Svea Törnroos – min mamma

                    

Barndomen i Hermanstad i Helsingfors

En mörkhårig liten flicka med flätorna som en krans över huvudet sitter på en gräsmatta. Hon är  omgiven av en grupp människor, tre vuxna och två barn. Det är en rysk militärfamilj som bodde i samma hus, ett tvåvånings trähus, som låg vid Östra Chaussén 93, nuvarande Tavastvägen. Flickan är min mamma Svea Margit Alice Niemi, som  föddes den 19.7.1909 och levde drygt åtta år under den ryska autonomins tid. Huset, som beboddes av flera familjer, var hennes hem under hela hennes uppväxt och revs först 1987, när området bebyggdes med höghus. Fotografiet är taget ungefär år 1914 på hennes hemgård i Hermanstad, som 1906 blev en del av Helsingfors.

Mammas yngsta syster Saga deltog 1981 i en litterär tävling, som ordnades av Svenska hembygdsförbundet, där man skulle skriva om ”Barndomslandet”. Hennes text är drygt tre sidor lång och ger en fin bild av hennes och mammas uppväxtmiljö. Texten beskriver också den ryska militärfamiljen som nämns ovan:

”Och en kaptensfamilj bodde närmast oss, vi gick in genom samma stora glasveranda. Familjen hade dessutom en köksingång på andra sidan huset. Jag minns ingenting från den tiden, men mina äldre syskon lärde sig något ryska av de två ryska barnen. Familjen hade dessutom med sig en ’dadda’, en barnsköterska, och en militärbetjänt. Jag har kvar ett fotografi där hela skaran står uppställd i trädgården utanför huset i parken mot gatan, alla eleganta och vackra och barnsköterskan med ett stort vitt dok på huvudet. Min äldre syster, som fick vara inne hos grannarna för att leka med de jämnåriga barnen, berättar, att allt var så fint och annorlunda, vackra möbler, mattor, ikoner och tavlor prydde hemmet. Och hon fick också beundra kaptenskans fina garderob, pälsar och pärlbeströdda klänningar när herrskapet skulle bort på officersbal eller gå på teater.” Textens ”Min äldre syster” avser antagligen min mamma, som var sex år äldre. De två ryska barnen var en flicka och pojke vid namn Renja och Howa.

Som moster Saga ovan skriver minns hon inget av detta, men ändå blev den ryska familjen ett minne för livet för henne; hon fick nämligen den ryska kaptensfrun till gudmor. Denna hade velat få följa med till dopet för att se hur ett lutherskt dop går till och bad att få bli gudmor och ge sitt namn, Alexandra, som tredje namn åt det lilla barnet, som också till minne av händelsen fick ”en vacker sirligt graverad och dekorerad rysk silvermatsked.”

Barndomslandet för mamma och hennes syskon var en idyll med en stor gård, där det fanns många olika byggnader. Området var nästan som en stor park med lindar och björkar, syrener och snöbärsbuskar. Granna pioner växte framför fönstren och under köksfönstret fanns en bänk med doftande reseda, ringblommor och lejongap.

Moster Saga berättar om bostadshuset i två våningar med en vind full av gamla saker, en källare med hyllor för sylter, safter, lingon och gurkor samt potatislårar med höga kanter, vedkällaren med plats för björkved, som man eldade med i vedspisen, vedugnen och kakelugnarna, utedassen för varje familj i separat byggnad på gården, stallet med plats för flera hästar och droskor, trädgården med bärbuskar och ett potatisland som låg en bit från gården. Hon beskriver tvättstugan i en skild huslänga ”med tvättbunkar av trä och en stor gryta i hörnet av rummet, där den vita tvätten kokades och baddades i lutvatten, och sköljdes sedan mycket noga i stora sköljkar av trä.” Tvätten torkades ute på uppspända byksträck mellan träden eller på vintern uppe på en torkvind. I källaren fanns en vevmangel. Ute på gården fanns vattenbrunnen. Det var självhushållning som gällde med mycket arbete både inomhus, i trädgården och potatislanden. I stallet fanns min morfars hästar, som han omhuldade, och på andra sidan Östra Chaussén fanns smedjan, där hästarna skoddes och där det ljöd av hammarslag, klapprade och slamrade.

På den stora gården kunde barnen leka på gräsmattorna eller ligga på en filt på sommaren. Man ordnade olika tävlingar i höjdhopp, kulstötning, pilkastning, krocketspel med mera. På vintern skidade man långa vägar förbi Byholmen och ut på Gammelstadsviken ofta ända till Hertonäs, där det fanns fina skidbackar. Moster Saga skriver: ”Det var nog inte nyttigt att ramla omkull i backen, för vi flickor var klädda i korta kjolar, skidbyxor kände vi inte till dåförtiden.”

 Föräldrar och släkten

Mina morföräldrar tillhörde arbetarbefolkningen. Min mormors föräldrar bodde på Träskända gård i Esbo, där hennes far Johan Henrik Flinck var kusk. Gården innehades av Aurora Karamzin 1840-1895, men huvudbyggnaden brann ner 1888. I boken ”Aurora Karamzin. Ett aristokratiskt liv”, som Esbo stadsmuseum gav ut 2006 i samband med en utställning om Karamzin, finns en bild av arbetare i herrgårdsparken på Träskända. En av de aderton männen på bilden står bredvid en häst. Jag tänker mig att det är min mormorsfar. Åtminstone liknar mannen det fotografi jag sett av honom. Men i boken finns naturligtvis inga uppgifter om vem männen på bilden är eller när fotografiet är taget. Mormor Hilda Olivia Flinck föddes 1877 och det är därför helt möjligt att hon som 6-åring deltog i den fest som Karamzin år 1883 ordnade och där ”över hundra av gårdens legohjon samlats kring den ståtliga och granna midsommarstången” enligt boken, som också nämner att familjen Karamzin ordnade barnfester för gårdens barn.

Min morfar Kaarle Emil Niemi kom från Tavasthus och var helt finskspråkig. Antagligen gjorde den finskspråkiga omgivningen, där släkten levde, att finska blev familjens språk. Från släktutredningen kan jag se att namnen på föregående generationer var svenska. Den äldsta kända förfadern ”landsbonden” Balzar Schele från Retula gård i Tyrvändö hade en son Jacob Balzarsson Schele född år 1650, vilket tyder på att familjen redan i början av 1600-talet eller kanske till och med tidigare antagligen kommit via Sverige från Mellaneuropa till Tyrväntö i Tavastland.

År 1906 flyttade morfar till Helsinge socken och samma år gifte han sig med min mormor. Morfar arbetade åtminstone på senare år som bryggeriarbetare på Bastmans bryggeri i Helsingfors. Mina morföräldrar använde till en början var sitt språk med varandra, men småningom lärde sig mormor tala finska och morfar lärde sig förstå svenska och de kunde kommunicera bättre med varandra. Mormor födde sju barn, först 2 utomäktenskapliga barn, år 1898 en son Walter, som avled vid några månaders ålder och en dotter Karin, som föddes tre år före äktenskapets ingående. Med morfar fick hon sedan fem barn, först två pojkar, Ruben och Runar, och sedan tre flickor, Svea, Sylvi och Saga. Barnen kallade sin mamma för ”Morre”. Min mamma växte således upp i ett tvåspråkigt hem, där hon och hennes syskon talade svenska med sin mamma och finska med sin pappa.

Familjen levde omgiven av en stor släkt med många kusiner och småkusiner. Man firade födelsedagar och namnsdagar, till vilka alla som kände sig hågade kom. Man behövde inte bli inbjuden utan det hörde till att man besökte den som hade kalas. Man hade ju inga telefoner på den tiden, så det var bara att titta in. På gamla foton kan man se att vid festliga tillfällen som jul och midsommar var det alltid fullt av folk kring bordet eller i trädgården. Till julen bakades bröd och bullar i den stora vedeldade bakugnen och där gräddades också skinkan, potatis- och kålrotslådorna. På en midsommarbild från 1929 syns sex festklädda flickor i rad; mamma och hennes tre systrar och två kusiner. Äldsta brodern Ruben har kommenterat i albumet: ” Inte är det brist på ’femininer’ i vår släkt!” I bakgrunden är hemmets ingång dekorerad med björkar som det brukades på ”Johanne”.

Från fotografier från den här tiden kan man se att intresset för idrott och friluftsliv var stort, på ett fotografi från 1930 åker mamma vattenskidor efter en motorbåt och på ett annat skidar hon tillsammans med sina bröder. Det fanns ännu inga skiddräkter utan hon är klädd i kjol och knälång kappa med skinnkrage. Men livet innebar inte enbart nöjen och glädjeämnen; sorgen kom in i familjens liv på 1930-talet; mammas mellansyster Sylvi avled i tuberkulos i 20-års åldern och den yngre brodern Runar fick ena lungan bortopererad på grund av samma sjukdom och överlevde.

Skolgång, utbildning och arbete

Mamma och hennes syskon gick först i Majstads Svenska Folkskola, som enligt min moster var ett ståtligt, rött hus med vita fönsterbräden och husknutar. Därefter gick mamma i mellanskola i Brändö Svenska Samskola åren 1921-1926 i Brändö Villastad, som år 1917 hade fått en bro till Sörnäs udde i Helsingfors. Före det hade kommunikationerna skötts med spårväg på en ångfärja. Som klasskamrater hade hon bland andra P. O. Barck och Kaj Franck, som båda skrev verser i hennes minnesversalbum. Kaj Franck skrev den 18 april 1923 en vers som kanske förebådade hans egen kommande formgivarbana till gagn för fosterlandet:

 

Kanske ett litet frö ett ord,
som varsamt sänks i barnets bröst,
skall växa till en mäktig röst
till fröjd och gagn för fosterjord.

 

Mammas dröm var att få ägna sitt liv åt sång, dans eller teater. Hennes bästa skolämnen och stora intressen var teckning, sång, dans, gymnastik och idrott. På något av dessa områden hade hon antagligen kunnat utnyttja sitt kreativa och livliga sinnelag, sin vackra sångröst eller sin talang för teckning. Hennes föräldrar motsatte sig dessa planer och uppmanade henne att skaffa sig ett ”ordentligt yrke”.

Efter mellanskolan fortsatte mamma i två-årig handelskola och var sedan klar för arbetslivet. Enligt släktutredning uppgjord av min farbror Per Törnroos arbetade hon i 15 år, 1927-42, för Lever Brothers (från 1930 Unilever), som år 1925 hade etablerat sig i Finland genom köp av Åströms Tvålfabrik (senare Åbo Tvål) i Åbo. Jag håller dock som troligast att hon först arbetade som springflicka på Firma Max Aue och senare som kontorist inom Unilever. Den schlesiska släkten Aue flyttade i medlet av 1850-talet till Moskva, varifrån ättlingen Max Aue (1880-1966) flyttade till Uzbekistan och efter den ryska revolutionen 1922 kom via Estland till Finland, där han grundade sin egen handelsagentur 1.1.1927. Max Aue hade kunskaper förutom i ryska också i tyska språket och etablerade snabbt sitt företag vid Södra Magasinsgatan nära Tyska kyrkan. Tvålprodukter och namn som Åbo Tvål och Lever Brothers figurerade i mammas berättelser från arbetslivet.

 

Förlovning och äktenskap

 I slutet av tonåren träffade mamma sin blivande man Tor Törnroos. De var ett stiligt par med ett halvt års åldersskillnad. På väggen i mitt sovrum har jag en teckning som mamma gjort av pappa som 19-åring år 1928. Pappa, som också var hemma i Helsingfors, hade tagit studentexamen och började efter militären studera juridik. De förlovade sig 1928 och var sedan förlovade i fem års tid innan de gifte sig i september 1933. Från bröllopet finns några telegram bevarade. Ett av dem lyckönskar med följande text:

 

MYCKEN LYCKA LITET GNABB

DÅ OCH DÅ EN HURTIG GRABB

 

Mamma flyttade hemifrån till deras gemensamma hem i ett nybyggt höghus vid Väinämöinengatan 29 i Främre Tölö i Helsingfors. I huset fanns ett centralkök i källaren, varifrån man kunde beställa sin mat och få den levererad via en liten mathiss i trapphuset. Dylika hus fanns det ganska många av i Helsingfors på 1930-talet. Under resten av 1930-talet var de ännu barnlösa och levde ett aktivt liv i Helsingfors med arbete och umgänge med vänner och släktingar. Mamma arbetade fortfarande som som kontorist i kemikaliebranschen i centrum av Helsingfors och pappa som poliskommissarie på Bangatans polisstation och vid sidan av arbetet fortsatte han med studier i juridik.

Sommarvistelse i det inre av Finland

 I juli 1939 tillbringade mina föräldrar några veckor på en holme vid namn Puntari i sjön Lummene i det inre av Finland i närheten av Kuhmoinen. Pappa förde dagbok varje dag, gjorde noggranna ritningar av holmen och av det inre av stugan de bodde i. Med sin vackra handstil skrev han om dagens innehåll, där fisket var det viktiga. Han skrev i tredje person om sig själv som Totto. Torsdagen den 13.7.1939 skrev han i slutet av dagsrapporten: ”Före middagen började vi även elda vår rökbastu. Som dessert hade vi en tallrik smultron, vilka Svea hade fått av Joutsenlahtis dotter. De smakade oss. Medan Totto betade på långreven, rodde Svea till Joutsenlahti efter mjölken. Efter det Svea kommit tillbaka, lade vi ut långreven och därefter voro vi klara för bastun. Värmen var skön, ehuru för Totto något svag. Sedan vi badat, togo vi oss ett svalkande dopp i Lummene. Något så skönt hava vi ej varit med om på många år, konstaterade vi. Efter badet intogo vi ett par koppar kaffe och lade oss klo. 22 tiden.”  Den 19.7.1939 på mammas 30-års dag skrev han om fiskeresultatet: ”Fisket gott: 2 gäddor på drag vägande tillsammans 3½ kg (den ena 2, den andra 1½kg). Efter kaffet och gröten foro vi klo 12 tiden och fiska, varvid en 1½ kgs gädda högg genast efter en rodd på en tvåhundra meter. Färden fortsattes flera kilometer i riktning mot Harmoinen, men någon gädda behaga ej smaka på draget. Klo 3 tiden vände vi hemåt och på samma ställe som den föregående, högg en 2 kgs gädda på kroken. Glädjen stod högt i skyn.” Han nämner i dagboken inget om att mammas födelsedag skulle ha firats på något sätt. Det unga ännu barnlösa paret njöt av  sin bekymmerslösa tillvaro i naturens hägn.

Barnen föds och flyttning till Karis

Familjens två äldsta barn föddes under dramatiska tider med krig i världen och i Finland. Det första barnet, den äldre sonen Harry, föddes i november 1942. Dåförtiden var det kutym att en kvinna som blev gravid inte längre skulle arbeta utanför hemmet, varför min mamma fick lov att stanna hemma efter femton år i arbetslivet. Härefter var hon hemmafru i många år. Mig födde mamma på Boijes sjukhus vid Bulevarden i Helsingfors fredagen den 9 juni 1944 klockan 07.35.  Just den dagen inleddes en massiv storoffensiv på Karelska näset. Bara tre dagar tidigare, den 6 juni, hade de allierades invasion på det europeiska fastlandet ägt rum. Jag undrar hur det kan ha känts att under sådana förhållanden genomgå en förlossning och se en nyfödd varelse komma till denna otrygga värld.

Efter kriget flyttade familjen till Karis, där pappa fick tjänst som länsman. Där föddes sedan de två yngsta barnen, Tom 1945 och Tua 1947 på sjukhuset i Ekenäs. De femton åren i Karis var säkert mammas mest aktiva år. Hon fick hjälp med det stora hushållet av hemhjälpar, som stannade kortare eller längre tider, medan vi barn var under skolåldern. Men med fyra barn födda inom fem års tid hade hon nog fullt upp hela tiden med hemmet och barnuppfostran under vår uppväxt. Trots det hann hon med mycket också utanför hemmet. Föräldrarna hade ett stort umgänge och mamma var aktiv i flera föreningar.

Engagemang i Karis Tysta Nöden

 Mamma var med i föreningen Tysta Nöden, som hade grundats i Karis redan 1936 och som ordnade program för och hjälpte åldringar och nödställda. I en text från Tysta Nödens arkiv kan man läsa: ”Karis Tysta Nöd grundades av kvinnor som hörde till det ledande skiktet i köpingen: änkepastorska, bankdirektörsfru, länsmansfru, redaktörsfru osv.” Min mamma var länsmansfru, men inte en av grundarna för hon kom först 1944 till köpingen. Ur texten framgår också att ”vid sidan av brudkistlotteriet var julfesten länge det största åtagandet för föreningen. I december 1944 ordnade man första gången julfest för mindre bemedlade åldringar i samskolans festsal, omkring 30 inbjudna åldringar deltog. Programmet bestod av julandakt, musikuppträdanden, uppläsning, servering av kaffe och julbröd samt Lucia som delade ut julgåvor. Föreningsmedlemmarna och deras familjer stod ofta för musikframträdena. Under senare decennier uppträdde daghemsbarn, skolelever och elever från Lärkkulla med musik och sång.” Mitt eget minne av Tysta Nödens verksamhet är från den julfest som föreningen ordnade i samskolan när jag var tolv år. Jag fick vara Lucia, första och enda gången i mitt liv. Uppe på scenen stod jag som Lucia med levande ljus i håret och kände hur stearinet rann ner i hårbottnet och gav mig brännsår. Jag försökte hålla god min i pinan och gjorde det också då jag vandrade omkring bland åldringarna nere i salen och delade ut julgåvor. De ville förstås gärna prata med mig och jag smålog glatt mot dem, medan stearinet fortsatte att rinna. Det blev ett oförglömligt minne, men för min del inte av det positiva slaget.

Till Tysta Nödens 30-års jubileum 1966, då mamma inte längre bodde i Karis, skrev hon denna vers, som lästes upp på festen:

O, Karis du mitt hjärta tagit fången,

allt sedan jag dej såg för första gången,

när uti månens sken

du skimrande och skön,

emot mej sände speglingen i Svartån blå och grön.

Alltid fin o prydlig

med dina blommor, blad och bär,

en oas i världens öken

med din egen atmosfär;

rofylld ter sig bilden,

men fliten råder där

o gedigenheten lyser genom glättighetens sfär.

 

Då föreningen fyllde 50 år 1986 deltog mamma i festligheterna i Karis och finns avbildad på ett fotografi från festen, där hon som 77-åring ser vacker och ung ut.

Annan föreningsverksamhet

En annan viktig grupp var syföreningen som kallades ”stoppjuntan” och som träffades ungefär en gång i månaden hemma hos någon av medlemmarna för att sy, sticka och stoppa kläder och umgås. Mamma var inte speciellt intresserad av handarbete, men umgänget med väninnorna var viktigt. På 1950-talet hade vi barn nätta hemstickade ylletröjor och vackra klänningar med smock på bröstet. Jag undrar vem som gjorde dem? Jag har inget minne av att mamma skulle ha stickat eller sytt några kläder åt oss. Till vännerna i ”stoppjuntan” skrev mamma många födelsedagsverser. Till en före detta medlem, som inbjöds att delta i 10-års jubileet, som firades den 17.10.1955, skrev hon denna  inbjudan:

 

Många år vi sytt o stoppat

stickat, lappat, gnott o sprättat

nu vår ”junta” fyller år

tio jämnt vi fira får.

Därför vi Dig invitera

till en liten träff m.m.

 

Mamma var som sagt ingen handarbetsmänniska och från början inte heller speciellt inkommen i matlagning, bakning och andra hushållsarbeten. Hon berättade att när hon inför den första julen som nygift skulle bjuda på risgrynsgröt åt sin svärmor, så kokade hon så mycket risgryn att gröten till slut fyllde en mängd kärl. Men med tiden blev hon en duktig husmor som lagade god vardagsmat och husmanskost med knappa medel. Det jag speciellt minns var hennes inställning att man alltid vid säsongstarten för olika bär, frukter och nypotatis skulle inhandla litet av dessa primörer för att få smaka på dem. Med hennes hushållskassa blev det aldrig fråga om stora mängder eller något frossande, men vi fick alla några smakbitar att njuta av och det gjorde ofta vardagen till en liten fest.

Mina föräldrar deltog i Karis Tennis Klubbs verksamhet i början av 1950-talet och spelade båda gärna tennis på tennisplanen i Kila i Karis. Klubben gav också ut en humoristisk tidning, åtminstone ett nummer, Nr 1, Årgång 1, den 17 november 1951. Under Diverse annonseras där: ”Svea Törnroos lär ut tåspetsställningar vid egen serve åt hugade spelare.” Klubben hade också en egen tennisvisa, där vers 8 lyder:

Elvi jämt på gott humör —

kraftord ofta kring sig strör —

Svea gärna exponerar

bruna rasben, Putte menar

korta shorts ska töser ha

de´ e´ plåster som drar bra.

 

Flyttning till Pargas och Borgå

Småningom förändrades dock mammas liv i och med att pappas bruk av alkohol alltmer tilltog. Pappa sökte ett lättare arbete än som länsman i Karis och blev häradsskrivare först en kort tid i Pargas och sedan i Borgå för resten av sitt arbetsliv. Familjen flyttade således till dessa orter och kontakterna med de gamla vännerna i Karis blev alltmer sporadiska. På de nya ställena knöts just inte nya vänskapsband, men i Borgå fanns en del släktingar. Mamma tog nu enbart hand om familjen och försökte hålla pappas drickande under kontroll. I tonåren frågade jag henne varför hon aldrig gjorde något; gick på någon kurs i medborgarinstitutet eller sjöng i någon kör, vilket hennes vackra sångröst så väl skulle ha lämpat sig för. Hon svarade att då inte pappa gör något så gör hon det inte heller. Det kändes trist, men hennes krafter räckte väl inte till för annat längre. Sin sorg över det svåra i livet gömde hon bakom prat, skratt och sång. Mamma sjöng eller nynnade alltid när hon utförde sina sysslor i hemmet.

Då alla barnen flugit ur boet i slutet av 1960-talet hade mina föräldrar tid och ekonomiska möjligheter att delta i några resor till de nordiska länderna och mellaneuropa. Mamma hade för vana att avtacka busschauffören på resan med en liten vers. När de varit på en bussresa genom Norge skrev hon detta tack till busschauffören från Vägafararna till Mo i Rana 14-20.7.1968:

Ett hjärtligt tack

till Håkan, vår charmör,

som oss så fint och skickligt kör

över stup o branta kullar

där bilen lika säkert rullar;

och med sin stilla humor han

oss alla roa och vägleda kan.

Man frågar, vad är Timo M o Simo L.

Som kör omkring med öppna spjäll,

nej, tack o lov för Håkans fart

som varit jämn alltifrån start

och även i de höge norske fjäll.

Höftförslitning och operation

Mamma blev änka 1976 och småningom flyttade hon till en mindre lägenhet i Borgå. Hon hade några vänner som lockade henne med på pensionärsträffar och utflykter, men själv tog hon just inte initiativ till aktiviteter. Hon ställde upp och skötte min yngre brors barn ibland och också mina barn några gånger. I vardagen blev hon mer och mer ensam då släktingar och vänner gick bort.  Med sin yngre syster Saga i Helsingfors hade hon god kontakt och med henne gjorde hon några utlandsresor; till Madeira (en gåva till hennes 80-års dag) och till Algarve i Portugal. Där började hon också litet att måla igen. Hon fortsatte också att skriva små verser till födelsedagar och andra jubileer.

Småningom började en förslitning i ena höften alltmer göra sig gällande. Om detta skrev mamma i december 1996 till en av mina kusiner bosatt i Schweiz: ”Jag mår annars rätt så bra, men har fått lårbenshalsen sliten, men behövdes ej opereras, går sakta och klinkar litet.” Tre år senare blev hon höftopererad, men före det klinkade hon tappert på. Ett oförglömligt tillfälle var när hon på min brorsons bröllop 1997 dansade glatt pratande och skrattande med en ungefär 60 år yngre mörkhyad man från Västafrika, som också var en av bröllopsgästerna. Hans språk var franska, som mamma inte behärskade, men det spelade ingen roll för någon så utåtriktad och pigg som hon vid närmare 90-års ålder.

− Vi opererar inte personer som har fyllt 90 år! Omedelbart när vi tagit plats vid kirurgens mottagningsbord på Borgå sjukhus sommaren 1999, uttalade han denna negativa dom. Men till all lycka uppfattade mamma inte kirugens utsaga. Han uppmanade henne i alla fall att lägga sig på undersökningsbritsen och kollade hennes höft och rörlighet i benen. Då insåg han att hennes fysiska ålder nog inte tillhörde en 90-åring utan någon mycket yngre. Hon sprattlade med benen i luften nästan som en balettdansös.

         − Er kan man nog operera, ni kan ju leva till 105-års ålder! Så utropade kirurgen, då han hade undersökt mammas förslitna höft. Den hade hon lidit av redan i många år, först utan direkt behov eller intresse för en operation, men nu hade värken blivit så svår att detta överskuggade hennes rädsla för att bli opererad. Men åren hade gått och 90-års dagen med stor fest för släktingarna hade redan firats i juli. På festen berättade hon för alla gäster att hon i augusti kommer att få en ny höftled. Vi barn påminde henne om att det endast var fråga om ett besök hos kirurgen för bedömning om en operation kunde göras och att eventuell operation sker senare. Mamma fick en operationstid, blev opererad några månader senare och återhämtade sig bra från det stora ingreppet, då hon fick en konstgjord höftled.

Ögonproblem

När mamma var 94 år bedömde hennes ögonläkare att hennes syn försämrats på grund av gråstarr så mycket att det kunde vara aktuellt med en ögonoperation och hon fick en remiss till Ögonkliniken i Helsingfors. Vid läkargranskningen inför en eventuell operation, blev bemötandet där nästan en upprepning av besöket hos kirurgen i Borgå några år tidigare. Ögonläkaren kollade mammas ögon och konstaterade att hon har en skada på ögonbottnet, som något skulle försvåra ingreppet. Mamma konstaterade glatt att hon ser så bra att det nog inte behövs någon operation. Ögonläkaren såg lättad ut. Jag hade inte sagt något dittills på mottagningen utan såg mig mest som chaufför och ledsagare för mamma. Men nu öppnade jag munnen och sade: ”Men blir inte en operation ännu svårare om hon kommer hit pånytt om några år för starroperation?” Läkaren tittade stort från mig till mamma och tillbaka. Jag kunde nästan se hur en tanke väcktes hos honom. Han insåg att hon faktiskt var i god kondition och ännu kunde ha levnadsår framför sig. Nu först undersökte han hennes syn och märkte att hon nog såg ganska dåligt trots hennes försäkran om motsatsen. Han meddelade att han kan behandla hennes ögon.

Men operationen fördröjdes; det utbröt strejk bland sjukvårdspersonalen och ungefär samtidigt fick mamma en lindrig hjärtinfarkt. Efter några månader ägde operationen rum. Mamma var rädd och spänd inför den och själv hade jag dåligt samvete för att jag var den som fick läkaren att gå med på att operera. Jag väntade med spänning på att behandlingen skulle vara över. Redan på långt håll kunde jag höra att hon var på intåg i väntrummet sittande i en rullstol. Hon pratade med ett glatt och livligt kvittrande med sköterskan, som skuffade rullstolen. Jag drog en suck av lättnad. Igen repade hon sig snabbt och klarade bra av att sätta droppar i ögat för det hade hon redan gjort en längre tid på grund av att hon också hade grönstarr i ena ögat. På efterkontrollen visade det sig att ögontrycket var normalt och hon slapp nu också dropparna för grönstarr. En stor sak −  när hon småningom blev alltmer dement så skulle det ha blivit svårt med dagliga ögondroppar, dels att komma ihåg det och dels att klara av  tekniken.

Minnet börjar svika

Fysiskt mådde mamma bra, men minnet blev småningom allt sämre. Tiden blev ofta lång för henne då initiativförmågan alltmer försvann. Hon ville inte ha hjälp av hemvården. Ibland lyckades vi syskon övertala henne att en hemvårdare kom på besök en gång per dag, men hon gillade inte att det ofta kom en ny, för henne okänd person. Dessutom var det litet de kunde hjälpa till med. Det kändes meningslöst för henne och också för oss syskon. Mat hade hon fått fem dagar i veckan från Borgå stad ända sedan höftoperationen och på veckosluten hjälpte min syster och jag henne med mat, tvätt och andra hemsysslor. Varje söndag besökte jag henne och hade då med mig mat som jag tillagat föregående dag hemma hos mig. Jag bemödade mig om att bjuda på både huvudrätt, efterrätt och en kaka till eftermiddagskaffet. På så sätt blev söndagarna litet festliga både för mamma och för mig själv. Vi syskon turades om att besöka henne varje dag i veckan.

För utredning av mammas situation fick hon besök av några anställda vid stadens hemvård och placering av åldringar. De gjorde ett enkelt demenstest på mamma som visade att hon var ”något dement”. Hon fick 18 poäng av 30 möjliga. De föreslog mera hemvårdstjänster, besök av Röda korsets väntjänst samt vistelse på dagsjukhus i Illby. Vi besökte dagsjukhuset, men det kändes inte som en bra lösning för uppsamlingen av åldringar på morgonen och färden till Illby tog nästan en timme och samma på eftermiddagen. Det skulle bli för tungt och besvärligt.

Situationen blev småningom allt svårare. Mamma tappade sina lägenhetsnycklar i den djupa sopcontainern och var så utan nycklar. Hon satte vattenkokaren på spisplattan och den smalt och det kunde ha blivit eldsvåda. Hon förlorade ganska långt sitt tidsbegrepp och på sommaren, när det var ljust nästan dygnet runt, kunde hon gå ut mitt i natten. Hon ringde någon gång min syster vid 2-tiden på natten och undrade om det var natt eller dag. På vintern var det lika svårt att hålla reda på vilken tid på dygnet det var. Många gånger gjorde hon sitt morgonkaffe flera gånger om dagen. En vinterdag ringde hon min syster på morgonen och sade att vår bror inte hade kommit ännu. Hon hade just druckit sitt kvällsté och var på väg i säng. Detta trots att det var helt ljust och solen sken.

Vi barn insåg att hon inte länge till kan bo ensam i sin lägenhet. Många gånger hade vi redan försökt få henne till en servicelägenhet, men svaret var alltid detsamma; det finns ingen kö, utan de som bäst behöver det placeras i lägenheter som blir lediga. Mamma var aldrig den som var i största behovet. Till slut fick vi klarhet i att om hon får en diagnos av läkare på att hon är dement, så lyckas det kanske bättre. Hon konstaterades vid nästan 98-års ålder lida av medelsvår Alzheimer demens. Hon fick nu medicin, som hjälpte mot problemen med tidsbegreppet och mot de röster och sånger hon tyckte sig höra. Vi fick också klartecken på att hon kan få en plats på Johannisbergs ålderdomshem i Borgå.

Allting gick nu snabbt och hon fick ett stort rum på ålderdomshemmet, dit hon kunde ta med sig sina egna möbler, kläder och saker. Tyvärr blev tiden så kort inför flyttningen att hon inte riktigt kunde förbereda sig mentalt. De första veckorna blev sedan känslomässigt som en berg- och dalbana. Å ena sidan var hon lättad över att få komma till en plats med människor omkring henne, vård och tillsyn dygnet runt samt dessutom god mat. Varannan dag ungefär strålade hon som en drottning, pratade glatt med alla och allt var bra. Å den andra sidan insåg hon att hon hade varit tvungen att lämna sitt hem, var i en ny miljö och hade fått helt nya rutiner. Hon var deprimerad, ville inte göra något, ville inte vistas i sitt rum utan satt i korridoren utanför och ville inte prata med någon. När jag föreslog att vi skulle titta på gamla fotografier tillsammans, sade hon kort: ”Titta du bara på dem om det intresserar dig.” Efter cirka tre veckor hade hon glömt sitt gamla hem och hennes humör hade jämnat ut sig. Vi kunde besöka henne när som helst och möttes av hennes gamla jag; positiv, glad och pratsam.

På ålderdomshemmet var mamma och en annan kvinna de äldsta och samtidigt de som var i bästa skick. Många där låg hela dagen i sin säng och måste matas. Mamma steg varje dag upp, klädde på sig och gick till matsalen på morgonkaffe, lunch, eftermiddagskaffe och middag. Hon pratade med de andra vid matbordet, men tyvärr var det ofta ganska få som orkade ta sig dit. Hon deltog i utfärder och annat program. Man märkte att hon trivdes och hennes vikt gick upp av det regelbundna ätandet av den smakliga maten. Hon hade alltid varit en skicklig tecknare och hade teckningsmaterial med sig på åldringshemmet. Men hon hade inte eget initiativ att teckna eller måla. Jag uppmuntrade henne till det och en dag vid 99-års ålder gjorde hon en teckning av mig.Visst blev linjerna litet skakiga, men man kunde bra se vem hon hade avbildat. Hon hade fortfarande blicken och förmågan att skapa något på ett vitt papper.

Vi syskon var redan inställda på att ordna hennes 100-års kalas på sommaren 2009, men i februari drabbades hon av en svår influensa, som hon aldrig återhämtade sig från. Hon somnade lungt in en vintereftermiddag, då hon länge hade samtalat med min syster och verkade vara på väg att återfå sina krafter. Hon blev inte 105 år, men fick ett långt liv, var sällan sjuk och behövde inte heller lida fysiskt i slutskedet av livet. Glädjande för oss fyra barn var att hon kände igen oss alla in i det sista.

 

 

 

 




Irja Kyllikki Holmén – Min mamma

ALLT BÖRJAR MIDSOMMAREN 1940

Festklädda människor rör sig i klungor över området, glatt pratande. Musiken spelar vid dansbanan och folk trängs vid den. Midsommarfirandet på Tivoli i Åbo pågår som bäst. Det har varit fred i drygt tre månader och folk är svultna på att få komma ut och roa sig, skratta och dansa. Ett par kommer långsamt strosande och hejdas av en zigenerska som vill spå dem. De stannar och kvinnan blir spådd av henne:

”Du trivs inte riktigt bra här ikväll och är inte så förtjust i ditt manliga sällskap. Om en vecka kommer du att möta din tillkommande. Han har uniform. Ni kommer att få två barn och flytta till en plats med vatten omkring.”

Ungefär en vecka senare är kvinnan, Irja kallad, igen på plats med några väninnor. Hon blir ideligen uppbjuden av en äldre man som kallar sig John. Senare på kvällen säger han att han nu dansat upp sina pengar och ber att få träffa henne igen. Irja tvekar. Han är så gammal, hela 27 år, medan hon bara är tjugo. Dessutom är det bara ett halvt år sedan hennes pojkvän dog i sviterna efter en lungoperation. Han hade tuberkulos .Hon lovar i alla fall motvilligt att komma.

På avtalad tid är hon på plats men ingen John dyker upp. Hon blir inte särskilt ledsen.

Några dagar senare är hon på väg till biblioteket och hör sitt namn ropas. Det är John. Han låg i angina den dag de skulle träffas men vill ta igen det nu.

Deras sällskapande börjar.

John, som är döpt till Johan Arvo, är anglofil och tycker att Johnnamnet är mycket flottare än Johan. I något skede börjar de ändå använda hans tilltalsnamn Arvo. Han är hemma från Saltvik på Åland och arbetar nu på Crichton Vulcan  för att få verkstadspraktik eftersom han planerar att fortsätta sin skolgång på maskintekniska avdelningen vid Högre navigationsskolan i Mariehamn.

Alltnog, de gifter sig lördagen den 21 juni 1941 på en prästgård i Åbo. Bröllopsvittnen är Irjas bästa vän sedan barndomen Laina och hennes man Eino.

Dagen efter vigseln står de nygifta vid fönstret på Auragatan och räknar ryska plan som flyger över Åbo. Oron för ett nytt krig är stor.

Arvo far ut på sin sjöpraktik till sommaren 1942. Han blir III maskinist på Karin Thoden som går på hamnarna i Östersjön, en tummelplats för tyska och ryska konfrontationer. Irja oroar sig mycket och ber dagligen till Gud att inget måtte hända hennes man och barnets pappa. Hon är nämligen gravid i slutstadiet. Nu måste hon ensam ta hand om allt matköande och -ordnande plus andra vardagsplikter. Rummet på Auragatan har varken kök eller badrum. All mat görs på primus och förvaras i rumsvärme. Till oron för mannen kommer också oro för förlossning och det praktiska runt den. Hon är ju en förstföderska och det är krig. I sitt hjärta bär hon också på en sorg. Hennes mamma dog i maj, knappt 44 år gammal, av tub i halsen. I slutet kunde hon varken äta eller prata. Irja hade ingen möjlighet att kunna resa på begravningen och där få möta sina anhöriga, gråta och prata i deras sällskap.

Väntetiden är lång och tung. Beräknad tid för nedkomsten är 20 maj men under de två första veckorna i juni har ännu inget hänt. Läkarna på hemmafronten är överlupna med arbete då de är så få. Irja skriver i dagboken att hon önskar att hon inget hjärta eller känslor hade så hon skulle slippa den stora oron för mannen. Hon känner sig enormt ensam och övergiven. I dagboken förekommer det ändå flera namn på personer som hälsar på henne eller som hon besöker.

Äntligen får hon sammandragningar. Hon vågar inte stanna hemma utan beger sig till Heidekens sjukhus den 15 juni. Hon skriver i sin dagbok den 16 juni:-Miten kamalaa se synnytys mahtaa olla kun he niin kovin huutavat. Yöllä syntyi kaksi lasta. Den 17 och 18 juni är svåra. Enligt dagboken får hon så mycket mediciner att hon är alldeles omtöcknad. Fostret ligger i sätesläge, som är en komplikation.Läkaren besluter att göra kejsarsnitt fredag morgon den 19 juni. Tidigt den morgonen går emellertid vattnet och utdrivningsskedet börjar. Hon känner att babyn sparkar till. Den lever. Först kommer fötterna och så resten av ett fullgånget barn, en flicka. Hyn är ljus och slät, som är ett tecken på övertid. Med sina 4200 gr är hon den största nyfödda de på länge haft på sjukhuset. Enligt dagboken har vauva en ”ihmeellinen perunanenä”. Apgarpoängen står det inget om i dagboken men inte heller om syrebrist eller någon bruten arm eller ben.

Genast efter förlossningen får mamma en ispåse på magen och en fyra kilos sandpåse därtill, allt för att livmodern lättare ska dra ihop sig och sluta blöda .Blodförlusten har nämligen varit stor. Mamma har under förlossningen hört en av barnmorskorna säga att både mor och barn kan dö och det piggar inte upp. Ingen av barnmorskorna vill åta sig att sy den illa åtgångna mamman. Läkaren gör det på eftermiddagen då tyvärr känseln kommit tillbaka till området.Två barnmorskor håller henne medan en tredje torkar svetten av henne då läkaren syr, utan bedövning. Ingen blir irriterad på hennes skrik. De vet.

Väl på avdelningen får hon mycket blommor och dagliga besök av trofasta väninnor, som hjälper henne med allt de kan. Bredvid sängen står ett fotografi av pappa och hon får flera brev av honom, med ett ”geöffnet”på varje brev från tysk hamn eller från ett land som tyskarna ockuperat. Då hon ser andra pappor komma och hälsa på sina små och fruarna känns saknaden extra tung. Hennes man befinner sig någonstans på Östersjön bland minor och granater, långt från henne och den lilla.

Mamma drabbas av barnsängsfeber med hög feber och typisk lukt i avslaget.Det finns ännu ingen anntibiotika på marknaden, men sulfapreparat finns, som hon troligen får. Först på sjätte dagen efter förlossningen orkar hon gå upp lite, som är en torsdag. På lördag är det dopdag på sjukhuset för alla nyfödda och då får vauva efter ceremonin sitt namn registrerat av en pastor Perälä.

Dagen efter dopet, på söndag får mor och barn fara hem till Auragatan. Trofasta väninnor är följeslagare och hjälpare. Mamma är mycket orkeslös. På måndag stiger febern igen och på tisdag är den 40 grader. Väninnor tar mor och barn till Heideken igen. Enligt mammas dagbok har hon början till bröstböld och läkaren vill operera bort bröstet.En barnmorska ber att få pröva med omslag. Det lyckas och inflammationen går tillbaka. En vecka senare är de två hemma igen, mamma ytterst medtagen. Vauva har ännu inte uppnått sin födelsevikt. En kvinna från ”neuvonta asema”kommer hem och badar vauva och tvättar hennes kläder. Mamma rekommenderas att ge citronsyramjölk som tillskott. Laina, mammas barndomsvän, har ett barn i samma ålder och ammar vauva ibland.

Så ringer pappa. Karin Thoden kommer till Yxpila och han ber mamma komma och hälsa på honom.Mamma vill så gärna, men vem ska ta hand om vauva? ”Olen juossut kaikki paikat, ei kukaan ota.Lopulta Impi otti.”Denna Impi förekommer ofta i dagboken och är säkert en bra vän.

Fredagen den 24 juli kl 16.20 far tåget norrut. Vauva är då fem veckor. Mamma sitter och sover hela natten och är framme lördag morgon. Söndag kväll följer pappa henne till tåget. Igen blir det en lång sömnlös natt. Måndag eftermiddag går hon till Impi efter vauva, som enligt den nervösa Impi har skrikit hela tiden.

I augusti förändras livet igen. Mor och barn ska flytta till Åland, till en lugnare plats och nära bärskogen. Mamma längtar efter att få gå i skogen och plocka bär. Där på Åland väntar också pappas skola. Före flytten kommer Karin Thoden till Åbo och pappa får se sin förstfödda för första gången.Det blir visst kärlek vid första ögonkastet för han skriver senare att han genast började tycka nästan lika mycket om vauva som om mamma. Efter det besöket är hans brev fyllda av stor omsorg om flickan.Han vill att bara mamma ska sköta om henne och inte låta någon annan göra det.

En torsdag i augusti går mamma med vänner till hamnen i Åbo med allt bohag lastat på en tvåhjulig kärra. Åland II står där och väntar och en hytt finns reserverad för mor och barn. På lördag är båten framme, troligen i Östra hamnen. En lastbil kör mor och barn med bohaget till till vauvas farmor i Långbergsöda Saltvik. Det är första gången svärmor och svärdotter möts och ingendera förstår den andras språk.

Några veckor senare kommer pappa till Åland för att börja skolgången. Han har hyrt ett rum på Södragatan 18 nära skolan. Det finns varken el eller vatten in och bostaden är dragig.Efter alla utståndna mödor under de senaste månaderna får den lilla familjen i alla fall äntligen vara tillsammans igen. De har mycket att ta igen och den första tiden blir en anpassningstid, då de nu är tre istället för två.

Mamma skriver i sin dagbok att hon ville skriva om förlossningen så att flickan en gång ska få veta hur det var.

Det som inte står skrivet någonstans är att vauva 23 år senare får en stor övertidsflicka på Kvinnokliniken i H:fors. Hon kallas för ”emäntä” på avdelningen och väger 4830 gram. Hennes mor repar sig först efter en blodtransfusion. Hon fick förresten också en mjölkstockningsfeber i slutet av graviditeten ute i Korpo skärgård, men där kom Doctacillinet omgående med buss från Åbo, ombesörjt av barnmorskan Wilkman.

Skillnaderna mellan fyrtiotalet och sextiotalet är ändå större än likheterna. Det är fred i landet och samhället utvecklas snabbt.Tron på vetenskapen och framtidstron är stark. Ingen krigsfront kräver läkare, utan kåren är fulltalig och utvilad på hemmaplan. Det finns mediciner mot barnsängsfeber och slappa livmödrar. Bostäderna har vanligen kök och badrum som mycket underlättar barnavården. Och ytterligare: Heidekenvauvans pappa levde farligt på sjön medan Kvinnoklinikbabyns pappa fanns i närheten hela tiden. De fick vara tre från början.

Man talar idag mycket om barns anknytning till föräldrarna. Vi krigsbarn är ofta försummade på det området. Vi har skickats bort, lämnats i andras vård för en tid, levt utan en eller båda föräldrar. Det är inte ovanligt att vi fått växa upp i en atmosfär av ångest och oro, våld och missbruk och med knappa kärleksyttringar. Knapphet har varit vår arvedel och konsekvenserna kan man diskutera.




Edit Ström – min mor

Ett kvinnoliv 1904-1982.

Kvinnan jag vill berätta om är min mor Edit född Häggblom 1904-1982, gift första gången med Magnus Hägg 1903-1940. Han stupade 6.3 1940 vid Viborgska viken, omgift 1945 med Oskar Ström.

Barn och ungdomstiden

Edits föräldrar var Brita och Johan Häggblom båda födda under det så kallade ”storfattigåret” 1867.

De var bönder och bodde i Kimo by Oravais. Hon var näst sist i en syskonskara på 9 barn. Tre av hennes systrar avled som småbarn i difteri och tyfus.

Det var stor åldersskillnad mellan de Häggblomska barnen. Edit blev moster som treåring. Båda hennes äldre systrar fick många barn. Lisa-Johanna fick 8 barn och Hilma 16 barn. Föräldrarna var måna om att  deras ”lillflicka” inte skulle gå samma öde till mötes som de äldre döttrarna, med många barn och fattigdom som följd, så de beslöt att så fort som möjligt sända henne till en folkhögskola för att få lite ”folkvett”. I detta fall blev det  Vörå Folkhögskola där hon inskrevs hösten 1922. Edit var vetgirig och läraktig, och i folhögskolan blev hon medveten om det ansvar var och en har för sina liv och sina ställningstaganden.

Ungdomarna vid den här tiden aktiverade sig i olika fosterländska rörelser. Skyddskåren och Lotta Svärd rörelsen var två bland dessa, dit även ungdoms- och nykterhetsföreningar kan räknas. ”Rysskräcken” höll fortfarande sitt grepp om landet. Edit kom  ihåg hur det kändes när de ryska gendarmerna kom ridande till gården 1916-17 för att leta vapen. Hon var då en 13-årig flicka och skulle svara på frågan, om det fanns vapen i huset. Hon visste att fadern hade gömt bössor i en lada, så nu gällde det att ”hålla tand för tunga” och hålla sig lugn

I kamratkretsen hittade hon många likasinnade. En av gossarna hette Magnus Hägg. Ungdomarna träffades hos varandra, glammade och skojade, bilder finns från den här tiden, även skriftligt material  är bevarat. Både Edit och Magnus hade släktrötter till smederna / vallonerna på Kimo Bruk. ”Bruksfolket” höll ihop och deras träffar var livliga tillställningar.  

Tidigt anslöt sig Edit till Lotta Svärd föreningen och Magnus anslöt sig till Skyddskåren. Edit deltog i utbildningen av Lottor, och den 17 juni 1924 svor hon faneden i Korsholms kyrka. En stor och viktig händelse i hennes liv. De unga tu hade nu valt att dela både idèer och liv med varandra. Förlovning och giftermål var planen. Förlovning blev det  år 1925 när Edit var 21 år. Under förlovningstiden beslöt Magnus, som många andra unga män vid den här tiden, att resa till Kanada, för att tjäna pengar, för att sedan kunna köpa hemmanet av Edits föräldrarna. De  ville bli bönder i framtiden. 

Tre år väntade Edit på sin fästman. När han kom hem från Kanada 1927 såg hon en annan man än den unge Magnus som lämnade hemlandet 1925. Han hade slitit hårt i skogsarbete , magrat, blivit ”gammal”och gleshårig. Nu gällde det att väcka kärleken till nytt liv. Ungflicksdrömmen om en stilig ung man, som hållits vid liv via  vackra fotografier tagna av skickliga fotografer i Kanada, passade illa på den man hon såg framför sig. Hon har själv berättat att det var en svår tid, Magnus var som en främling för henne.

Livet tillsammans

De gifte sig 16.sept. 1928. Det första året i Finland arbetade Magnus på Oravais Fabrik i färgeriet. Båda hade svårt att anpassa sig till fabriksmiljön. Men så 1929 köpte de Häggblomska hemmanet.  Nu skulle de arbeta sida vid sida och bygga upp ett hem för sig och sina barn. Först byggdes boningshuset.  Och barn skulle de förstås ha. Edit hade lovat sitt gudbarn Singa (en av hennes systers 16 barn) att när Magnus kommer hem från Kanada så får hon komma och bo hos dem.  Så kom det sig att de genast efter giftemålet hade en liten sexårig flicka att ta hand om. Sedan kom de egna barnen med jämna mellanrum. Tre döttrar Anita 1927, Inga 1933 och Siri 1934.

Huset de byggde var ett av de vackraste i nejden. Att en bondgård skulle ha ett badrum i 1930-talets Finland var ovanligt. Men Magnus och Edit hade stora planer för sitt liv och sina barn, så alla moderna faciliteter skulle finnas i hemmet. Det blev ingen traditionell bondgård. Det fanns personer i bygden som tyckte att det var för ”fint” för en bonde, och var smått avundsjuka. Edit kände sig sedd och uppskattad av sin Magnus, som såg till att även kvinnan skulle få ett bekvämare vardagsliv. Hon var stolt över sin man.  

Sommaren 1938 målades huset, men förstås skulle Magnus och Edit kosta på huset med oljemålning i svag olivgrön färg, i stället för den traditionellt röda  falufärgen. Kan man tänka, är de högfärdiga eller vad?  Allt de planerat stod fixat och färdigt sommaren 1939. Även ekonomin var stabil och alla skulderna för husbygget betalda. Magnus var en idog man. Förutom att han var en god jordbrukare tjänade han extra slantar som nattvakt vid el-verket på Kimo Bruk.

Både Edit och Magnus deltog aktivt i det sociala livet. Magnus i Lantmannagillet och i kyrko-fullmäktige  och Edit i Marthornas arbete.

Hösten  1939 var det oro i landet. Magnus var medveten om vad som var i görningen. Han hade varit inkallad för reservövningar den senaste tiden. Han talade sällan om  denna sak med Edit, men de köpte en radio och Magnus följde noga med nyhetssändningarna. Så en dag kom kallelse till mobilisering. Magnus hade militärgraden undersegeant. Han hörde till de äldre som inkallades  och beordrades ut till Hangöfronten.

Den 14 okt. 1939  lämnade han Edit och de tre småflickorna 5-10 år gamla, och drog ut i krig. Fosterdottern var nu vuxen och hade fått arbete i Vasa. Nu skulle Edit klara sig själv som jodbrukare och barnuppfostrare. Det var aldrig tal om att hon skulle ut i aktiv tjänstgöring vid fronten, trots sin lottautbildning, hon behövdes nu på hemmafronten.  I ladugården fanns nu  många djur.  Sju kor , häst, kalvar, får, gris och höns (ett medelstort hemman i Österbotten) som  hon nu skulle sköta på egen hand.

Hans avskedsord till Edit var ”om något skulle hända mej därute så vet jag att du tar hand om våra flickor, för du älskar dem lika mycket som jag och vill deras bästa”. Föga visste han då att hans dagar var räknade.

Vardagsslitet på bondgården

Hemma på gården hade Edit händerna fulla med gårdens skötsel. Vintern 1940 hörde till de kallaste på länge. Ett stort problem för bonden Edit var vattenbrist. Brunnen sinade, men vatten skulle djuren ändå ha.  Magnus beskrev hur hon skulle lösa problemet som nog var känt sedan tidigare. Det var inte första gången som det var kris på det området. Det var meningen att ny brunn skulle grävas, men krigsutbrottet satte stopp för planerna.

En stor vattenbehållare (i folklig mun kallad ”pisslåran”) som var av trä, fäst på en släde var det redskap som blev ”vattenledning”. Vattnet togs från Kimo å ca ½ km från gården, vid en fors där det alltid var strömt och  isfritt. I det extremt kalla vädret vintern 1940 hann vattnet frysa i kranen (som fanns på vattenbehållaren) innan hon hunnit fram till hemmet. Vi småflickor hade order att ha en kokande vattengryta till hands när ekipaget anlände och då det var bara att ”badda” med hett vatten tills kranen gick att öppna.  

Jag minns hur istappar hängde från Edits vinterkjol . Hon hade en tjock  yllekjol med ränder nertill. Ortens ”maskinstickerska” hade stickat den. Det kom att bli fem vintrar för Edit att upprepa denna procedur med vattenhämtning, innan livet tog en ny vändning för hennes del.

När det gällde tungt arbete, i synnerhet sommartid, fick hon hjälpa av  syster Lisa-Johannas son Paul. En stark 17-årig yngling. Systerns ord till Edit: ”Du får ta hand om Paul så kan han hjälpa dej, han behöver ingen lön bara han får mat, för han äter så mycket och jag har inte mat så det räcker åt alla”. Systern hade blivit änka i unga år,och lämnats ensam med åtta barn att försörja.

Mardrömmen som blev sann

Från fronten kom brev från  Magnus, med de föga uppmuntrande orden,”kulor susar förbi oss natt och dag, ingen vet om vi ser morgondagen”. I början på mars 1940  kom nyheten att det skulle bli vapenstillestånd.

Vilken glädje i hemmet, nu skulle far i huset komma hem ! Men varför kom inget livstecken från Magnus? Han var viceplutonchef i  20 avdelta bataljonen i 1. kompaniet, och Edit visste att han fanns vid Viborgska viken där det varit hårda strider. Dagarna gick och väntan var outhärdlig i hemmet.

Så en kväll när Edit kom från kvällens sysslor  i ladugården såg hon i månljuset att hennes syster  Lisa-Johanna kom gående. Så sent på kvällen tänkte Edit, vad har hon för ärende?

Så fick Edit ta emot det tunga beskedet  att hennes livskamrat Magnus saknades och troligen stupat i de hårda striderna vid Nisalahti på Viborgska vikens nordvästra strand den 6 mars 1940. Ingen visste med  säkerhet hur det förhöll sig, förhållandena var kaotiska, striderna hade varit hårda. Edits liv slogs i spillror. Vad gör en kvinna i den situationen? Nu skulle hon fortsätta livet ensam  med sina  tre småflickor. Det fanns ju hoppet om att han kanske tagits som krigsfånge, men det tvivlade Edit på. När Magnus for sista gången från hemmet tog han med sig sin egen revolver. Edit undrade varför han tog den med  sig. Han lär ha yttrat, ”ingen ryss tar mej levande”. Han satt inne med mycken information inom försvaret på grund av sin position i armen,  han tänkte kanske på vad som skulle ske om han togs till fånga, och blev misshandlad.

I sorgens och saknadens tid

Vid den här tiden talades det inte om ”sorgearbete”. Det var ju så många i samma situation, var och en fick klara sig bäst man kunde.  Bekräftelse om vad som inträffat och beklagandet kom per post från pastorskansliet och från sjävaste ”Marskalken”, men Edit ville inte ens läsa det, hon slängde det i byrålådan. Vad hon ville det var att få sin make tillbaka, det var det enda hon kunde acceptera i sitt chocktillstånd.

Ryktena kom och gick. Än hade någon sett att han ”fallit”, än hade någon hört av ”någon” som lyckats rymma ur ryskt fångläger, och där hade de sett Magnus. Så snart någon kom hem som varit på samma ställe som Magnus cyklade Edit iväg för att fråga om de sett , hört eller visste något om honom. Hon måste ju sköta de vanliga rutinerna på gården och hålla modet uppe för flickornas skull, men tankarna var hos Magnus . Var fanns han?

Den vådligaste ”sökresan” gjorde hon till Villmanstrand. Där det skulle ske en stor massbegravning  sommaren 1940 eller 41 i ”Den okända soldatens grav”. Det var stupade som av någon anledning inte kunnat identifieras. Det hade kommit till Edits kännedom att anhöriga till de som stupat  kunde komma dit och se ifall det var något som de kunde identifiera av de föremål  som hittats hos den stupade, och som hade lagts ovanpå kistan. Edit fattade beslutet att  dit måste hon resa, kanske kunde hon få klarhet, kanske finna spår av något klädesplagg eller dylikt som hon kände igen. Jag ser ännu för min inre syn  när hon lämnade oss barn i mormors vård och cyklade iväg med sorgfloret fladdrande för vinden. Det var på försommaren. Hon cyklade den långa vägen ca 35 km till Jeppo station. Hon hade väl knappast åkt tåg idigare, än mindre kunde hon tala finska. Men iväg måste hon. Mosterbarnen skötte ladugården.

Ryktet om att Edit var på väg till Villmanstrand nådde Magnus bröder. En av dem, äldre brodern Emil arbetade på Järnvägsverkstaden i Vasa. Han  slängde av sig verkstadskläderna och hann precis  till Seinäjoki just när tåget kom från Jeppohållet. Edit berättade efter resan vilken lättnad hon kände när hon genom kupèfönstret såg Emils hatt som ”guppade” på perrongen.

Resan blev en besvikelse för henne. Visserligen såg hon ett par stumpor som precis liknade dem hon själv stickat åt Magnus, men vakten som fanns med sade ”tyvärr, det finns hundratals liknande strumpor ”. Med facit i hand vet vi att det var det enda rätta. Men hon var desperat och sorgsen.

Trots sorgen tänkte hon i alla fall på sina småflickor, och vid hemkomsten fick vi yngre flickor varsin docka. Köpta dockor var ju rena lyxen . En hade röda kläder och den andra blå. Mor Edit hade alltid klätt min yngre syster och mej  enligt tvillingmodellen. Ett år var åldersskillnaden mellen oss. Även dockorna var ”tvillingar”.

Det första hon gjorde när hon kom hemcyklande från Jeppo  på natten, var att gå till ladugården för att se till djuren. Då hade det skett, det som Magnus väntat så ivrigt på ett år tidigare. Det unga stamboksstoet Lea hade fått sitt första föl. En ödets ironi. Edit satte sig på en sten på gården och tårarna flödade. Spänningen efter den omtumlande resan och oron för hästen tog ut sin rätt.  Men nu måste hon orka vidare. Så var det bara.

Bilden klarnar

Småningom kunde man pussla ihop vad som hänt där ute vid fronten. Magnus anförde sin grupp mot vad han uppfattade som fiender. De hade en byggnad (ria) framför sig. Plötsligt ropades det så kallade ”lösenordet” på finska från de som befann sig i rian. Ledarna för gruppen (tre personer) ställde sig upp och diskuterade , vad gör vi nu?. Magnus lär ha sagt ”skjut inte mera pojkar vi skjuter på eget folk”. De tre blev en ypperlig måltavla och kulorna haglade. Fienden hade lyckats få reda på det finska lösenordet. Där och då klipptes livstråden av för Magnus del.

Edit måste nu godkänna fakta. Hon satte in en dödsannons på ortens tidning som vittnar om hennes sorg och saknad men också om fosterlandskärlek. 

Sökandet

Nu ville Edit göra allt för att få hem Magnus till Oravais och i vigd jord. Hon hade mardrömmar, och i sin sorg kunde hon inte alltid skilja på dröm och verklighet. Hon hade hallucinationer om att Magnus kom till henne med olika budskap om nätterna när hon inte kunde sova. Vi barn fick också höra hennes ”berättelser” när hon talade med sin syster. En ”syn” som gav tröst åt oss alla var följande: hon satt på sängkanten (troligen sommaren -40) och grät. Plötsligt ser hon Magnus komma på vägen  och om en stund står han i sängkammardörren och frågar ”varför gråter du?” Hon svara ”jag gråter för att alla andra kommer tillbaka från fronten, men inte du”. Då ler han och säger, ”inte ska du gråta, jag har det mycket bättre där jag är nu”. Hon trodde verkligen att han ”uppenbarat” sig för henne. Verkligen en tröst för henne. Hon såg även änglarna ”ovan där” som kom med budskap. ”Dessa äro de som kommit ur den stora bedrövelsen, och som  har tvagit sina kläder vita  i lammets blod”.

Det var fullt kaos i Edits liv. Det fanns vänner som ville hjälpa, men underligt nog också sådana (kvinnor) som sade, ”hon har varit så högfärdig när hon satt där i kärran bredvid Magnus, nu får hon visa vad hon går för”. Underligt att krig gör folk så  känslolösa och hatiska. Hon var iakttagen från alla håll. Även utnyttjad av vissa personer i sin omgivning. När hon upptäckte sin egendom hos grannen så var hans ursäkt, ”jag har bara lånat, jag tänkte nog föra tillbaka”. Han hade gått in i ett av husen när hon var borta och ”lånat”. Det var inte enda gången som hon utsattes för olika former av trakasserier.

Magnus bästa vän och jaktkamrat Viktor Thors erbjöd sig att sommaren 1940 eller 41 att åka iväg till den del av landet som nu var tillgängligt för att  gräva och söka efter gravar. Han hade kamera med sig och hela resan är dokumenterad, Edit fick nu se  bilder på platsen där Magnus stupat. De fann nog gravar, men ingen Magnus. 

Så kom fortsättningskriget. Det blev hårda tider för alla. Det som hänt Edit gjorde henne starkare, som människa. Hon föstod nu att det är på henne det beror om flickorna skall få ett drägligt liv. Det unga prisbelönta stoet måste till hennes stora sorg överlåtas åt Magnus bror, med villkor att om Magnus kommer tillbaka levande så skall stoet och fölet lämnas tillbaka. Det var en olyckshändese som bidrog till det drastiska arrangemanget.

Följande hände vintern -41. Edit var på väg hemåt från en färd från Oravais kyrkby. Hästen blev rädd av någon anledning och satte i sken. Vid en åbro slog ”kibickan” i järnbalkarna, fimmelstängerna gick av och Edit föll ner i ån, som tack och lov var tillfrusen. Hästen satte ensam iväg hemåt (4 km), i fullt sken. Byborna förstod att något hänt, och satte igång att leta. Edit som varit  avsvimmad hade vaknat och kravlat sig upp ur åkanten. Det kunde ha gått riktigt illa och flickorna kunde ha lämnat alldeles ensamma utan föräldrar, det ansåg Magnus bröder, därav arrangemanget med stoet Lea.

Men nu måste  Edit skaffa sig en ny häst. Hon köpte då  ”krigsveteranen” Putte, som på grund av att han var ”skotträdd” måste hemförlovas. Men där hade hon också otur. Följande sommar hade Putte tagit sig ut  ur hagen, hälsat på en annan häst och blivit sparkad så ett knä på bakbenet krossades. Edit visste inte hur stor skada det var, men när någon dag hade gått tillkallades veterinär som konstaterde att benet var både krossat och infekterat. Veterinären som hade rykte om sig att vara barsk och ”läst lagen” för bönderna kom för att inspektera situationen. Nu var måttet rågat för Edit. Hon grät strida tårar och var utom sig av sorg. Jag kommer mycket väl ihåg den resliga veterinären. Han hette Jan Hård av Segerstad. Jag kommer ihåg hur han tog Edits händer och sade , ”inte skall du gråta, du  har ju tre fina barn att leva för, jag skall se till att din häst blir bra, men det fordrar stor arbetsinsats av dej, men gör som jag ordinerar, och Putte blir nog frisk”. Han tillade ”du behöver inte betala något för mina besök”. Vi barn följde intresserat med hur veterinären arbetade, det var spännande varje gång han kom till gården.

Att få Putte frisk var ganska riskabelt för Edit. En slang opererades in i knäet och den skulle spolas två  gånger per dag. Putte var nu så utmattad (han kunde inte lägga sig) så när hon stöttade honom på ena sidan (vid rengöringen) så lade han hela sin tyngd på henne. Hon kunde ha lämnat under hästen om han ramlat ihop. 2-3 gånger per dag skulle han ut och motioneras. Hästen som hade ont, blev ”bitsk” och svårhanterlig. Nu kom sanitetslottans kunskaper till nytta. Putte blev frisk och levde till hög ålder.

Slut på väntan

Det var nu augusti 1943. Edit hade skaffat sig en telefon något år tidigare. Den kom till nytta också för  byborna, det fanns inte så många telefoner på nära håll, så Edits hem blev ”telefoncentral” . Vi flickor gick med telfonbud till grannar och vänner.

Nu kom ett speciellt samtal som hon  väntat på i två och ett halvt år. Magnus ”grav” hade hittats. Kistan (lådan) var på väg hem till Österbotten. Med hjälp av ”dödsbrickan” kunde han identifieras. Edit ville att han skulle komma hem till sin gård, därav kom det sig att Magnus fördes till hemmet och placerades i ”boden”. En kistkläderska tillkallades och ”lådan” fick en uppsnyggning liknande det som var brukligt för kistor i trakten.

Men var det verkligen Magnus? Edit var tvivlande efter allt hon gått igenom. Magnus bröder öppnade kistan, men ville inte låta Edit se vad som fanns där. ”Det är ingenting för en kvinna att se” var deras resonemang. Edit blev upprörd. Då kom goda vännen Viktor till hjälp. ”Om du verkligen vill se Magnus så kommer jag och öppnar kistan åt dej”. Så skedde och Edit kunde se och känna igen ”hårfästet” och färgen på håret som hon så väl kände. Nu var hon säker, det var han som låg där.  Hon bara måste se, för att kunna tro, men det var en påfrestande upplevelse. Kvarlevorna låg i en pappersäck, som Viktor öppnade med en kniv som han hade med sig. Flickorna var nu 10-14 år gamla Vi såg ju kistan , men aldrig vad som fanns där inuti.

En hederlig begravning skulle han få. Trots att det var brist på allt så kunde Edit, tack vare att hon var bonde, bjuda på både mat och dryck efter bygdens sed. Byns folk hjälpte till på olika sätt. Ungdomsföreningen, Marthorna och Lottorna hjälptes åt att göra begravningen till minnesvärd hedersbetygelse för ”bygdens son”. 

Livet går vidare

Edit som hade ett starkt socialt engagemang månade om de som hade det knapert. Vid den här tiden fanns det ingen folkpension, och många äldre hade svårt att klara sig. Edit delade med sig av vad som fanns på gården.Till jul, påsk och andra högtider förde hon mjölk till några gamla kvinnor, och även bröd när hon bakat.

Tack vare systerns vuxna barn fick Edit den hjälp hon beövde i de så kallade andtiderna. Vårsådd, höbärgning och skördetid.

Så kom det order från landets ledning om arbetsplikt för alla vuxna män. Det innebar bland annat att i gårdar där det fanns flera vuxna män, som av någon anledning inte var vid fronten, så måste de hjälpa till där arbetskraft behövdes. I byn fanns det några av dessa män. En av dem kom till Edit och begärde att få komma som hjälpare till hennes gård. Han bodde tillsammans med sin bror och syster och ville inte bli kommenderad långt bort från byn. Året var 1944 när han blev arbetshjälp åt Edit . Han hette Oskar, var ”gammal ungkarl”, affärsman och slaktare. Verbalt skicklig och övertygande, han  lade sin tjocka plånbok på skåpet när han gick ut på arbete, så att vi kunde se hur rik han var.

Vad som hände där på åkrar, ängar och lador vet jag inte, men plötsligt blev det förlovning, och kort därefter äktenskap. Edit väntade barn, och att vara ogift mor var inte att tänka på. Vi barn fick inget veta på förhand, men Oskar visade sig från sin allra bästa sida gentemot oss flickor. Så i början på juni  1945 födde Edit, då 42 år gammal en son. Hon hade alltid önskat en son så han var välkommen. Även hennes flickor var förtjusta i en lillebror. Han blev deras ”skötebarn”.

Bakslag

Så plötsligt visade äkta maken en sida hon inte kände till. Svartsjuka. Först mot Edits flickor, som kom emellan makarna, och  så småningom även mot den egna sonen. Nu börjar Edit förstå att hon gjort ett stort misstag, men nu var det för sent. För en gammal ungkarl som aldrig behövt ha ansvar för någon annan än sig själv fanns det  nu plötslgt tre tonårsflickor och en baby som han skulle leva tillsammans med. Han var affärsman inte jordbrukare. Det blev en turbulent tid för Edit. Hon jämförde den nye maken med Magnus och den livsstil de båda hade haft . Det var otänkbart att någon skulle kunna ersätta Magnus. Det blev slitningar i hemmet.

Hårda duster utspelades, för det  mesta verbalt, men upprörande för de inblandade. Edit uppmanade flickorna med orden ”tala inte om för någon hur vi har det hemma, så här ska inte ett hem vara”. Hon skämdes för att hon gått i fällan och ville att byn inte skulle veta hur läget var. Men det gick inte att hålla hemligt. Genom sina handlingar kunde folk se hur Edits flickor redan som barn fick arbeta med jordbruket som fullvuxet folk. Edit visste ”styrkorna” hos sina barn, så den äldsta flickan (liten och späd) sändes till samskolan i Vasa i god tid före nya äktenskapet. Mellanflickan (undertecknad) hade gott humör och var verbal (kunde försvara sig) medan lillflickan som alltid varit ”mammas flicka” och ville sitta i mammas famn stannade nära sin mor. Det blev mellanflickan Inga som fick ta ansvaret som arbetspartner åt sin styvfar, Siri blev ”barnflicka”. Edit tyckte nog att det var tungt för en 13 årig flicka att hugga i skogen och gräva diken, men vad kunde hon göra. Men god och näringsrik mat skulla arbetsfolket ha, det var viktigt för Edit att maten var smaklig och tillräcklig. Lite uppmuntran fick flickorna också. En sådan dag var  sommaren 1949 när hon cyklade 10 km till en butik för att köpa de åtråvärda nylonstrumporna (glasnylon) åt sina döttrar. Nog blev mottagarna glada.

Sedan Magnus stupat hade Edit arbetat med tungt kroppsarbete, det  hörde ju till jordbrukaryrket. Nu sade kroppen ifrån. Edit var nu 50 år. Hon fick svår värk och ömma leder, och blev mycket svårt sjuk. Reumatism och ledgångsinflamation var diagnosen.  Sjukdomen förvärrades  och efter två år kunde Edit varken gå eller äta själv.

Nu gick det inte längre att tiga och tåla och arbeta. När hon fyllt 54 år fick hon plats på reumasjukhuset i Heinola, hon var då  helt utslagen. Med rätt behandling, sin viljestyrka och med tanke på  sonen ensam hemma som for illa så kunde hon ”stå på fötter igen” efter ett halvt års behandling.

Döttrarna hade gift sig och flyttat från hemmet. Sonen gifte sig och blev ny bonde på hemmanet . Edit fick bo kvar i gården och hjälpte den nya generationen  som växte upp,  så gott hon kunde.  Hälsan var inte den bästa, men genom de guldinjektioner hon fick på Vasa centralsjukhus med jämna mellanrum kunde hon leva och bo hemma. Över 10 år fick hon guldinjektioner regelbundet. Läkaren sade att ingen annan av hans patienter klarat av så mycket guld i sitt blod så länge som hon. Edits liv var tufft, men hon klagade aldrig, varken över sin sjukdom eller sin situation som inte var så glädjefylld.

Hösten 1981 försämrades Edits hälsa, hon var nu 77 år. Hon kunde inte längre bo hemma. Maken hade dött några år tidigare. Edit var till sin natur gladlynt, och sjöng ofta.  Ännu på sjukhuset sjöng hon för sin medpatient som hette Anna, sången hon sjungit som ung, ”Lilla vackra Anna”. Anledningen varför hon kom in till sjukhuset var överdosering av smärtstillande medicin under flera veckors tid. Efter avgiftningen överfördes hon så till bäddavdelning i Oravais.

Epilog

Nu mådde Edit ganska bra. Yngsta dottern Siri som bodde i Sverige och varit ”mammas flicka”  besökte Finland en månad varje sommar. Vårvintern 1982 skrev hon brev till Edit att hon kommer till Finland före sommaren i år. Hon oroades av att något skulle hända mor Edit och att hon inte skulle leva till sommaren. Vi intygade henne att Edit nu mår bra, och är på gott humör, hon kommer att leva länge än. Men nej Siri måste bara komma.”Tänk om det händer mamma något och jag inte skulle hinna träffa henne”.

Hon ordnade tjänsteledigt och kom till Vasa en fredagkväll. Hon övernattade hos sin syster  i Vasa (undertecknad). Nu råkade det sej så att systern som var körsångare hade en konsert på fredagkvällen och inbjöd sin syster till konserten, med löfte att ”vi far till mamma tidigt i morgon bitti”. Sagt och gjort, hon kom med på konserten.

Följande morgon när vi stod klara för att besöka Edit och tar på oss kapporna ringer telefonen. Det är från bäddavdelningen I Oravais. ”Vi har tråkiga nyheter åt er, er mamma dog för en timme sedan.” Döm om vår bestötning. Hur kunde något sådant hända och utan varsel? Stackars Siri som kommit lång väg enkom för att hälsa på Edit. Hon blev helt förtvivlad och ångerfull. ”Varför for jag inte i går?”

Ja varför? Jag tror att det var ödet som ingrep. Edit var så förändrad efter sjukhusvistelsen och

avgiftningen så det hade inte varit ”hälsosamt” för Siris egen känsliga person att se förfallet.

Vad hade hänt? Personalen hade varit in med morgongröten som Edit åt med god aptit. ”Bästa gröten jag ätit på länge” tyckte Edit. De var gudstjänst i sällskapsrummet och när de skulle hämta Edit 10 minuter senare  var det redan för sent. Blodstörtning var orsaken. Vi visste att hon fått mycket guld och övriga mediciner i sin kropp under många, många  år, och nu gav blodkärlen upp. Ett blodkärl i matstrupen hade brustit. Vi ombads att inte komma dit förrän senare på dagen när de städat upp, så Siri fick aldrig ta ett ordentligt avsked av sin älskade mamma.

Mor Edits ord som hon ofta upprepade de sista åren var:

Tankar, tankar otaliga tankar sägen var kasten i ankar

barn av en sällare värld finns det ett mål för er färd?

Med denna berättelse vill jag hedra och ära min mor Edit, som trots krigets hårda lott, en svår sjukdom och andra misslyckanden ändå aldrig klagade.

Frid över hennes minne.  




Helena Mathilda Alakorva – uudisraivaajan tytär

Mummoni perhe muutti Kittilän Kaukosen kylästä aluksi Sodankylän Kierinkiin, sieltä Sodankylän Unarin Uimaniemeen. Unarissa syntyi perheeseen tyttölapsi, jolle annettiin nimeksi Helena Matilda. Isä Michael Ranta osti sieltä talon Marttiini (nykyään Martin), sitten hän muutti Sodankylän Seitajärvelle, joka siihen aikaan kulki virallisesti nimellä Sodankylän Sompion kylä. Hän osti siellä Arajärvi-nimisen maatilan.

Helena Matildan isä perheineen oli kylän ensimmäinen todella rohkea uudisraivaaja, kylän ainoan talon omistaja. Perheen sukunimeksi tuli Arajärvi. Kylän kauneus ilmeisesti viehätti 1800-luvulla Helena Matildan vanhempia. Maatilan sijainti on kahden järven, Seita- ja Arajärven välissä.

Helena Matildan isä Ranta-Mikko oli Kittilästä lähtöisin. Hänen puolisonsa Brita oli syntynyt Kittilän Alakylässä. Kirjailija G. A. Andersson kertoo tavanneensa 1886 Arajärvellä 76-vuotiaan Mikko Arajärven, joka oli on esitellyt kirjailijavieraalle saamelaisten aikaisia pakopirttejä vihavenäläisten tunkeutuessa 1700-luvulla muinaisten arajärveläisten asuinpaikoille.

Norjaan töihin kalastusalukselle

Vuonna 1859 vain 14-vuotias Johan (Juhani) Värriö hiihti aikuisten eli ”raavaitten” miesten perässä Sodankylästä nälkäisenä sekä pitkän hiihtomatkan uuvuttamana Norjan Pykeijaa (kirjoittajan olettamus, ei tarkkaa tietoa paikkakunnasta) kohti. Aina välillä joutuivat aikuiset hiihtäjät odottamaan tätä sisukasta poikaa, Sodankylän Keminkylässä huutolaispoikana ollutta Juhoa tämän lepotaukojen vuoksi.  

Pykeijaan matkasi myös nuori 17-vuotias talon tytär Helena Matilda Arajärvi vuonna 1873. Kalanpyyntialuksella tehtiin ahkerasti työtä ankarissa olosuhteissa. Siellä Helena Matilda työskenteli monien muiden suomalaisten tapaan hankkien rahaa itselleen. Norjalaiset antoivat suomalaisille työntekijöilleen myös paikan laivassa asua ja nukkua.

Helena Matilda tutustui kalastajalaivalla 11 vuotta vanhempaan Juhani Wärriöön. Nuorten rakkaus syttyi, pari meni laivalla kihloihin. He päättivät palata takaisin Suomeen ja solmia avioliiton.

Sodankylän seurakunnan arkisto kertoo: Vihityt: Itsellinen, nuori mies Juhani Wärriö Keminkylästä ja talon tytär Helena Mathilda Arajärvi Sodankylän Sompion kylästä vihittiin avioliittoon 25.12.1880. Vihkimisen toimitti Sodankylän kirkkoherra Samuel Porthan. Nuoret menivät ilmeisesti joulumarkkinoille ja samalla käytiin vihillä! Helena Matilda oli tuolloin 24-vuotias.

Nuori aviopari tuli kävellen ostamansa lehmän kanssa Värriön kylästä (nykyään kylä kuuluu Savukosken kuntaan) suuntana pieni Korvasen kylä Sodankylän pitäjän pohjoisosassa. Helena Matildasta tuli maatilan emäntä ja suuren lapsiperheen kasvattaja.

Korvasessa löytyi paikka pysyvän kodin perustamiselle

Nuori pari asettui lehmänsä kanssa Korvasen kylään, jossa oli iso maatila myytävänä. Se oli joutunut valtion omistukseen maksamattomien verovelkojen vuoksi. Helena Matilda on kertonut myöhemmin lapsilleen yli 2200 hehtaaria käsittävän tilan ostohinnaksi ”samansuuruisen summan kuin mitä hänen vihkisormuksensa maksoi”. Kun nuori pari osti talon vuonna 1884, heidän sukunimensä muuttui maatilan nimen mukaan Alakorvaksi.

Vanhassa pärekattoisessa Alakorvan asuinrakennuksessa oli pirtti ja tupa sekä hyvin pitkä käytävä. Onnellisesti solmitun avioliiton ensimmäinen lapsi syntyi perheeseen vuonna 1883, ja hän sai nimekseen Maria Elina. Äiti Helena Matilda Alakorva, jota Tiltaksi kutsuttiin, oli 27-vuotias.

Lapsia Tiltan ja Juhon – Junnuksi kutsutun – perheeseen syntyi yhteensä yhdeksän. Kolmantena lapsena joulun aatonaattona vuonna 1887 syntynyt Brita Jemina jaksoi elää vain vajaa kolme kuukautta. Se aiheutti 31-vuotiaalle äidille suurta surua. Tilta ja Junnu saivat 1883–1900-välisenä aikana Brita Jeminan lisäksi vielä kaksi poikaa ja kuusi tyttöä. Jokainen perheen kahdeksasta lapsesta solmi avioliiton. Monet heistä saavuttivat hyvin korkean iän.

Tilta Alakorvan synnytti 44-vuotiaana identtiset kaksoistytöt, jotka varmaan kaikkien vuosien uurastuksien ja maatilan raskaiden jokapäiväisten vaativien töiden lisäksi tuottivat pieninä vauvoina melkoisen suuren lisätyötaakan ahkeraakin ahkerammalle äidille. Suuressa perheessä kasvoi kaksoistytöistä hyväntuulisia ja aina hymyileviä tulevien perheiden äitejä. Minulla on ollut monta kertaa vaikea erottaa, kumpi näistä sisaruksia, tädeistäni on Lyyti- ja kumpi Senja-täti.

Naiset ja lapset hoitivat kotityöt miesten ollessa poro- ja heinätöissä

Ruokaa talossa oli omasta takaa, jopa myyntiin saakka. Alakorvan talon isäntä, ukkini Juho, valittiin Sodankylän pitäjän kunnallisiin luottamushommiin, ainakin vuosiksi 1908–1910. Suuren maatilan emäntä joutui lapsiensa ja kotiapulaisten, ”piikojen”, kanssa olemaan paljon ilman aviomiestään myös aviomiehen kunnallisten vastuunalaisten kokouksien vuoksi. Kun matka Sodankylän kirkolle kesti jokireittejä pitkin pari kolme päivää, kului kirkonkylän reissulla esimerkiksi joissakin tärkeissä veronmaksamisasioissa lähes viikon verran.

Porometsissä ollessaan perheen isä oli viikkokaupalla porojen etsinnöissä, poroerotuksissa ja porojen vasottamistöissä. Naisten huolena oli varustaa metsiin töihin menneille miehille viikon eväät miesten uurastaessa metsissä. Miesten poissaolon aikana vaati talon kaikki muut työt naisväen käsiä ja paljon voimia pitää taloutta toimimassa.

Samoin kesäisin mentiin Luirojoen luonnonniityille viikatteet ja haravat mukana työkaluina, jokiveneet kulkuneuvoina. Lehmät ja hevoset tarvitsivat pitkien talvien ajaksi heinää. Lyhyen kesäkauden aikana niittyladot saatiin täyteen tuoksuvaa kuivattua heinää – ellei niittosarkojen heiniä jouduttu paikan päällä haasioimaan sadekesän niin vaatiessa. Kesäisissä niittohommissa talon miesväki viipyi ainakin maanantaista lauantaihin saakka.

Talon uuden puolen rakentaminen ja – kylän kaunistus – tuulimylly

Tilta Alakorvan perheessä lasten lukumäärän ohella kasvoi myös navetassa lehmien lukumäärä, hevonen ilmestyi talliin ja poroluku alkoi suureta. Tarvittiin lisää elintilaa ja asuinhuoneita.

Puuseppä Saarela oli Pohjanmaalla tunnettu ammattilainen. Kun uuden talon hirret oli pihapiirissä (pihaa sanottiin kartanoksi) sahattu, tilattiin rakennuksen suunnittelijaksi ja työnjohtajaksi kokenut ja tunnustettu Saarela.

Kun rakennus sitten koko komeudessaan valmistui vuonna 1913, kysyivät naapurit ja kylään osuneet kulkijat, mistä syystä talossa pitää olla noin komea lasikuisti. Junnu oli vastannut kyselijöille: ”Kun nuoret miehet tulevat kylään, talon kuisti on heille osoitteena, mistä talosta löytyvät nuoret naimaiässä olevat kauniit tummat tyttäret mahdollisiksi aviovaimoiksi.”

Ja kyllä kuisti vetikin puoleensa. Kaikki kuusi tyttöä purjehtivat avioliiton satamaan. Alakorvan (Junnulan) tyttäristä neljä solmi avioliiton 20-22-vuotiaina, yksi tytöistä oli 24-vuotias, ja yksi 28-vuotias. Tiltan ja Junnun pojista nuorempi solmi avioliiton 29-vuotiaana ja vanhempi poika isäni Eemeli (Junnulan Eemeli) ollessaan jo reilusti vanhapoika eli 36-vuotiaana.

Kun Junnu Alakorva huomasi taitavan Saarelan olevan oikea ammattilainen, päätti hän yhdessä tyttärensä Lyydian aviomiehen isän, Alakorvan talon naapurin isännän Matti Korvan kanssa rakentaa kylän keskelle tärkeän rakennuksen, tuulimyllyn. Tarvitsivathan kyläläiset jauhoja elämiseen eikä myllyn vuoksi tarvinnut enää matkustaa erämaakylästä jonnekin kauas suurempiin maalaiskyliin. Punainen tuulimylly valkoisine koristeineen seisoi kylän keskellä vuodesta 1913 alkaen.

Tuulimylly oli niin kaunis kylän ”nähtävyys”, että entiset aseveljemme, joista tuli Lapin sodassa vihollisiamme, jättivät myllyn kylän keskelle tuhoamatta. Kaikki muut rakennukset poltettiin. Vain savupiiput törröttivät keväällä 1945 palattuamme evakosta kotiimme. Onneksi sitä hävityksen kauhistusta ei suuren ja arvokkaan elämäntyönsä Korvasessa uurastanut mummoni tarvinnut enää kokea – kaiken muun sodan kauhujen lisäksi.

Rakennusten pärekatot syttyvät helposti palamaan pienestäkin tulikipinästä

Talon uuden puolen rakennukseenkin tehtiin pärekatto. Jos olivat vanhan asuinrakennuksen katolle johtavat tikapuut vahvat, sai uusi rakennus sekä pirtin että salin puolelle tukevaakin tukevammat tikapuut. Talon emäntä Tilta piti huolen, että vesiämpäri toisessa kädessä kiivettiin katolle, kun talossa pirttien uuneissa paistettiin leipää ja muita herkkuja.

Varsinkin kesäaikaan päre kuumentui auringossa. Se oli vaarallinen sytyke savupiipusta lentäville kipinöille. Pärekatot kasteltiin perusteellisesti Tilta emännän kontrollin alla. Tikapuut – täysi vesiämpärisysteemi piti tulipalot loitolla.

Mummon kertomaa: miten oli siihen aikaan vaikeaa, kun valolähteenä oli kuiva pitkä päre, hän sanoi. Hän opetti jo hyvin varhaisessa vaiheessa, taaperoiässä, lapsilleen miten pitää tarkkailla ja varoa palavaa pärettä, ettei vain syttyisi tulipalo. Pirtin avotakassa (takka tunnettiin sanalla ”piisi”) puut paloivat iloisesti ja loivat valoa, ihrakynttilät auttoivat keittiössä. Mutta päre toimi valona saunassa, navetassa ja tallissa.

Keväällä auringon jo antaessa riittävästi valoa, talossa alkoi suuri kevätsiivous: hirsiseinien pesut ja koko huushollin suursiivoukset. Hyvinä puhdistusluutina toimivat varsinkin pirttien puuhirsiseinien puhdistuksessa vihreälehtiset katajaluudat.

Sitten koitti valolähteen suhteen suuri mullistus: taloon ostettiin 1900-luvun alkupuolella petroolilamppuja ja -lyhtyjä. Öljylamput toimivat sisätilojen valona, lyhdyt olivat ahkerassa käytössä ulko- ja navettatöissä. Se valokeksintö toi Junnulan talon suurelle perheelle aikamoisen helpotuksen.

Voita oli talon ruokapöydässä vain sunnuntaisin

Isoäiti muisteli aikaa, jolloin lapset olivat pieniä ja rahaa piti hankkia elämisen moninaisiin tarpeisiin. Vaikka porojen lukumäärä kasvoi, ja metsä antoi linturiistaa eli monenlaista lihaa oli kotona tarjolla yllin kyllin, kalaa pyydettiin kylän ympärillä virtaavasta Luirojoesta, maitoa tuli omasta navetasta, mutta rahaakin tarvittiin. Sekä perunaa että voita jouduttiin myymään ulkopuolisille ostajille.

Voikaravaani Norjaan oli yleistä. Kuljetukset suuntautuivat yksinomaan Pohjois-Norjaan. Alakorvan talon ruokapöydässä voita oli sekä omalle väelle että työmiehille tarjolla vain sunnuntaisin ja juhla-aikoina. Kunnes sitten koittivat suuret Lapin savotat, ja ruokaa ja heinää tultiin hakemaan suoraan talon pihapiiristä. Mutta se tapahtui siihen aikaan, kun isovanhempani olivat tilansa jo luovuttaneet pojillensa.

Kun Juho Alakorva oli 69-vuotias ja Helena Matilda 58-vuotias, he päättivät luopua tilan omistuksesta. Näin perheen molemmat pojat saivat vuonna 1914 omistukseensa koko maatilan, ja heidän vanhempansa siirtyivät eläkeläisiksi. Isäni Eemeli oli siihen aikaan 29-vuotias ja setäni Hannes 23-vuotias.

Olettamukseni on, että suurin ja vaikein maatilanhoidossa oli ennen kaikkea poronhoito, josta syystä – kenties – koko tila luovutettiin nuoremman miespolven harteille. Ehkäpä ne kunnan luottamushommatkin alkoivat viedä osan Junnu-ukin ajasta eikä porometsille viikkokausia kestäviin hakuhommiin enää tahtonut riittää aikaakaan. Juho (Junnu) Alakorva kuoli 2.2.1921. Hän oli kuollessaan 75-vuotias.

