainotteista. Naisliiton keskusvaltuuskuntaan Katri Heikkilä kuului vuodesta 1935. Vuonna 1947 hänelle annettiin Suomalaisen Naisliiton kultainen ansiomerkki. Vuonna 1977 hänet kutsuttiin Naisliiton kunniapuheenjohtajaksi ja 1980 Oulun osaston kunniapuheenjohtajaksi.

Katri Heikkilä valittiin kaupungin valtuustoon vuonna 1950 Suomen kansanpuolueen listalta. Muistitiedon mukaan naisliittolaiset tekivät vaalityötä suotuisan lopputuloksen aikaansaamiseksi. Katri Heikkilä toimi kaksi kautta valtuutettuna ja piti sosiaalilautakunnan jäsenenä sydämen asianaan sodan särkemien perheiden auttamista. Hän toimi Pohjois-Pohjanmaan Raittiuskeskuksen sihteerinä yli 10 vuotta, kuului Osuusliike Arinan hallintoneuvostoon ja oli useita vuosia Arinan Naistoimikunnan puheenjohtaja. Myös Kaatuneitten omaisten liitto kuului hänen sodanjälkeisen elämänsä tärkeisiin asioihin.

”Hyvin työntäyteinen on Rva Heikkilän elämä ollut, sillä kotikin on tarvinnut tavallista enemmän uurastusta”, Alma Hirvelä kirjoittaa Katri Heikkilän 60-vuotissyntymäpäiväkirjoituksessa.

Hänen kotinsa Hietasaaressa oli suvun, ystävien ja yhdistystoiminnan kokoontumispaikka. Se antoi sodan aikana turvapaikan 15 sotkamolaiselle sukulaislapselle. Kaunis huvila sai arvoisensa päätöksen ennen purkamistaan. Katri Heikkilän muistotilaisuus pidettiin siellä kesällä 1981.

Katri Heikkilä oli 44 vuotta Suomalaisen Naisliiton Oulun Osaston puheenjohtaja vuosina 1934–1978.

Anna Reding syntyi vuonna 1876 kauppiasperheeseen Puolangan Särkijärvellä. Anna, kuten muutkin Redingin tyttäret, opiskelivat Oulun Suomalaisessa tyttökoulussa. Tyttökoulun jälkeen Anna kävi Oulun kauppakoulun. Mainion koulumenestyksensä takia hän pääsi Oulun kaupungin stipendiaattina opintomatkalle Skandinavian maihin ja Englantiin.

Opintomatkalta palattuaan Anna Reding meni vuonna 1896 Osakeyhtiö H. W. Snellmanin Rautakauppaliikkeen palvelukseen. Kuusi vuotta myöhemmin hänet ylennettiin prokuristiksi, jona hän toimi vuoteen 1931. Tuolloin hän siirtyi yrityksen filiaalin eli Kemin Rautakauppa Oy:n prokuristiksi, samalla hänestä tuli sen hallituksen jäsen. Myöhemmin hänet nimitettiin yrityksen johtajaksi.

Kemissä Anna vaikutti yli kymmenen vuotta ennen kuin jäi eläkkeelle ja muutti takaisin Ouluun.

Anna Reding toimi useissa yhdistyksissä. Hän oli Oulun Valkonauha ry:n perustaja- ja Oulun rouvasväen yhdistyksen jäsen sekä Lotta Svärdin Oulun paikallistoimikunnan jäsen vuodesta 1920. Hän kuului Edistyspuolueeseen ja oli Oulun kaupungin valtuustossa 1919–1923 ja 1930–1931. Vuosina 1925–1931 Anna Reding edusti Oulun Naisliittoa Pohjois-Suomen Naisjärjestöjen toimikunnassa ja oli vuonna 1930 presidentin valitsijamies ainoana naisena Oulun vaalipiiristä.

Suomalaisen Naisliittoon Anna Reding oli tutustunut jo sitä perustettaessa. Hän oli ahkera Kvinnor berättar -lehden asiamies Oulun osaston perustamisen alkuvuosista lähtien, sillä jo vuonna 1910 hänet palkittiin Naisten Äänen joululehden myynnistä. Viisi vuotta myöhemmin Anna huomioitiin lehden 10-vuotisjuhlajulkaisussa asiamiesten joukossa kuvan kera.

Vuonna 1920 Anna Reding valittiin Oulun osaston puheenjohtajaksi. Hän osoittautui aktiiviseksi ja aikaan saavaksi, ja niinpä hänen puheenjohtajan kautensa kesti vuoteen 1931. Puheenjohtajan nuijaa hän olisi saanut pitää pitempäänkin, ellei hän olisi joutunut muuttamaan työn vuoksi Kemiin.

Alma Hirvelä kirjoittaa vuoden 1931 Kvinnor berättar -lehdessä, kuinka Oulun osastossa ollaan ihmeissään, miten pärjätään, kun Anna Reding muuttaa Kemiin. Samalla kerrotaan läksiäisistä, missä häntä kiitetään uhrautuvasta työstä Oulun seudun naisten hyväksi. Myös hänen Merikosken rannalla sijaitseva kaunis huvilansa Helmi on ollut usein yhdistysten kokouspaikkana.

Puheenjohtajana ollessaan Anna Reding kirjoitti Kvinnor berättar -lehteen Oulun tapahtumista, kuten vuonna 1923 Naisten Päivistä, ja oululaisista naisista. Yksi heistä oli Selma Wåhlberg, joka toimi 30 vuotta Oulun rahatoimikamarin rahastonhoitajana, mikä oli silloin harvinainen naisen ammatti. Vuonna 1919 lehti julkaisi Redingin 50-vuotiskirjoituksen Wilhelmiina Wuorivirrasta, menestyvästä Turkis- ja kauppaliikkeen omistajasta.

Myös kotiseutuharrastus oli Anna Redingin aina valppaan mielenkiinnon kohde. Hyvin usein kuultiin radiosta hänen esityksiä ja haastattelujaan kotiseutuasioista. Varsinkin sanomalehti Kalevaan hän kirjoitti hyvin usein vanhaa Oulua kuvaavia kirjoituksia.

Anna Reding oli hyvä puhuja, jota usein kuultiin Naistenpäivien ym. juhlatilaisuuksien puhujana.

Anna Reding kuoli vuonna 1958. Alma Hirvelä kirjoittaa prokuristi Anna Redingin muistokirjoituksessa:

”Anna Redingin työpäivä oli hyvin pitkä. ja työntäyteinen. Häntä hyvin usein valittiin eri liikkeiden ja yhtymien tilintarkastajaksi.

Anna Redingin nuoruus ja parhaat vuodet sattuivat siihen aikaan, jolloin ihanteille annettiin vielä arvoa. Lämminsydämisenä ihmisenä hän jo nuorena liittyi Naisvoimistelijoihin. Raittius- ja siveellisyysaate saivat hänestä hartaan kannattajan, samoin kuin Naisliike.

Kun Ouluun perustettiin Naisliitto, oli hän alusta alkaen sen toimeliaimpia jäseniä. Kemissä ollessaankin hän toimi siellä Naisliiton piirissä. Ouluun palattuaan hän perusti Oulun osaston yhteyteen Vanhuudenkotirahaston, minkä hyväksi hän paljon uhrasi aikaansa ja varojaan. Hän pani toimeen myyjäisiä ja hankki testamentteja ja monella tapaa kartutti sen varoja.”