Mummolle oma kamari

Vanhan puolen pitkän käytävään isäni rakensi Tilta äidilleen oman hellahuoneen, jossa hänellä oli oma rauha ja oma itsenäisyys. Huoneeseen johti sisäkäytävästä kaksi porrasaskelmaa ja se oli korotettu eteislattian korkeudesta, ehkä paremman lämpöeristyksen vuoksi? Ikkunasta näkyi lavealle perunamaalle sekä Luirojoen niemeen, joka teki melkein U-käännöksen virraten Alakorvan talon rantaa kohti. Ranta oli meille lapsille mieluinen uimaranta ja aikuisille perheen naisille oivallinen pyykkipaikka kirkasvetisen hiekkapohjaisen virtaavan joen äärellä.

Pienen 10-12 taloa käsittävän kylän talot oli rakennettu siten, että jokaisella talolla oli oma joenrantansa, pyykki- ja veneranta. Omasta rannasta lähdettiin kokemaan verkkoja, odottaen hyvää kalasaalista tarjottavaksi ruokapöytään. Ja monet kerrat kalaa tulikin. Lähtö heinäntekoon veneillä oli oikea suurtapahtuma.

Koska Luirojoki tulvi keväisin, olivat kylän vanhimmat asukkaat osanneet rakentaa asuinpaikkojensa rakennusrykelmät siten, ettei tulva yltänyt talojen ulkorakennuksiin, esimerkiksi aittaan, varastoihin tai navettaan saakka. Lapsuudenkodissani suurinkin kevättulva pysähtyi kaksikerroksisen punaiseksi maalatun vilja-aitan taakse eikä pihan ympärillä olevilla rakennuksilla ollut mitään vaaraa.

Kaksivärinen kevyt käyrä piippu – naisten piippu

Mummo poltti käyrävartista piippua, jossa oli kaksi väriä eli piippu oli mustaruskea. Kun kysyin häneltä, miksi hänellä on noin kaunis pieni kevyt kaksivärinen piippu, vastasi hän: ”Tämä on naisten piippu.” Lääkäri oli suositellut tupakkaa, sillä se esti rintataudin. Tupakka kuului siis lääkkeisiin.

Hänen pukeutumisensa osalta muistan pitkän hameen ja puseron eli ”röijyn”. Hameessa kuului olla aina kaksi suurta taskua. Toisessa taskussa oli piippu ja tupakkavehkeet, toisessa oman kamarinsa, mummonkamarin, iso avain.

Mummolla kaksi omaa kamaria

Kun olin pieni, ei isoäitini asunut meidän perheemme luona. Hänellä oli kuitenkin kaksi kamaria, joiden nimet olivat vanhan puolen mummonkamari ja uuden puolen mummonkamari. Kuljin taas kerran äitini kintereillä – kuten tapanani oli – ja kysyin, mistä syystä mummolla on kaksi kamaria. Äiti kertoi hänellä – vanhempi sisareni sanoo hänen nuoruutensa aikana 1920-luvulla perheemme puhuneen mummusta – olevan kaksi kamaria siitä syystä, koska hän palatessa kotiin saa itse valita, missä huoneessa hän haluaa asua.

Niinpä koitti sekin aika, jolloin pääsin mummoa katsomaan tätini Senjan perheen taloon. Matkaa sinne oli ehkä pari kilometriä. Hän oli tyttärensä pieniä poikia hoitamassa. Siksi isoäiti ei asunut meillä. Olin ehkä viisi vuotta vanha, kun naapuritalojen serkkujen kanssa sain ensimmäisen kerran (ilman äitiäni) luvan lähteä ”mummolaan”.

Vierailu tapahtui yleensä sunnuntaisin aamupäivällä. Tultuamme tätini taloon, hän istui keittiössä halkolaatikon päällä ja poltti piippua. Helena Matildan tytär, tätini Senja, 35-vuotias, oli juuri valmistamassa sunnuntaiateriaa perheellensä. Mummo sanoi heti tyttärelleen: ”Tuo lapsille juustoa (leipäjuustoa) ja kampanisuja.” Senja-täti viilletti kellariin ja makoisat herkut asetettiin korkeajalkaiseen lasiseen tarjoiluvatiin. Toiselle vadille tulivat vielä sokeririnkilät.

Mummo kyseli kuulumiset ja me neljä serkusta kilvan kerroimme kotiemme tuoreimmat kuulumiset. Talon isäntä makoili toisessa huoneessa oven ollessa auki keittiöön. Hän kysyi heti alkajaisiksi: ”Mitä prinsessoille kuuluu?” Ah, olipa se pienestä lapsiressukasta iloista kuultavaa.

Talvisin sain ihan yksin hiihtää latua pitkin isäni äidin luokse sen kahden kilometrin matkan. Kai se varoitus siitä ladulla pysymisestä oli samalla turvana, etten tieltä eksyisi.

Kun talvisodan evakuoinnin jälkeen olimme saaneet palata jälleen kotikyläämme, näin eräänä keväisenä päivänä 83-vuotiaan mummoni kävelevän lähimmästä naapuritalostamme, hänen tyttärensä talosta, keppi kädessä ja hyvin käyrässä. Hän meni varmanoloisena suoraan vanhan puolen taloomme. Menin hänen perässään, 9-vuotias utelias tyttö. Hän avasi vihdoin sen salaperäisen lukossa olleen kamarinsa oven avaimellaan. Ja ah, olin päässyt näkemään hänen huoneensa, jota olin kovin pitkään odottanut. Mummo tuli kotiin! Minkälaiset tapetit siellä olivatkaan: täynnä mielenkiintoista luettavaa! Vanhojen sanomalehtien sivut olivat huoneen tapetteina katosta lattiaan.

Isosiskoni oli jo siivonnut ja tuulettanut huoneen. Kukkamaljakko oli mummoa toivottamassa tervetulleeksi. Kun hän pani piippunsa palamaan, aloin lukea ”mielenkiintoisia ikivanhoja tapetteja” enkä malttanut lopettaa tietoseikkailuani. Hän antoi minulle astiapyyheliinan alla olevasta sokeritopasta sokerisaksilla leikkaamansa sokeripalan ja sanoi haluavansa levätä. Minun oli jätettävä se lukuhomma kesken.

Kun postiauto tuli iltapäivällä pihallemme tuomaan postia ja äiti, kylän postinhoitajana, oli saanut lajitelluksi saapuneet postilähetykset oikeisiin osoitteisiin, antoi äitini minulle ja pikku siskolleni tehtävän mummon nimellä tulleen Lapin Kansa-lehden viemisen hänelle hänen omaan nimikkohuoneeseensa. Mikä onni! Nythän pääsin jatkamaan kamarin tapettien lukemista.

Äitini opetti meitä lapsia isoäidin luokse mentäessä: ”Muistakaa koputtaa ensin ovelle ja odottaa, että mummo vastaa.” Mummo sanoi: ”Ei tarvitse koputtaa!”

Keksin aina jotakin hommia päästäkseni siihen mielenkiintoiseen huoneeseen, sillä tapeteissa riitti lukemista, historiallisia asioita. Kerran viisas isosiskoni pyysi minua käymään siivoamassa ja pesemässä eli luuttuamassa mummon huoneen. Minä vain vitkastelin, koska tiesin hidastelun auttavan. Kun huone oli taas puhdas, menin viemään hänelle paistettua lämmintä leipäjuustoa, joka oli hänen herkkuaan. Kerroin rehellisesti, etten halunnut tulla siivoamaan. Se leipäjuuston tuominen pelasti minut pinthestä. Näin sain jatkaa tapettien kirjoituksia. Mummo monilapsisen perheen kasvattajana huomasi lapsen käytöksen. Sanoja ei tarvittu. Laiska pikku tyttö odotti helpompaa tapaa mennä jälleen hänen luokseen. Luuttuaminen oli työtä!

Yritin kuitenkin puhdistaa omaatuntoani ja kävin tyhjentämässä puolillaan olevan laskiämpärin. Halusin sittenkin olla kiltti. Täyttä laskiämpäriä en saanut äidin kiellon vuoksi kantaa. Se oli isojen ihmisten hommia. Mutta ei se lukemisen ilokaan kauan kestänyt. Isä laittoi mummonkamarin seiniin pinkopahvia. Lehdet peittyivät niiden alle.

Ellakat maistuvat parhaimmilta

Kun Junnu-ukki oli jo siirtynyt keskuudestamme pois ikuisuuteen, mummo pyysi keväisin isältäni hänelle itselleen omien perunapenkkien tekemistä samaan aikaan kun oranssinvärinen Taru-hevonen aurasi mahdottoman pitkiä ”pottupenkkejä”, joihin sitten istutettiin Lapin puikuloita ja muitakin lajeja sekä omaan talouteen että myytäväksi tarkoitettuja. Äitini piti hevosen ohjaksista kiinni ja isä ohjaili auran eli veltan varresta.

Omasta kamarinsa ikkunasta Tilta mummo katsoi perunapenkkien syntymistä. Ja hän varmaan odotti päivää, jolloin taas voi istuttaa mieluisia ellakoitaan, idätyslaatikoissa vahvat idut saaneita siemenperunoita. Arvelen hänen tunteneen käsissään pehmeän juuri kynnetyn multaisen penkin ja ajatelleen mieluisaa keväistä pellon tuoksua. Niin, kohta hän itse pääsee hyörimään tutulle perunamaalle!

Miksi hänellä piti olla ne omat perunapenkit? Syynä lienee ollut tottumus. Mummon isä eli Ranta-Mikko (Mikko Ranta) oli kerran tuonut housujensa taskussa sukulaisiltaan Kittilän Alakylästä potaatteja omalle tilalleen Sodankylän Kierinkiin. Näin hän oli ensimmäinen ihminen, joka alkoi viljellä perunoita Sodankylän pitäjässä.

Ja mitä ne Ranta-Mikon tuomat perunat olivat? Ne olivat (luultavasti) ellakat. Mummolle koko elämänsä ajan kelpasivat vain ellakat. Vanha viljelykasvi kuten nauris sai vähitellen väistyä. Mutta ellakkaa parempaa laatua toiset perunalajikkeet eivät korvanneet. Ne muut perunat eivät olleet sitä oikeaa laatua. Olihan Tilta Alakorva ilmeisesti oppinut lapsuudesta lähtien määrättyyn perunan makuun. Olettaa saattaa kyseessä olleen tämä perunalaji, joka tunnettiin nimellä ellakka. Tottumus on toinen luonto!

Lauantaiset saunomisrituaalit

Kun talon miehet olivat ensin käyneet saunassa, seurasi lapsuudessani naisten vuorot. Meillä saunaan menon muodosti neljän hengen ryhmä eli mummo, äiti, pikku sisko ja minä. Ennen kuin äiti alkoi pestä meidän lasten tukkia, äiti pyysi minua pesemään mummon selän. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin vamppu eli pesusieni kädessäni koskettaa käyrässä olevaa selkää. Kysyin, koskeeko selkään kipeästi pesusienen hankaus? Hän naurahti ja antoi luvan pestä niin kovaa kuin jaksan. Miten vapauduinkaan pelostani! Selkään ei siis koskenut kipeää.

Sodan julmuuksia

Vuoden 1944 kesällä jo lähes 88-vuotias mummo sai kuulla sodan julmuuksista, jotka koskettivat häntä läheisesti. Hän vietti lapsuutensa aina 17-ikävuoteen saakka tässä rauhallisessa kylässä, Savukosken Seitajärvellä. (Silloin vielä nimellä Sodankylän Sompion kylä.)

Seitajärven kylään saapui Neuvostopartisaanien joukko perjantaina 7.7.1944 varhaisena aamuyön hetkinä. Kello 3.30 alkaa hurja ampuminen, joka herätti koko kylän väen: vanhukset, äidit ja lapset. Aikuiset miehet olivat sodassa, rintamalla. Tuona aamuna tapettiin Arajärvi-nimisiä naisia ja pieniä lapsia yhteensä yksitoista henkilöä. Surmattuja oli yhteensä 14. Koko kylän väki oli samaa sukua. Isäni oli koko sen päivän, jolloin saimme radiosta kuulla surmantyöt, erittäin hermostunut. Hän oli shokissa. ”Kohta on meidän vuoro”, hän sanoi.

Ehti kulua vain viikko, kun perjantaina 14.7.1944 iltapäivällä auringon paistaessa isä huomasi pihalla ollessaan naapurikylämme Lokan suunnalta nousevan pilvettömälle taivaalle savua, joka vain laajeni ja tummeni. Isä huusi meille kaikille talon asukkaille: ”Lokka palaa.” Äiti soitti heti naapurikylään Vuotsoon kysyäkseen, joko siellä tiedetään asiasta. Ei tiedetty – vielä.

Sinä iltapäivänä Lokan kylässä omaan taloonsa ammuttiin Helena Matilda Alakorvan esikoistyttö, Maria Elina, 61-vuotias tätini, samoin serkkuni 13-vuotias tytär Irma, yhdessä mummonsa Elinan kanssa. Koko Lokan verilöylyssä ammuttiin kuoliaaksi 22 henkilöä. Kaikki tällaiset sodan julmat hirmuteot joutui mummo lähes 90-vuotiaana kokemaan ja kestämään. Lokkaan oli 17 kilometriä Korvasesta.

Evakuointi Korvasesta alkoi välittömästi

Ehkä jo seuraavana päivänä, joka tapauksessa kiireimmiten, tuli pihallemme ruotsalainen kuorma-auto, jossa ajajana oli ruotsalainen sotilas vapaaehtoisena meitä viemässä turvallisemmille oleskelupaikoille. Mummoni kiipesi tikapuita pitkin kuorma-auton lavalle kylän lasten ja vanhusten kanssa.

Kuorma-auto pysähtyi Korvasessa jokaisen talon pihalla keräten meidät pakoon pyrkivät lavalle. Samana päivänä iltana meidän perheemme pakolaiset (henkilökohtainen muistoni) otettiin hyvin ystävällisesti vastaan Sodankylän Syväjärven Syväjärvi-nimisessä talossa. Vastaanottajana oli ”maailman ystävällisin talonemäntä”, emäntä Syväjärvi, kaunis esiliina yllään, hymy kasvoilla ja tervetuloa-sana toivotuksena jo talon ulkoportailla, kun kuorma-auto jakeli meitä evakuoituja eri paikkoihin, Sodankylän järvikylien taloihin.

Syyskuulla 1944 jouduimme toisen kuorma-auton kyytiin suoraan Syväjärven evakkopaikasta. Nousimme taas tikapuitten avulla ylös auton lavalle. Suuntana oli Kokkolan lähettyvillä Kannus. Olihan alkamassa Lapin sota, jolloin entisistä aseveljistämme jatkosodan loppuvaiheessa tulikin ”yön yli” vihollisia. Sodan nimi muuttui Talvisodasta jatkosotaan, sitten Lapin sotaan – kaikki sodat muutaman vuoden sisällä. Niinkin voi käydä!

Lopullinen sijoituspaikka oli Välikannuksen kylä. Siellä meidät otti vastaan taas uusi isäntäväki, joka osoittautui alusta alkaen ystävälliseksi ja halusi auttaa evakuoituja. Missään evakkopaikassa emme saaneet tuntea olevamme joitakin tunkeilijoita. Hollanti-niminen talonväki löysi meille talonsa peräkamarin, jossa oli hella. Ihanteellista! Näin äiti sai alkaa heti kokata meille: mummolle, pikku siskolleni ja minulle. Ihmeen hyvin Tilta mummo kesti matkan rasitukset.

Joulun jälkeen huomasimme kuitenkin mummon voimien alkavan huomattavasti heikentyvän. Äiti soitti mummon Saima-tyttärelle kysyen neuvoja. Äiti meni Kannuksen sairaalaan. Siellä kerrottiin, että tyhjiä hoitopaikkoja kyllä löytyy. Mutta kaikki paikat olivat varattuja sodassa haavoittuville sotilaille. Niin äiti hoiti mummoa, kunnes lauantaina 13.1.1945 Nuutin päivänä aamulla äidin juuri valmistaessa hellan äärellä aamiaisruokaa mummo henkäisi syvään. Viimeisen henkäyksensä. Hänen pitkä työntäyteinen ja vastuullisesti suuresta perheestään huolehtinut elämänsä päättyi omassa evakkovuoteessaan.     

Vuonna 1945 edesmennyt mummoni ei onneksi nähnyt kauheaa Lapin sodan tuhoa, jolloin hänen perheensä kotitalo ja kaikki muut Korvasen kylän talot oli tuhottu perin pohjin.

Kylä rakennettiin sodan jälkeisinä vuosina uudelleen. Mutta vuonna 1967 tuli kyläläisille taas pakkomuutto, uusi ”evakuointi”. Korvaseen laskettiin virtaamaan suuret vesimassat, jolloin kylä peittyi veteen. Lokan allas alkoi varastoida vettä Suomen sähkövoimalaitosten tarpeisiin. Kylän yllä alkoivatkin liikennöidä veneet ja yhteen aikaan jopa matkailijoiden kuljetukseen ostettu järvilaiva.




Aini Kuukasjärvi – ahkera puurtaja, maatalon emäntä

”Mitä sitä höpöä”, oli anopillani, Ainilla, tapana sanoa, kun jokin asia ei hänen mielestään ollut tärkeä. Niin hän olisi varmaan sanonut, jos hänelle olisi kerrottu, että hänen elämästään kirjoitettaisiin pienoiselämäkertaa. Ei siksi, että hän olisi ollut tyytymätön elettyyn elämäänsä tai aikaansaannoksiinsa, vaan siksi, että hän ei halunnut koskaan vaatimattomana ihmisenä tehdä itsestään tai tekemisistään mitään numeroa.

Hän pysytteli mieluummin hiljaisena taustalla. Elämän haasteet ovat usein vaatineet suuria ponnisteluja, mutta niistä Aini ei ole lannistunut, vaan on rohkeasti mennyt eteenpäin ja käyttänyt maalaisjärkeä arjen sujumisessa. Suuren perheen äitinä hän huomioi jokaisen lapsensa yksilönä. Ainin lämminsydämisyys heijastui myös muihin läheisiin.

Aini Kuukasjärven elämänkulku noudatteli melko tyypillisesti 1900-luvun alkupuolen syrjäkylän tyttären elämää: Nuorena avioituminen samalta seudulta olevan pojan kanssa ja sitä myöten perheen perustaminen. Lasten kasvattaminen sekä maatalon töiden tekeminen olivat hänen elämässään keskeisellä sijalla. Käsityöt olivat hänelle sekä ajankulua että mielenkiinnon kohde. Hänen tekemänsä monet taidokkaat virkkaustyöt ovat edelleen ilahduttamassa jälkipolvien kodeissa.

Aini Kuukasjärvi ei ollut elämänsä aikana henkilökohtaisesti yhteiskunnallinen vaikuttaja, mutta mielestäni hän on välillisesti ollut sitä jälkikasvunsa kautta. Hän huolehti aikoinaan nykyisen mittapuun mukaan alkeellisissa oloissakin eläneen perheen hyvinvoinnista ja tuki lapsiaan heidän valinnoissaan.

Vaikka olosuhteet koulunkäyntiin olivat pitkien etäisyyksien vuoksi toisinaan vaikeat, äiti kannusti lahjakkaita lapsiaan koulutielle ja opiskelemaan. Siitä osoituksena on esimerkiksi se, että perheen vanhin poika, vuonna 1934 syntynyt Jorma, on Sarakylän ensimmäinen ylioppilas. Keskikoulun ja lukion hän kävi Raudaskylässä sekä jatkoi opiskelujaan Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä. Myös moni muu perheen lapsista on opiskellut pitkälle ja työskennellyt sekä työskentelee edelleen yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä.

Lapsuusaika maalaistalossa

Aini Katariina syntyi  vuonna 1912 Pudasjärvellä Sarakylässä Rytingin talossa Rytinkijärven rannalla. Hänen isänsä oli maanviljelijä, josta käytettiin tuohon aikaan nimitystä tilallinen. Rytinki kuuluu Sarakylän kantatiloihin. Se on perimätiedon mukaan alueen vanhin talo. Asiakirjojen perusteella asutusta tuolla alueella olisi ollut jo 1500-luvun lopulta lähtien, mutta talon asukkaat ovat vaihtuneet määräajoin. Perintötilaksi se on lunastettu 1871 ja on sen jälkeen ollut saman suvun hallinnassa.

Ainin syntymäperheessä oli yhteensä 11 lasta. Aini oli lapsista keskimmäisiä. Kaksi perheen vanhimmasta päästä olleista lapsista oli kuollut pienenä todennäköisesti vuosisadan alkupuolella raivonneisiin kulkutauteihin.

Rytingin talo toimi 1900-luvun alkupuolella metsäherrojen ja matkalaisten yöpymis- ja kohtaamispaikkana. Siten siellä voitiin kuulla maailman tapahtumista enemmän kuin muissa alueen taloissa. Talon lapset osallistuivat myös keskusteluihin ja saivat siten laajemmin tietoa oman maankin oloista.

Perheen toiseksi vanhin poika, Eino Jaakko, joka oli syntynyt vuonna 1903, alkoi kiinnostua vähempiosaisten sekä maaseudun väestön olosuhteista. Hän lähti kyläläisten houkuttelemana mukaan politiikkaan ja seudun väestö valitsi hänet ensin edusmiehekseen kunnanvaltuustoon ja myöhemmin eduskuntaan. Vuosina 1933-1938 hän oli Pienviljelijäpuolueen edustaja, koska halusi suuntautua ennen kaikkea huonompiosaisten asioiden hoitamiseen. Vuonna 1939-1941 hän edusti Pienviljelijäin ja maalaiskansan puoluetta ja sen jälkeen Maalaisliittoa aina vuoteen 1958 saakka.

Ainin lapsuusaikana oli maailmalla levotonta. Ensimmäinen maailmansota suurvaltojen kesken kesti neljän vuoden ajan. Tämän vaikutus tuntui Suomessa eniten tuontitavaroiden puutteena, muttei niinkään levottomuutena. Vuonna 1918 käytyä kansalaissotaa on kuitenkin pidetty maailmansodan jälkimainingeista johtuvana. Kansalaissodan seuraamukset näkyivät vielä pitkään Suomen yhteiskunnassa varsinkin eteläisessä osassa.

Maaseudulla pohjoisessa elettiin melko tavallista omavaraista elämää. Historiatietojen perusteella talvea 1917-1918 on pidetty erityisenä nälkävuotena ja se on varmasti heijastunut kansan arkipäivään.

Lasten leikit syrjäseudulla liittyivät hyvin pitkälti maaseudun elämään ja luonnon kiertokulkuun. Lapset osallistuivat maatalon töihin heti pienestä pitäen omien kykyjensä mukaan. Ainin kodin vieressä oleva läheinen järvi tarjosi työn vastapainoksi hauskuutta. Kesällä uitiin ja kalastettiin, talvella laskettiin mäkeä ja hiihdettiin.

Koukunkäyntiä Sarakylässä

Pudasjärvi on pinta-alaltaan laaja pitäjä ja siten lasten opetuksen järjestäminen 1800-luvulla oli haasteellista. Seurakunnan ylläpitämä kiertokoulutoiminta oli pitäjässä aktiivista 1800-luvun puolivälistä alkaen. Välillä kiertokoulutoiminta oli tauolla, kun opettajat olivat tulleet vanhoiksi eikä opetus enää vastannut sille asetettuja tavoitteita.

Vuonna 1916 Pudasjärvelle laadittiin kiertokouluohjesääntö, jossa velvoitettiin kaikki seitsemän vuotta täyttäneet lapset käymään koulua. Ohjesäännön mukaan seurakunta jaettiin viiteen koulupiiriin, joissa oli viisi – kuusi koulunpitopaikkaa. Uuteen ohjesääntöön otettiin mallia kansakoulusta. Kiertokoulu jaettiin kahteen osastoon; alaosasto ja yläosasto. Keskeisinä opiskeltavina aineina olivat lukeminen, kirjoitus ja laskento. Raamatunhistoria ja katekismus kuuluivat myös opetettaviin aineisiin.

Kansakoulu aloitti kiertokoulun ohella toimintansa Sarakylässä vuonna 1918. Se toimi aluksi eräässä talossa, mutta vuonna 1922 valmistui uusi koulurakennus. Aini kävi kansakoulun ja on todistuksen mukaan suorittanut sen varsin hyvin arvosanoin. Opiskeltavia aineita olivat muun muassa uskonto, maantieto, historia, laskento, lukeminen ja kirjoitus, käsityöt, laulu ja voimistelu.

Ainin nuoruusaika sujui sen aikaisen nuorison viettotapojen mukaan. Sarakylässä nuoret kokoontuivat yhteisiin illanviettoihin missä milloinkin. Siellä vietettiin aikaa yhdessä ja tutustuttiin toisiin nuoriin. Matkat kuljettiin jalan tai polkupyörällä, kenellä sellainen sattui olemaan.

Onnellinen nuori vaimo

Aini Kuukasjärven kertoman perusteella tehty kuvitelma:

”Eletään marraskuun puolta väliä vuonna 1931. Istun iltasella navettatöiden jälkeen mieheni kotitalon portailla. Tämä talo, Mainio nimeltään, sijaitsee kauempana Sarakylässä, Sarajärven rannalla. Täältä on lyhyempi matka Ranuan kirkolle kuin Pudasjärven keskustaan, Kurenalle, jonne on matkaa lähes 80 kilometriä.

Katselen myöhäissyksyn tummaa taivasta, joka on kuulas, pilvetön. Taitaa tulla pakkasyö, kuten täällä jo tähän aikaan vuodesta usein on. Lunta ei ole vielä satanut, mutta monena aamuna on ollut kuuraa maassa. Seuraillessani taivaan tähtien tuiketta palaan ajatuksissani viimeaikaisiin tapahtumiin. Tuntuu vieläkin hieman oudolta asialta, että olen nykyisin Paavon vaimo ja meidän yhteinen kotimme on nyt täällä Mainiossa. Mieheni kotitalossa meillä on käytössä omana tilanamme yksi talon kamareista. Talossa asuu mieheni vanhempien lisäksi hänen kaksi veljeään ja yksi sisko. Omaa rauhaa ei paljoa ole, mutta eiköhän elämä täällä suju aivan mukavasti.

Niin, lokakuun 3. päivänä minusta tuli Paavon vaimo. Vihkiminen tapahtui Hilturannan pappilassa. Kirkkoherra Kipinä vihki meidät ja todistajina olivat veljeni Eino ja Kenttälän Veli. Vihkimistilaisuudessa minulla oli uusi, vanhimman veljeni vaimon ompelema vaaleansininen mekko ylläni. Pappilassa vihkiminen todistajien kera on ollut hyvin tavallista tällä seudulla. Pitkien etäisyyksien vuoksi papin saaminen kauas syrjäkylään vaatisi monenmoista järjestelyä. Hyvä, jos pappi kävi muutaman kerran vuodessa kylissä rippikoulun pidossa sekä lapsia kastamassa. Silloin kastettiin monta lasta yhtä aikaa.

Olen 19 vuotta ja elämäni uusi vaihe on alkanut. Olen ollut Paavon vaimona nyt reilun kuukauden, mutta vasta viikon olen asunut täällä Mainiossa. Vihkimisen jälkeen asuin vielä kuukauden ajan kotonani. Lapsuuden kotini sijaitsee noin 15 kilometrin päässä. Saman kylän kasvattejahan me olemme. Mieheni tosin on minua kuusi vuotta vanhempi. Vanhemmat veljeni eivät aluksi olleet oikein ilahtuneita sulhasehdokkaastani, mutta kyllä he myöhemmin hyväksyivät hänet. Onhan Paavo komea ja ryhdikäs mies sekä kova tekemään maatalon töitä. Lisäksi hän on taitava käsistään ja musiikista hän on myös kiinnostunut, kuten minäkin. Taitaapa hän nytkin olla sisällä pirtissä tekemässä jotain huonekalua samalla tuttua laulua hyräillen.”

Perhe kasvaa

Vajaan vuoden kuluttua avioliiton solmimisesta syntyi perheen esikoinen, tyttövauva Vappu. Synnytys tapahtui kotona kylän vanhan kätilön avustamana. Tämä synnytys oli erittäin vaikea vauvan perätilan vuoksi. Vauvaa oli yritetty kääntää, mutta se ei onnistunut. Aini Kuukasjärvi oli myöhemmin kertonut tyttärilleen, että vauva oli syntyessään aivan sininen ja mustelmilla. Sekä äidin että vauvan menehtyminen olivat lähellä, mutta läheisten turvin molemmat selviytyivät.

Vajaan kahden vuoden päästä syntyi seuraava lapsi, Jorma. Hänkin syntyi vielä Mainiossa ollessa. Tämän jälkeen lapsia syntyi vielä yhteensä 12, joista yksi syntyi kuolleena ja toinen kuoli pienenä. Vanhemmat lapset syntyivät kotona tai naapurissa, mutta nuorimmat lapset, kolme poikaa, sairaalassa. Aini Kuukasjärvelle oli synnytyssairaalasta jäänyt mieleen mukava yksityiskohta. Hän oli kertonut, että hoitajat ja muut äidit olivat ihastelleet hänen sääriään, jotka olivat säilyneet hoikkina ja sileinä useista raskauksista sekä raskaista maataloustöistä huolimatta.

Aini Kuukasjärven ensimmäisten raskauksien ja synnytysten aikana ei Sarakylällä ollut neuvolatoimintaa. Synnytyksissä oli kuitenkin kätilö avustamassa. Ennen kunnankätilön toimintaa kylällä oli useampi naishenkilö, joka toimi lapsenpäästäjänä eli paarmuskana.

Vuosina 1918-1923 oli terveydenhuoltotoimintaan liittyen kylällä kiertävä isorokkorokottaja, jonka pääasiallinen tehtävä oli lasten rokotusten hoitaminen. Lääkärin vastaanotot kerran kuussa alkoivat sodan jälkeen eräässä paikallisessa talossa. Lääkemääräyksiä annettiin paljon myös puhelimitse kuullun tautikuvan perusteella.

Suuri edistysaskel terveydenhuoltotoiminnassa tapahtui, kun Rytinkiin rakennettiin terveystalo vuonna 1948. Talossa oli neuvolan lisäksi asunnot terveydenhoitajalle, kätilölle, kodinhoitajalle ja vahtimestarille. Lääkärin vastaanotot siirtyivät terveystalolle, jossa toimi myös neuvola. Terveyssisaren työ ei rajoittunut vain terveystalolle, vaan hän kiersi laajaa Sarakylän aluetta liikkuen pyörällä ja suksilla sekä myöhemmin taksilla.

Vapalehdosta oli Rytinkiin matkaa melkein 20 kilometriä, joten siellä asti ei lapsia käytetty neuvolassa tai rokotuksilla. Terveydenhoitaja tuli koululle tai johonkin tiettyyn taloon, jonne lapset vietiin. Aini Kuukasjärvi käytti lapsiaan jonkin kerran Kurenalla lääkärissä hinkuyskä- ja kurkkumätäepidemian aikana.

Eräs kerta oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Matka lääkäriin kuljettiin kuorma-autolla öiseen aikaan. Lääkäri aloitti vastaanoton tietysti aamulla, joten perheellä ei ollut oikein mitään paikkaa, mihin mennä odottamaan vastaanoton aukeamista. Joku tuttava oli onneksi tullut tarjoamaan kotiinsa levähdyspaikkaa ja lapset saattoivat nukkua siellä muutaman tunnin. Ainia harmitti, kun lääkäri ei ollut juurikaan tutkinut lapsia, vaan oli perinyt palkkion. Lääkäri oli sanonut vain, että terveitä lapsia.

Omaan kotiin

Suomessa alettiin itsenäistymisen jälkeen kiinnittää huomiota maanvuokraajien sekä tilattoman väestönosan turvattomaan asemaan. Vuonna 1922 säädettiin asutuslaki, joka mahdollisti asutustilojen perustamisen valtion maille. Myöhemmin säädetyillä laeilla pyrittiin parantamaan asutustilallisten taloudellista asemaa sekä annettiin käytännön ohjeita asutuslain toimeenpanosta. Uuden lainsäädännön myötä asutustoiminta kehittyi myönteisesti. Huomio kiinnittyi entistä enempi tilojen saajien valintaan ja hakijoista pyrittiin valitsemaan ne, joilla oli todelliset edellytykset tilallisena menestymiseen. Asutustilojen käytön suhteen oli sangen tiukat velvoitteet niin peltojen raivaamisen kuin tilan rakennusten rakentamisen suhteen.

Pudasjärvelläkin käytettiin lain tuomaa mahdollisuutta hyväksi ja eri kylille perustettiin asutusalueita. Näin kylien nuorelle väelle tarjoutui mahdollisuus itsenäiseen elämään asutustilallisena. Ennen asutusalueitten rakentamista Pudasjärvellä oli 13 vanhaa kylää. Asutus oli harvaa ja se oli sijoittunut jokien ja järvien rannoille sekä vaarojen rinteille. Isompia taloryhmiä oli Kurenalan lisäksi Sarajärvellä, Sotkajärvellä ja Livolla. Näissä asutus oli syntynyt entisten sahojen ympärille.

Sarakylän alueelle perustettiin kuusi asutusaluetta. Aini ja Paavo Kuukasjärven asutustila tuli Lehmisuon asutusalueelle. Tämä sijaitsi vain noin kahden kilometrin päässä miehen kotitalosta, mutta oli kauimmaisia tiloja koko asutusalueella. Asutustilan nimeksi tuli Vapalehto saaden nimensä rakennuspaikan mukaan. Asutustilan koko oli noin 110 hehtaaria, joka oli pääosin suota ja metsää.

Vaikka tilojen rakennuksille oli tiukat määräykset koon suhteen, niin Paavo Kuukajärvi oli kaukaa viisaana tehnyt pirtin metrin leveämmäksi. Tarkastaja ei ollut sitä aluksi hyväksynyt, mutta Paavo piti päänsä ja niin pirtti sai jäädä alkuperäisiin mittoihinsa. Siitäkin huolimatta pirtin kokonaispinta-ala oli vain reilut 30 neliömetriä.

Muutto omaan kotiin vajaan neljän avioliittovuoden jälkeen tuntui Kuukasjärvistä uskomattoman mukavalta. Vapalehdossa oli pirtin lisäksi pieni navetta, jossa oli parsi kahdelle lehmälle, hevosen pilttuu sekä vasikan karsina. Sauna tehtiin myöhemmin. Sähköä ei tietenkään ollut ja veden saantikin oli haasteellista. Aini muisteli, että kaivo oli tehty, mutta siihen ei tullut vettä. Talvella kaikki käyttövesi piti sulattaa lumesta ja kesäaikaan vesi haettiin noin puolen kilometrin päässä olevasta Vapaojasta.

Omaan kotiin muutettaessa tavaramäärä oli todella pieni. Kaikki mahtui hevosen kärryhäkkiin: sänky, kätkyt sekä vuodevaatteita. Ruokapöytääkään ei aluksi ollut, vaan ruokailu tapahtui kumolleen käännetyn korin päällä. Myöhemmin käytettiin pöytänä puiden päälle laitettua sivustavedettävän sängyn kantta. Jouluksi Paavo sai tehtyä uuden pöydän, joka oli perheen käytössä koko asumisen ajan. Mainiosta he saivat mukaansa kaksi lehmää, joista toisen Aini oli tuonut myötäjäisinä kotoaan.

Raskaat vuodet

Elämä Vapalehdossa oli työntäyteistä. Peltoa raivattiin ja kuivatettiin suosta ojia kaivamalla. Vaikka pellot eivät enää ole käytössä, herättää Vapalehdon mailla käydessä niiden katseleminen vieläkin tiettyä kunnioitusta. Sitä tunnetta lisää se, kun tietää, että aikoinaan pitkien sarkojen väliin tehdyt ojat on kaivettu sekä pellot raivattu ilman koneiden apua. Kyllä se on vaatinut aikalaisiltaan kovaa ponnistelua.

Rahan tarve oli suuri ja siksi perheen isä joutui käymään omien maatalon töiden lisäksi välillä muualla töissä, esimerkiksi kesällä rakennuksilla ja talvisaikaan metsätöissä. Karjanhoito ja muut kotityöt olivat äidin vastuulla. Työtä riitti, mutta nuoruuden innolla ja yritteliäisyydellä elämä soljui eteenpäin. Lasten ollessa pieniä oli Aini Kuukasjärvellä usein apuna joku apulainen.

Sota-aika oli jäänyt Aini Kuukasjärven mieleen erityisen rankkana aikana. Miehen ollessa sodassa oli ainainen pelko siitä, miten sodassa käy. Lisäksi koko maatalon työt olivat kotona olevien harteilla. Suurena apuna ja turvana näinä aikoina oli Ainille hänen kymmenen vuotta nuorempi sisarensa, Jenni, joka asui Vapalehdossa useamman vuoden.

Lehmät kulkivat tuohon aikaan laitumella luonnon niityillä ja siitä seurasi myös epäonnea. Yksi perheen lehmistä hukkui suohon. Lehmän lihoja pystyttiin onneksi käyttämään ravinnoksi ja niitä myytiin myös kylän väelle.

Lapsia oli sodan alkaessa jo useampia ja sotavuosien aikana syntyi kaksi lisää. Rankkana ajanjaksona Aini Kuukasjärvi muistaa lasten sairastumisen kurkkumätään 1940-luvun alkupuolella. Pudasjärvellä oli järjestetty kulkutauteja sairastaville väliaikainen sairaala Liepeen pappilaan. Aini oli sairastuneiden lasten (yhteensä neljän) mukana hoitamassa heitä siellä.

Kaikista tarvikkeista oli puutetta ja ruokaakin oli rajoitetusti. Joku kyläläinen toi välillä pyytämiään kaloja, joista voitiin laittaa ruokaa ja siten helpottaa ruokapulaa. Oli onni, että perheen kaikki sairastuneet lapset selvisivät tästä taudista. Muitakin kulkutauteja oli vielä paljon 1940-luvulla ennen laajempien rokotusten alkamista. Kuukasjärven perheestä kuoli pian sodan jälkeen syntynyt lapsi muutaman kuukauden ikäisenä hinkuyskään. Tämä oli Ainille erityisen raskas asia.

Sodan aikana ja vielä senkin jälkeen oli Suomessa pula elintarvikkeista ja muista tavaroista. Säännöstely jatkui vielä pitkään. Tarvikkeiden hankkimiseksi tarvittiin kortteja, jotka jouduttiin uusimaan Kurenalla kansanhuollossa. Perheen tytär, vuonna 1938 syntynyt Irma muistaa, että hän on ollut mukana kortteja uusimassa. Hänen muistikuvansa mukaan kansanhuollon pöytä oli lapsen silmin katseltuna kovin korkea.

Vaikka elintarvikkeista oli pulaa, niin omavaraisissa maataloissa turvauduttiin usein kekseliäisyyteen korvikkeiden käytössä. Kuitenkin katovuosina olivat monet talot ahtaalla. Aini Kuukasjärvi muisteli, että joissakin taloissa heidänkin kylällään oli välillä puutetta ruoasta. Ainin muistin mukaan heidän perheessään ei kuitenkaan juuri nähty nälkää. Oman maan tuotteiden ja karjan tuoton lisäksi käytettiin lähellä olevien metsien antimia tehokkaasti hyödyksi. Ahkera kalastus ja metsästys lisäsivät myös ruokapöydän tarjontaa.

Kun sodan voimasuhteet loppuvaiheessa muuttuivat ja saksalaiset alkoivat edetä kohti pohjoista, tuli myös Sarakylän asukkaille määräys valmistautua evakkoon lähtöön. Talo piti tyhjentää kaikista tavaroista ja kätkeä läheisiin heinälatoihin.

Mukaan lähtevät tavarat oli pakattu valmiiksi odottamaan hakijoita. Osa karjasta oli teurastettu, mukaan lähteville lehmille oli laitettu merkit korviin. Lapsille oli tehty nimilaput kaulaan laitettavaksi. Monta yötä meni pelkällä olkipatjalla nukkuessa. Evakkoon lähtö kuitenkin peruuntui Sarakylän jäädessä mottiin. Saksalaiset olivat perääntyessään katkoneet puhelinlinjat, räjäyttäneet sillat sekä polttaneet kaikki veneet.

Elämä tasaantuu

Sodan jälkeen alkoi Suomessa vahva jälleenrakennuksen aika. Vaikka raskaita sotakorvauksia oli maksettavana ja menetykset olivat olleet runsaita, oli kaikesta huolimatta kansan usko tulevaisuuteen säilynyt. Sodan jälkeinen säännöstely ja pula-aika eivät vieneet yrittämisen halua ja töitä tehtiin paljon. Naapureiden apu ja solidaarisuus ainakin maaseudulla oli vahvaa.

Pikkuhiljaa elämä alkoi tasaantua. Maatalossa oli edelleen paljon työtä, mutta koneellistumisen ja muun teknistymisen myötä työn tekeminen helpottui. Tilan pinta-ala kasvoi, kun saatiin maanhankintalain mukaan lisämaata. Pirtin laajennus useamman huoneen taloksi 1940-luvun loppupuolella antoi isoksi kasvaneelle perheelle runsaasti enemmän tilaa. Navettaa oli myös laajennettu ja muita ulkorakennuksia oli rakennettu.

Taloustilanne parani myös sosiaalisten etuuksien, kuten lapsilisän ansiosta. Työnjako perheessä säilyi edelleen siten, että Aini Kuukasjärvi huolehti pääosin karjanhoidosta ja taloustöistä. Miehen vastuulla olivat raskaammat maatalous- ja metsätyöt. Lisäksi mies kävi jonkin verran töissä kodin ulkopuolella, lähinnä savotoilla talvisaikaan. Lasten kasvaessa olivat hekin paljon apuna kotitöissä mahdollisuuksiensa mukaan. Opiskelujen vuoksi lapset olivat kuitenkin usein poissa kotoa, koska pitkien etäisyyksien takia he asuivat kouluaikoina asuntolassa tai muualla vuokralla.

Maatilaansa Kuukasjärvet viljelivät 1970-luvun alkupuolelle asti. He toivoivoivat, että joku lapsista olisi jatkanut maatalon töissä ja siten olisi voitu tehdä sukupolven vaihdos. Kaikilla lapsilla oli kuitenkin elämä jo muualla ja siten maatalon töiden jatkajaa ei ollut. Karja myytiin ja pellot laitettiin pakettiin. Vapalehto on nykyisin lähinnä jälkeläisten vapaa-ajan viettopaikka.

Arjen vastapaino

Sodan jälkeisinä vuosina, 1950- ja 1960-luvulla, järjestivät monet, etenkin poliittiset järjestöt, suurperheiden äitien tilannetta helpottamaan äitileirejä. Näillä leireillä äitien oli mahdollisuus levätä ja rentoutua. Aini Kuukasjärvi osallistui myös useamman kerran äitileirille.

Eräällä äitileirillä ollessaan hän tuli uskoon. Pudasjärvi on perinteisesti ollut vahvaa vanhoillislestadiolaista aluetta ja tämän vakaumuksen omaavia oli Aini Kuukasjärven mukana äitileirillä. Näiltä äideiltä vaikutteita saaneena Aini liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen. Kuten muutenkin ihmisenä, oli Aini myös uskossaan nöyrä ja vilpitön. Joku Ainin lapsista on todennut, että vahva usko ja luottamus Korkeampaan oli äidille kantava voimavara elämässään.

Luonteeltaan Aini Kuukasjärvi oli sosiaalinen, vaikkakin ihmisjoukossa hän oli mieluummin taka-alalla kuin etunenässä. Ovet olivat auki vieraille ja mieluusti hän heitä kestitsi.

Käsillä tekeminen oli Ain Kuukasjärvelle mieluista aina lapsuudesta alkaen. Omien lasten ollessa pieniä syntyi Ainin käsistä heille monenlaiset päällepantavat. Aina tilaisuuden tullen tarttui Aini herkästi kutimeen. Myöhemmin, kun vapaa-aikaa oli jo enempi, oli Ainilla aina jokin isompi tai pienempi käsityö teon alla. Etenkin virkkaustyöt olivat hänelle mieluisia. Aini virkkasi muun muassa kalalangasta kaikille lastensa perheille parisängyn peiton. Lisäksi hänen käsistään on syntynyt lukematon määrä erilaisia pitsiliinoja ja muita virkkaustöitä. Hän oli erityisen taitava soveltamaan ja yhdistämään erilaisia malleja virkkaustöissään. Lisäksi hän oli hyvin tarkka kätensä jäljestä, joten työn tuloksen piti olla virheetöntä.

Musiikki oli Aini Kuukasjärvelle  erityisen lähellä sydäntä, mikä on siirtynyt myös jälkeläisille. Perheessä on laulettu ja musisoitu aina paljon. Se oli eräs ajanviettotapa silloin, kun muita vapaa-ajan harrastusmahdollisuuksia ei ollut.

Aikoinaan, kun lapset asuivat muualla opiskeluidensa tai töidensä vuoksi, oli kirjeenvaihto vilkasta puolin ja toisin. Muutama vuosi sitten Vapalehdon vintiltä löytyi iso kasa Aini-äidille lähetettyjä kortteja ja kirjeitä. Kauempana olevat jälkeläiset ovat puolestaan kertoneet hämmästelleensä äidin lähettämien kirjeiden määrää, kun ovat järjestelleet ja siivonneet kotonaan olevaa vanhaa postia. Tämä osoittaa, että lapset ja heidän perheensä olivat Aini Kuukasjärvelle  erittäin tärkeitä myöhemminkin elämässä.

Seesteinen loppuvaiheen elämä

Maatalouden lopettamisen jälkeen Aini ja Paavo Kuukasjärvi siirtyivät Rovaniemelle vanhimman pojan perheen luokse. Heille oli remontoitu ison talon yläkertaan oma huoneisto keittiöineen. Vaikka olosuhteet Rovaniemellä olivat kaikin puolin kunnossa, niin Aini ja Paavo Kuukasjärvi ikävöivät Vapalehtoon ja he palasivat takaisin parin vuoden jälkeen.

Talviajat Vapalehdossa olivat kuitenkin ikääntyville ihmisille melko haasteellisia varsinkin, kun naapureitakaan ei ollut kovin lähellä. Pian tämän jälkeen he muuttivat Sarajärven kylän keskustaan rakennettuun kunnan vuokra-asuntoon. Kesäajat Aini ja Paavo Kuukasjärvi asuivat pääosin Vapalehdossa, jossa lapset perheineen vierailivat usein. Mieleen ovat jääneet monet syntymäpäivä- ja muut juhlat, joita on vietetty Vapalehdossa runsaan sukulaisjoukon ja ystävien kesken.

Aini Kuukasjärvi jäi leskeksi syksyllä vuonna 1998. Yksinään asuminen tuntui turvattomalta ja hän muutti tyttärensä luokse Paltamoon. Siellä vietettiin tunnepitoinen Ainin 90-vuotisjuhla vuonna 2002 keväällä.

Pian tämän jälkeen Aini Kuukasjärvi muutti toiseksi vanhimman tyttärensä perheeseen Inariin. Siellä hän eleli rauhallisesti loppuvuotensa ja kuoli vuonna 2006 lokakuussa. Hänet haudattiin miehensä viereen Sarakylän hautausmaalle pyhäinpäivänä. Silloin oli Sarakylässä jo kova talvi, lunta oli satanut ja pakkasta oli melkein 25 astetta. Runsas saattajajoukko kerääntyi Sarakylän koululle muistotilaisuuteen.

Mieleenpainuvaa oli Ainin lastenlasten ja lastenlastenlasten, joita oli koossa lähes 40, esittämä suomalainen kansansävelmä: Täällä pohjan tähden alla on nyt kotomaamme. Tämä oli eräs Aini-mummun lempilauluista.  




Aina Vähäkallio – sata siunattua vuotta

”Jouruin vangiks leipäni erestä ja olin vuaroon molempien puolella. Kun en ikänä ole mistään politiikasta pitäny. En ymmärrä kui ihmine sekkoo ku kana rohtimiin.”[1] 

Isomummoni Aina Vähäkallio eli pitkän elämän. Neljävuotiaana luulin Aina nimen tulevan siitä, että Aina oli aina ollut olemassa. Ja niinhän hän tavallaan olikin. Aina syntyi Humppilassa vuonna 1894 ja kuoli Loimaalla vuonna 1994 parisen kuukautta ennen 101-vuotissyntymäpäiväänsä.

Aina Vähäkallio on sukumme eräänlainen ikoninen kantaäiti, joka muistetaan positiivisena ja elämäänsä tyytyväisenä selviytyjänä. Sukulaisten positiivisista muisteluista huolimatta hän eli kovan elämän, ja oli muun muassa sisällissodan aikaan syyttömänä vangittuna poliittisiksi tulkituista toimistaan.

Aina Vähäkallio eli aikaa, jolloin vuodessa oli kaksi vapaapäivää, tupa valaistiin päreillä ja ompelukone maksoi yli vuoden palkan. Historian havinasta ja muistojen kultaamisesta huolimatta totuus on, ettei Aina tanssinut ruusun terälehdillä.          

Evväät elämälle lapsuudesta

Humppilassa oli vuonna 1894 aktiivinen torppariyhteisö. Torpparien elämä oli usein epävarmaa. Tilukset olivat vain vuokralla, eikä torpan säilyminen työläisen käytettävänä ollut itsestään selvää. Venäjän kartano omisti torpparien tilukset ja talonpoikien tuli suorittaa taksvärkkinsä. Pientiloilta työläiset saivat vaatimattoman elantonsa.

Venäjän kartano oli alueen merkittävin ja oikeastaan ainoa työnantaja. Kartano oli aikoinaan kasattu alueen muista pienemmistä kartanoista. Maapinta-alaa sillä oli yli 2000 hehtaaria ja se kattoi yhteensä 21 torppaa. Kartano oli suuruutensa vuoksi varsin omavarainen. Sillä oli raamisaha, höyläämö, tiilitehdas, juustomeijeri ja mylly.

Kartanon vauraudesta huolimatta alueen väestön keskuudessa köyhyys ja nälkä olivat vahvasti läsnä. Yhteiskunnan sosiaaliturvajärjestelmästä ei ollut tietoakaan, vaan jokainen oli vastuussa oman perheensä elannosta. Avunanto oli vastavuoroista. Läheisistä pidettiin huolta. Perhekäsitys kattoi useamman sukupolven. Oli tavanomaista, että isovanhemmat huolehtivat lapsista ja lapset huolehtivat isovanhemmistaan kykyjensä mukaan. Työikäiset olivat hankkimassa leipää. Monet ansiomahdollisuuksista olivat kausiluonteisia. [2]

Amanda Rantanen sai avioliiton ulkopuoleisen lapsen tammikuussa 1894. Elämäntilanteesta johtuen hän joutui antamaan puolivuotiaan esikoisensa Ainan isovanhempien kasvatettavaksi. Tuohon aikaan lapsien kasvattaminen sukulaisten luona oli tavanomaista. Yhteiskunnallisen turvaverkon puuttuessa perhe ja kyläyhteisö pitivät tiiviisti yhtä.[3] Myöhemmin Amanda Rantanen avioitui ja Aina sai useampia sisaruksia. Aina ei kuitenkaan enää palannut biologisen perheensä luokse asumaan.[4]

Aina varttui vanhempia kunnioittavaksi lapseksi. Hyväkäytöksinen Aina ei koskaan sinutellut vanhempiaan, saati sitten kirkkoherraa. Tästä tavasta hän ei luopunut koko elämänsä aikana, vaikka teki nuorempien kanssa sinunkaupat heti lähes poikkeuksetta. Auktoriteettiusko vaikutti vahvana koko Ainan elämän.[5] 

Lapsesta saakka mut on komennettu hyvään uskoon ja isäni tähdensi, että mut opetetaan sen lisäksi työhön ja lukemaan[6]

Aina oppi lukemaan varhain. Jo kuusivuotiaana hän luki isoisänsä postillaa. Ainalla oli kova tiedonjano ja hän kuunteli mielellään vanhempien opetuksia ja Raamatun sanaa. Kirkon ylläpitämän kiertokoulun saapuessa kylälle Aina osasi jo lukea. Kiertokoulussa Aina oppi paljon muutakin hyödyllistä kuten uskontoa, äidinkieltä, historiaa, laskentoa, mittausoppia, maantietoa, luonnontietoa, piirustuksia, laulua, voimistelua ja käsitöitä.[7]

1900-luvun alkupuolella oli tavanomaista aloittaa työelämä heti rippikoulun jälkeen. Vuonna 1910 16-vuotias Aina pääsi Venäjän kartanolle töihin keittiöpiiaksi, sillä hänet tunnettiin taitavana ruuanlaittajana. Hän sai kuitenkin pian siirron navetta-apulaiseksi, sillä navetassa tarvittiin työvoimaa. Kyseessä ei ollut mikään pieni karjasuoja. Kartanon kulta-aikoina Venäjän kartanon savitiilistä navettaa pidettiin koko Suomen suurimpana. Hoidettavina oli kolmisen sataa lehmää ja sata hevosta.[8]

Maalaispiian elämä oli kovaa, yksitoikkoista ja vähän arvostettua. Työaika ja vapaapäivät olivat vieraita käsitteitä. Navetoille lähdettiin varhain, sillä kartanolla työt alkoivat aamulla puoli viideltä. Kotituvalta kartanolle kertyi matkaa kaksi kilometriä. Oli vain polku, tietä ei ollut. Talvella matka sujui hiihtäen.

Jos lehmä poiki yöllä, oli navetalla oltava paikalla. Rengeillä ja päiväläisillä oli pyhät vapaapäivinä, mutta naispalkollisilla ei ollut samoja oikeuksia. Oli tavanomaista, että naiset saivat syksyllä yhden pyhän vapaaksi. Suuret tilukset tarvitsivat paljon työvoimaa. Palkka maksettiin pääosin hyödykkeinä. Rahapalkkaa Aina sai vuodessa 150 markkaa.[9] Nykyrahana vuoden palkka olisi noin 590 euroa.[10] 

Työstä sitä tulee voimaa ja viisautta. Mää olen ollu vaan sitä vanhanaikasta ollooni. Emmää sais katteltua ku nuoret vetelöittee”[11]

Nuorella Ainalla olisi ollut mahdollisuus asua Venäjän kartanon alueella. Työväen yhteiselo Venäjän kartanolla oli kuitenkin usein levotonta ja jopa turvatonta. Ainan onneksi suhteet isovanhempiin olivat lämpimät. Niinpä hän viihtyi paremmin rauhassa isovanhempiensa kanssa pienessä tuvassa. Tupa oli vaatimaton ja vailla hienouksia, mutta se oli paikka, jossa sai levätä rauhassa ja viettää aikaa läheisten seurassa. Pimeä tupa valaistiin päreillä ja jouluna teuraseläinten rasvoista tehdyillä kynttilöillä. Koko kylän ainoat sähköt olivat Venäjän kartanossa, jossa sähkö tuotettiin omavaraisesti.[12]

Isovanhempien tuvassa asumiseen vaikuttivat myös vahvasti Ainan sosiaaliset velvollisuudet. Isoisä oli usein kauppamatkoillaan kaupittelemassa pikkutavaroita, kuten nappeja, neuloja ja kahvia. Samaan aikaan isoäiti oli huonossa kunnossa ja sokeutui vähitellen. Ainan vastuulle jäi töidensä lisäksi kotitalouden ja isoäidin hoitaminen. Valinta ei ollut välttämättä Ainan oma. Tuohon aikaan ei ollut sosiaalihuoltoa. Vastuu heikompien huolenpidosta jäi läheisille.[13]

Aina oli päättäväinen nainen. Hän pyrki säästämään palkastaan parhaansa mukaan, sillä hänellä oli tavoite: ompelukone oli hankittava. Tuohon aikaan ompelukoneet eivät olleet tavallisia työläisten keskuudessa. Aina halusi laadukkaan koneen ja oli valmis myös maksamaan siitä kovan hinnan. Singeri tilattiin Amerikasta 195 markalla.

Ompelukone oli suuri hankinta. Se maksoi Ainalle yli vuoden palkan. Osamaksun suorittamiseen meni yhteensä kolme vuotta. Aina opetteli itsenäisesti ompelemaan ja myöhemmin hän vastasi koko lähiympäristönsä vaatettamisesta. Ompeluhommat tehtiin aluksi yöllä, sillä päivät kuluivat kartanolla ja muiden askareiden parissa.[14]

Itsenäisen Suomen sodassa leipuri vangitaan

Vuoden 1917 tienoilla Suomi eli jännitteistä aikaa. Rahvaan ja herrasväen sosiaalinen kuilu loi ilmaan raskaan tunnelman. Venäjän kartanolla työolot eivät aina miellyttäneet tekijöitä. Torpparit ja mäkitupalaiset alkoivat lakkoilla vastustaakseen työolojaan ja ankaraa kohteluaan. Aina seurasi muiden esimerkkiä ja liittyi mukaan lakkoon. Lakkoilu ei miellyttänyt kartanon isäntää ja Aina sai kuulla kunniansa. Tästä tuohtuneena Aina sai tarpeekseen ja lähti.[15]

Aina ei joutunut pitkään olemaan toimettomana. Sisällissodan poikkeustilanne tarjosi uusia työmahdollisuuksia. Tarjolla oli kolmen viikon sairaanhoitajakurssi, joka sai nuoren Ainan kiinnostumaan. Kurssin käyneitä tarvittiin rintamalla ja pian Aina komennettiin haavojen sitojaksi valkoisten puolelle.[16] Tämä pesti jäi lyhyeksi erään poikkeuksellisen raskaan yön vuoksi. Ristituleen joutunut Aina rukoili ja lupasi Jumalalle, että jos hän tästä selviää, hän pysyy kuuliaisena lopun elämänsä. Aina jätti sairaanhoitajan työnsä. Pian hänelle tarjottiin työtä, josta hän ei voinut kieltäytyä. Paikalliset valtaa pitävienedustajat ehdottivat Ainalle työtä leivän leipojana.[17]

Uudessa työssä palkka oli kaksinkertainen Ainan Venäjän kartanolta saamaan palkkaan nähden. Isovanhempien voinnin heikkeneminen ei jättänyt Ainaa empimään päätöksen teossa. Perheestä oli huolehdittava, eikä kakon leipominen ollut ennenkään ollut Ainalle hankalaa.

Aina oli tyytyväinen uuteen työhönsä. Leipä piti miehet kylläisinä, mutta kiitos jäi saamatta. Aina joutui vastuuseen ammattinsa harjoittamisesta, sillä kävi ilmi, että hän oli leiponut punakaartilaisille. Aina joutui valkoisten kuulusteltavaksi, josta seurasi passitus Kalevankankaan vankileirille.[18]

Tätä Ainan oli vaikea ymmärtää, sillä hän ei kokenut toimineensa väärin. Sodan alkuvaiheessa valkoisilla ei ollut yksityiskohtaisia säädöksiä vangitsemisperusteista, vankien säilytyksestä tai kohtelusta. Vielä vanhalla iälläkin Aina muisteli palvelleensa sodassa molempia osapuolia ja ihmetteli miksi ihmisten pitää antaa poliittisten näkemystensä sekoittaa päänsä.[19]

Elämää vankileirillä

Sisällissodan aikana vankileirejä perustettiin ympäri Suomea. Leirien olosuhteet vaihtelivat paljon. Toisilla leireillä vankeja käytettiin surutta ilmaisena työvoimana, kun taas toisaalla leireille järjestettiin kirjastoja ja pappeja pitämään sivistäviä esitelmiä.[20]

Kalevankankaan vankileiri sijaitsi Tampereella venäläisten armeijan vanhalla kasarmialueella. Leirillä oli satoja vartijoita ja aluetta vartioitiin kulmiin sijoitettujen konekiväärien avulla. Sisällissodan vankileirit eivät useissa paikoissa kattaneet inhimillisten olojen vaatimuksia, ja niinpä vankileirejä on kutsuttu jopa keskitysleireiksi. Yhteensä Tampereen leirin 10 000 vangista tiedetään 1 228 menehtyneen syksyyn mennessä.

Merkittävä osa vangeista kuoli teloituksiin. Kuitenkin yleisimpiä menehtymisen syitä olivat kulkutaudit ja nälkä. Ruokapula näkyi koko Suomessa ja erityisesti se konkretisoitui vankileireillä. Vangittuna ollessaan Aina joutui syömään perunankuoria nälkäänsä. Kuitenkaan tähteiden varastaminen ei ollut sallittua. Leirillä Aina joutui todistamaan, kuinka vähemmän onnekkaiden vankien ruuanhakureissut päättivät elämän taipaleen kompostin ääreen.[21]

Vankileireillä ei kunnioitettu ihmisyyttä, eikä iällä tai sukupuolellakaan juuri ollut merkitystä. Teloituksissa menehtyi niin miehiä kuin naisia. Orvoiksi jäävällä lapsikatraalla ei ollut merkitystä teloituksia suoritettaessa. Edes mahdollinen raskaus ei vaikuttanut teloituspäätöksiin. Monissa tapauksissa vangittujen lapset olivat sukulaisten hoidettavina. Osalla vangeista oli lapsia mukana leirillä ja leirillä myös syntyi lapsia. Pienemmistä huolen pitäminen tuotti erityisesti haasteita talvella, kun lämpimän pesuveden saaminen oli mahdotonta. Naiset joutuivat lämmittämään suussaan lasten pesuvettä.[22]

Vankeuden kestoon ja kohteluun vaikuttivat monet tekijät, kuten aktiivisuus punakaartin toiminnassa ja tekojen vakavuus. Kuulustelujen jälkeen vangituista laadittiin lausunto, josta kävi ilmi henkilötietojen ja luonteen lisäksi vaarallisuusluokka.[23] Luultavasti Aina pääsi alempaan vaarallisuusluokkaan, sillä hänet suostuttiin laskemaan leiriltä vapauteen ennen leirin toiminnan loppua. Leireiltä palaaminenkaan ei ollut helppoa. Yhteiskunnallinen leima saattoi vaikuttaa vahvana. Vankien kodit oli saatettu ryöstää ja erityisesti naisia saatettiin syyttää epäsiveellisyydestä ja kelvottomuudesta kasvattaa lapsia.[24]

Mielenkiintoista kyllä Aina ei vaiennut sisällissodan kokemuksistaan. Yleensä sotakokemuksista on Suomessa vaiettu, mutta Aina puhui kokemuksistaan avoimesti ja toisinaan jopa mustalla huumorilla höystettynä. Liekö Ainalla ollut selkeät ajatukset: Miksi vaieta asiasta, johon ei ole edes itse voinut vaikuttaa? Aina oli vuorotellen sodan molempien osapuolien apuna. Kuitenkin tuomionsa hän sai punaisten auttamisesta. Myöhemmällä iällä Aina puhui Suomen sisällissodasta ”kapina-aikana”.[25]

Sisällissota jakoi paitsi kansan, myös kirkon. Yleisesti kirkon on nähty olevan yhteydessä sisällissodan valkoisiin. Todellisuudessa myös sodan punainen puoli oli kirkon jäseniä, ja osa papistosta tuki punaisten toimintaa. Kirkko oli sisällissodan syttyessä merkittävä instituutio koko kansalle, eikä voinut asettua sodan ulkopuolelle. Kirkon suhde sisällissotaan ei ole helppo asia. Toisaalta kirkkoa on syytetty valkoisten kanssa veljeilystä, toisaalta sen voidaan nähdä jakaantuneen kansan mukana. Yksiselitteistä tuomiota ei ole mahdollista antaa, sillä historialliset faktat ovat sidoksissa katsontakantaan.[26] 

Sisällissodan myötä voittajat ovat sanelleet historian. Valkoiset ovat muistuttaneet, kuinka raa`asti punaiset surmasivat jopa pappeja. Kirkko on haluttu valjastaa sodan voittaneen osapuolen tarkoituksiin. Sodan jälkeen valkoisen ideologian valjastama kirkko jopa syytti punaisia naisia luopuneen luterilaisesta kutsumuksestaan toimia Jumalan palvelijoina perheenemäntinä, vaimoina, äiteinä, tyttärinä ja palvelijattarina.[27] Aina ei asettunut kirkkoa vastaan. Hänen arvostuksensa säilyi, vaikka valkoiset olivatkin hänet saattaneet vankeuteen.[28]

Auktoriteettiusko oli vahva tekijä Ainan elämässä. Vaikka Aina oli syytettynä punakaartia tukevasta toiminnasta, ei hän katkeroitunut valkoisille. Hän ei kokenut kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Tilannetta kuvastaa hyvin se, kuinka Aina oli ahkera työntekijä, mutta kuuliainen auktoriteetteja kohtaan. Aina koki uskonsa merkittävänä asiana elämässään ja täten hän koki suurta arvostusta kirkkoa ja pappeja kohtaan. Vastoinkäymisistään huolimatta Aina säilytti uskonsa läpi koko elämän.

Elämää kapinan jälkeen

Sisällissodan jälkeen astui voimaan torpparilaki, jonka seurauksena torpparien ja mäkitupalaisten oli mahdollista lunastaa viljelymaata ja oman mökkinsä. Pian kohtalo johdatti Ainan karjanhoitajaksi Iso-Kurjen taloon. Uudessa työpaikassaan Aina tapasi elämänsä ensirakkauden, Välimaan, ja alkoi odottaa esikoistaan. Nuoripari suunnitteli häitä, kunnes sulhanen yllättäen kuoli tanssireissulla. Samoihin aikoihin Ainan isoäitikin menehtyi ja pappa alkoi olla huonokuntoinen syövän vuoksi. Aina näki järkeväksi palata pappansa luo.[29]          

Vuonna 1920 Ainan avioton esikoinen Uuno syntyi. Naapurin rouva auttoi Ainaa lapsenhoidossa ja Aina pääsi jälleen töihin. Aina tapasi Venäjän kartanon pajalla työskentelevän miehen, Juho Vähäkallion, ja jo vuoden kuluttua pari oli solminut avioliiton. Uudessa avioliitossa Aina sai vielä yhden lapsen Aunen.

Tuore perhe muutti nykyisen Loimaan alueella sijaitsevalle Metsämaalle, jonne he rakensivat vanhoista hirsistä pienen yhden huoneen mökin. Mökki maalattiin punamullalla ja tontti nimettiin Mäntyniemeksi. Mökistä käsin Juho teki metsätöitä ja taksvärkkiä. Aina työskenteli kotona. Myöhemmin mökkiä laajennettiin toisen huoneen verran. Siinä mökissä Aina sai elää yli seitsemänkymmentä vuotta. [30]

Talvisodan syttyessä myös Ainan poika Uuno lähti sotaan, jossa hän palveli eturintamalla viiden vuoden ajan. Sensuroituja rintamakirjeitä tuli harvakseltaan. Elämä oli jatkuvaa pelon vallassa elämistä. Perhe eli vaatimattomasti. Elanto saatiin ompelutöistä, omasta pienestä peltotilkusta, oman kutun juustosta ja myöhemmin kahdesta lehmästä. Toisinaan pieni 20 neliön tupa majoitti sota-ajan kulkureita. [31]

Vuonna 1965 Aina jäi leskeksi, kun Juho sai aivoinfarktin. Hautajaisvalmistelut olivat Ainalle raskaat, kun piti mennä pappilaan kertomaan kirkkoherralle miehen kuolemasta. Pelko oli vahvana läsnä. Olihan kirkkoherra Metsämaalla arvostettu ja korkea-asemainen henkilö. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi ja myöhemmin Aina ystävystyi kirkkoherran kanssa.[32]

Pelkäsin mennä sillon pappilaan kertomaan mieheni kuolemasta. Eihän siinä mitään pelättävää ollut. Kirkkoherra oli oikein luonteva. Jälkeenpäin vasta olen kertonut kuinka pelkäsin. Sitä onkin sitten naurettu, mutta en minä kirkkoherraa suostu sinuksi sanomaan.[33]

Aina Vähäkallio jäi asumaan yksin mökkiinsä vielä lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Päivät kuluivat askareita tehdessä. Vesi haettiin kivistä polkua pitkin lähteeltä ja tupa lämmitettiin puuhellalla, johon klapit tehtiin tietysti itse.

Elämä oli työntekoa aamusta iltaan. Aina Vähäkalliolta ei kuitenkaan puuttunut kiitollisuutta. Hän oli jo yli 90-vuotias, kun hän pääsi silmäleikkaukseen. Keinomykiön myötä hän näki jälleen lukea. Kiitollisuudessaan näkökykynsä palautumisesta Aina luki Uuden testamentin läpi.[34]

Haasteellinen elämä jätti jälkensä. Koettelemukset opettivat Aina Vähäkalliolle, mikä on merkittävää elämässä. Vanhalla iällään hän jakoi mielellään elämän viisautta uusille sukupolville. Jälkikasvulleen Aina halusi opettaa säästeliäisyyttä, vaatimattomuutta ja kiitollisuutta.

Aina Vähäkallion lapsenlapset muistavat mummonsa vieraanvaraisuuden. Mummon luona vieraillessa oli otettava ”mehua kummiski”. Mehu oli runsaasti sokeroitua, jotta se säilyisi mahdollisimman pitkään. Pula-ajat olivat opettaneet, että pitää varautua tulevaan. Lapsenlapsilleen Aina ompeli samanlaiset mekot yhdestä ja samasta kankaasta. Myös kotiaskareissa Aina oli käytännön läheinen. Käytössä tahriintunut esiliina oli käytettävä molemmin puolin ennen kuin se pestiin.[35]

Säästeliäisyydestä ja käytännöllisyydestä huokuu eletty elämä ja sen haasteet. Haastavissa olosuhteissa elämä haluttiin toteuttaa mahdollisimman helposti. Esimerkiksi turhan pyykin syntymistä tuli välttää, sillä pyykki piti käydä pesemässä ”prunnilla”, jossa lähdevesi lämmitettiin mustassa padassa. Vasta viimeisillä vuosillaan Aina Vähäkallio luopui pyykinpesusta, kun miniä piti huolen anoppinsa pyykkihuollosta omalla sähköpesukoneellaan.

Aina Vähäkallion elämä oli päivittäistä työtä. Sitä se oli aina ollut ja sitä sen piti aina olla. Itsenäinen selviytyminen alkoi hiipua vasta sadan ikävuoden lähestyessä, kun fysiikka ei enää kestänyt. Lopulta Aina joutui luopumaan itsenäisen tekemisen ideologiastaan vasten omaa tahtoaan. 99-vuotiaana hä muutti Loimaalle vanhainkotiin, jossa kuoli vähän ennen 101-vuotissyntymäpäiväänsä.[36] 

Ainan perintö

Kiistämätön fakta on se, että Aina Vähäkallio eli pitkän elämän. Satavuotissyntymäpäivänsä tienoilla häneltä kysyttiin pitkän iän salaisuutta. Salaisuudekseen Aina nimesi viikoittaisen kutunjuuston nauttimisen ja Jumalan suoman terveyden. Myös yksi oletettu vaihtoehto on humppilalaisen lääkäri Koiviston määräämä arsenikki, jota Aina sai lääkkeeksi yleismyrkytykseen yhdestä viiteen tippaan päivässä. Liekö auktoriteetteihin tukeutunut Aina tuolloin miettinyt: ”Eihän lääkäri voi olla väärässä.”[37]

Ulkopuolinen tarkastelu tuskin antaa todellista selitystä pitkälle iälle. Aina Vähäkallion elämä ja sen mielekkyys voidaan kiteyttää kolmeen seikkaan. Luottamus auktoriteetteihin johdatti Ainan haasteisiin, joista hän sisullaan selvisi. Aina koki Jumalan läsnäolon koko elämänsä ajan. Vaatimattomana persoonana Aina sai nautintonsa vuosikymmenet kestäneestä traditiostaan viikoittaisesta kutunjuustosta.

Nämä elementit kiteyttävät paljon symboliikkaa. Aina Vähäkallion elämä oli jatkuvaa työntekoa. Elämä oli haastavaa, mutta palkitsevaa. Nähdessäni Mäntyniemen mökin hämmästelen, kuinka joku on voinut elää keskellä korpea pienessä hirsimökissä ilman vessaa. Mäntyniemi oli kuitenkin Ainalle paratiisi – merkittävä elämän keskus 70 vuotta hänen elämäänsä. Se oli paikka, jossa riitti aina tekemistä.[38]

Kun lapsena luulin Aina-mummon aina olleen olemassa, voin vanhempana todeta olleeni oikeassa. Aina Vähäkallion elämä on merkittävä osa satavuotisen Suomen historiaa. Aina eli jo ennen Suomen itsenäistymistä. Hän sai konkreettisesti kokea sisällissodan hulluuden, kuinka veli nousee veljeään vastaan. Tämän jälkeenkään sota ei jättänyt Ainaa rauhaan, kun hän joutui lähettämään poikansa rintamalle. Aina näki, kuinka Suomi jälleen rakennettiin. Ainan elämä on täynnä asioita, joita nykyihmisen on vaikea ymmärtää.

Merkittävä osa kertomuksen tapahtumista on peräisin haastatteluista, joita Aina Vähäkallion läheiset kantavat muistoissaan. Aina jätti jälkeläisilleen perinnöksi kokemusten kautta hankittua elämänviisautta. Koen, että tärkeintä on se, mitä me tunnemme. Ilman Ainan kaltaisia vahvoja yhteiskunnan rakentajia Suomi ei olisi sellainen kuin se oli itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna.


[1] Aro 1995, 86.

[2] Alapuro 1995, 30-34; Aro 1995, 83; Haastattelu 1.

[3] Ketola 2008, 15.

[4] Haastattelu 2.

[5] Loimaan lehti 23.12.1992.

[6] Loimaan lehti 1.15.1993.

[7] Loimaan lehti 23.12.1992; Suomen Historia 1986, 290.

[8] Aro 1995, 83. & Haastattelu 1.

[9] Aro 1995, 83; Suomen maatilat 1931, 336-338; Lahtonen 2006, 193; Haastattelu 1.

[10] Rahanarvolaskuri, http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin#FIN

[11] Aro 1995, 88.

[12] Aro 1995, 84.

[13] Aro 1995, 86; Haastattelu 1.

[14] Aro 1995, 85-86.

[15] Haapala 2009, 58.

[16]Aro 1995, 86; Haastattelu 1.

[17] Haastattelu 1.

[18] Lehtovuori Eero Loimaan lehti 12/1994; Suodenjoki 2009, 338.

[19] Lehtovuori Eero Loimaan lehti 12/1994; Suodenjoki 2009, 338.

[20] Sudenjoki 2009, 341-346

[21] http://vanha.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1998/8.toukokuu/TRE1898.HTM; Sudenjoki 2009, 341-346.

[22] Pekkalainen 2011, 262-264.

[23] Pekkalainen 2011, 271.

[24] Pekkalainen 2011, 306.

[25] Haastattelu 1 & 2.

[26] Haapala 2009, 17, 23.

[27] Haapala 2009, 66-67.

[28] Haastattelu 1.

[29] Haastattelu 2.

[30] Haastattelu 1.

[31] Haastattelu 1.

[32] Haastattelu 2.

[33] Loimaan lehti 23.12.1992.

[34] Loimaan lehti 23.12.1992; Haastattelu 1.

[35] Haastattelu 1 & 2.

[36] Haastattelu 1 & 2.

[37] Haastattelut 1 & 2.

[38] Haastattelu 1 & 2.




Greta Väänänen – Reeta-mummo

Synnyit Savossa, Vänninmäellä, Anders Böökin ja Elsa Brita Revon kahdeksanlapsisen perheen kuudentena lapsena. Sisaruksistasi usea kuoli jo aivan pikkuisena. Aikuiseksi vartuttuasi avioiduit jo hyvin nuorena saman kylän pojan, Paavo Väänäsen kanssa. Jäitte asumaan kotikyläänne. Valkorunkoiset koivut reunustivat järveä, jonka rantatörmällä kökötti savupirttinne.

Perustitte perheen. Saitte lyhyen ajan sisällä kahdeksan lasta. Ilo asui kanssanne pienessä, vaatimattomassa kodissanne. Pirtin lattialla piipersi paljon pieniä jalkoja, ja katon orresta riippuvassa heijassa oli usein liekuteltavana pikkuinen piltti.

Kulkutaudit osasivat pienimpäänkin asumukseen noina ankeina aikoina. Tuolloin tuhkarokko koitui monen pikkulapsen kohtaloksi. Jo varhain jouduitte vähän ajan sisällä saattamaan neljä pikkuistanne kirkkomaahan. Menetyksenne ja surunne on täytynyt olla musertavaa. On vain ollut pakko jaksaa eteenpäin päivästä toiseen.

Niin kuin menetysten mittasi ei olisi ollut jo täynnä, jouduit kesän ollessa kauneimmillaan veisaamaan puolisosi viimeiselle matkalleen. Suutarina perheelleen elantoa hankkiessaan Paavo-pappaa oli naskali pistänyt sormeen, josta oli seurauksena verenmyrkytys. En osaa mitenkään edes kuvitella taakkasi määrää. Jouduit neljän lapsesi kanssa nyt yksin hankkimaan elannon perheelle. Leskeksi jäätyäsi asuit lapsinesi rakkaassa savupirtissäsi Reetalanmäellä, kuten kyläläiset olivat asuinpaikkanne sinun mukaasi nimenneet.

Tapasin iäkkään emännän, joka oli asunut naapurissasi nuorena tyttösenä. Hän kertoi, että olit ollut viimeisiin hetkiisi saakka valoisa, hyväntahtoinen ja seurallinen. Sinusta olivat pitäneet kaikki, niin nuoret kuin vanhatkin. Kun olit ollut jo kunnioitettavassa iässä, nuorisoa oli iltaisin kokoontunut seuraksesi pirttiisi. Heille olit tarinoinut ja keitellyt kahvia, vieraanvarainen kun kaikessa niukkuudessasikin olit. Sinä itse ja pirttisi olivat aina siistit ja puhtaat liinat pöydillä. Hän kertoi myös, että sinulla oli ollut kaunis lauluääni. Olit nuorten kanssa iltaisin laulanut kansanlauluja ja veisannut virsiä. Pöydälläsi oli aina ollut parhaalla paikalla esillä Raamattu.

Olit ollut ahkera ja tehnyt paljon myös käsitöitä. Talojen emännät olivat tuoneet sinulle lampaittensa villoja, joista olit kehrännyt lankoja mittavat määrät. Näitä töitä olit tehnyt iloksesi, jouten kun et osannut olla. Saithan ahkeroinnin tuloksena myös vähän leivän levennystä.

Yksi ajan haalistama valokuva minulla on sinusta. Istut kuvassa pihanurmella mökkisi päädyssä tyttäresi ja tyttärenpoikasi kanssa. Kuvasta huomaan, että olet pieni ja solakka, hiuksesi on kammattu otsalta taaksepäin ja laitettu nutturalle. Hymyilet kuvassa; olethan saanut kaukaa läheisiäsi vieraaksi.

Kuolemasi jälkeen kauniita käsitöitäsi tuotiin lapsuudenkotiini. Olen todella pahoillani, että en saanut tavata sinua edes yhtä kertaa. Sinulla olisi ollut niin paljon elämänkokemusta ja viisautta jakaa minullekin elämäni eväiksi. Olisin kipeästi tarvinnut niitä elämäni poluilla. On minulla kumminkin jotakin, mikä on kuulunut sinulle, se on hyvin, hyvin kulunut Raamattu. Sen muutamilla sivuilla on nokihiukkasia, joita en pyyhi pois. Hiukkaset muistuttavat siitä, millaisissa olosuhteissa elit elämääsi ja etsit pyhästä sanasta lohtua rakkaistasi luopumisen tuskassa. Olen myös aistivinani Raamatun sivuilta aitoa savupirtin hajua.

Ikävä minulla on sinua. En saanut koskaan istua lämpimässä sylissäsi, en silitellä poskeasi, en kuunnella hyräilyäsi. Kumminkin tunnen vahvasti sinut lähelläni. Kannustat ja ohjaat oikeaan. Koen suurena puutteena sen, että emme koskaan tavanneet. Meitä erottivat sadat kilometrit, ja sinulla ikä alkoi painaa. Et enää jaksanut lähteä pitkälle matkalle poikasi perheen luo.

Olin juuri täyttänyt yhdeksän, kun sinä tulit matkasi päähän. Olen tallettanut sisimpääni kaiken, mitä olen sinusta kuullut vanhemmilta sisaruksiltani. Olithan ennen syntymääni, kun vielä jaksoit matkustaa, käynyt Oulussa kotonani. Vanhempani ja tädit ovat sittemmin kuvanneet sinua ja elämääsi.

Olen viime vuosina käynyt useana kesänä haudallasi. Olen tuonut sinulle kauniita kukkasia, tuskinpa elämäsi aikana niitä koskaan saitkaan. Aherrus jokapäiväisen leivän eteen oli aikanasi toisenlaista kuin nykyään. Ei tuolloin markkoja tuhlattu joutaviin. Olen seisonut hiljaa ristisi edessä ja kerrannut mielessäni sinusta asioita, joita olin kuullut kerrottavan. Olen aistinut elävästi, että henkesi on siinä lähelläni, siunaa askeleitani ja ohjaa oikealle tielle. Raamattusi, rakas Reeta-mummo, on kallis aarteeni. Kiitos siunauksestasi. Olen turvassa.




Maire Juujärvi – oman polun raivaaja

Maire Irene Luusua syntyi Sallan Vuorikylässä 1936 esikoisena metsätyönjohtaja Uuno Luusuan ja talollisen tytär Helvi Hoikkalan perheeseen. Vuorikylä sijaitsi Vuorijärven ja Nannakkajärven välissä Neuvostoliiton rajan kupeessa. Vakinainen asutus oli syntynyt 1800-luvulla, kun hyvät luonnonolosuhteet kalaisine järvineen houkuttelivat sinne suomalaisia etelästä päin. Samaan aikaan lappalaiset muuttivat pohjoisemmaksi alueelta.

Vuorijärven suojaisilla rinteillä viljeltiin ohraa. Ympäröivistä metsistä pyydystettiin riistaa, jopa karhuja. Kylän asukkaat saivat elantonsa maataloudesta, poronhoidosta ja turkisten myynnistä. 1930-luvun lopulla Vuorikylä oli vaurastuva ja vireä kylä, jonne metsätyömaat ja rajavartiosto toivat muualta väkeä. Mairen varhaisin muistikuva liittyy siihen, kuinka isä rakensi uutta kotia ja nosti hänet rakennuskuopan pohjalle ihmettelemään sen perustuksia.

Marraskuun viimeinen päivä 1939 muutti 3-vuotiaan Mairen elämän muiden suomalaisten tavoin. Koulusta palaavat naapurin lapset toivat kotiin tiedon, että sota oli syttynyt. Sitä oli osattu uumoilla, koska rajan takaa oli kuulunut epätavallisia rakentamisen ääniä syksyn ajan. Helvi-äiti oli ottanut Mairen ja vuotta nuoremman Kaukon mukaan iltalypsylle navettaan ja istuttanut heidät isoon pyykkipataan vaatien vitsalla uhaten täydellistä hiljaisuutta, ikkunoissa olivat pimennysverhot. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pelännyt joutavansa venäläisten maalitauluksi.

Myös Vuorikylän asukkaat joutuivat suin päin jättämään kotinsa, kun vihollinen oli jo tulossa 20 kilometrin päässä. Maire vilkutteli kylän yllä kaartelevalle vihollisen lentokoneelle ja oli innoissaan päästessään hevosen kyytiin: lapsen mieli oli leikkisä, eikä se ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Kylän asukkaat pakenivat kuka hiihtäen, kuka kelkoilla ja hevosilla. Viimeisillään raskaana olevalla Helvi-äidillä ei apuvälineitä ollut – hän käveli hevosen perässä. Matkalaiset näkivät, kun taakse jäävä taivas värjäytyi punaiseksi: suomalaiset sotilaat olivat sytyttäneet rajakylien talot palamaan, jotta vihollinen ei saisi niistä asemapaikkaa.

Matkan ensimmäinen etappi oli Sallan kirkonkylä, josta matka jatkui linja-autolla Rovaniemelle ja junalla Tornioon. Mairen pikkuveli oli nukkumassa tavarahyllyllä, kun yksi junan vaunuista syttyi palamaan ja synnytti matkustajissa pakokauhun. 

Lopulta Mairen perhe sai asuinpaikan ison maatalon salista Ala-Torniolta, jossa se viipyi talvisodan ajan.

Lapsuus sodan varjossa

Talvisota päättyi samana päivänä, jona Maire täytti neljä vuotta. Koti jäi uuden rajan taakse, joten perheelle oli löydyttävä uusi paikka, jonne voisi asettua ja jatkaa keskeen jäänyttä elämää. Perhe asutettiin aluksi Kemijärven Levärannalle.

Tämän jälkeen asuinpaikat vaihtuivat useaan otteeseen, mutta turvalliset vanhemmat ja sukulaiset säilyivät turvaverkkona Mairen ja nuorempien sisarusten, Kaukon ja Tertun ympärillä pehmentäen näin sodan kauhuja. Vaihtuvat ympäristöt tarjosivat lapsille uusia kokemuksia ja seikkailuja. Evakkomatkoista pisin suuntautui Lapin sodan aikana Keski-Pohjanmaalle Kälviälle, jonne oli sijoitettuna yli 2000 Sallan evakkoa muodostaen oman yhteisönsä omine seurakuntineen ja sairaaloineen.

Jatko-sodan aikana perheen asemapaikkana oli pitkään Rovaniemi, jossa perheen isä toimi armeijan huoltotehtävissä. Saksalaisten sotilaiden läsnäolo kaupungissa oli näkyvää. Isä saikin saksalaisilta aseveljiltä elintarvikkeita kotiin. Äiti kieltäytyi syömästä säilöttyä lihaa, koska epäili sen olevan peräisin keskitysleireiltä.

Saksalaisilla oli tapana heitellä autoista karamelleja tien sivussa seisoville lapsille. Kerran Maire halusi varmistaa paremman kiinniottopaikan itselleen, ja hän lähti ryntäämään tien yli. Hän kuitenkin jäi korkean maastoauton alle. Hän ei loukkaantunut, mutta tajuntansa menetti. Myöhemmin hän heräsi naapuritalossa saksalaisten sotilaiden ympäröimänä. Sotilaat olivat ystävällisiä – he veivät lapsen lääkäriin tutkittavaksi, jossa hänen todettiin selvinneen onnettomuudesta pelkillä naarmuilla.

Sodasta huolimatta elämä jatkui. Se tunkeutui lasten arkeen, kun ilmahälytyspilli alkoi soida, jolloin kiirehdittiin maakellariin suojaan ja kuunneltiin räjähteleviä pommeja. Erään kerran Maire pelkäsi sydän pamppaillen sänkyyn nukkumaan jääneen pikkuveljensä puolesta, vaikka äiti rauhoitteli, ettei hänelle kuinkaan käy.

Pommitukset saivat Mairen vihaamaan sotaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä sydämestään. Sota-aikana kuolema oli aina läsnä, vaikkei lähiomaisia rintamalla ollutkaan. Kuolema kosketti perhettä muutoin: Martta-vauva kuoli kuukauden ikäisenä ripuliin. Helvi-äiti kokosi lapset katsomaan, kun vauva sulki silmänsä. Äiti selitti vauvan menevän taivaaseen. Ei se heti kuitenkaan mihinkään taivaaseen lähtenyt, saunaan se vietiin odottamaan hautaamista. Tämä aiheutti Mairelle suuren tiedollisen ristiriidan. 

Merkittävä vaihe Mairen elämässä alkoi, kun hän aloitti kansakoulun. Ensimmäinen luokka päättyi ehtoihin, sillä hän ei ollut oppinut lukemaan haaveillessaan tunneilla aapisen kuvista. Erityisesti mieleen jäi Jörö-Jukka, joka ei antanut leikata tukkaa. Äiti osti uuden aapisen, josta Maire oppikin sitten heti lukemaan. Samasta aapisesta hän myöhemmin opetti lukemista lapsenlapsilleen.

Omaa elämänpolkua etsimässä

Rauhan saapuessa kodittomaksi oli jäänyt 4000 Sallan evakkoa. Rajan taakse oli jäänyt pitäjän luonnon rikkain osa. Vastineeksi menetetyille viljaville maille evakoille osoitettiin pala synkkää ja kesyttämätöntä korpea, jonne uusi koti piti raivata omin voimin.

Luusuan suku asettui ensin Salmivaaraan ja myöhemmin Vitikkoon. Kauppakoulun käynyt Uuno-isä perusti sekatavarakaupan, joka menestyi aluksi hyvin, kun kaikesta tavarasta oli pula. Kaupankäynti hiipui rakennuskauden päättyessä ja perhe sai myöhemmin elantonsa maataloudesta, karjanhoidosta ja Helvi-äidin lisätienestistä, kyläkoulun siivoamisesta. Mairelle syntyi sodan jälkeen neljä sisarusta.

Maire ei kotiutunut ankeisiin olosuhteisiin, joita varjosti isän alkoholin käyttö ja äidin työtaakka uudella asutustilalla. Hän halusi hakea oppikouluun, mutta äiti ei antanut, koska tarvitsi apulaisen kotitöihin. Maire kuitenkin alkoi suunnitella itsenäisesti omia elämän polkujaan ja opiskeli Kansanvalistusseuran kirjekursseilla kirjallista esitystaitoa, piirustusta ja aritmetiikkaa.

Hän hakeutui Peräpohjolan kansanopistoon vuonna 1953. Siellä hän kohtasi kannustavia opettajia ja oppi monipuolisia taitoja kuten esiintymistä illanvietossa ja sikojen hoitamista. Hänessä virisi ajatus hakea Kemijärvelle perustettuun opettajaseminaariin. Myös taideakatemiaan hakeminen siinsi hänen haaveissaan.

Maire Luusua halusi rahoittaa elämisensä ja opiskelunsa. Niinpä hän eräänä päivänä hyppäsi pyörän selkään ja lähti kyselemään töitä läheisestä osuuskaupasta; olihan hän harjoitellut myyjättären tointa jo aiemmin isänsä kaupassa. Myymälänhoitaja otti hänet harjoittelijaksi, ja muutaman viikon jälkeen kesäapulaiseksi, jonka tehtävänä oli niin lihan leikkaaminen kuin bensan myyntikin.

Sinnikäs Maire Luusua yleni Koillis-Lapin osuuskauppojen kiertäväksi kesälomittajaksi. Tämä takasi hänelle opiskeluaikoina lisätulot, joilla hän saattoi aina ostaa itselleen ihailemiaan tyylikkäitä vaatteita.

Kiertävänä kesälomittajana Maire Luusua päätyi Kemijärven Juujärven kylään kesällä 1955. Eräänä päivänä kauppaan tömisteli poikajoukko katsomaan uutta kauppaneitiä. Joukon viimeisenä oli sinisilmäinen hymyilevä nuorukainen, joka osti kenkälankkia. Maire hämmentyi niin, ettei osannut antaa oikeaa vastarahaa. Niinpä asiakas itse laski oikean summan.

Se oli rakkautta ensi askelien kuulemisesta alkaen. Soini-niminen nuori mies tuli auttamaan opintoihin kuuluvan kasviston keräämisessä. Yhteydenpito jatkui opiskeluaikana satunnaisina tapaamisina ja kirjeenvaihtona. Soini opiskeli ensin maamieskoulussa ja sitten maanmiesopistossa Hyvinkäällä valmistuen sieltä agrologiksi vuonna 1959.

Opiskelu Kemijärven seminaarissa

Vuosina 1950-1970 toiminut Kemijärven seminaari perustettiin vastaamaan sodanjälkeiseen opettajapulaan syrjäseuduilla. Sen odotettiin auttavan opettajien pysymistä ja viihtymistä Pohjois-Suomessa sekä täyttävän Lapin kulttuurityhjiötä. Seminaarin perustamisella oli myös julkisuudessa arvostelijoita, jotka irvailivat: ”Mitähän niistäkin opettajista tulee, kun korvessa ovat syntyneet, korvessa kasvaneet, korvessa käyvät koulunsa ja vielä syvemmälle korpeen menevät.” 

Suurin osa seminaarista valmistuneista opettajista oli kotoisin Pohjois-Suomesta ja sijoittui Lapin ja Oulun lääneihin suunnitelman mukaisesti. Seminaari oli alueella kulttuurin kasvualusta: siellä järjestettiin taidenäyttelyjä ja konsertteja. Se innosti opettajia toimimaan luovina ja esittävinä taitelijoina.

Kansakoulupohjainen seminaari avautui Maire Luusualle opiskeluväyläksi vuonna 1954. Seminaariin oli runsaasti hakijoita: vain seitsemän prosenttia heistä läpäisi pääsytutkinnon. Opetus oli monipuolista. Tulevien kansankynttilöiden tuli hallita niin englannin alkeet kuin telinevoimistelukin sekä soiton ja kotitalouden taidot. Luusua paneutui erityisesti kuvaamataidon opetukseen ja sai palkintoja opettajanvalmistuslaitosten välisissä kilpailuissa.

Seminaarin henki oli perinteisiä kristillisiä arvoja, uutteruutta, vaatimattomuutta ja kotiseuturakkautta korostava. Opiskelijoiden keskuudessa oli hyvä yhteishenki ja seminaarissa solmittiin avioliittoja ja elinikäisiä ystävyyksiä. Opiskelu huipentui elokuussa 1958 opintomatkaan, joka suuntautui Keski- ja Etelä-Eurooppaan, aina Roomaan asti.

Matkalla tutustuttiin historiallisiin nähtävyyksiin, museoihin ja taidekokoelmiin. Samalla opiskeltiin myös maantiedettä, geologiaa ja ”eri kansojen elämää, elinkeinoja ja taloutta koskevia seikkoja” sekä vierailtiin Brysselin maailmannäyttelyssä. Frankfurtissa raju ukkosmyrsky yllätti teltoissa yöpyvät matkalaiset. Junamatka Firenzestä Roomaan teki Maire Luusuaan vaikutuksen. ”Ennen kuin uskoimmekaan, seisoimme ikuisen kaupungin asemalla. Ihmeeksemme täälläkin ihmiset olivat aivan ihmisten näköisiä, kaksijalkaisia”, kirjoitti hän luokan pakinapäiväkirjassa.

1960-luvun alussa tapahtui Maire Luusuan elämässä merkittävä muutos. Yksi hänen oppilaistaan oli kuollut tapaturmaisesti jäätyään traktorin alle. Luusua meni käymään oppilaan kotona surukäynnillä. Talon emäntä julisti hänelle synnit anteeksi. Pudasjärvellä vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä oli vankka jalansija ja nuorison keskuudessa esiintyi voimakkaita herätyksiä. Pirtit täyttyivät Siionin lauluja laulavista nuorista. Lestadiolainen usko oli tuttua Maire Luusualle jo lapsuudesta, kun mummilassa oli pidetty isoja seuroja. Hän oli nähnyt kuinka Fia-mummi ja Jussi-ukki pyysivät toisiltaan syntejä anteeksi. Uskosta tuli sittemmin Maire Luusuan elämään tärkein, iloinen ja voimavaroja antava asia.

Kansankynttilästä peruskoulun opettajaksi

Valmistumisen jälkeen Maire Luusua toimi vuoden ajan opettajana Sallassa Selkälän koululla, jonka jälkeen hän haki Pudasjärvelle opettajaksi Pärjänsuon koululle. Se sijaitsi uudella asutusalueella ja pursusi lapsia muiden kyläkoulujen tavoin. Opettajatoverit olivat myös nuoria ja innostuneita, muualta kylälle muuttaneita.

Maire Luusua nautti kansakoulun opettajan kokonaisvaltaisesta työstä ja vietti vapaa-aikaansa hiihdellen ja opiskellen. Suuri rakkaus Soini Juujärvi muutti Pudasjärvelle porotalousneuvojaksi vuonna 1960 ja heidän tiensä jälleen yhdistyivät. Maire ja Soini solmivat avioliiton vuonna 1963 ja perheeseen syntyi viisi lasta: Soile, Peitsa, Mikael, Heidi ja Tiina. Perhe rakensi ensin omakotitalon Livojoen rannalle ja myöhemmin Iijoen tuntumaan kuntakeskukseen Kurenalle. Maire loi kotiin viihtyisyyttä sisustamisella, leipomisella, huolenpidolla ja huumorilla.

Opettajan työ oli Maire Juujärvelle kuitenkin kutsumus, joka antoi elämään sisällön. Perheen ja työn yhteensovittamista helpottivat luotettavat kotiapulaiset ajan tavan mukaan. Äidin roolimalli on välittynyt lapsille, joista neljä on eri alojen opettajia.

Maire Juujärvi toimi opettajana Pärjänsuon kansakoulussa ja ala-asteella vuosina 1960–1980 sekä Kurenalan asteella vuosina 1980–1996. Suurin muutos hänen uransa aikana oli peruskoulu-uudistus vuonna 1972, johon liittyi laaja opettajien täydennyskoulutus, ns. SIVA-koulutus. Kouluviikko oli muuttunut viisipäiväiseksi edellisenä vuonna.

Maire Juujärvi oli vaativa, mutta innostava opettaja. Hän pyrki tukemaan lasten yksilöllistä oppimista ja persoonallisuuden kehittymistä. Hän kehitti erityisesti äidinkielen ja kuvaamataidon opetusta. Erityisesti hän paneutui siihen, millä tekniikalla kukin lapsi oppisi parhaiten lukemaan. Hän arvosti oppilaiden käytännön taitojen harjaannuttamista akateemisten taitojen ohella. Kasvattajana hän puuttui voimakkaasti koulukiusaamiseen ja käytti siinä luovia keinoja. Kerran yhtä oppilasta kiusattiin hienoja vaatteiden vuoksi. Maire-opettaja kävi ostamassa samanlaisen hatun kuin tytöllä oli ja tuli se päässään luokkaan, jolloin vaatteille naureskelu loppui.

Elämää eläkkeellä

Lasten varttuessa Maire Juujärvelle jäi aikaa herätellä henkiin vanha harrastus, maalaaminen. Aikoinaan hän oli haaveillut taiteilijan urasta, mutta valitsi kuitenkin opettajan työn, koska se mahdollisti paremmin perheen perustamisen ja elannon. Juujärven maalaukset ovat impressionistisia kukkia ja maisemia, joissa seikkailee ihmishahmoja. Erityisesti Lapin kotoisat tunturimaisemat ovat olleet innoittajana.

Eläkevuosiensa alussa Maire Juujärvi toimi Helvi-äidin omaishoitajana useita vuosia, mitä hän piti kunnia-asianaan. Hän oli nuoruudessaan jättänyt äidin selviämään yksin työtaakkansa kanssa tämän vastusteluista huolimatta. Näin hän oli katkaissut sukupolvien uhrautumisen ketjun.

Eläkevuodet ovat kuluneet kotipiirissä rakkaan puolison kanssa kotiaskareita tehden, marjastaen ja kukkivaa puutarhaa hoitaen. 2000-luvun alussa Tunisian-matkat katkaisivat pitkät talvet. Siellä Maire ja Soini Juujärvi saivat uusia ystäviä ja pääsivät nauttimaan kaipaamastaan etelän lämmöstä.

Maire Juujärven elämään ovat tuoneet sisältöä laaja ystäväpiiri sekä lasten ja heidän perheidensä elämän seuraaminen. Erityisen rakkaita ovat 23 lastenlasta, joita hän on kannustanut opiskelemaan. Hänen omalla sukupolvellaan opiskelu oli väylä parempaan elämään ja tarjosi pysyvän henkisen pääoman turvatun toimeentulon ohella.

Maire Juujärvi on osaltaan kantanut ja vienyt eteenpäin lapsuudessaan omaksuttuja sota-ajan arvoja: itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisuutta, yhteen hiileen puhaltamista ja toisten auttamista, tavoitteellisuutta ja uutteruutta sekä luottamusta Jumalaan. Hänen huolenpitonsa lapsia kohtaan kiteytyy kysymykseen: ”Onko sinulla marjoja?”

Metsästä poimitut marjat ovat ahkeruudella hankittua elämän eliksiiriä.




Maria Elisa Hakko – torpantyttö, käsityöopettaja ja kunnallisaktiivin puoliso

Laihialainen torppari Jaakko Kauppi oli lapseton kahdesti leskeksi jäänyt mies, kun hän vuonna 1881 meni naimisiin kymmenisen vuotta nuoremman Maria Koskelan kanssa. Heille syntyi neljä tytärtä – Elisa, Hilda, Sanna ja Aini sekä yksi vain hetken elänyt poikavauva. Aluksi perhe asui Kylänpäässä, myöhemmin Jokikylässä, ylempänä Laihiajokivarressa.

Jokikylään kunnallinen kansakoulu saatiin joskus vuoden 1870 jälkeen. Elisa-tyttö aloitti siellä vuoden 1893 lokakuussa, ja opiskeli neljä vuotta. Koulu sujui hyvin, opiskeluhaluja oli. Koulun johtokunnan esimiehenä eli puheenjohtajana oli tuolloin innoittava laihialainen persoona Aleksander Filander. Itseopiskelun ja raittius- ja nuorisoseura-aatteidensa kautta miehestä kasvoi ensin paikallinen, myöhemmin jopa kansallinen vaikuttaja, maalaisliiton perustaja ja kansanedustaja, joka tunnettiin nimellä Santeri Alkio.

Kyllä Jokikylän lapsilla on ollut tavallista innostavampi kouluaika! Kansakoulun jälkeen Elisa oli vuoden kotona, jolloin äiti opetti hänelle emännän töitä, taloustöistä karjanhoitoon ja käsitöihin. Tyttö olikin oikein nopeaoppinen ja teräväpäinen ahertaja.

Opinnot ja työ

Naisille ei tuolloin vielä ollut kovin paljon opiskelumahdollisuuksia. Vähäiset paikalliset mahdollisuudet Elisa hyödynsi käymällä Laihian emäntäkoulun lukuvuonna 1898–1899. Tytön tunnollisuudesta ja lahjakkuudesta kertoo se, että keskiarvoksi tuli yhdeksän. Täyskympit hän sai sekä yksinkertaisten kankaiden – palttina, toimikas, pomsi – että moniniitisten kuviokankaiden kudonnasta.

Häntä on varmaan rohkaistu jatko-opintoihin Hämeenlinnan uuteen käsityöopettajaopistoon. Frederika Wetterhoff oli näet aloittanut siellä jo vuonna 1893 kaksivuotisen koulutuksen, johon kuului kutomista, sidosoppia, piirustusta, värjäystä, kirjanpitoa ja ammattilaskentoa. Myöhemmin lisättiin vielä opetusharjoitukset ja näytetunnit. Koulu toimi isossa kivitalossa, samassa kuin nykyäänkin, joten oppilaat lienevät asuneenkin siellä.

Sukutiedon mukaan Elisa Hakon rohkea unelma olisi täyttynyt ja hän olisi päässyt Wetterhoffin kouluun. Nuori nainen on hyvin ehtinyt hankkia Vaasassa työharjoittelua ennen kouluun pyrkimistä. Koska Elisa oli hyvin säästeliäs, on hän luonnollisesti laittanut talteen kaiken mahdollisen, mutta opintojen rahoitus on silti ollut pulma. Olisikohan Laihian kannustava nuorisoseurahenki voinut tulla jotenkin avuksi? En pitäisi mahdottomana ajatusta, että joku paikkakuntalainen olisi rohkaistunut takaamaan lahjakkaan tytön opinnot, saataisiinhan Elisan taidot silloin käyttöön koko kansakunnan hyväksi!

Edelleen suullisen tiedon mukaan käsityönopettajan työ on löytynyt Karjalan Kannaksen Uudeltakirkolta, joka oli Viipurin takana Suomenlahden rannalla. Mahdollisesti Elisa Hakko on työskennellyt siellä maamieskoulun yhteydessä toimineessa puutarha- ja talouskoulussa. Hänen on täytynyt pitää paljon käsityönopettajan työstään, kun sai tehdä sitä, mistä eniten piti! Opetustaitokin oli hyvä.

Ajankuvaa

Elisa Hakon nuoruus oli sekä venäläistämispyrkimysten että vahvan kansallisen heräämisen aikana. Vuodet 1899–1905 tunnetaan Suomessa ensimmäisen ja vuodet 1908–1917 toisen sortokauden nimellä. Venäjän yritystä kaventaa autonomista asemaa ei hyväksytty Suomessa.

Liekö sortokaudet toimineet kirittäjinä, mutta Etelä-Pohjanmaa oli 1900-luvun alussa vahvaa siirtolaisuusaluetta. Lähtijöitä ”rapakon” taakse Amerikkaan riitti, etunenässä nuoria miehiä. Sinne Kaupin sisarukset Hilda, Aini ja Elisa halusivat myös suunnata. Suunnitelma oli aivan realistinen, sillä opettajatyönsä turvin Elisa ryhtyi säästämään heille matkarahoja. Se vaati nuorelta naiselta useamman vuoden, sillä laivaliput eivät olleet halpoja. Elisan omiin suunnitelmiin tuli kuitenkin yllättävä muutos.

Lapsuuden koulukaveri Mikko Hakko oli kuullut jostain Elisan muuttoaikeista ja mies tuli yllättäen Helsingin laivarantaan häntä tapaamaan. Vaimoksensa pyysi, ja nainen suostui. Näin laihialaisneito päätyikin Amerikan kultamaan sijasta kiertokoulun opettajan siipaksi Oulunsalon Keskipiirille.

Avioon Oulunsaloon vuonna 1909

Mikko ja Elisa tunsivat toisensa jo kouluajoilta, olivathan he luokkatovereita. Molemmat lahjakkaita, kilpailivat keskenään paremmuudesta. Elisasta Mikko oli luotettava, heikompien puolustaja, tiedonhaluinen ja yritteliäs, kirjoittava poika. Pitkä, hoikka – komeakin! Mikko taas oli vaikuttunut Elisan ahkeruudesta ja lahjakkuudesta. Kun pojan päättötodistuksen keskiarvo jäi aavistuksen verran huonommaksi kuin Elisan, hän kävi viimeisen kouluvuoden uudelleen! Kuullessaan Elisan siirtolaisaikeesta Mikko kävi heti toimeen ja matkusti tapaamaan nuorta naista. Sen tuloksena oli kihlat, häävalmistelut ja Elisan muutto Oulunsalon Keskipiirille.

Mikko oli ostanut Keskipiiriltä pienen mökin, johon kuului pirtti, pieni makuukamari ja kuisti sekä puolen hehtaarin tontti. Mökki oli tunnetun paikallisen naisrakentajan tekemä eikä siihen Mikon aikana tehty muutoksia. Keskipiirin kylä oli tuolloin vielä melko syrjässä, sillä matkaa Ouluun kertyi maanteitse Kempeleen kautta 26 kilometriä. Jäitten aikaan matka lyheni kolmannekseen, kun hujautti Kempeleenlahden poikki potkurilla, suksilla tai hevosella. Kesällä pääsi veneelläkin, jos sellainen oli.

Lestadiolaisuus oli Oulunsalossa merkittävää jo tuolloin, kun taas Elisa Hakon synnyinseudulla vaikuttivat rukoilevaisuus, herännäisyys ja evankelisuus. Niinpä nainen ei sitten oikein löytänytkään yhteistä säveltä tässä suhteessa. Yhteydet kansankirkkoommekin löyhtyivät, kun mies 1920-luvun lopulla jätti sen.

Opettajan ja poliisin emäntänä

Suuriruhtinaskunnan aikaan perheeseen syntyi kolme lasta ja viisi lasta maan jo itsenäistyttyä. Vanhin syntyi vuonna 1910, sitten perheenlisäystä saatiin 1-3 vuoden välein aina vuoteen 1927 asti. Ikävä kyllä Elisan ja Mikon jälkeläisistä neljä kuoli jo lapsena, muun muassa tulirokkoon. Lasten menetys on kova paikka perheessä ja erityisesti äidille.

Mikko Hakko oli kiertokoulunopettaja ja Elisa Hakko taas käsityönopettaja. Isän opettajan työstä Elli-tytär kertoo näin: ”Seurakunta piti talven aikana kiertokoulua eri talojen pirteissä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon paikassaan. Oppilaitten ikä vaihteli suurestikin, mutta kaikkien oli määrä hankkia lukutaito. Työmatkat isän kulki jalan, pyörällä tai hevosella. Matkassa kulkivat niin omat opetusvälineet kuin iso 110 x 140 x 50 cm:n kokoinen harmonikin.”

”Kun kuntaan saatiin kansakoulut – Keskipiirille vuonna 1917 – kiertokoulu kävi tarpeettomaksi. Opettajat saivat kouluttautua alakansakoulun opettajaksi, mutta isä ei sitä halunnut, koska oli tottunut opettamaan isompia lapsia. Hän lähti Suomenlinnan poliisikouluun, josta valmistui keväällä 1921. Äiti oli kotona 11-vuotias Sulo ja 3-vuotias Into seuranaan. Mirja-vauva syntyi viikko isän paluun jälkeen.”

”Poliisina isä toimi Oulunsalon Varjakan sahalla parahiksi juuri kieltolain eli ns. pirtuaikaan vuosina 1919–1932. Virosta tuotiin viinaa vesitse. Salakuljettajilla oli moottoriveneet, mutta poliisilla vain soutupeli, joten asetelma ei luvannut paljon. Lopulta olot kävivät tukaliksi, kun salakuljettajia täytyi kytätä yökaudet. Kiinni joutuneet kostivat siten, että kävivät häiritsemässä äitiä ja lapsia. Lopulta oli pakko luopua poliisin työstä.”

”Kun isän virkatyö loppui, tuli tarve saada lisää viljelyalaa. Niinpä hehtaari kerrallaan raivattiin rämettä valtion maksamien raivauspalkkioiden turvin.”

Pienviljelijän emäntänä

Palkkatöiden loputtua Mikko-puolisolle jäi enemmän aikaa kunnallisten luottamustehtävien hoitoon, mikä tiesi äidillekin lisää työtä. Elli-tytär kertoo näin: ”Koska isä oli niin työllistetty kunnan töiden kanssa, hoiti äiti mahdollisimman pitkälle myös talon maanviljelyshommat. Äiti päätti, mitä milloinkin tehdään, organisoi työt ja toimi työnjohtajana. Hän päätti lannoitukset ja kylvöt; mitä ja milloin mihinkin, vaikka isä sitten kylvikin. Kylvi, vaikka mielessään teki runoja. Ei äiti häntä siitä morkannut, koska tiesi, että isä on sellainen haaveilijatyyppi.”

”Viljan puintipäivinä äiti hoiti muonitukset. Paikalla oli kymmenkunta henkilöä ja tekemistä riitti koko ajaksi. Järjestyksen säilyminen oli tärkeää sekä työn sujuvuuden että työturvallisuuden kannalta. Työ oli pölyistä ja osittain vaarallistakin. Vaatteilla suojauduttiin mahdollisimman hyvin, mutta mitään erityisiä suojavarusteita ei käytetty. Vaikka lapset kaikkein lyhimpinä joutuivat pölyisimpiin paikkoihin, sitä ei nähty terveysuhkana. Puintipäivän päätteeksi saunottiin, jotta saatiin pestä pölyt pois ja puhtaat vaatteet päälle. Puhtaus oli äidille tärkeää.”

”Äiti kasvatti meitä lapsia yritteliäisyyteen antamalla oman kasvimaan ja mansikkapenkin. Mansikat myimme Varjakkarannan huviloihin ja vihannekset Oulun kaupungintorille. Tulot sai pitää itse. Ostinkin niillä sitten itselleni hienon tweed-ulsterin ja hatun. Olin oikein mielissäni niistä.”

”Äiti sai tuloja, kun hän kutoi perimillään 90-senttisillä kangaspuilla kankaita pitäjäläisille. Niillä hän osti ensimmäisen vasikkansakin, kun vanhin veljeni Sulo oli vielä pieni. Poika oli hentoinen, joten äiti arveli, että lisämaitoa tarvitaan. Minun lapsuudessani meillä oli jo kolme tai neljä lehmää navetassa sekä vähän muitakin eläimiä. Maidosta kirnuttiin voita, jota myytiin kauppaan. Niillä tuloilla ostettiin kahvia, sokeria, siirappia ja muuta tarpeellista. Näin äiti piti talouden pystyssä. Kai isäkin talousrahaa antoi, vaikka nuuka olikin. Tulimme kuitenkin taloudellisesti ihan hyvin toimeen. Lehmien lisäksi äidillä oli navetassa kerran vuodessa vasikoita lehmien poikimisen jälkeen, sika jouluksi ja muutama kana. Poju-niminen työhevonenkin oli ja kissa silloin tällöin pitämässä hiiret loitolla. Koiraa ei ollut koskaan.”

Kunnallisaktiivin puolisona

Kunnallislautakunnan puheenjohtajuudesta lähtien 1927 Mikko-puolisolla oli hoidettavanaan kymmenisen kunnallista luottamustehtävää, sota-aikana enemmänkin. Sen lisäksi hän hoiti kyläläisten omia virallisia asioita. Niistä Elli-tytär kertoo: ”Toimeentuloa perheelle tuli vain satunnaisesti. Kokouksista tuli palkkiot, mitä sitten olivatkaan. Kyläläisten asioiden hoidosta ja avustamisesta isä ei pyytänyt juuri mitään, koska oli vaatimaton ja auttamishaluinen. Lehtijutuista tuli joskus pientä palkkiota.”

Keskipiirin kansakoulu sijaitsi ihan naapurissa. Kunnallisia kokouksia pidettiin kuitenkin Hakon pienessä kamarissa, eikä koululla. Mies lienee päätellyt pienemmäksi riskiksi kokoontua heillä kuin koululla, jossa suurempi lapsijoukko voisi joutua alttiiksi tartuntataudeille. Kokouksista tytär kertoo: ”Kokouksiin osallistujia oli usein puolen tusinan verran. Tuolit ja penkit siirrettiin istuimiksi, koska syöpäläispelon vuoksi äiti ei sallinut miesten istua sängylle. Meidän lasten tehtävä oli hommata lähimetsästä katajan oksia, jotka asetettiin emalisen sylkykupin päälle. Jos mukana oli eräs keuhkotautinen mies, kuppi asetettiin hänen vierelleen. Tämä saattoi kuitenkin potkia kupin pois ja sylkeä lattialle. Joko ei ymmärtänyt vaaraa tai sitten ei välittänyt siitä. Myöhemmin mies sitten menehtyikin tautiinsa, kuten valtaosa lapsistansa ennen häntä.”

”Äiti sai aina olla varuillaan kokousten vuoksi, tuulettaa ja tarvittaessa siivota perusteellisesti. Siitä tuli iso ylimääräinen siivous- ja desinfiointiurakka, mutta hänen aktiivisuutensa ansiosta säästyimme esimerkiksi tuberkuloosilta.”

Sodan aikana Elisa Hakolle riitti omiakin luottamustehtäviä, sillä hän oli kunnallislautakunnan varajäsen vuosina 1940–1942 ja varsinainen jäsen 1943–1945. Elli muisteli niitä aikoja: ”Äiti hoiti aikoinaan kunnan tehtäviä sen verran, että kirjoitteli niitä jauholappuja, joista Kalle Päätalokin kirjoissaan kertoo. Hän oli Keskipiirin asiamies. Koska kunnantoimistoa ei ollut, näitä asiakkaita kävi meillä kotona jonkun verran. Meille ei kerrottu, keitä he olivat, mutta kuulihan sen, kun jauholappua pyysivät.”

”Kun isä lähti hoitelemaan luottamus- ja muita tehtäviään, äidin homma oli katsoa, että tällä oli puhtaat ja kelvolliset vaatteet päällä. Mies ei paljon piitannut pukeutumisesta, vaan olisi pitänyt pyhät arjet samaa vaatepartta. Työlästä oli saada häntä sitä muuttamaan. Mahtoi se olla hieman rasittavaa käsityöopettajasta emännälle, joka oli itse paljon tekemisissä vaatteiden valmistuksen kanssa!”

Kasvatusta ja mielipiteitä

Pienille lapsille raskaita töitä ei annettu, sillä haluttiin heidän elimistönsä kehittyvän vahvaksi. Ulkopelejä ja liikuntaa suosittiin antamalla kaksi lähipeltoa urheilukentäksi. Uimataitoa pidettiin myös tärkeänä, koska läheisessä Varjakkarannassa oli vuonna 1907 tapahtunut onnettomuus, jossa moni uimataidoton sahatyöläinen menetti henkensä.

Elli Tervo kertoo: ” Äiti pehmensi isän tiukkuutta. Me lapset saimme sinutella vanhempiamme, kun vallitseva käytäntö oli, että vanhempia teititeltiin. Isä ja äiti olivat aikanaan pitäneet neuvoa asiasta. Äiti oli sinuttelun, isä teitittelyn kannalla, käyttöön otettiin sinuttelu.”

”Meidät lapset opetettiin työntekoon. Äiti sanoi, että jos joskus saamme rikkaan miehen, niin laiskaksi opimme aina! Hän tarkoitti, että köyhän toimeentulo vaatii paljon enemmän vaivannäköä, työtä ja taitoa. Lasten velvollisuuksiin kotona kuuluivat lattian lakaisut, tiskit, puiden hakkaamiset, pinoamiset ja muut sellaiset, joilla opetettiin vastuullisuutta.”

”Pahoja sanoja tai piiskaa äiti ei käyttänyt. Kun menin kerran pikkulapsena klaffikaapille siirappia syömään ja äiti huomasi sen, hän komensi minut hakemaan kaupasta täyden purkillisen lisää. Käski sitten syödä kaiken! Tiukkaa se teki, mutta koskaan sen jälkeen ei siirapin nälkä minua yllättänyt!”

”Emme myöskään saaneet kannella. Jos sisarusten käytöksestä yritti valittaa, äiti kielsi heti. Näin vanhemmat sisarukset saattoivat vanhempien huomaamatta keksiä kiveryyksiä nuoremmilleen, jopa kurittaa heitä.”

”Meidän lasten iloksi äiti oli tilannut kotiin Sirkka-lastenlehden. Siinä oli kertomuksia, runonpätkiä ja kuva-arvoituksia, joita viimemainittuja isäkin teki ainakin Kalevaan.”

Aidon nuorisoseurahengen mukaan lapsia ohjailtiin kirjojen ja kulttuurin pariin.

Käsityöharrastukset

Käsityöt pysyivät Elisa Hakon rakkaimpana harrastuksena koko hänen elämänsä ajan. Kodin tekstiilit ja pitkälti perheenjäsenten vaatteetkin syntyivät omin käsin. Niistä Elli kertoo: ”Pirtissä oli äidin kutomat salusiiniverhot, sivustavedettävän sängyn päällä virkattu sängynpeite, toista sänkyä peitti villahuopa. Matot olivat äidin tekemät, pirtin pitkät ja kamarissa lyhemmät, perinnetyyliset, joissa kapeat värikkäät raidat piristivät leveitä harmaita raitoja. Pellavasta äiti teki pöytäliinat sekä alus- ja päällyslakanat, jotka olivat karheita iholle. Lakanoita oli vaihdettavaksi asti, ehkä tusina.”

”Äiti kutoi jopa 12-niitisiä kankaista, oikeita taidonnäytteitä! Villaa ja puuvillaa. Miesten pukukankaitakin hän teki ja itselleen ainakin yhden juhlapukukankaan. Vintillä oli äidin tilkkukirja, jossa oli pieni mallitilkku jokaisesta tehdystä kankaasta. Näin kerran sodan jälkeen Oulun Osuuskaupan kenkämyymälässä nuoren naisen yllä äidin kutomasta kankaasta ommellun leningin, oli kuulemma tehty isoäitinsä vanhasta. Hyvinpä oli kangas kestänyt!”

”Äiti ompeli myös vaatteemme, minullekin mekot. Aluksi hän teki ne ostetusta ohuesta, kirjavasta puuvillakankaasta, kretongista. Minua hän kielsi kiipeämästä puihin, koska mekko repeää. Kun nousin silti, joutui äiti tekemään mekkoni paksusta flanellista. Puuvillaa sekin oli, pieniä kukkia yksivärisellä pohjalla. Se ei revennyt, vaikka putosin aidalta, ja jäin roikkumaan aidantolpasta pää alaspäin! Ehkä flanellikaan ei aina kestänyt, koska joskus äiti tuskaili: ’Peltistäkö minun pitää sinun mekkosi ommella!’

”Ompelukoneena äidillä oli aluksi käsin pyöritettävä Singer. Myöhemmin hänellä oli samanmerkkinen jaloilla poljettava, mutta se vahingoittui tulirokon jälkeisessä puhdistuksessa niin, että sitä piti toistuvasti puhdistaa ruosteesta. Ompeluohjeet ja kaavat äiti sai viikoittain ilmestyvästä Kotiliesi -lehdestä. Siinä oli paljon kotitalousasiaa, muttei yhtään juoruja. Lapsille oli Kieku ja Kaiku -sarjakuva.”

”Äiti opetti käsityön saloja myös naapureille ja kiinnostuneille. Tietysti minullekin, ainoastaan lampaanvillan kehräämistä hän ei enää sairautensa vuoksi ehtinyt. Äiti oli oikein hyvä ja kärsivällinen opettaja.”

Perhekuvat kertovat, että Elisan ompelemien vaatteiden mallit olivat hyvin yksinkertaisia, nykyaikaisen minimalistisia.

Arkielämää

Perheen työnjako oli muuten tavanomainen, mutta Elisa Hakko otti tavallista enemmän osaa maanviljelyyn sekä tuki ja avusti miehensä luottamustehtävien hoidossa. Nainen piti tarvittaessa myös oman päänsä, jos miehen mielipide poikkesi liikaa hänen ajatuksestaan.

Kotielämästä Elli kertoo näin: ”Kiitos emäntäkoulun, äiti oli oikein hyvä kotitalousihminen. Hän käytti jopa sellaisia maaseudulla vielä harvinaisia mausteita kuin kardemumma ja sahrami, jotka piti hakea Oulusta saakka. Pullasta tuli sahramilla ihanan kullankeltaista.”

”Talveksi äiti pullotti mustikoita ja survoi puolukoita. Viimemainitut syötiin siltään tai tehtiin puuroksi, mustikat leivottiin piirakaksi tai keitettiin sopaksi. Viinimarjojakin oli; mustaa mehua oli aina sairaalle lapselle, punaista taas tarjottiin lapsille ja juhlissa. Marjasäilykkeet säilytettiin pirtin lattian alla olevan kellarin ylälaudalla.”

”Kotimökkimme molempien huoneitten seinät oli tapetoitu, vaikka pirtin seinän alaosa saattoi olla paneloitukin. Kamarin tapetit olivat aluksi tummat ja isokuvioiset, mutta tulirokkotapauksen jälkeinen asunnon desinfiointi ”tulikivellä” eli rikkiä polttamalla savusti ne pilalle. Kuosi vaihdettiin vaaleaan ja pienikuvioiseen. Tapetointi on tietysti ollut äidin idea, ja hän on sen myös maksanut.”

”Iltaisin pirttiämme valaisi keskikokoinen öljylamppu, jonka ympäristö toimi työtilana. Siihen hilattiin äidin ompelukone tai koottiin varastosta vanhat, mummoni perua olevat kangaspuut. Siinä ne pölysivät ja olivat muun asumisen tiellä, joten kudonnasta piti selvitä nopeasti. Isä teki puutöitä tai korjaili rekeä.”

”Sunnuntaisin kangaspuita ei käytetty, eikä tehty välttämättömien lisäksi muitakaan töitä. Pellollekaan ei menty, oli miten komea poutapäivä tahansa. Äidin urakka ei pyhisinkään juuri hellittänyt, sillä aamulla oli navettatyöt, sitten keittämiset ja iltanavetta. Helpotukseksi jäi kenties vain kankaankudonnan ja ompelun pois jäänti. Äiti kirjoitteli jonkun verran kirjeitä siskoilleen Laihialle ja Amerikkaan. Sota-aikana hän siirsi rintamalla oleville siskolle ja veljille kirjoittamisen minulle.”

”Pyhisin me lapset saimme käydä kylässä, hiihdellä tai pelata pelejä – nelimaalia ja pesäpalloa – tai pitää pihallamme urheilukilpailuja, kuten hiihto- ja kuulantyöntökisoja. Äiti taas saattoi käväistä vanhimman pojan perheen luona, mutta mikään ”kyläluuta” hän ei ollut. Jos houkuttelin naapuriin kylään, hän vastasi: ’En minä lähde, mutta mene sinä vain, niin minä saan nukkua senkin ajan.’ Hän oli väsynyt ja viihtyi ihan hyvin myös itsekseen.”

”Perhe ei ollut kovin innokas juhlimaan, ja olihan sukukin kaukana, jopa Atlantin takana. Mikon ja Elisan häät morsian tuli itse järjestämään, ja majoittui valmisteluajan läheisessä Muikun talossa. Ainakin yhdet isommat juhlat perheellä oli, siitä kertoo Mikon runo ”Täyttää jutkautin 50 vuotta”. Sota-ajan joulusta taas kerrotaan tekstissä ”Ankean ajan joulu”.”

Elli-tyttären kertoman mukaan äiti ymmärsi hyvin puolisonsa haaveksivaa luonnetta, eikä koskaan moittinut tätä siitä, vaikka joutui itse suurempaan vastuuseen perheen arjesta usein väsyksiin asti. Mikon ”Kujerrus”-runo vihjaa puolisoiden välisestä ihmissuhdeongelmasta, jota mies ei pysty ratkaisemaan. Kyse on voinut olla juuri vaimon voimien hiipumisesta, tai sitten taitamattomista sanoista. Elisa nimittäin lauloi vain yksin ollessaan, koska oli pahoittanut mielen lauluäänensä kommentoinnista.

Elisan sairaus, loppuvuodet ja merkitys

Elisa Hakon syöpäsairaus oli melkoinen viiden vuoden koettelemus. Häntä hoidettiin Oulussa ja välillä Helsingissäkin, mutta tepsiviä hoitomuotoja ei vielä ollut. Elisa vannotti Elliäkin olemaan surematta hänen jälkeensä, koska tuskat ovat silloin loppuneet. Hiljaisen ja eleettömän uskonsa Elisa säilytti loppuun saakka.

Elisalla oli jatkuva huoli, miten hänen sisarensa uudessa maassa pärjäävät. Kymmenen vuotta nuoremman Aini-pikkusiskon vointi askarrutti jatkuvasti, samoin Hildan tämän jäätyä leskeksi ison lapsikatraansa kanssa. Elisa on varmaankin välillä puntaroinut Suomeen jäämistään verrattuna siihen, millainen elämän hänellä olisi Amerikassa voinut olla. Hän olisi välttynyt sisällissodalta ja kolmen muunkin sotamme peloilta, puutteilta ja ahdistuksilta. Kyllä hän olisi vieraassa maassakin selvinnyt, oppivainen ja työteliäs kun oli. Siskotkin olisivat olleet lähempänä.

Sisartensa luo Amerikkaan Elisa ei koskaan pääsyt, mutta pikkusisko Aini vieraili hänen luonaan ennen sotia. Pula-aikoina Amerikasta tuli hyödyllisiä paketteja. Laihian Sanna-sisko kävi ainakin kerran, ja Elisakin on saattanut käydä hänen luonaan, vaikkei maataloudesta helposti lähdettykään päiväkausien matkoille. Elisan lapset kuitenkin vierailivat Laihian serkkuloissaan. Oulunsalossa Elisa lienee tuntenut itsensä vähän ulkopuoliseksi, mikä ilmiö jatkuu tyttärenkin sukuhaarassa, kun jopa neljässä sukupolvessa on jouduttu siirtymään pois omilta juuriltaan.

Täällä köyhässä Suomessa Elisa Hakko toisaalta pääsi näkemään koko itsenäistymisprosessimme sortokausista aina toiseen maailmasotaan saakka. Hän tajusi miehensä yhteiskunnallisten ponnistusten tärkeyden, ja mahdollistamalla ne hän sai itsekin edistää maamme rakentamista. Uskon sen motivoineen suuresti Elisaa.

Käsityöharrastus on jatkunut aina lastenlastenlapsille asti, sillä jälkeläisissä on niin pukuompelija kuin ompelun ja neulomisen harrastajia, samoin kangaspuitten paukuttelija. 




Valentina Modig-Manuel – nyrkit savessa taidekeramiikan tekijä

”Haluan elää vain 40-vuotiaaksi, enkä mene koskaan naimisiin ja tee lapsia”. Valentina Modig kirjoittaa nuoruuden päiväkirjaansa. Toisin kuitenkin käy, hän elää 97-vuotiaaksi, menee naimisiin ja saa kaksi poikaa ja ennen kaikkea hänestä tuli taidekeraamikko.

Varhaislapsuus tsaarin Venäjällä

Valentina syntyi vuonna 1907 lähellä Minskiä perheen ”skrapabullaksi” eli viimeiseksi lapseksi. Edellisen lapsen syntymästä oli kulunut aikaa jo useita vuosia. Vanhemmat olivat suomenruotsalaisia. Wilhelm Ferdinand Modig (1862–1942), syntynyt Sipoossa ja Johanna Nyström (1871–1936) syntynyt Tammisaaressa.

Vanhemmat tapasivat toisensa Pietarissa. Ferdinand oli puutarhamestari. Hän muutti Venäjälle 1889, koska Krimillä oli suotuisampi ilmasto puutarhaviljelyyn.

Valentinalla oli kolme sisarta Agnes (sisarpuoli), Olga, Nina ja veli, joka kuoli 5-6-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Isä oli Minskissä tsaarin virkamies. Hän viljeli ananaksia, omenoita, päärynöitä, vihanneksia ja sai piti kylän viinakauppaa.

Jo lapsena Valentina autteli isäänsä puutarhatöissä ja hänestä kasvoi jäntevä ja liikunnallinen, raskastakin fyysistä työtä pelkäämätön. Perhe oli hyvin toimeentuleva ja Valentina viihtyi varhaislapsuuden kodissaan. Perheen kotikieli oli venäjä ja uskontona kreikkalaiskatolilaisuus. Valentina oppikin lukemaan ja kirjoittamaan venäjäksi.

Muutto Suomeen ja elämää Tammisaaressa

Bolsevikkien vallankumouksen pyörteissä perheen piti lähteä Suomeen. Kaikki oli jätettävä, vain ruplan kolikoita oli mukana, kun perhe pitkän ja hankalan matkan jälkeen saapui Tammisaareen Johanna-äidin synnyinseudulle.

Valentinan ei ollut helppoa aloittaa uutta elämää ihan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä. Aluksi hänellä oli ongelmia ruotsin kielen oppimisessa ja ensimmäisenä vuonna hän sai lisäopetusta venäläiseltä upseeriperheeltä. Jo toisena vuonna kieli ja kirjoitus sujuivat ruotsiksi.

Ferdinand Modig oli toimelias mies ja aloitti heti rakentamaan perheelleen taloa, siihen tuli myös huoneita vuokrattavaksi. Hän perusti kaupan, johon hän haki myytäväksi elintarvikkeita ja muuta tavaraa Helsingissä asuvan siskonsa kautta.

Ferdinandin kauppaan oli pitkät jonot, koska myynnissä oli tarvikkeita, joista siihen aikaan oli kova pula varsinkin pienemmillä ja köyhemmillä paikkakunnilla. Ferdinand Modig vuokrasi myös taloa vastapäätä olevan huoneiston, johon hän perusti elokuvateatterin. Siellä Valentinakin istui iltaisin myymässä lippuja näytöksiin.

Valentinan siskopuoli Agnes ei viihtynyt Suomessa ja muutti jo 16-vuotiaana Amerikkaan ja myöhemmin Kanadaan, missä hän meni naimisiin Rosenqvistin kanssa. Heillä ei ollut lapsia. Myöskään Olga ei viihtynyt uudessa asuinpaikassa ja palasi takaisin Venäjälle opettajan työhönsä. Hän meni naimisiin puolalaisen miehen kanssa, jolla oli jonkin verran maaomaisuutta ja talo. Bolsevikit lähettivät heidät keskitysleirille, jossa he menehtyivät.

Joten vain Nina ja Valentina jäivät Suomeen. Valentinan mieliaineet koulussa olivat liikunta ja kuvataide. Hänen piirustuksen opettajansa kiinnittikin huomion hänen taiteelliseen lahjakkuuteensa. Helene Schjerfbeck asui ja maalasi siihen aikaan Tammisaaressa, joten opettaja ohjasi Valentinan hänen oppilaakseen.

Valentina Modig veikin piirustuksia ja maalauksiaan Helene Schjerfbeckin nähtäväksi. Schjerfbeck ei kannustanut Valentinaa kuvataiteilijaksi, mutta kehotti Valentinaa pyrkimään Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun (ent. nimeltään Taideteollisuus keskuskoulu, Ateneum) koristemaalauslinjalle.

Keramiikan opiskelu alkaa

Niinpä Valentina Modig haki Ateneumiin keskikoulun jälkeen ja aloitti vuonna 1927 koristemaalauslinjalla. Hakijoita oli 12, joista koulutukseen valittiin kolme miespuolista oppilasta ja Valentina.

Opintojen alkupuolella hän tuli kurkistaneeksi keramiikkapajaan, jossa opettajana oli 73-vuotias englantilais-belgialainen Alfred William Finch (1854–1930). Valentina Modig innostui keramiikasta niin paljon, että aloitti myös keraamikon opinnot.

Siihen aikaan oli mahdollista suorittaa kaksi eri tutkintoa. Yleisaineet kuten elävän mallin piirtäminen, piirustus ja taidehistoria olivat kaikille linjoilla yhteiset. Valentina Modig suoritti koristemaalaus- ja keramiikkatutkinnot vuosina 1927–1930.

Opiskeluaikaansa Valentina Modig muistelee näin:

”Koristemaalaus oli raskasta ja enemmän miesten ammatti, kattojen maalausta ja telineillä makaamista. Tämän huomasin ollessani parina kesänä työharjoittelussa. Mutta keramiikkaan ihastuin heti, koska samalla syntyy uusia muotoja.

Finch oli vaativa opettaja. Hän rikkoi esineitä, joita ei kannattanut polttaa. Se oli hyödyllinen oppi. Työt eivät saaneet muistuttaa lasiesineen muotoja. Finch oli myös suuri humoristi. Olimme hyvin kiinnostuneita esineiden lasituksesta, joita Finch teki salaa työhuoneessaan. Kerran opiskelukaverini Toini Muona, joka keksi aina jotain hauskaa, ehdotti että katsomme opettajamme työhuoneen avaimenreiästä, miten hän sen tekee. Lyhyt Toini kurkisti avaimenreiästä ja minä, joka olin pidempi, seisoin hänen takanaan. Saman tien käytävälle tuli Finch, joka kysyi: saanko minäkin katsoa? Se oli aika noloa meille, mutta hänestä vain hauskaa.

Opiskelu oli enemmän yhdessäoloa kuin opettajan ja oppilaan suhde. Tavoitteena oli kasvattaa oppilaan muototajua ja esteettistä silmää. Sen perustaksi tarvittiin hyvää dreijaustaitoa. Finch halusi katkaista vakiintuneen käytännön, jolloin vastavalmistuneet keraamikot siirtyivät koulusta suoraan Arabian tehtaaseen. Omassa työpajassa oli vapaus kokeilla ja kehittyä nopeammin, hän perusteli.

Se oli ihana kolme vuotta, jotka kävin Ateneumia. Olin niin innostunut keramiikasta, että harjoittelin Ateneumin tiloissa ilta kymmeneen asti, kunnes siivooja tuli paikalle. Se oli elämäni hauskinta aikaa, kun oli ystäviä ympärillä, joilla oli samoja ongelmia. Saimme käydä illallisella opiskelijakavereiden Helsingissä asuvien perheiden luona.

Oli se vaikeaa taloudellisesti, vaikka sain apua kotoakin ja asuin Tammisaaresta muuttaneen ystäväperheen luona. Minulla oli yhteinen huone perheen tyttären kanssa ja meistä tuli oikein hyvät ystävät, melkein kuin olisimme sisarruksia. Opiskeluaikana tapasin myös tulevan mieheni, joka kävi kuvaamataidonopettaja- linjaa. Siellä oli romansseja, opettajat ja oppilaat ja oppilaat keskenään menivät naimisiin – voi todeta, että me kaikki olimme samanhenkisiä”.

Keramiikkateollisuuteen

Valentina Modig halusi oman keramiikkastudion, mutta ensin piti saada lisää teknistä oppia. Opiskelutoverit aloittavat Arabialla, mutta Valentina halusi pienempään yritykseen. Hän pääsi Grankullan Saviteollisuus Osakeyhtiöön (myöh. Kera). Ensimmäisen vuoden hän työskentelee ilman palkkaa ja hänellä oli taloudellisesti todella vaikeaa.

Työskentelyolosuhteet tehtaalla olivat ankeat, työhuoneessa oli kylmä maalattia. Valentina Modig jäi iltaisin tehtaan sulkemisen jälkeen dreijaamaan. Vasta, kun liikkeen sisäänostajat kiinnostuivat Modigin töistä, hän sai palkkaa ja hänet nimitettiin taiteelliseksi johtajaksi. Erityisen suosituksi tuli hänen mukaansa nimetty Valentina-kulho.

Valentina Modigin Grankullan Savelle tekemänsä esineet voittivat pronssimitalin Pariisin maailmannäyttelyssä 1937. Hänen ystävänsä Kerttu Suvanto-Vaajakallio houkutteli hänet vuonna 1936 työskentelemään Kupittaan Saveen. Yhdessä Suvanto-Vaajakallion kanssa he uudistivat ja modernisoivat Kupittaan Saven käyttö- ja koristekeramiikan tuotannon. Suvanto-Vaajakallion kuoleman jälkeen myös Valentina lopetti vuonna 1939 työt Kupittaan Savessa ja siirtyi kokopäiväiseksi omaan Studio Keramokseen.

Oma ateljee Studio Keramos

Valentina Modig meni vuonna 1937 naimisiin opiskelutoverinsa Josef Manuelin kanssa. He perustivat yhdessä Studio Keramoksen Turkuun osoitteeseen Uudenmaankatu 3. Se oli toiminut aikaisemmin lasarettina ja siellä oli paksut seinät, jotka suojelevat sodan aikaisissa pommituksissa.

Ensimmäinen ongelma oli keramiikkaesineiden polttamiseen soveltuvan kaasu-uunin hankkiminen. Valentina Modig otti yhteyttä Turun Kaasulaitokseen ja he keskustelevat Helsingin kaasulaitoksen insinöörien kanssa. Erinäisten ongelmien jälkeen uunista saatiin toimiva.

Näin Valentina Modig kertoo alkuvaikeuksista: ”Tulimme kotiin ateljeesta ja meille oli kauhea päänsärky ja huono olo. Päättelimme, että uunissa oli jotain vikaa. Otimme yhteyttä Turun kaasulaitokseen ja sieltä tuli insinööri ateljeehen ja haisteli ilmaa. Hän ei huomannut mitään erikoista. Illalla hän soitti ja kertoi, että hänelläkin oli kova päänsärky ja voi muutenkin huonosti. Sitten hän tuli toisen helsinkiläisen insinöörin kanssa ja he asensivat toisen moottorin puhaltamaan ilmaa uuniin, eikä häkää tullut enää huoneeseen. Molemmat moottorit olivat pölyimurin moottoreita”. Heitä auttoivat myös Åbo Akademin kemistit, jotka laskevat heille keramiikkamassojen aineosien suhteita.

Ateljeen alkuaikoina päätuotteina olivat erilaiset ihmis- ja eläinhahmot, jotka tehtiin yhteistyössä Josef Manuelin kanssa. Valentina Modigin yksittäiset taideteokset eivät menneet siihen aikaan kaupaksi. Manuelin suunnittelemista hahmoista tehtiin malleja ja muotteja, ja niin niitä voitiin tehdä sarjatuotantona. Nämä tuotteet olivat suosittuja ja Modig myi niitä ympäri Suomea.

He tarvitsivat avukseen 1950-luvun loppupuolella 4-5 työntekijää. Siinä vaiheessa he olivat saaneet ateljeelleen uudet tilat tiiliseen piharakennukseen Itäiselle Pitkäkadulle. Siellä heillä oli kolme uunia, yksi vanha kaasu-uuni ja kaksi sähköuunia.

Vuonna 1962 tontille rakennettiin kerrostalo ja Studio Keramos sai sieltä alimmasta kerroksesta tilat ja Valentina Modigin päättäväisyyden ansiosta taloon rakennettiin ylimääräinen savupiippu ateljeeta varten.

Kaasu-uunia Valentina Modig ei kuitenkaan saanut uuteen tilaan. Hän muistaa tunteen, kun hän luopui rakkaasta uunistaan: ”Se oli pahinta, kun piti lopettaa kaasu-uunin käyttäminen. Halusin myydä uunin Ateneumille, mutta hekään eivät voineet sitä ottaa tulipalovaaran takia. Möin sen romuliikkeelle ja niitä rahoja en olisi halunnut koskaan ottaa. Se tuntui siltä kuin olisi antanut pois jotain itsestään”.

He toimittivat Stockmannille esineitään vuoteen 1974 saakka, jonka jälkeen tuotannon olisi pitänyt muuttua ”tehdasmaiseksi” kasvaneen kysynnän myötä. Sitä Valentina Modig ei halunnut. Modig jatkoi töitä ammattimaisena keraamikkona vuoteen 1981 asti, ja vielä senkin jälkeen hän piti näyttelyitä ja dreijasi, koska se oli hänen mielestään niin hauskaa.

Näyttelyitä ja opintomatkoja ympäri maailmaa

Taiteilija kaipaa myös arvostusta ja näkyvyyttä taiteelleen. Valentina Modigin keramiikkaesineitä esiteltiinkin yksityisissä- ja yhteisnäyttelyissä. Hän sai pronssimitalin Pariisiin maailmannäyttelyssä vuonna 1937. Hänen työnsä olivat esillä myös New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Huonoksi onneksi esineet katosivat paluumatkalla Suomeen.

Seuraavina vuosina oli vuorossa Kööpenhamina, Helsinki; useita näyttelyitä, Tukholma; useita näyttelyitä, Washington D.C, Boston, Köln, Århus, Vaasa, Kuopio, Jyväskylä, Göteborg ja tietenkin Turussa eri museoissa ja omassa Studio Keramos ateljeenäyttely vuosittain 1990-luvun loppupuolelle asti.

Opintomatkojen kohteita olivat Kanada, USA, Meksiko, Hollanti, Sveitsi, Pariisi ja Kreeta. Hänen Taideteollisen korkeakoulun aikaiset opiskelukaverinsa, jotka olivat päätyneet Arabian palvelukseen, arvostivat hänen periksiantamatonta taiteentekemistä vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa. Olihan hän sukupolvensa ainut keraamikko, joka hallitsi itsenäisenä yrittäjänä teknisesti vaativan karkeapolttoisen kivitavaran ja posliinin valmistuksen.

Perhe-elämää ja keramiikkaa

Valentina Modigin nimi ja uskonto muuttuivat vuonna 1937, kun hän meni naimisiin opiskeluaikana Taideteollisessa korkeakoulussa tutustuneensa Josef Manuelin (ent. Manulkin) kanssa. Manuel oli kuvaamataidon opettajana Turun ruotsinkielisissä kouluissa ja yhdessä he perustivat oman keramiikkapajan.

Valentina Modig kääntyy juutalaiseksi Josefin uskonnon mukaan. Samalla hänelle tuli juutalaisen uskonnon tavan mukaisesti myös toinen etunimi. Hän oli tämän jälkeen Valentina Ruth Modig-Manuel. Perheessä häntä kutsuttiinkin nimellä Ruth.

Toisen maailman sodan aikana Turkua pommitettiin raskaasti. Josef Manuel oli Turun ilmatorjuntayksikössä. Vuonna 1944 Valentina Modig-Manuel lähti sukulaisten luokse Ruotsiin Katrineholmiin. Toukokuussa siellä syntyi heidän poikansa, jonka pappa-Josef tapasi ensimmäisen kerran vasta 28.10.1944, kun Valentinan ja pojan oli turvallista palata Suomeen. Toinen poika syntyy Turussa kolme vuotta myöhemmin.

Kotikielenä oli ruotsi ja pojat kävivät ruotsinkieliset koulut ja yliopistot. Vanhemmasta pojasta tuli Åbo Akademissa tekniikan lisensiaatti ja nuoremmasta Hankenissa kauppatieteen maisteri.

Nuoremman pojan muisteluja taiteilija-opettajaperheen arjesta

”Kipsimaakari tuli meille tekemään kipsiformuja isän saviesineistä. Muistan kipsin hajun ja nesteet, joita hän käytti kipsiformuihin. Vieläkin haistan niitä kipsiformuja. Hajut tuovat mieleeni erilaisia muistoja”.

”Siellä isä ja äiti tekivät keramiikkaesineitä omassa ensimmäisessä ateljeessaan. Luin kirjastani isäni muistiinpanoja (hän oli kirjoittanut meille molemmille oman kuvakirjan lapsuus- ja nuoruusajastamme), että me olimme kotona ja keittiön ovi oli lukossa jostain syystä ja meillä oli kova nälkä. Kuusi vuotias isoveli oli ottanut komennon ja lähtenyt kävelemään minun, kolme vuotiaan kanssa koko matkan ateljeehen ja ilmoitti vanhemmille, että pitäisi saada ruokaa. Me olimme olleet niin sööttejä, kun kävelimme käsi kädessä sinne muistuttamaan, että vanhempien piti hoitaa myös lapsiaan ja antaa ruokaa”.

”Meillä oli maaseudulta apulaisia eripituisia aikoja. Pitkäaikaisin heistä oli tant-Venny, joka asui Itäisen Pitkäkadun ateljeen yhteydessä olevassa huoneessa ja sieltä hän käveli meille kotiin Tähtitornin kadulle laittamaan aamiaista ja muut ateriat”. ”Itäisellä Pitkäkadulla oli iso autotalli, jossa veljeni kanssa hakattiin savea. Kun isä teki originaaliveistoksia ja niistä tehtiin kipsimuotti ja ne täytettiin valusavella. Meillä oli savimylly, jossa oli kaksi isoa säiliötä, jotka pyörivät ympäri koko ajan ja siellä oli sisällä kovat posliinikuulat. Sisään laitettiin vettä ja pieneksi hakattuja kovia savipalloja. Mylly hienonsi savivellin, jota käytettiin sitten näihin formuihin. Me istuimme autotallin lattialla ja puunuijalla hakattiin savea pienemmiksi. Savi tuli isoissa harkoissa, jotka piti lyödä sormenpään kokoisiksi paloiksi, että ne sopivat myllyyn sisälle. Siitä saimme rahaa. Minä tykkäsin kovasti puhdistaa esineitä, jotka valettiin. Vanhemmat saivat meidät motivoitua siihen, se oli jotenkin luontevaa, että sitä piti tehdä”.

”Meidän nuoruuden aikaan, kun Venny ei ollut enää meillä ja Ruth kävi 3-4 kesänä siskopuolensa Agnesin luona Kanadassa. Hän oli poissa kerrallaan 2-3 kuukautta. Silloin isä laittoi kaikki ruuat. Äiti ei laittanut niin paljon ruokaa muutenkaan, mutta hän oli kova leipomaan”.

”Vanhempani olivat äärettömän liberaaleja, ei ollut mitään vanhollisia käyttäytymistapoja. Sitä ihmettelen, että vapaa kasvatus olisi voinut johtaa siihen, että jos olisimme joutuneet väärään seuraan, niin siitä olisi voinut käydä huonostikin. Koska eivät he kyllä kovin paljon katsoneet meidän peräämme. He eivät neuvoneet meitä siitä, mitä ei saisi tehdä. Vaikka kyllä äidin päättäväinen luonnekin tuli esille, isäni vältteli kaikkia konfliktitilanteita”.

”Kotona isä ja äiti puhuivat paljon keskenään maailman asioista kuten Israelista ja juutalaisista. Kaikki pyöri kuitenkin aina enimmäkseen keramiikan ympärillä. Se oli äärettömän suuri osa elämäämme”.

”Äiti oli intensiivinen ihminen, kun hän teki jotain, niin hän teki sitä 110 prosenttisesti”.

Valentina Modig oli myös intohimoinen puutarhan hoitaja ja remonttien organisoija. Tätä puolta hän sai toteuttaa perheen kesäpaikoissa Hirvensalossa, Tenholassa ja sitten Nauvossa. Hirvensalossa räjäytettiin kalliota ja Nauvossa istutettiin mäntymetsää, joka myöhemmin kaadettiin pois.

Hän myös toimi keramiikan opettajana Turun ruotsinkielisessä työväenopistossa 1956–1977. Kurssit olivat erittäin suosittuja, vaikka oppitunneilla oli ahdasta, kun oli kolmekymmentä oppilasta ja vain kolme dreijaa.

Valentinasta on kirjoitettu

 Kun kerrotaan suomalaisen keramiikkataiteen historiaa, Valentina Modig-Manuelin nimi tulee aina esille. Helsingin Sanomien ”Aikakoneesta” löytyy yli kaksikymmentä mainintaa hänestä.

HS 24.11.1940: ”Helsingin Taidehallin näyttelystä”: ”Keramiikkaesineiden joukossa kiinnittyy huomio erääseen uuteen nimeen. Rouva Modig-Manuelilla on varsin hauska kokoelma erilaisia maljakoita ja vateja, jotka ovat osoituksena myös siitä, että Turussakin voitiin polttaa keramiikkaesineitä hyvin onnistuneesti”.

HS 12.11.1993: ”A. W. Finchin oppilaan keramiikkanäyttely”: ”Keramiikkataiteilija Modig-Manuelia odotellaan esittelemään Turun linnassa avattua retrospektiivistä näyttelyä. Kun hän saapuu, häntä ei ensi alkuun edes tunnista. On odotettu 86-vuotiasta suomalaisen keramiikkamuotoilun uranuurtajaa. Vanhuksen sijasta paikalle pyörähtääkin hymyilevä, hoikka, housupukuinen nainen, jolla oli muistin lisäksi myös vaaleat kiharat hyvässä järjestyksessä”.

Harri Kalha vuonna 1994: ”Käsityön arkea ja tulen taidetta”: ”Äskettäin 87 vuotta täyttäneen keraamikon elämäntyötä katsoessa edessä kahisevat keramiikkataiteen historian lehdet, valikoituina otoksina, keraamikon täysosumina, uunin improvisaatioina tai esineeksi konkretisoituneina reunamerkintöinä menneiltä vuosikymmeniltä. Näillä esineillä on yllättävän pitkä muisti, ja ne puhuvat niille, jotka malttavat kuunnella. Tuohon muistiin sisältyy myös kuiskauksia muinaisuudesta, tuhannen vuoden takaa Kiinasta tai viiden sadan vuoden takaa Japanista”.

Taiteilijapersoona ja rouva suorasuu Valentina Modig ei kaivannut parrasvaloihin, eikä seurapiireihin. Hänellä oli aviomies, Josef, joka aina tuki, auttoi ja osallistui hänen työhönsä ja kodin hoitoon. Josef Manuel teki itsekin merkittävän uran keraamikkona.

Valentina Modig sai elää itsenäisenä taiteilijana, boheemi hän ei koskaan ollut. Hän ymmärsi myös taloutta, kun rahaa tuli, se piti sijoittaa järkevästi. Josef Manuelilla oli vakituinen opettajan virka ja siitä sitten eläke. Valentina Modig maksoi itse omat veronsa ja eläkkeensä.

Lounas oli mukava käydä syömässä ravintolassa ja kylpylässä voi viettää pidemmänkin ajan. Kun ikääkin oli jo yli 90 vuotta. Se vain oli ikävää, että muita saman sukupolven ihmisiä ei enää ollut. Joskus hän sanoi suoraan, mitä mieltä oli jostakin vaatteesta tai hiusmallista. Ehkä hänellä oli siihen oikeus, kun oli elänyt koko ikänsä taidetta tehden ja kauneutta arvostaen.

Hän oli 97-vuotias ja hän oli aika väsynyt. Sydämessä tuntuu kipua ja muutenkin viime aikoina oli ollut kaikenlaista vaivaa. Poika tuli käymään ja tilasi ambulanssin, joka vei hänet sairaalaan. Hän oli kuullut viime päivinä venäjänkielistä laulua, hänen lapsuutensa kieltä. Hän vietti yön sairaalassa ja seuraavana iltana hän oli siirtynyt keramiikkataiteen historiaan. Hän oli elänyt nimensä mukaisen elämän, modig = rohkea. 




Kerttu Ylä-Jääski – äitimme, perheemme ydin

Tämän alkuosuuden on kirjoittanut Kerttu Ylä-Jääsken vanhin tytär, myös jo edesmennyt Pirjo Karinkanta (s. 1932) muistelupuheekseen heinäkuussa 2011 äitimme syntymän 100-vuotisjuhlaan, johon hänen jälkeläiset useammassa polvessa kokoonnuimme Heinola-talolle yhdessä äitimme Kertun muistoksi juhlistamaan. 

Äiti Kerttu syntyi sata vuotta sitten 23. heinäkuuta 1911 Vehkalahden kuntaan kuuluvassa Reitkallissa, joka on nykyisin liitetty Haminaan. Vanhemmat olivat äiti Eeva-Liisa, os. Vapalahti ja isä Matti Ruoti, kotoisin Reitkallista.

Matti Ruoti luopui osuudestaan kotitaloon veljensä Einarin hyväksi. Perhe muutti Haminaan Tallimäelle, joka on pari kilometriä keskustasta. Perheessä oli kolme tytärtä ja poika Jaakko, joka kuoli pienenä. Aune oli vanhin, sitten Kerttu ja nuorin oli Eeva. Aune ja Kerttu olivat läheinen sisarpari. Isä oli tyttäristään ylpeä. Riiausaikakin sattui suht´ samaan aikaan. Äidistä tuli Ylä-Jääski, Aunesta Ylätupa.

Ylä-Jääskin nuoripari muutti Hietakylään (jossa oli isän kotitalo ja jossa minä Pirjo synnyin) pian Pitäjänsaarelle, jossa Seppo syntyi. Nykyään silta yhdistää saaren mantereeseen. Aikanaan oli pari-kolmesataa metriä merta välissä.

Isä oli saaren osuuskaupassa myymälänhoitajana. Uskon äidin olleen myös myymälässä töissä. Kai meitä joku oli hoitamassa. Siellä olin pudonnut laiturilta mereen, ja kun olin pulpahtanut pintaan, sai joku tyttö vaatteista kiinni. Summassa Haminan lähellä isä oli vähän aikaa samoissa tehtävissä. Siellä Seppo oli jäädä auton alle. Maantie kulki talon edessä.

Sen jälkeen tuli muutto Kotkaan, missä isä meni rautakauppaan tukkumyyjäksi. Kotitalo oli keskustan tuntumassa. Nykyisin on linja-autoasema torilla, josta on vain parisataa metriä taloon. Se oli ja on nelikerroksinen, kaksiportainen kivitalo, nimeltään Bulevardi, osoite Puistotie 4. Siellä asuessa äiti oli kotiäiti.

Minulla läheni koulun alku, mutta myös sota läheni. Alkoi talvisota ja koulu suljettiin. Talvisodan ajan olimme äidin ystäväsisarusten kotitalossa Summassa. Siellä ei ollut pommitusvaaraa, kun taas tähtiyöt tiesivät pommitusvaaraa Kotkaan. Talvella oli ennätyspakkasia. Miehet rämpivät sodassa.

Onneksi se sota ei kauaa kestänyt ja koulu jatkui. Oli kriittisiä aikoja. En muista oliko ennen talvi- vai jatkosotaa, kun olimme myös poissa kaupungista ns. neuvottelujen aikana isän sukulaisten luona Turkialla. Siellä muistan Sepon sairastaneen hyvin vakavan keuhkokuumeen.

Kotkassa oli arkista aherrusta. Oli myös pyykkipäiviä. Padassa kiehui lipeävesi, jossa keitettiin valkopyykki. Koko tupa höyrysi. Tupa oli talon kellarikerroksessa, pienet ikkunat pihatasolle. Pihassa oli isoja halkopinoja, mutta en muista miten taloa lämmitettiin. Keittiössä oli puuhella. Kesäisin kerättiin käpyjä hellaa varten. Jokaisella oli kellarissa puuliiteri, mihin halot heitettiin sisään kadunpuolen pikkuikkunoista. Kerran Seppo halkaisi isonvarpaan niitä hakatessa. Pieni poika kirveen kanssa.

Vieressä oli iso kallio ja metsää. Sen takana yleinen sauna, jossa viikoittain kävimme. Asunnossa oli hyvin pieni wc, ylhäällä vesisäiliö. Narusta vetäen tuli vettä. Keittiössä kylmä vesiraana, kuten silloin sanottiin. Meillä oli keittiö, makuuhuone ja isohuone. Pihassa oli sota-aikana kanihäkkejä. Kaneja pidettiin lihan sekä turkisten vuoksi.

Kun alkoi jatkosota, lähdettiin taas kiireellä pois kaupungista. Kotkahan oli saari ja silloin oli vain yksi silta, joka yhdisti mantereeseen eli Hovinsaareen. Vieressä kulki myös rautatie. Pelättiin, että jos silta pommitettaisiin, pois ei pääse.

Meitä lähti ystäväni Marita äitinsä kanssa, meidän äiti, Seppo ja minä. Oli avolavakuorma-auto (luultavasti rautakaupan) ja suuntana Pyhtää. Maritan äidin siskon luo ensin. Matkasta jäi mieleen, että tuuli vie baskerini Hovinsaaren sillalla.

Pyhtäällä meidän perhe siirtyi pian toiseen kylään, Purolaan. Se oli silloin hyvin ruotsinkielistä seutua, mutta ainakin minusta meidät otettiin hyvin vastaan. Siellä oli myös siirtolaisia ainakin Lavansaaresta. Miehet olivat siellä jossakin.

En muista aikoja, miten missäkin olimme. Kotkassa olimme taas rauhallisempina aikoina. Kotkaa pommitettiin aika paljon. Siellä oli satama, teollisuutta ja saksalaisia laivoja öljysatamassa. Kerran poissa ollessamme tuli ikkunalasit sisään.

Talvella 1943 perhe lisääntyi, syntyi Tarja. Silloinkin oli pommitusvaara, joten äiti ulos lähtiessä ohjeisti, että jos tulee hälytys, vie vauvan kori wc-pytyn päälle. Siellä ei ole sirpalevaaraa.

Tarjan ollessa pieni, olimme taas Purolassa, entisen emännän siskon talossa. Näiden veljellä oli maalaistalo, jossa tosin vain miniä hoiti taloa. Äiti osallistui talon peltotöihin. Silloin oli talkooväelle runsas illallinen, jolloin me lapset pääsimme mukaan. Näistä naisista jäi äidille hyviä ystäviä.

Sodan loppuaika oli kovaa rytinää, koulut suljettiin. Isä järjesti minulle koulupaikan kauppias-asiakkaansa luo Miehikkälään (lähemmäs rajaa). Seppo lähti Ruotsiin sotalapsena. Minulle lähtöä ensin esitettiin, mutten halunnut. Seppo itse sanoi, että hän lähtee. En muista kuinka kauan hän siellä oli, ei kovin kauaa. Kun hän palasi, oli innoissaan. Muistan, kuinka hän pomppi sängyn päällä ja veti laatikoita auki. Sitäkään en muista puhuiko suomea.

Sodan loputtua isä sai Haminan Tallimäeltä Viipurinkadun varrelta rintamamiestontin. Hän osti Ylämaalta purettavan parakin, josta sai paljon rakennustarvikkeita, joista oli pulaa, kaikkeen tarvittiin ostolupia. Sepon kanssa laitoimme lautoja taapeliin, oiottiin käytettyjä nauloja ratakiskon päällä vasaralla hakaten ja paljon muuta.

Kun taloa alettiin rakentaa, kävi isä edelleen Kotkassa töissä. Aamulla hän luetteli äidille mitä kaikkea päivän aikana piti tehdä. Se oli erittäin raskasta aikaa. Muistan Joulupäivän olleen ainoa, kun pidettiin vapaata. Siitä ajasta on monenlaisia yksityiskohtia mielessä. Ei mukavia.

Raskasta oli äidilläkin, sillä hän odotti Jukkaa, joka syntyi tammikuun lopulla 1948. Talon valmistuttua helmikuun lopussa avattiin kauppa. Se oli liiketalo, jossa alakerran tilat olivat kauppatiloja keittiötä lukuun ottamatta. Makuuhuoneet olivat yläkerrassa, siellä Jukka myös syntyi. Kaupassa myytiin ruokatavarasta rakennustavaraan, kaikkea mahdollista maaleista possun leseisiin. Äiti oli heti mukana kaupassa, minäkin minkä kotitöiltä ehdin.

Alueella oli paljon siirtolaisten talonrakentamista. Starkilta tuli joka viikko puhelu, jolloin isä kertoi, mitä kaikkea tarvittiin lisää. Näiden puheluiden aikana Totti Kanervaara huomasi, minkälainen rautakauppias oli asialla. Niin hänet houkuteltiin Starckjohannin leipiin Lahteen.

Talo Haminassa myytiin Osuuskauppa Ympyrälle ja edessä oli muutto Lahteen vuonna 1950. Siellä oli juuri valmistunut kerrostalo Aleksanterinkadun loppupäähän. Sinne ostettiin kaikki uutta huonekaluista tauluihin. Äidillä ja isällä oli varmaan ensimmäistä kertaa elämä helpompaa. Jukan eli pienimmän kanssa isä kävi esim. (olikohan Mailaveikkojen) pelejä katsomassa. Lahdessa syntyi vielä viides lapsi eli Merja vuonna 1954.

Minä ja Raimo tapasimme pian Lahteen muuton jälkeen, olimme molemmat Starckjohannilla töissä, tosin eri taloissa. Meidät vihittiin toukokuussa 1953. Olen tässä kertonut äidin ja meidän muidenkin elämästä sen ajan jota kenelläkään toisella ei ole tiedossa tai muistoissa. Toiset voivat kirjoittaa jatkon. Se taas ei ollut helppoa elämää. 

 

Pirjon toivomuksesta jatkan nyt nuorimpana sisarussarjastamme kertoen äidistämme Kerttu Ylä-Jääskestä omien muistikuvieni ja kokemusteni kautta.

Kuten jo tuosta Pirjo Karinkannan osuudesta on luettavissa, Kerttu ja Toivo Ylä-Jääsken perheeseen syntyi lapsia kolmella eri vuosikymmenellä, joten lapsuutemmekin osuivat hyvin erilaisille ajanjaksoille jo Suomenkin historiaa ajatellen. Vanhin lapsista eli Pirjo syntyi vuonna 1932, Seppo 1934, Tarja 1943, Jukka 1948 ja Merja 1954. Minulla ja vanhimmalla sisarellani oli siis ikäeroa 22 vuotta. Pirjo oli ehtinyt avioituakin puolisonsa Raimon kanssa jo ennen minun syntymääni. Kasvoin heidän lastensa Jarin ja Riitan kanssa yhteisen lapsuuden ajan.

Kuten Pirjon kirjoituksen lopussa hän mainitseekin, elämä Kertulla ei ollut jatkossakaan helppoa. Isämme Toivo lähti omille teilleen minun, nuorimmaisen ollessa vasta seitsemän kuukauden ikäinen. Äiti jäi kolmen lapsen kanssa viemään elämäämme eteenpäin.

Lahti oli hänelle siinä vaiheessa vielä suhteellisen uusi kaupunki, eikä siihen asti kotona perhettään hoitaneelle naiselle ollut ehtinyt vielä liikoja ystäviä tai edes tuttavia ehtinyt tulla. Joitakin kuitenkin, kuten kummieni Helvin ja Unton perhe, joihin vanhempani oli tutustunut isäni työpaikan kautta.

Kummitätini Helvi lukeutuikin äitini läheisimpiin ystäviin aina kuolemaansa saakka. He olivat ymmärrykseni mukaan tärkeät ystävät toisilleen puolin sekä toisin, jakaen keskenään henkilökohtaisimpiaan iloja ja suruja vuosikymmenten saatossa.

Silloin 1950-luvun aikaan ei sosiaaliturva ollut samalla tasolla kuin nykypäivänä. Äitimme Kerttu ei saanut asumistukea sen enempää kuin toimeentulotukeakaan vaan lasten ja oman elämän eteenpäinviemiseksi oli löydyttävä työpaikka. Siinä asiassa avuksi löytyi samassa kerrostalossa asunut yläkerran naapuri, joka tarjosi äidillemme työpaikan johtamastaan puusepäntehtaasta kävelymatkan päästä kotoamme.

Minulle löytyi päivähoitopaikka ensin yhden samassa talossa asuneen Bertta-tädin luota, joka teki ompelutöitä kotoaan käsin. Muutaman vuoden ikäisenä pääsin Pelastusarmeijan lastentarhaan, jota siihen aikaan kutsuttiin seimeksi. Koska äiti meni aamuisin jo seitsemäksi töihin, kuului minun seimeen saattaminen kotona vielä asuvien, vajaa kymmenvuotiaan veljeni Jukan ja teini-ikäisen siskoni Tarjan tehtäviin ennen kouluunmenoaan. Samoin he taisivat hakea minut sieltä usein jo ennen kuin äiti pääsi pois töistä.

Äitimme onni oli, että hänellä oli kaksi jo aikuiseksi kasvanutta lasta, joiden kanssa saattoi puhua asioistaan ja heihin tarvittaessa tukeutua. Hänen elämäänsä vaikeutti huomattavasti myös se seikka, että isäni silloinen olinpaikka ei ollut kenenkään tiedossa, eikä hän myöskään maksanut meistä kolmesta nuorimmaisesta mitään elatusmaksuja. Onneksi oli sentään hyvä asunto.

Vasta seitsemän vuotta isämme lähdön jälkeen oli perheemme saanut ensimmäisen kerran minkäänlaista vihiä hänen olinpaikastaan, joten kaikki vastuu asumisesta, ruuasta, koulumaksuista tarvikehankintoineen oli äiti-Kertun kontolla. Siihen aikaanhan maksettiin oppikoulusta lukukausimaksut sekä kouluruuat, joita toki koulusta oli mahdollisuus ostaa. Kaksi nuorimmaisista oli silloin jo oppikoulussa, minä vasta 1965 alkaen.

Kuten arvata saattaa, opimme me lapsetkin käymään töissä jo koulun ohessa varsin nuoresta alkaen. Silloin oli onneksi tarjolla mm. lähetin hommia ja muuta pientä, mitä lapsillakin saattoi turvallisesti teettää. Kaikki pienempikin taskuraha oli korvaamattoman arvokasta, koska viikkorahojen jakamisesta ei meidän taloudessamme olisi voinut puhuakaan. 

 

Eipä äidin murheet vielä siihenkään loppuneet. Vuonna 1964 tuli viesti, jota kukaan äiti ei kohdalleen halua. Vanhin poika Seppo oli marraskuisena ensilumen päivänä joutunut autokolariin, joka vei hänen henkensä. Seppo oli ehtinyt silloin 30-vuotiaana olla vasta muutaman vuoden naimisissa ja häneltä jäi vaimon lisäksi noin puolitoistavuotias tytär. Seuraavana kesänä syntyi vielä poika, jonka tulosta ei veljeni kuolinhetkellä ollut vielä tietoa.

Suru Sepon kuolemasta oli äidilleni jo niin raskas taakka, ettei hänen särkynyt sydämensä siitä koskaan enää kunnolla parantunut. Hänen itsensä kuoltua muutama kymmenen vuotta myöhemmin häntä pitkään hoitanut lääkäri kertoi, että äidillämme oli sananmukaisesti särkynyt sydän eikä hän erikoislääkärinä oikeastaan voinut edes ymmärtää mikä tämän naisen oli näinkin kauan, 71-vuotiaaksi, pitänyt hengissä.

Minäpä kerron mikä. Hänen elämänasenteensa oli positiivinen. Hän yritti ja löysi aina elämästä jotain hyvää, jotain odottamisen arvoista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet mm. hänen usein toistuneet toiveensa, kunpa vielä ehtisin nähdä sen ja sen lapsenlapsen kasvavan. Kunpa sitä ja kunpa tätä, odotan ehtiväni nähdä.

Toivoa oli aina. Ja sen hän onnistui mm. minulle henkiseksi perinnöksi jättämään. Se kaikki piti hänet hengissä. Olemme usein, nyt kauan jo ilman häntä eläneenä muistaneet hänen valoisuutensa ja empaattisuutensa muita ihmisiä kohtaan. Hän ei ollut mikään pullantuoksuinen kotiäiti, mutta hän oli äiti, joka omalla esimerkillään osoitti, että ihminen ei voi jättäytyä muiden varaan, vaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta eteenpäin on mentävä. Valonpilkahduksia on osattava nähdä aina kun mahdollista.

Katkeruus ei ketään kanna. Se on asia, joka karkottaa loputkin ihmiset ympäriltä. Se syö ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin kanssakulkijoita. Hän opetti meidät ajattelemaan itsenäisesti ja antoi sen kaikkein arvokkaimman perinnön, jonka ihminen voi lapselleen antaa – terveen itsetunnon. Joka ei todellakaan ole sama asia kuin itsekkyys, vaan aivan jotain muuta, arvostuksen ja vastuun itseämme kohtaan.

Arvostan äidissäni myös sitä, että häneltä löytyi tervettä ylpeyttä siinä vaiheessa, kun isämme olisi ollut halukas palaamaan takaisin osaksi perhettämme. Olimme oppineet elämään ilman häntä, eikä hänelle ollut enää sijaa eikä hän nauttinut sen enempää entisen vaimonsa kuin lastensakaan arvostusta tekonsa jälkeen. Vaikka isä oli poissa elämästämme, hänen sukunsa, etenkin sisarensa oli meille hyvin rakas ja läheinen elämänsä loppuun asti.

Olin tuosta veljeni äkillisestä kuolemasta alkaen, jolloin itse olin 10-vuotias, tottunut alitajuntaisesti pelkäämään, onko äiti vielä aamulla elossa. En sitä tietenkään koko ajan ajatellut. Hän ehti nähdä vielä minun naimisiinmenoni, useamman lapsenlapsensa ripillepääsyn, ylioppilaaksi pääsyn ja paljon muita odotusarvojaan.

Kerran sitten koitti sunnuntaiaamu, jolloin menin häntä omasta kodistaan hakemaan kanssani joulumyyjäisiin. Tuona aamuna hänestä ei enää ollut lähtijäksi, vaan löysin hänet omasta sängystään levollisen näköisenä, aamun sanomalehti avonaisena rinnallaan ja Nitropurkki kädessään. Sängyn vieressä oli myös hänen suosikkikirjansa Hilja Valtosen Ruskapäiviä.

Jäljellä oli vain kuori äidistämme. Tuli tunne, että siinä vaiheessa kaikki muu hänestä oli jo lentänyt taivaaseen, kenties rakkaan poikansa luo. Meille muille jäi jäljelle vain suru ja kiitollisuus sekä muistot vahvasta, kovia kokeneesta, samalla herkästä, mutta valoisasta naisesta. Jos elämä olikin ollut vuosikymmenien ajan vaativaa, oli kuolema juuri sellainen, jolla tavalla meistä suurin osa haluaisi saada täältä lähteä, kun sen aika on tullut.




Stina Mattsson – Till minne av min mor

Hon föddes i Sund på Åland som fjärde barnet i en jordburkarfamilj som småningom utökades till elva barn. Hennes föräldrar ville ge barnen möjlighet att studera, så att de skulle få ett yrke. De ekonomiska förutsättningarna fanns endast till de fyra äldsta av barnen, mor var en av dem. Efter att Stina genomgått fem klasser i Ålands lyceum i Mariehamn gällde det för henne att flytta till fastlandet för att studera till det yrke hon hade valt.

I Karis fanns Högvalla lärarinneseminarium som utbildade lärare i husligekonomi. Hon genomgick utbildningen och utexaminerades därifrån 1921. Därefter arbetade hon som konsulent för Marthaförbundet och senare som lärare och föreståndare för Vrethalla husmoderskola i Kimito 1923-1928. Hennes tid som lärare blev ej så lång ty år 1926 gifte hon sig med min far jordbrukaren August Lennart Mattsson från Kimito. I äktenskapet föddes tre barn, två pojkar och en flicka. Allt hade varit bra om inte min far insjuknat i cancer och dog två och en halv månader efter min födelse 1932.

Mor Stina fick en tung tid att sköta jordbruk och familj. Dessutom fanns det skulder i dödsboet eftersom min far hade varit borgenär för oärliga människor. Sju år efter min fars död bröt kriget ut 1939 och alla unga män inkallades till armen. Endast äldre män, kvinnor och barn hörde till arbetskraften inom jordbruket – Vi barn var den tidens barnarbetare. Följande minnesbilder är från min barndom: Allt skulle mor Stina bestyra om och otroligt bra lyckades hon genom flitigt arbete och sinne för ekonomi. Under krigs- och efterkrigstiden var bristen på kläder stor. Nu skaffades får till gården så att vi fick ull som spanns till garn och blev till strumpor, vantar, tröjor, ylleunderkläder m.m. Allt detta var kvinnoarbete och medhjälpare hade hon från kvinnor i byn.

Tvätten var också ett problem. Ingen tvål fanns att köpa och jag minns ännu den hårda hemkokta tvålen som mor kokade av djurfett som blivit överlopps vid slakt. Förutom det vardagliga arbetet i kök och ladugård var de dagar då det var storbak de som var de mest arbetssamma. När jag var barn bakades allt bröd hemma. I en stor ”degtina” knådades degen som sen bakades till surbröd eller limpor. På långa ”brödbräder” som staplats på varandra i köket jäste bröden som sedan gräddades i stora bakugnen som värmts med långa vedträn och därefter putsats ren från kol och aska. En del av surbröden träddes på spett i taket för att torka och för att ha vid kommande behov. Om de blev alltför hårda och gamla kunde hästarna få dem som ”godis” vid extra tungt arbete. Inför stora högtider var det vanligt med storbak. Då skulle också äldre personer i grannskapet ihågkommas med en limpa. Ibland hade jag den trevliga uppgiften att ”gå med varmbröd”.

Grannar och släktingar skulle mor också hinna umgås med. Ofta var det bjudningar sommartid då sommargästerna kom till byn. En viktig dag i juli var Kristina dagen, mors namnsdag. Då var det alltid kaffebjudning med många sorters bröd. Speciellt minns jag att hon bakade arbetssamma småbröd. På sommaren skulle man också hinna med konservering av frukt och bär. Vi barn fick hjälpa till med att plocka bär. Jag minns att i källaren fanns bl.a. saftflaskor, blåbärskompott, olika sylter, rexat kött och en stor burk med lingon.

Visst hade mor också tid för Marthaföreningen. Flitigt deltog hon i föreningens möten och ibland var det hennes tur att hålla mötet hemma hos sig. För kvinnor på den tiden var marthorna en viktig förening som gav nyttig kunskap samt omväxling i vardagen. På somrarna var det marthautfärder. En gång ända till Ekenäs!

Mor Stina hade den önskan att vi barn skulle gå i skola för att få ett yrke. Min äldsta bror gick i Vrethalla lantmannaskola i Kimito och han övertog gården och blev en duktig jordbrukare. Min andra bror studerade till agronom och jag blev folkskollärare. Mors stora släkt fanns på Åland i min barndom. Mor försökte varje sommar ordna en veckas semester och då besökte vi släkten – Ack hur roligt det var att som barn få göra en lång resa. På äldre dagar blev det glesare med mors resor till Åland. I 60 årsåldern blev mor Stina pensionär och flyttade år 1960 in i grannhuset Solhem som hade varit i släktens ägo.

Tyvärr drabbades hon ibland av svåra depressioner på sin ålderdom. Vi barn försökte så ofta som möjligt hålla henne sällskap. Min mor blev 94 år gammal, de sista 4 åren tillbringade hon på ålderdomshem. Jag minns henne med kärlek och tacksamhet.         




Wilhelmina Gustafsson – brev 1917

 

Vad tänkte Wilhelmina 57 år gammal

på Grönkulla i Smörvik

änka efter snickaren Karl Gustav

som dog år 1897, 45 år gammal

efterlämnande hustru och fem minderåriga barn

av dem är Aina äldst 14 år gammal

År 1917 är de nu vuxna barnen utflugna

Vera Wilhelmina dog redan 1895 just ett år fyllda

Isidor skriver från Melbourne: 

Kära moder Tusen tack för brefvet som jag erhölde för en par dagar sen dett sista brefvet var 5 månader på vegen Jag mor bra och arbetar varje dag men för tillfället är tiderna mera oroligt. Allting är durt det kostar mig 30 mk i veckan endast för mat besider andra tsjulder jag har nog ganska bra lön 14 mk om dagen förtillfellet men dett gor nog allt jag kan inte spara mycket av dett 

Nu för tillfellet är jag i Melbourne och firar Posken vid mina bekanta men efter en par dagar så börjas arbete igen 

Jag har sett i tidningarna att der har blivit oroliga tider i Ryssland men jag hoppas det blir betre nu  

Från Cardiff kommer brev från Ivar: 

Är nu i England vi blef torpederade i sista måndags utan någon föregående varning men vi blevo alla reddade vi hade ganska hett om örona alla våra saker gick med fartyget till botten 

Wi var tri fartyg i sellskap alldeles nera varandra två hundra mil ut till sjöss och alla tri flög nästan samtidigt i luften 

Jag skall söka mig ut igen så fort som möijligt skulle vi komma ut från Europa så kommer jag nog inte till bac mera under krigstiden 

Nogot skillt vet jag ej att berätta endast adjö och manga helsningar  

Aina, som arbetar som biträde på Länssjukhuset i Kuopio, skriver regelbundet till musikern Albin, på västfronten i tyska armén,

och får lika flitigt intetsägande brev av honom vilka omtala att han ännu lever.

Men den 1 juni 1918 skriver Albin till Aina, som då är på Grönkulla i Smörvik: Du kan ej tänka dig hur glad jag blef när jag fick dit bref, den första från land till land sedan 1914. Jag måste tillstå att jag varit rätt om dig när man läste i tidningen att inbördes krig rasar i Finland. Mitt andra älskade fosterlandet, det har varit förfärliga tider… Du skref att mitt sista bref dat 6 dez 1917 fick du på nyårsdagen. …Jag hade mycket att skrifva, men det måste väl ännu tills vidare bli – så mycket bara vill jag underrätta dig att jag är soldat sedan 1915 och befinner mig i en Regimentsmusikkapell på västfronten för tillfället. Gud vare tack och lof är jag frisk och kry, och äfven har jag alla strapaser och ansträngningar godt öfverstått.  

Elsa har tjänst i Helsingfors, om henne skriver Wilhelmina till sin syster i Åbo: Elsa är fortfarande i Hfors har det hämst svårt med maten såsom dett är övär alt kaffe är ei att tala om  

Från Dagmar kommer brev från Petrograd: 

Kära moder! 

  

Och vad säger Wilhelmina åt gossen hon har hand om

barnbarnet nu fem år gammalt

Karin Ingeborg Häggman – Evakuerad krigsänka i Sjundeå.

Hos mommo på sextiotalet

Vårt sommarställe låg bara en kilometer från min mormors gård, Sigfrids. Mormor kallade vi alltid mommo. När jag lärt mig cykla fick jag som uppgift att cykla efter mjölken till mommos. Bak på pakethållaren hade jag en papplåda fastsurrad och i den satte jag mjölkkannan. Ofta stannade jag hos mommo och min ogifta moster Doris några timmar och om det råkade vara mat som jag gillade så åt jag där. Man åt mitt på dagen på Sigfrids. Det var inget speciellt med det, solen sken in genom fönstret och sommaren var vacker därute. De vuxnas prat, flugornas surrande och doften av ängsblommorna på bordet gav just den trygga stämning som barndomsminnena är inlindade i. Mommo satt alltid i köket med ryggen mot diskbordet. På bordet fanns nypotatis, salt braxen och dillsås gjord på mjölk. Egentligen åt vi ju ”potäter, braaxn och dilldåppå.” Det var jag som hade fått gå efter fisken i salttunnan som stod i loftets nedre våning. Braxen fanns det rikligt av i sjön Vikträsk. Ingen hade fiskat där under Porkalaparentesen och varje vår fångades nu massvis av braxen som folket däromkring saltade ner i tunnor.  Mommos hus låg i Karskog, flera kilometer bort från Vikträsk, men bekanta såg till att mommo fick sin fisk i alla fall. Jag gillade att mosa potatisen och blanda den med såsen. Mommo åt värdigare. Berättelserna som surrade i köket var oftast indelade i före evakueringen och efter. Tidigt lärde jag mig det ordet. Evakueringen. Någonting som delade upp tiden i före och efter. Det som hänt före var en evighet sedan och det skulle dröja tills jag blivit vuxen innan jag kom mig för att fråga lite mer om den tiden. När tiden för frågorna kom var jag lärare. Jag skulle skriva en pjäs för mina elever som handlade om Porkalaparentesen eftersom vår skola i Sjundeå ligger på det område som varit arrenderat till Sovjetunionen i elva år. När jag beslöt mig för att intervjua min mormor var hon redan 85 år och efter lite övertalning gick hon med på att låta mig banda vårt samtal. Samtalet kom att beröra mycket mer av hennes liv än bara evakueringen. Jag kompletterar här också hennes historia med min mamma Gunnels, mina mostrars och min morbrors minnen. Det här är berättelsen om min mormor Karins liv:

Karins barndom

Karin bodde som barn på Grevas i Sjundeå, nära Käla station. Släkten hade bott där i generationer. År 1711 kom gården i släktens ägo.  ”Vi var åtta syskon. Jenny, Elsa, Martha och jag och tre pojkar. Min mamma hett Amanda Sofia och min pappa Emil Johan. Min mormor säger att de var åtta barn och jag kom inte att fråga henne mer om det, fastän hon räknar upp sju. I en släktutredning står det att den nästäldsta flickan var född år 1900 och hette Elna Sofia, men mer om henne har jag inte fått reda på. Min morbror berättade att brodern Einar föddes två år efter Emil Johans död. Hans biologiska far jobbade på Grevas och hette Berglund. ”Pappa dog i lunginflammation. Han 47 år då. Han sådd på åkern och så to han bort så att han var bara i skjortan och så fick han lunginflammation. Och så var han på sjukhuset och så dog han där. Jag var sex år och dom där tanterna som var där, begravningen var ju hemma då på Grevas, dom fråga utav mig att; jag grät int heller? Men så had jag svara att jag kund ju int gråta när det va så många människor. Och int förstod man det hela, sidu, riktigt heller. Man var ju sex år.” Min morbror berättade också att han hört som barn att Emil Johan dessutom hade druckit iskallt vatten från brunnen, och att detta ytterligare skulle ha bidragit till att förkylningen blev till lunginflammation. ”Men det kommer jag ihåg av honom bra att när han had vari till Tjörslätt till han Biaudet att han siter på köksbänken och berättar sen för oss alla, alla sat vi ikring honom sådär, och hörd vad han Biaudet sagt. Och sen mådest han till sjukhus. Och dit blei han. Och alla hoppats så att det sku gå om men det gick int bara” Amanda Sofia blev änka. Hon hade en stor familj och hela hushållet att sköta. Karin reflekterade över hennes öde: ”Vet du hon had ju så mycket arbet med åtta barn, lagårn full med kor, trettio kor och fyra hästar. Att det var nog fullt sjå för henna. När pojkarna var mindre så mådist de vara tre karar och alla sku ha mat och alla bodd där, int had di ju familjer så sidu man ha fundera efteråt hur hon fick allt att gå i lås. För först sku det vara mat på moron och sen sku man föra kaffe om man var på åkrarna och sen kom dom hem till middan och sen sku de ha eftermiddagskaffe och så sku det kvällsvard. Att hon hann och att hon orka. Och hon sku diska mjölkkannorna och stånkorna och allt ana som hon höll på med.” Jag frågade om min mormorsmor var glad och sjöng, för det hade min mamma berättat att hon gjort och på det svarade mommo: ” Att jo nu minns jag och på söndagarna läst mamma söndagstexten för oss. Men då var jag ju ren stora flickan när jag liksom hörd på den.” Både inomhus och i ladugården fanns också utomstående hjälp som var med i hushållet som Amanda Sofia ansvarade över.”Men vi fick nog alla hålla på” ”Vi flickor hjälpte till, när vi blev större och hann och int var i skolan. Först var vi tidigt på moron i lagården och sen när andra for ut och jobba så sku vi också ut. Från den tiden då det var skola så var man ju i skola, men sen så börja man med det att man räfsa brantarna på åkern, det var det första man kund göra. Och det var ju bara brantar för det var inga täckdikat den tiden. Så det kund man ju göra när man var ännu skolflicka att man räfsa brantar. Int va det ju så myky anat sen”. Karin ville börja i Grankullas samskola, för Martha och kusinen Georg hade gått där. Också en grannflicka Svea hade gått i samskolan. Senare skulle också Einar gå där. Det ansågs viktigt att Einar fick utbilda sig eftersom han inte hade arvsrätt till gården. Han utbildade sig till agrolog och blev förvaltare på Pockar gård i Lappträsk. Men skolplanerna för Karins del skrinlades… ”Jag var dit och prova. Jag had läsi på somarn finska med Timofej. Och han var ryss och han bodd där lite framåt från handelslaget. Så jag läst finska med honom och så for jag till förhör på höstn. Och då sku jag ha sluppi men jag kund int tillräckligt finska så jag sku ha måsta läsa extra finska. Och så had dom måla där i skolan och vet du vad där lukta och jag blev så sjuk när jag for hem och så for jag int dit fler gånger. Ja va så sjuk, ja va så sjuk… Jag skulle då få börja på tredje klassen. Jag sade åt mamma att jag inte far tillbaka till skolan för att jag skulle måsta öva mera på finskan och för att jag blev sjuk av att vara där.  Martha, Svea Georg had gått där tidigare. Men jag prova till trians klass sidu och jag sku ha sluppi till trian för allt ana men int för finskan. Amanda Sofia försökte inte övertala dottern att försöka på nytt, ”Int va hon o yrittä de där nu vad det jag själv som had vila prova.”  Karin fick göra beslutet om skolgången själv.

Karin bildar familj

Några år senare flyttade en ny familj, Häggmans, med många barn från Österbotten till Mangs, en granngård till Grevas. Pappan i familjen hade tjänat ihop pengar i Amerika och kom nu med sin familj och andra släktingar till Sjundeå. Jag frågar om min morfar, Thure.  ”Han bodd i Mangs, där över tegarna. Dom flytta ner hit och då var han i militärn. Han var Österbottning ” Thure var tre år äldre än Karin. Jag frågar om hon tyckte att han var snygg och hon svarar småskrattande och lite generat ”Int vet jag, säkert, säkert tyckt ja. Du sir honom där på bilden”. Jag undrade också om Thure genast börja uppvakta henne” Nå nu int genast. Vi var i sångkörn tillika och di där flickorna Ellen och Bertha (två av Thures systrar) var ju där. De hade så hemskt många barn.” Karin och Thure deltog i sångkören i Pickala. De for också till sångfesten i Åbo år 1926 och då hade Karin sin folkdräkt på sig. Karin hade gått på vävkurs i Fågelvik 1925 och vävt tyget till dräkten själv. Folkdräkten var då ny i Sjundeå och alla flickor i kören var klädda i folkdräkt på sångfesten i Åbo. Folkdräkten använde min moster Doris senare, för hon sjöng också i kör. Sångkörerna i Sjundeå var aktiva och det ordnades också flera sångfester i Sjundeå. Föreningslivet i Sjundeå var livligt och Karin var aktiv martha. Marthorna ordnade kurser i bland annat trädgårdsskötsel, matlagning, konservering, renhållning i ladugården och förstås sykurser av olika slag. Karin var intresserad speciellt av vävning och vävde lakan, handdukar, borddukar, bolstervarstyg, dammdukar med mera. Thures föräldrar sålde Mangs gård och Thure och Karin kunde köpa gården Heicka i december år 1927. Heicka fanns på samma backe som Grevas. ”Jo, och så gifte vi oss. Och så köpte Thure och jag gården Heicka i december 1927, som låg precis bredvid Grevas, på samma kulle. Heicka va Rytis, han presidentens, men han bodd int själv där utan det var brodern hanses som bodd där och skött om det.” Gården Heicka hade bytt ägare många gånger och när det blir tal om Heicka drar sig ännu Karin till minnes en händelse från barndomen som utspelades under inbördeskriget. ”Där had varit så många ägare bland annat så bodd där dedär Äröläs och då var det inbördeskriget. Och när dom börja och kriga så for vi till källaren. Där va en go källare i Heicka och dedär Äröläs di had en storer pojke och han var felaktig, han var tassig! Och han gick inåt och så börja han kasta potäter på oss andra och vi blev rädda men dit mådest vi vara så länge det pågick dedär krige. Dom kom riktigt där över åkrarna.”(de röda) Lån till köpet fick Thure och Karin av Thures föräldrar. Men Thures föräldrar bodde en tid på Heicka innan de flyttade tillbaks till Österbotten, till Amerikagatan i Jakobstad. Det unga paret hade då redan fått sitt första barn, Märta, som föddes 1928. Karin ville rå om sitt hem själv så hon flyttade inte till Heicka förrän svärföräldrarna flyttat ut.

Livet på Heicka

I tolv år levde Karin och Thure lyckligt med sina fem barn. Märta, Gunnel, Doris, Gösta och Gretel föddes mellan åren 1928 och 1935. I ladugården fanns det 13-14 kor, tjuren Felix, hästar, suggor och höns. Arbetsfolk fanns det också på gården, så nog hade Karin ett stort hushåll att sköta. Men det fanns också tid för umgänge med grannar och släktingar. Dessutom ordnades det på denhär tiden i Sjundeå sommarfester med tablåer och också andra fester. Min mamma kom ihåg hur hon blev varnad att inte spilla på duken när de var bjudna till Pickala gård på julfest. På tal om att föda barn berättar Karin att hon ”hade lämpligt att föda”. Ändå var hon hela tio dagar på sjukhuset med den första, ”det brukas så då” men sen så blev tiden på sjukhus kortare för vart barn, så med Doris, den tredje i ordningen, var hon bara fem dagar på sjukhus. Men det var viktigt att inte stiga upp efter förlossningen. ”Alla är födda på sjukhuset i Helsingfors förutom Gretel som är född hemma Hon kom, dendär barnmorskan kom dit, och då höll jag på och baka surbröd just då, och hon sa att far ingenstans när det har gått så bra med dom andra. Och sen när jag fick Holmströms mor dit en vecka och sköta huset så gjord jag så. Och så var jag opp på vind sen. Jag fick vila där i vindskamarn. Och hörd du, bland annat sen så, jag had väl varit två dar där, så kommer det nån opptultandes för trapporna som ropa: Mamma pepp in mej!  Mamma, pepp in mej! Och det var ju då Gösta. Hur han nu hade fått nys om att jag var dit. Och kom till rätta dörrn. Han var ju bara två år då. Och så mådis jag opp och släppa in och man sku ju inte få stiga opp på den tiden. Och jag tog honom och så kröp han bakom min rygg och så somna han. Och var så nöjder.” Jag frågar om det var speciellt viktigt att få en pojke till ett jordbruk. Och då berättar Karin: ”Det var nog viktigt, vet du, att få en pojke, att sen när vi kom hem så då had Weckström bil där på station och då tog Thure biln och skjussa hem oss. Och när vi kom till övergången så tar Thure och lyfter opp Gösta när Svarven kommer förbi. Att det var så väl att han fick pojki sen, att han riktigt lyft opp honom, sådär riktigt opp”. (Väl här i betydelsen bra.) Svarven var bonden på Svarvars gård. De äldsta barnen började i Pickala folkskola. När barnen var lediga från skolan hjälpte de ju till på gården men de gick också på somrarna i simskola vid gårdsbron på Pickala gård. Märta och Gunnel blev båda simmagistrar där. De var nog så stolta över den titeln båda två!

Karin blir krigsänka

Men i november 1939 var det slut på friden. Thure blev inkallad och for som alla andras söner, makar och fäder till fronten. Han hann hem på en permission, två dagar. ”Han slapp ju hem en gång. Ett par dagar. Nog var det roligt. Och då sku Gretel rompa med honom när han var och si på ägorna och så där. När Thure for tillbaka till fronten tog han mat med till de andra som deras egna skickat med. Sjundeåboana var på sama ställe. Men den 18 februari 1940 stupade han. Det kom bud genom lillbyggningen där breve. Och där bodde Kulmalas och hennes son va o dit och hon had fått brev från fronten tidigare än jag fått. Där sto det att Heickin hade stupat. Och då for jag till Karéns till Pickala för hennes karl var på sama ställe, om hon ha hört någå men int had hon hört någå hon heller. Men sen följande dag så var Hallbäck och ringd sen att det är sant som jag sagt. För jag hade ringt till honom och fråga. Det var skolläraren Hallbäck som gav det slutliga beskedet per telefon. Karin blev ensam med fem barn: en fyraåring, en sexåring, en åttaåring, en tioåring och den äldsta elva år gammal. Hon var nu 33 år gammal och krigsänka. ”Det var på lagårdvinn. De träffa honom på lagårdvinn så att han hoppa ner i sama veva me stalluckan. Det var nog en granat.” Åke Fröberg berättade om händelsen för mig. Åke var gruppchef för en halvpluton där Thure ingick. Ryssarna hade besatt en ladugård i byn där de var och Åke och han män fick order att besätta en annan ladugård som var 400 m ifrån. Prickskyttarna Thure och William Roms låg på pass i gaveln på ladugårdsvinden när de hörde en avfyring bakifrån, från eget artilleri. Den första hade landat 400 m från ladugården, den andra 200m och den tredje hade träffat. I det samma hade Thure kommit nerramlande i trappan från vinden och sagt att: Det är slut med mig. Åke trodde att en eller flera skärvor träffat honom i ryggen. Den andra, William, hade dött med detsamma. Att det var eget artilleri som förorsakade två människors liv blev nedtystat till en början. Men senare fick Åke det bekräftat i en bok om vinterkriget att det var sant det som de som varit på plats hade vetat, att det var de egna som sköt. Men Åke konstaterade att sådana olyckor säkert också hände på den andra sidan. De stupade skickades hem för begravning. Det var flera stupade från Sjundeå som begravdes samtidigt. ”Dom kom ju alla hit. Dom neka mej ti si. Han had vari liksom att han grimasera så där och han blei så, stelna på det viset så att Martin och Ellen så honom, men dom sa att jag int ska si och så så jag inte. Men jag harmades efteråt att jag int så. Och jag tyckt att nog kund jag ju ha sitt lika bra så som att jag vet hur det va. Karin behöll sin vigselring och gav en annan guldring i stället till insamlingen för Finlands armé. Vigselringen var ett viktigt minne av Thure. Hon tyckte att hon hade ren offrat så mycket. Under en av vinterkrigets sista dagar stupade Karins bror Emil. ”Det var riktigt av de där sista dagarna som de träffa honom. Det var så hett där då på Karelska näset”.  

Mellankrigstiden

Kriget var slut och Karin var ensam med fem barn och med ansvar för en hel gård. Men hon försökte se framåt. Karins egen mamma Amanda Sofia fick livmodercancer och Karin och hennes syster turades om att vaka med henne på Grevas. Hon hade svåra plågor. Det finns ett foto som är taget efter begravningen. Karin står på Heickas trappa med alla sina barn i fina nysydda kläder. Ganska snart var det krig igen och Karins andra bror, Einar, stupade. Krigsåren var tunga men på en bondgård fanns det i alla fall mat. Gretel som var yngst hade en krigsfadder i Sverige som skickade lite böcker och kläder åt henne, men annan hjälp fick Karin inte. Men barnen växte och hjälpte mycket till med allt. Karins bror, Ture Nordberg, var den enda av karlarna i Karins familj som överlevde krigen.  Han hade visserligen granatsplitter i armen men han levde i alla fall. Karins svärmor blev änka ganska snart efter att de flyttat till Jakobstad och som änka kom hon för rätt så långa perioder på besök till Heicka. Karin kämpade framgångsrikt på med att sköta gården. Hon skaffade elektricitet till huset och en motor till tröskverket! Barnen växte och var friska. Min mamma brukade berätta om sina fina barndomsminnen med sina syskon, djuren på gården, släktingarna och grannarna i den vackra gårdsmiljön på det lilla berget där de båda gårdarna var. På somrarna var klipphällarna varma och träden speglade sig i den stora vattensamlingen på berget bakom huset. De två äldsta blev tonåringar och spelade stenkakor på grammofonen. Gunnel skrev ett tjockt vaxdukshäfte fullt med den tidens schlagersånger som de och deras vänner sjöng. Flickorna var med på upptåg med byns andra ungdomar vid sidan om det ständigt närvarande vardagsarbetet på gården. Karin fick nog hålla ett vakande öga på sina vackra levnadsglada flickor! Livet verkade ordna upp sig för familjen i alla fall.

Evakueringen

Och så i september 1944 kom nästa slag. Rykten började surra om det hårda krigsskadestånd som Finland var tvunget att betala till Sovjetunionen. Också delar av Sjundeå, Kyrkslätt och hela Degerby skulle arrenderas till Sovjetunionen för femtio år. Snabbt besannades ryktena och alla lyssnade när von Born i radion läste upp nyheten om krigsskadeståndet. Ännu visste man inte säkert var gränsen skulle dras men det klarnade fort att Heicka och Grevas var på det så kallade Porkalaområdet. Tio dagar hade man på sig att flytta. Under de här tio dagarna skulle Karin hitta ett ställe för familjen och djuren, skörda havren, ta upp potatisen och rötterna, alltså turnipsen, som odlades till djurfoder. Allt skulle flyttas; möblerna, husgerådet, det som fanns i källaren, vävstolen, jordbruksredskapen, verktygen, tröskverket, den övriga skörden som redan var tröskad och höet från ladan för djuren måste ju ha med sitt vinterfoder. AIV-fodret fick ändå bli kvar. ”På natten börja jag sen sortera mina byrålådor för jag had int nån reda på dom där pappren för jag måste få dom med och sånt. De var alltså husets papper, köpebrevet och sånt. De var Thure som had skött affären vid köpet och nu var det tyst och stilla när barnen sovd så jag fick sätta mig in i det. På morgonen börjades det nog genast med att ta opp potatis och det var lite att tröska också. Jag ringde på morgonen till Långstedts, alltså släktingar i Virkby och frågade om vi kunde komma till dem. Di skulle nog ta emot oss, men jag sku inte få några kor med där var fullt.” Medan Karin febrilt försökte komma på andra utvägar knackade det på dörren. Det var Aili Forsman.Hon hade jobbat som tjänarinna på Heicka för ett tag sedan och kom efter sina saker som hon lämnat i vindskammaren. Aili var nu hushållerska på Brantas i Harvs i Norra Sjundeå. Hon och husbonden Ralf Rönnberg hade blivit ett par och gifte sig också ett par år senare . ”Jag framkastade sådär nästan halvt på skoj så där, eller har du nån plats för oss och bo på Brantas. Då svarar hon vänligt att nå att vi har tänkt så med Ralf. Och så blei det sen. Di hade sinsemellan fundera att nu kund det kanske gå och det ble så länge att jag var väl tre jular där.” Så blev det bestämt. Karins familj skulle få bo på Brantas i salen och ha korna i deras nya ladugård. Aili cyklade iväg hem och Märta den äldsta som hunnit fylla sexton, fick gå med korna de sexton kilometrarna till Brantas. Hon och korna gick Sjundbyvägen. Märta har berättat att Majros fick åka på hökärran eftersom hon var för gammal och kobent för att gå så långt. Hon var ändå en så bra mjölkko att hon inte gick till slakt. Det ödet mötte tjuren Felix. Märta hade gått i mitten bland korna och på det sättet hållit dem lugna. ”Dom kond mjölka våra flickor! Och Märtha börja sen där i Brantas sköta korna och jag var ju därhemma och ordna.” Medan barnen var små hade Karin haft som hjälp en deja, Fanny Kulmala, men när flickorna växte fick de ta över mjölkandet. Nu var det bra att Märta kunde klara av korna ensam. På det sättet kunde Karin koncentrera sig på flyttandet bättre. Hon fick också evakueringshjälp. Det kom femtio unga soldater till Heicka men Karin skickade tjugofem av dem till Grevas. Några flickor kom också, de fick dra upp turnipsen, som var foderrötter som man odlade mycket på den tiden. ”Nu kom det lite hjälp. Int va det så myky med den hjälpen men nu kom dom och tog opp potäter och så var dom med lite och tröska, det sku tröskas och sånt förd vi till Köklax genast” Hästarna Boni och Donner körde i skytteltrafik med saker från Heicka till Brantas. Karin fick en lastbil till förfogande som förde möbler och annat från huset till Brantas. ”De hade börjat föra till Brantas och så var jag ner till Grevas och när jag kommer opp står Martin min svåger på trappan och ropar Hej Karin! Då ble jag så glad sen! Han kom från kriget. Han fick lov ti koma och hjälpa. Han had berätta förstås. Så att han var där sen och hjälpt med alltsammans. Så att det var egi folk. Annars sku dom ju kuna fara iväg med allt.” Med tåget skickade Karin arbetsredskap, virke och skörden till Köklax station, därifrån fick man så småningom ta det till Brantas. Martin och Gösta for till Köklax en natt för att vakta sakerna. Karin var ängslig över att någon skulle fara iväg med våra saker därifrån. Karin gick sist ut ur huset. Gunnel var också med på den sista resan från Heicka. Gretel hade fått fara några dagar tidigare och Doris och Gösta hade farit till Brantas kvällen innan. ”Jo, vi for på kvällen sen. Med häst och kärra. Två hästar och kärror efter.” Jag frågade min mormor om hon vände sig om och tittade när de lämnade hemstället. Det hade hon gjort och det var enda gången under vår pratstund som hon fick blanka ögon. Hennes fina trädgård med alla höstblommor, alla byggnader, åkrar, skogen och både hennes barndomshem och Thures och hennes gemensamma hem måste hon lämna. Hon skulle vara 87 år om 50 år när Porkalaområdet skulle återlämnas till Finland. När Karin lämnade Heicka var hon 37 år. ”Och när de ren var mörkt var vi framme i Branta och Aili hade kokat en god soppgryta åt oss. Där åt vi sen och sen for vi och sova”. Karin och barnen installerade sig på Brantas och den första oktober kunde Gretel och Gösta börja skolan i Karskog. Skolan började först då eftersom militärer varit inkvarterade i skolan i september. ”En egen spis hade jag lyckats skaffa mig, så jag kunde sköta hushållet själv. Och baka fick jag göra i Brantas lillbyggningen. Så int var det någon fara där int, För vi va så bekanta där med dom!” Märta flyttade snart till Helsingfors. Det gjorde också Gunnel. Hon skulle gå i handelsskola där och tog senare Gretel med sig så att Gretel kunde gå i Brobergska samskolan. Flickorna bodde som underhyresgäster hos en tant i Tölö på Oksanengatan. De kom ut med gengasbuss till Sjundeå på lördagarna och for tillbaka igen på söndagskvällen.

Karins nya hem

Men Karin ville ju förstås ändå flytta till eget hus och hon var och tittade på flera ställen. ”Jo, men sidu, int var det så gott ti få någå, nu visa dom flere, men int gilla jag alls, men underligt nog när vi kom dit till Karskog så tänkt jag att nåmen här sku man kunna bo. Det var liksom sådär ljust och klart. Att jag blev riktigt glad. Att det här tar jag!” På Sigfrids i Karskog trivdes Karin från första stund. Hon såg hur ”åkrarna sluttade fint ner mot bäcken” och hon var nöjd över att det fanns trevliga grannar nära. Stugan var inte stor men den var ändå egen. En stor kammare och ett kök. Genast började man bygga bastu, ”det var så nödvändigt”, och en ny ladugård. Tröskhuset och en liderbyggnad stod sen i tur . Och efter åtta år i Karskog kom Porkala tillbaka. ”Jag och Töttermans flickorna skidade dit ner sen så fort vi fick tillstånd. Men nog var det ödsligt där.” Både Heicka och Grevas hade blivit obeboeliga.  Tegelspisar var byggda i varje rum, där hade bott flera familjer. Flera gånger var Karin där den vintern och hon kom till att hon inte skulle orka rusta upp Heicka.” Först fick man arbeta här och bygga opp alltsammans, så jag sa att jag int orkar mer med det.”. Nej, Karin kunde inte tänka sig att börja om på nytt. Under de senaste åren hade Karin drabbats av en svår ledgångsreumatism och kunde inte arbeta som förr. Doris och Gösta bodde hemma med Karin och arbetade på Sigfrids. Doris skötte djuren och Gösta jobbade med de olika byggprojekten och allt karlaarbete. Gösta var intresserad av att köpa Heicka och efter ett par år gick alla med på det. Gösta jobbade nu för fullt i flera år med att få igång jordbruket på Heicka igen vid sidan om arbetet på Sigfrids.  När Gösta var 29 år, sex år efter återlämnandet av Porkalaområdet, kunde han flytta in i sitt nybyggda boningshus på Heicka tillsammans med sin fru Stina. Doris fortsatte att bo med Karin. Hon skötte och ladugården och allt annat praktiskt. Fastän Gösta flyttat till Heicka kom han ändå och skötte åkrarna. De andra barnen med familjer ställde upp med höbärgning, potatisupptagning, tröskandet av havren, för att inte tala om familjetillställningar som paltätandet efter grisslakten, julmiddagar och andra kalas. Alltid rymdes alla runt det stora bordet i kammaren. ”och det var nog faktiskt så att man har trivdats där.”

Ålderdomen

De sista åren av sitt liv bodde min mormor bekvämt i ett radhus i Sjundeå centrum . I rabatten utanför hennes lägenhet växte prunkande brandliljor som ursprungligen kommit från Heicka. Dem hade Märta hittat bakom tuppen på Heicka när de varit och tittat på förödelsen efter parentesen. En liten rest fanns kvar av trädgården trots allt. Kriget hade tagit mycket av henne men det hade inte gjort henne till en bitter människa. Hon bevarade sitt stabila lynne och sitt förnöjsamma sätt. Karin gifte aldrig om sig. När jag var liten hörde jag någon fråga henne om det. Varför hon levt ensam utan någon karl. Hon var ju bara 33 år när hon blev krigsänka. Som jag minns det fnös hon åt den frågvisa och sade något om att hon haft ”en så bra karl i Thure att en bättre skulle hon aldrig få och där var med det”. Mommo dog den 20 maj 1994 så hon skulle inte ha fått återse sitt kära Heicka om arrendetiden löpt ut som det först var tänkt i september 1994. Hon blev 87 år gammal.    




Kyllikki Holmén – min mor

ALLT BÖRJAR MIDSOMMAREN 1940

Festklädda människor rör sig i klungor över området, glatt pratande. Musiken spelar vid dansbanan och folk trängs vid den. Midsommarfirandet på Tivoli i Åbo pågår som bäst. Det har varit fred i drygt tre månader och folk är svultna på att få komma ut och roa sig, skratta och dansa. Ett par kommer långsamt strosande och hejdas av en zigenerska som vill spå dem. De stannar och kvinnan blir spådd av henne:
Du trivs inte riktigt bra här ikväll och är inte så förtjust i ditt manliga sällskap. Om en vecka kommer du att möta din tillkommande. Han har uniform. Ni kommer att få två barn och flytta till en plats med vatten omkring.

Ungefär en vecka senare är kvinnan, Irja kallad, igen på plats med några väninnor. Hon blir ideligen uppbjuden av en äldre man som kallar sig John. Senare på kvällen säger han att han nu dansat upp sina pengar och ber att få träffa henne igen. Irja tvekar. Han är så gammal, hela 27 år, medan hon bara är tjugo. Dessutom är det bara ett halvt år sedan hennes pojkvän dog i sviterna efter en lungoperation. Han hade tuberkulos .Hon lovar i alla fall motvilligt att komma.
På avtalad tid är hon på plats men ingen John dyker upp. Hon blir inte särskilt ledsen.
Några dagar senare är hon på väg till biblioteket och hör sitt namn ropas. Det är John. Han låg i angina den dag de skulle träffas men vill ta igen det nu.
Deras sällskapande börjar.
John, som är döpt till Johan Arvo, är anglofil och tycker att Johnnamnet är mycket flottare än Johan. I något skede börjar de ändå använda hans tilltalsnamn Arvo. Han är hemma från Saltvik på Åland och arbetar nu på Crichton Vulcan för att få verkstadspraktik eftersom han planerar att fortsätta sin skolgång på maskintekniska avdelningen vid Högre navigationsskolan i Mariehamn.
Alltnog, de gifter sig lördagen den 21 juni 1941 på en prästgård i Åbo. Bröllopsvittnen är Irjas bästa vän sedan barndomen Laina och hennes man Eino.
Dagen efter vigseln står de nygifta vid fönstret på Auragatan och räknar ryska plan som flyger över Åbo. Oron för ett nytt krig är stor.

Arvo far ut på sin sjöpraktik till sommaren 1942. Han blir III maskinist på Karin Thoden som går på hamnarna i Östersjön, en tummelplats för tyska och ryska konfrontationer. Irja oroar sig mycket och ber dagligen till Gud att inget måtte hända hennes man och barnets pappa. Hon är nämligen gravid i slutstadiet. Nu måste hon ensam ta hand om allt matköande och -ordnande plus andra vardagsplikter. Rummet på Auragatan har varken kök eller badrum. All mat görs på primus och förvaras i rumsvärme. Till oron för mannen kommer också oro för förlossning och det praktiska runt den. Hon är ju en förstföderska och det är krig. I sitt hjärta bär hon också på en sorg. Hennes mamma dog i maj, knappt 44 år gammal, av tub i halsen. I slutet kunde hon varken äta eller prata. Irja hade ingen möjlighet att kunna resa på begravningen och där få möta sina anhöriga, gråta och prata i deras sällskap.
Väntetiden är lång och tung. Beräknad tid för nedkomsten är 20 maj men under de två första veckorna i juni har ännu inget hänt. Läkarna på hemmafronten är överlupna med arbete då de är så få. Irja skriver i dagboken att hon önskar att hon inget hjärta eller känslor hade så hon skulle slippa den stora oron för mannen. Hon känner sig enormt ensam och övergiven. I dagboken förekommer det ändå flera namn på personer som hälsar på henne eller som hon besöker.
Äntligen får hon sammandragningar. Hon vågar inte stanna hemma utan beger sig till Heidekens sjukhus den 15 juni. Hon skriver i sin dagbok den 16 juni:-Miten kamalaa se synnytys mahtaa olla kun he niin kovin huutavat. Yöllä syntyi kaksi lasta. Den 17 och 18 juni är svåra. Enligt dagboken får hon så mycket mediciner att hon är alldeles omtöcknad. Fostret ligger i sätesläge, som är en komplikation.Läkaren besluter att göra kejsarsnitt fredag morgon den 19 juni. Tidigt den morgonen går emellertid vattnet och utdrivningsskedet börjar. Hon känner att babyn sparkar till. Den lever. Först kommer fötterna och så resten av ett fullgånget barn, en flicka. Hyn är ljus och slät, som är ett tecken på övertid. Med sina 4200 gr är hon den största nyfödda de på länge haft på sjukhuset. Enligt dagboken har vauva en ”ihmeellinen perunanenä”. Apgarpoängen står det inget om i dagboken men inte heller om syrebrist eller någon bruten arm eller ben.
Genast efter förlossningen får mamma en ispåse på magen och en fyra kilos sandpåse därtill, allt för att livmodern lättare ska dra ihop sig och sluta blöda .Blodförlusten har nämligen varit stor. Mamma har under förlossningen hört en av barnmorskorna säga att både mor och barn kan dö och det piggar inte upp. Ingen av barnmorskorna vill åta sig att sy den illa åtgångna mamman. Läkaren gör det på eftermiddagen då tyvärr känseln kommit tillbaka till området.Två barnmorskor håller henne medan en tredje torkar svetten av henne då läkaren syr, utan bedövning. Ingen blir irriterad på hennes skrik. De vet.

Väl på avdelningen får hon mycket blommor och dagliga besök av trofasta väninnor, som hjälper henne med allt de kan. Bredvid sängen står ett fotografi av pappa och hon får flera brev av honom, med ett ”geöffnet”på varje brev från tysk hamn eller från ett land som tyskarna ockuperat. Då hon ser andra pappor komma och hälsa på sina små och fruarna känns saknaden extra tung. Hennes man befinner sig någonstans på Östersjön bland minor och granater, långt från henne och den lilla.
Mamma drabbas av barnsängsfeber med hög feber och typisk lukt i avslaget.Det finns ännu ingen anntibiotika på marknaden, men sulfapreparat finns, som hon troligen får. Först på sjätte dagen efter förlossningen orkar hon gå upp lite, som är en torsdag. På lördag är det dopdag på sjukhuset för alla nyfödda och då får vauva efter ceremonin sitt namn registrerat av en pastor Perälä.
Dagen efter dopet, på söndag får mor och barn fara hem till Auragatan. Trofasta väninnor är följeslagare och hjälpare. Mamma är mycket orkeslös. På måndag stiger febern igen och på tisdag är den 40 grader. Väninnor tar mor och barn till Heideken igen. Enligt mammas dagbok har hon början till bröstböld och läkaren vill operera bort bröstet.En barnmorska ber att få pröva med omslag. Det lyckas och inflammationen går tillbaka. En vecka senare är de två hemma igen, mamma ytterst medtagen. Vauva har ännu inte uppnått sin födelsevikt. En kvinna från ”neuvonta asema”kommer hem och badar vauva och tvättar hennes kläder. Mamma rekommenderas att ge citronsyramjölk som tillskott. Laina, mammas barndomsvän, har ett barn i samma ålder och ammar vauva ibland.
Så ringer pappa. Karin Thoden kommer till Yxpila och han ber mamma komma och hälsa på honom.Mamma vill så gärna, men vem ska ta hand om vauva? ”Olen juossut kaikki paikat, ei kukaan ota.Lopulta Impi otti.”Denna Impi förekommer ofta i dagboken och är säkert en bra vän.
Fredagen den 24 juli kl 16.20 far tåget norrut. Vauva är då fem veckor. Mamma sitter och sover hela natten och är framme lördag morgon. Söndag kväll följer pappa henne till tåget. Igen blir det en lång sömnlös natt. Måndag eftermiddag går hon till Impi efter vauva, som enligt den nervösa Impi har skrikit hela tiden.
I augusti förändras livet igen. Mor och barn ska flytta till Åland, till en lugnare plats och nära bärskogen. Mamma längtar efter att få gå i skogen och plocka bär. Där på Åland väntar också pappas skola. Före flytten kommer Karin Thoden till Åbo och pappa får se sin förstfödda för första gången.Det blir visst kärlek vid första ögonkastet för han skriver senare att han genast började tycka nästan lika mycket om vauva som om mamma. Efter det besöket är hans brev fyllda av stor omsorg om flickan.Han vill att bara mamma ska sköta om henne och inte låta någon annan göra det.
En torsdag i augusti går mamma med vänner till hamnen i Åbo med allt bohag lastat på en tvåhjulig kärra. Åland II står där och väntar och en hytt finns reserverad för mor och barn. På lördag är båten framme, troligen i Östra hamnen. En lastbil kör mor och barn med bohaget till till vauvas farmor i Långbergsöda Saltvik. Det är första gången svärmor och svärdotter möts och ingendera förstår den andras språk.
Några veckor senare kommer pappa till Åland för att börja skolgången. Han har hyrt ett rum på Södragatan 18 nära skolan. Det finns varken el eller vatten in och bostaden är dragig.Efter alla utståndna mödor under de senaste månaderna får den lilla familjen i alla fall äntligen vara tillsammans igen. De har mycket att ta igen och den första tiden blir en anpassningstid, då de nu är tre istället för två.
Mamma skriver i sin dagbok att hon ville skriva om förlossningen så att flickan en gång ska få veta hur det var.
Det som inte står skrivet någonstans är att vauva 23 år senare får en stor övertidsflicka på Kvinnokliniken i H:fors. Hon kallas för ”emäntä” på avdelningen och väger 4830 gram. Hennes mor repar sig först efter en blodtransfusion. Hon fick förresten också en mjölkstockningsfeber i slutet av graviditeten ute i Korpo skärgård, men där kom Doctacillinet omgående med buss från Åbo, ombesörjt av barnmorskan Wilkman.
Skillnaderna mellan fyrtiotalet och sextiotalet är ändå större än likheterna. Det är fred i landet och samhället utvecklas snabbt.Tron på vetenskapen och framtidstron är stark. Ingen krigsfront kräver läkare, utan kåren är fulltalig och utvilad på hemmaplan. Det finns mediciner mot barnsängsfeber och slappa livmödrar. Bostäderna har vanligen kök och badrum som mycket underlättar barnavården. Och ytterligare: Heidekenvauvans pappa levde farligt på sjön medan Kvinnoklinikbabyns pappa fanns i närheten hela tiden. De fick vara tre från början.
Man talar idag mycket om barns anknytning till föräldrarna. Vi krigsbarn är ofta försummade på det området. Vi har skickats bort, lämnats i andras vård för en tid, levt utan en eller båda föräldrar. Det är inte ovanligt att vi fått växa upp i en atmosfär av ångest och oro, våld och missbruk och med knappa kärleksyttringar. Knapphet har varit vår arvedel och konsekvenserna kan man diskutera.




Martta Oikarinen – työurakka ja ponnistelu lasten kouluttamiseksi

Avioliitto ja lasten syntymät

Martta syntyi maanviljelijäperheeseen 1918. Nuoruudessaan hän hoiti kotonaan karjaa ja oli ajoittain isänsä mukana muurausmatkoilla hanslankarina. Vuonna 1938 Martta lähti tätinsä mukana Petsamoon ja työskenteli Jäniskosken voimalaitoksella keittäjänä. Siellä hän tutustui Iikka Oikariseen, joka oli tullut voimalaitostyömaalle kirvesmiestöihin. Kun talvisota syttyi syksyllä 1939, Martta lähti evakkoon ja palasi Muhokselle kotitaloonsa Kylmälänkylään. Iikka jäi Petsamoon ja oli talvisodan ajan Tiedusteluosasto 11:ssa.

Välirauhan aikana Martta ja Iikka solmivat avioliiton ja asettuivat asumaan Martan kotitaloon. Iikka joutui jatkosotaan Muhoksen miesten mukana. Hän oli aluksi Uhtuan suunnalla ja sodan loppuvaiheissa Ihantalassa Karjalan kannaksella. Iikka kävi vielä kolmannen sodan, Lapin sodan ja pääsi armeijasta huhtikuussa 1945.

Perheeseen syntyivät Sirkka 1940, Raili 1944, Mikko 1946, Veikko 1947, Aarne 1949, Kirsti 1951, Kyösti 1953, Matti 1954, Pentti 1956, Anita 1961, Markku 1963 ja Irma 1966. Lisäksi vuosina 1945–46 oli kasvattilapsena Elina ja vuodesta 1948 Irja. Perhettä kohtasi kahtena vuonna suuri suru. Mikko menehtyi 1946 keuhkokuumeeseen vain kahden kuukauden ikäisenä ja vanhin tyttö Sirkka hukkui 1947 läheiseen Muhosjokeen.

Martan työurakka

Martan ja Iikan kodissa ei 1950-60 luvuilla ollut nykyajan mukavuuksia. Vesi haettiin kaivosta ja pyykkivesi sekä eläinten vesi joesta 300 metrin päästä. Pyykki pestiin käsin ja ruoka tehtiin puulämmitteisellä hellalla. Koska Iikka oli pitkiä aikoja töissä muualla rakennuksilla tai metsätöissä, koti- ja navettatyöt jäivät Martan harteille, kunnes lapset saattoivat kasvettuaan tulla apuun.

1950-luvulla ei lapsista ollut paljon apua. Kuusi lapsista oli tuolloin alle 10 vuotiaita, joille piti useita kertoja päivässä laittaa ruokaa, hoitaa pienten lasten pyllyn pesut, imettämiset, yöheräämiset. Samalla piti hoitaa karja ja muut eläimet. Uuden navetan myötä Martalla ja Iikalla oli 7-8 lehmää, useita vasikoita, lampaita, muutama sika ja hevonen. Kaikille piti hakea vettä ja rehua.

Martan tavallinen työpäivä

Tavallisesti Martta heräsi kello viisi hoitamaan pienintä lasta. Aamutouhujen jälkeen hän lähti navettaan. Lehmät hän lypsi käsin, koska lypsykone hankittiin vasta 1961. Martta kävi keittämässä kouluun lähteville lapsille puurot ennen seitsemää, koska linja-auto vei lapset kouluun jo kello seitsemän aikaan.

Lasten lähdettyä kouluun Martta jatkoi navettatöitä, jäähdytti maidon jääaltaassa, mihin hän haki jäitä sahanpurujen alla olevasta varastosta. Edellisenä iltana ja aamulla lypsetyt maidot piti viedä 100 metrin päässä olevalle maitolavalle. Maitotonkkia oli kaksi, ja molemmat painoivat 50 kg. Maitotonkkien nostaminen korkealle lavalle oli raskasta etenkin Martan raskauksien aikana.

Martta tuli pirttiin takaisin kahdeksaksi, keitti aamuruoat itselleen ja kotona olevalle väelle. Aamuruoan jälkeen hän tiskasi astiat hellalla lämmitetyllä vedellä. Sen jälkeen oli hetki aikaa huokaista, mutta silloinkin piti hoitaa pienimpiä lapsia, pestä pyllyjä, imettää ym. Pakkaspäivinä Martta haki rantteelta puita ja lämmitti uunia sekä kahta kamaria, joissa oli kakluunit.

Jossakin välissä Martta otti rukin esiin ja kehräsi lankoja omista lampaista kerityistä villoista. Puolilta päivin oli kahvihetki, jolloin kahvin kanssa syötiin leipää. Iltapäivällä Martta haki kelkalla joesta vettä karjalle. Vesireissu piti tehdä useita kertoja, koska karja ja muut eläimet tarvitsivat sitä satoja litroja päivässä. Kylälle tuli vesijohto 1969, mutta Martta ei ehtinyt siitä nauttia, koska menehtyi syöpään 1967.

Koululaiset tulivat koulusta noin kolmen paikkeilla iltapäivällä, jolloin Martta teki koko väelle ruoan: tavallisesti keittoa, maitopottuja, kaalikeittoa, rössypottuja ym. Päiväruoan jälkeen piti hoitaa tiski ja sen jälkeen odottivat navettatyöt: eläinten juottaminen ja syöttäminen, lannan luonti ja lypsy. Maito laitettiin jäähtymään jäiden sekaan. Martta pääsi pirttiin takaisin illalla seitsemän maissa. Silloin hän laittoi iltaruokaa, joka oli tavallisesti velliä ja leipää.

Kahdeksan aikaan oli hetki huokaista. Sitä ennen oli vielä pitänyt hoitaa vauvaa, pestä pikkupyykkiä ja miettiä seuraavan päivän asioita. Omaa aikaa Martalla ei ollut, ei ollut aikaa juuri lukea kirjoja tai hoitaa itseä.

Kotisisar apuna

1950-60-luvuilla äidit saivat synnytysten aikana kunnalta avuksi kotisisaren eli kodinhoitajan. Maalla heidän tuli osata tehdä sekä navettatyöt että sisällä tapahtuvat kodinhoitotyöt. Kodinhoitaja tuli muutamaa päivää ennen kuin Martta lähti synnyttämään Läänille ja viipyi noin viikon synnytyksen jälkeen.

Sairauksien vuoksi äidit eivät saaneet yleensä apua, ellei sairaus ollut vakava. Lapset ja lehmät piti hoitaa flunssassa tai muun sairauden aikana. Kun Martta sairastui syöpään 1967, kodinhoitaja oli joitakin viikkoja auttamassa. Vasta silloin Martta sai levähtää. Aikaisemmin hänen oli pitänyt hoitaa lapset ja karja pyhät arjet, joulut, juhannukset, äitienpäivät. Koskaan hän ei voinut nauttia huolettomista lomapäivistä.

Lasten kouluttaminen: Martan suuri haave

Martta olisi halunnut lukea opettajaksi. Hän oli ollut kansakoulussa etevä oppilas ja opettaja oli käynyt puhumassa Martan vanhemmille, että Martta pitäisi laittaa oppikouluun. Martan äiti Hilja oli sitä vastustanut. Suurimapan syynä lienee ollut, että koulunkäynti kaupungissa Oulussa olisi ollut kallista, koska olisi pitänyt kustantaa asunto ja eläminen.

Martan äiti ei muutenkaan suhtautunut suopeasti tyttöjen koulunkäyntiin. Kun Martan vanhin tyttö aloitti oppikoulun, Hilja moitti siitä Marttaa. Hiljan mielestä olisi ollut parempi, että Raili olisi jäänyt Martalle avuksi. Raili oli kylän Ylipäästä ensimmäinen oppikouluun laitettu tyttö.

Raili sanoi myöhemmin olevansa ikikiitollinen, että hänen äiti oli niin ennakkoluuloton, että halusi kouluttaa myös tytöt. Myös kyläläiset suhtautuivat penseästi tyttöjen kouluttamiseen. Eräskin emäntä oli Railille sanonut, että pysyy se siivousrätti ilman koulunkäyntiäkin kädessä.

Martta kertoi myöhemmin lapsille, miksi hänelle oli tärkeää uhrata perheen vähät varat lasten kouluttamiseen. Hän sanoi toivoneensa, että lapset pääsisivät kunnollisiin ammatteihin, eivätkä joutuisi niin tiukoille kuin hän ja Iikka joutuivat yrittäessään pienellä karjalla elättää ja kouluttaa isoa lapsilaumaa.

Martan piti monet kerrat vakuuttaa Iikalle, miten tärkeää lasten kouluttaminen on. Monet illat Martta ja Iikka keskustelivat, mistä otetaan rahat lasten kyytimaksuihin. Vaikka Iikan kaksi veljeä oli käynyt kouluja, toinen opettajaksi ja toinen rakennusmestariksi, ei Iikka pitänyt koulunkäyntiä niin tärkeänä. Kun lapset myöhemmin menestyivät opintiellä, hän oli heistä ylpeä.

Kuinka kallista oli kouluttaa maalta 30 km:n päästä oppikoulusta iso lapsilauma? Muhoksella oppikoulu oli yksityinen, joten kyytimaksut, oppikirjat ja ruokailu piti itse maksaa. Koska Martan ja Iikan perheellä ei ollut varaa, eivät lapset oppikouluaikana saaneet kallista kouluruokaa, vaan he söivät kotoa laitettuja eväitä, tavallisimmin leipää ja vähän maitoa. Oppikirjat kulkivat lapselta toiselle, koska niiden hankkiminen jokaiselle koululaiselle erikseen olisi ollut kallista.

Kyytimaksut veivät perheen maitotilistä ison osan. Keväällä 1961 Martta kirjoitti siskolleen Ainolle, että kolmen koululaisen kyytimaksut olivat 15 000 markkaa kuukaudessa, joka vastaa nykyrahassa 350 euroa. Perheen karjasta saatu tulo oli arviolta 1400 euroa kuukaudessa, joten neljäsosa perheen tuloista meni pelkästään koulukyyteihin.

Martan piti joka kuukausi jostakin kaivaa kyytimaksut. Monesti tehtiin velkaa ja maksettiin myöhemmin. Perheen tuloja tarvittiin navettarakennuksen lainojen maksuun, ruokalaskuihin, lannoitemaksuihin, vaatteisiin, traktorilainan lyhennyksiin, eläinlääkärinpalkkioihin ym. Martta tinki omista tarpeistaan niin, ettei hän juuri koskaan laittanut uusia vaatteita.

Martan uhraukset lasten kouluttamiseen eivät menneet hukkaan. Aarne kirjoitti vuosi Martan kuoleman jälkeen ylioppilaaksi. Valitettavasti Martta ei ehtinyt sitä päivää näkemään. Aarne vei ylioppilaskukkansa Martan haudalle Muhoksen Kirkkosaareen. Myöhemmin Martan ja Iikan lapsista kirjoittivat ylioppilaiksi Kirsti, Kyösti, Mattia, Pentti ja Irma. Raili, Veikko, Anita ja Markku suorittivat merkonomin tutkinnon. Veikko kävi vielä kunnallistutkinnon. Martan ja Iikan lapsista kuusi suoritti yliopistotutkinnon ja kaksi on väitellyt.

Ilman Martan kaukonäköisyyttä ja ponnisteluja lasten kouluttamiseksi yksikään lapsista ei olisi päässyt opintielle. Lapset saivat eväiksi Martalta tiedonhalun, ahkeruuden ja sitkeyden.




Tyyne Lehtonen – sisukas äitimme

Inkerinmaalta Suomeen evakkoon

Äitimme, Tyyne Lehtonen, syntyi vuonna 1925 Lempaalassa, Pohjois-Inkerissä, Suomen rajan tuntumassa. Hän oli perheen nuorin lapsi. Isän suku oli savakkoja, jotka olivat tulleet jo 1600 luvulla Savosta Inkerin maalle. Äidin suku oli äyrämöisiä Kannakselta. Perhe viljeli maata ja he myivät monenlaisia elintarvikkeita miljoonakaupunki Leningradiin. Luterilaisuus ja suomalaisuusaate kuuluivat tiiviisti arkielämään. Ahkeruus ja säästäväisyys olivat perheen turva. Luettiin paljon ja seurattiin tiiviisti maailman tapahtumia.

Stalinin pakkokollektivisointi koetteli monella tavoin inkeriläisiä talonpoikia. Verotus oli kovaa. Karja ja maat otettiin kolhoosin omistukseen. Talonpoikien viljelyala kutistettiin 10 aariin. Vuonna 1935 talonpojat saivat julman karkotuspäätöksen heille ennalta määrättyihin karkotuspaikkoihin. Äiti oli kymmenvuotias, kun he matkasivat karkotuspaikkaansa Tserepovetsiin. Siellä he viipyivät vuoden, kunnes karkasivat lehmänsä kanssa Länsi-Inkeriin Viron rajalle. Äidin äiti elätti karkotusaikana perhettä myymällä torilla elintarvikkeita, ja äidin isällä oli säästöt turvana.

Äidin isä rakennutti heille 1937 uuden kodin Länsi-Viroon. Seutu oli kaunista ja viljavaa. Siellä oli paljon kauniita kesähuviloita. Elämä oli turvallisen tuntuista, vaikka pelko urkkijoista ja ilmiantajista oli jokapäiväistä. Vanhemmat ja sisaret olivat töissä kylän kolhoosissa, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. He kasvattivat myös juurikasveja ja poimivat marjoja säilöttäväksi. Leipäviljan he saivat kolhoosin yhteisjaosta. Vuodet kuluivat aika rauhallisissa merkeissä.

Elettiin kesää 1941, joka oli hyvin lämmin. Äiti joutui 16-vuotiaana keskeyttämään sodan takia keskikoulun ja menemään töihin kolhoosin kasvitarhalle. Miehet vietiin armeijaan, vanhemmatkin. Äitikin oli viikkoja kaivamassa tankkiesteitä toisten nuorten kanssa. Pommisuojia vahvistettiin. Saksan armeija saapui vauhdilla Leningradin lähistölle, ja aloitti ilmapommituksen. Rautatie, asema ja kaikki suuret rakennukset pommitettiin. Perheen asuttama kylä oli yhtenä tulimerenä. Useat perheet menettivät kotinsa. Kyläläiset viettivät yöt pommisuojissa ja pelkäsivät kuolemaa.

Kotikylä jäi rintaman sisälle. Saksalaiset tultua alkoi kova komento. Kaikki määrättiin töihin saksalaisille. Nuoret lapioivat lunta ja pitivät lentokenttää auki. He tekivät sahaustöitä ja hoitivat armeijan kasvitarhoja. Kyläläiset elivät nälässä ja pelossa. Siviilit olivat saksalaisten työorjina. Äiti teki nuorena tyttönä raskasta työtä saksalaisille melkein kolme vuotta. Kuri oli kovaa ja niskuroinnista sai helposti hirttotuomion.

Sodan kuluessa häviöllä olevat saksalaiset joutuivat perääntymään. Eräänä harmaana lokakuun päivänä 1943 saksalainen komendantti toi kylään evakuointikäskyn. ”Teidät viedään Suomeen ja lähtö on huomenna kello 10.00. Mukaan saa ottaa vain vaatteet ja taloustavarat.” Suomi ja Saksa olivat käyneet neuvotteluja inkeriläisten siviilien siirtämisestä.

Suomessa naimisiin

Suomi oli rakas emomaa, jonne menoa äiti odotti jännityksellä ja helpottuneena. Perhe joutui viettämään vielä muutaman viikon surkeassa Kloogan leirissä. Viimein laiva lähti läpi miinoitetun Suomenlahden kohti Suomea ja Hankoa, jossa näkyi vain kolkkoja kallioita.

Suomi oli kaunis maa ja evakot otettiin lämpimästi vastaan. Työvoimastakin oli pulaa. Muutaman viikon Hangossa olon jälkeen matka jatkui junalla pohjoiseen. Inkeriläiset odottivat sijoituspaikkaa muutaman kuukauden karanteenileirillä. Tammikuussa 1944 perhe sai evakkopaikan lähipitäjän maatalosta. Vanhemmat ja neljä tyttöä seisoivat pakkasessa nyytteineen pienellä asemalla. Siellä heitä oli vastassa evakkotalon tumma, komea poika. He nousivat rekeen ja matkasivat talolle.

Perhe asettui maalaistaloon, jonka omisti Helsingistä muuttanut sivistynyt, kulttuuria harrastava rakennusurakoitsijan perhe. He viljelivät maata ja kasvattivat karjaa. Perheen isä teki urakointitöitä lähialueilla ja kaupungissa. Perheessä oli kaksi poikaa.

Evakkosisarukset hoitivat talon karjaa ja tekivät sisätöitä emännän apuna. Äidin vanhemmat saivat asunnoksi mökin, jonka omisti talon poika. Iltaisin kaikki sisarukset viihtyivät paremmin siellä vanhempiensa luona kuin evakkotalossa. Myös talon poika kulki tiheään mökissä, sillä hän oli ihastunut vaaleaan kauniiseen evakkotyttöön. Evakkotaloa koetteli suuri menetys, kun heidän kotitalonsa paloi keväällä. Palossa tuhoutui perheen suuri kirjasto, mikä harmitti äitiä kauan. Syksyyn mennessä veljeksien rakentama uusi koti oli jo valmis.

Äiti oli 19-vuotias ja talon poika oli 35-vuotias mies, joka toimi Nuorisoseurassa ja soitti tanssiyhtyeessä. He alkoivat pian kulkea yhdessä tansseissa ja muissa tilaisuuksissa. Talon poika otti töihin usein mukaan iloisen tytön, joka oli nopea ja nokkela oppimaan asioita. Rakkaus syttyi. Anopille oli kova paikka myöntää, että evakkotytöstä taitaa tulla miniä taloon. Pääsiäisenä 1945 nuoret kihlautuivat ja elokuussa pidettiin häät. Inkeriläinen evakkoperhe sai jäädä Suomeen, eikä heitä koskaan pyydetty palaamaan Neuvostoliittoon.

Arki alkaa

Nuoripari asui anoppilassa muutaman vuoden. Esikoinen syntyi reilun vuoden päästä ja pian hän sai seuraa sisaresta. Aviopuoliso teki sahaustöitä kyläläisille ja hoiti vanhempiensa kotipaikkaa. Vanhin veli oli jo muuttanut pois, ja pian vanhemmatkin myivät talon.

Äitini ja isäni ostivat kesällä 1948 lähipitäjästä keskeneräisen talon, johon kuului metsää ja 12 hehtaaria maata. Ensimmäisen yön he nukkuivat heinäladossa, koska talo kuhisi lutikoita. Äiti keitti ruokaa pihalla, sillä savupiippu ei vetänyt ollenkaan. Isä oli taitava rakentaja ja osasi tehdä monenlaisia töitä. He tekivät taloon suuren remontin. Siitä tuli komea, pirtti oli pitkä ja korkea. Navetassa oli muutama lehmä, vasikoita ja lampaita. Sähköt saatiin läheisestä voimalaitoksesta. Nuoripari asettui onnellisena asumaan ja tutustui seurallisina ihmisinä kylän ihmisiin. Pian uudessa kodissa vietettiin kolmannen lapsen ristiäisiä. Niissä kyläläisiä oli paljon, kuten maalla oli tapana tuohon aikaan.

Äiti ja isä olivat kirkkokuorolaisia ja esiintyivät usein eri tilaisuuksissa. Isä hoiti hetken aikaa myös kanttorin virkaa. Silloin koko perhe istui kirkossa veisaamassa. Äiti kulki viikoittain naapurin emäntien kanssa kirkon diakoniapiirissä. Vanhemmat tekivät usein matkoja Helsinkiin sukulaisiin ja Messukeskuksen tapahtumiin. Elokuvat ja iltamat olivat myös heille mukavia illan viettoja. Viikoittain kyläiltiin myös naapureissa.

Raskasta työtä

Vuonna 1955 äidillä oli jo seitsemän lasta, yhdet kaksosetkin. Vastuu kodista ja karjanhoidosta jäi yksin hänelle, sillä aviomies aloitti yritystoiminnan traktoritöissä kylän taloissa. Muutaman talven ajan lisäansiota toi koulun rakennustyömaa ja valtatien rakentaminen. Äiti sai pulsaattoripesukoneen, joka helpotti huomattavasti pyykinpesua. Äiti poimi syksyisin valtavat määrät puolukoita ja sai omaa rahaa. Niillä hän osti taloustarvikkeita ja monenlaisia kankaita. Kylän ompelija valmisti äidille ja lapsille vaatteita. Äidille oli tärkeää, että heidän perhe oli kauniisti puettu.

Navettatyöt oli aina tehtävä, oli pyhä tai arki. Ne aloittivat jokaisen aamun ja olivat päivän raskain työn vaihe. Sonta oli siirrettävä navetasta ulos, ja heiniä oli haettava elosuojasta. Lehmät ja vasikat piti juottaa, ja vesi oli kannettava ulkokaivosta ämpäreillä navettaan. Vesi lämmitettiin suuressa muuripadassa karjakeittiössä. Talvella kaivon vesi väheni ja usein täytyi sulattaa lumesta juomavettä karjalle. Maitoa myytiin meijeriin ja sieltä ostettiin voita. Suuri perhe kulutti paljon ruokaa. Usein meijeritili jäi pieneksi.

Lapsia syntyi kaikkiaan kymmenen. Isä matkusti töissä jopa Lapissa asti metsäsavotassa. Äiti vietti viikot yksinään lasten kanssa ja huolehti kaikesta talon töistä. Piti kantaa puita, lämmittää uuneja, leipoa, siivota, pestä pyykkejä. Sukkia, lapasia ja kenkiä kului paljon suuressa perheessä. Navettatöiltä äiti kiirehti aamulla sisälle keittämään puurot ja laittamaan lapset kouluun. Lapsista oli vain hiukan apua kotitöihin. Kotipellotkin jäivät huonolle viljelylle isän kiireiden vuoksi.

Maalla tilat olivat tuohon aikaan pieniä. Ne antoivat juuri ja juuri toimeentulon. Sen vuoksi isän työpalkkakin jäi pieneksi, vaikka hän teki jatkuvasti pitkää työpäivää traktorityössä. Isä joutui ostamaan maatalouskoneita velaksi ja vekseleillä. Raha tuli ja meni. Velkojen korot ja monet muut menot rasittivat taloutta. Perhe kasvatti välillä sopimusperunaa, ja isä yritti monenlaista toimeentuloa.

Lapset kasvoivat ja auttoivat kotitöissä. Vaikka päivät olivat raskaita, täynnä työtä, silti kuului aina navetasta iloinen laulun hyrinä ja huumori jaksoi auttamaan arjessa. Harrastuksiin ei äidillä ja isällä ollut enää aikaa. Kahtena kesänä äiti sai nauttia viikon lomasta äitien lomaleirillä.

Suuri suru saapuu

Äiti menetti omat vanhempansa 60-luvun vaihteessa. He olivat olleet hänelle tärkeä tuki arjessa ja olivat auttaneet tyttären perhettä. Mutta vielä suurempi suru oli odottamassa. Lokakuussa 1965 isä joutui yöllä sairaalaan. Hän oli saanut sydänkohtauksen ja tilanne oli vakava. Äiti matkusti päivittäin sairaalaan isää katsomaan. Neljäs sairaalapäivä toi tiedon isän yöllisestä kuolemasta. Sydämen valtimot olivat pahasti tukkeutuneet. Lääketiede ei ollut tuolloin niin pitkälle kehittynyt kuin nykyisin. Äiti toi murheellisena viestin kotiin lapsilleen. Äiti sai raskaan taakan kannettavaksi, mutta hän oli vahvaluontoinen ja aina hyvin terve. Nämä auttoivat häntä jaksamaan ja kestämään edessä olevat vaikeudet.

Hautajaiset olivat ohi ja perheen pärjäämisestä huolissaan olevat naapurit auttoivat tarpeen mukaan. Äiti oli tuolloin 40-vuotias ja hänellä oli 9 alaikäistä lasta, nuorin viisivuotias. Vanhin oli valmistunut ammattiin ja odotti armeijaan menoa. Hän sai lykkäystä, koska perhe tarvitsi hänet avuksi kotiin. Uusi navetta oli vielä keskeneräinen.

Suruun ei ollut aikaa, koska kaikki arjen työt oli tehtävä. Karja odotti navetassa hoitajaa ja lapset pirtissä äitiä. Kylälle oli saatu kunnallinen vesijohtoverkko ja se helpotti paljon arkea. Leipomista riitti. Ruokaa kului paljon. Pyykinpesua ja vaatteiden korjausta oli loputtomiin. Arjen oli sujuttava kuten aikaisemminkin. Sosiaaliavusta äiti kieltäytyi jyrkästi. Iltaisin äiti nukahti väsymyksestä uupuneena ja itki surunsa yöllä.

Äiti kävi talon papereita läpi laskien tuloja ja menoja. Tilanne oli toivoton, koska velkaa oli paljon. Talon menetys oli pelättävissä. Äiti keräsi kaikki tärkeät paperit mukaansa ja meni tapaamaan pankinjohtajaa. Äiti tiedettiin kylällä ahkeraksi ja luotettavaksi. Pankinjohtaja oli lämminsydäminen ja ymmärsi täysin perheen tilanteen. Lainat niputettiin yhteen ja niille annettiin lisää maksuaikaa. Pankki pyysi aluksi vain korkojen maksuja. Pankin toive oli, että perheen koti säästyy. Keveämmin mielin äiti palasi kotiin pankista. Äiti otti yhteyttä myös muihin velkojiin, jotka antoivat lisäaikaa lyhennyksille.

Jouluna yritykset ja yksityiset ihmiset muistivat perhettä. Tuntemattomilta lahjoittajilta saapui joulupaketteja, sillä tieto perheen kohtalosta oli mennyt seurakunnan kautta eteenpäin. Tuona jouluna jokainen lahjoitus tuli tosi tarpeeseen. Äiti kiitti jokaista lahjoittajaa kiitoskirjeellä. Joulu oli lämminhenkinen ja äidin paistamat herkut maistuivat kuten aina. Aattona veimme kynttilät isän haudalle.

Vuosi 1966 oli hyvin kylmä pakkastalvi. Rakensimme navetan perheen voimin valmiiksi. Äiti alkoi myös kasvattaa lihakarjaa myyntiin. Lehmävasikoita oli myös useita kasvamassa. Vanhimmat lapset kävivät töissä ja opiskelivat. He antoivat osan palkastaan kotiin, jotta päästiin vaikeimman ajan yli. Äiti haki virastoista neuvoa erilaisten tukien hakemisiin. Kesälomilla lapset auttoivat tilan töissä.

Jo helpottaa

Näin eri vuodenajat kuluivat nopeaan, työntäyteisinä kuukausina. Navetta oli jo täynnä karjaa ja lehmät lypsivät hyvin. Meijeritilit kasvoivat kuukausi kuukaudelta. Äiti kasvatti lihakarjaa, josta sai hyvät tulot. Pellot tuottivat hyvin viljaa ja heinä kasvoi. Äiti maksoi lainan korkoja ja pankin yllätykseksi lyhensi koko ajan myös lainoja. Pankissa ihmeteltiin äidin sisukkuutta. Samalla hän myös lyhensi vähin erin muiden velkojien osuuksia. Joulunajan hyväntekijöille hän laittoi kiitoskirjeet ilmoittaen, että pärjäämme jo omillamme. Hyvin lyhyessä ajassa, noin kolmessa vuodessa, perheen talous koheni huomattavasti äidin taitojen ja ahkeruuden ansiosta.

Äiti oli nuorena kirjoittanut runoja ja tarinoita, mutta vuosikymmeniin niihin ei ollut jäänyt aikaa. Nyt enää neljä nuorinta asui kotona. Aamupäivisin äidillä oli aikaa istahtaa ja kirjoittaa tarinoita sekä lukea kirjoja. Iltapäivällä lapset tulivat koulusta kotiin ja navettatyöt kutsuivat. Äiti kirjoitti kertomuksia esimerkiksi heimopataljoonasta Kansa Taisteli -lehteen. Pataljoonassa oli taistellut hänen kotikylänsä inkeriläisiä poikia. Myös hänen runojaan ja kirjoitelmiaan julkaistiin lehdissä (Inkeriläisten Viesti ja paikallislehdet). Hän kuului Maakuntakirjailijoiden liittoon ja osallistui liiton tapahtumiin.

Äiti sai sattumalta kirjeitse yhteyttä kotiseudulle jääneeseen ystävään ja matkusti tapaamaan häntä yli 25 vuoden jälkeen. Tältä kotiseutumatkalta äidille jäi vahva tunnekuohu, ja hän päätti kirjoittaa elämästään tarinan. Hän osallistui Otavan vuonna 1972 julkistamaan kirjoituskilpailuun ”Elämäni tarina”. Kilpailuun osallistui 957 kirjoittajaa ja äiti pääsi 15 parhaan joukkoon. Hänen käsikirjoituksensa ”Kohtalon lapsia” julkaistiin vuonna 1974. Kirja sai julkisuutta paikallislehdissä ja inkeriläisten keskuudessa. Kirjassa kerrotaan rohkeasti inkeriläisten kovista kohtaloista. Oma kunta myös muisti häntä kulttuuripalkinnolla.

Äiti matkusteli paljon, etupäässä kotiseudulleen. Hän toimi matkoilla venäjän kielen tulkkina. Lapset avioituivat ja lapsenlapsia syntyi suvun jatkeeksi. Äitiä tarvittiin usein lastenhoitajaksi. Karja myytiin, kun hän pääsi 55-vuotiaana maatalousyrittäjän eläkkeelle. Vanhin poika osti kotitilan ja äiti muutti kaupunkiin. Hän kuitenkin auttoi kylvö- ja puintiaikoina kotitilan töissä.

Vuonna 1990 äidille myönnettiin Presidentinlinnassa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitali kultaristein. Hän sai sen ansiokkaasta työstä kasvattajana. Ansiomerkki sai paljon julkisuutta paikallislehdissä ja radiohaastattelun. Vanhimmat tyttäret olivat äidin mukana juhlatilaisuudessa. Äitiä juhlittiin vielä kotonakin.

Äiti nautti kaupungissa oman kodin hiljaisuudesta, kirjoittamisesta ja kesämatkoista. Lapset vierailivat usein äidin luona perheineen. Syntymäpäivät sekä äitienpäivät toivat elämää kodin hiljaisuuteen. Äiti muisteli ja kertoi usein syntymäpaikastaan Inkerinmaasta. Hän oli tyytyväinen, kun viimein Suomessa puhuttiin avoimemmin Inkerinmaan historiasta. Presidentti Mauno Koiviston lupaus inkeriläisten paluumuutosta Suomeen sai äidin onnelliseksi.

Äiti sairastuu

Vuodet kuluivat ja äiti viihtyi yhä enemmän yksin kotonaan eikä halunnut lähteä mihinkään. Hän alkoi erakoitua ja luonne alkoi muuttua. Kotipalvelun kautta äiti sai lisäapua arkeen. Viimein oli tehtävä kova päätös ja äidin oli muutettava palvelukotiin.

Äiti sopeutui alussa huonosti uuteen, outoon paikkaan. Vuosien myötä hän antoi periksi ja vahva äiti haurastui vuosi vuodelta. Kävimme äidin luona usein vierailulla. Hän piti laulamisesta ja muisti hyvin laulujen sanat. Viimeisen vuoden äiti vietti sairaalan osastolla. Hän nukkui rauhallisesti pois vuonna 2011, ilman kipuja.

Äiti antoi meille kymmenelle lapselleen hyvän ja turvallisen kasvupohjan. Hän kasvatti meidät työtä pelkäämättömiksi ja tarttumaan rohkeasti vastoinkäymisiin. Perimme häneltä myös iloisuuden ja musikaalisuuden sekä kiinnostuksen kirjallisuuteen. Äitimme oli arjen sankari maamme historiassa.




Signe Maria Lantto – Lanton Mamma

Mamma

Signe-mamma oli mielenkiintoinen ihminen. Pieni, eläväsilmäinen nainen, jolla oli ohut tukka niskaan pyöräytetyllä pienellä nutturalla. Lukiessaan hänellä oli kullanväriset pyöreät silmälasit. Arkioloissa hänellä yleensä oli vaatimaton, väritön asu, pusero ja hame, vaatteet, joissa oli mahdollisuus työskennellä. Eivät hänen asunsa olleet värikkäitä tai kukallisia kuten äidilläni, hänen miniällään.

Mamman lempisanonta kuului: ”Joka on aina korea, se ei ole koskaan korea.” Eteensä hän sitaisi nopeasti ruudullisen täysesiliinan, förkkelin, jossa oli päärmeenä musta terenauha. Esiliinan taskussa Mammalla kilisi avainnippu, emännän avaimet.

Albumissa ja Mandi-tädin perheen kuvateoksessa Mammalla on yllään juhlallisesti tumma, kiiltäväkuvioinen ompelijan ompelema leninki, joka hohtaa himmeästi. Hänellä pitää olla juuri sellainen hohtava, kimalteleva juhlaleninki, ei mikään arkinen karttuunimekko. Rinnassa hänellä on kultainen camé-koru, lahja kauppiastyttäreltä. Hän hymyilee vienosti. Mamma on kuvassa 60-vuotissyntymäpäivänään.

Mamman juuret

Mamma – Signe Maria Lantto – syntyi Jacob (28.7.1864–19.1.1930) ja Ida Josefina (o.s. Forss, 7.10.1873–10.7.1943) Bergmanin lapsikatraaseen vuonna 1898. Olen iloinen, että minulle jo lapsena kerrottiin paljon suvuista ja taustoistani, sillä kaikki nämä kertomukset loivat vankkaa pohjaa koko elämälleni. Sain jo hyvin pienenä kokea, mitä on olla Bergmanien sukua – mikä on Bergmanin vaara ja ketkä kaikki ovat sukulaisiani. Opin, mitä tarkoittaa ”me”. Juuret avautuivat. Niille juurille on ollut hyvä rakentaa, koska ne ovat vahvat ja lujasti toisaalta juuri ylhäällä Bergmanin vaarassa, toisaalta alhaalla Tornionjoen rantatörmässä Nivanpäässä.

En lapsena miettinyt sen kummemmin, mistä kukakin oli tullut. Kaikki ympäristön ihmiset vain mielestäni kuuluivat omille paikoilleen, olivat kuin aina meillä olleet. Kahden pitkän peräpohjalaistalon, kahden navetan, rekihuoneen ja ns. pikkupuolen muodostamassa kartanossa asui 50-luvulla 15 henkeä.

Mamma oli minun Mammani, ja välillä oli tietysti yritettävä jakaa hänet serkkujenkin kanssa, mutta se ei aina ollut mukavaa. Mustasukkaisuus kalvoi. Koska me asuimme saman katon alla, Mamma kuului mielestäni eniten minulle. Ja hänhän hoiti minua, kun äiti hoiti papan ja isän kirjanpitoja, oli navetassa tai ulkotöissä. Mamma oli varaäitini.

Mamma osasi miltei mitä vain. Ei hän laulanut, piirtänyt eikä tanssinut – tai laskenut mäkeä ja uinut kuten äitini, pois se hänestä. No, tietysti kuulin kirkossa mamman veisaavan muiden mukana. Mutta mamma oli merkantti, Bergman; me Nivanpäässä olimme Lanttoja, mikä isän mukaan tarkoitti vain vesilätäkköä. Joku ilkiömäinen kapiainen – muistaakseni alikersantti – oli joskus Limingassa nimittänyt isääni Vesi-Lantoksi. Hän oli ilmeisesti armeijassa yrittänyt liikaa toteuttaa itseään. Itsetuntoni miltei sai iskuja moisesta nimittelystä. Se otti päästä. Mutta Bergman, se kuitenkin oli jotain. Olihan se ruotsia…

Lapsen mielestä ’bergman’ oli jotain hienompaa. Mamma kertoi, että hänen pappansa Jacob oli tullut Ruotsista Suomeen Vaara-Forssiin kotivävyksi ja että ’bergman’ oli suomeksi ’vuorimies’. Se oli oikein hyvä sana, sillä mamman koti sijaitsi Bergmanin vaaran päällä. Sieltä voi katsella koko kylää ja Pellojärveä, mutta toisaalta sinne oli ikävä mennä äidin pyörän hollarilla, sillä Huhanantin kohdalla, ylämäen jyrkässä kohdassa, piti aina nousta kävelemään. Ja illalla, kun tultiin kotiin ja vauhti oli kova, tuli viimassa kylmä.

Kaikki palaa mieleen Vaara- ja Pajatiellä, jotka ovat saaneet nimensä Bergmanin papan mukaan. Juuri Pajatien kulmassahan hänen pajansa sijaitsi. Tuohon aikaan eri käsityöläisalojen taitajia arvostettiin – hänen takomuksiaan ja kädenjälkeään aivan erityisesti. Hänen takomansa puukko oli muun muassa luovutettu Ruotsin silloiselle kuninkaalle.

Mamman isä Jacob oli kaiken kaikkiaan hyvin monitaitoinen: samalla seppä, postinhoitaja ja maanviljelijä. Bergmanissa oli myös kievari ja sille kuuluvat velvoitteet. Talossa oli valtion hevonen, ja kyytiläisen halutessa hänet vietiin hevosella seuraavaan kievariin. Mielestäni Bergmanin pappa oli omana aikanaan hyvin edistyksellinen mies, isäntä ja – isä. Hän erosi monissa asioissa muista isännistä ilmeisesti, koska hän oli kotoisin Ruotsin Lapinjärveltä ja hänellä siten oli erilaisia käyttäytymis- ja menettelytapoja kuin muilla kylän isännillä.

Mamman sisarukset

Mammalle ja hänen sisaruksilleen oli kotona korostettu työn merkitystä, ahkeruutta, siisteyttä ja tarkkuutta ja rehellisyyttä. Niinpä kaikki Bergmanin Jacobin lapset olivat kaikessa hyvin tarkkoja, ”tähelisiä”. Ja ihan selvästi piirre on siirtynyt sukupolvelta toiselle; se ilmeni pikkutarkkuutta vaativissa käsitöissä, merkkauksissa ja revinnäistöissä, kukka-asetelmissa, leipomuksissa, yleensäkin kodin hoidossa – hurjissa siivouksissa.

Valokuvasta, johon Bergmanin lapset on ajan tavan mukaan aseteltu talon seinustalle pituusjärjestykseen, näkyy Mamman äidin huolellisuus: tytöillä on sievät leningit ja tiukkaan letitetyt palmikot, pojilla siistit housuasut. Esimerkiksi mamman Mandi-sisaren luona käydessämme kasvatus näkyi oivallisesti: koti oli aina siisti, vaikka hänellä oli 11 lasta ja maalaistalon työt. Merkille pantavaa oli myös se, että hän oli aina hyvällä tuulella, kuin ”hyvän vuen jyvä”, kuten isäni kuvaili. Vierailut Heikkilässä, jonne pääsin Mamman kanssa yhteisillä sukulaiskiertueillamme, olivat suurta juhlaa.

Mamman sisaruksista tuli monenlaisia taitajia. Heissä oli kaikissa erityistä herkkyyttä. Bergmanin vaaralla asui minusta aivan erilaisia ihmisiä kuin meillä Nivanpäässä. Isän enot eivät puhuneet metsän kaatamisesta, rankametsistä, rungoista, savotoista, peltojen aurauksesta, ojankaivuusta, auraamisesta ja hienontamisesta, ryskäämisestä, sonnan- tai heinänajosta. Eivät he kuljeskelleet peltovaatteissa ympäriinsä, vaan olivat selvästi taiteellisia, jotain koko ajan käsillään luovia. He olivat mielestäni jotenkin herraskaisempia kuin tuntemani ympäristön isännät.

Oiva esimerkki on Gösta-isoeno, joka oppi takomisen salat isänsä johdolla. Hänen pajastaan ovat lähtöisin esimerkiksi Pellon hautausmaan taotut portit. Muistan aina isoeno Göstaa, kun hiljaa avaan kalmiston portin ja astun sisään. Myöhemmin hän toimi metallitöiden opettajana Pellon yhteiskoulussa ja jakoi siten osaamistaan nuoremmille. Hänen jälkikasvulleen ovat kädentaidot myös selvästi periytyneet. Muistan, että Göstan kotona Puistolassa oli 50-luvulla jopa akvaario ja ajopelinä Popeda, joka oli myös taksi. Siihen aikaanhan henkilöautoja oli vähän.

Mamman Heino-veljen tauluja voimme me jälkeenjääneet edelleenkin ihailla kodeissamme. Kasvojeni eteen piirtyy aina ”Kaksi vanhaa tukkijätkää” -taulu, josta nuotion loimu heijastuu aidon näköisesti katsojan silmiin. Lieneekö hänenkään luovuuttaan ja taiteellisuuttaan riittävästi aikanaan arvostettu?

Muistan lämpimästi ne tunnit, kun hänen kanssaan matkustimme linja-autolla Ouluun, hän kuntoutukseen, minä kotiini. Koska olin opiskellut kirjallisuutta yliopistossa ja lukeminen oli mieliharrastukseni, meillä oli paljon mielenkiintoista juteltavaa. Olihan hän julkaissut kaksi kirjaa, toisen vanhoista tapahtumista, toisen sotakokemuksista. Hän kertoi maalanneensa ylioppilaskuvastani muotokuvani, mutta lupasi antaa sen minulle vasta, kun tulisin ”käymään Pajatiellä” Heinolassa, muuten en kuulemma sitä voisi saada. Hän oli humoristi ja oli huomannut, että minusta oli tullut niin kiireinen, että kyläily sukulaisissa Vaaralla oli jäänyt vähälle.

Mamma ja Oulun koulu

Edistyksellinen Bergmanin pappa oli huomannut jo varsin varhaisessa vaiheessa, että isäänsä postissa auttelevassa Signe-tyttäressä oli potentiaalia opiskella. Silloin jossakin Pellon kaltaisessa pohjoisen maaseudulla sijaitsevassa maalaiskylässä ei kuitenkaan ollut muuta opinahjoa kuin kansakoulu. Tarjolla saattoi ehkä olla vain joitain keitto-, veisto- ja käsityökerhoja.

Niinpä Mamma – isänsä ohjaamana – pyrki Oulun kauppaoppilaitokseen, jossa huomattiin, että jotkut hänen arvosanoistaan eivät olleet niin, kuin pitäisi. Ne olivat ristiriidassa taitojen kanssa. Oli ihmetelty mm. kaunokirjoituksen arvosanaa. Mamman käsialahan oli tunnetusti upea kuin filigraanikoru.

Mamma hyväksyttiin Oulun kauppakoulun oppilaaksi, ja hänet lähetettiin kievarinkyydillä Ouluun. Kerrotaan, että jo matka hevoskyydillä kesti pari päivää. Lomilla, jos niitä ylipäätään oli, kotiin pääsystä ei ollut tietoa. Jouluna hän pääsi kuitenkin käymään kotona.

Ns. ”kortteerin” hän sai ilmeisesti isänsä järjestämänä Kirkkokadulta Heinäpäästä. Kortteeritalo Kirkkokadulla oli pystyssä vielä ainakin 1970-luvun lopulla, jolloin kävin sitä katsomassa – ”pyhiinvaellusmatkalla”. Tein aikamatkan 1900-luvun alkuun, tunsin, kuinka askeleeni olisivat tavoittaneet Mamman kouluaikaiset jalanjäljet.

Olin jo seitsenvuotiaana ihaillut hänen kuvauksiaan, hänen vahvuuttaan ja taitojaan. Olin keskellä salin lattiaa kailottanut kovalla äänellä, että kun kasvaisin isoksi, lähtisin Ouluun ja minusta tulisi opettaja. Mamma nimittäin oli merkantin pätevyydellään toiminut kotikunnassaan kiertokoulun opettajana.

Tuntuu uskottavalta, että Ouluun tulo maalaistytölle oli jonkinlainen kulttuurishokki. Vaikka Mamma oli tottunut siihen, että kotitalo oli iso ja vakavarainen, kaupunki asuinympäristönä oli erilainen kuin maalaiskylä, ja vaikka hänen kotinsa oli omana aikanaan varsin sivistynyt, koulutoverit kauppakoulussa olivat yleensä lähtöisin ns. herrskapista. Tuohon aikaan eli vuosina 1916–1917 ei todellakaan ollut tavallista, että jostain 250 kilometrin päästä Lapin rajoilta olisi lähetetty koulutielle nuoria, varsinkaan tyttöjä. Vain kolme naista oli silloisessa Turtolan pitäjässä päässyt opiskelemaan muualle. Kaksi valmistui kansakoulunopettajaksi – ja Mamma merkantiksi.

Mamman opiskelutovereitaan vieraili myöhemmin 1950-luvulla meillä Lantossa. Muistan, että heidät johdatettiin saliin, jossa heille tarjoiltiin kahvit ns. koukerokupeista. Kuulin myöhemmin, että vierailulla olisivat olleet mm. Ståhlbergin, Valjuksen ja Sohlon ”neidit”. Olin nähnyt luokkakuvia, joissa tytöt, ”neidit”, istuivat valokuvaamossa pitkissä hameissaan, pojat kovat kaulukset ja kravatit kaulassa tummissa puvuissaan. Myös taiteilija Kari Suomalaisen täti Siiri Tikkanen kuului Mamman ystäväpiiriin – terävä-älyinen ja -sanainen ystävä postinhoitaja-ajalta.

Mamman työhistoria

Mamma oli ajalle epätavalliseen tapaan saanut opiskella merkantiksi, joten hän kykeni hoitamaan erilaisia konttoritöitä. Hän toimi jonkin aikaa postinhoitajana Turtolan ja Ylitornion posteissa sekä pankkivirkailijana. Kun minulla on 1970-luvulta A5-kokoinen lipare, kielitodistus, joka oikeuttaa minut toimimaan valtion viroissa, mammalla on vastaava, minun kehystämäni A4-kokoinen, punaisella sinetillä varustettu vuodelta 1917.

Hän toimi myös joitakin kausia kotikunnassaan sijaisopettajana. Myöhemmin hänen tyttärensä eli Inkeri-tätini tuli pankkiin. Koska Mamma oli opiskellut venäjää, hän oli toiminut tarvittaessa myös ”tulkkina”. Kotona Mamma piti puutavaraliikemiehenä ja vuokranantajana toimineen miehensä kirjanpitoa ja kirjoitti appiukolleen, herastuomari Eli Lantolle erilaisia juridisia asiakirjoja.

Mamma ja Pappa

Mamma sai vakituisen paikan Pietarsaaren postista, mutta hänen elämäänsä astui mies: vuotta vanhempi Uuno Henrik Lantto (17.10.1878 – 16.3.1967), nuori komea tilallinen ja puutavaraliikemies, sotilasarvoltaan kersantti Nivanpäästä. Ja siihen päättyi Mamman vakinainen postineidin ura.

Uuno (ruotsalaisen äitinsä mukaan lausuttuna Ǖnü) oli toiseksi vanhin maanviljelijä-herastuomari Eli Lanton (6.9.1870 – 9.10.1953) ja Pajalan Sattajärvestä kotoisin olevan kauppiaan tyttären Angelika o.s. Västerbergin (5.3.1870 – 13.8.1948) lapsista.

Mamma ja pappa avioituivat 24.7.1921, oltuaan ensin romanttisesti jopa salakihloissa, mikä oli tuolloin harvinaista. Varsin mielenkiintoiseksi paljastui myöhemmin näiden puolisoiden esi-isän Efraim Forssin sukupuu: Efraimin tyttären Stiina Kaisan pojan (Eli Lanton) poika (Uuno Henrik Lantto) ja taas Efraimin pojan Petteri Forssin tyttären (Josefina Bergmanin) tytär (Signe Maria Bergman) avioituivat keskenään. Vaikka isovanhempani olivat valistuneita ihmisiä, niin tuohon aikaan, kun nykyisen kaltaista viestintätekniikkaa ei ollut käytettävissä, he eivät aluksi tienneet olevansa keskenään toiset serkut.

Pappa ja Mamma asettuivat asumaan vanhaan Lanttoon. Uuno korotti alkuperäisen 21 metriä pitkän 2-kuistisen, matalan 1700-luvulta peräisin olevan – nykyisen Pellon kylän vanhimman – rakennuksen sen nykyiseen asuunsa.

Pappa oli ”hieno” mies: hän huolehti kovasti ulkonäöstään ja vaatetuksestaan, mutta oli käytökseltään varsin temperamenttinen. Hän oli ahkera, maatöissä ”saura”, kuten entisessä kotikylässäni oli tapana sanoa. Esimerkiksi Kynäsvuomaa kuokittaessa, ojitettaessa, ojasta oli kuulemma lennellyt ”komuutin kokoisia kappaleita”, kuten silloin Nivanpäässä asunut ”pirssimies” oli asian ilmaissut.

Pappa oli myös hyvä käsistään, mistä jälkipolville ovat muistona Lantossa esimerkiksi hänen nuorena tekemänsä jämerä ruokapöytä ja päästä vedettävä sänky. Sodassa Pappa oli aliupseeri, ja kuulin keväällä professoriserkkuni Vilhon kuvailevan Pappaa Lasse-setäni muistopuheessa useaan kertaan sanalla ”rohkea”.

Mamman opit

Lantossa vallitsi hyvä järjestys, vaikka Mamma ei ollut aina ihan tervekään. Hänellä oli välillä hyvinkin kivulias reuma, jota hän kävi hoidattamassa muun muassa Runnin kylpylässä.

Kun kevätsiivous, ”isokorju”, alkoi, ”kaikki kalut kannettiin kartanolle” ja kuurattiin – suopaa ei säästetty. Taloon tuli Helppi-Hilja, riuska nainen, jolla oli ylin valta ja joka vastuullisesti otti johdon käsiinsä. Ennen ei tullut kuuloonkaan, että miehet olisivat riisuneet ulkokenkiä ”porstuaan”, joten kuurausta riitti.

Talossa kulki paljon työväkeäkin, piikoja ja renkejä, jolloin oli järkevää, että toiminnot olivat erillään: arkihuoneissa oltiin arkena, salissa kestittiin vieraat. Ja helpottihan se ”huushollin” siistinä pitämistäkin, että töitä ja vieraiden käyntejä varten oli eri tilat. Minun, Mamman pojantyttären, tehtävänäni oli esimerkiksi suursiivousten (esim. ”joulu-, juhannus- tai isonkorjun”) aikana tikun päähän pyöräytetyn trikootilkun avulla kaivella pölyt ovien peilien kulmista ja ”tuuluttaa” ulos viedyn kirjahyllyn kirjat yksitellen.

Mamman ympärillä pyöri monenlaista toimintaa. Sahaus oli eräs Papan varhaisista töistä. Ensin saha sijaitsi vanhassa Lantossa, mutta myöhemmin se siirrettiin Ylirannalle nykyisen Niemen kiinteistön paikalle. Siellä poltettiin myös aikoinaan hiilihautoja.

Papalla olivat autoina ensin ”Hoppa”, Ford, ja ”Letukka”, Chevrolet. Hoppa vietiin melko uutena armeijaan. Auto palasi sodasta – ja aika hyväkuntoisenakin. Lanton hevosista myös ”Kerppu” vietiin sotaan, jossa se palveli komppanianpäällikön ratsuna. Kerppu oli yksi sodan uhreista. Se ei koskaan palannut kotiin.

Niemen kiinteistö oli alkuaan kuorma-autotallina, sillä Nivanpäähän oli vaikeissa sääolosuhteissa hankala päästä autoilla. Vuonna 1959 Niemen kiinteistö saneerattiin matkakotitarkoitukseen. Se oli yksi Papan visioista. Papan halvaannuttua talo vuokrattiin VR:n pääkonttoriksi, kun Kaulinrannan–Kolarin rataa ruvettiin rakentamaan. Sen jälkeen rakennus saneerattiin viideksi vuokra-asunnoksi.

Mamman taloudessa pyöri monenlaista väkeä: maatyöläisiä, ojankaivajia, heinäntekijöitä, metsämiehiä, piikoja, renkejä, karjakkoja, kausityöntekijöitä, autonkuljettajia, -apumiehiä, saksenteroittajia, teurastajia, rakennusten ja autojen remonttimiehiä. Lisäksi kävi vieraita Ruotsista, sivukyläläisiä, jotka yöpyivät, sukulaisia, kyläläisiä. Seuroja ei enää 50-luvulla pidetty.

Jälkeläisilleen Mamma on jättänyt kiinnostuksen ruoanlaittoon ja leivontaan – ja opettanut taidotkin. Hänen bravuurejaan olivat voisilmäpullat, voinisut, örfiilat, tiikerikakut, serinakakut ja piispattaren leivät. Vuosia Mamman kuoleman jälkeen isäni vielä haikaili Mamman lihapullien perään. Tärkeää oli myös, että jos vieraita tuli, heille katettiin saliin ja käyttöön otettiin talon paras ruokaserviisi. Maito juotiin tällöin jalallisista, vedenvärisistä ohuista laseista.

Arki ja juhla olivat selkeästi erillään. Lapsilla ei ollut saliin joka päivä ollut asiaa, vaikka siellä olisi ollutkin paljon kiinnostavaa, muun muassa Papan Oulun reissuillaan hankkimia tauluja tai kirjahyllyn lasin takana olevia kirjoja ja koriste-esineitä.

Mamman henkinen testamentti

Sodan kauhut kuuluivat Mammankin elämään. Neljä hänen veljistään joutui sotaan, samoin hänen miehensä Uuno, isoisäni, sekä heidän vanhempi poikansa Leo Henrik, isäni, jo 18-vuotiaana – siis vielä lapsena.

Mamma ja lapset olivat evakossa joen toisella puolella sukulaistalossa ja sieltä joutuivat seuraamaan, kun Nivanpään taloja poltettiin. Sitten tapahtui jotakin: noin puolen kilometrin päästä Lantosta polttoryhmä pysähtyi – ja käänsi suunnan. Siksi ovat Nivanpään isot, vanhat peräpohjalaistalot jääneet polttamatta. Perhe sai palata kotiin, joka oli toiminut saksalaisten tukikohtana. Vanha, kaksimetrinen palmukin palasi veneessä keikkuen saliin.

Kaikki elämän koettelemukset Mamma kesti tyynenä, vienosti hymyillen. Tiedän, että hän luotti Korkeimman suojelukseen. Tyyneys ja rauhallisuus olivat Mamman tapoja käsitellä asiat. Ei hän korottanut ääntään tai hermostunut.

Mamman elämänohjeita, hänen henkistä testamenttiaan, on ollut mielekästä seurata ja noudattaakin. Olen ainakin pyrkinyt tarkkuuteen ja säästäväisyyteen, vaikka aika on erilainen, tavat samoin. Toivon, että saavuttaisin myös hänen tyyneytensäkin.

Lähdin Ouluun ja opiskelin suomen kielen maisteriksi, ryhdyin opettajaksi, kuten seitsenvuotiaana olin päättänyt. Työurani olen pääasiassa tehnyt Oulun aikuislukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Mielenkiintoinen vaihe elämässäni oli etälukion sisäänajo. Toimin opetushallituksen alaisena etälukion äidinkielen ja kirjallisuuden ainepedagogisena koordinaattorina. Toisin kuin Mamma, joka oli päätynyt kotiin, sain tehdä kutsumustyötäni. – Mamman työ, henkinen testamentti, toimi seuraavien sukupolvien tien näyttäjänä. Hänen äänensä kuuluu.




Helvi Brander – evakko, isänmaan ystävä, perheenäiti

Juuret

Helvin isä Evert Junnonen (1882─1974) oli kotoisin Lemiltä ja suuren kymmenlapsisen perheen poika. Äiti Emma Matikainen (1887─1950) oli pakkoluovutetusta Karjalasta, Pälkjärveltä. Emman lapsuuden perheessä oli 10 lasta. Koska Pietarissa oli runsas suomalaisyhteisö, niin nuoret kumpikin omalla tahollaan lähtivät sinne etsimään muun muassa paroni Nicolailla sisäkön opissa ja sen jälkeen vastaavissa tehtävissä toisissa varakkaissa perheissä. Nuoret tapasivat Pietarin suomalaisen yhteisön toiminnoissa ja menivät naimisiin 1911. Perheen esikoinen Toini syntyi 1912. Häntä seurasi Frans Luukas 1914. Lokakuun vallankumouksessa perhe jäi Pietariin, kun rajat menivät kiinni. Erittäin vaikeissa oloissa nälänhädän ja sisällissodan vallitessa syntyi 1921 Helvi Regina. Oli ihme, että hän yleensä jäi eloon, koska Venäjällä kuoli samaan aikaan miljoona ihmistä nälkään. Perheen oli päästävä pois ja saman vuoden lopulla palaaminen Suomeen onnistui Tanskan Punaisen Ristin välittämänä.

Lapsuus ja kouluaika

Perheen asettautuminen Suomeen ei ollut yksinkertainen asia. Toini oli jäänyt neljäksi vuodeksi tätinsä luokse, kun rajat menivät vallankumouksessa kiinni. Se oli kova asia viisivuotiaalle. Aluksi oltiin kaksi viikkoa karanteenissa Kellomäessä. Myös perheenisän pääsy työhön oli vaikeaa. Hän kun oli jäänyt palvelemaan vierasta valtaa eikä ymmärtänyt lähteä ajoissa pois Pietarista. Viipurin kautta tultiin Matkaselkään. Löytyi pieni mökki, joka onnistuttiin lunastamaan omaksi.

Isä-Evert kävi Harlun sahalla töissä. Vuoteen 1926 mennessä Evert oli ”saanut anteeksi”, että oli jäänyt vieraan vallan palvelukseen, ja hänet otettiin takaisin rautateille vaununvoitelijaksi sijoituspaikkana Suojärvi. Samana vuonna perheeseen syntyi vielä yksi tytär Maija Liisa. Elämän vihdoin vakiinnuttua alettiin rakentaa omaa taloa Suojärven keskustaajamaan Suvilahteen noin kilometrin päähän rautatieasemasta. Suurin uhrauksin talo saatiin valmiiksi kolmen vuoden päästä 1929. Helvi aloitti koulunkäynnin syksyllä 1929. Opettaja oli autoritäärinen ja suorastaan väkivaltainen tukkapöllyineen jne. Mutta Helvi oli innokas oppimaan. Kasvatus- ja koulunkäynti perustui silloin kristillis-isänmaalliseen ajatusmaailmaan. Kahden heikohkon opettajan jälkeen hän sai opettajakseen Unto Susiluodon, joka osasi olla innostava kertomalla muun muassa historian tapahtumista, kuten Kreikan mytologiasta niin kiehtovalla tavalla, että oppilas sai siitä elämänikäisen kiinnostuksen historiaan.

Työelämään

Oppivelvollisuus tuli täytettyä vuonna 1935. Helvi oli vielä sen jälkeen iltakoulun jatkokurssilla. Ensimmäisen työpaikkansa hän sai huhtikuussa 1936, kun hän pääsi harjoittelijaksi Suojärven Uuteen Kemikaalikauppaan. Samaan aikaan oli rippikoulun konfirmaatio. Vuoden 1937 syksyllä Helvi siirtyi Suojärven Kemikaalikauppaan, jossa työskentelyä kesti kolme vuotta. Innokas elokuvan harrastaja meni samanaikaisesti Kuva-Pirtti -nimiseen elokuvateatteriin paikannäyttäjäksi, jotta saisi nähdä mahdollisimman monta elokuvaa ja saada vähän lisää rahaakin. Helvillä oli muitakin harrastuksia. Hän oli liittynyt 1935 lottien tyttöosastoon, jossa oli monipuolista toimintaa ja tekemistä. Suojärvelle tuli kristillinen työkeskus eli setlementti, jossa opiskeltiin kieliä, laulettiin kuorossa, näyteltiin ja retkeiltiin sekä tehtiin matkoja Viipuriin, Sortavalaan ja aina Helsinkiin asti. Kuoro kävi 1939 jopa Sortavalan laulujuhlilla laulamassa. Suojärvellä alkoi myös elinikäinen lukuharrastus aluksi paikallisen kirjaston vaatimattomista kokoelmista löytyneillä historiallisilla romaaneilla. Elokuvainnostus johti innokkaaseen filmitähtien kuvien keräilyyn. Helvillä oli jo Suojärvellä isot kokoelmat kuvia.

Sota-aika

Poikkeuksellisen kauniin, mutta kansainvälispoliittisesti uhkaavan kesän 1939 jälkeen tulevaisuus näyttäytyi Helville valoisalta, sillä hänet oli hyväksytty Sortavalan kauppakouluun ja opiskelun oli määrä alkaa 1.9. Samana päivänä alkoi toinen maailmansota! Lokakuun 7. päivänä Helvi oli viikonloppuna käymässä kotona Suojärvellä, joka oli täysin pimennetty. Palattuaan Sortavalaan hän sai kuulla, että koulu oli suljettu. Ylimääräiset kertausharjoitukset olivat alkanut ja YH:n aikana Helvikin auttoi monissa paikoissa Suojärven lähellä sotilaita kahvin kaatelussa. Kun tilanne näytti rauhoittuvan, tuli tieto, että koulu alkaa uudelleen Sortavalassa 27.11. Helvi lähti edellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, kohti koulukaupunkiaan aavistamatta, että se oli viimeinen kerta, kun hän kotoaan lähti. Jo seuraavana päivänä ilmoitettiin, ettei koulunkäyntiä voitu jatkaa.

Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 oli Helvi erittäin epätietoisessa tilanteessa. Hän ei tiennyt mitään omaistensa kohtalosta. Suojärvi oli tulessa. Kolmen päivän kuluttua hän sai rautatieläisiltä kuulla, että naisväki oli Kiteellä ja miesväki työssä jossain tuntemattomassa paikassa. Joulu oli ainutlaatuinen surkeudessaan. Koti oli palanut jo sodan kolmantena päivänä ja kaikki muistot sen mukana. Nukkua sai ison tuvan lattialla monen muun kanssa.

Epätietoisuus isänmaan kohtalosta painoi mieltä. Helvi lähti Sortavalassa rautatieläisenä vastuullisessa työssä olevaa isäänsä auttamaan ja joutui kokemaan 2.2.1940 Sortavalan suurpommituksen, pelkäämään monen tunnin ajan maakuopassa viholliskoneiden hyökkäyksiä 20 asteen pakkasessa maan täristessä. Pommituksessa kuoli yli 20 ihmistä ja aineelliset vauriot olivat suuret. Pommitukset jatkuivat monta kertaa tuonkin päivän jälkeen, mutta eivät olleet yhtä tuhoisia. Rintaman tykkien jyske kuului päivä päivältä yhä selvemmin. Tuli maaliskuun 13. päivä ja rauha, joka osoittautui katkerista katkerimmaksi. Kotiseutu, omaisuus ja tunnepitoiset valokuvat ynnä muut esineet oli menetetty, vaikka maa säästyi miehitykseltä. Oli siinä 18-vuotiaalla kestämistä. Tämä jätti Helviin lähtemättömän jäljen ja koko loppuelämäksi Karjalan kaipuun, joka vain voimistui ikääntymisen mukana.

Talvisodan jälkeen perhe muutti Viinijärvelle. Helvi tarjoutui lottakanttiiniin töihin ja pääsikin sinne ruokapalkalla kuukauden ajaksi. Oli välirauhan ankea ja painostava aika. Helvi lähti Lieksaan, missä hän oli aluksi osuusliikkeen kangasosastolla kesäapulaisena. Syksyllä hän pääsi Sarkalassa sijaitsevaan pataljoonan esikuntaan konekirjoittajaksi, vaikkei ollut koskaan ennen koneella kirjoittanut, kunnes 1.4.1941 hänet siirrettiin Linnoitustoimiston tiliosastolle. Näin oli Helvin ura isänmaan palveluksessa alkanut.

Kun jatkosota alkoi juhannuksen jälkeen, muodostettiin Linnoitusrakennuspataljoona 421, jonka mukana Helvi sitten lähti 13.8. kohti Itä-Karjalan laulumaita, ensin neljäksi kuukaudeksi Repolan lähelle, josta joulukuun puolivälissä 1941 siirryttiin aikaisemmin syksyllä vallatulle Rukajärvelle. Maaliskuussa 1942 tuli ensi kokemus pommituksesta, kun vihollinen tulitti tykistöllä suomalaisten asemia. Ilmapommituksia ja tykistökeskityksiä tuli sittemmin useita, mutta tuhot olivat pienet. Kesällä Helvi komennettiin Rukajärveltä 25 km:n päässä Ontajärven vieressä sijaitsevalle Roksjärvelle korven keskelle, jossa hän 2.9. joutui elämänsä kovimpaan paikkaan ja selviäminen oli ”hiuskarvan” varassa. Hälytys tuli klo 4:35 ja Ontajärven suunnasta kuului kiivasta laukaustenvaihtoa. Suomalainen autokolonna oli huomannut järven rannassa 15 venettä ja tehnyt hälytyksen sekä kutsunut apua rajapataljoonasta. Kolonna oli ajanut paikalle erehdyksessä ja ilman sitä vihollinen olisi todennäköisesti tuhonnut kaikki siellä nukkumassa olleet suomalaiset. Kovan taistelun jälkeen selvisi, että venäläisiä kaatui 150. Helvikin joutui antamaan ensiapua haavoittuneille suomalaisille sotilaille, joiden joukossa eräänkin sotilaan aivot valuivat hänen käsilleen. Suomalaisia sotilaita kaatui 10 ja haavoittuneita oli noin 30.

Elämä jatkui Rukajärvellä vihollisen hyökkäysten varjossa. Syksyllä 1942 saapui vänrikki Ragnar Brander pataljoonan apulaiskomentajaksi. Hän oli valmistunut diplomi-insinööriksi 1942. Helvi ja Ragnar alkoivat seurustella. Helvi kävi lomalla juhannuksena 1943 ensi kerran Suojärvellä, jonne veli vaimonsa kanssa oli rakentanut pienen kodikkaan mökin entisen saunan raunioille. Masentavalta näytti paikka ja sotatilanne vielä sitäkin pahemmalta.

Heti loman jälkeen vihollinen kohdisti Rukajärveen suuren ilmahyökkäyksen, mutta vauriot jäivät vähäisiksi. Syyskuussa 1943 Helvi lähti siviiliin tarkoituksena jatkaa kesken jääneitä opintojaan Joensuun kauppakoulussa. Helvi ja Ragnar menivät kihloihin 2.10.1943. Koulunkäynti sujui suhteellisen hyvin vaikeista olosuhteista huolimatta. Koulun päätyttyä keväällä 1944 pariskunta vihittiin Kemiön Kiilassa. Sieltä palattiin Rukajärvelle entiseen yksikköön, jossa Helvistä tuli kirjeenvaihtaja. Venäläisten suurhyökkäys alkoi 9.6. ja tilanne muuttui perusteellisesti kaikilla rintamilla. Rukajärven evakuointi kohti Suomea alkoi juhannuksena valtavassa sateessa ja myrskyssä tykistön pauhun saattelemana. Välietappina oli Repola kahden ja puolen kuukauden ajan. Välirauha, jonka ehdot sotakorvauksineen olivat vieläkin kovemmat kuin talvisodan rauhanehdot, solmittiin 4.9.1944. Helvi ja Ragnar menivät Kuhmon kautta Kuivaniemelle. Helvi sai komennuksen lähteä Lieksaan valmistelemaan linnoitusrakennuspataljoonan (Li.RP. 421) arkiston luovutusta Sota-arkistolle. Viikon työn jälkeen Helvi sairastui paluumatkalla imusuonen tulehdukseen (verenmyrkytys), joutui Oulussa leikkaukseen eikä tahtonut millään parantua. Ragnar oli sillä välin saanut työpaikan Rovaniemeltä TVH:lta. Helvi lähti kuitenkin jouluksi Joensuuhun, kun ei voinut mennä Rovaniemelle. Lopulta 28.12. hän saapui Rovaniemelle, joka oli lähes täysin tuhottu saksalaisten toimesta. Samaan aikaan käytiin sotaa saksalaisia vastaan pohjoisempana.

Kiertolaisuutta ja perhe-elämää

Rovaniemellä olo jäi kolmeen kuukauteen, kun Ragnar sai paikan Iijoen uittoyhdistyksen palveluksessa. Asuinpaikaksi tuli Oulu, jossa perheen esikoinen Ernst Torsten syntyi keväällä 1946. Ragnar sai työpaikan Forström Oy:n kalkkikaivokselta Särkisalon Förbystä, ja perhe muutti sinne toukokuun lopussa. Asunnoksi tuli lähes 200 neliön huvila, mikä tuntui ruhtinaalliselta sen ajan oloissa ja edellisiin asuntoihin verrattuna. Ei tullut Förbystäkään pysyvää kotipaikkaa. Ragnar sai Valtionrautateiltä insinöörinpaikan 8. ratajaksoon Tornioon lokakuussa 1947.

Tornio kahteen kertaan

Tornioon saavuttiin 28 tunnin muuttomatkan jälkeen marraskuussa 1947. Asunnoksi tuli rautatieaseman vieressä Torpinmäellä sijaitseva uudehko VR:n rakennus, huvilaksi kutsuttu. Tornio oli tähän mennessä Helvin 28. asuinpaikkakunta, vaikkei ikää ollut vielä 26 vuotta enempää. Perheen toinen lapsi Mervi Regina syntyi huhtikuussa 1948. Torniossa näytti nyt olevan ensi kertaa mahdollisuus juurtua paikkakunnalle pitkän kiertolaiskauden jälkeen. Torpinmäellä oli suuri ja elävä rautatieläisyhteisö. Syntyi monia hyviä naapuruus- ja ystävyyssuhteita ja oli monenlaisia aktiviteetteja. Käytiin kylässä monien perheiden kanssa vastavuoroisesti.

Sodanjälkeisessä jälleenrakennuksen Suomessa elämä oli vaatimatonta. Suomi maksoi sotakorvauksia, oli suurten ikäluokkien buumi ja kaupankäynti oli säännösteltyä kaiken ollessa kortilla. Helvi hoiti kaiken, mitä perheenemännän tehtäviin kuului. Sen lisäksi hänen vanhat harrastuksensa kuten kirjallisuus, elokuvat, teatteri, klassinen musiikki ja kielten itseopiskelu olivat edelleen ajankohtaisia. Talvisin hän kävi hiihtämässä.

Aviomies alkoi 1953 rakentaa omakotitaloa Pikku-Berliiniin perustetulle VR:n omakotialueelle. Tämä projekti kesti vuosia taloudellisista ja viranhoitoon liittyneistä syistä, sillä Ragnar joutui olemaan 1950-luvun puolivälissä lähes parin vuoden ajan ensin Oulussa ja sitten Turussa hoitamassa ratajaksonpäälliköiden viransijaisuuksia. Tämä vaikeutti perhe-elämää huomattavasti, sillä päävastuu lasten koulusta ja muusta oli Helvillä.

Perhe oli koko kesän 1956 Turussa. Jotta tälle epämääräiselle olotilalle saataisiin loppu, Ragnar päätti hakea ratajaksonpäälliköksi Haapamäen viidenteen ratajaksoon keväällä 1957. Haapamäki osoittautui aika tylsäksi paikkakunnaksi ja koko perheellä oli ikävä Torniota, erityisesti Helvillä, jonka mielestä Haapamäellä ei voinut harrastaa juuri mitään. Kun Tornion ratajakson päällikön paikka aukesi vuoden 1959 alussa, Ragnar haki paikkaa ja tuli nimitetyksi siihen. Koko perhe oli iloinen voidessaan palata Tornioon, jossa odotti valmis omakotitalo. Muutto tapahtui toukokuun lopussa ja alkoi toinen Tornion kausi. Torniossa Helvi oli innokkaasti mukana reservin upseerien naisjaoston ja insinöörien rouvien toiminnassa. Elokuvissa käynti oli entiseen tapaan ohjelmassa sekä lisäksi kielten opiskelua, kuten saksan kieli. Englantia hän oli opiskellut jo paljon aikaisemmin kirjeopistossa. Helsingissä käydessään hän meni aina joko Kansallisteatteriin tai Kaupunginteatteriin katsomaan näytelmiä. Kun perheeseen hankittiin moottorivene, käytiin kesäisin Perämeren saarissa. Autonhankinnasta seurasi matkailua Lapissa ja Norjassa. Tornion kausi läheni loppuaan, lapset pääsivät ylioppilaiksi toukokuussa 1967. Samaan aikaan kävi ilmi, että Tornion ratapiiri lakkautetaan ja edessä oli muutto Ouluun syyskuussa 1967. Oulun toinen kausi jäi vajaaseen puoleen vuoteen, koska Ragnarin työpaikka siirtyi rautatiehallitukseen. Oli muutettava Helsinkiin, aluksi Vuosaareen, josta 1969 helmikuussa muutettiin Pakilaan.

Kirjoitusharrastus ja matkailu

Helvi oli jo 1960-luvulla kirjoittanut artikkeleita Nuori Karjala -lehteen. Niissä hän muisteli Suojärven asioita ja tapahtumia. 1970-luvun alussa hän alkoi kirjoittaa muistelmiaan äitinsä ja isänsä sukujen vaiheista sekä oman lapsuudenperheensä elämästä Suojärvellä käyttäen lähteinään muun muassa omia päiväkirjamerkintöjään sodan ajalta. Tämä kertomus päättyi vuoden 1945 alkuun ja jäi vuosikymmeniksi pöytälaatikkoon. Helvi aloitti 1970-luvulla matkailun moniin Euroopan maihin ja 1976 Yhdysvaltoihin, jossa hän koki maan itsenäisyyden 200-vuotisjuhlat. Sitä varten hän kävi englannin kielen kursseilla ja itse matkallakin opiskeltiin kieltä. Kaikista näistä matkoista hän kirjoitti seikkaperäiset matkaraportit, jotka julkaisin ja toimitin postuumisti hänen poismenonsa (2009) jälkeen vuonna 2013. Miehensä 1985 tapahtuneen kuoleman jälkeen Helvin harrastusten kohteena oli myös karjalaisuuden vaaliminen. Hän kuului lukuisiin karjalaisyhdistyksiin ja oli säännöllinen kävijä Karjalatalolla. Kirjoitusharrastus kohdistui loppuvuosina pääasiassa Karjala-asiaan. Hän kirjoitti kymmeniä yleisönosastokirjoituksia, joita julkaistiin monissa lehdissä, etupäässä Karjala-lehdessä, mutta myös Karjalaisessa, Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, Uudessa Suomessa, Kanavassa ja jopa Helsingin Sanomissa. Lukemisharrastus jatkui loppuun saakka. Hänen kiinnostuksensa ja tietonsa historiasta oli korkeata tasoa. Aivan viime vuosinaankin hän meni mm. Tarton rauha -yhdistyksen seminaariin Balderin salille seitsemäksi tunniksi kuuntelemaan eri asiantuntijoiden esitelmiä. Karjalan menetys ja sen epäoikeudenmukaisuus sekä Karjalaan kaipuu olivat viimeiseen asti päällimmäisenä. Helvi Brander sai talvi-ja jatkosotien muistomitalit, II luokan vapaudenmitalin 1944, lottamuistomitalin 1994 sekä Karjalan Liiton pronssisen ansiomerkin 1999.  




Eeva Säynäjäkangas – elämänviisautta ja kiitollisuutta

Pohjanmaalta Lappiin

”Olen aina tykännyt hoitaa vauvoja, koska ne tuoksuukin niin hyvälle”. Äitimme muisti monenlaisia sanontoja. ”Siitä ne vaikeudet lasten kanssa vasta alkaa, kun korva korvan tavoittaa”.

Äitimme Eeva oli Helka ja Eemeli Rantamäen esikoinen. Äiti eli lapsuutensa ja nuoruutensa Evijärvellä, Kortesjärven Kivimäen kylässä. Perheeseen syntyi lisäksi kolme poikaa ja kaksi tyttöä.

Äidin suuri haave oli tulla kotitalousopettajaksi, mutta vanhemmat ajattelivat emäntäkoulun riittävän. Isä ja äiti tutustuivat evakkomatkallaan, ja avioiduttuaan äiti muutti evakon jälkeen huhtikuussa 1945 Kemijärven Luusuaan. Perheeseemme syntyi kymmenen lasta – viisi tyttöä ja viisi poikaa. Yksi lapsista jäi isän kuoltua vuonna 1972 hoitamaan kotitilaa. Vuonna 1975 hän rakensi pihapiiriin uuden talon, jossa äiti sai viettää loppuelämänsä. Toiset lapset kävivät kaikki lukion ja korkeakouluopintojen jälkeen siirtyivät erilaisiin ammatteihin.

Luusuaan muutto oli äidille suuri muutos. Talossa asui ”syytingillä” isän äiti kuolemaansa, vuoteen 1960 asti. Lisäksi isän sisko asutti yhtä kamaria.

Pohjanmaan ja Lapin väliset kulttuurierot olivat suuria. Sopeutuvaisena ja kilttinä ihmisenä äiti tuli hyvin toimeen uudessa ympäristössä. Hän säilytti oman hengellisen vakaumuksensa todeten, että hän on evankelisluterilainen.

Uskonto, virret, lorut ja erilaiset sanonnat olivat hänellä tarkassa muistissa. Vielä vanhana hän soitti huoneessaan sähköharmonia ilman nuotteja ja osasi ulkoa lukemattomia virsiä. Joka ilta hän rukoili läheisilleen varjelusta ja unentuloa helpotti: ”Levolle laske Luojani, armias ole suojani. . .”

Elämän viisauksia arjen keskellä

Karjanhoito, taloustyöt, lapsista huolehtiminen veivät kaiken hänen aikansa. Mutta iloisuus ja positiivisuus säilyivät. Kerran hän totesi, että meistä lapsista ei kenestäkään tullut niin iloista kuin hän on. Anna on melko iloinen, mutta ei Annakaan ole niin iloinen kuin hän itse.

Karjanhoito vaati aikaisen heräämisen; ylös oli noustava usein jo ennen viittä. Pirtin hellaan ja navetan padan alle oli sytytettävä tuli. Enimmillään meillä oli kahdeksan lehmää, lampaita, hevonen ja keväisin hankittu sika. Siitä hän kuitenkin sanoi, että ”sika laarista syö”. Sianpito ei ollut kovin taloudellista, vaikka vaihtelua ruokavalioon toikin. Hän muisteli, että pienimpiä lapsia oli pidettävä navetassa saavissa. Piika oli kyllä monesti apuna ja lapsilauman kasvaessa kunnalta sai kodinhoitoapua.

Keväisin, ennen juhannusta äiti piti suursiivouksen. Sängyt kannettiin ulos ja kuurattiin. Huoneet pestiin ja samoin talvivaatteet, jotka siirrettiin kesäksi aittaan. Kesäisin pyykit pestiin rannalla isossa padassa. Perjantai oli leipomispäivä. Omista ohrajauhoista äiti teki rieskoja, jotka säilyivät talvella pakkasessa. Ruisleivät kuivuivat kesällä orressa. Kesällä piti leipoa yöllä tai sateella, jotta palovaaraa ei olisi.

Äiti opetti tytöille vaatteiden tekoa ja kangaspuilla kutomista sekä ruuanlaittoa. Kattilaan piti laittaa kansi päälle, jotta ”vitamiinit eivät karkaa”. Herkullisin hänen valmistamistaan ruuista oli uunissa paistettu vastasyntynyt vasikka. Perinneruokien valmistajana hän oli taitava. Mieleen ovat jääneet lihaviillokki, kampsut ja kuupullat, ternimaitopannukakku, leipäjuustot, navetan kesäkeittiössä keitetyt porsaan sorkat sekä paistetut ja keitetyt kalat. Varsinkin nuottauksen ansiosta kevytkalorista kalaa syötiin niin paljon, että äiti totesi närästyksensä parantuneen Kemijärvellä ”huonolla ruualla”. Pohjanmaalla syötiin paljon rasvaista lihaa.

Kiitollisuutta ja kiitosta

Voi sanoa, että äitimme uhrautui lastensa hyväksi. Mutta silti hän tunsi valtavaa kiitollisuutta elämää kohtaan. Usein hän totesikin onnistuneiden asioiden jälkeen ”laittavansa kädet kyynärpäitä myöten ristiin”. Hilkka-siskomme oli kysynyt kerran äidiltä, että miksi meitä on niin monta. Äidin vastakysymys kuului: ”Kenet sinä antaisit pois?” Lasten lähdettyä kouluun Kemijärvelle ja myöhemmin opiskelemaan etelään äiti kirjoitti kirjeitä ja lähetti kortteja.

Äidin muisti hyvin menneitä asioita. Käsirasvasekoituskin oli jäänyt hänen mieleensä ja hän pyysi apteekkia sekoittamaan rohtuneille kasilleen voiteen, joka sisälsi ”lanolia, linolia, lysosia ja lyseriinia”.

Raamattu oli hänelle hyvin tuttu. Ja huumoria hänellä riitti. Kysyin kerran, että mitä Raamattu sanoo alkoholin käytöstä. Aili vastasi, että ”viiniä murhemieliselle, väkevää viinaa menehtyvälle”. Äidin mielivirsi oli ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.” ja ”Onpa taivaalla tarjolla lapsillekin” sekä ”Jeesuksesta laulan”.

Äitimme ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään ihmisestä. Meille lapsille on jäänyt mieleen hänen hellyytensä. Äidillemme myönnettiin elämäntyöstään Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitali kultaristein, jonka hän vastaanotti äitienpäivänä presidentin linnassa 1983.




Elsi Pikka – sinnikäs, monitaitoinen äitini

Lapsuus

Äitini Elsi Annikki syntyi elokuun 30. päivänä vuonna 1933 nivalalaiseen viljelijä-työmiesperheeseen. Perheeseen kuului jo kolme isoa siskoa ja äitini jälkeen syntyi vielä poika. Perhe asui omassa pienehkössä talossa, joten tunne oli sellainen, ettei oltu rikkaita eikä köyhiä, koska oli aina ruokaa pöydässä ja oma koti. Talous oli lähes omavarainen.

Äidin äiti hoiti karjaa ja taloutta sekä huolehti perheestä. Isä kävi ansiotyössä kodin ulkopuolella ja hoiti viljelyyn liittyvät asiat. Äidin isä teki monenlaista työtä, esimerkiksi rakennustöitä ja erilaisia lapiotöitä. Myös vesikaivojen rakentaminen oli hänelle tuttua.

Äidilleni tärkeä sukulainen oli Pistosmummuksi kutsuttu isänäiti. Myös tädit olivat läheisiä. Usein vierailtiin puolin ja toisin. Silloin puhuttiin läpikotaisin arkiset ja hengelliset asiat. Näiden tapaamisten aikana itkettiin ja naurettiin. Lapset kuulivat mitä erilaisimpia juttuja elämän eri aloilta. Elsi-tyttösen mieleen jäivät muun muassa sanat: ”Pönkäsin pihkanokan savusaunaan, kun se kiusasi.”

Sota varjosti 1930-luvun lopun elämää ja äitini mieleen on jäänyt, miten asukkaat joka talossa odottivat peläten riviin kutsua. Äidin isä joutui kotirintamatyöhön, koska hänen kuulonsa oli niin heikko, ettei hän voinut lähteä rintamalle.

Lapsen elämä tuntui vapaalta, vaikka vapaa-aikaa ei ollut ollenkaan. Lapset auttoivat perheen askareissa ja paimensivat kesällä lehmiä tienvarsilla tai muualla, missä vain eläimille syömistä riitti, sillä aitauksia ei karjalle ollut. Ilo ja leikki löytyivät työnteon keskellä. Elämä oli mukavaa, vaikka työ ei tuntunut loppuvan koskaan.

Koulu

Äitini kävi kotia lähellä sijaitsevan kansakoulun. Monet sota-ajan lapset jättivät koulun kesken. Äidin mielestä koulunkäynti oli mielenkiintoista. Hän olisi halunnut mennä silloiseen keskikouluun – opettajakin oli suositellut – mutta varojen puute ja pitkä koulumatka tulivat esteeksi 12-vuotiaalle tytölle. Koulu toimi iltakouluna, joten matkan taittaminen yksin kävellen oli mahdotonta.

Niinpä äiti kävi keskikoulua vain syyslukukauden. Oppivelvollisuuden mukaisen kansakoulun ja kaikki jatkokurssit hän kuitenkin suoritti. Koulussa opittiin paljon yleistietoa, mutta myös käytännön taitoja. Varsinkin jatkokurssit valmensivat tyttöjä kodinhoitoon, keittotaitoihin, käsitöiden tekemiseen ja karjanhoitoon. Oppiminen oli hauskaa. Opettajaa kunnioitettiin – hän oli esikuva. Opetuksessa korostui oikean ja väärän erottaminen ja se, että jokaisella pitää olla moraalinen selkäranka.

Ennen rippikoulua jokaisen nuoren piti osallistua lukukinkereihin, joissa pappi ja kanttori kuulustelivat katekismuksen kokonaisuudessaan. Piti osata. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Rippikoulun jälkeen nuorten oli lupa osallistua yhteisiin piirin pyörimistapahtumiin, joissa voitiin tavata muita nuoria.

Oma perhe

Äiti tapasi miehensä Ension jo hyvin nuorena. He menivät naimisiin. Ensimmäinen lapsi syntyi, kun äiti oli 17-vuotias. Esikoispojan ollessa puolivuotias pieni perhe lähti ansiotyöhön isolle maatilalle Etelä-Suomeen, Tuusulaan. Äiti oli hommannut työpaikan sekä itselleen että miehelleen lehdessä olleen ilmoituksen perusteella.

Äitini, nuori nainen, hoiti ison karjan ja kaikki navettahommat miehen ollessa peltotöissä. Perheen toinen lapsi, tyttö, syntyi Tuusulassa. Äitiyslomaa ei tuolloin ollut, joten äidin oli mentävä navettahommiin heti, kun mahdollista, ja otettava lapset mukaan töihin.

Tällainen kotiseudulta muualle lähtö koko perheen kanssa oli epätavallista siihen aikaan, mutta äitini mielestä se oli hyvä ratkaisu. Pariskunta lapsineen oli Tuusulassa töissä kolme vuotta. Sen jälkeen perhe muutti takaisin kotiseudulleen Nivalaan miehen kotitaloon. Siellä nelihenkisen perheen käytössä oli yksi kamari. Samassa pihassa asui muitakin miehen suvun perheitä. Miniänä äitini hoiti karjaa ja teki kaikkia mahdollisia maatilan töitä, myös pellolla. Tuo aika oli sekä fyysisesti että henkisesti raskasta.

Oma koti

Omaan kotiin perhe pääsi muuttamaan kahden vuoden kuluttua Tuusulasta tulon jälkeen, vuonna 1955. Helpotus oli suuri. Vihdoinkin sai itse määrätä asumisensa rajat. Aluksi oli muutama lehmä, mutta karja kasvoi koko ajan.

Elettiin sodan jälkeistä jälleenrakennuksen aikaa. Työtä oli paljon, mutta elämänintoa vielä enemmän. Äiti hoiti kaikki navettatyöt, kotityöt, lapset ja oli mukana aina heinäpellolla, elonleikkuussa, perunannostossa – kaikessa missä ikinä ehti. Hevosta ei ollut, joten kaikki piti tehdä käsipelillä. Joskus naapurin hevonen jouti lainaksi. Silloin äiti meni perunannostoon tai muuhun työhön, jotta laina tuli maksetuksi. Mies kulki ansiotyössä, joten nuorella äidillä oli paljon vastuuta kotihommissa.

Ystävät

Naapurin emännät olivat ystäviä ja keskustelukumppaneita. Varsinkin lähimmän naapurin kanssa äiti puhui tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat. Hän vei naapuriin jokaisesta leipomuksesta lämpimän leivän tai jos ei itse ehtinyt, lähetti jonkun meistä lapsista viemään. Äidin ohjeen mukaan piti aina muistaa sanoa, että äiti lähetti lämpimän leivän. Leipää ei saanut jättää pöydälle tuppisuuna, vaan mieluiten antaa emännälle henkilökohtaisesti.

Oma suku oli äidilleni todella tärkeä tuki ja henkireikä. Sisarukset olivat keskenään läheisiä ja heidän kanssaan saattoi jakaa ilot ja puhua kaiken mieltä painavan. Heiltä saattoi pyytää tarvittaessa myös apua.

Äitini itse oli aina valmis auttamaan niitä, jotka apua tarvitsivat. Hän lähti lypsämään naapurin lehmät, jos emäntä itse ei kyennyt tai voinut. Niinpä monet naapurit saivat äidiltäni avun navettahommissa. Myös lastenhoitoapua ja pyykinpesuapua naapurit tarvitsivat usein. Äitini oli neuvokas ja nopea, joten häneltä luonnistuivat kaikki maatilan askareet – vieraitten lehmien lypsykin. Monet eivät sellaiseen suostuneet, sillä karjassa oli aina ainakin yksi vikuroiva tai potkurilehmä.

Toisten auttaminen ja huomioon ottaminen on ollut ja on äitini luonteenpiirre. Niinpä hän toimikin diakoniatoimikunnassa useita vuosia.

Lisää lapsia

Kolmannen lapsen, tyttövauvan, synnyttyä sairaus varjosti äitini elämää, mutta siitä selvittiin. Äidin sisko otti vauvan hoitoonsa. Isommat lapset ja navettatyöt hoiti kodinhoitaja. Perheeseen syntyi vielä kymmenen vuoden kuluttua kolmannen lapsen syntymästä poika.

Myöhemmin lasten perheiden myötä äitini on saanut ison liudan lastenlapsia, jotka ovat yhtä tärkeitä ja rakkaita kuin omat lapset.  Tällä hetkellä äiti on jo monen pienen isomummu.

Harrastuksia

Äidin elämä oli työntäyteistä ja kiireistä. Siksi nuoruuden harrastus, päiväkirjan kirjoittaminen jäi taka-alalle. Äidin tapana on kuitenkin ollut kirjoittaa omia, pieniä runoja, tekstejä ja toivotuksia lähettämiinsä kortteihin. Tekstinpätkiä löytyy yhä lipaston laatikosta.

Käsityöt ovat säilyneet nuoruudesta asti äidin rakkaana harrastuksena. Niiden tekeminen säästi pitkän pennin talousrahoista, sillä äiti valmisti itse lasten vaatteet, ompeli ja kutoi kodin tekstiilit. Mieluinen muistoni lapsuudesta onkin rukin rauhoittava hyrinä, kun äiti kehräsi lankaa neuleita varten. Ennen kehräämistä oli tietenkin ollut monta työvaihetta: äiti oli kerinyt lampaat, kuivattanut ja putsannut villat sekä karstannut ne.

Tärkeää on myös se, että käsitöiden avulla äitini sai toteuttaa luovuuttaan kokeilemalla mitä erilaisimpia töitä ompelemisesta huovuttamiseen ja kaikkea siltä väliltä. Myöhemmin eläkkeellä, kun aikaa oli, äiti solmi ryijyjä. Niinpä kaikilla lapsilla ja lapsenlapsilla on oma ryijy, kaksikin, jokaisella erilainen. Ryijyihin on koottuna monenlaiset äidin ajatukset: ilot ja murheet, koko elämän aarreaitta. Jokainen on saanut rakkaudella solmitun, omanlaisensa ryijyn. Vielä nykyäänkin äiti neuloo sukkia kokeillen eri kuvioita ja vintillä odottaa säkillinen lampaanvillaa käsittelijäänsä.

Perintö

Oma perhe on ollut ja on kaikkein rakkain äidilleni. Myös lapsuuden perhe, naapurit ja ystävät pysyvät hänen ajatuksissaan. Yleensäkin ihminen kaikkinensa, olipa hän millainen tahansa, on äidin sydäntä lähellä. Pienistä teoista ja ajatuksista on kasvanut rakkaudellinen, hyväksyvä elämänpiiri.

Äiti itse ei voinut käydä koulua niin paljon kuin olisi halunnut, mutta hän on pontevasti innostanut lapsiaan opiskelemaan. Naisasia on ilmennyt sillä tavalla, että äitini on halunnut ehdottomasti tyttärilleenkin, samalla tavalla kuin pojilleen, ammatin ja sitä kautta itsenäisyyttä. Vähäisestä varallisuudesta huolimatta vanhempamme mahdollistivat meidän, lastensa koulunkäynnin. Kaikki neljä lasta ovat korkeasti koulutettuja ja äidin panos koulutuksen toteutumisessa on merkittävä.

Nykyisin äitini iloitsee siitä, että taloustöiden ja karjan hoitaminen on helpompaa kuin ennen. Ei tarvitse noutaa kilometrin päästä savikolosta pyykkivettä eikä kuskata käsikärryillä juomavettä niityllä laiduntaville eläimille.

Vankka luottamus Jumalaan on kantanut äitiäni kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Äidin mielestä usko tuo hiljaista ja pysyvää iloa elämään. Äitini haluaakin kannustaa jokaista sekä nuorta että vanhaa sinnikkyyteen, toisen ihmisen huomioon ottamiseen, tyytyväisyyteen ja lujaan luottamukseen, että elämä kantaa.




Sylvia Linnansaari – kansakoulunopettajan ja isänmaan kutsumus

Lapsuus Vetelin Apteekissa

Sylvia Bökmanin isä oli apteekkari Gustaf Adolf Bökman (1861-1921) ja äiti klaveerinsoittaja ja laulaja Märtha Aurora Mechelin (1872-1954). Lapsia syntyi yhdeksän, joista kaksi kuoli pieninä. Joen törmällä sijaitseva apteekkirakennus pihoineen käsitti puutarhan marjapensaineen ja juureksineen sekä tilaa lampaille. Koska Vetelissä ei ollut omaa lääkäriä, apteekkari toimi osittain lääkärinä. Sylvian äiti Märtha soitti pianoa ja lauloi erinomaisesti esiintyen kirkossa ja juhlatilaisuuksissa. Isän sisko Wilma-täti vastasi taloudesta ja hoiti myös lapsia. Lapsuus oli luonnon, eläinten ja musiikin parissa onnellinen lukuun ottamatta sotaa, joka kosketti myös tätä perhettä. Koska Vetelissä ei ollut yhteiskoulua, lapset kävivät koulua Kokkolan Suomalaisessa yhteiskoulussa. Matkan vuoksi asuttiin oppilasasuntolassa. Onnellinen lapsuus ja nuoruus loppuivat apteekkari-isän kuolemaan Sylvian ollessa 14 -vuotias. Isä kuoli hänen syntymäpäivänään eikä Sylvia tämän jälkeen kyennyt iloitsemaan omasta syntymäpäivästään.

Jyväskylässä ja Jyväskylän seminaarissa

Bökmanin leski lapsineen muutti Jyväskylään Pitkällekadulle. Perheessä arvostettiin sivistystä ja naisten koulutusta. Vanhin sisko Katri koulutettiin sukulaisten luona Helsingissä apteekkariksi. Koska varallisuutta ei ollut, lapsista Sylvia samoin kuin Kerttu-sisko päättivät mennä Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin motiiveinaan lyhyt koulutus ja työpaikka. Molemmat valmistuivat kansakoulunopettajiksi 1927. Lisäopintoina Sylvia suoritti kotitalouskoulun, sielutieteen, kasvatusopin, moraalipedagogiikan, kasvatusopin historian ja yleisen opetusopin luennot, ranskan ja englannin alkeiskurssit, musiikkipedagogiset kurssit sekä hiihdonopetuskurssit. Seminaariopintojen opit ja materiaalit olivat käytössä tulevina opettajavuosina. Yhteydet seminaarilaisiin eivät kadonneet. Jyväskylän seminaarin 1863-1937 juhlissa Jyväskylän yliopistossa Sylvia Linnansaari piti 1982 pääjuhlan tervetuliaispuheen.

Opettajana Huopanan koululla 1928-1949

Sylvia Bökmanin ensimmäinen työpaikka oli Ylihärmän kirkonkylässä yläkoulun naisopettajan puolen vuoden viransijaisena, sitten toinen puoli vuotta Utrassa. Kolmas viransijaisuus oli Viitasaaren Huopanan koululla, josta tuli vuonna 1929 hänen vakituinen työnsä vuoteen 1949 saakka (lukuun ottamatta sodan lottavuosia). Ensimmäiset vuodet olivat raskaita. ”Mikä on kamalinta maailmassa? Se että väsyy itseensä!! Minkälaista elämä oikein on? Siitä ei päässe mihinkään selvyyteen. Ja mitä enemmän kaikkea ajattelee, sitä väsyneemmäksi käy mieli. Silmäni ovat myös ruvenneet väsymään, silmäkuoppia pakottaa ja päätä rupeaa jomottamaan, jos vähänkin präntti on pienempi. Hermostuttaa ihmisten vetelyys, juoruilunhalu, lasten kurittomuus.” Sylvian motto kuitenkin vuonna 1934 oli: ”Raskaan taakan alla voimat varttuvat”. Epäkohtiin koululla hän puuttui välittömästi. ”Viikolla minulla oli surua pojista. He olivat kiusanneet uskovaista, herttaista poikaa, jonka terveys oli hyvin heikko. Poika itki ja tuli sairaammaksi. Puhuin pojille ankarasti ja sanoin etteivät he voi sovittaa pahaa tekoaan kuin Jumalan kanssa, sillä toisen mielen pahoittaminen, sairaan mielen pahoittaminen on rikos viidettä käskyä vastaan. Pojat ottivat asian niin sydämelleen, että pyysivät heti anteeksi. Vein poikien anteeksipyynnön kiusatun pojan kotiin. Ja ihme, kun poika sitten jaksoi tulla kouluun, kuulin omin korvin miten pohjat pyysivät anteeksi kiusaamaltaan pojalta. Ei mikään ole opettajalle suurempiarvoista!”

Vuosi 1936 oli surun vuosi. ”Kuolema on käynyt yli ihanan maan. Sieluni yllä leijaa harmaa niljainen usva ja uhkaa tukahduttaa kaikki, kaikki. Nytkin on kesä, tosin syyskesä – ennenhän olivat kaikki vuodenajat yhtä ihania. Luonto on sama kuin ennen: järvi yhtä ihana tyvenenä, taivas seesteinen, värien kyllyys sanoinkuvaamaton, mutta Sydän on väsynyt ja vanha. Mikään ei ole mitään, vain pettymys, tuska ja uupumus ovat todellisuutta”. Sylvia menetti sekä nuoruudenaikaisen rakkaan ystävänsä että dobermankoiransa Boyn. Hän kirjoitti: ”Tänään laitoin uskollisen koirani arkkuun. Peitin kukkasin, kyynelin ja syyslehdin uskollisimman, ritarillisimman ja uljaimman ystäväni viimeiseen leposijaansa. Samaan arkkuun kätkin viimeisen valoisan nuoruudenuskoni ihmisiin. Sähköäkään ei tullut tänä iltana. Minulla on vain pieni kynttilän tuikku, joka pian sammuu. Ulkona myrskyää ja ryskää.

Olin Suolahdessa opettajainkokouksessa. Itkua nieleskellen sinne menin. Kokous oli kyllä ihana, vaikka en tiedä, onko kukaan opettaja ennen ajatellut kokouksessa yli kaiken koiraansa ja itkenyt sydämessään sitä.” Kirjailija, soturi, ajattelijanero ja kaukonäkijä luutnantti Uotila tuli vierailulle Huopanaan. Hänen käyntinsä muodosti yhden käännekohdan Sylvian elämässä. Elämänusko palasi: ”Pois omat huolet, omat pettymykset ja harhat. Tilalle ehyesti ja kokonaan: Isänmaa. Avioliitto, kaikki on tästä lähtien vain isänmaata varten. Kyllä olenkin ollut raukka! Minun pitäisi laittaa itselleni ruoska, jolla saisin suomia itseäni toivottomuuden ja uupumuksen tullen. Suuret tehtävät odottavat jokaista isänmaallista suomalaista. Eikö se ole enemmän kuin kylliksi, sitähän vain olen lapsesta asti toivonut ja sitä varten itseäni valmistanut, nytkö uupuisin, kun olen lähempänä tehtävääni kuin koskaan. Voi ihanuus näitä avartavia, ihmeellisiä päiviä.” Näitä vuosia ja työtä Sylvia sittemmin kaipasi ja arvosti kuolemaansa saakka.

Koulu toimi koko kylän keskuksena. Sylvia aloitti ilmaisen kouluruokailun oppilaille talkoovoimin. Kunnia-asia oli vuosittaiset käynnit jokaisen oppilaan kotona. Noina aikoina myös koulutoimentarkastajat tarkastivat koulujen opetusta. Tarkastajista Sylvia, joka oli vuonna 1935 suomentanut nimensä muotoon Satupyökki, kirjoitti: ”Yli kaiken oli kuitenkin ylitarkastaja Vartia. Häntä ihailin ja pelkäsin jo seminaarissa. Kauhukseni huomasin seisovani hänen edessään. Täytyi puhua jotain. En elämässäni ollut voinut kuvitella, että kouluhallituksen ylitarkastaja on niin ihana. Mahtoikohan tarkastaja Vartia aavistaa, mikä lohtu ja mielenreipastaja hän suhtautumisessaan ja arvioissaan oli minulle. Hän oli Jumalan lähettiläs. Hän ei hellittänyt ennenkuin olimme panneet peukaloa siitä, että tulen kouluhallituksen järjestämälle liikuntakasvatuskurssille. Näkiköhän hän, että minulla oli itku kurkussa. Olikohan hän niin hyvä ihmistuntija. Tapaamisemme ei ollut ohimenevä harha, se oli uutta elämänuskoa antava tähdenlento.”

Sylvia Satupyökki toimi monissa luottamustehtävissä: kansakoulun johtokunnan sihteerinä, johtajaopettajana, opettajayhdistyksen sihteerinä ja varapuheenjohtajana, köyhäinhoidon kaitsijana, lottakyläosaston puheenjohtajana, tyttötyön johtajana. Hän hoiti kyläkunnan kirjastoa, johti hengellistä kuoroa ja laulajaisia, johti naisvoimisteluseuraa Helsingin suurille voimistelujuhlille. Liikkuminen oli tuohon aikaan hidasta. Kirkonkylän ja pitäjien väliset matkat olivat kymmeniä kilometrejä ja ne tehtiin ilmoista riippumatta hevosella, polkupyörällä, veneellä tai kävellen. Päiväkirjoista löytyy usein lause:”Päivät menevät kuin unessa. Olen väsynyt, kuten aina.” Sieltä löytyy myös lauseita: ”Terelän koulun vihkiäiset. Säestin ja olin muutoinkin kanttorina juhlissa. Harmooni oli kamala, muuten siellä oli kovin herttaista. Ihmiset, ihan tuntemattomatkin, tulivat kättelemään ja kyselemään, mitä kuuluu.

Kirkkoherran tapaaminen oli kuitenkin suuriarvoisinta.” ”Jatkotunnit alkoivat ja lapset olivat sanomattoman suloisia: puhtaita piirteitä ja viattomia silmiä.” Kylä oppilaineen arvosti opettajaansa. Tallella on kirja oppilailta, jonka sisällöstä alla muutama (kirjassa kauniilla käsialalla kirjoitettu ja kuvitettu) suora lainaus. ”Opettajalle: On muistoja joita aika, eikä vuodet viedä voi. On muistoja joiden taika, ijät kaiket sielussa soi, muistot mi opettajasta jäi.” ”Opettajalle: Kiitos, rakas opettaja kaikesta työstänne koko kouluajaltani.” Sylvia Linnansaari kutsuttiin myöhempinä vuosina aina koulun juhliin. Koulun historiallinen tuon ajan arkisto kuvineen on myös hänen aikaansaamaansa.

Sairaanhoitajaharjoittelijana, lääkintälottana, valistusneuvojana sekä valistus- ja huoltotehtävissä rintamilla 1939-1943

Sylvia Bökman toimi aluksi pikkulottana ja talvisodan aikana Satupyökkinä opettajan tehtävistä virkavapaalla lääkintälottana Taipaleen kenttäsairaalassa, Lotta Svärd Sisä-Suomen piirin valistusneuvojana (1941), lääkintälottana 23. osastossa (Kiiuruvesi-Kontupohja 1941-1942) ja lottajärjestön valistus- ja huoltotehtävissä (1942-1943). Hänelle myönnettiin Talvisodan muistomitali, Taipaleen risti, Jatkosodan muistomitali, Kiilan muistoristi, Lotta Svärd ansiomitali ja Vapaudenmitalit 2 sotamarsalkka Mannerheimin allekirjoituksella.

Sylvia Satupyökki kirjoitti sotakokemuksensa pieniin vihkoihin kuorma-autojen lavoilla ja rintamien majoituspaikoissa. Niissä kerrotaan matkoista, joiden päämäärää oli tuntematon. Ei tietoa, mihin joutuu, missä nukkuu, mitä syö ja milloin pommit tulevat. Hän kuvasi myös luonnon kauneutta, kukkia ja ihmisten hyviä tekoja toisiaan kohtaan. Oma tehtävä on vankkumaton: isänmaan puolesta sotilaiden rohkaiseminen ja auttaminen. Alla on joitakin otteita vihkoista. ”Suomen taivaalle rupesi nousemaan mustia pilviä idästäpäin. Lokakuun alkupäivinä kutsuttiin miehet kertausharjoituksiin. Lotille alkoi myös työ, kiireellisempi kuin ennen.

Ja niinpä Kivijärven lotatkin ottivat käyttöön ne sota-aseet, jotka Jumala on naisen käteen pannut: nim. neulan, sakset, sukkapuikot, ompelukoneet ym. Reserviläisten perheistä ruvettiin huolehtimaan. Siirtoväkeä saapui. Lotat huolehtivat siirtoväen majoituksesta ja muonituksesta. Pantiin toimeen keräyksiä – myös sotasairaaloita varten. Uskon, että sadattuhannet miehet ovat tämän sodan aikana oppineet antamaan arvon lotan ja naisen työlle. Jokainen lotta on saanut näyttää intonsa, toimintansa ja isänmaallisen mielenlaatunsa. Ja ilolla on saanut panna merkille, että vielä löytyy tosi rakkautta ja uhrautuvaisuutta isänmaan hyväksi niin miehen kuin naisenkin sydämessä tässä maassa.” (1939) ” On ollut ihania ilmoja ja illalla kaunis kuutamo. Iltahartauden jälkeen saan kuunnella kuunnelmia päivän osakunnan 300-vuotisjuhlista. Rakas valkotukkainen Heikki Klemetti siellä johtaa vanhaa ylioppilaslaulua. Voi näitä onnellisia ihmisiä, jotka ovat saaneet kasvaa Suomen historian suurimpana aikana.

Maastopäivänä kävelimme lottien luona ihan väsyksiin asti poimien rentukoita tuoden koivun oksia maljakoihin. Ylioppilasjoukon parhaimmisto seisoo nyt joukkueen johtajina, komppanian päälliköinä Karjalan karuissa syvästi tietoisina suuresta tehtävästään. Useimmiten olen hurmahenkinen tällä matkalla, sillä ihmiset eivät ole niin suurenmoisia rauhan ajan arkielämässä kuin sodan hirvittävissä koettelemuksissa ja kärsimyksissä. Tällaisena raskaana aikana saa syvästi tuntea, että henki voittaa aineen. Voi jos vain kaikki saisivat sen armon Jumalan edessä, että hän kirkastaisi tämän, silloin olisi käyty sotaa siunaukseksi kansamme tulevaisuudelle. Silloin nousisi rakas maani verestä ja tuhkasta kirkastuneena suureen tehtävään, mikä sitä odottaa.” (Flooran päivänä 1943)

”Tänä aamuna paukkuivat pommit. Yhdeksän ikkunaa särkyi talostamme. Olin juuri kampaamassa tukkaani, kun rytinä tuli ja lotat olivat juuri lähteneet aamukävelylle. Kun ikkuna tuli sisään huoneessani, menin käytävään katsomaan, mitä lotille, jotka vielä olivat talossa, kuuluu. Taasen rymähti. Menin huutelemaan tytöille käytävälle sirpalemuusiin. Tytöt olivat olleet sairaalan aidan vieressä, nähneet koneet ja pommien putoamisen. Eivät he silti pelästyneiltä näyttäneet. Reippaita, rakkaita tyttöjä – ajattelin. Erääseen miesten asuntolaan täysosuma, talo meni plittaan ja paloi sitten. Kymmenestä miehestä yksi kuoli, invalidi, jolla oli puujalka ja käsi ja toiselta mieheltä meni molemmat jalat poikki, muut pääsivät säikähdyksellä. Kun kaikki oli rauhoittunut – aamuhartautemme oli harras. Istuin näppäilemään pianiinostani rakkaita laulujani ja hyräilin hiljaa.” (8.6.1943. Karhumäen lottakoululla)

Kenttäsairaalassa työskennellessään Sylvia otti tehtäväkseen huolehtia pahoin haavoittuneiden amputoitujen käsien ja jalkojen hautaamisesta. Hän halusi haudata ne hartain ja kunnioittavin mielin. ”Lemmikkiristi on aina kaulallani. Sen kauneutta ihailen yhä uudelleen ja uudelleen. Miten katkeran rakas muisto on se minulle. Siellä on polku ja tie jota kutsutaan pyhäksi tieksi. ” Sylvia Satupyökki meni naimisiin 1941 pastori Pauli Linnansaaren kanssa. Vihkiminen pidettiin rintamalta saadun molempien loman aikana Jyväskylässä Sylvian perheen kodissa Pihlamökillä. Paikalla olivat vain vanhemmat ja sisarukset ilman Paulin isää (mm. Kiuruveden säästöpankin rakennuksen suunnitellut rakennusmesteri Pekka Lind), joka oli kuollut 32 vuotiaana. Huopanassa 1946 syntyi ensimmäinen lapsi – tyttö Floora, joka ei elänyt päivääkään. Suru oli musertava. Tytär Päivi syntyi Huopanassa 1947.

Kivijärvellä 1949-1955

Sylvia Linnansaari olisi halunnut jäädä edelleen rakastamaansa työhön ja kylään Huopanaan, mutta hän joutui muuttamaan Kivijärvelle, kun Pauli Linnansaari valittiin sinne kirkkoherraksi. Lähtö oli vaikea. Viimeinen näky Huopanasta oli ”Suomen lippu koivujen keskeltä. Se rakkain ja kallein kotimaan symboli.” Mutta mikä olikaan ensimmäinen näky Kivijärveltä: ”Valkea pappila ja sen pihalta tervehtivä Suomen siniristilippu koivujen keskeltä.” Pihalle oli kerääntynyt seurakuntalaisia vastaanottoseremoniaan. Tavaroiden joukosta kannettiin sisälle saliin lapsuudenkodin pianiino. Vanha kanttori tuli sanomaan: ”Olen käynyt kodissanne Vetelissä, nähnyt siellä tuon pianiinon ja kuullut äitinne soittavan ja laulavan.” Sylvian väsymys alkoi kääntyä virkistykseksi.

Kivijärven vuodet olivat työntäyteiset. Lapsista Heljä syntyi 1949 ja Paavo 1951. Sylvia Linnansaari toimi kirkonkylän yläkoulun viransijaisena ja väliaikaisena opettajana. Toimelias kirkkoherra Pauli Linnansaari kehitti Kivijärven seurakuntaelämää, sivistys- ja raittiustyötä, nuorisotyötä ja diakoniatyötä. Hän oli sankarihautatoimikunnan ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton raittius- ja nuorisotyölautakunnan puheenjohtaja ja Pelastakaa Lapset ry:n asiamies. Pauli Linnansaari teki pitkät työmatkat veneellä, polkupyörällä ja jalkaisin. Tukenaan ja apunaan hänellä oli vaimonsa, jonka aloitteesta perustettiin kunnankirjasto.

Sylviallakin oli useita luottamustoimia: kansakoululautakunnan sihteeri, kirjaston johtokunnan ja Punaisen Ristin osaston puheenjohtaja, opettajayhdistyksen johtokunnan jäsen, diakoniatyöseuran johtaja, sankaripatsastoimikunnan jäsen. Sylvia valittiin ainoana naisena kunnanvaltuustoon. Hän lauloi kirkkokuorossa ja säesti tilaisuuksissa.

Kivijärven järven rannalla sijaitseva pappila oli ihanteellinen paikka perheen elää. Pappilan rantaan rakennettiin Paulin piirtämä sauna: Kivilaituriin hän haki kivet puretun navetan pohjalta ja pelloilta. Pappilan leivintupa muutettiin seuratuvaksi. Rakennettiin puutarha. Linnansaaret rakastivat luontoa, kalaista vesistöä ja omenapuutarhaa kukkineen ja kasveineen. Perheeseen otettiin asumaan Venäjältä paennut emigrantti Vera Grigorieva, joka oli myös lasten ystävä valokuvaten tapahtumia ja jonka lempinimi oli Valo-täti. Yhdessä Sylvia ja Pauli Linnansaari auttoivat ihmisiä sekä jakoivat seurakuntalaistensa murheita ja iloja. He keräsivät lahjoituksia seurakunnalle. Pauli järjesti 24 hyllymetriä historiallista kirkon arkistoa sisältäen vaimonsa kanssa kootun albumin seurakunnan tapahtumista vuosilta 1940-1955.

Muuruvedellä 1956-1961

Muutto Muuruvedelle ei taaskaan ollut helppo. Sylvia oli pohjalainen siinä missä muuruvetiset savolaisia. Heidän tapansa puhua ja ajatella olivat erilaisia. Pappilassa oli remontti ja perhe asettui aluksi vanhalle koululle. Pappilan ympäristö oli huonosti hoidettu. Vuosien varrella siitä tuli mahtava kukkapuutarha, sillä sekä Sylvia että Pauli olivat taitavia ja käyttivät kaiken liikenevän aikansa puutarhan laittamiseen. Pihalle Pauli ja kunnan suntio rakensivat lapsille leikkimökin ja keinun. Talossa oli kissoja. Lemmikkinä oli myös kesy variksenpoikanen, jolle Paavo-poika syötti lusikalla kaurapuuroa. Ja naapureissa oli lehmiä ja hevosia. Ranta oli lähellä. Siellä pestiin pyykit, kalastettiin ja soudettiin veneillä.

Muuruvedeltä ei aluksi tahtonut löytyä Sylvialle opettajan töitä. Lopulta hän sai väliaikaisen miesopettajan paikan ja kansalaiskoulun yleisaineiden tuntiopettajuuksia 1957-1961. Kansalaiskouluun ei kukaan tahtonut tulla laiskojen ja haluttomien poikien vuoksi. Sinne hänet palkattiin. Palkasta vähennettiin 10 prosentin epäpätevyyslisä, koska kyse oli miesopettajan tehtävästä ja hän oli nainen. Luokassa oli 23 poikaa ja 16 tyttöä, yhteensä 39 oppilasta luokilta 5-7. Edes vihkoja ei johtajaopettaja antanut riittävästi. Sylvia Linnansaari kirjoitti kirjeessään vanhalle opettajaystävälleen: ”Kysypäs arvoisalta puolisoltasi Tarkastajana, voiko pätevä olla epäpätevä? Olen niin vihainen hengessäni, että täytyy kirjoittaa jollekin. Vuosikausia on Suomen koulussa maksettu täyttä palkkaa kaikenlaisille penikoille, kun he vain ovat olleet maskuliineja ja olkoot he sitten tehneet mitä tahansa. Tälläkö asiat muka parannetaan, että pätevät naisopettajat pannaan epäpäteviksi. Tämä on jo oikeudenmukaisuus-herjausta. Aiemmin olen opettanut pojille voimistelua 21 vuotta ja luulenpa pärjääväni niille nykyaikaisille liikunnon liehtojille. On aivan käsittämätöntä nuo mies- ja naisopettajien paikat erikseen. Eivätkö tarkastajat ole nähneet, että naiset pystyvät hoitamaan asiat yksin. Vai onko miehuus Suomessa jo niin matalalla, että sitä pitää näinkin pönkittää.” Sylvia Linnansaari hoiti työn ja voitti poikien luottamuksen – ”epäpätevänä”!

Muuruveden pappilassa pidettiin ompeluseroja ja seuroja sekä piispantarkastus piispa Eino Sormusen kaudella. Siitä tuli mahtava Sylvia Linnansaaren organisoima juhla. Oppilaat reunustivat kunniakoivukujaa kirkosta pappilaan. Seuroja ja ompeluseuroja pidettiin sekä erilaisia juhlatilaisuuksia. Sylvia toimi myös vt. kanttorina jumalanpalveluksissa ja kinkereillä, rippikoulun opettajana tarvittaessa, kirkkoherranviraston tehtävissä, seurakunnan naistoimikunnan puheenjohtajana, Sotainvalidien veljesliiton naisjaoston puheenjohtajana sekä kansakoululautakunnan ja kansakoulun johtokunnan jäsenenä. Kirkkoherra Pauli Linnansaari valittiin Kuopion tuomikirkkoseurakunnan asessoriksi. Tuota kautta samoin kuin julkaisujensa, erityisesti julkaisun Uskonnolliset ahdistukset ja sielunhoito vuoksi hänet kutsuttiin 1961 uuteen tehtävään Suomen Kirkon Sisälähetysseuran seurakuntatyön johtajaksi. Muutto Helsinkiin oli edessä.

Helsingissä 1961-1997

Muutto Helsinkiin oli ongelmia täynnä. Luvatun asunnon remontti ei ollut valmis. Helsingin liikenteessä liikkuminen oli hankalaa. Erilaiseen elämänpiiriin oli hankala sopeutua. Syyslukukaudella 1961 Sylvia Linnansaari opetti päivien ja viikkojen sijaisena Myllykallion, Malmin, Mellunkylän ja Santahaminan kouluissa.

Pidempiaikaisia sijaisuuksia hän sai Kruununhaan valmistavasta koulusta, Myllykalliosta ja lopuksi useamman vuoden Myllypuron koulusta. Siellä hän toimi myös samanaikaisesti toisen luokan ”apuopettajana”, kun oppilaat olivat levottomia. Hän antoi oppilaille mielenkiintoisia tehtäviä ja lainasi niitä myös naapuriluokille. Sylvia Linnansaari piti sivistämistä tärkeänä ja hän sai hyvän kontaktin oppilaisiin. Hän ymmärsi, että oppiminen on kokonaisvaltainen tapahtuma. Jos näytti siltä, että oppilaat eivät jaksaneet keskittyä, hän nostatti heidät liikkumaan. Hän piti huolen siitä, että luokissa ja välitunneilla oli työrauha. Ongelmallisia oppilaita kyllä oli. Eräs poika aiheutti paljon päänvaivaa koko koululle. Opettaja keskusteli pojan kanssa ja rankaisikin. Aina vaan tuli syytöksiä. Poika kertoi opettajalle, että häntä syytetään kaikesta, sellaisistakin teoista, joita hänen naapurissaan asuva poika tekee. Sitä vain ei kukaan usko. Oikeudenmukaisuuteen pyrkivä opettaja päätti tarkkailla, puhuuko poika totta. Hän seurasi erityisen tarkkaan tilanteita. Poika itse edesauttoi ratkaisuun odottamalla opettajan kotiovella ja kävelemällä opettajan kanssa kouluun ja takaisin. Nahistelut loppuivat.

Koulumatkat ja opettaminen parakkirakennuksissa 1960-luvun oppilasmäärien kasvun aikoina ottivat lujille. Oppilaiden ja opettajien bussimatkat lähiökouluihin saattoivat kestää lähes tunnin suuntaansa ja ne olivat meluisia. Sylvia kirjoitti: ”Pieni lapsi katsoo hätääntynein, ahdistunein silmin outona ja yksin ihmisjoukossa. Autot – hirmut – kiitää…… Milloin saapuu minun numeroni? Ajaako se ohi? Mahdunko siihen sisälle?? Kiroilevat miehet tuuppii toisiaan, rahastaja puhuu tylysti … Kukaan auttaa ei voi ketään, aamu aamun jälkeen sama toistuu…Niinkuin hornan kitaan silmin kiiluvaisin kaikki syöksyy … Lapsi vapisee ja miettii: Mahdunko minä sisälle?? Keskellä ryskettä ja rätinää on pieni musta parakkikoulu. Lapsia, lapsia, lapsia. Yhdessä vuorossa, kahdessa vuorossa, kolmessa vuorossa…” Perheen ja työn lisäksi Sylvia Linnansaari osallistui edelleen moneen. Hän oli Suur-Helsingin Valkonauhan puheenjohtaja, Valkonauhaliiton hallituksen ja työvaliokunnan sekä Cantores Minores kannatusyhdistyksen jäsen. Pianonsoitto, kirkko ja klassisen musiikki toivat lohtua ja virkistystä. Kuitenkin vielä Helsingissä Sylvia kirjoitti: ”En olisi halunnut lähteä Huopanasta enkä Kivijärveltä pois. Iloita olen voinut siitä, että kaikkien näiden vuosikymmenten aikana ystävät ovat säilyneet ja pitäneet yhteyttä”.

Muutama kokoava ajatus Sylvia Linnansaaren elämästä

Sylvia Linnansaaren elämän johtotähdet olivat koti, uskonto ja isänmaa. Hän teki paljon arvostamiensa asioiden hyväksi. Hän oli tinkimätön – ankarakin – vaatimuksissaan. Sodassa ja lottana hän oli monia miehiä rohkeampi. Kerran junassa rintamalle matkustaessaan tuli pommihälytys. Kaikki miehet junasta juoksivat hätääntyneinä piiloon metsään. Sylvia Linnansaari koki tehtäväkseen rauhoittaa muita ja jäi junaan istumaan. Toisaalta vuosikymmenten jälkeen vielä Helsingissä Sylvia Linnansaari näki painajaisia vaarallisista tilanteista, joihin hän joutui. Heräsi hikimärkänä ja peloissaan. Hän ei myöskään pystynyt katsomaan televisiosta sarjoja tai elokuvia, joissa ammuttiin.

Muutoinkin kotona kuunneltiin vain kirkko- ja klassista musiikkia. Sylvia oli myös kannustava, innostava, toisia ajatteleva ja valmis auttamaan ja antamaan. Kerran Helsingissä eläkkeellä ollessaan hän oli syömässä ravintolassa. Vieressä istui mies, joka joi vain kahvia ja katseli annosta. Sylvia kääntyi miehen puoleen ja kysyi, haluaisitteko puolet tästä annoksesta, sillä en ole koskenutkaan vielä ruokaan. Mies sanoi olevansa erittäin nälkäinen ja kiitollinen, jos saisi puolet annoksesta.

Vapaa-aikanaan Sylvia piti huolta säveltäjä Heikki Klemetin Armi puolisosta, joka ikänsä puolesta ei enää pärjännyt kokonaan yksin. Helsingissä viimeisinä vuosinaan Sylvia Linnansaari toimi opettajan sijaisena monissa kouluissa eri pituisia aikoja. Luokkakoot olivat suuria. Hän sai erinomaista palautetta kyvystään hoitaa tehtäviä aina uusien lasten ja nuorten kanssa. Hän panosti innostaviin tehtäviin ja sai tätä kautta työrauhan! Kun oppilaat olivat levottomia, hän piti pikkuvälitunteja. Kiusaamattomuus oli kunnia-asia. Opettajakollegoitaan hän mielellään tuki.

Kouluruokailuun liittyi monia ongelmia. Sylvia ollessaan Satupyökki perusti ilmaisen kouluruokailun Huopanassa. Niinpä hän pahoitti mielensä, kun opettajilta alettiin ottaa maksu heidän ruokaillessaan koulussa. Hänestä se oli suuri vääryys. Ei hän itse koskaan ehtinyt eikä kyennyt syömään, sillä opettajan tehtävänä oli kasvattaa oppilaita myös ruokailutilanteissa. Toinen suuri vääryys, minkä hän koki uransa lopuksi, oli kun 1960-luvulla yksi nuori opettaja totesi, että miksi vanhat opettajat eivät ymmärrä jäädä eläkkeelle ja tehdä tilaa nuorille opettajille.

Lottajärjestön lakkauttaminen 1944 tuotti suurta murhetta ja vihaa. Samoin se, että sodassa olleet eivät saaneet arvostusta ja kunniaa. 1960-luku oli hänelle erityisen vaikea ajan hengen vuoksi. Voi jospa Sylvia Linnansaari olisi saanut elää tämän itsenäisyyden juhlavuoden ja lottien ja veteraanien arvostuksen ajan!

Sylvia Linnansaaren elämä ei ollut vuosien varrella helppo. Murhetta tuottivat oman isän, lapsen, nuoruudenystävän ja koiran sekä sodassa kaatuneiden kuolemat, taloudelliset huolet, muutot sekä sisaren ja aviomiehen pitkät ja vakavat sairaudet. Useissa päiväkirjoissa kertojana on uupunut Sylvia. Palaute Sylvia Linnansaaren toiminnasta oli kautta elämän erinomaista tehtävissä, mihin hän ryhtyi. Velvollisuudet ja työn arvostus johtivat hänen toimintaansa. Puoliso Pauli Linnansaari omasi samat arvot. Paulin tapa toimia oli kuunteleva, lempeä ja ymmärtäväinen. Hänen eräs ajatelmansa oli: ”Se mitä tapahtuu Jumalan ja ihmisen välillä, sen täytyy jatkua ihmisen ja hänen lähimmäisensä välillä.” Hän oli kätevä käsistään ja ahkera ruumiillisissa töissä. Hän suunnitteli ja piirsi rakennuksia sekä laati piirroksin kuvitettuja kirjoja omasta työstään, kortteja ja lehtisiä. Molemmat tekivät paljon saadakseen aina uuden kodin näyttämään kauniilta sekä sisältä että ulkoa. Esteettisesti kauniissa kodeissa leimaa antoivat lapsuudenkodista tuotu pianiino nuotteineen, ryijyt ja rukki, palmut, eucariat ja liljat sekä kynttilät. Puutarhoissa kukoistivat leikatut nurmikot, kasvit, perunat ja retiisit.

Molemmat harrastivat sukututkimusta. Perheessä kävi paljon vieraita – myös aikaisempien vuosien ystäviä. Heitä odotti lämmin vastaanotto – tarvittaessa yösijakin. Yleisimmin keskusteluissa palattiin sotakokemuksiin ja käsiteltiin Suomen asioita. Mannerheimin arvostus oli suuri. ”Kerran – siitä on hyvin kauan, oli onnellinen nuori tyttö. Ei ollut mitään, mitä hän ei luullut saavuttavansa: taivaan sini, kesän vehreys, keijujen karkelot, sinipiikojen haaveet, kaikki oli hänen ulottuvillaan. Ja herkkä sielu värisi värien kyllyydestä, lintusten laulun ihanuudesta.” ”Kuolema on käynyt yli ihanan maan. Sieluni yllä leijaa harmaa, niljainen usva ja uhkaa tukahduttaa kaikki, kaikki. ” ”Ja mikä on parasta ollut, se on työ ja tuska ollut.”




Martta Leskelä – eräs kotirintaman sankari

Martta Leskelä (o.s. Simelius) syntyi Pulkkilassa vuonna 1922. Haastattelin Marttaa, anoppiani, useaan otteeseen vuosina 2010-2016. Tämä kirjoitus on tehty haastattelujen pohjalta ja rajautuu lähinnä sota-aikaan ja kotirintamaelämään.

Haapavesi 2016

Rauhankallion ovet avautuvat puoliautomaattisesti. Tulemme palvelutalon hämärään käytävään, jonka perällä on Martan huoneisto. Käytävän päässä, mutkan takana avautuu asukkaiden yhteinen kokoontumis- ja kahvittelutila. Pöydän äärellä istuu muutama iäkäs nainen. Sanomme hyvät huomenet. Valkeatukkaiset päät kääntyvät ja rouvat vastaavat yhtäaikaisesti. Tuntuvat tunnistavan tulijat. – Siellä Martta on jo ootellutkin, joku sanoo. Anoppini huoneiston ovi on tavan mukaan raollaan. Sisään astuessamme vastaan leijailee herkullinen ruuan tuoksu.

Martta täytti viime syksynä yhdeksänkymmentäneljä vuotta, mutta on säilyttänyt hyvin toimeliaisuutensa. Kotiapua on nykyään hyvin tarjolla, mutta anoppi käy vielä toisinaan rollaattorillaan kylällä asioilla ja valmistaa osin itse ruokansa. Sota-aikana Martta kävi emäntäkoulun ja teki sen jälkeen elämäntyönään paljon koulutukseensa liittyviä töitä. Viimeisinä aktiivivuosinaan hän opetti Haapaveden kansanopistossa kotitaloutta. Istumme pöydän äärellä. Karjalanpaisti kulhossa henkii veden kielelle nostattavaa tuoksuaan. Höyryävän peruna-astian ympärillä monenlaiset salaatit tuovat väriä kattaukseen. Sivupöydällä näyttää odottavan vielä rusinasoppa jälkiruokailuvaihetta. – Laitan äänityslaitteen tähän pöydälle, niin saamme jutella syödessämme taas niistä vanhoista asioista. Sopiihan se? Martta nyökyttelee ja hyväksyy asian. Itse asiassa anoppini kertaa mielellään muistojaan ja välittää niitä jälkipolville, vaikka monet mielikuvat ovat varmasti kipeitäkin. Hän silmäilee ikkunasta avautuvaa kevättalvista haapavetistä maisemaa – tai oikeastaan hän katsoo paljon kauemmaksi. Silmissä on levollinen katse ja puheesta kuuluu elämänkokemuksen tuomaa viisautta.

Mainionperälle

Martta oli yhdeksänvuotias, kun Simeliuksen perhe muutti Ruukin kylältä Mainionperälle, Siirtolaan. Vuosi oli 1931. Silloin elettiin syvintä pula-aikaa, maailmanlaajuista lamaa. Talossa asui aikaisemmin vanha lapseton pariskunta. He halusivat muuttaa lähemmäksi keskustaa. Siirtola oli ehkä vanhuksille vähän syrjässä, vaikka kirkolle kertyi matkaa vain pari kilometriä. Kaksi taloutta ”vaihtoi” keskenään kotipaikkoja. Tietenkin Martan vanhempien piti maksaa ”välejä”. Simeliuksen entinen ”Kaivomökki” oli kovin pieni ja maata oli vain pieni pläntti. Äiti etenkin halusi, että lapsille riittäisi tekemistä ja he pääsisivät työn laitaan kiinni. Lapsia oli kolme. Jussi oli Marttaa neljä vuotta vanhempi. Vanhin sisaruksista, vuonna 1915 syntynyt Rauha kuoli noin vuosi muuton jälkeen. Sanottiin, että valkoiset verisolut söivät punaiset. Ilmeisesti tauti oli leukemia.

Simeliukset oli sen ajan mittapuulla aika pieni sakki. Leonard-isä oli metsätyönjohtaja ja kulki tienestissä Ruukki-yhtiöllä. Jenni-äiti huolehti kotitöistä. Siirtolassa oli maata kuutisen hehtaaria. Isä osti vielä pakkohuutokaupatun lisäalueen, Ala-ahteen, puolen kilometrin päästä. Se lähes kaksinkertaisti viljelyalueen. Navattaan uusi isäntä hankki aluksi kaksi lehmää, nekin pakkohuutokaupasta. Vasaran alle joutuneita tiloja riitti siihen aikaan. Kaivomökissä perheellä oli ollut vain maitotinki. Maidon ostamisesta oli tehty sopimus, ja naapurista saatiin kerrallaan juomaa vajaan kolmen litran päälärillinen. Maito koettiin kallisarvoiseksi elintarvikkeeksi. Martta oli seuraamassa silmä tarkkana ensimmäistä lypsykertaa kotona. Tyttö katsoi, kun maitoa tuli ja tuli, ämpäri täyteen. – Nuin palijo maitua, Martta kilkatti innoissaan. – Niin, ja huomenna saahaan lissää, äiti naureskeli pikkutytölleen.

Sota syttyy

Oli syksy kolmekymmentäyhdeksän, marraskuun viimeinen päivä. Maailman tilanne oli jo pitkään ollut sekava ja Suomen itärajaltakin oli alkanut kuulua huolestuttavia uutisia. Ihmisiä jäyti jatkuva pelko tulevasta. Martta oli äitinsä kanssa kahden kotona. Isä oli viikkokunnissa Rantsilassa hakkauttamassa yhtiölle puutavaraa. Jussi oli viemässä sontakuormaa ahteelle. Äiti ja tytär istuivat kamarissa jännittyneinä radion äärellä. Uutislähetys alkoi ja järkyttynyt radioääni kertoi sodan puhjenneen. Martta muistaa toimittajankin voihkineen ääneen tilanteen toivottomuutta. Kun sonnan kärrääjä kolisteli pihalle, Martta puhalsi äiti kannoillaan ulos huutaen, että sota on syttynyt. Veljellä tuli kiire laittaa hevonen talliin. Hän juoksi myös pirttiin ja kaikki kehiytyivät radion äärelle kuulemaan lisäuutisia. Sen päivät työt oli tehty.

Jussille syttyi palava halu lähteä rintamalle vapaaehtoisena. Nuoret miehet olivat tietenkin puhuneet keskenään asiasta. Äiti oli kuitenkin kovana ja sanoi: ”Sinä et lähe. Minä oon nähäny Pulkkilassa niin palijo kaatuneita viime sovan aikana, että sinä et lähe.” Jussi pääsi kuitenkin harjoittelemaan sotahommia kotioloissa. Ruukin aseman molemmilla puolilla oli rautatiesillat. Siikajoen silta oli puolen kilometrin päässä ja Ohtuanojan pienempi ylityskohta kilometrin päässä. Niitä nuorukainen kävi vuorollaan vartioimassa muiden miesten kanssa. ”Mitähän se Jussi ois siellä osannu tehä tosipaikan tullen. Ei kai se ollu aikasemmin ees nähäny pyssyä”, Martta muistaa tuumineensa. Tammikuussa Jussi joutui sitten ikänsä puolesta lähtemään armeijaan. Hetki oli haikean lohduton. Kun Siirtolan nuori isäntä astui pimenevään tammikuun iltaan, pääsi molemmilta naisilta lohduton itku. Jussin koulutukseen kuului viikon alokasaika ja kaksi viikkoa aliupseerikoulua. Tämän jälkeen nuori mies olikin valmis etulinjaan.

Maatalon töitä

Talvisota loppui maaliskuun kolmastoista päivä, mutta Jussin sotaväkiaika jatkui yhtäjaksoisesti koko välirauhan ajan ja sitten rintamalla jatkosodassa. Hän, niin kuin monet muutkin tuon ikäluokan miehet, palveli isänmaataan viisi vuotta. Kotona vastuu maatalon raskaimmista töistä jäi noina vuosina Martalle. Isä jatkoi töitään Rantsilan metsissä. Hänen alaisuudessaan oli parhaimmillaan 50–60 miestä. Varsinkin kevät oli kiireistä aikaa, kun puut piti uittaa ensin Savalojaa pitkin Siikajoelle ja edelleen Ruukin tehtaalle. Välirauhan aikana isä sai ostettua taloon hyvän hevosen. Tamma nimettiin Selmaksi. Yksi erikoisuus työjuhdassa ilmeni. Se oli ollut talvisodassa ja saanut osuman isoon lautaslihakseen. Kuullessaan lentokoneen äänen eläin rupesi hillittömästi tärisemään. Se muisti haavoittumisensa.

Martasta kehittyi taitava hevosnainen. Kevään ensimmäisiä töitä oli peltojen muokkaus. Kylvöalueet pehmitettiin auralla ja erilaisilla karheilla. Syksyllä pellot piti kääntää syvemmältä. Se työ tehtiin isommalla vältillä. Kesäajan suurin ja monivaiheisin työponnistus oli heinänteko. Rantsilaan lähtiessään isä ilmoitti niitettävien sarkojen määrän. Raskain vaihe oli saran päiden niittäminen viikatteella. Vasta sen jälkeen heinän sai kaataa koneella. Ensimmäisellä kerralla Martalla oli koneen kanssa ongelmia. Hän katseli peltojen vieritse kulkevaa tietä, molempiin suuntiin: ”Kun tulis ees joku, jolta kysyä neuvvua”. Alkuvaikeuksien jälkeen niittäminen sujui, ja Martta tekikin sen jokaisena sotakesänä. Heinäaikana toivottiin tietenkin poutailmoja. Luoko kuivui parissa päivässä ja heinät sai kuljettaa suoraan latoon. Tavallisesti työjaksoon kuului kuitenkin seivästäminen. Parin viikon jälkeen seipäillä kuivunut heinä ajettiin lamuskalla latoihin.

Martta ja Selma olivat tuttu näky kylällä. Oli myllyssä käyntiä ja monenlaista muuta asiointia. Siirtolan hevosnaisesta tuli paikkakunnalla pieni kuuluisuus. ”Tuosta Martasta pitäs saaha kuva Maan Suola -lehteen”, olivat vanhat miehet sanoneet katsellessaan riuskaa nuorta naista. Yhtään kuvaa parivaljakosta ei kuitenkaan otettu. Nyt sellainen muisto olisi tietenkin arvokas. Hevosen illastaminen oli jokapäiväinen, vastuullinen työ. Selmalle piti siis antaa heiniä ja juotavaa tarpeellinen määrä. Isä oli monta kertaa teroittanut, että hevonen pitää ruokkia kunnolla. Monta vuotta sodan jälkeen hevosen hoitaja unissaan edelleen ruokki Selmaa. Uneen liittyi painajainen, jossa Martta astui talliin ja hevonen seisoi paikallaan katsoen syyttävästi, kun hoitaja oli unohtanut illastuksen. Ihan kaikkia maatalon raskaimpia töitä Martan ei sentään tarvinnut tehdä. Isä palkkasi kiireisimmiksi ajoiksi Martan apulaiseksi vanhemman miehen lähimökistä, Röntys-Pekan. Tämän hevostöihin kuului sonnanajo sekä virtsalaatikon tyhjennys pelloille. Syksyinen vältillä kääntö oli niin raskasta, että sekin jäi yleensä miespuolisen hevosmiehen tehtäväksi. Silloin kun kotitöissä oli rauhallisempaa, hevonen saattoi olla töissä myös yhtiöllä. Pisimmät reissut ulottuivat Raahen Lapaluodon satamaan, jossa Ruukki Oy:llä oli lautatarha. Hevonen ja joku yhtiön mies lähetettiin matkaan viikkokunniksi ja evääksi Selma sai vankan kuorman heinää.

Pelloilla viljeltiin etupäässä heinää. Joskus siitä puitiin heinänsiementäkin. Osa maasta jätettiin tietenkin myös laitumiksi. Sodan alla muutama lämmin kesä helli Pohjanmaatakin, ja viljat tuottivat runsaita satoja. Silloin yleistyi paikkakunnalla jopa vehnän viljely. Siirtolassakin saatiin tästä etelän viljasta ainakin yksi hyvä sato. Alettiin puhua, että ”Ei kai sitä muuta kannata kasvattaakkaa”. Sotavuodet toivat kuitenkin, muun ankeuden lisäksi, ankarammat sääolot. ”Pakkanen pani” vehnän eikä jauhoista tahtonut saada minkäänlaista pullaa. Vaikka Jenni-äiti kuinka yritti leipoa oikeaoppisesti, niin nisusta tahtoi tulla ”likisattusta”. Vehnäkokeilun jälkeen palattiin varmoihin ohraan, kauraan ja rukiiseen. Kotitalon viereisellä saralla kasvatettiin perunaa. Sieltä sai kesäaikana nopeasti haettua perusaineksen ruuanlaittoon. Kasvimaalla viljeltiin tavallisimpia juureksia ja vihanneksia. Tosin kasvikset katsottiin toisarvoisiksi elintarvikkeiksi, eikä kasvimaalle löytynyt kovin helposti tilaa kallisarvoisesta viljellystä maasta. Perunalla ja viljalla oli etusija.

Navetan takana oli pienoinen sarka mansikkaa. Marjaa riitti myyntiin asti. Martan äiti tapasi keittää mansikat ostajille hilloksi asti. Pellavaa Martta viljeli muutamana vuotena. Varsia loukutettiin ja muutenkin esikäsiteltiin. Vasta sitten kuidut lähetettiin etelään. Tehdasreissu saattoi kestää pitkään ennen kuin valmiit langat palasivat takaisin. Nopeammin tuottavaa liiketoimintaakin Martta kokeili. Navetan takana hän kasvatti yhtenä sotakesänä kessua. Lajikkeeltaan se oli Virginia-tupakkaa. Kasvi oli hyvin hallan arka. Piti huolehtia, ettei sitä päässyt ”pakkanen panemaan”. Alava Siirtolan seutu oli hyvin hallan arkaa. ”Yks Äijjälän Ottu ne minulta osti. Se oli teurastaja kylällä. Kolikärryyn ne suoraan laitettiin. Ite se jatko niijen käsittelyä, kuivasi ja hakkasi rouheeksi.”

Lottana

Vaikka kotityöt lohkaisivat merkittävän osan Martan päivästä, ehti hän sentään toimia myös lottana paikkakunnalla, jo talvisodan aikana. Näin Siirtolan tyttökin pääsi muiden kylän nuorten naisten kanssa toimimaan yhdessä. Tässä vapaaehtoistyössään lotat toimivat vuoroperiaatteella. Kun tuli kirje omasta vuorosta, niin silloin piti lähteä. Muonituksen pääpaikka oli nuorisoseuran talo. Se oli lähellä asemaa ja sen vuoksi hyvällä paikalla. Siellä vanhemmat naiset tekivät ruokaa ja leipoivat leipää. Martta ja muut nuoremmat lotat tiskasivat. Muonituskeskuksessa työskenteli lisäksi kaksi vanhempaa sotilasta, Halmetoja ja Harjula. Miehet auttoivat monenlaisissa töissä, tekivät polttopuita, kuorivat perunoita ja kävivät hevosella jakamassa lämpimiä aterioita muille Ruukissa toimiville sotilaille. Ruuan vientireissulle lähti yleensä toinen vanhemmista miehistä ja seurakseen hän sai pari lottaa. Halmetoja oli leppoisa ja puhelias mies ja hän opasti mielellään nuoria tyttöjä elämän alkutaipaleella.

Kun tuli välirauha, elämä palautui taas vanhoihin uomiinsa ja naisetkin saattoivat keskittyä enemmän kotitöihinsä. Kesällä neljäkymmentäyksi miehille kävi taas käsky lähteä rintamalle. Jotenkin sana oli levinnyt koko kylälle ja Ruukin aseman seutu vilisi mustanaan väkeä. Marttakin oli paikalla äitinsä kanssa, vaikka oman perheen jäseniä ei ollutkaan lähtijöiden joukossa. Jussi menisi rintamalle suoraan palvelupaikkakunnaltaan. Ihmiset hyvästelivät tuttujaan. Miehet nousivat härkävaunuihin ja joukosta kuului iloisia huudahduksia: ”Heinäntekkoon tullaan takasi”.

Kohta sotilaiden lähdön jälkeen jatkosota syttyi ja Martan lottatoimet jatkuivat. Sitä mukaa, kun rintama siirtyi kauemmaksi, myöskin vartiointi ja sotilastehtävät Ruukissa kävivät vähäisemmiksi. Lottatoimet muuttuivat toisenlaiseksi, kun paikalliselle muonitukselle ei enää olut tarvetta. ”Sitte alettiin leipua rintamalle. Ne oli semmosia neliskanttisia leipiä.” Leipomispaikaksi oli löytynyt isouuninen maatalo viisi kilometriä Ruukista Paavolan suuntaan. Leivät kuivattiin, pakattiin ja lähettiin rintamalle. ”Muistan, ku yks Mainion Emmi kirijotti kirijeen ja pisti viestin leivässä olevaan reikään. Ootti tietenki, että joku sotilas sen lukisi ja vastaisi. Vaan ei sieltä rintamalta tainnu kukkaa Emmille takasi kirijottaa.”

Sodassa olevia autettiin muutenkin. Lottien tehtäviin kuului kerätä vaatteita taloista rintamalle lähetettäväksi ja samalla evakoille. Naiset kiersivät koko paikkakunnan talo talolta vaatteita kysellen. Näilläkin keruureissuilla konkretisoitui sodan kauheus. Martta muistaa erikoisesti ahdistuksen tunteen mennessään erääseen taloon, jonka ainoa poika oli vasta kaatunut rintamalla. Kaikki talot oli kuitenkin läpikäytävä, niin oli määrätty. Lotille lähetettiin myös pyykkiä pestäväksi. Martta oli mukana tässä urakoinnissa. Siikajoen rannassa, Ruukin kosken partaalla, höyrysi pesupata ja veden rajassa naiset jynssäsivät armeijan vanhoja, raskaita sarkavaatteita. Pesuaineena käytettiin ”lipiäkiviä” tai kotitekoista saippuaa ja apuna pyykkilautaa.

Niukkuutta jakamassa

Sodan aikana oli pula kaikesta, myös ruuasta. Tietenkin maataloissa oli tässä mielessä helpompaa. Martan kotona oli viisi lehmää ja viljaakin omiksi tarpeiksi. Vuosittain kasvatettiin kaksi sikaa teuraaksi ja lihaa saatiin myös vasikoista. Valtio halusi oman osansa maataloustuotannosta. Armeija vaati elintarvikehuoltoon suuria ruokamääriä. Luonnollista oli, että maataloissa tätä pakko-ottoa pyrittiin välttämään. Maatalojen viljat, maidot ja kaikki muutkin tuotetut elintarvikkeet mitattiin. Jos talossa oli tarpeeseen nähden ylimääräistä, niin se otettiin valtiolle.

Erään viljanmittauksen jälkeen naapurin isäntä tuli kylään Siirtolaan. Jenni-äiti kertoi, että jossakin talossa oli kuulemma todettu, että nyt on kaikki viljat mitattu. Pikkupoika oli katsoa napittanut isäänsä silmiin ja kysynyt, että onko nekin mitattu, jotka ovat leikkimökissä. Tarkastajat olivat vaan vilkaisseet toisiansa ja siirtyneet toiseen taloon jatkamaan tehtäväänsä. Naapurin uskovainen isäntä, joutui tunnustamaan, että heillähän se oli käynyt sillä tavalla. Siirtolassa viljamäärät olivat niin pieniä, ettei ollut pelkoa niiden menettämisestä. Toisin oli maidon kanssa. Maidon mittauksen lähestyessä Jenni-äiti oli ollut kovin hermostuksissaan. ”Menkää te äiti vaan kyllään siksi aikaa, kyllä minä pärijään”, oli Martta sanonut. Lypsytarkkailija tuli sitten navettaan ja Martta lypsi lehmät. Sattui siinä jonkun kerran Martallakin tirahtamaan maitosuihku lattialle kuivikkeiden joukkoon.

Elintarvikkeita myytiin joskus määräysten vastaisesti. Marttakin joutui hieman mukaan tähän mustanpörssin kauppaan. Isällä oli joku tutun tuttu rouva valokuvaamon pitäjänä Oulussa. Siirtolan isäntä oli luvannut hänelle puoli kiloa voita ja Martta laitettiin asialle. Martta löysi kuvaamon ja kysyi, että onko rouva kotona. Omistaja ei sattunut olemaan sillä hetkellä paikalla eikä nuori mustanpörssin kauppias uskaltanut puhua asiasta muille valokuvaamossa oleville mitään. Niinpä Martta kulutti aikaansa Oulun kaduilla odotellen paluujunaa Ruukkiin. ”Minä palasin sen voin kanssa takasi ja pelekäsin koko reissun ajan, että sotapolliisit pyssäyttää, tutkii laukun ja ottaa voin pois.”

Rintamalla oleville pyrittiin laittamaan elintarvikepaketteja, mikäli kotoa ruokaa riitti. Maatalojen miehet olivat tässä suhteessa paremmassa asemassa kuin tilattomat. Jatkosodan aikana pakettilähetyksiin tuli rajoituksia, ilmeisesti ne koettiin aiheuttavan kuria höllentävää kaupankäyntiä rintamalla. Martta oli kerran viemässä pakettia postiin ja postineiti kysyi, että onko paketissa voita. Asiakas myönsi totuuden mukaisesti, että on. Virkailija katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi, että se pitää ottaa pois. Martta astui pettyneenä ulos, käveli tiellä edestakaisin ja mietti rintamalla olevaa veljeään. Jonkin ajan kuluttua hän meni uudelleen postineidin luokse. ”No sinä otit voin pois?”, virkailija kysyi. ”Niin otin”, Martta vastasi silmää räpäyttämättä eikä katunut valehteluaan. Jussi oli rintamalla pitkiä aikoja ilman lomia. ”Isä oli ollu muijjen ukkojen kanssa pikkusen tuiterissa kylällä ja ne oli päättäneet, että Jussi pittää saaha välillä kottiin. Ne oli menny Ruukin asemalle laittaan sähkösanomaa, että äiti vakavasti sairas, isä. Eikä mittää muuta”. Sanoman vastaanottaja oli mennyt tiedon kanssa esikuntaan ja saanut välittömästi viikon loman. Junasta astuessaan Jussi oli koittanut kiirehtiä askeleitaan ja miettinyt, että ehtiikö vielä nähdä äitinsä elossa. ”Vastaan oli tullut Ahon mummu, semmonen oli hyvin puhelias ihiminen. Maija ei ollu puhunu äitistä mittää. Siitä Jussi oli päätelly ettei se sairaus ainakaan vielä oo tappanut.” Äiti oli paistamassa leipiä ja asetteli juuri uunista ottamaansa ruisleipää sivupöydälle, kun Jussi astui sisälle. Pitkään jäytänyt pelko ja tilanteen uskomattomuus purkautui huutona nuoren miehen suusta.

Siirtolaisia

Evakkoja tuli Ruukin alueelle Suomussalmelta ja Oulusta kaupungin pommituksen aikana. Pisimmän matkan joutuivat tekemään Karjalan pakolaiset. Matka kaakkoisimmasta osasta Suomea härkävaunuilla saattoi kestää useita päiviä. Martta oli muiden lottien kanssa ohjaamassa tulijat aluksi nuorisoseurantalolle. Sieltä heitä jaettiin eri paikkoihin pitkin kylää. Siirtolan naapuriin tuli kaksi karjalalaista vanhaa poikaa. Miehet olivat varoissaan ja toinen heistä osti polkupyörän, vaikkei osannut sillä alkuun ajaakaan. Heikki työnsi kepillä vauhtia ja piti sillä tasapainonsa ja oppi näin hallitsemaan ajopelinsä. Tästä opetteluvaiheesta johtuen karjalaismies tunnettiin kylällä Keppi-Heikkinä. Martan piti joka kerta käydä veljeksillä kylässä, kun liikkui sillä suunnalla. Vierailut olivat Martalle mieluisia, mutta toisaalta hieman ongelmallisiakin. Miehet olivat hyvin ystävällisiä ja puhuivat mukavaa karjalan murretta, josta toki ei paljoa ymmärtänyt. Toisaalta vanhojen poikien talous oli hieman niin ja näin. ”Kermakooliakaan ei oltu pesty varmaan kuukausiin. Vanaha aines oli ryytyny astian reunoihin ja vain pienessä raossa nekan keskellä oli juoksevaa kermaa.”

Ammattia opiskelemassa

Limingan emäntäkoulu oli siirretty sodan ajaksi Ruukin maamieskouluun. Tilat olivat vapautuneet, koska potentiaaliset opiskelijat olivat rintamalla. Siellä Martta aloitti opiskelunsa vuoden 1944 alussa. Emäntäkoulua pidettiin Ruukissa sodan loppumiseen saakka. Tämän jälkeen maamieskoululle alettiin siirtää taas sotilaita ja emäntäkoulu siirrettiin takaisin Liminkaan. Siellä Martta kävi opiskelunsa loppuun ja sai näin valmiudet toiveammattiinsa.

Loppusanat

Vilkaisen äänityslaitetta. Patterit näyttävät vilkuttavan vähäistä virran määrää. Tällä erää on muutenkin lopetettava. Martta on ollut äänessä jo toista tuntia. Olemme vaimoni kanssa saaneet jälleen kerran tehdä arvokkaan retken menneisyyteen. Vielä Ouluun ajaessamme häilyvät mielessä kuvat vaikeasta sota-ajasta ja kotirintaman elämästä.




Pirkko Teirikko lukiolaisena ja lottana säähavaintoasemalla Oulussa

Säähavaintoasema Teirikon kotitalon tontille

Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 Oulussa ei ollut lentoliikenteen tarpeisiin riittävän hyvää ja tarkoituksenmukaista säähavaintoasemaa. Koko Pohjois-Suomen säähavaintotoiminnan pääkeskus oli Rovaniemellä. Ilmatieteen laitoksella Helsingissä etsittiin sopivaa paikkaa sotatilan vaatimalle asemalle Pohjois-Suomesta. Helsingistä otettiin yhteyttä isääni Antti Teirikkoon, joka oli tuolloin Oulun seudun suojeluskunnan aluepäällikkö. Hänen toivottiin osoittavan Oulun seudun säähavaintoasemalle sopiva paikka ja sen toiminnasta vastaava hoitaja. Kaksi virkamiestä saapui Helsingistä isääni tapaamaan, ja neuvottelujen tuloksena vanhempieni kotitalon tonttimaalle Oulun Hietasaareen perustettiin lentoliikenteen tarpeet täyttävä säähavaintoasema lokakuussa 1941. Koko aseman varustus, laitteet, mittarit, tuuliviiri ynnä muuta tuotiin ilmatieteen laitokselta Helsingistä, ja ne asennettiin toimintavalmiiksi. Laitoksen pääjohtaja Keränen saapui lopuksi ja tarkasti jokaisen havaintolaitteen ja mittarin ennen aseman toiminnan avaamista.

Minusta tulee säähavaintoaseman hoitaja

Isäni Antti kysyi minulta, Oulun tyttölyseon lukiolaiselta, suostuisinko koulutyön ohella aseman hoitajaksi, vaativaan ja vastuulliseen tehtävään. Tottakai suostuin. Isänmaa oli sodassa ja kaikkien tuli antaa oma panoksensa Suomen auttamiseksi. Olin liittynyt lottiin heti kun se oli mahdollista, 24.4.1941, kun täytin 17 vuotta. Vannoin uusi lottapuku ylläni juhlallisen lottavalan Oulun tuomiokirkossa.

Kesällä minut sitten lähetettiin koulutettavaksi säähavaintolotaksi Kajaaniin, minne säähavainnoinnin perusteita saapui oppimaan lottia joka puolelta Suomea aina Koltta-Lappia myöten. Kurssin kestoa en tarkalleen muista, pari kolme viikkoa ehkä. Meidät majoitettiin yhdelle koululle. Nukuimme siskonpetissä olkipatjoilla koulun lattialla, ja ruoka oli armeijan muonaa. Olimme aika saman ikäisiä, ja monista meistä kurssilaisesta tuli ystäviä. Talvisota marraskuun lopusta 1939 maaliskuun puoliväliin 1940 sekoitti koulunkäynnin Suomen kouluissa. Olin aloittanut lukion ensimmäisen luokan, joka oli silloin kuudes luokka, syyskuun alussa 1939. Talvisodan syttyminen lopetti koulunkäynnin siihen paikkaan. Rehtori kutsui koko koulun juhlasaliin ja ilmoitti, että isänmaa on joutunut sotaan ja käski meidän lähteä kotiin. Kuudennen luokan kävimme sitten ”pikakursseina” pätkittäin ja kesän 1940 alussa siirryimme muutaman kuukauden pituisen lukuvuoden jälkeen seuraavalle luokalle.

Lukuvuosi 1940–1941 oli sitten normaali kouluvuosi. Uusi lukuvuosi alkoi syyskuun 1. päivänä ”Tipalassakin” kuten kaikilla koululaisilla. Valmistuttuani Kajaanin kurssilta olin valmis ottamaan vastaan komennuksen Rovaniemen sotilasyksiköltä säähavaintolotaksi. Äiti-Fannin yhteys lottatoimintaan säilyi aktiivisena jatkosodankin aikana muun muassa siksi, että toiseksi aseman hoitajaksi komennettu vieraslotta asui vuokralla vinttikamarissamme. Hänen täysihoitonsa tai oululaisittain ylöspitonsa oli äidin vastuulla. Vuorottelimme tämän lottakaverini kanssa säähavaintojen tekemisessä. Päivittäinen säähavaintojenteko koulunkäynnin ohella osoittautui hyvin raskaaksi koulutytölle niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vanhempani tukivat ja auttoivat minua ja kanssani vuorottelevaa vieraslottaa niin paljon kuin voivat.

Säähavaintoja joka päivä

Säähavainto koostui erilaisten mittareiden lukemisesta ja silmämääräisesti arvioitavien ilmiöiden kirjaamisesta. Kajaanin kurssilla meidät opetettiin mittarein lukemisen ohella muun muassa lämpötilat, ilmanpaineet, veden määrät ja olomuodot, pilvien korkeudet ja muodot, tuulen suunnat ja voimakkuudet. Kun säähavaintoasema avattiin lokakuussa, koulunkäyntini oli jo täydessä vauhdissa. Lukion vaatimukset ja tahti olivat silloin yhtä ankarat kuin tänäkin päivänä. Ylioppilaskirjoitukset kangastelivat mielissä silloinkin aivan kuin nykyajankin lukiolaisilla. Mutta lottakomennus oli isänmaallinen velvollisuus ja Pohjois-Suomen lentoliikenteelle äärimmäisen tärkeä.

Oikeita ja lentoliikennettä turvaavia havaintoja tekevä asema oli meidän kahden lotan vastuulla!  Joka aamu klo 7.00 otettiin puhelinyhteys pääkeskukseen Rovaniemelle, ja kerrottiin säähavainnot ja mittaustulokset: ilman lämpötila, ilmanpaine, tuulen suunta ja voimakkuus, pilvien korkeus, laajuus ja asema, ala-, keski- ja yläpilvet, vesimäärä ja olomuoto. Kerran kuussa suoritettiin niin sanottu iso mittaus klo 5.00 aamulla. Silloin luettiin kaikki säähavaintoasemalla olevat mittarit. Lämpömittari on ja oli yleisin säähavaintoväline. Lämpömittari piti sijoittaa kahden metrin korkeudelle harvoista rimoista tehtyyn koppiin, jonka ovi aukeni pohjoiseen. Näin mittari ei jäänyt lumen alle. Antti-isäni piti tarkkaan huolen, että keittiön ikkunan takana olevalle kaapille vievä polku oli auki säällä kuin säällä jo seitsemältä aamulla, jolloin mittaukset ja havainnointi piti suorittaa. Niin ehdin hyvin tekemään mittaukset ennen kouluun lähtöä. Tuulen suunta mitattiin tuuliviirillä, sen osoittamasta ilmansuunnasta ja tuulen nopeus siipirattaan pyörimisnopeudesta.  Tehtiin yleishavainto: pilvinen, selkeä, puolipilvinen. Meidän piti raportoida yleisen ensihavainnon lisäksi taivaalla näkyvistä pilvistä, mitä tyyppiä ja kuinka korkealla pilvet olivat. Alarajan korkeuden mukaan pilvet jaettiin ylä-, keski-, ja alapilviin. Yläpilviä olivat esimerkiksi harsopilvet, alapilviä taas kumpu-, sumu- ja kuuropilvet. Sateen määrä ja olomuoto raportoitiin myös, oliko se lumi-, vesi-. räntä-, tihkusadetta. Kaikki mittaustiedot sisältyivät Rovaniemen keskusasemalta saamaani koodiin, jolla tiedot sitten ilmoitin. Koodi sisälsi täsmällisesti tulkittavat tiedot. Sodan aikana pimeässä ei saanut näkyä valoja. Myös pimeällä mittareita valaisemaan tarvittava taskulamppu piti peittää sinisellä paperilla. Niinpä luin mittareita sinisen lampun valossa.

Outo puhelu sunnuntaiaamuna

Kun olin eräänä sunnuntaina tehnyt aamuhavainnot ja soittanut ne Rovaniemelle, äiti kehotti minua menemään vielä nukkumaan. Olin juuri vetämässä peittoa korviin, kun äiti huusi, että Kemistä soittaa joku, joka puhuu saksaa. Olin pitkän saksan lukija ja tartuin puhelimeen. Siellä joku hyvin aggressiivinen ja vihainen miesääni kysyi aamun säätietoja. Kieltäydyin antamasta niitä, koska säähavaintotietojen luovuttaminen ulkopuolisille oli ehdottomasti kiellettyä ja yllä kerrotun koodin takana. Mies jatkoi saksankielistä karjumista ja raivoamista ja havaintojen tivaamista. Minä kieltäydyin niitä luovuttamasta. Sanoin, että annan tiedot vain Rovaniemelle ja mies voi ottaa yhteyttä sinne. Lopulta mies huusi:”Was fur ein idiot ist da!? ja paiskasi puhelimen kiinni. Soitin heti Rovaniemelle ja kerroin puhelusta. Päällikkö siellä kehui kovasti minua ja toimintaani ja arveli, että soittaja saattoi olla joku kommunistivakooja.

Rehtori ei hyväksynyt koulutyttöjen lottatoimintaa

Tyttölyseon rehtori Matinlassi ei katsonut hyvällä lottatoimintaani. Hän otti minut puhutteluun ja kysyi, mitä sinä siellä säähavaintoasemalla teet sekä ilmoitti, että sotilaalliseen järjestöön liittyvä toiminta ei sovi koulutytölle. Hän uhkasi koulusta erottamisella, ellen lopeta lottatyötä ja keskity koulunkäyntiin. Isä otti ensin Rovaniemelle yhteyttä ja meni sitten äitini kanssa rehtorin puheille. He kertoivat, että jos poistun komentopaikaltani, säähavaintoasemalta, joka oli lentoliikenteelle tärkeä, minua uhkasi sotaoikeus!

Koulua käytiin normaalisti syyslukukausi 1941. Sittemmin Tipalan päärakennus otettiin sotilasmajoitukseen, ja viimeisen luokan kävimme vahtimestarin asunnossa. Vielä muistan vuodelta 1942 yhden tapauksen rehtori nihkeästä suhtautumisesta lottajärjestöön. Hän käski englanninopettajani Lyytisen tulla Hietasaareen katsomaan, kun tein säähavainnon ja selvittämään, oliko se nyt niin tärkeää. No, englanninopettajanikin oli nuori lotta. Hän puki lottapuvun päälleen, kun lähti koululta minun kanssani ruokatunnilla asemaa ”tarkastamaan”. Äiti keitti meille makoisat vastikekahvit ruispullien kera tarkastuksen päätteeksi! Tämän opettajakäynnin jälkeen rehtori jätti minut rauhaan.

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1943. Lakit saimme joskus juhannuksen tienoilla. Kotimme pihamaan säähavaintoasema siirrettiin syys–lokakuussa 1943 Oulun kasarmille, jossa siihen liitettiin lisää toimintoja ja sitä laajennettiin. Lottakomennukseni ja havaintojen teko jatkui koko aseman asteittaisen siirtymäajan kestäessä. Tuntuu hyvältä muistella näitä aikoja, vaikka raskaatkin muistot tulevat väkisinkin mieleen. Opin valtavan paljon säätilojen ennustamisesta ja tarkkailusta. Työ oli niin mielenkiintoista, että harkitsin jopa opintojen jatkamista opintoja tällä alalla jopa meteorologin ammattiin asti. Näistä lotta-ajoista minulla on säilynyt elinikäinen kiinnostus säähavaintojen tekoon ja mittauksiin. Niinpä yhä tervehdin aamutaivaalla näkyviä Cirrocumuluksia, taivaan pilviystäviäni! Jälkipolvien on hyvä tietää, miten kaikki naiset ja tytötkin osallistuivat isänmaamme puolustukseen kotirintamalla ja niinpä me kaikki saamme juhlia rakkaan isänmaamme 100-vuotista itsenäisyyttä!

Maatalousauttajana Keski-Pohjanmaalla

Sodan aikana kaikilla 15 vuotta täyttäneillä oli niin sanottu työvelvollisuus. Lottana olin ”lottakomennettu” muut olivat työvelvollisuuskomennettuja. Koska olin lotta, ja säähavaintojen teko jatkui aseman asteittaisen siirron kasarmille vaatiessa uusien havainnoijien opastusta ja säähavaintojen tekemistä edelleen, oletin ilman muuta olevani työvelvollisuuttani suorittamassa. Lottakomennukseni olemassaolo ei kuitenkaan ollut säähavaintoaseman siirtopäätöksen jälkeen ehtinyt työvelvollisuusvirkailijalle, sillä lottapäällikköni ilmoitus asiasta myöhästyi kaksi päivää. Vanhempieni ja minun tyrmistykseksi meidät yllätti työmääräys maatalousauttajaksi Keski-Pohjanmaalle.

Määräyksen lähettäjä oli työvelvollisuuden täyttämistä valvova virkailijanainen. Lottapäällikköni ja tyrmistyneet vanhempani yrittivät saada asiaan korjausta selvittämällä, miten hankalaan tilanteeseen tuo määräys saattoi meidät ja koko säähavaintotoiminnan, koska minulle oli osoitettu sen hoitaminen työvelvollisuutena. Mikään järkipuhe ei auttanut. Virkailijanainen ei muuttanut asennettaan. Saatoimme vain tyrmistyneenä ihmetellä tällaista yhden naisen pahantahtoista vallankäyttöä, johon byrokratia antoi hänelle mahdollisuuden. Niin minulle sitten paiskattiin littera ja matkustusohjeet käteen ja lähdin junalla Ylivieskaan hohtava uusi ylioppilaslakki päässäni. Ylivieskasta matka jatkui linja-autolla annettujen ohjeiden mukaan keskipohjalaiselle vauraalle maatilalle.

Talon isäntäväki oli tulostani täysin yllättynyt. He olivat pyytäneet maatalousapua jo kaksi viikkoa sitten ja olettivat pyynnön rauenneen. Vieraanvarainen ja ystävällinen emäntä kysyi ventovieraalta tulijalta, onko tällä nälkä, ja kattoi sitten minulle teetä ja voileipä. Hiljaisen oloinen isäntä istui tuvan penkillä ja sanoi sitten: ”Me tässä odotamme kuolinviestiä keuhkotautiparantolasta.” Muistan vieläkin oululaisen kaupunkilaistytön hämmentyneet mietteeni, miten tämmöinen ”maatalousauttaja” voi olla hyödyksi näin vaikeassa tilanteessa. Tunsin suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta tätä juurevaa pohjalaista isäntäväkeä kohtaan. Minulle tarjottiin syötävää ja valmistettiin yösija. Aamulla katsottiin työtehtävät, jokainen tiesi omansa. Minulle ajateltiin mukava tehtävä viedä lehmät yhteislaitumelle. Lähdimme reippaasti liikkeelle 11 lehmää ja minä. Heti kun pääsimme kylätielle, yksi lehmä ”Leekuna”, joka ei minusta pitänyt, paineli iloisesti pää pystyssä naapurin ohrapeltoon. Silloin naapurin romanimaanviljelijän kaksi noin 8–10 vuotiasta pikkupoikaa riensi apuun, ja parilla poikien karjaisulla Leekuna siirtyi kiltisti jonoon muiden lehmien kanssa. Yöllä sairaalasta tuli suruviesti tyttären kuolemasta. Talo keskittyi nyt pohjalaisen tavan mukaan monipäiväisten hautajaisten valmisteluun. Siinä työssä pystyin auttamaan ja olemaan hyödyksi. Hautajaisten loppupäivänä emäntä kiitti minua avusta ja toivotti Jumalan siunausta ja rauhallista kotimatkaa.

Farmasian opiskelija

Ylioppilaaksi tuloni jälkeen oli edessä ammatin valinta. Farmaseutin ammatti kiinnosti minua kovasti, ja pääsin kolmeksi vuodeksi apteekkioppilaaksi Oulun Vanhaan Apteekkiin. Hain opiskelijaksi Helsingin yliopistoon. Ensimmäisellä kerralla en päässyt, mutta toisella yrittämällä apteekkioppilaan harjoitteluajan päätyttyä onnisti. Aloitin opinnot farmasian laitoksella. Sieltä valmistuttuani ensimmäinen varsinainen työpaikkani farmaseuttina oli entisessä harjoittelupaikassani Oulun Vanhassa Apteekissa. Avioiduttuani jatkoin farmaseutin työtä vanhassa apteekissa. Myöhemmin mieheni saatua hyvän työpaikan Helsingistä pieni perheemme muutti sinne 1953. Asuimme ensin vuokra-asunnossa Annankadulla, ja jo vuoden sisällä pääsimme muuttamaan omaan kotiin Lauttasaareen. Minä sain jo Annankadulla asuessamme paikan Bulevardia-apteekista, jossa sitten tein koko työurani, aina eläkkeelle lähtemiseen saakka. Elämämme oli tavallista työteliästä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaa. Talous oli asuntovelkaisella tiukkaa, mutta niin se oli silloin kaikilla muillakin. Tavaroista oli sotakorvausten maksamisen takia pulaa, mutta vähitellen Suomi vaurastui ja talous lähti kasvuun. Tytärtäni naurattaa kertomukset siitä, kun vuorottelimme sisareni Railin kanssa yön yli jonottamassa Fredrikinkadun Tekstiilitalon oven ulkopuolella kreppinailon sukkia, uuden, modernin naisen unelma-asustetta.

Koti Vuosaaressa

Vuonna 1966 muutimme isompaan asuntoon Vuosaareen. Perhe-elämä oli aktiivista ja uusi lähiö harrastuksineen kiinnostava ympäristö. Elämäni tuntui murskautuvan pirstaleiksi tammikuun 3. päivänä 1973, kun rakas mieheni Aarne, kälyni Meri ja hänen tyttärensä Marja kuolivat rajussa autokolarissa ollessaan paluumatkalla mieheni enon 75-vuotispäiviltä Kajaanista. Elämää oli kuitenkin jatkettava eteenpäin. Työ Bulevardiassa ja työtovereiden tuki auttoivat eteenpäin. Aarne-ukki ehti näkemään lapsenlapsensa ja vietimme kolaria edeltävän joulun heidän kanssaan.

Vuosaaren seurakunta oli ollut meille molemmille tärkeä ja mieheni kuoleman jälkeen minulle suuri lohtu ja tuki. Toimin kolme kautta seurakuntaneuvostossa vuodesta 1974 vuoteen 1987. Olin myös mukana Pelastetaan Vuosaari-liikkeessä, jolla vastustimme Vuosaareen suunniteltua suursatamaa ja Vuosaaren ainutlaatuisten luontoarvojen tuhoamista aina kaupunginjohtajan puheille asti! Asuin rakkaassa Vuosaaren kodissani aina vuoteen 2013 saakka, jolloin muutin tänne Maunulan palvelutaloon. Kun on ”mittarissa” 92 vuotta, voin jo sanoa, että vielä on hiukkasen virtaa niille vuosille, joita vielä annetaan. Haluan toivottaa suomalaisille naisille – vanhoille ja nuorille rikasta elämää edelleenkin. Eläköön Suomi! toivoo entinen lotta, entinen työvelvollinen, nykyinen eläkeläinen Pirkko 92 vuotta.




Hilma Herajärvi isänmaan asialla

Yhteiskuntavastuunsa kantava opettaja

Hilma Katariina Herajärvi syntyi 1895 lopulla Alatorniolla Hanna (o.s. Ponkala) ja Isak Herajärven eli Alakuijalan maanviljelijäperheeseen vanhimpana lapsena. Hilma valmistui 22-vuotiaana Raahen seminaarista kansakoulunopettajaksi. Samana vuonna 1917 Suomi itsenäistyi. Hän suoritti saamansa stipendin turvin vielä kymmenen vuotta valmistumisen jälkeen, lukuvuonna 1927–1928, kansakouluopettajien jatko-opintoja Helsingin yliopistossa. Hilma Herajärvi toimi aluksi opettajana Alatornion kunnan Kivirannan kansakoululla ja sen jälkeen Alaraumon koululla eläkeikään asti vuoteen 1959.

Hilma Herajärvi oli monien opettajien tapaan yhteiskuntavastuuta kantava nainen. Hän toimi lukuisissa kunnallisissa luottamustehtävissä, muun muassa huoltolautakunnassa koko huoltolakien voimassaoloajan sekä sitä seuranneessa sosiaalilautakunnassa yhteensä 15 vuoden ajan. Lisäksi hän osallistui kunnankirjaston johtokunnan, kunnan historiatoimikunnan ja Alatornion kunnan lastenkodin johtokunnan työskentelyyn. Hänet valittiin myös Alatornion (nyk. Tornion) kunnanvaltuustoon vuosiksi 1952-1953. Aktiivisella naisella riitti aikaa ja voimia moneen.

Hilma Herajärvi kuului Suomalaisen Naisliiton Alatornion osastoon (nykyisin Suomalaisen Naisliiton Tornion yhdistys) ja valittiin myös Suomalaisen Naisliiton valtakunnalliseen keskusjohtokuntaan ja myöhemmin myös Suomen Naisten raittiuskeskuksen johtokuntaan. Hilma Herajärvi oli myös Alatornion sekakuoron eli nykyisen kirkkokuoron perustajajäseniä laulaen kuorossa aktiivisesti yli 30 vuoden ajan. Yhtä pitkän ajan hän toimi Peräpohjolan opettajayhdistyksen johtokunnassa. Aikaa riitti Tornion ja Alatornion Kalevalaisten naisten toimintaan yhdistyksen perustamisesta lähtien. Alatornion Kalevalaisissa naisten puheenjohtajuus oli kauan Herajärven vastuulla. Kaupan alakin vaati yhteistyötä ja Hilma Herajärvi tarttui tähänkin tehtävään. Hänet valittiin Länsi-Pohjan Osuusliikkeen hallintoneuvostossa ja hän perusti yhdessä eräiden muiden naisten kanssa osuusliikkeen naistoimikunnan, jonka toimintaa hän johti. Sosiaalinen työ oli 1900-luvun alkupuolella vielä heikoissa kantimissa ja hyvinvoinnista huolehdittiin lähinnä yhdistyksen avulla. Siihenkin Hilma Herajärvi tarttui. Hän kuului Alatornion Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajajäseniin ja toimi yhdistyksen rahastonhoitajana ja sihteerinä hoitaen sodan aikana samoja tehtäviä Punaisessa Ristissä.

Lottatyön uranuurtaja

Hilma Herajärvi eli aikakaudella jolloin Suomi sai itsenäisyyden. Hän otti aktiivisesti osaa maamme itsenäisyystaisteluihin. Hänelle, kuten muillekin lotille vuoden 1918 sota merkitsi vapaussotaa. Raskas menetys oli 19-vuotiaan veljen, Erkki Wilhelm Herajärven eli Alakuijalan (Ville Kuijalan) kaatuminen Vesilahdella Lempäälän taistelussa 5.4 1918. Hilma itse työskenteli sodan aikana Kivirannan koulun nuorena opettajana toimien oppaana ja antaen tietoja paikallisesta tilanteesta kapteeni Jacobsonin jälkijoukoille. Hänen kotonaan oli vaatteiden valmistuskeskus, jossa vaatteet leikattiin lähetettäväksi kyläompeluseuroille ommeltavaksi. Ompelemisen jälkeen vaatteet palautettiin takaisin koululle edelleen toimitettavaksi.

Hilma Herajärvi osallistui siis monien muiden aikalaisnaisten tavoin sisällissodan valkoisten naisten toimintaan, josta muutamaa vuotta myöhemmin kehkeytyi Lotta Svärd järjestö. Luonnollisena seurauksena suojeluskuntia avustavasta työstä seurasi Alatorniolla niin kuin useilla muillakin paikkakunnilla Lotta Svärd paikallisosaston perustaminen ja Herajärvi kuului sen johtokuntaan 1923–1937 ja hänelle lankesivat tämänkin yhdistyksen puheenjohtajan tehtävät. Opettaja Herajärvi kuului myös Lotta Svärd Länsi-Pohjan piirin piirijohtokuntaan.

Talvisodan aikana lotta Herajärvi hoiti muonitustehtäviä Sallan ja Viipurin rintamilla. Hän sai muistomitalin sekä vapaus- että talvisodista ja uushopeisen maljan, jonka E/JR 40 upseerit 1940 lahjoittivat signeerauksella ”kiitollisuudella ansiokkaasta työstä”. Jatkosodan aikana Hilma Herajärvi toimi huoltolottana Alatornion lottien paikallisosastossa. Hänen vuosina 1941–1943 hoitamaansa invalidien yhdyslotan tehtäviin kuului muun muassa luetteloida sodassa kaatuneiden sotilaiden perheet, alueella olevat invalidit sekä kartoittaa avustuksen, työpaikkojen ja koulutuksen tarpeet. Samoihin aikoihin, 1941–1942 hän toimi Länsi-Pohjan lääkintäjaoston päällikkönä. Tässä tehtävässä hän toimitti työvoimaa sotasairaaloihin. Tehtävä oli vaikea ja Herajärvi pyysi tuskastuneena eroa, jotta hänen tilalleen voitaisiin valita joku ammattilainen. Kun sellaista ei löytynyt lotta Herajärven oli jatkettava. Vuonna 1942 Hilma Herajärvi oli perustamassa Alatornion aseveljet ry:n naisosastoa ja sai hoidettavakseen myös sen puheenjohtajuuden. Yhdistyksen tärkein työ oli aineellinen ja henkinen huoltotyö.

Adoptioäitini

Koin, että tätini eli voimakkaasti isänmaamme kohtaloita, oli sydänjuuriaan myöten isänmaan, uskonnon ja kodin puolustaja. Uskon, että hänen merkittävä elämäntyönsä ajoittui sotaan ja sodanaikaiseen toimintaan. Tämä tulee myös esille hänen pitämistään puheista, joita löytänyt hänen henkilökohtaisesta arkistostaan. Hilma Herajärveä käytettiin useissa tilaisuuksissa juhlapuhujana. Puheissaan hän myötäeli sotaleskien ja -orpojen kärsimystä, loi uutta toivoa sekä kannusti ja rohkaisi kotirintamalla olevia naisia ponnistelemaan kodin ja rakkaan isänmaan uudelleen rakentamiseksi. Puhuessaan sota-aikana kotirintamanaisille hän sanoi: ”Meidän on aika alkaa sisäisessä rakennustyössämme yhä enemmän luottamaan sisäisiin ja niihin korkeimpiin voimiin, joista meidän kansojen kohtalo on loppujen lopuksi riippuvainen.” Lottatytöille suunnatut sanat olivat: ”Teillä on tulevaisuus edessänne. Te olette tämän kansan kalleinta omaisuutta, elämän ja tulevaisuuden säilyttäjiä. Katsokaa rohkeasti eteenne kaikesta siitä onnettomuudesta huolimatta, mitä sota tuo tullessaan, taistelkaa, rukoilkaa ja tehkää työtä todella arvokkaiden tarkoitusperien hyväksi, niin tämä sota-aika on muuttuva siunaukseksi teidän elämällenne.”

Rintamamiehille ja kaatuneiden sankareiden omaisille hän muistutti: ”Tärkeää on se mitä aineelliseen elämään kuuluu, mutta vielä tärkeämpää ja niitten yläpuolella ovat sellaiset henkiset elämänmahdit kuin kotien ja kansojen tulevaisuus, vapaus, oikeus ja uskonto. Elämää ei viime kädessä sittenkään hallitse aine vaan henkiset aatteet ja sisäiset voimat.” Muistokirjoituksessa opettaja Hilma Herajärveä luonnehdittiin sydämelliseksi, avuliaaksi ja toimeliaaksi ihmiseksi. Läheltä seuranneena hänen työtään näin, että tätini oli kokosydämisesti isänmaan asialla antaen aikansa ja henkiset voimavaransa yhteisten asioiden hoitamiseen. Tätini oli kuolemaansa asti virkeä sekä yhteiskunnallisesti aktiivinen ja aikaansa seuraava. Syöpäsairaus oli kuitenkin voimakkaampi hänen elämänhaluansa ja hän kuoli 78-vuotiaana. Tätiäni saan kiittää hänen rakkaudestaan, huolenpidostaan ja kannustuksestaan elämässäni.




Fanni Teirikko johtamassa Oulun lottien varusjaostoa

Pahnanpohjimmaisen esipuhe

Näin jo tukevasti ikääntyneenä, 84-vuotiaana, osaan arvostaa sitä työtä ja niitä elämänarvoja, jotka olivat elämän kulmakiviä edellisillä sukupolvillamme. Äitini, Fanni Teirikko oli kympin tyttö. Äiti oli syntyjään Halonen ja naimisiin mentyään Tjäder. Teirikko hänestä tuli, kun nimi suomennettiin 1935. Fannin kaltaiset tytöt turvasivat maamme hyvinvoinnin sotien aikana. Sodista selvittiin. Sankareita olivat miesten lisäksi naiset. – Erityisesti kunnioitan hänen lisäkseen karjalaisäitejä, jotka monta kertaa joutuivat jättämään kaiken ja lähtemään lapsineen ja vanhuksineen täysin tuntemattomiin olosuhteisiin. He selviytyivät! Mikä on meidän velkamme menneille sukupolville – kertominen jälkeläisillemme, kiinnostuksen herättäminen omia juuria kohtaan. Meidän tulee tuoda omillemme esille parhaita asioita arvomaailmasta, joka pelasti Suomen.

Fannin nuoruutta

Fanni Teirikko ei kunnostautunut tieteen eikä taiteen saralla, ei myöskään rahan haalimisessa, mutta hänen ja hänen tuhansien ja tuhansien kanssasisariensa elämän arjen sankaruus on kulttuuriperintömme. Fanni syntyi heinäpääläiseen merimiesperheeseen 1891. Hänen äitinsä oli Sofia Elisabet eli Liisu Vähäsaari ja isänsä merimies Pekka Halonen Kellosta. Isä, Halopekka, oli pitkiä aikoja maailman merillä – jopa 7–8 vuotta yhä kyytiä. Kun Pekka pitkän matkan jälkeen palasi kotiin, hän kysäisi vaimoltaan, oliko tämä ottanut pikkupiian. –”Se on sun oma tyttö.” Tyttö oli Maikki, ja hänestä, Maria Seppäsestä tuli sittemmin arvostettu vaatealan kauppias Oulussa.

Fannilla oli kolme veljeä. Merimies Jussi hukkui New Yorkissa. Iikka sai käydä lukiotakin, mutta isä-Pekka patisti hänet töihin. Fannin rakkain veli Leruli eli Lassi oli laulaja. Fanni leikki Pikku-Iikan männikössä ja luisteli veljen tekemillä luistimilla Hollihaan rantamilla. Hän oli tyttöaikoinaan aktiivinen harrastaja. Hän voimisteli aloittelevan Naisvoimistelu- ja raittiusseura Pohjanleimun riveissä ja osallistui Tampereen isoihin voimistelujuhliin joukkueensa kanssa. Fanni oli myös Oulun ensimmäisiä naispikajuoksijoita ja telinevoimistelijoita. Hänen geenejänsä saanen kiittää oman elämäntyöni perustasta. Fanni oli töissä sisarensa, Maikki Seppäsen, vaatekaupassa, joka parhaimmillaan työllisti toistakymmentä naista. Maikki oli aloittanut liiketoimensa esiliinakaupalla myyden niitä ovelta ovelle.

Avioon

Sitten tuli elämään Tjäderin Antti, joka Pohjanleimussa lauloi kvartetissa muun muassa Aapo Similän ja Valjus-Sampan kanssa. Avioliitto solmittiin äidin ollessa 18-vuotias. Fannin oli pakko jättää harrastukset, kun lapsia syntyi tiuhaan tahtiin, kaikkiaan kymmenen. Minä olen pahnan pohjimmainen. Onnettomuus kohtasi perhettä, kun suuri tulipalo 1915 tuhosi kokonaisen korttelin keskellä Oulua. 97-vuotias Sirkka-siskoni muistaa tuon kauhun yön vieläkin. Palon jälkeen kohdetta, nykyistä Mannerheiminpuistoa, nimitettiinkin pitkään palotontiksi.

Sodasta sotaan

Syttyi maailmansota ja sisällissota. Valkoisten ampuessa kadun yli punaisia, meidän lensi Asemakadun kotimme kamarin seinään luoti, aivan Liisu-mummun pään viereen. Isä-Antti oli tuolloin valkoisten riveissä sotimassa. 1920-luvulla Fanni ja Antti Tjäderin perhe muutti Hietasaareen, mikä oli ankea asia siskoille ja veljelle. Olivathan vanhemmat sisarukseni tottuneet lyhyeen koulumatkaan ja kaupunkilaiselämän helppouteen.

Minä ja Pirkko synnyimme hietasaarelaisiksi ja tunnollisesti kitkimme kaiket kesät kukoistavaa ja Fannin rakastamaa puutarhaa. Hänen, kaupunkilaistytön, oli Hietasaaressa opittava jopa lehmänhoito. Meitä nirppanokkatyttöjä ei paljon navettaan komennettu. Saimme keskittyä koulunkäyntiin. Vanhempani panostivat kaikkensa lasten koulunkäynnin turvaamiseen. Vaikka kahdeksasta lapsesta seitsemän oli tyttöjä, oli päivänselvää, että jokaiselle meille kuului ammatti. Jokaisen lapsen kouluttaminen niin pitkälle kuin päätä riitti oli Antti-isällemme kunnia-asia. Niinpä Fanni-äidin arvokkain ja kallein koru oli kahdeksan ylioppilaslyyran neula, jota hän käytti elämänsä loppuun saakka. Se oli koru, joka pääsi muun muassa Fannin 90-vuotishaastattelun otsikoksi sanomalehti Kalevassa: ”Kahdeksan lyyraa neulassa”. Isäni, joka oli karski rakennusmestari, oli ensimmäinen feministi elämäni koulussa. Fannista voi oululaisittain sanoa, että hän oli varsinainen ”hommantoosa”. Ilman mukavuuksiakin hän ehti tehdä rakastamiaan käsitöitä. Hän ommella hurautti kevätjuhliin meille aina uudet ”tutkintoläningit”.

Olimme nätisti puettuja. Talvisota muutti meidän kaikkien elämän. Fanni Teirikko oli 1930-luvulla koulutettu varuslotaksi, ja hän sai vastattavakseen Oulun osaston varusjaoston johtamisen. Työmäärä oli sodan aikana huikea. Hietasaaren lottatöihin kuului jatkosodan aikana kotimme pihalle määrätty säähavaintoasema, jonka havainnointiin 17-vuotias lukiolainen, Pirkko-siskoni määrättiin ja koulutettiin. Säähavaintoasemalle määrätty toinenkin koulutettu vieraslotta asui myös meillä vuokralaisena vinttikamarissa. Kaikki siskoni olivat lottia ja minäkin jatkosodassa pikkulotta. Sain aika vastuullisia tehtäviä sotasairaaloihin ja kanttiiniin. Varusvaraston työtuvalla menikin sitten kaikki muu aika.

Fanni-mummo

Lapsenlapset, joita kertyi 26, olivat Fannin tärkein elämän sisältö. Mummi soitti jokaiselle rippiäis- ja lakkiaisaamuna ja lauloi onnitteluksi ”Kiitos Sulle Jumalani” tai jonkun muun lempivirsistään. Mummi muisti kaikki syntymäpäivät ja joulupaketeissa tuli mummin hienoja käsitöitä jo aikuisillekin lapsenlapsille. Mistä Fanni ammensi kaiken energiansa? Hänhän koki paljon murheita elämänsä aikana. Pahimpia olivat kahden oman pikkupojan kuolema ja lapsenlapsi-Helin hukkuminen Mustaansalmeen.

Fanni oli optimistinen, elämäniloinen ja ennen kaikkea toimeen tarttuva. Terve itseluottamus ja salaviisas huumori antoivat voimaa niin, että hän uskalsi ottaa hoidettavakseen vaativiakin tehtäviä. Hän puhui silloista Oulun murretta värikkäin ja hauskoin ranskalais- ja ruotsalaisperäisin murresanoin. Fannin sanastoa olivat ”resuvaari” (reservoir eli vesisäiliö), ”kompiaiset”, ” kompineesi”, (kombinäs eli alushame), bon bons, (karamellit), tapuuri ja porstua ynnä muut. Airi-laivasta tai onnikasta saattoi joskus ”hilijastua”. Hän suhtautui asioihin huumorilla vanhuudessakin Mäntykodissa. Laulu Oulun Laulussa jatkui pitkälle vanhuuteen, ja lähetysompeluseuroissa valmistui lukematon määrä myyjäiskäsitöitä. Kaikille kahdeksalla jälkeläishuushollille hän virkkasi kaksoissängynpeitteet.

Fanni Teirikko kertoi 22.12.1942 varusjaoston kurssilla Karkussa oleville lotille Oulun varusjaoston lottien talvi- ja jatkosodan vaiheista Oulun lotta-ompelimo toimitti kaikki ajallaan 

Talvisodan aikana en ollut alusta asti lottain ompelimossa, enkä siis tiedä aivan ensivaiheita. Sain komennuksen lotta-ompelimoon 19. päivänä lokakuuta 1939. Siitä se siis alkoi. Osuusliike Arina oli järjestänyt meille huoneet. Siellä oli ns. perhepuoli ja sotilaitten puoli. Perhepuolella oli kolme lottaa aivan vakituisesti ja heille apulaiseksi komennettuna aina joku nuori lotta. Perhepuoli käsitteli reserviläisten perheitten huoltoa, mihin Oulun paikallisosasto myönsi varoja huomattavia summia. Sotilaitten puolella oli sotilaitten varusteiden valmistaminen ja huolto. Olimme hankkineet ompelukoneita lainaksi kaupunkilaisilta ja saimme paikallisosaston myöntämillä varoilla ostettua kankaita ja villalankoja. Kaupunkilaisetkin tukivat toimintaamme aivan merkittävillä summia.

Lankatilaus oli viisi kiloa aamulla ja viisi kiloa illalla

Sanomalehtiin panemissamme ilmoituksissa kehotimme kaupunkilaisia hakemaan lotta-ompelimosta sukan ja lapasen neulomista ja alusvaatteiden ompelua. Työnhakijoita oli ennenkuulumattoman paljon, ja innostus oli suuri. Kyllä siinä joutuivat koville ne kymmenen lottaa, jotka aamuvarhaisesta iltamyöhään leikkasivat alusvaatteita halukkaille työntekijöille. Villalankaa haettiin päivittäin tehtäväksi niin paljon, että Oulun Villatehtaalla oli seisova tilaus: viisi kiloa aamulla ja viisi kiloa illalla kuukauden ajan. Lanka tahtoi loppua aina kesken. Pian alkoikin tulla valmista: lapasia, sukkia, alushousuja, paitoja ja polvenlämmittäjiä.

5000 lumipuvun tilaus rintamalta

Joulun tienoilla saimme 5000 lumipuvun tilauksen rintamalta. Silloin meidän täytyi lyödä viisaat päät yhteen ja tuumata, miten tästä selviydytään, kun näillä puvuilla on vielä kova kiire. Saimme haltuumme erään pankinjohtajan huoneiston, sillä hänen perheensä oli sotaa paossa. Tuohon tilaan hommasimme uusia ompelukoneita ja toimme sinne nekin koneet, jotka olivat pääpaikassamme. Uudenvuodenpäivänä aloitimme sitten tuon suurteon. Kyllä se kuitenkin siltä päivältä keskeytyi vakavasti, kun ryssä pudotti pomminsa vastapäiseen taloon. Yksi meidän leikkaaja-lotistamme, joka oli edellisenä päivänä töissä, menetti henkensä sortuessaan usean kerroksen mukana alakertaan, mistä hänet sitten löydettiin. Meillä meni myös kaikki ikkunat siitä huoneesta, jossa leikkaajat olivat.

Seuraavana aamuna kuitenkin työt aloitettiin. Ikkunoihin oli yön aikana laitettu pahvit. Viipurista evakuoitu armeijan korjaamo lupautui leikkaamaan sähkökoneilla ja leikkasikin 2000 kappaletta, mikä meille oli helpotus. Tämä korjaamo oli Limingassa. Sielläkin tuli sitten niin kiire, etteivät he joutaneet enempiä leikkaamaan. Näin se taas jäi meidän kymmenen lotan huoleksi. Hyvinhän se sekin lopulta rupesi luistamaan, kun tehtiin työjako. Yksi leikkasi takkeja, toinen housuja, kolmas repunpeitteitä ja päähineitä sekä pikkulotat nauhoja. Valmistamisessa huomattiin myös sarjatyö paljon nopeammaksi kuin yksittäin valmistaminen. Joka tapauksessa huolehdimme siitä, että kaikki oppivat tekemään koko puvun. Saimme avuksi nuoria koulutyttöjä ja pikkulottia. Nämä nuoret tekivät ensin vaatimattomampia töitä, mutta hehän oppivat nopeasti ja kilpailivat kohta oppineempien kanssa. Tämän huomasi erä tyttölyseon abiturienttikin, kun kehui olevansa valmis miehelään, sillä hänet on opetettu tekemään kaikki vauvan vaatteista miehen paitaan, housuun ja lumipukuun asti. Niin kuin sanottu, kaikki tehtiin siis sarjatyönä. Yksi ompeli housut, toinen päähineet, kolmas takin miehustat, neljäs hihat, viides repunpeitteet.

Sanomalehdessä ilmoittivat kaikki Oulun naisjärjestöt haluavansa ottaa meidän leikkaamiamme töitä tehtäväkseen. Napinlävet tehtiin kuitenkin siellä meidän verstaalla. Olimme nimittäin saaneet Singeriltä lainaksi napinläpikoneen. Muuten tulkoon myös mainituksi, että Singerin mekaanikko piti koko sota-ajan meidän koneemme kunnossa ilmaiseksi. Lumipukuja alkoi valmistua tulisella kiireellä. Siinäpä pian huomattiin, että täytyi pitää tarkkaa kirjanpitoa kaikista juoksevista asioista. Näitä hoiti paikallisosaston varusjaoston päällikkö apunaan joku taitava lotta. Tarvittiin myös yksi lotta vakinaisesti töitä antamaan ja vastaanottamaan valmiita. Siihenkin saatiin tarmokas lehtori-lotta, joka osasi neuvoa neuvottavia ja laskea leikkiä sopivasti.

Niputtaminen oli myöskin suuri homma. Tähän työhön ryhtyi meidän herttainen maaherrattaremme. Hän hoitikin tätä työtä sodan loppuun saakka. Niinpä saimme rintamalle lähtemään autokuorman perään lastinaan lumipukuja, alusvaatteita, sukkia ja lapasia.

Hevosenloimia käytetyistä matoista

Tulipa sitten eräänä maanantaiaamuna toivomus, että lottien pitäisi saada kahden päivän aikana kokoon 500 hevosloimea. Mikäs tässä muu neuvoksi kuin keräys. Kansliaosaston päällikkö ja pari lottaa läksivät vesikelkat mukanaan kulkemaan talosta taloon kysellen vanhoja mattoja. Sitä mukaa, kun vesikelkat täyttyivät, ne tuotiin meille. Me teimme niistä hevosloimia ja saimme toimituksen valmiiksi kahdessa päivässä. Mattoja tuli niin paljon, että pystyimme jakamaan niitä siirtoväelle pitkin kevättä. Oli meillä hauskojakin hetkiä. Saattoipa joku liikkeen asiapoika tai -tyttö tulla mukanaan leivos- tai wienerleipälaatikko, kahvipaketti tai sokeria tuntemattoman lähettäjän lähettämänä ahkerille lotille. Silloinpa työ taas luisti, kun juotiin hyvät kahvit hyvän kahvileivän tai toisinaan aivan täytekakun kanssa. Sitten koitti se surullinen maaliskuun päivä. Mielet painuivat kovin mataliksi ja työinnostus sammui kokonaan muilta paitsi lotilta. Töitä rupesi tulemaan keskeneräisinä takaisin. Kenelläkään ei ollut enää aikaa tehdä meidän töitämme. Lotille kyllä riitti työtä koko kesäksi, vieläpä syksyksikin. Hoidimme rintamalta palaavien sotilaiden huollon sekä reserviläisten ja omien varusteiden huoltotehtävät.

Jatkosota

Uuden sodan syttyessä tuli eteemme kysymys, miten nyt voisimme parhaiten auttaa taistelevaa armeijaamme. Uusia kankaita ja lankoja ei saatu. Päätimme kääntyä paikallisen armeijan huollon puoleen. Sieltä saimmekin lupauksen, että meille järjestetään työhuone ja työtä. Niinpä meidät neljä varuspäällikköä kutsuttiin eräänä aamuna tutustumaan uuteen työhuoneistoomme. Se ei meitä miellyttänyt. Ensinnäkin sinne oli matkaa kaupungista yli neljä kilometriä ja toiseksi se oli niin huonossa kunnossa, ettemme voineet sitä hyväksyä. Sanoimme huoneita näyttävälle upseerille, että me ei voida tuoda lottia tällaiseen paikkaan.

Purettavassa talossa oli ilmaisia työtiloja

Siinä taas näimme, että oma apu paras apu. Palasimme kaupunkiin ja käännyimme erään suurliikkeen puoleen. Se oli aloittanut suuren tavaratalon rakentamisen, mutta sodan syttyessä keskeyttänyt sen. Purettavassa talossa oli entisiä liikehuoneita tyhjänä. Onnistuimme saamaan viisi huonetta käsittävän huoneiston ilman mitään vuokraa. Nyt, kun oli tiedossa huoneisto, piti saada tietää, kuinka paljon meidän oli mahdollista saada työvoimaa. Pikkulotat järjestettiin listain kanssa kiertämään jokaisen varuslotan luona. Listaan piti merkitä, voiko ja kuinka kauan ja minä päivänä käydä työssä korjaamolla. Työntekijöitä ilmoittautuikin runsaasti. Nyt meille ei toimitettu varsinaista konetyötä. Hankimme kuitenkin ja lainasimme muutamia ompelukoneita. Armeijan pesulasta alkoi virrata parsittavia sukkia autokuormittain. Pantiin taas ilmoitus lehteen sukanparsimisesta lottain korjaamolla. Työinnostus ei ollut enää niin suuri kuin talvisodan aikaan. Kyllä niitä siviili-ihmisetkin parsivat, mutta suurin työ jäi lotille. Työ tässä korjaamossamme oli järjestetty päivä- ja iltavuoroihin. Päivävuoroa jouduin hoitamaan johtajan ominaisuudessa. Iltavuoroa johti toinen varusjaostopäällikkö. Kun meille tuotiin töitä, ne ensin laskettiin ja sitten lajiteltiin. Paremmat pantiin omiin ryhmiin ja huonommat omiinsa. Poistettavat käytettiin paikkaukseen ja purettiin parsinlangoiksi. Kun työt saatiin valmiiksi, yksi lotta tarkasti ne. Niputtamaan tarvittiin myös lotta, ja niinpä taas maaherrattaremme astui tuttuun virkaansa.

Saimme myös lottapiiristä tehtäväksi alusvaatteita

Saimmepa myös tilauksen suuresta määrästä varusteita: 600 paitaa, 600 housua, 600 patjan päällistä, 1000 tyynypussia ja pyyheliinaa ym. sairaalavarusteita. Kaikki piti saada valmiiksi kahden viikon aikana. Tämä työ, kuten muutkin työmme, valmistui määräajassa. Joukossamme oli muutamia käsityönopettajia, jotka huolehtivat vaatteiden leikkaamisen. Sukkia oli parsittu syyskuuhun mennessä niin paljon, että puhdas säästö työpalkoissa oli 30.000 markkaa. Vielä mainittakoon, että kirjanpito oli järjestetty vaatimusten mukaisesti. Lotilla oli omat tuntikirjat ja siviileillä omat. Pikkulottia oli kymmenen lotan ryhmissä töissä joka viikko. Heidänkin apunsa oli suurimerkityksellistä. Siirtoväen huolto oli myöhemmin varuslottien huolena.  




Elli Tahkola – äiti, sankarittareni

Pulkkisen perheen neljäs lapsi

Oli maaliskuun kolmas päivä vuonna 1918. Aurinko killotti puhtaaseen hankeen. Lieveen tuvassa Määttälänvaaran huipulla oli kiireinen tunnelma. Perheen äidin, Hildan, synnyttämisen aika kuulosti olevan tuona päivänä. Äiti oli lämmittänyt liedellä kuumaa vettä, repinyt pestyjä vaateriekaleita pyyhkeiksi ja kapaloiksi sekä käskenyt Ainon, perheen esikoisen, hakea lapsenpäästäjä naapurista paikalle.

Antti-isä oli lähtenyt jo aamusta hevosella metsään puita hakemaan. Miesten oli tapana häipyä talosta synnyttämisen ajaksi tuohon maailman aikaan. Isommat sisarukset pälyilivät myös mieluummin ulkona kuin pirtissä. He eivät halunneet kuulla äitinsä valitusta ja kovaäänistä vauvan rääkäisyä.

Perheessä oli 13-vuotias Aino, Anna ja Uuno. Antti-isä kulki talvella savottahommissa ja oli usein kuukauden kerrallaan tienestissä poissa perheen luota. Hilda-äidin oli tultava toimeen kotona lasten avustamana. Kyllä lapset oppivatkin tarttumaan sekä keittiön että navettapuolen tehtäviin.

Aikanaan Elli pystyi käymään koulua Määttälänvaarassa, koska kylälle oli juuri perustettu kansakoulu. Isommat lapset kävivät aikuisina kirkolla kansanopiston. Hilda-äiti piti koulunkäyntiä tärkeänä.

Elli sai kiitettävän kansakoulun päästötodistuksen. Hän oli ahkeroinut läksyjen parissa, koska aikoi pyrkiä opettajaseminaariin ja valmistua kansakoulunopettajaksi. Elli oli liikunnallinen tyttö. Kesäisin hän kävi uimassa usein monta kertaa päivässä. Marjametsään ja suolle Elli halusi lähteä äidin mukana. Talvisin hiihtäminen oli koko perheen kulkutapa kirkolle ja kauppaan. Aino-sisko haki hiihtäen kylän postin kirkolta parinkymmenen kilometrin päästä ja jakoi taloihin.

Tienestiin savottakämpälle, jossa rakkaus roihahtaa

Ensimmäisenä talvena kansakoulun jälkeen Hilda-äiti otti nuorimman tyttärensä savottakämpälle emännän apulaiseksi keittiöhommiin. Miehiä oli ehdottomasti kielletty seurustelemasta savottakeittiön väen kanssa. Tämä kirjoittamaton laki takasi naisväelle työrauhan ja karkotti kotona olevien puolisoiden turhat epäluulot.

Elli huomasi yht’äkkiä, että Arvi-niminen nuorimies katsoi häntä pitkään ja olisi halunnut keskustella. Tytön eleet paljastivat, että kiintymys oli molemminpuolista. Kun savotta loppui, myös keittiö suljettiin. Kirjeenvaihto Määttälänvaaran tytön ja Tahkolanvaaralta Rukajärven kylästä kotoisin olevan Arvin kanssa alkoi. Jouluna 1937 19-vuotias Elli vihittiin avioliittoon juuri kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneen Arvi Sihveri Tahkolan kanssa.

Ellistä tuli ison talon perheenjäsen. Häntä kyllä arvelutti asettua mökin tyttönä ison talon miniäksi. Rakkaus Arvia kohtaan karkotti kuitenkin vähitellen pelon. Työtä hän ei pelännyt, kunhan tulisi toimeen uusien sukulaisten kanssa. Arvin rinnalla oli turvallista elää.

Sodan varjot

Avioliiton onni joutui koetukselle, kun Arvin piti lähteä vuodeksi Viipuriin saakka sotaväkeen. Ensimmäinen lapsi syntyi vuoden kuluttua häistä. Sitten alkoi talvisota ja perään jatkosota. Arvin oli oltava puolustamassa rakasta isänmaata vihollisen hyökkäyksiltä.

Elli-äiti joutui Mari-miniän ja vanhusten kanssa lähtemään evakkoon. Talvisodan aikana he olivat Kiimingissä ja jatkosodan ajaksi heidän oli mentävä karjoineen Pyhäjoelle saakka. Kun sota loppui, palattiin Kuusamoon. Matkan varrella evakot näkivät palaneita kyliä. Kuusamon kirkonkin saksalaiset polttivat. Kirkonkellot oli jostain syystä haudattu maahan. Ne löytyivät saksalaisen turistin ilmoittamasta paikasta ja voitiin nostaa soimaan kellotapuliin. Rukajärven kylän talot seisoivat polttamattomina paikoillaan. Syttymätön sytytin oli isän kotipirtin pöydällä. Oliko saksalaisille tullut kiire?

Muutto Siikajoen varteen

Ellin ja Arvin perhe oli sodan loppuessa viisihenkinen. Arvin Veikko-veli kaatui jatkosodassa, joten isossa talossa oli enää kaksi poikaa talon pitoon ryhtymässä. Arvi myi osuutensa tilasta ja osti Ellin veljen kanssa yhteisen tilan Siikajokivarresta, Ruukin kylästä, Paavolan pitäjästä. Haapajärvelläkin oli tila, mutta siitä luovuttiin.

Sota loppui. Elli menetti pikkuveljensä, Villen, vihollisen vangiksi. Hilda-äidin sydän suri menettämäänsä poikaa. Häntä harmitti ajatus, että rakasta poikaa pidettäisiin nälässä ja simputettaisiin. Kun sodasta oli kulunut vuosia, sai Hilda-äidille kirjeen valtion virastosta. Paperissa todettiin lyhyesti, että Ville Pulkkinen oli kuollut vatsatautiin Neuvostoliitossa. Mummu tokaisi, että nälkään ne naapurissa olivat hänen poikansa tappaneet.

Elli ymmärsi Hilda-mummun ajatukset täysin. Kuusamossa sotavuosina eläneinä naiset tiesivät, miten naapurivaltion desantteja, metsissä kierteleviä vakoilijoita, kotirintamalla pelättiin. Elliä houkuteltiin kymmeniä vuosia myöhemmin Viipurissa käymään, hän ei halunnut Arvi isän ja minun mukaan itäiseen naapuriin. Oli kuulema tarpeeksi tutustunut sota- aikana neuvostoliittolaiseen elämänmenoon.

Rauha tuo toivoa paremmasta

Sodassa Suomi menetti kymmeniä tuhansia nuoria miehiä kalmistoihin. Vauvoja toivottiin syntyvän, jotta maa pääsisi jaloilleen. Ellin ja Arvin perheeseen saatiin kaksoset, tyttö ja poika. Äiti oli onnellinen, mutta usein hyvin väsynyt ennen kaikkea siksi, että poikavauva kuumeili ja valvotti öisin.

Kymmenen Ruukissa asutun vuoden jälkeen Arvi-isä sai aluevartijan paikan Oulu Oy:ltä. Perhe muutti Kempeleeseen, koska isolle lapsilaumalle tuli olla koulu- ja työpaikkoja. Ruukissa oli vain juuri aloittanut keskikoulu ja työpaikoistakin puute. Monen kylän asukkaat muuttivat Ruotsiin toiset Australiaan saakka. Jälleen isän ja äidin ajatukset olivat koko perheelle ja ennen kaikkia lapsille rohkeita ja onnea tuottavia.

Yhteiskunta oli lapsiystävällinen. Lapsilisiä maksettiin, verohelpotuksia saatiin lapsista, lapsivähennyksen nimisenä. Äidiksi tuleva sai äitiyspakkauksen, jos kävi neuvolassa kertomassa raskaudestaan. Vauvakuolleisuus väheni Suomessa koko ajan toimivan neuvolakäytänteen vuoksi.

Äiti ja isä kannustavat lapsia koulunkäyntiin

Vanhemmat halusivat lapsilleen seesteisen tulevaisuuden. Koulunkäyntiä arvostettiin, ja lapsia toimitettiin oppikouluun, vaikka toiselle paikkakunnalle. Keskusammattikouluja syntyi suuriin kaupunkeihin. Yksityisiäkin kouluja perustettiin.

Ellin ja Arvin perheessä yhdestätoista lapsesta vain esikoinen meni suoraan jatkokoulusta työelämään. Koska asuttiin Kempeleessä, kaupungin tuntumassa, lapset siirtyivät kansakoulusta Ouluun oppikouluun. Vain kuopus kävi keskikoulun kotikylällään. Ellin ja Arvin kodissa oli lopulta merkonomeja, ekonomi, terveyssisar, maistereita, kandidaatti, silmälääkäri, asentaja ja teknikko. Moni lapsista perusti oman yrityksen.

Vanhemmiltaan perimänsä pitkäjänteisen ja sisukkaan luonteen ja elämäntavan turvin ahkera työnteko tuottielannon perheelle. Koulunkäyntiin ja opiskeluun kannustaminen kuului Ellin kodin puheenaiheisiin. Lapset osallistuivat maatilan töihin kesätöiden lisäksi myös kouluaikana. Äidin kiinnostus sikojen porsittamiseen ja porsaiden kasvattamiseen toi lisätehtäviä ennen kaikkea pojille. Me kolme tyttöä kävimme vuorollamme iltalypsyllä. Pojat ajoivat traktorilla ruuantähteitä, laskeja, kaupungista sikojen ravinnoksi. Hiihtolomalla lanta ajetaan hyvien kelien aikaan pellolle. Kesällä koululaiset ja opiskelijat osallistuivat kesäduunin ohella heinän seivästykseen ja ajoon. Viljanleikkuu ja perunanosto tapahtuivat myös yhteisvoimin. Viidelle lehmälle olin oltava viisisataa seivästä heiniä talveksi. Muukin karja tarvitsi kuivaa heinää.

Arjen sankaritar

Äitini oli todellinen organisaattori. Samalla kellonlyömällä hän rupesi aamuisin keittämään ohrapuuroa kouluun ja yliopistoon sekä kauppaopistoon lähteville. Sitten äiti häipyi hiljaa aamulypsylle. Kun hän saapui pirttiin, hän kiersi herättämässä väen puurolle ja matkaan. Perjantaisin äiti leipoi pullaa ja leipää sekä kuusamolaista ohrarieskaa. Kuumaan uuniin hän nosti vielä lihaperunapadan kypsymään. Lauantai oli siivouspäivä. Kun koululaisilta loppui lauantaiopiskelu, olivat he tietysti siivouksessa kaverina.

Oppikoululaisilla oli kerran kuukaudessa maanantai vapaata. Silloin äiti ja isot tytöt menivät saunaan pyykille. Koko päivä siellä kului, ja hikisen työpäivän jälkeen pyykkärien oli mieluista nousta saunan lauteelle. Marjametsissä totuimme kulkemaan. Äiti suosi kotimaisia vitamiininlähteitä. Appelsiineihin ynnä muihin ulkomaisiin hedelmiin hän ei ollut elämässään tottunut.

Äiti itse oli oiva kasvimaan hoitaja ja toteutti seitsemänkymppiseksi saakka Määttälän maatalouskerhossa oppimiaan taitoja. Taas opimme häneltä organisoinnin tärkeyttä. Kasvimaa tuli kitkeä ja harventaa ennen kesä-heinäkuun vaihdetta. Silloin äiti ja isä, kuten me lapsetkin lähdimme suviseuroihin jonnekin päin Suomea.

Äiti ei turhia valittanut. Hän tyytyi vallitseviin olosuhteisiin. Hänen mielestään oli turhaa märehtiä asioita, joihin ihminen ei voinut vaikuttaa. On elettävä tätä päivää ja nautittava siitä.

Äiti piti uusien asioiden oppimista mahdollisena kaiken ikäisenä. Hyvä esimerkki tästä oli emakkojen hankkiminen sikalaan lähes kuudenkymmenen vuoden ikäisenä. Äiti meni ystävänsä yllyttämänä kurssille ja toteutti asian. Amerikassa käyminen oli sekä isän että äidin haave. Niinpä seitsenkymppisillä vanhempani voivat kertoa lännen kokemuksiaan.

Käsitöiden tekeminen; ompeleminen, kangaspuissa kutominen, sukkien neulominen ja verhojen virkkaus olivat äidille tärkeitä. Ahkeralla ihmisellä syntyi töitä, joista edelleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua äidin poismenosta voimme nauttia.

Elli-äiti muuttaa taivaan kotiin

Oli kirkas kevätpäivä. Pyörähdin töihin mennessä äidin ja isän juttusilla. Kävin naapurikunnasta vähintään kerran viikossa vanhempieni luona. Tuona keskiviikkopäivänä äiti istui tapansa mukaan keinutuolissa ja virkkasi verhoa. Kaikki oli talon asukkailla hyvin. Hyvästelin ja jatkoin matkaa työpaikalle, jossa oppituntien pitäminen alkoi tuona päivänä puolilta päivin. Kun olin kolmen oppitunnin jälkeen huoneessani, puhelin soi. Kotoa soitettiin, että äitini on halvaantunut ja viety sairaalaan. Ajoin tietysti sairaalan kautta kotiin. Äitini oli sanonut sanottavansa. Kättä voin puristaa potilaalta, vastauksia en kysymyksiini saanut.

Kymmenen päivän kuluttua rakas äitimme lähti juuri seitsemän vuosikymmentä täytettyään. Hautasimme hänet helatorstaina. Päivä oli juhlallisen lämmin. Aurinko paistoi. Koivuissa näkyi uuden elämän vihreitä alkuja. Sinne jätimme sankarittaren, sodan kauhut ja rauhan ajan toivot, kokeneen matkalaisen lepäämään. Kiitosjuhlaan oli totisesti meidän perheellä aihetta.




Vieno Kronqvist – Matriarkka, Markiisitar, Mamma

Isoäitini oli meille kaikille sukulaisille Mamma, muille Kronqvistin Mamma. Mammasta tuli mamma, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi: hän ei halunnut itseään kutsuttavan mummuksi, sillä hänen kuopuksensa Veli Allan oli syntynyt 1954, vuotta ennen ensimmäistä lastenlastaan.

Koulu on laiskojen laitos

Vieno Rantakrans kasvoi isänsä Iisakin (Isak Juhonpoika 26.11.1875–9.6.1943) kodissa Ylitornion Aittamaan kylässä. Äiti oli Maria Johanna, sukuaan Rovanperä (17.12.1875–30.3.1916) kuoli Vienon ollessa vasta yhdeksän vuotta vanha. Perheessä oli kuusi lasta: Hannes, Väinö, Helmi, Vieno, Veera ja Vilma. Väinö asui Aittamaanpäässä, Hanneksen tiedettiin menneen Venäjälle, Helmi ja Vilma asuivat ja kuolivat Ruotsissa, lähellä Suomen rajaa. Veera kuoli 12-vuotiaana.

Iisak Rantakrans avioitui uudelleen Sofia Johanna Kransin (1875-1957) kanssa. Vieno joutui jo 12-vuotiaana lähtemään vieraan palvelukseen ja vastaamaan yksin toimeentulostaan. Hän oli ainoa Iisakin lapsi, joka ei ole käynyt päivääkään koulua, ei edes kiertokoulua. Isä-Iisakki piti koulua laiskojen laitoksena. Iisakki oli sanonut, että Vieno oppii lukemaan ilman koulua ja niin oppi! Mamma opetteli lukemaan ja kirjoittamaan muun muassa tätiensä Amerikasta lähettämien kirjeiden kautta. Hän opetteli ompelutaidon, jonka avulla hän ratkaisevasti levensi perheensä leipää, mutta toi meille lastenlapsille myös paljon iloa ja kauneutta.

Tännekö minut toit?

Vieno tapasi Hjalmarin ensi kerran Tengeliössä Korven talossa vuonna 1929. Voi uskoa, että Haapajärveltä tullut kirvesmies ja kirkonrakentaja rakastui tummasilmäiseen pieneen 23-vuotiaaseen kaunottareen. Vieno avioitui Hjalmar Nikolai Kronqvistin kanssa vuonna 1930, ja heille syntyi 13 lasta, joista 11 saavutti aikuisiän. Avioliiton solmimisen jälkeen Kronqvistit muuttivat muutamaksi vuodeksi Muonioon. Hjalmar työskenteli kirvesmiehenä rakennuksilla ja oli rakentamassa muun muassa Pallas-hotellia. Mamma ompeli ja hoiti lapsia. Vanhin lapsi Veikko Antero syntyi 1930, äitini Aila Annikki 1932 ja Aarre Hjalmar 1934.

Vieno ja Hjalmar elivät vaatimattomasti ja säästäväisesti saaden rahaa myös säästöön. He huusivat syyskuussa 1933 Kuivakankaan kylän Aittamaanpään tilan pakkohuutokaupassa Suomen valtiolta 10 000 markalla. Tilaan kuului talo ja noin hehtaari maata. Aittamaahan he muuttivat syksyllä 1934. Mamma ei olisi halunnut palata Aittamaahan, siellä nimittäin asui hänen äitipuolensa Isä-Iisakin kanssa.

Tilukset laajenivat ostojen kautta myöhemmin niin, että peltoa oli noin seitsemän hehtaaria ja metsää muutama kymmen hehtaaria. Koska tila sijaitsi Aittamaan kylän päässä, sitä on aina kutsuttu Aittamaanpääksi. Tai oikeastaan Aittamanpääksi. Taisin olla jo aika iso tyttö, kun minulle selvisi, että kylän nimi on Aittamaa, eikä Aittamanpää. Ihmettelin ääneen, että Maan pää, miten hienoa.

Elantoa ruokkomiehistä

Vieno Kronqvistilla oli ”ruokkomiehiä” eli hän ruokki 5-10 kanavankaivajamiestä (miehiä, jotka olivat rakentamassa kanavaa voimalaitosta varten) sekä savottamiehiä päivittäin. Usko Nyström oli heistä ”kuuluisin”, asuihan hän Kronqvisteilla yläkerran kamarissa ns. Uskonkamarissa kahdeksan vuotta. Tätini Marjatta Kouri (s. Kronqvist) sanoi, että Usko oli niin viisas, että oli hullu. Usko oli laajasti sivistynyt kansanmies, joka luki paljon. Hän kirjoitti kaikki Kronqvistin lasten esitelmät, olipa kyse sitten Aleksis Kivestä tai kirkkohistoriasta.

Vieno Kronqvistin päiväohjelma on voinut olla seuraavan lainen:

-Savottaporukan/kanavankaivajien aamuateria, 5-10 miestä

– navetan aamutoimet (viisi lehmää ja paljon nuorta karjaa)

-lasten aamuruokailu sekä kouluun lähettäminen

– talon siivoukset ja järjestelyt

-päiväruuan tekeminen kotona oleville

-leipominen

-iltaruokailu sekä omalle perheelle että savottamiehille

– perheen iltatoimet

– ompelu, vaatteiden parsiminen ja paikkaus.

Sota, josta ei puhuttu

Hjalmar Kronqvist haavoittui sodassa kaksi kertaa. Kuula lävisti hänen nenänsä. Siitä ei jäänyt näkyviä vammoja. Pahempi loukkaantuminen oli, kun räjähtävä luoti osui hänen vasempaan ranteeseensa. Jatkosotaan hänen ei enää tarvinnut osallistua. Lapsiakin oli jo kuusi. Hjalmar siirtyi Tullihallituksen palvelukseen.

Muistan, että lapsena tuijotin ihmetellen papan vasenta jäykkää rannetta, kun hän soitti pianoa ja veisasi virsiä koraalikirjasta. Tiesin, että käsi liittyi hirveällä tavalla sotaan, josta ei puhuttu.

Puoliso oli jo kirvesmieskautenaan ollut töidensä takia usein viikkokausiakin pois kotoaan, jolloin perhe ja talous oli täysin Mamman harteilla. Viimeistään sodan aikana Mammasta alkoi vähitellen tulla matriarkka, perheen pää ja johtaja. Sen aseman hän säilytti suvussa kuolemaansa asti.

Uskonkamarista uskon kammareihin ja seurapenkkiin

Mamma oli säännöllisesti Rauhan Sanan juhannusviikon suurseurojen pääemäntä Ylitornion kirkonmäellä. Muistan itsekin istuneeni seurapenkissä pikkutyttönä Ylitornion kirkon pihamaalla. En muista saarnoja enkä mitään ahdistavaa, jota koin esimerkiksi vierailtuani Suviseuroilla. Ehkä me lapset juoksentelimme kirkonmäellä ja välillä levähdimme seurapenkeillä. Ehkä siellä oli sama tunnelma, kuin Mamman oma uskokin oli: valoisaa kristillisyyttä.

Mamma kuului Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston naisjaostoon, toimien pitkään sen puheenjohtajana ja aktiivisena jäsenenä. Hjalmar toimi vuosikaudet Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston puheenjohtajana ja Mamma huolehti pääasiallisesti osaston kokoukset, myyjäiset ja juhlien järjestämisen.

Vieno Kronqvist palkittiin toukokuussa 1970 Presidentin linnassa Äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitalilla kultaristein.

Muistelen Mammaa

Kun nyt itsekin aikuisena naisena mietin Mammaa, suljen hetkeksi silmäni ja näen edessäni hänen kauniit kätensä. Loppuelämänsä aikana niissä oli paljon komeita sormuksia, kynnet olivat kauniin ovaalin muotoiset. Mutta ennen kaikkea niillä oltiin tehty paljon. Aika muutti käsien ihon hienoksi laskeutuvaksi silkiksi, mutta kova työ ei ollut tuonut niihin kyhmyjä ja naarmuja, vaikka pyykkiä oli jäisissä vesissä huuhdeltu, taikinat alustettu käsin ja karja ruokittu.

Kun pidän edelleen silmiäni kiinni, muistan vikkelät sormet, joilla hän pyöräytti joka päiväisen nutturansa. Ensin pitkä letti ja siitä suitsait nuttura, joka sidottiin vahvoilla soljilla. Sellaisia en ole nähnyt koskaan kenenkään muun käyttävän. Yöksi nuo pikimustat hiukset letitettiin. Hiusten laitto oli aamuun ja iltaan liittyvä rituaali. Muistelen, että Mamma haaveili joskus lyhkäisistä hiuksista, permanentista, ”kestoista” kuten hän sanoi.

Noilla käsillään Mamma leipoi paljon. Oli anismunkit, joita ei kieritetty sokerissa, leetaa, pitkoja siis, jotka paistettiin aika kuumassa leivinuunissa, ne olivat päältä tummia ja sisältä vähän raakoja. Se oli ehdoton ominaisuus, joka liittyi vain mamman pullaan.

Rieskat, tietenkin rieskat! Niitä paistettiin Aittamaanpään leivinuunissa, samoin kuin puolipaksua, fenkolilla maustettua leipää. Ja uunituoretta leipää sai syödä niin paljon kuin jaksoi, voi suli leivän päälle ja valui suupielistä vaatteille. Kun Maija-Liisa, Mamman tytär, tiedusteli Mamman ollessa jo ehtoopuolella rieskareseptiä, se oli yksinkertainen ja helppo: teelusikka suolaa leipää kohti. Ohrajauhot ja vesihän olivat itsestään selviä, samoin niiden suhteet.

Pistelevätkö nuppineulat?

Tärkein Mamman käsillä tekemä asia oli kuitenkin ompelu. Meidän perheen tytöille, siis Ailan lapsille, hän ompeli kaikki juhlaleningit, takkeja ja muuta. Tweedhaalarin muistan erityisen hyvin 1970-luvun alkupuolelta. Tunsin olevani huippumuodikas niissä.

Vaatteiden sovitukseen liittyi aina tärkeä kysymys: pistelevätkö nuppineulat? Mamma ei näet koskaan harsinut mitään. Hän piirsi itse kaavat, voipaperiin tai joskus sanomalehteen, sitten kangas leikattiin ja nuppineuloilla alustavasti kasaan ja Husqvarna hurisemaan. Muistan ihanat tummansiniset ja turkoosit samettikankaat. Anteron tytöillä taisivat olla punaisesta sametista ommellut juhlaleningit. Ja kaikilla valkoiset pitsikaulukset.

Ajatella, että te saatte itse päättää

Mamma synnytti 13 lasta sekä koki useita keskenmenoja. Muistan kun Mamma tiedusteli minulta, aionko tehdä enemmän lapsia, kuin nämä kaksi säyseää tytärtä. Sanoin että en. Hän sanoi, että on hienoa, kun voi itse päättää lapsiluvun. Tuskinpa hyvän Jumalan tahto on se, että nainen uupuu lapsivuoteelle. Kyllä se on ihmisen sanomaa. Kotiliedessä (25.9.1970) hän toteaa: ”Kyllä minun täytyy sanoa, että jos vaimon osaksi tulee vain raskaudesta toiseen laahautuminen, puulta maistuu sellainen elämä. Näissä asioissa tarvitaan valistusta.”

Sitten hänestä tuli markiisitar

Kun elämään on liittynyt ankara lapsuus, köyhyys, työtä, työtä ja työtä, sotia, suuri perhe, huolta ja murhetta mm. kohtusyöpä, voisi ajatella, että ihminen katkeroituu. Mutta ei Mamma. Hän muutti perheineen Ylitornion kirkonkylään, myöhemmin miehensä kanssa Tornioon. Aittamaanpää on säilynyt suvun kesäpaikkana.

Nyt oli aikaa ja rahaa. Hän nautti kauniista vaatteista, koruista, naistenlehdistä, sanomalehdistä erityisesti. Hän osasi sitaista silkkihuivit tyylikkäästi, kiinnitti rintakorunsa leninkeihin, rakasti sormuksia. Leskeksi jäätyään ja asuttuaan jo vanhainkodissa hän valitsi illalla valmiiksi korut, jotka hän laittoi aamiaiselle. Voin uskoa, että leskipapat vanhainkodissa katsoivat ja ihmettelivät: kuka tuo markiisitar on?

Vieno ja Hjalmarin lapsia on elossa 10, lastenlapsia, meitä serkuksia on 33, lastenlastenlapsia 54 ja lastenlastenlastenlapsia on 10.




Maria Magdaleena Niskasaari – Aaponmaija

Aaponmaija – nimi on enne meille, jotka tunsimme Maria Matleenan. Kuullessamme nimen Aaponmaija sydämen tienoilla viivähtää ilo siitä, että saimme tuntea hänet. Minulle hän oli vanhaäiti, isäni äiti. Hänet tunnettiin hyvin kotikylällään ja laajemmaltikin. Aappola, jossa hän asui puolet elämästään, 44 vuotta, oli ja on edelleen Ervasti – Kurki – tien reunassa. ”Aura”, joka Aappolaan liittyy, henkilöityy pääasiassa Maria Matleenaan. Hän oli suuren suvun kantaäiti.

Maria Matleena syntyi vuonna 1871 Amanda ja Aatami Pelttarin (myöhemmin Haukijärvi) perheeseen toisena lapsena. Koettelemukset kokivat nuorta perhettä runsain mitoin. Marian isä kuoli 44 vuotiaana. Amanda-äidin isä, Matti sokeutui. Mariaa vanhempi velimies menehtyi kahdeksanvuotiaana tulirokkoon ja seuraava poika kuoli kuusivuotiaana heikkouteen.

Amanda-äiti jäi kolmen tytön ja pienen pojan kanssa huolehtimaan talosta ja sen toiminnoista. Tervanpoltosta saatavat tulot olivat näihin aikoihin tämänkin talon merkittävin tulonlähde samalla tavoin kuin muillekin pudasjärveläisille. Siihen liittyvät työt olivat miesten töitä. Kun miestyövoimaa ei talossa enää ollut raskaisiin töihin, leskiemäntä ei kyennyt hoitamaan Haukijärven tilaa. Se pakkohuutokaupattiin vuonna 1894 veroista ja muista veloista. Perhe sai asua talossa muutaman vuoden, kunnes Amanda avioitui uudelleen ja muutti miehensä ja pienimpien lastensa kanssa Jongulle.

Talontytöstä metsänvartijan mökkiin

Maria Matleena avioitui Vilho (Vilhelm) Niskasaaren kanssa vuonna 1893. He asuivat Marian kotona muutaman vuoden, kunnes muuttivat noin kolmen kilometrin päähän, Kötöjärven rannalla olevaan Kötölän taloon. Se oli metsänvartijan mökki, ja Vilho asetettiin alueen metsänvartijaksi.

Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista yksi kuoli 1 ½ vuoden ikäisenä. Marialle oli syntynyt 1891 yksi avioton lapsi. Vuodet Kötölässä olivat työntäyteisiä. Vilho kävi rakennustöissä, koska sai metsänvartijana palkakseen pääosin pelkän asunnon. Rakennustyöt loppuivat Kuren Kellolammin hirsirakennustyömaalla, kun hän putosi katolta hirsikasan päälle. Pahasti loukkaantuneena Vilho soudettiin veneellä Iijokea myöten sairaalaan Pudasjärvelle, jonne oli linnuntietä matkaa noin 40 km. Hän eli siellä seuraavaan päivään ja nukkui pois kesäkuussa vuonna 1909.

Maria Matleena jäi ison perheen huoltajaksi. Leipä oli tiukalla. Kun leipäjauhot loppuivat, oli hätäavuksi kylille järjestetty joku talo, josta jaettiin apua tarvitseville niin sanottuja kunnan jauhoja. Maria oli käynyt kerrankin hiihtäen kunnanjauhoja hakemassa Kuresta, mutta hänelle ei ollut annettu niitä. Kötölä oli silloin tiettömien teiden takan, vain kärrypolut kesäisin olivat näkyvissä. Talvisin oli lähdettävä kylille suksilla. Lähimmät, useamman talon asumukset olivat kolmen kilometrin päässä Haukijärvellä, kahdeksan kilometrin päässä Kuressa ja yli kymmenen kilometrin päässä Puhoksella.

Kötölän metsänvartijan mökistä Kurkeen

Maria avioitui edesmenneen miehensä veljen, myöskin leskeksi jääneen Abrahamin (Aapon) kanssa vuonna 1914. Aluksi he asuivat Kötölässä, mutta muuttivat Kurkeen jo samana vuonna. Siellä Aappo uusrakensi heille Aappolan mökin. Tämä mökki on vieläkin pystyssä, tosin se on ollut pitkän aikaa asumattomana. Mökki on noin 5 x 5 m, ehkä vähän yli. Siinä on kaksi huonetta, tupakeittiö ja kamari. Marialle ja Aapolle syntyi 1914 poika, joka kaatui 27-vuotiaana viime sodassa vuonna 1941.

Aaponmaijan oli rauhan tyyssija

Tuulisten vuosien jälkeen Marian ja Aapon asuminen Aappolassa oli siunauksellista aikaa. Ensimmäisen avioliiton lapset löysivät piikojen ja renkien paikkoja kotikylältään. Eihän leipä leveää ollut.

Vuolaana virtaava Iijoki oli kylän asukkaille pitkälti ruuan jatke. Kalaisasta joesta saatiin lohta, harreja ja vähempiarvoisia kaloja lähes ympäri vuoden ruokapöytiin. Taitava metsästäjä hankki ruuan jatkeeksi metsän riistaa. Mökeissä, kuten Aappola, oli usein muutama lehmä navetassa, jokunen villaa ja lihaa antava lammas, usein myös hevonen tallissa. Ne antoivat päivittäisen lisän ruokapöytään. Metsä- ja uittotöillä, silloin kun niitä oli, saatiin myös tarverahaa. Kuusi lapsista löysi elämänkumppanin lähiseudulta. Lapsia heille syntyi puoliväliin 40 ja laskelmieni mukaan lähes 20 talossa on Aaponmaijan sukujuuria asunut.

Monitaitoinen ”Kätilö”, lapsenpäästäjä

Monista raskaista päivistä varmaan yksi pahin oli Maria Matleenan ensimmäisen, aviottoman lapsen syntymä. Perimätiedon mukaan lapsi syntyi elokuun lopulla Kötölän pihapiirissä olevassa ladossa. Synnyttäjän hyvin tuntien arvelen hänen varmaan tunteneen lapsesta suurta iloa ja turvaakin elämäänsä. Myöhemmin hän oli kylämme yksi lapsenpäästäjistä. Meidän perheemme kaikki kolme lasta saivat syntyä kotonaan vanhaäidin, isoäitimme taitaviin käsiin.

”Herra suokoon vieraita ja vieraanvaraa”

Aappola oli tien varrella sijaitsevana ohikulkijoitten ”käymäpaikka”, kun mentiin ”maalikyliin”, kouluun tai osuuskauppaan. Aappola on useimpia, joen varteen sijoitettuja taloja korkeammalla, ja jokivarsi taloineen näkyi hyvin sinne.

Mökkiin pistäytyi vieraita, lapsia, lapsenlapsia, vävyjä ja miniöitä, ja Aaponmaijan kahvipannu laitettiin hellalle porisemaan. Monet useimmiten mökissä pistäytyvät vieraat olivat hänen omaa sukuaan, mutta kaikille muillekin taloon poikkeaville vieraille tarjottiin kahvia, ja ”kaakaata”, pannupullaa, jos sitä sattui olemaan. Aaponmaijan motto oli ”Herra suokoon vieraita ja vieraanvaraa”.

Myös postinkantajaa sai aina kahvit mökillä käydessään. Aappola oli yksi postinjättöpaikoista. Lehdet luettiin tarkkaan, sillä molemmat vanhemmat olivat luku- ja kirjoitustaitoisia. Mitään kouluja eivät Maria tai Aappo olleet käyneet, jos nyt kiertokoulua muutamia viikkoja.

Kuren kylä kasvoi

Vehmaampi jokivarsi kaloineen, metsästys- ja uittomahdollisuuksineen, jokivarsipeltoineen on näytellyt merkittävää osaa Kuren kehityksessä. Työteliäät ihmiset olivat talojen ja mökkien työntarpeiden hyvää materiaalia.

Näin Aaponmaijankin sukua olevat naiset ja miehet olivat todella ahkeraa ja monitaitoista väkeä: suorastaan tunnustettuja ahkeruudestaan. Naiset osasivat kutomiset ja neulomiset puhumattakaan karjan hoidosta. Lapsia oli useissa perheissä runsaasti. Siihen aikaan naisten aika kului paljolti kodin, karjan ja lasten hoitamiseen. Monet miehet osasivat takoa pajassa terävät viikatteet. Osa osasi valmistaa muun muassa kenkiä, veneitä tai valjaita hevosille.

Kylällä oli ollut kauppoja jo pitemmän aikaa, aluksi jonkun isomman maalaistalon kamarissa tai omassa, vanhemmassa rakennuksessa. Varsinkin talvisin kierteli hevoskärryillä kauppamiehiä, usein niin sanottuja ”laukkuryssiä”. Heiltä emännät saivat ostaa neuloja, kankaita, taloustavaroita ja isännät miesten tarvikkeita.

Kuressa oli kylän kasvettua sota-ajan jälkeen 40–50 savua. Hirsinen koulurakennus saatiin valmiiksi vuonna 1946. Osuuskauppa rakensi oman kaupparakennuksen. Kylällä toimi saha, pajoja ja mm yhteispuimakoneita.

Vanhaäidin viimeiset vuodet

Aappolan asukkaina olivat 1937 kuolleen Aapon jälkeen vanhaäidin kolme nuorinta lasta ja Aapon poika. Sodan alla siellä asustivat myös pari miniää miehineen, kunnes toinen pojista sai oman talon valmiiksi. Viimeisenä syntyneen pojan, Pekan kaaduttua sodassa, hänen vaimonsa muutti kotiinsa Livon kylälle. Samaan aikaan Elina-tyttö lähti pois kodistaan, lotaksi.

Aaponmaija joutui vielä kerran ”mieron tielle”, kun saksalaiset sotilaat lähtivät kalustoineen kohti pohjoista. Aaponmaija pääsi syksyllä 1944 lähtemään poikansa perheen kanssa evakkoon Mäntsälään, missä meillä oli hyvä olla sen muutaman kuukauden ajan, kunnes saksalaiset poistuivat Pudasjärveltä.

Tämän jälkeen Aappolaa asuttivat Aaponmaija ja hänen toisen miehen nuorin poika Pikku-Kalle. Tätä hiljaiseloa jatkui aina 1950-luvun puoleen väliin. Aaponmaija oli saanut olla 85 vuotta melkoisen terveenä. Eräänä yönä hän kompastui sänkynsä vierellä olevaan, raudoitettuun niin sanottuun Amerikan arkkuun ja katkaisi kylkiluun. Muutaman viikon sairastettuaan hän ei enää jaksanut nousta ylös vuoteeltaan.

Isäni ja äitini päättivät ottaa Aaponmaijan, eli isäni äidin kotiimme hoidettavaksi. Hän oli vuodepotilaana kotonani siskoni ja äitini hoitaessa häntä vähän yli kaksi vuotta. Hän sai olla rakkaidensa luona viimeiset vuodet ja siitä hän oli hyvin kiitollinen. Valituksen sanaa emme kuulleet häneltä koskaan. ”Hummeeti” toimi lähes loppuun asti, kunnes hänen päivänsä olivat luetut. Aaponmaija kuoli joulun alla 1958. Hänen siunauksensa on kantanut meitä, hänen jälkeläisiään monien vaikeidenkin aikojen yli.

 




Toini Väänänen ja Irma Innanen – Jäämeren rannan lasten sotavankeus ja Petsamoon jäänyt nuoruus

Suomen toinen, menetetty käsivarsi tunnetaan Petsamona, mutta Petsamo on vasta sisämaata. Vielä sen takana jatkui Suomen alue Jäämeren rannikkona ja Kalastajasaarentona. Alueen suomalaiskylät jätettiin Neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen alle talvisodan käynnistyessä. Neljäsataa naista ja lasta joutui puna-armeijan sotavangiksi.

Mukana olivat myös Moilasen perheen tyttäret Toini ja hänen siskonsa Irma. Toini jäi kaipaamaan Kalastajasaarennon elämää ja kotiaan koko loppuelämäkseen. Toinin mieleisestä elämä Saarennolla ei ollut yhtä tasapaksua kuin etelässä, vaan paljon jännempää. Valtameren rannikon lapsi ei koskaan viihtynyt ilman merta ja hankki myöhemmin kotinsakin niin, että näkee meren jatkuvasti.

Tässä tekstissä sana ryssä toistuu haastattelujen kielessä ja aikansa tapana. Kirjoittajalla ei ole tarkoitus ikävästi ”ryssitellä”.

Petsamo oli Kalastajasaarennosta kaukana ja Lappi etelässä

Petsamo oli sisämaata, jonka ilmasto, luonto, ihmiset ja elinkeinot olivat hyvin erilaisia Jäämeren rannikkoon verrattuna. Samanlaisen suuren eron ovat nähneet monet Norjassa matkailleet sisämaan vuoriston ja rannikon valtameren välillä.

Kalastajasaarentolaiset ovat aina korostaneet ja pitäneet rannikon erilaisuutta arvossa. Miehet olivat kalastajia, ja tunsivat myrskyävän valtameren. Kalastajasaarentolaiset kokevat itsensä myös Petsamon kantaväestöksi, joilla oli alueella sukupolvien perinteet. Heitä nauratti ja harmitti myöhemmin eksoottisen petsamolaisuuden korostaminen niiden osalta, jotka ehtivät olla Petsamossa vain muutamia vuosia. Petsamon väkimäärä kasvoi kiivaasti ennen talvisotaa nikkelikaivosten, jäämerentien ja Liinahamarin sataman rakentamisen sekä matkailusuosion myötä.

Kalastajasaarento on tundraa eikä siellä kasva puita, joten ihmiset olivat tottuneet arktisiin olosuhteisiin, joita Golf-virta kuitenkin lämmittää vahvasti. Saarentolaisilla oli läheisemmät suhteet Norjan rannikkon kyliin Vuoreijaan ja Vesisaareen kuin kaukaiseen Suomen Petsamon Liinahamariin. Norjan ranta tuntui läheisemmältä kuin Suomen. Kauppaa käytiin Norjaan. Sinne myytiin kalat ja hankittiin syksyisin proviantti. Proviantti on norjaa ja tarkoittaa ruokavarastoa, jossa usein mukana myös työkaluja ja , kaikki mitä pihapiiri saattoi arktisen talven aikana tarvita eli jauhot, sokerit kahvit ja kaikki kuiva ruoka.

Jo ennen Suomen valtion tuloa Kalastajasaarennolla elettiin hyvää elämää. Saarennolla on ollut suomalaista asutusta pitkään. 1860-luvun nälkävuosina Pohjois-Suomesta lähdettiin Jäämeren viljan eli kalastuksen äärelle Turjaan, Norjan alueelle muuttaneita tuolloin ja jo aiemmin pidetään nyt kveeneinä, nykyään myös yhtenä Norjan vähemmistöryhmistä, ja esimerkiksi kveenikielen ylläpitoa tuetaan.

Valtioiden rajoilla ei pohjoisessa ollut nykyistä merkitystä. Suomalaisia asettui myös Kalastajasaarennolle, jota sanottiin Ryssän rannaksi, mutta myös vielä idemmäksi. Joukossa asui myös jonkin verran norjalaisia.

Kalastajasaarennolla puhuttiin suomea, venäjää, norjaa ja jonkin verran saamea. Useat saarentolaiset hallitsivat hyvin kaikki kielet, monikielisyys oli tapana. Kaikki vuonna 1905 tai aiemmin syntyneet suomalaiset joutuivat käymään venäläistämiskoulun. Myös Toinin äiti, Dagmar kävi venäläistämiskoulun Pummangin kylässä. Siellä ei saanut puhua sanaakaan suomea. Dagmarin äiti oli saamelaistaustastaan huolimatta norjankielinen, ja Dagmarin kotikieli oli norja. Suomea Dagmar puhui yhtä hyvin kuin suomalaiset.

Sukujuurissa pohjoisia alueita

Dagmarin sukujuurissa näkyy hyvin pohjoisuus. Hänen äitinsä Anni oli esimerkiksi Sodankylän saamelaisia ja sittemmin norjalaistunut – ja hienostunut. Hänelle oli tärkeää pitää hienoja huoneita ja hienostelevaa käytöstä.

Annia kutsuttiin myös ämmiksi. Hän asui Vaitolahden rajakylässä, jossa oli koulu. Toinin perhe asui Kervannon kylässä, noin viiden kilometrin päässä. Toisinaan myrskysäällä aikana oli pakko jäädä koulun jälkeen Ämmi-mummon luokse yöpymään. Näistä kyläilyistä Toini ei pitänyt. Ämmi nimittäin varjeli mustasukkaisesti Norjasta mukanaan tuomia hienouksia. Jos Toini yritti koskea esimerkiksi kahvikuppia, huomasi Ämmi aina ja oli heristämässä etusormea. Ämmillä tapasi vielä tehostaa kieltoaan vastenmielisesti kimeällä äänellä ”Pyp!” Mihinkään ei saanut koskea.

Ämmi saattoi hienostelullaan aiheuttaa oman kohtalonsa. Kun venäläiset valtasivat Kalastajasaarennon kylät Vaitolahden, Pummangin, Maattivuonon ja Kervannon, myös Ämmi jäi vangiksi. Venäläiset jäivät taloihin asumaan talojen naisväen ja lasten kanssa. Isännäthän olivat yleensä sodassa. Tuolloin Ämmi oli jo yli 70-vuotias ja hänellä oli sydäntauti, jota varten söi lääkkeitä.

Anni osasi venäjää ja jatkoi motkottamistaan hienoista kalusteistaan ja tavaroistaan myös venäläisille. Sanotaan, että hänen kuolemansa venäläisten asuessa hänen talossaan olisi johtunut vahingosta, että Anni olisi vahingossa ottanut liikaa sydänlääkkeitä ja kuollut. Vahvasti kuitenkin epäillään, että venäläiset kyllästyivät Annin loputtomaan motkotukseen ja pakottivat Ämmin ottamaan liikaa lääkkeitä. Näin Ämmi olisi murhattu sotavanki.

Toinin isä Hermanni oli Petsamo-yhtiön kaupan pitäjä Vaihtolahdessa. Hänen äitiään Reetta-Liisaa kutsuttiin Moilasen muoriksi. Muorilla oli omalaatuinen, mieleenpainuva luonne, josta kaikki pitivät. Vanhoilla päivillään muori asui poikansa Hermannin kotona. Muorin suku oli Koillismaalta lähtöisin, ja Muori puhui leveää Koillismaan murretta. Myös Irman ja Toinin kieli on aina ollut rikasta ja murteellista. ”Taas rontasi selän”, saattoi isä sanoa, Irma muistelee, että veli Viljo täräytti usein: ”Näin meillä – miten lie muualla”, kun joku myöhemmin etelässä ihmetteli Moilasten tekemisiä. Kalastajasaarennon murteessa kuului myös norjan vaikutus ja monet sanat olivat norjasta suomen äänteille käännettyjä sanoja, kuten kommuutti – kommode eli kaappi tai lipasto tai olla pinhuuksissa – pinhus eli olla piinatalossa, vaikeuksissa tai traani – tran eli kalaöljy.

Moilasen Muori seurasi tarkasti mitä maailmassa tapahtui ja luki lehdet tarkoin. Saarennolle tuli sanomalehtenä Pohjolan Sanomat. Kesällä se tuotiin Saarennolle saakka kaksi kertaa viikossa ja talvella kerran viikossa. Muori luki lehdet ääneen, että muutkin kuulivat. Muori pystyi ennustamaan jo ennalta, että sota tulisi ”Apessiiniasta”. Hän arveli tilanteen kehittyvän sodaksi seurattuaan Abessinian tilannetta ja tapahtumia. Kaukana Jäämeren rannalla eläneen Muorin viisaus osoittautui oikeaksi historia kuluessa, sillä Abessiniassa alkanut tapahtumasarja Kansainliiton murtumisesta voidaan nähdä osaksi toisen maailmansodan alkukehitystä.

Saarennon lapset olivat merenrannan lapsia

Tätini Toini syntyi vuonna 1926 Suomen Petsamon Kalastajasaarennon Pikku-Kervantoon, Moilasen perheeseen. Lapsuus oli luonnonläheinen. Kouluikäisenä ja allekin Toini poimi raakkuja. Nimeltään ne olivat muun muassa korpinkuppi, piikikäs ja pyöreä. Kierresimpukkaa kutsuttiin sonnin mullikaksi. Kun turistit tulivat laivalla Petsamosta, Kervannon lapset möivät simpukoita matkamuistoina. Lapset ompelivat simpukat kauniisti pahvisille alustoille ja kilpailivat siitä, kuka sai myytyä eniten. Myyntihinta oli muutaman markan.

Kerran Toini kulki Hietalan Sylvin kanssa Isotunturilla ja suomalaisia turisteja tuli vastaan. Turistit ryhtyivät kyselemään erilaisia yleistietoja lapsilta: ”Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?” Tyttöjä nauratti ja hämmästytti turistien hölmöt kysymykset. ”Aatami ja Eeva”, he vastasivat. ”Paljonko on kymmenen kertaa kymmenen?” Lopulta turistit sanoivat: ”Kumma että on noin eteviä lapsia täällä Lapissa. Tyttöjä huvitti, ja he opastivat tietämättömiä etelän turisteja: ”Ei nyt olla missään Lapissa, Lappi on siellä etelässä. Nyt ollaan Kalastajasaarennolla.” Tytöt eivät myöskään halunneet tulla leimatuiksi saamelaisiksi. Lappalaisuus oli tuohon aikaan jopa hävettävä asia, vaikka Petsamossa elettiinkin luontevasti monen kansallisuuden ja etnisen ryhmän kesken.

”Lapset keräsivät myös paljon lintujen munia. Kun niitä ei löytynyt, laitettiin kiviä vanttuuseen, että ihmiset olisivat luulleet munia kuitenkin löytyneen. Varsinkin kun mentiin naapuritalon, Kaikkosen ohi, piti kiviä olla vanttuissa”, Toini nauraa. Kerran Viktor, Toinin kaveri löysi Saarennon edustan pikkusaarilta toistatuhatta munaa. Munat säilöttiin laittamalla ne sellaisinaan, kuorineen päivineen suolaan.

Vuosina 1931 ja 1941 olivat sillivuodet, jolloin koko Petsamovuono täyttyi sillistä niin, että sitä piti lapiolla lapata rantavesistä veneisiin. Sillit ilmeisesti pakenivat petokaloja. Sillien vaelluksesta riitti rikkautta muillekin kuin Petsamolaisille ja kaikenlaista irtosakkia saapui seuduille sillistä ja silliväestä elämään.

Etelän sisämaassa Petsamon jokilaaksot ovat Golfvirran lämmittäminä yllättävän viljavia, kun taas rannikko kuuluu tundravyöhykkeeseen ja siellä kasvaa paljon turvetta, heinää ja hilloja, mutta ei esimerkiksi puita eikä juurikaan sääskiä. Monet pitivät lehmiä ja lampaita. Lämmitykseen käytettiin turvetta, ja lapsia tympäisi parhaiten lämmittävän jänkäturpeen pitkät ja raskaat hakureissut.

Jäämerenkalastajien elämää

”Merellä oli niin monet kasvot”, sekä Toini että Viktor toteavat. Muutos meren ja rannikon säässä oli usein dramaattinen.

Kalastusrupeamat kestivät noin kaksi viikkoa. Osa kalastajista pyhitti sunnuntait lepoa varten. Kylmällä ilmalla merellä oltiin kaksi vuorokautta. Lämpimällä vain yksi vuorokausi, sillä kalat pilaantuivat. Laivat miehineen kävivät nukkumassa satamassa. Kalastajien käsineiksi Toinikin kutoi turvakoita, villasta huovutettuja lapasia, jotka pitivät lämmön kylmissä vesissä.

Talvella ei kalastettu. Veneet otettiin merestä syksyllä ylös ja laitettiin keväällä takaisin. Kalastuspaikoista parhaat olivat pakin laidalla. Pakin laita tarkoitti syvänmeren reunaa noin 20 kilometriä Kalastajasaarennosta ulos merelle päin.

Suomen tulon myötä saarentolaisille säilyi tullivapaus. Saraporin niemi idässä oli Suomen kalastusalueen raja, ja vastavuoroisesti venäläiset saivat kalastaa myös Suomen aikana Kalastajasaarennon alueella.

Kalastusrajat eivät aivan pitäneet paikkaansa ja niitäa ylitettiin. Kalastajasaarennon vesillä kävi mm. englantilaisia, venäläisiä, norjalaisia, tanskalaisia troolareita. Toinin velipuolet, Tuure ja Reino kävivät sillinpyynnissä Huippuvuorilla, mistä tuotiin myös hylkeitä.

Yksi venetyypeistä oli paaski, tasaperäinen, melko leveänmallinen kolmisoutujolla. Turri taas oli paaskia isompi, kuusimetrinen, ja siihen mahtui 1500 kg perkaamatonta kalaa.

Tyypillinen kalastusväline oli liina, jossa on suuria koukkuja noin puolentoista metrin välein. Sitä pidettiin meressä noin 6–7 tuntia. Kun kalaa oli paljon, liina käytiin välillä tyhjentämässä emäalukseen. Toinin työnä oli usein syöttien laittaminen pitkiin liinoihin.

Lota on villakuorre, kuin lyhyt nahkiainen. Myös pakkisilliä eli pisankia ja kraakkuja käytettiin syöttinä. Syöttien laittaminen pitkiin liinoihin väsytti nuorta Toinia ja liinat syötteineen piti vielä asettaa piirun tarkasti keriksi tynnyreihin, jotta ne laskeutuisivat mereen jouhevasti ilman sotkuja.

Kalastustyössä Jäämerellä myös hukuttiin. Kerran esimerkiksi talvisydämellä Novaja Zemiljalle kalaan lähteneet kalastajat eivät koskaan tulleet takaisin. Myös Toinin Hermanni-isän veli hukkui aluevesirajalla, Volokassa.

Kun Suomi tuli Petsamoon, raja vedettiin luotisuoraan talojenkin halki

Jo ennen Suomen itsenäistymistä, Venäjän vallankumouksen aikana, ja ensimmäisen maailmansodan poliittiset taistot näkyivät myös Jäämeren rannalla.

Toinin kaveri Viktor Räinä kertoo: ”Venäjän vallankumous vei kaikkien paperirahojen arvon. Kaikki paperirahat, joita oli ennen Venäjän vallankumousta, menettivät arvonsa yhdessä yössä. Ne, joiden rahat olivat hopearuplina, säilyttivät rahansa arvon. Osa väestä köyhtyi yhtäkkiä valtavasti ja onnekkaat säilyttivät rikkautensa.”

Petsamon liittämisestä Suomeen vuonna 1920 seurasi rajankäynti vuonna 1921. Rajan vedosta aiheutui suuria muutoksia ja paljon harmia. Suomen tulo ei ollut alueen suomalaisille tai kenellekään pelkästään miellyttävä asia. Maalla rajanveto muutti ihmisten elämää, sillä yhtäkkiä entinen, rajaton, normaali liikkumisvapaus Petsamossa loppui ja raja Venäjälle päin meni kiinni.

Kun raja tuli, piti kaikkien uusien Suomen kansalaisten vannoa vala Suomen valtiolle. Tilaisuus pidettiin Vaitolahdessa, ja pieni Viktor ihmetteli mitä tapahtuu. Valatapahtumasta on otettu kuva, josta on tunnistettavissa Viktorin äiti valkea huivi päässään.

Suomen raja vedettiin se luotisuoraan, ihmisten taloista, pihoista tai maaston muodoista välittämättä. Tuovilan talon pihamaa oli rajalla, ja raja laitettiin keskelle pihaa, Lammasläävän toinen pää jäi Neuvostoliiton puolelle. Joku ovela venäläinen veti yhtenä yönä rajan yli Ryssän puolelle Tuovilan lampaan, eikä sitä saatu takaisin. Monen perheen ja suvun asumukset hajotettiin yhtäkkiä kahteen eri maahan, ja esimerkiksi Uuran suomalainen kylä jätettiin Venäjän puolelle. Lisäksi raja vedettiin keskeltä isoa Vaitolahden kylää, ja pieni osa kylää jäi Venäjän puolelle. Rajakylästä tuli myöhemmin, talvisodan alla tuli suuri turistinähtävyys.

Useat suvut asuivat tavanomaisesti toisistaan erillään, silti kylämatkan päässä. Kun raja vedettiin, asuivat sukulaiset yhtäkkiä eri maissa. Osa suomalaisista piti kotipaikkansa, vaikka se jäi Neuvostoliiton puolelle, kun osa taas muutti rajan suomalaiselle puolelle. Kyläreissuja puolin ja toisin jatkettiin, vaikka ne nyt olivat periaatteessa laittomia. Tilanne alueella kiristyi rajojen vedon jälkeen ja ihmiset joutuivat kulkemaan vanhoja reittejään salassa. Toisinaan reissut rajan yli päätyivät huonosti ja esimerkiksi Oskar Moilanen, Toinin setä, jäi kiinni ja ammuttiin rajalle.

Vaikka raja vedettiin, alueelle jätettiin tullivapaus. Tullitonta kauppaa käytiin Kalastajasaarennon ja Norjan Varangin niemimaan kylien: Vesisaaren, Vuoreijan ja muiden kanssa. Tullivapausalue jatkui myös pitkälle Venäjän puolelle.

Tullivapauden turvin kalastajasaarentolaiset hakivat aina syksyisin proviantit meriteitse Norjasta. Saarennolta vietiin kalaa, jota norjalaiset mielellään ostivat. Kalaa jalostettiin erilaisiksi tuotteiksi, kuten lipeäkalaksi ja kuivakalaksi. Kalaöljyä, traania keitettiin Maattivuonon keittämössä ja traania käytettiin kaikenlaiseen, kuten kenkien ja laivojen öljyämiseen. Kalojen päistä tehtiin jauhoja.

Rajanvedon jälkeenkin kalastajille jätettiin oikeus tulla maihin missä tahansa, ja kerätä rannan tuntumasta nuotiopuut ja leiriytyä hetkeksi. Jäämeren kalastajilla kansallisuuteen katsomatta oli hyvät välit keskenään aina toisen maailmansodan aattoon saakka, jolloin venäläiset kalastajat kieltäytyivät puhumasta suomalaisille.

Petsamossa esiintyi vakoiluepäilyjä toisen maailmansodan alla traagisin seurauksin. Väkeä vietiin kovista otteista ja kuolemantapauksista kuuluisiin Kemin kuulusteluihin. Lopputulokseksi jäi, että vieläkään ei ole selvää vakoiltiinko Neuvostoliiton puolta Petsamosta vai eikö vakoiltu. Tosin tavallisten ihmisten tiedot eivät olleet mitään suuria sotasalaisuuksia. Toisaalta taas venäläisten hyökätessä Saarennolle, heillä oli kaikista taloista ja asukkaista kirkonkirjat, joiden perusteella he selvittivät kunkin olinpaikan.

Kalastajia epäiltiin ja heitä myös painostettiin vakoiluun. Viktor oli kerran mukana kalalla, ja venäläinen laiva ajoi rinnalle kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä. Näin kävi myös, kun suomalaiset kävivät toisinaan rantautumassa kalastusalueen rannoilla. Kysyttiin montako linja-autovuoroa Petsamosta ajaa päivisin, paljonko rajavartiostossa on miehiä jne. Viktorin ja muiden saarentolaisten oli helppo sanoa, etteivät tienneet, sillä Saarennolta oli pitkä matka Petsamoon, eikä asioista oltu perillä. Kerran papereita piti kuitenkin allekirjoittaa, vaikka hän ei mitään sen tekstistä ymmärtänytkään.

Kiihkoisänmaallisen opettajan kohtalokkaat opit

Kalastajasaarennolla oli usein kovat ilmat, eikä liikkuminen aina onnistunut Kervannon ja Vaihtolahden kylien välillä. Toinin ja muiden Kervannon lasten nelisen kilometriä pitkät koulumatkat Isotunturin yli olivat usein säästä kiinni. ”Ei varmasti monella Suomen koululaisella tuohon aikaan olleet tuollaiset koulumatkat. Meillä olivat vaaroina pimeys, Ryssän raja, vihainen Ryssän puolelta karkaileva sonni ja hirveät Jäämeren myrskyt ja sumut, jotka saattoivat mereltä yhtäkkiä yllättää”, Toini kertoo. Sonnin yllättäessä lasten piti karata isolle kivelle turvaan. Hankaluuksista huolimatta Vaitolahteen kouluun taivaltavat lapset saivat osakseen paljon päivittelyjä ja huokailuja.

Helga Helena Uurasmaa oli Vaitolahden koulun opettajana Toinin käydessä koulua 1930-luvulla. Uurasmaa oli kovin nationalistinen, saksalaismielinen ja vihasi venäläisiä. Kerrottiin, että hänen veljensä olisi toiminut julmissa tehtävissä Suomen sisällissodassa 1918 valkoisella puolella.

Opettajan aatteet vääristivät sen, mitä lapsille totena opetettiin. Esimerkiksi maantiedon tunnilla hypättiin Ryssän karttojen ohi, sillä Ryssän maantietoa ei kenenkään tullut lukea. Toini muistaa hyvin, kuinka opettaja kertoi lapsille ryssistä pelottavia tarinoita, joissa ryssät olivat likaisia otuksia, jotka julmasti lapsen nähdessään tuikkasivat heidät heti pistimellä kattoon ja sitten söivät. Helga Uurasmaa pelotteli koululaisia, vaikka koulu oli aivan Venäjän rajalla, ja sodan uhka oli tiedossa.

Opettaja vaikeutti puheillaan rajaseudun lasten elämää, ja näiden selviytymistä sodassa. Hänen kertomuksillaan oli hirvittäviä seurauksia lasten mielissä Kalastajasaarennon siviiliväestön ja lasten jäädessä venäläisten sotavangeiksi. Helga Uurasmaan ikävästi pohjustamat traumat seurasivat osaa hänen oppilaitaan läpi elämän. Toini joutui venäläisten hyökätessä silmästä silmään pistimien kanssa ja luuli opettajan opetusten mukaan joutuvansa isketyksi pistimellä kattoon. Toinille jäi loppuelämäksi vastenmielisyys opettajaansa kohtaa.

Kontrastia Helga Uurasmaan tarinassa lisää, että sodan jälkeen häntä kunnioitettiin sankarilottana, tietämättä, unohtaen tai välittämättä hänen vastuuttomuudestaan rajakoulun opettajana.

Myöhemmin Oulussa rauhan aikana Toinin sisko, äitini Irma konfrontoi Helga Uurasmaan teoistaan. Irma syytti Uurasmaata tämän koululaisia kohtaan tekemästä vääryydestä, mutta Uurasmaa väisteli tilannetta eikä vastannut syytöksiin.

Sodan alkaessa naiset ja lapset jätetään – opettajan sisko varastaa heiltä veneenkin

Koska Kalastajasaarennolla ei kasva puita, näkivät rajaseudun ihmiset, että neuvostoarmeija kerää valtavia joukkoja rajalle. Asukkaat lähettivät lukuisia evakuointipyyntöjä, mutta heitä kehotettiin pysymään paikallaan. Miehet oli kutsuttu sotatoimiin, ja saarennolla oli lähinnä naisia ja lapsia, joiden pelastamiseksi ei tehty juuri mitään. Paikalliset rajavartijatkin pakenivat ja siviilit jätettiin sodan jalkoihin.

Viktor oli sodan alkaessa sotamiehenä Saarennon merialueilla. Samassa joukossa oli muun muassa Oulun Hailuodosta tullut sotamies. Mukana olivat myös kapteeni Tötterman ja, perämies Hyttynen. Ryhmän vartioidessa Pummangin lähialuetta sen näki ennen talvisodan syttymistä, sodan aattoyönä kello 23 aikaan ison laivan kailettivaloineen lipuvan hiljaa Pikkuheinäsaarten ja Pummankiniemen välistä. He harkitsivat lähteäkö kertomaan asiasta Pummankiin, mutta mereltä päin tuli myös miinanraivaajia, eivätkä miehet uskaltaneet tulla rantaan. Elintärkeä viesti hyökkäyksen alkamisesta jäi tulematta Saarennon asukkaille.

Viktorin ryhmä lähti Parkkinaan. Miehet tarvitsivat ruokaa, mutta Petsamon osuuskaupa myymälästä ei heille annettu. Ihmisten paetessa Petsamosta tilanne oli sekasortoinen, ja kovassa tarpeessa miehet lopulta veivät tarvikkeensa väkisin. Myöhemmin Parkkinan myymälän runsaat varannot saatiin mukaan suomalaisten siviilien sotavankireissulle Neuvostoliiton puolelle.

Opettaja Helga Uurasmaan sisko Sirkka-Liisa odotti Vaitolahdessa liian kauan sulhoaan rajavartijaa, eikä enää ehtinyt viimeisen laivan kyytiin. Hän, sulho ja muut pakenevat rajavartijat tiesivät, mitä Vaitolahdessa tapahtui, mutta eivät he käyneet sanomassa sanaa Kervannon kylän taloihin, vaan päinvastoin varastivat rannasta veneitä, myös Moilasten veneen, ja pääsivät pakoon Lupinniemen kautta Lunnisaareen. Lunnisaaressa oli kalamajat, mistä venäläiset lopulta löysivät Sirkka-Liisan ja sulhon.

Tykitys alkoi kalastajasaarennolla 30.11.1939 kello 7.00

Neuvostoarmeijan hyökkäys alkoi aikaisin aamulla ja Toinin äidillä Dagmarilla jäi lehmät lypsämättä. Venäläiset ampuivat Vaitolahdesta Kervannon ohi ja yli merelle päin. Merelle ei enää päässyt pakoon Petsamoa kohti, ja venekin oli viety.

Väki päätti paeta ja Toinin käskettiin huutaa huonokuuloiselle anopilleen Moilasen muorille, että nyt pitää lähteä karkuun.

Toini huusi Muorin korvaan, että: ”Ryssä ampuu, mennään Kaikkosen kellariin!!” Muori ei kuullut ja kysyi: ”Mitä, Muurikki ammuu!” Muurikki nimittäin ammui toisinaan, kun sonni kiinnostui siitä. ”Eikun ryssä ampuu!!” Toini huusi hädissään. Muori vastasi: ”Minnen lähe mihinkään, minä kuolen tähän!”, eikä suostunut lähtemään. Dagmar-miniän oli kuitenkin saatava lapset turvaan, niinpä hänen oli pakko jättää vastahankainen muori tupaansa ja lähteä lapsikatraineen matkaan naapurin veneellä Lupinvuonon yli kohti Pummankia ja Kaikkosen turvallista kellaria.

Kun muoria pommitusten loputtua mentiin katsomaan, hän istui yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin samassa keinutuolissa, johon jäi pommitusten ajaksi. Hän sanoi hämmästellen: ”Kaikki oli ihan valkeata”, ja osoitti huoneen seiniä, kattoa ja taivasta. Huonokuuloinen Muori ei ollut kuullut itse pommitusten ääntä.

Kaikkosen kellariin juoksi yhteensä 14 ihmistä. Seitsemän Moilasta, kaksi Kaikkosta, kolme Artolaa. Vaitolahdesta ehtivät vielä karkuun Veikanmaan Jussi ja Alatalon Johanna. Tulituksen rauhoituttua nähtiin kotvan kuluttua Vaihtolahdesta juoksevan ihmisiä alas Isotunturilta. Näiden päästyä lähemmäksi, heidän nähtiin olevan piippalakkisia venäläisiä sotilaita. Silloin Kaikkosen tuvan valtasi paniikki. Kaikki konttasivat hädässä kohti tuvan perää, kun ensimmäiset sotilaat pääsivät talon kulmille asti. Yhdeksänvuotias Viljo syöksyi Irman kehdon luo suojelemaan 9 kuukauden ikäistä siskoaan.

Joka ikkunan täyttivät pyssyt ja pistimet ojossa tuijottavat sotilaat. Toinin istui äitinsä sylissä sängyllä oven vieressä ja pyrki konttaamaan muiden perässä tuvan perälle, jossa ikkunoita ei ollut. Mutta äiti piti lujasti kiinni ja sanoi, ettei saa mennä, sillä liikettä nähdessään sotilaat ampuisivat heti. Niin Toini jäi heti ensimmäiseksi oven pieleen.

Neuvostoarmeija koputtaa oveen

Sitten venäläiset koputtivat oveen. Toini oli varma, että nyt nuo opettajan kuvaamat, lapsia syövät hirviöt tulevat sisälle ja pistävät ensimmäisenä hänet pistimellä kattoon.

Oveen koputettiin kohteliaasti. Venäjäksi huudettiin: ”Saako tulla!” ”Saa, saa!”, sanoi Dagmar sujuvalla, venäläistämiskoulussa oppimallaan venäjällä. Pistin työntyi ovesta sisään. Dagmar nousi, jätti Toinin sylistään sänkyyn, käveli kehdossa köllöttävän Irma-vauvan luokse ja sanoi venäjäksi: ”Tappakaa minut ensin ja sitten nämä lapset, en kestä nähdä lasten tappamista.”
Sotilas vastasi: ”Emme ole tulleet teitä tappamaan, vaan pelastamaan ja vapauttamaan.”

Kaikki rakennukset tarkistettiin. Tuvan tarkistettuaan venäläiset menivät ulos heinäsuovaan ja varastoihin ja pistivät pistimillään kaiken läpi etsiessään sotilaita. Proviantin säkitkin pistettiin läpi.

Ulkotalojen tarkastuksen aikana ampumisäänet alkoivat yhtäkkiä uudelleen ja paniikki Kaikkosen talossa syttyi jälleen. Laukaukset kuitenkin selitettiin vahingonlaukaukseksi.

Venäläiset luulivat löytävänsä Kalastajasaarennon mökeistä sotilaita. Taloja ja pihoja kohden tulitettiin, ja Kaikkosen ja Moilasen pihalta löytyi ampumismerkkejä, muun muassa lipputangosta. Vaitolahden ja Kervannon tulituksessa kuoli turhaan siviilejä. Seitsenvuotias poika, sukunimeltään Järvilehto kuoli. Hänen veljensä Eino haavoittui myös. Eino oli Toinin kanssa samalla luokalla koulussa, eikä koskaan oikein oppinut lukemaan. Myös Sofia Takkinen haavoittui tulituksessa ollessaan lehmän lypsyssä rajan pinnassa. Lehmä kuoli.

Talot tutkittuaan venäläiset olivat kuitenkin melko kilttejä. He esimerkiksi toivat Viktorin äidille myöhemmin Suomen lipun kotitalosta.

Ryssien tarkastettua Kervannon ja Pummangin, komennettiin Toinin äiti mukaan tulkiksi, kun muita kyliä lähdettiin tarkastamaan. Kaikkien metsästysaseet kerättiin pois. Dagmar vietiin kahden venäläisen välissä ja Toini vanhimpana joutui hätkähdyttävässä tilanteessa ottamaan vastuun pienimmistään. Toinia pelotti ja hän epäili tulisiko äiti ollenkaan takaisin.

Toinilla on jäänyt lapsuuden kauhuista mieleen uni, joka usein toistui vuosia jälkeenpäin. Unessa muut pääsivät vuonon yli mutta Toini ei ehtinyt laivaan ja jäi rannalle takanaan ryssän tullessa häntä kohti.

Ryssät rakensivat itselleen ritsit Moilasten ja muidenkin pirttiin. Sotilaita makasi ensimmäisenä yönä pitkin lattioita niin, ettei aamulla heidän seastaan jalansijaa löytynyt. Viikon sisään suurin osa ryssistä kuitenkin jatkoi matkaansa, mutta yli kymmenen ryssää jäi asumaan Moilasten pirttiin. Tankit seisoivat talon vieressä, Moilasten omalla niityllä.

Moilaset asuivat kamarin puolella ja heillä oli siellä radiokin, josta salaa, hipihiljaa kuunneltiin Suomen uutisia. Kun venäläiset huomasivat tämän, otettiin radio nopeasti pois.

Elämä jatkui venäläisten kanssa. Heillä oli onneksi omat ruuat mukanaan ja Moilaset söivät talvista provianttiaan. Kun Dagmar ei enää jaksanut yksin hoitaa taloutta, tulkin tehtäviään ja karjaa, hän pyysi sotilaita teurastamaan sonnin. Niin tehtiin ja lihat syötiin.

Venäläiset käyttäytyivät ihmisiksi, mutta vihasivat lottia ja suojeluskuntalaisia. Moilasten talossa asuneista venäläisistä osa oli tirkiisejä tms. Moilasilla he asuivat noin kolme kuukautta ennen vankien siirtämistä Neuvostoliittoon. Yhteisasumuksessa lapset pelasivat venäläisten kanssa pelejä, dominoakin, jota eivät olleet aikaisemmin nähneet. Sotilaat antoivat lasten voittaa ja muutenkin leikkivät näiden kanssa. Lopulta Toini ei enää pelännyt sotilaita, vaikka äiti usein olikin tulkkina.

Toini parkuu pakoon neuvostolastenkodista

Maaliskuussa 1940 saarentolaiset vietiin sotavangeiksi Venäjälle. Moilaset ja muutkin talot saivat ottaa mukaansa sotavankireissulle alkusyksystä Norjasta hakemansa proviantit. Ne auttoivat selviytymään vankeudessa.

Ensin kalastajasaarentolaiset kuljetettiin laivalla Murmanskiin ja sieltä junalla etelään. Paikka ei koskaan selvinnyt. Keskenään suomalaiset ovat nimittäneet paikkaa Pulozeraksi, pullojärveksi (ilmeisesti Pollujärvi). Paikassa asuttiin metsäkämpissä. Olot olivat kohtalaiset. Nälkää tai kauheuksia ei koettu. Suomalaisia ja erityisesti lapsia houkuteltiin jäämään Neuvostoliittoon. Luvattiin hyvät olot ja lapsille herkkuja. Toini alkoi oppia venäjää. Myöhemmin 2000-luvulla Irma sattui tapaamaan sotainvalideille järjestetyillä kuntoutuslomilla naisen, joka oli myös ollut samalla sotavankireissulla. Hän muisti hyvin lrman ja Toinin perheen ja vankeuden suhteellisen siedettävät olosuhteet.

Vankeudessa Toinilla tuli hammas niin kipeäksi, että kasvot turposivat. Toini lähetettiin yhdessä toisen sairastuneen suomalaisen sotavankinaisen kanssa junalla lääkäriin, mutta he eivät tienneet millä asemalla pitäisi jäädä pois. Molemmat itkivät junassa epätietoisuutta ja pelkäsivät. Yhtäkkiä selvisi, että junavaunussa matkasi suomalainen sairaanhoitaja, joka sanoi: ”Olkaa rauhassa, tiedän mihin ollaan menossa.”

Toini joutui hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän käsitti olevan myös mielisairaita potilaita. Yöt olivat kauheita, kun sairaat huusivat. Kaikista kauheista kokemuksista Toini ei koskaan halunnut kertoa. Toinia hoitanut lääkäri oli kuitenkin ystävällinen. Sairaalassa Toinia houkuteltiin jäämään Neuvostoliittoon. Kun hän oli parantunut, oli tehty päätös, että Toini jätetään paikalliseen lastenkotiin. Kun Toinia lähdettiin viemään sairaalasta lastenkotiin, hän pisti pystyyn riipaisevan kohtauksen, taisteli kohtalostaan, tarrautui pöydänjalkaan, itki ja huusi ystävälliselle lääkärille, että haluaa kotiin. Lääkäri katsoi pitkään Toinia ja päätti palauttaa hänet perheensä luo.

Talvisota loppui jo maaliskuussa, mutta saarentolaiset sotavangit palautettiin ensin junalla Muurmanskiin ja laivalla Suomen Petsamon Liinahamariin vasta toukokuussa. Lähes kaikki vangit palautettiin ongelmitta. Yksi saarentolaisperheistä, Heiskasen Ville ja Iita uskoivat venäläisten puhetta pitää lapsia hyvin, ja he päättivät jättää ottopoikansa Neuvostoliittoon. Saarentolaiset kauhistelivat tilannetta ja sydäntä särkevästi ottolapsiparka itki asemalla vanhempiensa perään saarentolaisten vilkuttaessa junasta, jolla sotavankeja lähdettiin palauttamaan Suomeen. Myöhemmin pojan tiedetään käyneen katsomassa ottovanhempiaan Suomessa.

Suomessa palautetut siviilisotavangit joutuivat kolmen viikon tautikaranteeniin Virtaniemeen Ivaloon, Luusuan kansakoululle. Talvisodassa Suomi ei menettänyt vielä kokonaan toista käsivarttaan, mutta Kalastajasaarento menetettiin. Moilaset asettuivat Suomelle jääneen Petsamon Liinahamariin.

Jatkosota Petsamossa saksalaisin kiharoin

Jatkosodan aikana Moilaset asuivat Liinahamarissa, ja isä Hermann oli Liinahamarin satamassa töissä. Dagmar hoiti kotihommia ja perhettä. Teini-ikäinen Toini ja pikkusisko Ella olivat pikkulottina. Pesivät saksalaisten pyykkejä ja kutoivat sukkaa.

Petsamossa Saksan armeijaa kiinnosti nikkeli sekä pyrkimys päästä Murmanskin junaradalle operaatio Platinaketussa. Siksi Petsamossa oli suuri Saksan armeijan yksikkö, jolle myöhemmin kävi huonosti. Petsamon itäpuolisilla rintamilla kaatui 10 000 Saksan ja vielä enemmän puna-armeijan sotilaita suurissa taisteluissa. Saksalaiset toivat Petsamoon Keski-Euroopasta elokuvateatterin, jossa näytettiin propagandaelokuvia. Petsamolaistytöt kähersivät hiuksiaan kuten elokuvien naiset.

”Saksalaisista tykättiin, koska he olivat meidän puolella ryssiä vastaan”, Irma kertoo. Saksalaissotilaista, tarkemmin itävaltalaisista kaksi, nimeltään Jupi ja Hans, kävivät usein kylässä Moilasilla ja olivat kuin kotonaan pirtin seiniä kiertävillä penkeillä istuessaan. He kaipasivat omia perheitään ja lapsiaan, ja antoivat herkkuja ja suklaata Moilasten lapsille. Irmaa leikitettiin polvella ja hän oppi laulamaan saksalaisia sotamarsseja ennen kuin oppi kunnolla puhumaan suomea.
Saksalaiset käyttäytyivät hyvin kohteliaasti. ”Naiset rakastuivat komeisiin saksalaisiin, minäkin rakastuin vaikka olin vajaa nelivuotias”, Irma kertoo.

Toini oppi kuulemaan, minkä maan pommikoneet milloinkin ovat tulossa. Samoin 3-4-vuotias Irma oppi tuntemaan ryssan ja omat, siis saksalaisten, koneet. Ilmahyökkäyksen aikana Irma lohdutti äitiään, että nyt taivaalla on omia koneita eikä äidin tarvinnut pelätä.

Toini kävi Petsamossa rippikoulun, ja kirkossa ripille pääsyn hetkellä tuli ilmahälytys. Rippipappi käski rippilasten pysyä alttarilla paikoillaan arvellen, etteivät pommikoneet pommita kirkkoa. Toini pelkäsi, mutta pommitus ei onneksi osunut kirkkoon.

Moilasten perheen lapset elivät viitisen vuotta toisen maailmansodan vihollisten, suurten armeijoiden sotilaiden kanssa. Toinille ei jäänyt pahaa sanottavaa kummastakaan, ei venäläisistä eikä saksalaisista. Päinvastoin, myöhemmin hän opetteli venäjän kielen ja kävi Kalastajasaarennolla, kun sinne vihdoin sallittiin turistimatkoja. Olin mukana tätini kanssa Petsamossa ja reissut menivät seikkailuiksi, kun Venäjän armeijan sotilaita piti lahjoa, jotta päästin kadonneeseen Kervantoon saakka kodin kivijalkaa etsimään.

Vaarana oli joutua kiinni, mutta Toini ja mukana seikkaillut naapurinpoikansa Viljami Takkinen tuumasivat: ”Jos taas joudutaan ryssän vangiksi, niin meillä on kyllä siitä jo kokemusta.” Tuliaisina Toini toi pullossa Jäämeren kotirannan suolavettä, ja piti aina esillä myös rantahiekkaa ja kuivatettua levää.

Irmalle jäi sodan tapahtumista ainainen ryssäviha, kun venäläiset veivät Petsamon, ja tästä syystä hän pitkään valitsi äänestämänsä puolueensa mahdollisimman oikealta.

Myöhemmin lotista puhuttiin ilkeästi, että he olivat saksalaisten huoria ja patjoja. Osa saksalaisten mukaan lähteneistä naisista palasi evakkopaikkaan Kalajoelle saksalaissotilaiden hylkääminä. Naisten tukka ajettiin päästä ja irvailtiin, että eipä saksalainen teitä ottanut.

Pika-evakuointi Kalajoelle

Kun Lappi lopulta evakuoitiin Lapin sodan alta, tuli kiire. Kaikki pakkasivat hädissään, minkä voivat, mutta nelivuotiaan Irman sininen nalle oli joutunut uunin pankolle. Irma yritti itkuissaan pyytää kaikilta apua nallen hakemiseen, mutta kukaan ei joutanut nallen perässä kiikkumaan. Samalla Irmalla oli vielä tullut pissatulehdus, ja Dagmar taputteli kiireessä pottujauhoa hoidoksi. Suru sinisen nallen jäämisestä menetetyn kodin uuninpankolle piintyi Irmalle iäksi mieleen.

Moilaset saivat saksalaisilta ystävällisesti kyydin kuorma-auton lavalla Rovaniemelle. Irma muistaa, että kyydissä oli kylmä. Rovaniemen asemalla vallitsi sekasorto, eikä ollut tietoa mihin junaan pitäisi mennä. Mosorin muori oli Dagmarin hyvä ystävä, ja yhdessä he nokkelasti selvittivät, mihin junaan piti kiireesti nousta. Juna oli kuitenkin raiteella toisten junien takana. Oli pakko ryömiä junien alta, vaikka ne olisivat yhtäkkiä saattaneet lähteä liikkeelle. Irma muistaa, miten hädissään junien alla ryömittiin.

Matka taittui härkävaunussa, jossa oli kauhea tungos, ja Irma pelkäsi, että joutuu eroon äidistä. Vaunussa voi vain seistä. Dagmarilla oli Irma sylissään ja juna huojui. Lopulta joku sanoi, ”Antakaa hyvänen aika istumasijaa tälle äidille”.

Kalastajasaarentolaiset menettivät kotinsa ja omaisuutensa jo toisen kerran. Mikään ei korvannut esimerkiksi Toinin ja Irman isän Hermannin menettämää ammattia ja asemaa. Maisemakin oli muuttunut avoimesta tilauudesta ahdistavan sakeisiin metsiin. Jäämeren kalastajia nauratti suomalaisten kalastus. Syötiin pieniä sinttejä, jotka Jääremellä olisivat kelvanneet vain syötiksi oikeille kaloille. Toini arvelee, että Hermanni-isän keuhkotautiin vaikutti myös Jäämeren menetyksen aiheuttamaan masennus.

Petsamolaisia evakuoitiin eri paikkakunnalle, myös Kalajoelle Vasankarin pikkukylään. Kalajoella evakoita kohdeltiin hyvin, eikä Moilasille jäänyt mitään moitittavaa vastaanotosta. Asumuksena Moilasilla oli ensin kalastajamökki, sillä Kalajoen kunnalla ei ollut muuta paikkaa järjestää. Mökin ahtaudesta päästiin Vasankariin Öljymäki-nimiseen taloon, jota piti poikamiesisäntä. Talo oli matala, siinä oli monta kamaria. Niistä yhteen Moilaset pääsivät asumaan. Perhe nukkui lattialla, ja Irmalla oli öisinkin nälkä. Äidin piti tehdä Irmalle valmiiksi yötä varten ”toolille voileipää ja maitua”.

Isäntä oli mukava, kiltti ja ujosteli vähän evakoita, sillä kylällä evakoiden saapuminen oli suuri tapaus. Moilasten lehmä tuli mukana Petsamosta Kalajoella, ja sai olla Öljymäen isännän lehmien seassa, mutta Dagmarin piti paimentaa koko laumaa. Irmasta paimenessa oleminen äidin kanssa oli mukavaa.

Evakkolapsi oli erilainen

Välillä kysyttiin, ovatko Moilaset lappalaisia. Tämä torjuttiin kiivaasti. Jo Petsamossa saamelaisia pidettiin pelottavina. Jos lapset tekivät tuhmuuksia, heidät uhattiin antaa lappalaisten poron kyytiin. Petsamolaisten mukana Kalajoelle tuotiin kolttasaamelaisia, joita ei kohdeltu niin hyvin kuin suomenkielisiä evakoita.

Vasankari oli kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu ja perhe siirrettiin pian Kalajoelle. Siellä paikkaa piti vaihtaa usein. Irman ollessa kuusivuotias, Moilaset asuivat Eteläkylällä. Sieltä Irma muistaa yhdestä evakkotalosta mukavan mummon, joka osti omille lapsilleen seinälautasen, ja samalla Irmakin sai omansa.

Irma tutustui paikallisiin tyttöihin. Kavereiden äiti, jolla oli seitsemän lasta, leikkasi paksusta leivästä siivuja joka lapselle ja ”Irmalle kans”, mistä Irma jäi ikiajoiksi hyvilleen ja kiitolliseksi.

Lopulta Moilasille annettiin valtion puolesta asuttavaksi talo. Irman ja Toinin isän keuhkotauti paheni, joten hän asui erikseen omassa kamarissaan, ja Dagmar tiskasi hänen tiskinsä erikseen. Evakoilla oli vain vähän ruokaa, mutta isot maalaistalot ympärillä antoivat omastaan. Irma muistaa, että nälkää koettiin jossain vaiheessa. Kaikki Moilasten sisarukset ovat olleet loppuelämänsä tarkkoja siitä, että ruokaa on aina reilusti. Sitä on tyrkytetty tuputtamalla omille lapsille, lastenlapsille ja vieraille aina ja erityisesti ruokailun yhteydessä, myös liiallisesti.

Irma meni Kalajoella kouluun ensimmäiselle luokalle aluksi Eteläkylällä jouluun saakka, sitten Pohjankylän kouluun. Vaikka evakoihin suhtauduttiin hyvin, olivat he silti pikkukylällä erikoisia, erikoislaatuisia vieraita. Irma aisti erilaisuutensa ja koki tilanteen joskus koulussa kiusaamisena. Häntä hävetti, kun lapsilta kysyttiin kesälomasuunnitelmia. Muut kertoivat menevänsä lähiseutujen mummoloihin. Irma oli hiljaa. Ei ollut paikkaa mihin mennä, kun Petsamoon ei enää päässyt. Kerran kysyttiin jokaiselta, mitä lasten isät tekevät. Irma vastasi hämillään, että ei mitään, on vain kotona. Muut lapset purskahtivat nauruun ja Irma itkuun. Opettaja lähetti tapauksesta kirjeen kotiin kysyen, onko isällä ammattia. Irman veli Viljo karehtui, suuttui silmittömästi, ja kirjotti opettajalle: ”Täällä ei ole yhtään semmosta miestä, joka olisi ollut Jäämeren kalastaja. Kaikki on vaan maanviljelijöitä.” Viljo oli ylpeä isänsä ammatista.

Kalajoella kylän ihmiset puhuivat Moilasen jo nuorukaisiksi varttuneista lapsista, että he ovat niin yritteliäitä. Kaikki pyrkivät eteenpäin eivätkä jääneet makaamaan huusholleihin. Viljo ajoi pirssiä, Martti-veli meni postiauton rahastajaksi ja Toini pääsi Ouluun kauppakouluun.

Vaikenemista vuosikymmeniksi

Koko sisarusparvi vaikeni petsamolaisuudestaan, sotavankeudestaan ja evakkoudestaan vuosikymmeniksi. Syitä oli monia, muun muassa se, että eksoottisista Jäämeren olosuhteista erilaiseen Suomeen tulleet ihmiset kokivat vahvasti erilaisuutensa, juurettomuutensa ja evakkoutensa ja pyrkivät mieluummin salaamaan taustansa. He halusivat olla samanlaisia kuin muut, eikä esimerkiksi Ella puhunut taustastaan muille juuri koskaan. Ella ajatteli myös, että jos kertoi syntyneensä Petsamossa tai että sai sotainvalidietuja, alkoi kova kysymysten tulva, eikä hän halunnut selostaa koko taustaansa. Hän vastasi aina olevansa Oulusta kotoisin.

Syynä vaikenemiselle oli myös epämääräinen häpeä, jota Irman on vieläkin vaikea hahmottaa: ”Jotenkin hävettiin erilaisuutta, että ei oltu niin kuin muut. Kalajoellakin kaikilla muilla oli isot perinnetilat ja maat, me asuttiin aina jossakin muitten nurkissa.”

Viljo oli aina rehvakkaampi ja suulaampi, ja hän toi petsamolaisuuttaan enemmän esille. ”Ainakin Saarennolta lähteneen kuorma-autokuski-työkaverinsa Vainionpään Vilhon kanssa autoilla kohdatessaan miehet ajoivat autot vierekkäin, avasivat ikkunat ja vitsailivat puhumalla rivoja venäjäksi”, Irma naurahtaa.

Evakkona olemisesta vaiettiin myös siksi, että omia menetyksiä ei haluttu korostaa, sillä kaikki olivat kokeneet suuria menetyksiä. Petsamon evakot ovat jääneet vähemmälle huomiolle Karjalan evakoihin verrattuna, joita oli huomattavasti enemmän. Arveltiin myös, että karjalaiset olivat suulaampia, puheliaampia. Evakkoudesta vaiettiin myös maan yleisen ilmapiirin vuoksi. Oli niin, että pikkulottataustasta ei puhuttu, sillä lottia mustamaalattiin vuosikymmenien ajan.

Irma koki vaikeaksi puhua sotavankeudesta, sillä yleisen käsityksen mukaan rintamalla olleet miehet joutuivat sotavangeiksi, mutta siviilisotavankeus oli vieraampaa. Kun sotainvalidiliitto perustettiin, ja invalideja, myös sotavankeja pyydettiin ilmoittautumaan, Toini meni mukaan ja haki sotavangeille kuuluvia korvauksia. Irma ei kehdannut hakea, sillä hänen mielestään invalidituet kuuluivat sodassa haavoittuneille sotilaille. Lopulta Toini pakotti nuoremmat sisaruksensa ilmoittautumaan sotainvaliditoimistoon.

Nyt Irma saa nauttia sotainvalideille kuuluvista palveluista ja Oulun veljeskodin hoidoista. Aluksi Irma tunsi itsensä joukkoon kuulumattomaksi, sillä muut asiakkaat ovat sodassa haavoittuneita oikeita sotilaita ja invalideja. Nyt jo pidempään sotainvalidi-asiakkaana oltuaan hän sanoo: ”Nyt minäkin jo kehtaan olla täällä veljeskodissa. Mutta näille miehille olen monta kertaa sanonut, että arvostan heitä kovasti, ja että vähän hävettää täällä teidän joukossa olla, kun teillä on ollut niin kovat kärsimykset. Miehet vastaavat usein, että voi hyvä lapsi, sullahan se ei ollu ollenkaan oikeaa lapsuutta.”




Hilda Karppinen – perheenäiti ja kotirintamanainen

Syksyinen aurinko paistoi vielä niin lämpimästi, että reipas kävely sai hikihelmet otsalle. Hilda pysähtyi pyyhkimään kasvojaan. Taipaleenharjun talot olivat seuraavan mäen takana. Sieltä saisi kyydin Ouluun. Kuusamontie oli pääväylä ja kulkijat pysähtyivät lepäämään Taipaleenharjun kievarissa.

Tauko oli paikallaan, reppu pois selästä, kaulaan ripustetut kengät kiven kupeelle. Purosta täytetty vesipullo antoi avun janoiselle. Kylläpä raikas vesi virkisti! Hilda oli matkannut linnuntietä, oikopolkuja, jo monta tuntia aamuvarhaisesta alkaen. Jalkoja kirveli ja pisteli. Ne piti hoitaa.

Kalliita kenkiä ei metsässä kulkiessa raatsinut käyttää. Kun muita kenkiä ei ollut, täytyi kulkea paljain jaloin. Monen vuoden säästämisen jälkeen hän oli pystynyt ostamaan yhden kenkäparin. Ne olivat kauniit, oikeaa nahkaa, neljän sentin korko ja nauhoitus edessä, varsi puolisääreen. Ne olivat hänen arvokkain omaisuutensa.

Risut, kävyt ja kuiva jäkälä olivat pistelleet ja raapineet jalat täyteen naarmuja. Ei se mitään! Hän oli siihen tottunut. Suolavesi, vaseliini ja sideharso löytyivät repusta, niillä asia hoitui. Hilda laittoi kengät jalkaansa ja lähti laskeutumaan mäeltä karjan polkemaa kinttupolkua kohti Kuusamontietä. Kelloa ei ollut, mutta auringon asennosta päätellen oli pian puolenpäivän aika. Oli paras kiirehtiä.

Uuden elämän alkuun

Pudasjärvellä, Hakojärven rannalla Puoskarin tilalla Kurenkylässä oli hänen vaatimaton kotinsa. Vanhimpana lapsena hän pienestä pitäen oli tottunut tekemään töitä voimiensa mukaan, veljet ja nuorempi sisar samoin. Hilda oli lähetetty karjakon oppiin viisitoistavuotiaana. Nyt hän oli valmis menemään kauemmaksi ja aloittamaan oman elämän. Ikävä varmasti vaivaisi, hän kaipaisi järveä ja Iijokea, ongella istumista, sisaruksia ja vanhempia, uimista ja hillasoita. Pääsisihän siellä joskus käymään, sen täytyi nyt riittää.

Taipaleenharjun kievarissa riitti kuhinaa, Ouluun ja Kuusamoon menijöitä riitti joka päivälle. Oli monenlaista matkaajaa, julkista liikennettä ei juuri ollut, hevoskyyti oli matkustustapana. Se oli suosittu levähdyspaikka. Osa asiakkaista oli yöpynyt ja lähdössä kiireesti jatkamaan matkaansa. Hilda osti lämpimän juoman eväidensä palanpainikkeeksi. Hän istahti syömään ja samalla silmäili ympärilleen. Keneltä pyytäisi kyytiä? Turvallinen kyyti löytyikin pian, ja pitkä matka alkoi oravannahkakuormassa. Seassa näkyi muutama ketunnahkakin. Nahkojen päällä saattoi osan matkasta nukkua.Viime yö oli jäänyt lyhyeksi, ja nyt hän keräisi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Oulussa oltiin illansuussa. Hilda jäi torille, josta käveli tuttavan luo Heinäpäähän. Aamulla hän palasi torille ja sai kyydin tuotteitaan myyneen maanviljelijän kärryltä. Tämä antoi myös hyviä vinkkejä mahdollisista työnantajista, palkoista ja muista piikomisiin liittyvistä asioista.

Työpaikka navettapiikana löytyi heti. Majoitus oli toisten piikojen kanssa ullakkohuoneissa. Työvaatteiksi sai talosta kumiteräsaappaat ja navettatakin. Huivi ja esiliina Hildalla oli omasta takaa. Uusi elämä alkoi. Oppimishaluinen tyttö sai pian hyvän maineen työnantajien keskuudessa.

Hilda tuli helposti toimeen kaikkien kanssa. Hän kuunteli toisten huolia eikä juoruillut. Hänelle saattoi kertoa suuretkin salaisuutensa. Hän ei puhunut toisten asioista vahingossakaan. Nuoret kokoontuivat iltaisin Ängesleväjoen sillalle rynttyihin. Ne olivat kuin iltamat ulkona. Pyörittiin piiriä, tanssi ei vielä silloin ollut tapana. Näin nuoriso seurusteli keskenään ja etsi paria itselleen.

Komea pariskunta

Pian hän tutustui myös tulevaan mieheensä Sakariin joka oli kirvesmies ja hyvä hevostenhoitaja. Hänen apuaan pyydettiin milloin mihinkin taloon kun oli kirvesmiehen töitä tarjolla. Sakarin käsittelyssä rauhoittui villeinkin hevonen. Hän oli oman aikansa hevoskuiskaaja. Lisäksi hän oli komea, vaalea kiharapilvi kehysti miehekkäitä kasvoja. Hildakin oli komea ilmestys, hoikka ryhdikäs olemus, pitkä ruskea tukka lettikruununa pään ympärille kiedottuna. Kun hän puki pyhämekon ylleen ja laittoi nappikenkänsä jalkaan, häntä kelpasi katsella.

Heidät vihittiin vuoden 1930 syksyllä. Hilda jatkoi työpaikassaan ensimmäisen tyttären Marjatan syntymään saakka, kevättalveen 1931. Hän ei halunnut mennä miniäksi Karppiseen. Siellä oli vain kaksi huonetta, ja vanhempien lisäksi siellä asui myös Sakarin veli Valte.

Hilda hankki Murron kylältä vuokra-asunnon yhdessä tutun naisen kanssa. Se sijaitsi noin kilometrin päässä Sakarin kotoa, joten mies voi hyvin kulkea auttamassa vanhempiaan raskaimmissa töissä. Palkaksi hän sai polttopuita ja jauhoja sekä perunoita, teurastusaikaan myös sisäelimiä ja muita halpoja ruhon osia. Sakari kulki myös isänsä kanssa rakentamassa kouluja. Esimerkiksi Utajärven Ahmaksen kylän koulu on heidän rakentamansa. Näillä työmailla viivyttiin pitkiä aikoja. Kulkuvälineitä ei ollut, kotiin tultiin harvoin käymään.

Kun mies oli työttömänä ja tyttö vähän isompi, Hilda meni takaisin karjakon töihin. Anoppi otti tyttären hoitoonsa. Kotiin pääsi vain kaksi kertaa kuukaudessa olevina vapaapäivinä. Murron kylän ainoa puhelin oli osuuskaupan  myymälässä. Ängeslevän taloissa oli kyllä puhelimet, mutta kotona ei ollut. Niin yhteydenpito ei onnistunut. Se oli raskasta aikaa. Omaa kotia varten täytyi saada säästettyä, jos töitä oli tarjolla, niitä täytyi tehdä.

Kodistaan Hilda oli saanut lehmän, joka oli Karppisen navetassa anopin lehmien seassa. Hildan ollessa Ängeslevällä Sakari huolehti lehmistä äitinsä apuna. Muulloin lehmät hoiti Hilda. Työpaikkansa hän joutui jättämään keväällä 1935, kun Mirjami-tytär syntyi.

Työmäärä kasvaa

Anopin terveys oli alkanut horjua. Hän ei oikein jaksanut enää tehdä töitään, eikä lasten hoitaminen tullut enää kysymykseen. Lehmiä oli jo viisi, anopin kolme ja Hildan kaksi. Lehmävasikat oli kasvatettu lypsäviksi lehmiksi. Karppiset olivat kylän perustajia.

Säräisniemeltä tullut Sakarin isoisä oli rakentanut pihapiirissä olevan vanhan pirtin. Se helpotti tilan ahtautta kesällä ja nuoripari lapsineen saattoi asustaa siellä pitkälle syksyyn. Hilda tarttui luonteensa mukaisesti talonpidon ohjaksiin. Hän sulki korvansa anopin marinoilta ja hoiti tomerasti taloutta oman päänsä mukaan. Maito separoitiin, kermasta tehtiin voita myyntiin. Omaan käyttöön oli roppavoi. Se kirnuttiin lämmitetystä kermasta nopeasti. Se oli pehmeää ja kosteaa, helposti levitettävää. Tilapäisillä töillä saatiin sen verran tuloja, että juuri pärjättiin. Sakari oli Ängeslevän taloissa kesät ja talvella savotoissa, jos niitä oli. Vaari ei enää jaksanut ottaa rakennusurakoita. Kaikki työ kelpasi. Syksyllä otettiin jäkälää isoihin puisiin laatikoihin vesisateessa, neljä kerrosta, kukinnot vastakkain. Välittäjä lähetti ne Saksaan. Molemmat tekivät tätä raskasta työtä, ja näin vältyttiin säästöjen käyttämiseltä ja saatiin vähän lisääkin säästettyä.

Hilda oli tullut tutuksi kyläläisille ja hänet oli hyväksytty kyläyhteisöön. Vuonna 1938 hän synnytti kolmannen tyttärensä Aili Marian. Maailmalla oli levotonta. Sodan uhka oli tullut Suomeen asti. Euroopassa jo kuohui, pelko hiipi arkipäivään. Pelko ei ollutkaan turhaa, vuonna 1939 kutsuttiin reserviläiset palvelukseen. Vuonna 1935 syntynyt Mirjami muistelee: ”Saatoimme isän koululle, kävelin isän ja äidin välissä, he pitivät minua kädestä. Aili oli isän sylissä ja Marjatta käveli vieressä. Muistan selvästi sen tunnelman, vaistosin vakavuuden. Olin neljävuotias.” Miehet oli komennettu koululle, mistä armeijan auto haki heidät ja vei Liminkaan junaan lastattavaksi ja vietäväksi sinne jonnekin.

Maalaiskirjeenkantaja

Kun miehet olivat menneet sotaan, kaikki työt olivat Hildan harteilla. Rahaakin olisi pitänyt jostakin hankkia. Voin myyminen ei paljon auttanut. Silloin tuli pelastus yllättävältä taholta. Osuuskaupan myymälänhoitaja kehotti hakemaan postinkantajan virkaa, sillä sitä hoitanut ikämies ei enää jaksanut ja kyläläisten vuorohaku oli osoittautunut huonoksi ratkaisuksi. Hilda haki ja sai viran sekä pyytämänsä palkan. 400 markkaa oli tarjottu. Hän vaati 600 markkaa kuukaudessa ja sai sen. Perustarpeet oli sillä turvattu. Hän oli nyt valtion virkamies, työvälineinä iso nahkainen postilaukku ja polkupyörä. Posti haettiin liki 10 kilometrin päästä Korkalan talosta, myöhemmin postiasema siirtyi Ängeslevälle Haaran kauppaan.

Hilda sai Sotainvalidien Veljesliitolta kotirintamanaisten mitalin itsenäisyyspäivän juhlassa Tyrnävällä 6.12.1991. Liitto-lehdessä oli 10. joulukuuta Eeva-Liisa Honkakosken artikkeli kyseisestä tilaisuudesta valokuvineen. Mitalin kiinnitti Hildan rintaan talousneuvos Eino Ylitalo. Artikkelissa lukee näin:

”Ängeslevän ja Murron kyläläiset muistavat, miten Hilda Karppinen sonnustautui kolmekertaa viikossa postinkantomatkalleen – satoi tai paistoi. Kesällä Hilda Karppinen teki tuon kymmenien kilometrien lenkin polkupyörällä, mutta talvella oli turvauduttava suksiin tai kahlattava umpihangessa talosta taloon raskasta postilaukkua kantaen. Postiretken jälkeen odottivat kotityöt, joten päivän pituuden ja raskauden voi itsekukin kuvitella. Koskaan Hilda Karppisen ei kuultu valittavan työn paljoutta. Hän oli avoin, iloinen ja ystävällinen. Hän oli sitä myös tuolloin. Pientilan emäntä ja pitkäaikainen postinkantaja Hilda Karppinen on todella mitalinsa ansainnut. Sotien aikana, jolloin aviomieskin oli rintamalla, Hilda-emäntä hoiti ja huolsi iäkkäät ja sairaat appivanhempansa, hoiti pienet lapset, sotien aikana synnytti kaksi seitsemästä tyttärestään, teki kaikki pientilantyöt, kaitsi karjan ja hankki polttopuut metsästä kelkalla vetäen.”

1940-luvusta tuli Hildalle monin tavoin raskas. Suru-uutinen seurasi toistaan. Appi kuoli talvella 1940. Oulua pommitettiin. Pommikoneet lensivät kylän ylitse, jymähdykset kuuluivat ja tuntuivat. Hautajaissaattue kiedottiin lakanoihin kun pelättiin pommeja. Tiukat pimennysmääräykset rajoittivat elämää. Ikkunat peitettiin tervapahveilla, sähköä ei vielä ollut, mutta kynttilän tai karbiidilampun valokin oli liikaa.

Vuonna 1941 Hilda sai neljännen tyttären. Aino tuli lapselle nimeksi. Seuraavana vuonna Oulua pommitettiin rajusti, osa kaupungista oli raunioina. Suru-uutinen seurasi toistaan vuonna 1943. Hildan isä kuoli tuskallisesti kotonaan Pudasjärven Kurenkylässä. Ei ollut kyytiä kirkonkylälle, ei puhelinta lääkärin tilaamiseen, ei edes polkupyörää.

Kun Hilda Mirjami-tyttärensä kanssa pysähtyi hautajaisiin mennessään Taipaleenharjussa, sai hän kuulla Eino-veljensä kaatuneen rintamalla. Pian tuli tieto myös Heino-veljen kuolemasta. Molemmat olivat jääneet vihollisen puolelle. Kolmas veli Auku ilmoitettiin kadonneeksi. Myöhemmin selvisi hänen jääneen vangiksi. Siperiassa vankina ollut Auku palautettiin vankienvaihdossa viimeisten joukossa vuonna 1945. Kaatuneiden luut löydettiin etsinnöissä 1990-luvulla, ja he pääsivät Pudasjärvelle sankarihautaan.

Sakarin äiti, Maria-mummu kuoli kotona päiväunillaan rauhallisesti lasten ympäröimänä. Hildan sisar Fanni kuoli tuberkuloosiin alle 20-vuotiaana. Hilda itse sairastui äkillisesti ja joutui hätäleikkaukseen vuonna 1943. Naapurit auttoivat karjan hoidossa, kun lapset jäivät keskenään. Onneksi Sakari ja Valte selvisivät sodasta haavoittumatta.

Omaan kotiin

Elämä alkoi näyttää paremmalta vuonna 1944, kun miehet tulivat kotiin ja työtaakka vähän helpotti. Sakari oli ostanut isältään maata jo ennen sotaa, ja nyt alkoi talon rakentaminen. Puutavara piti ensin hankkia. Hilda teki kierroksen entisten työnantajiensa luokse Ängeslevälle. Hän oli palvellut monessa talossa. Näiden talojen metsiä oli Murronkylän liepeillä. Puita sai jokaisesta talosta päiväläisten töitä vastaan. Heihin luotettiin.

Talkoovoimin puut kaadettiin ja tehtiin mitä oli tarpeen, jotta rakennus saatiin pystytettyä. Toukokuussa 1945 Hilda sai tuoda sairaalassa synnyttämänsä viidennen tyttären, Marja-Tertun, Sakarin rakentamaan uuteen kotiin. Vanhemmat tyttäret muistavat, että lattiaa ei ollut. Hypeltiin lankkujen välissä sammaleilla, muhilla ja sahanpuruilla. Kaupoissa ei ollut mitään rakennustarvikkeita eikä paljon muutakaan. Säännöstely oli voimassa. Vähän kerrassaan talo tuli valmiiksi. Vähät muusta kun oli oma katto pään päällä. Sakarin lapsuudenkoti oli jäänyt Valte-veljelle. Lehmät olivat Valten navetassa siihen asti, että oma navetta valmistui. Karjaakin pystyi nyt lisäämään. Vuonna 1947 syntyi Anneli ja vuotta myöhemmin Katariina.

Lapset opiskelemaan

Hilda oli aina ollut innokas lukemaan, jos vain suinkin sai pihistettyä aikaa töiden lomassa tai jälkeen. Järjestötoiminta kiinnosti myös. Hän liittyi maatalousnaisiin ja eläkkeelle jäätyään 1960-luvulla myös eläkeliittoon. Eläkeliitolta hän sai tunnustuksena toiminnastaan pronssisen, hopeisen ja kultaisen pinssin. Kymmenen kilometrin kokousmatka polkupyörällä ei hänen harrastustaan haitannut. Julkista liikennettä ei kylältä ollut. Vasta 1960-luvulla postiauto kerran päivässä molempiin suuntiin helpotti vähän tilannetta. Kirkonkylälle muuttaminen 1980-luvulla toi harrastukset lähemmäksi. Myös kirjaston käyttö helpottui.

Hilda oli saanut käydä kiertokoulua vain muutaman viikon. Se harmitti. Hän oli päättänyt, että mikäli hänestä riippui, lapsensa hän kouluttaisi. Tyrnävälle tuli oppikoulu 1950-luvun alussa. Nuoremmista lapsista jokainen vuorollaan suoritti sen. Aino oli sopivassa iässä ja aloitti siellä heti. Anneli meni nuorena naimisiin, heti keskikoulun jälkeen ja opiskeli myöhemmin mielisairaanhoitajaksi. Hän toimi eläkeikään asti oululaisessa sairaalassa. Aino, Marja-Terttu ja Katariina jatkoivat lukiossa Tuiran yhteiskoulussa ja sen jälkeen Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa, Aino yhteiskuntatieteitä, Marja-Terttu psykologiaa ja Katariina kieliä maisteriksi asti.

Vanhemmat tyttäret lähtivät työelämään heti 15 vuotta täytettyään, Marjatta päätyi koulukeittolan emännäksi Ylitornion Kaulinrannalle, Mirjami liike-elämän palvelukseen. Hän luki iltakoulussa ylioppilaaksi 40-vuotiaana.

Aili aloitti 15-vuotiaana kotiapulaisena ja suoritti keskikoulun aineet, kieliä lukuunottamatta. Palveltavan perheen vanhin lapsi aloitti juuri oppikoulun, ja siitä oli apua opiskelussa. Aili suoritti myöhemmin kauppateknikon tutkinnon, myös etäopiskeluna. Hän on opiskellut koko ikänsä työn ja perheen lomassa ja opiskelee edelleen. Aili teki kaikkia eteen tulevia ansiotöitä 50 vuotta, pisin aika oli myynti- ja toimistotöissä 15 vuotta samassa talossa. Hilda sai olla ylpeä tyttäristään. Kukaan heistä ei ole ollut työttömänä, vaan aina hankkinut elantonsa itse. Täyttäessään 90 vuotta hän sai vieraakseen neljä nuorempaa sukupolvea.

Hilda hoiti sairaan äitinsä omassa kodissaan, kunnes tämä kuoli 90-vuotiaana. Samoin hän oli tyttärien avulla miehensä omaishoitaja tämän kuolemaan asti. Lähitienoilla asuvat tyttäret pitivät huolen, että Hilda sai asua kotona mahdollisimman pitkään.




Elli Karsikko – selviytyjä

Tapaaminen

On jo syyskuun puoliväli, hyytävän kylmä tuuli suhisee korvissani, vaikka musta neulelippis suojaa päätäni. Tahtoisin huutaa, kuten nuo Kummatin koulun pihalla välituntiaan viettävät lapset. Omatunto soimaa: tiedän että minua odotetaan.

Keväällä poimin Ruonankadun tienvarrelta ison kimpun puna-ailakkeja tuliaisiksi. Kun olin lapsi, äiti kertoi, että ne ovat taivaanavaimia. Myöhemmin kesällä olen vienyt äidilleni puna-apiloita tai poiminut mukaan kotipihalta nappikukkia ja nyt syksymmällä kultapalloja. Asfaltissa on kuoppia, isot punaiset puolukat hypähtelevät pakasterasiassa kassin pohjalla. Viimeiseksi lähtökiireissäni kävin poimimassa ne ja huuhtelin siivilässä. Kesällä vein maistiaisiksi mansikoita, mustikoita ja vadelmia. Vastatuuli tuo mereltä muistoja. Käännyn Palvelukeskus Mainingin pihaan. Sopulassa, käytävän päässä, oikealla ensimmäisenä ovenpielessä, lukee isoin kirjaimin Elli.

Täysvillaisen torkkupeiton alta pilkistävät punaiset Orto Bio tossut tarrakiinnityksellä. Ennen täytyi olla aina korkokengät, koska sataviisikymmensenttinen nainen pitkän miehen rinnalla näytti kuulemma pieneltä. Istun tuolille sängyn viereen ja sivelen etusormellani nukkujan kämmenselkää.

– Äitii…, kuiskaan kuuluvasti hänen vasempaan korvaansa.

– Voi Tuula rakas!

Kosketusta janoavat kädet hapuilevat ja rakkautta säteilevät silmät loistavat. Pehmeät posket koskettavat hetken toisiaan. Siirrän harmaat kiharat pois otsalta ja annan suukon.

– Ihana kun tulit! Minulla oli jo niin ikävä, että ihan ääneen huusin sinua. Viime kerralla karkasit, kun nukuin, ethän nyt karkaa.

– Fysioterapeutti lähti vähän aikaa sitten. Hierottiin jalat keveästi, viime kerralla hartiat. Hyvältä se tuntuu.

Tarkistan pöydällä olevasta kalenterista, Oikein äiti muisti ajat ja asiat. Sotainvalidin leskenä hän on jo jonkin aikaa saanut nauttia ilmaisista fysioterapia- ja jalkahoidoista. Äidin silmät painuivat väkisin kiinni. Unen tuloa ei voi vastustaa.  Kieli liikkui suussa ja yritti muodostaa puhetta, sitten silmät rävähtivät auki sepposen selälleen.

– Voi, voi, ei kai ne vaan ole vanhentuneita nuo kalat. Ei ole nyt jälkiruokaakaan, vai onko se soppa loppunut?

– On sitä, totesin hiljaa.

En olisi halunnut myöntää, mutta joskus on ihan pakko vaikka se sisintä kirpaiseekin.

– En syönyt eilen kuin kahdentoista aikaan ja sitten oli jo kello kuusi.

Päätin antaa äidin nukahtaa vielä kerran, koska hieronnan jälkeen on niin taivaallisen ihana levähtää.

Lapsuus

Äitini, Elli Ester Karsikko os. Viirret syntyi Pyhäjoella Viirteen kylässä 1921, kotisynnytyksessä, kuten kaikki seitsemän muuta sisarusta. Jo pienestä pitäen Elli hoiti isänsä kanssa talon hevosta huolella, ruokki kanoja ja lakaisi pihapolut puhtaiksi, teki mitä pyydettiin. Hän oli isän tyttö.

Sitten paikkakunnalle ilmestyi saarnaaja, joka etsiskeli pankkilainalleen takaajaa. Ellin hyväsydäminen isä ja hänen serkkunsa lupasivat taata lainan. Melko pian saarnaaja muutti pois paikkakunnalta ja jätti lainansa täysin hoitamatta. Aina lainan erääntyessä myytiin metsää, peltoja, lehmä tai milloin mitäkin. Erityisen raskaaksi Elli koki kauniiden kiesien myynnin. Koti kuitenkin säilyi.

Kylälle perustettiin koulu ja opettaja saatiin Etelä-Suomesta. Hänen täysorvosta ottotyttärestä tuli Ellin paras kaveri. He kiikkuivat koulun urheilusalin köysissä ja välillä kiipeilivät niitä pitkin kattoon asti. Leikit kävivät hyvin yhteen. Elli lypsi myös opettajan lehmät, hoiti puutarhaa ja sai näin pientä palkkaa.

Nuoruus

Perheen esikoinen, joka oli tulossa miehen ikään, sairastui keuhkotautiin ja menehtyi siihen. Isä ja äiti surivat. Herkkänä ihmisenä Elli otti kaikkien surut omikseen. Kaksi vanhinta sisarta lähti Tampereelle palvelukseen. Elli vuodatti katkeria kyyneleitä, kun ei ollut varaa jatkaa koulunkäyntiä. Hänen piti lähteä vuodeksi erääseen perheeseen Kalajoelle lapsia ja kotia hoitamaan.

Vuonna 1937 isä vei Ellin junalle, siitä alkoi matka Tampereelle, jossa vanhin sisko otti hänet sydämellisesti vastaan. Elli pääsi vuorineuvoksettarelle palvelijaksi, siskonsa loma-ajan tuuraajaksi. Vuorineuvoksettaren palveluksessa Elli näki ylellisen elämän loistoa. Vieraat puhuivat ruotsia ja kaapit olivat täynnä kalliita viinoja. Kun eräs tuttava näki ne, hän tuumasi, että jos isäsi tämän tietäisi, hän hakisi tyttärensä kotiin.

Kesäksi muutettiin hienolle huvilalle Tampereen Ylöjärvelle. Sielläkin Elli huolehti keittiöstä ja tarjoilusta. Kampasi ja laittoi vuorineuvoksettaren hiukset joka aamu ja piti hänelle seuraa. Elli sai nauttia Ylöjärven kauniista luonnosta ja maisemista koiraa ulkoiluttaen. Kaikesta loistosta huolimatta koti-ikävä ja itku joskus yllättivät. Kerran Ellin piti käydä viinakaupassa, mutta toista kertaa hän ei aikonut lähteä. Vuorineuvoksetar osti Ellille kauniita hamekankaita ja lehtiä luettavaksi, koska halusi pitää Ellin siellä. Ylöjärven huvilan isosta puutarhasta huolehtiville työntekijöille emäntä sanoi, että jos ette jotain tiedä, niin kysykää Elliltä, hän on 4H-kerhossa palkittu parhaana puutarhanhoidosta. Näillä reissuilla äidin arkuus ja oikeudenmukaisuus suojelivat häntä elämän isoimmilta kolhuilta.

Kun Elli vuoden kuluttua palasi Tampereelta Viirteeseen, Pohjanmaan Puu pyysi häntä Pyhäjokisuun uittoyhtiön emännäksi. Elli otti työn vastaan, vaikka tiesi sen raskaaksi. Heti ensimmäisenä päivänä johtaja teki selväksi uittomiehille, että Elliin ette sitten koske. Se oli helpotus, ja työrauha oli taattu.

Isolle mieslaumalle (70 miestä) ruoanlaitto sujui tottuneesti, vaikka puitteet olivat alkeelliset. Keittiöön oli kannettava vesi joesta. Sitä tarvittiin paljon, koska siihen tehtiin ruoka, kahvit ja sahti. Tietysti myös tiski- ja muut siivousvedet haettiin joesta. Perunoiden kuoriminen oli oma hommansa. Siinä oli joskus apuna johtajan tytär. Puita hellanpesään ja kohta oli jono nälkäisiä miehiä jonottamassa ruokaansa. Joskus tuli limsaa myyntiin. Se meni heti.

Kolme vuotta vierähti Pohjanmaan Puun palveluksessa. Vuonna 1941 Elli lähti uudelleen Tampereelle palvelukseen siskojen jalanjäljille. Sota-aikana siskokset tekivät paljon käsitöitä, kutoivat sukkia, lähettivät niitä tutuille ja tuntemattomille sotilaille. Kirjeposti kulki ahkerasti omille ja vieraille.

Avioliitto

Sodan jälkeen Iikka Karsikon ja Elli Viirteen katseet kohtasivat Pyhäjoella iltamissa. Ellin äiti, Emilia Viirret tapasikin sanoa. ”Sinne sitä väkiä koittaa, missä Sorvarit soittaa”. Pari vihittiin Pyhäjoen kirkossa 27.7.1947. Äiti muutti miniäksi Karsikkoon Parhalahdelle, ahkeroi pelto- ja navettatöissä. Ensimmäisen raskauden aikana puhkesi munuaistauti. Isoveljeni syntyi 1950 kesällä. Lääkäri varoitti seuraavan raskauden vaaroista. Anoppi pyyteli, että älkää tehkö paljon lapsia. Hänellä oli käsitys, että Iikka ei ollut terve.

Perhe muutti 1952 Saloisten Savolahteen.  Minua odottaessaan äidillä oli jalassa veritulppa. Sain kuitenkin syntyä 14.10.1954 tähän maailmaan kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Saman vuoden lopulla tuli muutto keskeneräiseen omakotitaloon uudelle asutusalueelle, Miljoonaperälle Raaheen. Isä ajoi veljensä kanssa yhteisesti omistamaa kuorma-autoa kahta vuoroa.

Yksinhuoltaja

Tammikuun alussa 1955 tuli kirje, jossa Iikka Karsikko määrättiin heti lähtemään Oulaisiin, Oulaskankaan keuhkotautiparantolaan. Hänellä oli todettu tuberkuloosi. Molemmissa keuhkoissa oli varjostuma.

Parantolareissusta tuli vuosia kestävä. Äiti oli aina rakastanut siisteyttä, mutta nyt hänestä tuli kuulemma naapurien mielestä suorastaan ylisiisti. Iikalla oli jonkinlainen perintötili, josta äiti maksoi sairaalakulut. Elli eli kahden lapsensa kanssa pitämällä talossa vuokralla ”semiskoita” eli opettajaopiskelijoita. Ompelukone surisi tai kudelmapuikot kilisivät talviolympialaisia radiosta kuunnellessa. Joskus ihan alkuaikoina hän virkkasi jopa yökaudet hartiahuiveja ihmisille.

Syksyllä äiti hommasi polttopuut, pieni ne kirveellä ja nakkeli liiteriin suojaan. Talvella lämmitti talon pönttöuunit, pyykkäsi, siivosi ja huolehti perheen ravinnosta. Kellari oli täynnä itse kasvatettuja perunoita, porkkanoita ja punajuuria. Mustikat oli säilöttynä pulloihin, puolukat lasipurkeissa ja oman pihan mansikat hilloiksi keitettyinä. Kellarin lattialla oli puisessa astiassa (kepes tai napes) tönkkösuolattuja silakoita, iso kivi painona päällä. Niitä äiti paistoi halstarissa hiilloksella, teki ”lagsloovaa” (silakkaperunalaatikkoa) tai herkutteli siltään leivän päällä sipulin ja pippurin kera. Työtä riitti niin paljon, että suremaan ei ehtinyt. Naapurit eivät pelänneet, sukulaiset eivät hyljänneet, vaan olivat tukena ja auttoivat monella tavalla.

Työ

Iikka Karsikko parani ja palasi työelämään, ensin Raahe Oy:lle hitsariksi, myöhemmin Rautaruukki Oy:lle erikoishitsariksi. Hän oli arvostettu ammattimies. Myöhemmin Iikka toimi Rautaruukin konepajakoulun hitsauksen työopettajana.

Vasta eläkkeelle jäädessään hän sai diagnoosin ja astmalääkityksen. Oireiden perusteella lääkäri totesi, että Iikalla oli ollut astma jo lapsesta asti. Parantolassa Iikan molempien keuhkojen alaosasta oli poistettu palaset. Hengästymiset ja muut limaisuudet oli aina päätelty johtuvan tästä. Tuli aika jolloin Elli hoiti päivähoitolapsia, harrasti työväenopistolla maalausta ja myöhemmin jaksoi vielä innostua lähtemään Raahen viinakaupan siivoojaksi. Siivoustyö päättyi kuitenkin ennen aikojaan, koska pitkään jatkunut hoitamaton verenpaine alkoi väsyttää. Ellillä todettiin vakaa sepelvaltimotauti, sydämen laajentuma ja siitä seurasi siirtyminen eläkkeelle.

Helpoin aika

Omakotitalosta oli muutettava rivitaloon. Nyt jäi maalausharrastukselle aika runsain mitoin ja tauluja syntyi. Innostuksesta ei päässyt irti, kun kärpänen oli kerran puraissut.  Ellin osaavissa ja ahkerissa käsissä osakkeen piha puhkesi kukka- ja marjaloistoon.

Iikka ja Elli osallistuivat aktiivisesti Sotainvalidien toimintaan. Oli voimistelu- ja lentopalloharrastusta, talkoita, ilmaista kuntoutusta, kokoontumisia kahvien ja seurustelun merkeissä. Myös invalidien järjestämillä ulko- ja kotimaan retkillä he kävivät monta kertaa vuodessa. Lastenlapsien elämän asiat ja niiden seuraaminen olivat Iikalla ja Ellillä sydämen asia.

Vuonna 1996 Oulaisten Taukokankaan kuntoutuslaitoksessa miehensä kanssa ollessaan Ellillä meni oikeasta korvasta kuulo yhden yön aikana. Lääkäri tarkisti heti aamulla korvan, määräsi erikoiskorvalääkärille ja kirjoitti antibioottikuurin.  Myöhemmin Elli sai kuulolaitteen, koska kuulo oli mennyt oikeasta korvasta lähes täysin.

Vanhuus

Tammikuun alussa 2006 Elli jäi leskeksi. Hän toivoi saavansa elää vielä niin kauan, että saisi kokea yhden oikein kuuman ja rentouttavan kesäajan. Toive toteutui runsain mitoin. Vaikka ikää oli jo kertynyt, innostus ruoanlaittoon ja leipomiseen ei laantunut ja kaikki onnistui hyvin. Leipomukset tehtiin hyvistä aineista, kuten hän usein vakuutteli. Omille 90-vuotispäivilleenkin Elli halusi leipoa itse täytekakun.

Lasten ja lastenlasten avustamana asuminen rivitalossa onnistui vuosia. Kun läheisten voimavarat eivät enää tahtoneet riittää, piti tehdä iso päätös ja siirtyä Kummattiin senioriasuntoon vuokralle. Se oli paras vaihtoehto siinä tilanteessa, vaikka senioritalo Feenixissä ei ollutkaan yövalvontaa. Päivät olivat kuitenkin pitkiä, vaikka sai asua oman siskon kanssa samassa huoneistossa. Sisko Eeva oli vajaan kolme vuotta Elliä vanhempi, seurallinen ja puhelias. Kummallakin oli omat sänkyhuoneet, muut huoneet yhteisiä. Lasitettu parveke oli kovassa käytössä, mutta se oli parasta, kun pääsi useamman kerran viikossa sauvakävelylle lähimaastoon veljeni ja minun saattamana vuorotellen.

Yhtenä kesäaamuna, kun hoitaja tuli tuomaan aamupuuroa, Elli istui oma sänkynsä reunalla, hän kurkisteli keittiön suuntaan ja pudota kopsahti lattialle. Pian ambulanssihoitajat olivat paikalla ja kiidättivät potilaan Ouluun leikattavaksi, koska reisiluu oli murtunut. Tästäkin sitkeä ja aina liikkumaan tottunut Elli toipui kävelykuntoon. Paikka palvelukoti Maininkiin avautui ja täällä hän on ollut jo yli kaksi vuotta.

Äidin pikkutorkuilta heräämistä odotellessani kastelen ja siistin purkkikukat. Siirrän rollaattorin sivummalle, että pyörätuoli mahtuu sängyn viereen.

– Tehän saatte alkaa syömään, jos kaikki on parraimmillaan. Tuleekohan se isä? äiti jutteli heti herättyään ja kurtisti kulmiaan avuttomana.

Pelokas harhaileva katse muuttui naurahdukseksi kun puistin pienesti päätäni.

– Jaa, taisinpa taasen nähdä niitä unia, on se kumma, kun ne ovat aina niin toden tuntuisia.

– Tässä olisi pyörätuoli valmiina, nousepa ylös, niin lähdetään?

Autan äitiä jaloista, siitä hän pikkuhiljaa hivuttamalla ja varman päälle ottamalla siirtyy itse pyörätuoliin.  Noin vuosi sitten äidiltä meni näkö kokonaan vasemmasta silmästä, verkkokalvo oli irronnut täysin ja mennyt myttyrälle. Sille ei voinut tehdä mitään.

– Onhan se mukava, kun joku kyytiä antaa. Käydään kävelyllä toisella kertaa. Nyt en jaksa.

Elli hymyilee hyväntahtoisesti ja sanoo vastaantuleville hoitajille kohteliaasti päivää. Vien äidin parturin ison peilin eteen. Entuudestaan tiedän, että siinä hänen päänsä selviää täysin tähän päivään. Keskustelemme jokapäiväisistä kuulumisista. Kyselen entisistä asioista ja äiti kertoo rehellisesti, niin hän on aina tehnyt. En voi lakata ihmettelemästä miten hyvin äiti asiat muistaa, vaikka on Alzheimer diagnoosi.




Laila Heiskanen – isänsä viimeinen lahja

Lailan iloisen nuoruuden varasti sota, ja vanhuuden mukavat päivät vei Alzheimerin tauti. Siinä välissä hän kasvatti kuusi lasta ja eli täyden elämän. Vähän menestystä ja iloja, liian paljon menetyksiä ja suruja.

Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen syntyi Kemissä kahdeksan kuukautta isänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen 11.5.1921. Lydia äiti lohdutti itseään sanomalla, että Laila on Isakin viimeinen lahja hänelle. Lailasta oli mukava olla isän viimeinen lahja, vaikka hän ei sen merkitystä äidilleen oikein ymmärtänytkään. Lailalla ja hänen sisaruksillaan ei koskaan ollut isää, mutta Kuivaniemellä olivat äidin vanhemmat vanhaisä ja vanhaäiti, joiden luona Laila, Allan, Sirkka ja Vieno viettivät monia kesäisiä viikkoja. Maalla olivat myös vanha Janne-eno ja nuoret enot Eemeli, Hannes ja Väinö. Tätejä olivat Jenni ja Ella. Mari-täti oli Amerikassa ja lähetti sieltä kirjeitä ja paketteja. Kaikki sukulaiset kävivät usein Lailan kotona Kemin kaupungissa. Lailan äiti, Lydia Lyttinen, oli kauppias ja leipuri. Kun Laila oli pieni, he asuivat isossa puutalossa Maantiekadun (myöh. Valtakatu) varrella, jossa oli myös pieni myymälä. Sitä hoiti myymäläapulainen, kun äiti kulki myymässä leivonnaisia torilla, markkinoilla ja Veitsiluodon ja Kuusiluodon sahasaarilla. Kun Laila oli kymmenvuotias, hänen paras kaverinsa Terttu perheineen katosi yllättäen eräänä yönä. Myöhemmin Terttu kirjoitti Lailalle kirjeitä Petroskoista. Toinen Lailan elämää mullistava asia oli se, että äiti joutui myymään heidän talonsa ja kaikki kauniit huonekalutkin. He muuttivat Ruutinrannalle vuokrataloon, eikä heille enää otettu kotiapulaista.

Nuoruusikä

Laila kävi kansakoulun loppuun, eikä suostunut äidin ja Allanin houkutuksesta huolimatta menemään oppikouluun. Rippikoulun käytyään Laila lähti äidin avuksi Veitsiluodon tilikopperolle ja talvella Rovaniemen markkinoille. Laila oli aina ollut mielellään tiskin takana, ja hänestä kehittyi näppärä myyjä. Pian hän sai työpaikan Suhosen konditorian myyjättärenä. Sieltä hänet löysi konttoriinsa Pohjois-Suomen tukkukaupan johtajatar. Lailasta varttui kaunis nainen; suuret harmaat silmät, ystävällinen hymy ja hoikka, sopusuhtainen vartalo. Ja ne sääret, niihin miesten huomio helposti kiinnittyi, kun Laila käveli aina korkeakorkoisilla kengillä. Laila rakasti kauniita vaatteita, kenkiä ja laukkuja ja tuhlasi aluksi kaikki palkkarahansa ylellisyyksiin, joihin hänen äidillään ei ollut varaa. Laila tanssi mielellään. Hän pääsi Allan-veljen mukana tansseihin kuusitoistavuotiaana. Kemin Pirtillä hän tapasi tulevan puolisonsa, Erkki Erikssonin. He rakastuivat tulisesti. Laila ajatteli komeaa Erkkiä koko ajan, kun ei voinut olla tämän kanssa. Hän haaveili omasta kodista ja lapsista Erkin kanssa. Erkki lähti armeijaan syyskuussa 1938.

Rakkaus eli ja vahvistui kirjeissä

Kirjeet kulkivat, ja lyhyet lomat Erkki vietti Lailansa kanssa. Erkki palasi Kemiin asepalveluksesta elokuussa 1939. Rakastavaiset ehtivät olla yhdessä vain kaksi viikkoa, kun Erkki kutsuttiin takaisin armeijan palvelukseen ja lähetettiin Viipuriin rakentamaan linnoituksia. Suomi valmistautui sotaan. Tyttöystävät, morsiamet ja vaimot alkoivat pitkään jatkuvan odotuksen. Talvisota alkoi, ja Erkki lähetettiin rintamalle puolustamaan maatamme. Kun se sota oli sodittu, Erkki Vilhelm Eriksson ja Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen vihittiin avioliittoon Kemissä heinäkuussa 1940. Laila oli onnellinen vaimo ja odotti jo esikoistaan. Seija Sinikka syntyi tammikuussa 1941. Laila oli äiti koko sydämestään, hän oli aina rakastanut lapsia.  Nuori perhe ei ennättänyt kovin pitkään perhe-elämää viettää, kun Erkille tuli kutsu kertausharjoituksiin kesäkuun alussa 1941. Lomia oli vähän, joten molemmat ikävöivät toisiaan ja kirjoittivat kirjeitä. Laila oli juuri täyttänyt 20 vuotta. Hän meni pian takaisin työhönsä. Sisar hoiti vauvaa kotona. Erkki oli äärettömän mustasukkainen kauniista vaimostaan, kun saksalaiset sotilaat miehittivät Kemin kaupunkia ja omat miehet olivat rintamalla. Laila toimi Lottana, eikä vilkuillut vieraita miehiä. Siitä huolimatta Erkki oli huolissaan. Sodan jatkuessa Erkki käytti yhä enemmän alkoholia, ja lomille tullessaan hän oli usein ärtynyt ja riidanhaluinen.

Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin

Seuraava lapsi, Pirkko Anneli, syntyi maaliskuussa 1943.  Sitten tuli ensimmäinen poika ja rauhanajan lapsi, joka kuitenkin menehtyi seuraavana päivänä kesäkuussa 1945. Laila ja Erkki järkyttyivät kotona syntyneen lapsensa kuolemasta ja surivat poikaa. Päätettiin yrittää uudelleen. Eeva-Liisa syntyi elokuussa 1946 ja kauan odotettu poika, Seppo Allan, marraskuussa 1947. Erkki kävi työssä Kemi-yhtiön tehtailla. Laila hoiti kotia ja lapsia huolellisesti. Hän taisteli ikuisen rahapulan kanssa, sillä tehtaan työläisen ansiot eivät riittäneet perheen menoihin. Erkki rakasti Lailaa ja lapsiaan, mutta oli pettynyt itseensä, kun ei pystynyt parempiin ansioihin. Viina soi lohdutuksen, ja joskus Erkille tuli pitkiä ryyppykausia. Köyhyys johti riitoihin. Erkin pinna paloi helposti, ja hän oli väkivaltainen.

Yksinhuoltaja  

Laila ymmärsi jo poikavauvan kuoleman jälkeen, että heidän elämänsä ei korjaantuisi. Erkki ryyppäsi ja oli ilkeä ja väkivaltainen juovuksissa. Laila lähti Seijan ja Pirkon kanssa äitinsä luo. Erkki itki heidän peräänsä, vannoi rakkauttaan ja nouti heidät takaisin kotiin, ja lupasi taas jättää viinan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun lapsia oli neljä, ja Laila mustelmilla Erkin lyönneistä, tuli apuun sisarenmies Martti. Hän auttoi Lailaa muuttamaan lastensa kanssa perheelleen juuri rakentamansa talon vinttihuoneisiin. Sieltä Laila ponnisti työelämään, myyjättäreksi kaupungin liikkeisiin. Avioero oli raskas ja häpeällinen, siitä oli vaikea toipua. Lapset, joiden vuoksi hän oli viipynyt niin kauan väkivaltaisessa liitossa, voivat aivan hyvin ja sopeutuivat pian Hepolahden omakotialueelle.

Rakkauden kaipuu

Erotessaan Erkistä Laila oli vasta 27-vuotias. Erkki kävi katsomassa lapsia ja vannoi vielä rakkauttaan Lailalle. Eihän Lailankaan sydän sille hyvälle Erkille ollut kylmennyt, mutta takaisin yhteiseen kotiin hän ei enää lähtenyt. Vähitellen he alkoivat elää omaa elämäänsä. Erkki löysi pian lohduttajansa ja perusti uuden perheen. Laila seurusteli vuosia oululaisen puusepän, Erkki Heiskasen kanssa. Laila koki syyllisyyttä ja häpeää ja piti suhteen salassa vuosikausia. Kun hän tuli raskaaksi, he menivät naimisiin. Koko perhe muutti Ouluun. Tällä Erkillä oli Keijo-niminen poika edellisestä avioliitostaan. Uusi vauva syntyi 20.2.1957 ja sai nimen Kari-Pekka. Lailalle alkoi uusi elämä Oulussa kuuden lapsen äitinä. Toimeentulo oli edelleen niukkaa, mutta rakennuksilla työskentelevä Erkki ei tuhlannut palkkaansa viinaan. Lapset kävivät koulua ja Laila hoiti kuopusta ja kotia. Elettiin onnellista työläisperheen elämää.

Yrittäjinä ja yhteiskunnan vaikuttajina

Erkki perusti puusepänverstaan Iskon teollisuusalueelle. Samalle tontille rakennettiin myöhemmin oma talo. Erkki ja Laila olivat Sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä ja mukana paikallistoiminnassa. Työväen ja etenkin lasten hyvinvointi olivat Lailalle tärkeitä asioita. Hänestä tuli Nuorten Kotkien kerhonjohtaja. Kari-Pekka oli kasvanut kouluikään ja isommat lapset kävivät kotona vain opiskelujen lomassa. Seija ja Pirkko olivat perustaneet jo perheet. Laila lähestyi 50 vuoden ikää, ja elämä tuntui hyvältä. Sitten verstaan työt vähenivät ja lopulta yritys teki konkurssin. Laila piti kesäkahvilaa Kuusisaaressa muutamana kesänä ja sai pätkätöitä muotiliikkeistä talvisin, mutta myyjän pienellä palkalla asiat eivät paljoa korjaantuneet. Pitkäaikaisen stressin seurauksena Erkki sairastui vakavaan sydän- ja verenpainetautiin, johon haki apua liian myöhään. Hän sai sairauseläkkeen ja oli kotona kun Laila kävi työssä. Laila sai vakituisen työpaikan Sokoksen tavaratalon myyjänä, jossa oli eläkkeelle asti.

Onnettomuus

Lailan ja Erkin kuopus, Kari-Pekka, oli 17-vuotias koululainen ja ajeli kaikki matkansa polkupyörällä. Huhtikuun 17 päivänä 1974 Kari-Pekka lähti kotoaan huolettomasti keltaisella Jopolla. Meni vain kymmenen minuuttia, kun poliisit olivat ovella. Erkki tajusi heti, että jotain peruuttamatonta oli sattunut. Hän sai sydänkohtauksen, kun kuuli poikansa jääneen auton alle kahdensadan metrin päässä kotoaan. Mitään ei ollut tehtävissä Kari-Pekan pelastamiseksi, mutta Erkki vietiin sairaalaan. Poliisit hakivat Lailan Sokokselta kesken työpäivän. He kertoivat pojan kuolleen ja veivät Lailan sairaalaan Erkin luo. Maailma pysähtyi, koko elämä tuntui romahtavan. Laila soitti tyttärelleen. Hänen kolme lastaan tulivat sairaalaan ja hakivat osastoa, jossa pikkuveli olisi. Kari-Pekka oli kaikille rakas, eivätkä he heti ymmärtäneet, että kuolleita ei tuoda sairaalaan. Ystävällinen lääkäri ohjasi Lailan aikuiset lapset osastolle, jossa Laila oli miehensä vuoteen äärellä. Erkki pääsi kotihoitoon, mutta suru ja katkeruus pojan menettämisestä heikensivät hänen terveyttään. Erkki Heiskanen menehtyi 8.12.1974. Lailan suru oli niin suuri möykky hänen sisällään, ettei hän voinut edes puhua siitä. Hän jähmettyi työhönsä, asiakaspalvelijan ystävälliseen rooliin, jossa ei muistettu omia asioita. Se auttoi häntä selviytymään, pysymään hengissä ja jatkamaan elämäänsä taas uusista lähtökohdista. Laila ehti olla Osuusliike Arinan Sokoksen tavaratalon palveluksessa noin viisitoista vuotta ja toimi siellä pitkään myös luottamusmiehenä.

Suru silmissään

Laila oli 53-vuotiaana menettänyt ensin perheen koko omaisuuden, sitten nuoruusikäisen poikansa ja samana vuonna vielä aviomiehensä, joka oli vasta 51-vuotias. Laila muutti konkurssissa menetetystä talosta aravayksiöön. Elämä jatkui työssä ja lasten perheiden elämää seuratessa. Vähitellen Laila sai säästetyksi rahaa isomman asunnon hankkimista varten. Kaksio Oulun keskustassa oli hänen haaveensa kaikkina Kaukovainion yksiössä viettäminään vuosina. Laila kalusti asuntonsa kauniiksi ”prinsessan kodiksi”. Lapsista, heidän puolisoistaan ja seitsemästä lastenlapsesta oli iloa, mutta myös murhetta. Pojan vaimo kuoli nuorena syöpään ja vanhimman tyttären poika menehtyi auto-onnettomuudessa 19-vuotiaana. Jokainen uusi suru muistutti Lailaa Kari-Pekan kuolemasta. Hän suri omia ja lastensa menetyksiä ja kaipasi miestään, kun vanhuus alkoi lähestyä ja yksinäisyys masensi mieltä.

Unohduksen tauti

Oltuaan kymmenen vuotta eläkkeellä Lailan muisti alkoi pettää, ja hän eksyi kaupungilla. Aivan heti hän ei hiiskunut asiasta lapsilleen, mutta sitten tytöt veivät hänet lääkäriin. Lailalla todettiin Alzheimerin tauti. Se ei edennyt kovin nopeasti, mutta oli hänelle ja hänen läheisilleen ikävä kokemus. Lailasta tuli pelokas ja epäluuloinen, ja se aiheutti paljon ongelmia. Koska Laila oli fyysisesti terve ja hyväkuntoinen, hän ei koskaan saanut laitoshoitopaikkaa, vaikka koki elämänsä uhanalaiseksi ja yksinäiseksi kauniissa kodissaan. Lapset pitivät yhteyttä ja huolehtivat äidistään parhaan kykynsä mukaan. Laila eli 84-vuotiaaksi ja ehti isomummiksi neljälle lapselle. Vauvoista vietiin valokuvia Laila-mummin kirjahyllylle. Hän oli aina rakastanut lapsia. Laila Heiskanen kuoli Oulussa 12.9.2005 neljän lapsensa saattelemana.




Lydia Lyttinen – veitsiluotolaisten hovihankkija ja kauppias

Lydia: ”Kuinka monta kertaa ihmisen sydän voi särkyä yhden elämän aikana?”

Lapsuus maalla

Hulda Lydia Lyttinen, o.s. Kakko, syntyi Kuivaniemellä 24.12.1889. Hänen vanhempansa olivat talolliset Matti ja Anna Kakko. Matti kalasti ja viljeli yhdessä Janne-veljen kanssa sukutilaa Kuivaniemen Pohjoisrannalla. Lydia oli perheen seitsemästä lapsesta toinen.

Lydialla oli ruskeat silmät ja pitkät ruskeat letit, kun hän sisaruksineen kävi kansakoulua Kuivaniemen kirkolla joen toisella puolella. He soutivat kapean joen yli avoveden aikana ja hiihtivät jäätä pitkin talvisin. Lydia oli lyhyt ja hintelä, mutta hän souti rivakasti ja hiihti reippaasti. Terävä laskupää ja kaunis käsiala säilyivät läpi elämän.

Lapsirikkaista taloista Pohjois-Pohjanmaalta oli menty Amerikkaan jo ennen vuosisadan vaihdetta. Myös Lydian Janne-eno lähti rapakon taakse, mutta palasi takaisin kotitilalleen, kun ei viihtynyt uudessa maassa. Ehkä Janne rohkaisi Lydian Mari-sisarta sulhasineen lähtemään vuonna 1910 siirtolaiseksi Amerikan Minnesotaan, jonne he jäivät.

Kaupunkiin

Lydiankin oli 15-vuotiaana lähdettävä tienaamaan oma elantonsa. Hän matkusti junalla läheiseen Kemin kaupunkiin, jonne Matti-isä vei usein lohia myytäväksi. Lydia toimi aluksi ison talon pikkupiikana ja ikävöi kovasti vanhempiaan ja sisaruksiaan. Kun hän pääsi leipomon myyjättäreksi, hän sai ystäviä ja alkoi viihtyä kaupungissa. Lydia oli silloin jo kaunis nuori nainen. Luonteeltaan hän oli ahkera, sanavalmis ja pippurinen. Hänestä tuli pian muotitietoinen kaupunkilainen, joka tutustui kemiläisiin tyttöihin ja poikiin, kaupungin työläisiin ja urheilijoihin. Lydia huolehti aina vanhemmistaan ja sisaruksistaan, vei Kuivaniemellä käydessään heille lahjoja ja auttoi talon töissä. Kirjeet kulkivat tiuhaan Suomen ja Amerikan väliä, ja siskokset tiesivät kuolemaansa asti toistensa ilot ja surut.

Rakkautta, sotaa ja lapsia

Mielitietty, Isak, löysi Lydian pullakaupasta. Se oli enne heidän yhteiselle elämälleen. Muhoksella 2.8.1889 syntynyt Isak Väinö Lyttinen toimi Kemin asemalla vaihdemiehenä ja harrasti aikalaistensa tavoin nyrkkeilyä ja painia. Rakastavaiset seurustelivat pari vuotta.  Avioliittoon heidät vihittiin jouluna 1914. Koti perustettiin Rovaniemelle. Lydia rakasti runoja, ja lausui niitä mielellään. Isak osasi laulaa.  Niinpä Isakin veli hoksasi pyytää heidät mukaan Rovaniemen harrastajateatterin toimintaan.

Lydian ja Isakin esikoinen, Eila Lyyli Annikki, syntyi seuraavana vuonna, mutta menehtyi muutaman viikon ikäisenä. Elettiin ensimmäisen maailmansodan aikoja. Isak ei onneksi joutunut rintamalle, mutta toimitti tärkeitä tehtäviä valtion rautateiden palveluksessa. Tsaarin armeijan sotavarusteita kuljetettiin kymmenillä hevosilla Kantalahteen tulleista aluksista Rovaniemelle, josta lastit vietiin junilla Suomen rataverkkoa pitkin Venäjälle.

Lydia sai pojan, Väinö Veikko Allanin, kesällä 1916 ja toisen, Alpo Atso Alvarin, 1918. Lapissa oli itsenäisyyden julistamisen jälkeen nälänhätä, paljon työttömiä, lakkoja ja mielenosoituksia. Etelästä junalla lähetetyt viljalastit oli ryöstetty ennen kuin ne pääsivät Rovaniemelle asti. Kansa söi jäkäläleipää. Samaan aikaan Lappiin levisi koko Euroopassa paljon ihmishenkiä vaatinut espanjantauti. Se vei Lydian ja Isakin toisen pojan, Alpon.

Takaisin Kemiin

Lydia ei viihtynyt Rovaniemellä ja suri kuolleita lapsiaan. Seuraavana vuonna perhe muutti takaisin Kemiin. He ostivat nykyisen Valtakadun varrelta talon ja perustivat siihen pienen kaupan. Lydia leipoi myymälään leipää, komeita nisuleetoja ja örfiiloja eli korvapuusteja, joita hän kävi myöhemmin myymässä myös torilla ja lähiseutujen markkinoilla.

Kolmas lapsi, Sirkka Eila Orvokki, syntyi syksyllä 1919 siinä leipomisen, kodin- ja kaupanhoidon sivussa. Tietysti heillä oli koti- ja myymäläapulainen, ja Isak auttoi kaikissa töissä aina rautateiltä vapaana ollessaan. He olivat onnellinen perhe, joka ponnisteli kohti 1920-luvun kasvun ja rauhan aikaa.

Isak urheili Kemin Innon riveissä. Lydia kannusti häntä ja oli usein seuraamassa kilpailuja. Syyskuussa 1920 Kemissä oli isot painikilpailut, joihin saapui urheilijoita monilta paikkakunnilta. Isak oli harjoitellut tätä ottelua varten. Lydia lähti katsomoon, kun sai sisarensa hoitamaan lapsia. Ottelun tiimellyksessä vastustaja otti ns. takavyöotteen ja Isak lensi matolle, eikä noussutkaan ylös. Hänet vietiin sairaalaan, jossa todettiin niskanikaman murtuneen. Isak Lyttinen menehtyi 8.9.1920. Hän oli juuri täyttänyt 31 vuotta.

Yksinhuoltajan raskas tie

Lydia oli shokissa monta viikkoa. Hän itki, valitti ja tunsi itsensä sairaaksi ja kyvyttömäksi jatkamaan elämäänsä kahden lapsen kanssa ilman Isakia.  Velkainen talo ja kauppa pakottivat Lydian tekemään pitkiä työpäiviä surusta huolimatta. Kun huonovointisuus ei mennyt ohi, Lydia meni lääkärille. ”Ette te sairas ole, te olette raskaana”, lääkäri totesi. Lydia ei tiennyt, itkeäkö vai iloita uudesta raskaudesta. ”Mieheni on kuollut”, hän toisteli lääkärille. Sitten hän ymmärsi, että lapsi oli Isakin viimeinen lahja hänelle.  Laila Lyyli Lemmikki syntyi 11.5.1921, kahdeksan kuukautta isänsä kuoleman jälkeen.

Lydia löysi uuden miehen lohduttajaksi ”Isakin ikävään”, niin kuin hän itse asian ilmaisi. Hän sai vielä yhden tyttären, Vieno Esterin, 5.3.1923. Suhde Vienon isään ei kestänyt, ja Lydia jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi.

Kaupunkikaupan tuotto ei riittänyt heidän kuluihinsa, joten Lydia haki uusia myyntipaikkoja seudulle perustettujen sahojen juurilta. Lapset oli jätettävä kotiapulaisen hoiviin ja mentävä toreille ja markkinoille leipää ansaitsemaan.

Ensimmäisten joukossa luotolaisten kauppiaana

Veitsiluodon sahasaaren ensimmäiset kauppiaat olivat Tulkin sisarukset, mutta pian heidän jälkeensä, vuoden 1925 tienoilla, Lydia varasi kioskimaisen myyntipaikan sahan lähelle rakennetusta hallista. Samoihin aikoihin kauppiaat menivät myös Kuusiluodon sahatyöläisiä palvelemaan. Molemmat sahat olivat merimatkan päässä, joten Lydia meni sinne parin muun kauppiaan kanssa sulan veden aikoina pikku laivoilla tai veneellä. Talvella hän kulki pienellä Pekka-hevosellaan pitkät matkat merenjäätä pitkin. Kemiläiset tunsivat Lydian ja Pekka-hevosen, jotka molemmat olivat tavallista pienempiä ja sitkeämpiä. Lydia oli vain 150 cm pituinen, joten hänelle sopi hyvin, että hevonenkin oli tavallista pienempi. Yhdessä he tekivät matkoja pyryssä ja pakkasessa vuosikausia, eikä Pekka koskaan jättänyt Lydiaa pulaan.  Kauppapäiviä olivat aluksi vain sahan tilipäivät. Siitä Veitsiluoto-yhtiön rakennuttamat pitkät lautaiset kauppahallit saivat nimen tilikopperot.

Laman kourissa

Maailmanlaajuinen talouslama saavutti pohjoisen Kemin nopeasti. Vuonna 1930 kaupungissa oli paljon työttömiä, joille ei riittänyt edes hätäaputöitä. Poliittinen liikehdintä oli vilkasta ja kaupungista pakeni ihmisiä öiseen aikaan Neuvostoliittoon. Monet jättivät laskunsa maksamatta Lydia Lyttisen ruokatavarakauppaan. Hyllyt tyhjenivät, kun Lydia ei voinut olla antamatta ruokaa velaksi nälkäisille asiakkailleen. Tukkukauppa ja pankki eivät olleet yhtä armeliaita. Lydian talo ja muu omaisuus myytiin konkurssihuutokaupassa kesällä 1931. Hän menetti kaupunkikodin, kaupan ja leipomohuoneensa, jossa oli leiponut tuoreet leivät toripäiviksi. Lapset saivat olla kesäisin Lydian vanhempien luona maalla, mutta muuten hän huolehti yksin neljästä kouluikäisestään.

Veitsiluodon luotettava hovihankkija

Taloudellisen hädän aikana yhteiskunta oli teettänyt työttömillä maantien kaupungista Veitsiluotoon. Sillä liikennöi säännöllisesti linja-auto. Lydia ryhtyi pitämään tilikopperonsa myyntitiskiä auki joka päivä, sillä saaren asukasluku oli kasvanut ja siellä työssä olevilla perheillä oli myös ostovoimaa. Kuusiluodossakin hän kävi parin viikon välein pitämässä kahvilaa ja myymässä työmiesten tarvitsemia vaatetavaroita, työrukkasia ja elintarvikkeita.  Väinö-veli ja myöhemmin tyttäret tuurasivat Lydiaa Veitsiluodossa, kun hän kävi Kuusiluodon tilipäivillä.

Lapset kasvoivat ja heistä oli sekä iloa että huolia. Välit olivat lämpimät, vaikka Lydia oli ankara ja vaativa kasvattaja. Allan, Sirkka, Laila ja Vieno olivat hänen elämänsä keskipiste. Heitä varten hän ponnisteli ja heille hän halusi antaa kaikkensa. Elanto oli vaatimatonta konkurssin jälkeen vuokratalossa. Veikko kävi oppikoulua ja pääsi myöhemmin opettajaseminaariin. Tytöt halusivat heti kansakoulun jälkeen työhön, jotta saisivat omaa rahaa vaatteisiin, kenkiin ja meikkeihin, joihin äidin ansiot eivät riittäneet.

Vuodesta toiseen, kesät talvet Lydia saapui pikku myymäläänsä Veitsiluotoon. Asiakkaille oli myymälän puolella appelsiinilaatikko istuimeksi. Siinä kerrottiin ilot ja surut kauppiaalle, joka oli myötätuntoinen ja kannustava kuuntelija. Samalla tehtiin kauppaakin. Jos asiakas ei löytänyt kaupasta tarvitsemaansa, Lydia hommasi sen parin päivän sisällä tukkukaupasta. Se oli helppoa niin kauan, kun tavaroita oli vapaasti saatavilla Kemin tukkuliikkeissä.

Raskaat sotavuodet

Kun sota alkoi, hävisivät kulutustavarat äkkiä pienten kauppiaiden saatavilta. Kortille menneistä tuotteista piti leikellä ostokortteja, ja vähäiset varastot oli jaettava niin, että kaikki vakituiset asiakkaat saivat osansa. Lydian elanto pieneni. Hän hankki lisätuloja Tornion ja sen jokivarren jobbareitten Ruotsin tuliaisilla. Kahvia, sokeria ja sakariinia tuli Lydian puotiin salakuljettajilta, joiden toimintaa kukaan ei pitänyt rikollisena, hyvänä palveluna vain. Lydia keksi viedä sakariinia Helsinkiin asti ja sai samalla ostaa puotiinsa tavaroita Helsingin tukkukauppiailta.

Pommitukset uhkasivat Veitsiluodon saarta, jossa oli runsaasti teollisuutta. Hälytyksiä tuli usein, eikä pommisuojia ollut kaikille. Linja-auto saattoi ajaa kaupunkiin lyhdyt pimeinä.

Lydia oli muuttanut Vienon kanssa asumaan pieneen taloon Järppiin, kun Allan, Sirkka ja Laila olivat lähteneen maailmalle. Allan ja Laila olivat avioliitoissa, ja heillä kummallakin oli jo kaksi lasta. Lydia iloitsi lastenlapsistaan ja odotti poikaansa takaisin sodasta, jonka uskottiin olevan pian lopussa.

Ainoasta pojasta sankarivainaja

Kapteeni Veikko Väinö Allan Lyttinen tuli sodasta puuarkussa heinäkuussa 1944. Tästä surusta Lydia ei tahtonut selvitä. Tilikoppero oli kiinni monta viikkoa. Elämä jatkui kuitenkin. Tämä suurin suru, ainoan aikuisen pojan menetys, jätti Lydian kasvoille murheen uurteet ja hänen ruskeitten silmiensä tuike himmeni vakavaksi katseeksi.

Vuosien myötä Lydia sai lisää lastenlapsia, joiden hyvinvoinnista hän huolehti anteliaasti. Kun Lailan tytöt kipaisivat koulun jälkeen mummun kaupalle, tämä tarkisti aina lapsen vaatetuksen. Monet kerrat hän otti hyllystä uudet villahousut ja kiepsautti ne lapsen jalkaan tai löysi sopivan villatikkurin, joka mahtui takin alle. Lydian tyttäret pitivät kiinteästi yhteyttä äitiinsä ja mummu oli rakas kaikille seitsemälle lastenlapselle.

Viimeinen vitsaus

Ohutseinäisissä kauppapuodeissa ei ollut minkäänlaisia tulisijoja. Hallikauppiaat lämmittivät niitä talvella pienillä kamiinoilla. Lydialla oli ollut vuosikausia öljykamiina, jonka päällä hän kiehautti kahvinkin pitkän työpäivän piristykseksi.

Helmikuun pakkaspäivänä 1958 Lydia oli kaupalla vasta kymmenen maissa, koska oli käynyt ostamassa tukkuliikkeestä ison laatikon vaatetavaraa. Hän sytytti kamiinan saadakseen myymälään vähän lämpöä. Kamiina kaatui, ja liekit levisivät nopeasti kuiviin tavaroihin. Lydia yritti tukahduttaa tulta pahvilaatikolla, mutta tuli ahmaisi senkin nopeasti. Hänen oli paettava kaupastaan, kun tuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja hiuksiinsa.

Lydia heräsi, kun häntä nostettiin sairasautoon. Hänen kauppansa tuho oli täydellinen. Muut kaupat selvisivät savu- ja vesivahingoilla.

”Kuinka monta kertaa ihmisen sydän voi särkyä yhden elämän aikana?” Lydia kysyi sairasvuoteellaan. Kukaan ei osannut vastata. Lydia oli jalkeilla muutaman viikon kuluttua.

Uusi alku omin voimin

Veitsiluoto-yhtiö ei suostunut korjaamaan vanhaa kauppahallia. Neuvottelujen jälkeen yhtiö lupasi, että kauppiaat saavat itse korjata kauppansa ja jatkaa toimintaansa. Ison yhtiön päätös tuntui kohtuuttomalta köyhiä kauppiaita kohtaan. Lydia ei kuitenkaan lannistunut. Hän ei osannut kuvitella elämäänsä ilman tilikopperoa ja veitsiluotolaisia asiakkaitaan, hänen ystäviään. Vieno-tyttären aviomies Martti Tevasaari korjasi kaupan. Lydia hankki uuden pienen varaston ja istui taas kesällä tiskin takana valmiina palvelemaan asiakkaitaan. Siinä hän oli ollut 34 vuotta aina yhtä iloisena, ystävällisenä ja aktiivisena kuuntelemaan asiakkaittensa tarpeita ja huolia. Hänen huolistaan harva tiesi.

Lydia ei ehtinyt elää tätä uutta alkua kovinkaan pitkään, kun sairaus alkoi vaivata. Viimeisillä voimillaankin hän matkusti linja-autossa Järpistä Veitsiluotoon ja avasi puodin. Syksyllä 1959 Laila haki äitinsä Ouluun lääkäriin. Lydialla todettiin vatsasyöpä. Hän oli muutaman viikon Oulun lääninsairaalassa ja kuoli 69-vuotiaana 20.11.1959. Häntä jäivät kaipaamaan kolme tytärtä perheineen. Kemiläiset, ja etenkin Veitsiluodossa ja sen lähistöllä asuneet perheet, muistivat pitkään kauppiaansa, joka oli uskollisesti palvellut pienissä tilikopperoissaan kolmea sukupolvea.




Irmeli Kaario sukupolvien ketjussa

Isoäiti Maria Wetterstrand emigranttina ja evakkona

Sukupolvien ketjussa puhutaan yleensä miehistä. Miehen nimi on periytynyt pojalle, samoin ennen tilat ja maat. Isyydestä ei kuitenkaan aina voinut olla täyttä varmuutta. Naisten muodostama ketju on selkeämpi. Se on napanuoraketju.

Isoäitini, Maria Wetterstrand, o.s. Huotari syntyi keisarillisella Venäjällä, Pietarissa karjalaisista vanhemmista. Perhe vietti turvattua, onnellista ja vaurasta elämää. Seitsemäntoistavuotiaana Maria tutustui muutamaa vuotta vanhempaan Johan Wetterstrandiin. Naimisiin he menivät Marian ollessa vasta 18-vuotias. Avioliitosta tuli onnellinen. Johan eli Janne oli taitava. Hän toimi aluksi vuokraamansa valimon johtajana Novgorodissa, mutta perusti pian oman tehtaan Pietariin. Lapsia syntyi neljä. Ensimmäinen poika kuoli parivuotiaana, niin kuin silloin usein tapahtui. Se oli Marian ensimmäinen suru ja koettelemus.

Jannen tehdas suljettiin Venäjän vallankumouksen aikana. Venäjällä seurasi sekasorron aika. Väkijoukot valtasivat kadut. Janne oli edellisenä vuonna hankkinut maatilan Karjalan Kannakselta perheen kesälomien viettoa varten. Se osoittautui nyt hyvin tarpeelliseksi, kun toimeentuloa ei ollut. Maria lähti kahden nuoremman lapsensa, 14-vuotiaan Esterin ja 12-vuotiaan Leon kanssa maatilalle vallankumousta pakoon.

Matkalla oli tiukkoja tarkastuksia. Maria otti mukaansa vain välttämättömän, jotta vaikuttaisi siltä kuin hän olisi menossa kesäloman viettoon. Hän ompeli kureliiveihinsä kaikki korut valaanluiden tilalle, eikä koruja rajatarkastuksessa havaittu. He pääsivät turvallisesti tilalleen Noitermaahan. Janne ja vanhin poika Artturi joutuivat sen sijaan viime hetkessä pakenemaan uimalla Rajajoen yli. Pelättiin, että suojeluskuntaan kuulunut Artturi otettaisiin puna-armeijaan.

Kun Maria saapui tilalle, kävi ilmi, että tilanhoitajana toiminut muonamies oli varastanut maatilan tuotteet ja myynyt ne omaan lukuunsa. Tilalle hankittiin uusi muonamies. Maria onnistui ylittämään rajan useita kertoja yksinään ja tuomaan rakkaita tavaroitaan Pietarin kodistaan. Tehdas, koti ja suurin osa omaisuudesta menetettiin kuitenkin bolshevikeille.

Urbaaniin oloon tottunut Maria sopeutui hyvin maalaiselämään. Hän vastasi tilan hoidosta. Häntä ja Jannea kunnioitettiin, ja heitä kutsuttiin aina Herraksi ja Rouvaksi. Olivathan he sivistyneitä kaupunkilaisia Pietarista. Marialla oli parantamisen taito, jonka hän oli oppinut joltain apteekkarilta Krimin lomilla. Lääkärin puutteessa hän hoiti kyläläisten vaivat: paransi keuhkokuumeet, säärihaavat, maitoruven ja lastoitti katkenneet raajat. Ihmisiä tuli hänen luokseen kauempaakin. Rahaa hän ei koskaan ottanut keneltäkään. Hän oli perusluonteeltaan elämän antaja. Janne opetteli maanviljelyä ja ryhtyi kalastajaksi sekä metsänhoitajaksi.

Lapset lähetettiin opintielle Viipuriin ja vanhin poika Aacheniin. Elämä oli sopusointuista, kunnes talvisota alkaessa koti piti jälleen kerran jättää. Välivuosina päästiin takaisin, mutta koti oli raiskattu. Se oli kuitenkin oma rakas koti. Kun jatkosota alkoi, jouduttiin uudelleen mieron tielle, ja koko omaisuus jäi toisen kerran vieraalle vallalle. Kuten muutkin evakkoon joutuneet karjalaiset, heidät majoitettiin ihmisten nurkkiin.

Sodan jälkeen Mariaa kohtasi kovin isku hänen elämänsä aikana. Hänen nuorempi poikansa, kolmen pienen lapsen isä joutui upseerina venäläisten kanssa sotakorvauksista neuvotellessa niin vaikeaan tilanteeseen, että päätti itse päivänsä. Tämä suru oli niin suuri, että kaksi kertaa koettu kodin ja omaisuuden menettäminen tuntui pieneltä.

Elämänsä loppuvuosiksi Maria ja Janne asettuivat Artturin hankkimaan kesähuvilaan. Siellä Janne sairastui, ja Maria hoiti häntä tämän kuolemaan saakka. Runsaat neljä vuotta Maria asui Suomusjärvellä yksinään. Kahdeksaankymmeneen ikävuoteen saakka hän kävi jokaisena talviaamuna avannossa, ja peseytyi muutenkin kylmällä vedellä. Siinä lienee hänen sitkeytensä salaisuus. Lapsenlapset olivat kesäisin hänen seuranaan ja apunaan ja hiihtolomillaankin kävivät. Viimeisiksi vuosikseen Maria pääsi asumaan tyttärensä Esterin puolison, Alfons Willbergin, omistamaan asuntoon Bulevardilla. Vielä sieltä käsin hän lähetti pyynnöstä tuntemattomille ihmisille parannusohjeita ja voiteita.

Maria kuoli vanhuuteen Koskelan sairaalassa 84-vuotiaana. Hän uskoi hartaasti Jumalaansa ja kohtaloon. Ei koskaan valittanut, vaan tyytyi hiljaa. Muisteli onnellista avioliittoaan, lauleskeli virsiä ja luki Raamattua.

Minulle isoäitini jäi idoliksi. Kaikki lapsuuteni kesät talvisotaan saakka vietin perheeni kanssa hänen luonaan. Isoäidin kanssa saunoin. Isoäiti opetti minut uimaan nelivuotiaana sekä lypsämään lehmiä ja kirnuamaan voita. Hän ei koskaan suuttunut eikä aiheuttanut mielipahaa kenellekään. Hän oli kaikin tavoin esimerkillinen ja hieno ihminen.

Äiti Ester Willberg: forvärvarn, ärvarn, fördärvarn

Äitini syntyi Novgorodissa vuonna 1904. Hän oli kaikkien sukulaisten rakastama ja perheen ainoana tyttönä hemmoteltu. Perhe muutti sitten Novgorodista Pietariin. Ester sai erinomaisen kasvatuksen kotonaan. Hyvän kielitaidon varmistamiseksi heillä oli Mademoiselle ja Freulein opettamassa ranskaa ja saksaa. Kotonaan hän omaksui venäjän-, suomen- ja ruotsin kielen.

Esterin katkeria muistoja olivat ihaillun isän taloudelliset menetykset ja Venäjän vallankumouksen seuraukset. Neljätoistavuotiaana hän koki kansannousun ja näki sotilaiden pistävän ihmisiä kuoliaaksi kaduilla. Perheen pakomatkalla Karjalaan venäläiset sotilaat repivät rajatarkastuksessa veitsellä hänen nukkensa riekaleiksi, eikä hän unohtanut sitä koskaan.

Ester ei viihtynyt Karjalassa. Hän ei halunnut jäädä maalaiseksi vaan meni Viipuriin koulukotiin. Hän halusi itsenäistyä nopeasti, jätti lukion kesken ja muutti Helsinkiin opiskelemaan kauppaopistoon. Kirjailija Unto Seppänen rakastui tulisesti Esteriin, ja he seurustelivat tiiviisti kaksi vuotta. Äiti muisteli usein nuoruuden rakastettuaan ja säilytti elämänsä viimeisiin vuosiin saakka Seppäsen hänelle kirjoittamat pari sataa kirjettä. Seurustelu päättyi vanhempien painostukseen. He katsoivat, ettei nuori kirjailija pysty elättämään heidän tytärtään.

Ester oli kaunis ja turhamainen. Hän pukeutui muodin mukaisesti asusteita myöten. Hän oli aina huoliteltu ja ulkoasultaan moitteeton. Hän oli musikaalisesti lahjakas, ja hänestä olisi voinut tulla esiintyvä pianisti, mutta hän ei tavoitellut julkisuutta eikä menestystä. Hän oli romantikko, joka kaipasi miehistä tukea ja ihailua.

Oltuaan Maatalouspankissa töissä jonkun vuoden Ester avioitui varakkaan suomenruotsalaisen perheen vanhimman pojan kanssa. Alfons Willberg oli opiskellut insinööriksi Zurichin teknillisessä korkeakoulussa. Ester avioitui suurin odotuksin. Ensimmäinen lapsi syntyi nopeasti, isänsä silmäteräksi muodostunut Marita. Toinen lapsi olin minä, valtava pettymys äidilleni, koska en ollut hänen hartaasti odottamansa poika. Hän antoikin minut kotiapulaisen hoivaan. Esterin harras toive pojasta toteutui viiden vuoden odotuksen jälkeen. Pentistä tuli hänen kaikkien unelmiensa kohde. He olivat aina yhdessä eikä kukaan mahtunut heidän väliinsä.

Tällainen asetelma ei ollut omiaan luomaan yhteistä perhe-elämää. Isä ihaili vanhinta tytärtään, ja he ymmärsivät toisiaan. Keskimmäisenä lapsena olin näkymätön ja huomaamaton. Olin äidin pikku apulainen, joka teki kaiken, mitä äiti käski. Minulle ei tullut minkäänlaista käsitystä perhe-elämästä eikä juuri mistään muustakaan. Olin kiltti ja alistettu enkä tajunnut lainkaan, mitä minulta puuttui. Äiti ei koskaan ollut minun eikä sisareni kanssa, vaikka hän oli aina kotona. Isä oli harvemmin kotona, mutta kuitenkin aina vahvasti läsnä. Minulle hän oli yliankara isä, jota pelkäsin. Hän jätti henkisenä perintönä ainakin minulle kunniallisuuden ja rehellisyyden.

Ester ei ollut pojasta huolimatta onnellinen. Hän sanoi usein minulle, ettei voi rakastaa lapsiaan, jos ei ole onnellinen avioliitossaan. Jo lapsena ymmärsin, ettei näillä asioilla ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Uskoin, että mitä onnettomampi liitossaan oli, sen enemmän lapset merkitsisivät.

Ester olisi halunnut enemmän rahaa käyttöönsä pukeutuakseen yhtä kauniisti kuin naimattomana. Hän valitti aina rahan puutetta. Rahasta tuli suuri asia perheessä. Isä oli tarkka ja äiti tuhluri. Äiti oli kuitenkin tavallaan hyvä perheenemäntä. Hän koulutti monta nuorta maalaistyttöä taitaviksi kotiapulaisiksi ja ruuanlaittajiksi. Hän organisoi hyvin kodin, ja kaikki oli ulkonaisesti kunnossa. Hän oli taitava käsistään, ja hänellä oli yleensä aina neula kädessään. Syntyi kauniita pitsejä vauvojen paitoihin ja nenäliinoihin. Lasten vaatteet olivat aina huolellisesti paikatut. Koti oli järjestyksessä ja hyvin hoidettu. Kuitenkaan hän ei osannut kiinnittää huomiotaan elämänsä positiivisiin asioihin, vaan valitteli aina onnettomuuttaan ja sitä, ettei saanut riittävästi kauniita vaatteita ja koruja.

Ester matkusti laajasti Euroopassa miehensä kanssa ja osallistui useisiin kongresseihin. Karjalaisena hän oli vilkas, sosiaalinen ja erittäin kielitaitoinen. Hän pystyi solmimaan runsaasti ystävyyssuhteita. Hän oli kuitenkin täysin kritiikitön, mitä ystävilleen kertoi. Salaisuudet eivät pysyneet hänellä. Ystävät loukkaantuivat ja etääntyivät hänestä.

Vasta leskeksi jäätyään Ester luuli tulevansa onnelliseksi. Hänellä oli rahaa tarpeittensa tyydyttämiseen, ja hän onnistui lähes kokonaan tuhoamaan Alfonsilta jääneen omaisuuden. Hän teetti itselleen Kalle Forsmanin salongissa vaatteita, kävi ravintoloissa ystäviensä kanssa ja matkusteli laajasti joka vuosi. Hän jakeli juomarahoja suurella kädellä. Toisinaan hän antoi myös läheisilleen ylellisiä lahjoja ja toi loisteliaita tuliaisia ulkomaanmatkoilta. Matkat ulottuivat Intiaan ja Keniaan mutta parhaiten hän viihtyi Pariisissa ja Roomassa, missä hän yleensä vietti kaikki talvikaudet.

Hän toivoi kiihkeästi löytävänsä uuden miehen rakkautta ja turvaa kaivatessaan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt ja mielialat vaihtelivat jyrkästi. Yksinäisyydessään hän turvautui psykiatriin, joka kuunteli häntä sympatialla ja piti häntä yksityispotilaanaan Mehiläisessä useita kertoja viikkokaupalla.

Lopulta äiti joutui tilanteeseen, jossa hän koki, ettei enää pystynyt vastaamaan itsenäisesti elämästään. Tässä vaiheessa minä olin ainoa, johon hän saattoi turvautua. Sisareni kanssa äiti ei koskaan tullut toimeen. Pyrin järjestämään äidin olot sellaisiksi, että hän voisi turvallisesti asua kotonaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vieraiden ihmisten tulevan hänen kotiinsa ja pyysi minua järjestämään hänet vanhainkotiin. Sen hän valitsi Käpylästä, koska Pentti asui lähellä, ja äiti uskoi tämän tulevan päivittäin häntä katsomaan.

Äiti eli Svenska Blomsterfondetissa lähes kuusi vuotta ilman mitään virikkeitä. Hän laitostui välittömästi ja tuli ainoastaan minun luokseni päivällisille. Ystävät hävisivät eivätkä enää välittäneet hänestä. Eivät edes ne, joille hän oli ollut hyväntekijä. Olin lopulta hänen viimeinen uskottunsa oltuani siihen asti näkymätön ja lähes olematon. Hän kuoli vanhuuteen Koskelassa. Viimeisellä elinviikollaan hän pyysi minua käymään joka päivä ja tuomaan hänelle pullollisen olutta, jota hän ei koskaan ennen juonut. Sitten hän päätti olla syömättä, koska halusi kuolla. Viimeisenä päivänään hän pyysi minulta kaikkea anteeksi. Lohdutin häntä ja sanoin, ettei minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Hän nukahti rauhallisena. Minä olin viimeinen omainen, jonka hän näki tuntia ennen poismenoaan.

Irmeli Kaario: Bulevardilta maailmalle

Isänisäni omistama kaunis jugendtalo Bulevardilla oli napanuoran lisäksi yhdistävä tekijä meidän kolmen naisen välillä. Äiti muutti sinne appensa kuoltua vuonna 1951 ja eli siellä vanhainkotiin muuttamiseen asti. Minä asuin siellä kanssa naimisiin menooni saakka, ja isoäitini muutti sinne isäni hänelle antamaan asuntoon, kunnes joutui Koskelaan.

Asuin kotona Bulevardilla, niin kuin vanhempi sisarenikin, vaikka olimme molemmat taloudellisesti itsenäisiä ja koulutettuja. Vanhempien mielestä tyttö ei voinut muuttaa kotoaan kuin naimisiin menemällä. Muuten joutui huonoille teille. Kolme aikuista naista saman katon alla oli rankkaa. Äiti ja sisareni riitelivät jatkuvasti, ja minä vain olin. En osannut suunnitella elämääni, eikä minulla ollut valmiuksia itsenäiseen elämään. Kihlauduttuani vanhempani vaativat pitkää kihlausaikaa, jotta sukulaiset eivät pääsisi ilkkumaan, että oli kiire naimisiin. Tuntui kuin silloin olisi eletty muiden ihmisten ehdoilla. Kaikkeen alistuttiin. En tiennyt elämästä mitään, mutta vapauden kaipuu oli suuri. En vain tiennyt, miten sen saisin.

Menin naimisiin suurin odotuksin. Minä janosin vapautta, mies taas tottelevaista vaimoa, joka olisi aina kotona huolehtimassa hänestä. Odotukset eivät aivan täysin kohdanneet. Minä en saanut vapautta, mutta mies sai kodinhoidosta vastaavan vaimon. Miehellä oli oikeudet, naisella velvollisuudet. Taustastani johtuen en osannut ottaa vapautta vaan alistuin. Kävin töissä ja hoidin kotiasiat. Mies eli miehen elämää: työtä, kokouksia, matkoja, poissaoloja. Pohdin koko ajan, oliko tämä sitä elämää mitä odotin. Istuin usein iltaisin yksin kotona ja ihmettelin, missä mies oli. Välillemme repesi railo.

Sisareni meni naimisiin australialaisen miehen kanssa päästäkseen eroon äidistä. Isälle oli valtava shokki menettää lempityttärensä toiselle puolelle maapalloa.

Haaveilin irrottautumista ja oman elämän alkamista, mutta minulla ei ollut siihen valmiuksia. Pian huomasin olevani raskaana. Se sitoi minut liittoon. Päätin hyväksyä osani ja rakastaa lasta. Lapsi toimitettiin heti syntymän jälkeen lastensairaalaan. Oli vähäverinen ja tuskin hengitti. Kysyttiin nimeä hätäkastetta varten. Minä jäin yksin hämmennykseni kanssa. Kukaan ei lohduttanut. Olin äiti, mutta minulla ei ollut lasta. Joka aamu herätessäni soitin ensimmäiseksi lastensairaalaan ja kysyin lapsestani. Vastaus oli aina sama: ”Kyllä se vielä elää.” Otettiin verikokeita ja tutkittiin. Ei ymmärretty, mistä oli kysymys. Lopulta sain luvan hakea lapseni kotiin. Syliini annettiin kalpea poika, sanottiin, ettei se varmaankaan opi imemään, kun on tottunut pulloon.

Nyt minulla oli lapsi, oma ihmiseni. Sitä minä rakastaisin ja hellisin sen terveeksi. Alkoi normaali lapsiperheen elämä vauvan kanssa. Syötin ja juotin, pesin ja ulkoilutin. Rakastin kuin ei koskaan ketään. Ei ollut kertavaippoja eikä pesukonetta. Pyykkiä riitti. Olin käynyt Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitokurssin ja tunsin olevani pätevä äiti. Nautin äitinä olosta ja lapseni hoivaamisesta.

Mutta olin lähes täysin eristettynä muusta maailmasta. Ei ollut tuttuja lähellä, ei televisiota, ei aikuista keskusteluseuraa. Luin Lauttasaaren kirjaston kaikki ranskankieliset kirjat. Kieli tuli tutuksi. Koin olevani yksinäisyyteni vanki. Päästäkseni ihmisten ilmoille ryhdyin opiskelemaan. Siitä tuli ensimmäinen henkireikäni. Suoritin Cambridgen Certificate of Proficiencyn.

Tuli toinenkin lapsi. Tajusin, että siinä oli minun elämäni: kahden lapsen äitinä ja kotiin sidottuna. Menin osapäivätyöhön tavatakseni aikuisia ja saadakseni omaa rahaa. Elämä tuntui mukavammalta. Saatoin jo hieman raottaa ovea elämyksien tulla. Minulla oli koti ja lapset mutta myös itseisarvo työn kautta. Sain oman toimeentulon, hoidin lapsiani, töissä sain virikkeitä ja suoritin Cambridgen toisenkin tutkinnon, Diploma of English Studies.

Käänteentekevää oli, kun mieheni sai Eisenhower-stipendin Yhdysvaltoihin. Ehtona oli, että vaimo oli mukana ja hänelle järjestettäisiin hänen alansa ohjelmaa, mutta lapsia ei saisi ottaa mukaan. Elämäni vaikein päätös. Miten voin jättää rakkaimpani, 3 ja 5-vuotiaat. Vaihtoehtona oli evätä mieheltä tämä suurenmoinen mahdollisuus. Valitsin matkan ja jätin lapset neljäksi kuukaudeksi. Se oli raastavaa ja elämäni vaikein koettelemus mutta näin ja koin paljon. Palasin kotiin eivätkä lapset tuntuneet kärsineen.

Elämä jatkui samanlaisena. En osannut ottaa elämää omiin käsiini. Olin kuitenkin työelämässä osapäiväisenä ja ehdin mukavasti viettää aikaa lasten kanssa iltapäivisin. Se oli antoisaa ja rikastuttavaa. Juuri muuta ei elämään mahtunut. Mieheni matkusti melkoisesti työasioissa. Joskus seurasin mukana. Nautin tavattomasti näistä matkoista, sillä saatoin nähdä ja kokea uutta ja tutustua moniin mukaviin ihmisiin. Päiväni kotona olivat täysiä, sillä kaikki kotityöt kuuluivat minulle. Pidin kunnia-asiana selviytyä niistä hyvin. Lapset eivät aiheuttaneet suuria huolia. He hoitivat itse kouluasiansa, urheilivat paljon ja tarvitsivat runsaasti ruokaa kasvuiässä. Usein ei yksi kotiateria riittänyt vaan iltatreenien jälkeen pyysivät vielä illallisen. Ei ollut aikaa eikä tilaisuutta omille harrastuksille. Kun lapset selvisivät ilman äitiä koulusta tultuaan, hakeuduin kokopäivätyöhön. Se kiehtoi. Sain vastuullisempia tehtäviä ja elämän mielekkyys valtasi minut.

Siinä vaiheessa minut kutsuttiin Ladies’ Circle Helsinki 18:n jäseneksi. Vastahakoisesti lupauduin mukaan, mutta jouduin heti ottamaan klubitehtäviä hoitaakseni. Kielitaitoni takia minua pukattiin eteenpäin kohti kansainvälisiä tehtäviä. Kolmekymmentäneljävuotiaana totesin olevani Ladies’ Circle Internationalin presidentti. Olin järjestöelämässä kokematon ja hieman hämmennyksissä. Sain klubistani erinomaisen sihteerin ja opettelin uusia asioita.

Tässä tehtävässä jouduin matkustamaan eri maihin ja se oli uusi koettelemus perhe-elämälle. Tämä kokemus kuitenkin opetti minulle paljon ja avarsi maailmaani. Sain uusia ystäviä ja itseluottamusta. Opin pitämään puheita ja uskomaan itseeni. Tämä kansainvälinen järjestö on sen jälkeen laajentunut joka puolelle maailmaa. Kun minut kutsuttiin kunniajäseneksi, olen saanut etuoikeuden pysyä järjestön tapahtumissa mukana kutsuttuna vieraana. Kun ikäni takia jouduin jättämään järjestön, minut pyydettiin Espooseen perustettavaan soroptimistiklubin perustajajäseneksi. Täällä tapasin eri ammateissa työskenteleviä upeita naisia ja sain jälleen hoidettavakseni useita kansainvälisiä luottamustehtäviä. Matkustin useisiin maihin ja tietämykseni eri maiden oloista laajeni. Nuorempana minulla ei juuri ollut omia mielipiteitä mutta opin vähitellen ajattelemaan itsenäisesti ja ottamaan kantaa mitä erilaisempiin asioihin.

Koska joka tapauksessa jouduin työni ja järjestötehtävieni takia matkustamaan, otin tavakseni mennä soroptimistiystävieni kanssa Lappiin laskettelemaan. Siellä alkoi elämäni käännekohta. Kilpisjärven valkoisessa hiljaisuudessa jouduin pohtimaan elämäni tarkoitusta. Siihen saakka olin vain tehnyt työni ja huolehtinut kaikesta osakseni tulevasta ajattelematta, mitä oikeastaan elämältä halusin. Päätin ottaa elämäni omiin käsiini ja ryhtyä toteuttamaan itseäni.

Laskettelu, uusi harrastus kiehtoi. Laajensin harrastusta menemällä vuosittain myös eri maihin Alpeille. Kasvoin erilleni puolisosta. Hänkin eli omaa elämäänsä, johon minä en aina mahtunut. Kotiasiat hoituivat, lapset kasvoivat. Kannoin osani. Työni sihteerinä alkoi tuntua liian helpolta. Kaipasin uusia haasteita. Minua pidettiin työpaikallani liian oikeistolaisena, vaikka en ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Ryhdyin opiskelemaan venäjän kieltä. Se rauhoitti tilanteen.

Kaksi vuotta opiskeltuani päätin hakeutua kauppakorkeakouluun jatko-opiskelijaksi, tähtäimenä akateeminen loppututkinto. Päivisin olin työssä, sieltä kiirehdin kotiin hoitamaan perheen ruokailun ja usein istuin iltaisin luennoilla. Kaiken vapaa-aikani käytin tentteihin valmistautumiseen. Neljäksi vuodeksi minulta jäi ystävät, vierailut, harrastukset ja ajan tapahtumien seuraaminen. En käynyt kylässä, en matkustellut, en tavannut ystäviäni enkä käynyt elokuvissa, teatterissa enkä konserteissa. Hoidin vain työn ja perheen.

Aika oli intensiivistä ja antoisaa. Tosin väsyin opintojen loppuvaiheessa niin, että kaipasin lomaa. Sain Ranskan valtion stipendin ranskan kielen opintojeni täydentämiseen Nizzan yliopistossa ja myös soroptimististipendin. Kun palasin Nizzasta, joka opiskelun lisäksi oli mielenkiintoinen kulttuuriloma, suoritin viimeisen tenttini ja kirjoitin kypsyysnäytteen. Olin saavuttanut tavoitteeni.

Työssäni sain päällikköaseman ja sen myötä uusia vastuita. Tapasin kiehtovia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Opin, että eri asemassa olevat ihmiset ovat vain tavallisia ihmisiä, ja kaikkien kanssa voi tulla toimeen.

 Työpaikassa minulla oli useita erilaisia esimiehiä. Olimme hyvin eri maata ja minulle oli helpotus, kun minut viisikymmentä vuotta täytettyäni kutsuttiin suuren pörssiyhtiön markkinointipäälliköksi. Vaihdoin työpaikkaa suurin odotuksin. Uusi työ ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi, että olisin oppinut mitään uutta. Pari vuotta siellä oltuani äitini sairastui, ja jouduin hoitamaan hänen asioitaan. Päätin työelämän, hoidin äidin asiat kuntoon ja ryhdyin hoitamaan itseäni aloittamalla intensiivisen kuntosalitreenaamisen. Perustin oman yrityksen ja tein sen verran töitä, kun halusin mutta pääasiassa elin harrastuksissani. Tarpeeni eivät olleet suuret.

Tässä vaiheessa aloitin golfin pelaamisen. Olin aina ollut kilpailuhenkinen ja golfissa osallistuin kaikkiin tarjolla oleviin kilpailuihin. Opin voittamaan ja häviämään. Edistyin nopeasti ja sain paljon palkintoja. Se oli äärimmäisen haastavaa ja tyydyttävää. Sain uusia ystäviä ja pelasin myös useissa maissa. Mieheni kanssa kävimme useita kertoja eri puolilla maailmaa. Thaimaasta jatkoin usein sisareni luo Australiaan, missä pelasin joka päivä. Vuodet kierähtivät kuin kärrynpyörä enkä oikeastaan havainnut ajan kulumista. Lapset aikuistuivat ja minä jatkoin oman elämäni luomista.

Kun mieheni matkusti Kiinaan, päätin opetella jonkin verran kiinan kieltä. Matka oli tavattoman kiehtova. Satuimme olemaan Pekingissä juuri Tiananmenin aukion tapahtumien aikaan. Kuljin miljoonapäisen väkijoukon keskellä ja itkin. Tapauksen seurauksena aloitin kauppakorkeakoulussa kiinan kielen opiskelun. Opiskelin kieltä kolme vuotta, kunnes lamavuosina opetusta ei enää järjestetty. Palasin kaksi kertaa Kiinaan ja pystyin jotenkin kyllä kommunikoimaan tällä jännittävällä kielellä.

Olin jo vuosia aikaisemmin löytänyt työväenopiston ja käynyt joogatunneilla. Lisäsin siihen italiankielen opiskelun. Opiskeltuani jonkun vuoden siirryin aikuislukioon ja kirjoitin lähes 80-vuotiaana lyhyen oppimäärän ylioppilaskirjoituksen. Samaan aikaan kauppakorkeakoululla järjestettiin Pariisin kauppa- ja teollisuuskamarin vaativa ranskan liikekielen tutkinto, jonka suoritin.

Tämä aktiviteetti selittyy osittain vuosia potemallani mielettömällä päänsäryllä ja kummallisella väsymyksellä, jolle lääkärit eivät löytäneet muuta selitystä kuin masennuksen. Lopulta huomattiin, että sairastin myöhäisneuroborrelioosia, joka aiheutti muun muassa muistin menetystä. Sen paikkaamiseksi halusin kokeilla vaativaa kielten opiskelua. Borrelioosi hoidettiin lopulta rasittavan taistelun jälkeen ja muistini palasi. Minulla oli myös nuoruudestani saakka ollut selkävaivoja, joita ei osattu hoitaa. Joogan ohella ryhdyin harrastamaan pilatesta. Näiden kahden harrastuksen ansiosta sain otteen selkäkivuistani.

Kun aina kaipasin mielekästä tekemistä, ilmoittauduin elämänkertakirjoittamisen kursseille, jonka seurauksena sain kolmen vuoden työn tuloksena puserrettua parisataa haikua käsittävän haikurunoelman. Se myi jopa kolme painoksen verran. Päätin kahdeksankymmentä vuotta täytettyäni, että minusta tulee kirjailija.

Kurssien tuloksena syntyi elämäntarinani, jonka ulottuu äitini ja isoäitini tarinoihin saakka. Kaikki elivät omalla tavallaan kiehtovan ja tapahtumia täynnä olevan elämän. Jokaisen naisen suhtautuminen kohtaloonsa oli kuitenkin erilainen. Kahdeksankymmentäkaksivuotiaana olin saanut aikaan jälkipolvilleni suvun tarinaa. Nyt he tietävät, missä heidän juurensa ovat. Katson eläneeni täyden ja rikkaan elämän. Olen saanut koettelemuksia mutta myös paljon iloa ja riemua.




Hilma Maria Välikangas kotirintamanaisena ja kodin valona sodan jälkeen

Rakas äitini, Hilma Maria Välikangas (s. Koponen), Maijaksi kutsuttu, palveli sotien ajan isänmaata työskentelemällä sotateollisuuden kipeästi tarvitsemassa Vihtavuoren ammustehtaassa ja toimimalla lottana. Ammuksia valmistettaessa pikkupaukkuja sattui tehdassalissa usein äidin työaseman vasemmalla puolella, mikä vaurioitti hänen vasemman korvansa kuuloa pysyvästi. Viholliskoneet pyörivät Vihtavuoren yläpuolella monet kerrat löytämättä verhoiltua tehdasta. Äiti syntyi 7.8.1916 Vesannolla, Savossa ja kuoli joulun alla 1980 Oulun Yliopistollisessa Sairaalassa. Hänen poisnukkumisestaan on kauan, enkä voi kysellä häneltä sota-ajasta.

Savon murre karisi äidin puheesta hänen työskenneltyään vuosia niin Helsingin seudulla kuin Suomen Ateenan, Jyväskylän, tuntumassa Laukaan Vihtavuoressa. Iin murretta hän ei koskaan omaksunut, vaan puhui vuosia Keski-Suomessa viettäneenä lähes puhdasta yleiskieltä. Sen me lapsetkin äidinkielenä omaksuimme. Isä oli päivät poissa, peltotöiden lisäksi uittotöissä tai savotassa.

Kun Iin yhteiskoulussa suomenopettaja vaati murteetonta äidinkielen käyttöä, yleiskielellä puhumiseni säilyi ja aloin puhua Oulun murretta vasta vanhana palveltuani Oulun kaupunkia pitkään. Muisteluni äidin kotirintamalla puurtamisista jää raapaisuksi, koska lähdin kotoa jo keskikoulun jälkeen 15-vuotiaana työhön ja opiskelemaan. Murrosikäinen harvoin osaa kysellä äidin nuoruuden ajasta. Äiti-Maijalla oli O-veri, jota pystyttiin antamaan haavoittuneille ilman veren tutkimista. Niinpä hän viiden sotavuoden aikana ehti luovuttaa vertaan yli 50 kertaa, mistä hänellä oli kunniakirja. Monesti verensiirto tehtiin suorasiirtona leikattavalle sotilaalle. Äiti harjaantui haavojen sitomiseen työskentelemällä lottana sotasairaalassa aina tehtaan vapaapäivinä ja ilta-aikoina. Tuo taito tuli näkyville meidän lasten hoivaamisissa. Vikkelälle jälkikasvulle äiti joutui toisenkin kerran sitomaan haavoja. Se häneltä kävi noin vain, kädenkäänteessä. Opimme, että äidillä on hoitavat kädet ja luovuutta ongelmatilanteista selviämiseen. Muistan, että kun pikkusiskoni alle kouluikäisenä putosi puusta ja hänen korvalehtensä repesi, äiti puristi sokerin ja voin kanssa korvalehden reunat yhteen ja sitoi korvan. Elettiin 1950-luvun alkua, eikä meillä tuolloin vielä ollut autoa. Kunnanlääkäri oli kaukana, eikä häntä tällaisiin pikkutärskyihin olisi kutsuttukaan.

Äiti otti sodan aikana oman äitinsä luokseen asumaan. Omaishoitajuus oli siis hänen työnään vielä edellä kertomieni nuoren naisen työpalvelujen lisänä. Äidin isä oli kuollut ennen Maija-tyttären kouluunmenoa. Taitavina käsityöihmisinä äiti ja äidinäiti kutoivat lämpimiä sukkia ja sormikkaita rintamalle lähetettäviksi. Lapsesta saakka näin äidin maalaistalon raskaiden työtehtävien lisäksi virkkaavan ja kirjovan, parsivan ja korjaavan. Hänen kangaspuissaan syntyi joka jouluksi uudet räsymatot ja vanhoilla päivillä vielä kauniita väriharmonian seinäryijyjä. Aikuisina meillä vanhemmilla lapsilla oli onni saada koteihimme äitikullan virkkaamia verhoja, sängynpeitteitä ja pitsiliinoja. Nuoremmille ei tätä onnea suotu, sillä äiti kuoli nuorimpien sisarusteni opiskelun alkuvaiheessa.

Isä ja äiti tapasivat toisensa sodan alkuvuosina täpötäydessä junassa ja alkoivat kirjoitella toisilleen. Avioon heidät vihittiin Laukaan kirkossa 26.8.1943. Yhteiseen kotiin Iihin vanhempani muuttivat isän haavoituttua toisen kerran niin, että hän ei enää voinut osallistua saksalaisten Suomesta poisajamisiin. Seitsenpäisellä sisarusparvellani oli onni syntyä äitimme kaltaisen naisen lapsiksi. Hän kannusti ja helli. Koulusta tulijoita odottivat usein lämpimät pullat, karjalanpiirakat tai kotipellon ohrarieskat, joita suuhun pistellessä voi valui herkullisesti sormille. Kylmää maitolasillista siemaillessa suumme lauloi koulukuulumisia, joista äiti oli aina kiinnostunut. Vaikka hän puuhasi koko ajan, hänen korvansa olivat auki. Hän lauloi työtä tehdessään, niinpä me lapset saimme unisatujen sijaan unilaulut, jotka myöhemmin opetimme omille lapsillemme. Jouluissamme joululaulut kaikuivat äänissä: äiti esitti alttostemman, me lapset sopraanon. Hopeaäänisenä äiti pystyi laulamaan myös ykkössopraanon säveliä. Kuorolaista hänestä ei Iissä koskaan tullut suuren perheen äidin ja maalaisemännän töiden puristuksessa. Lapsuuden kodissa hänen sisarusparvensa, kolme poikaa ja neljä tyttöä, lauloi kotikuorossa äänissä. Isämme osasi vain yhden virren puhtaasti – veisattuaan ”Kuullos pyhä valaa” viiden vuoden ajan aina taisteluihin lähdettäessä. Muihin lauluihin ei isän nuottikorva riittänyt.

Äiti kirjoitti runoja ja kronikoita mm. syntymäpäiväsankareille ja Rantapohja-paikallislehteen. Juhlissa äitikulta esitti mielellään Savon murteella Kalle Väänäsen Savolaista sananrieskoo -kirjan lausahduksia. Lapsenlapsista hän ehti hoivata kahta, minun Jarkko-poikaani ja veljeni Marjut-tyttöä. Jarkko oppikin sanomaan, että kyllä mummu minut terveeksi hoitaa. Elettiinhän 1960-lukua, jolloin viranhaltijoilla ei ollut hoitovapaita. Kun poikani kuume nousi, soitin äidin ja isän noutamaan Jarkon Oulusta Iin kotiin. Toisten sisarusteni lapset eivät, ikävä kyllä, ehtineen tuntea Maija-mummo -aarretta.




Hillevi Ranta – Isoäitini, ihailemani ihminen

Suurta maailmankartastoa selaamassa

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät isossa olohuoneessa Jyväskylän Voionmaankadulla K-Market Ruokavinkkiä vastapäätä sijaitsevassa kuudennen kerroksen kerrostaloasunnossa. Pieni kiharahiuksinen poika kysyy uteliaana kysymyksiä eri maista ja maanosista. Hän ei kyllästy kuulemaan isoäitinsä rauhoittavaa ja kauniin lempeää puheääntä, joka kertoo hänelle jännittäviä asioita suuresta maailmasta. Maailmasta, joka on tuolla jossain ja joka on hänelle täysin tuntematon.

Isoäidin luona pojalla on erityisen turvallista ja mukavaa. ”Kerro vielä siitä, kun olit Englannissa?”, ja aina isoäiti kertoo, eikä poika kyllästy kuulemaan. Tuo pieni poika olen minä. Oltuani kipeänä ja siksi poissa päiväkodista tai koulusta pääsin joskus isoäidin luokse hoitoon. Silloin olimme vain me kaksi, minä ja isoäiti, kuin parhaimmat ystävykset. Yläasteaikoinani kävin usein hyppytunneillani kylässä isoäidin luona, koska kävin koulua läheisellä Voionmaan yläasteella. Muistan, miten hän ilahtui aina tulostani, ja hänen luonaan käyminen oli päiväni kohokohtia.

Hillevi, Kalevi ja neljä tytärtä

Heini Hillevi Jäntti syntyi 18.5.1925 Helsingissä perheensä toiseksi vanhimpana lapsena. Lapsuutensa hän vietti Mechelininkadulla Helsingissä hyvin toimeentulevassa perheessä. Hänen molemmat vanhempansa olivat akateemisia: Valiolla töissä ollut agrologi isä ja kotitaloutta opettanut äiti. Vanhemmat Salme ja Kalle olivat sopuisia ja rauhallisia Jumalaan uskovia ihmisiä, joilla oli hyvä liitto. Salme kirjoitti satuja ja runoja, joita julkaistiin lehdessä. Hän luki omia tarinoitaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen Mechelininkadun asunnossa. Yksi Hillevin lapsuuden herkuista oli jäätelö, jota isä Kalle toi lapsilleen usein työpäiviensä jälkeen.

Hillevi oli erityisen kiinnostunut musiikista ja lauloi mielellään. Opiskeluaikoinaan hän kävi ylioppilaskuntien kuoron kanssa Englannissa ja Tanskassa esiintymässä. Ensin hän opiskeli valtiotieteitä, mutta lopetti opintonsa kesken aloittaakseen lastentarhanopettajan opinnot. Ensimmäinen työpaikka löytyi Forssasta. Myös eräällä nuorella miesopettajalla oli samaan aikaan ensimmäinen työpaikka Forssassa. Sekä Hillevi että tuo nuori miesopettaja Kalevi Ranta kävivät nuorisoseurassa, jossa Kalevi lausui runoja. Runojen lausunta oli yksi asia, johon Hillevi Kalevissa ihastui, koska piti itsekin kirjallisuudesta, luki paljon ja kirjoitti päiväkirjaa. Hillevi ja Kalevi alkoivat viettää enemmän aikaa toistensa seurassa, mikä johti lopulta siihen, että he menivät naimisiin vuonna 1952.

Vuonna 1954 Hillevi ja Kalevi Ranta muuttivat Jyväskylään, Rajakadulle, sillä Kalevi oli saanut luokanopettajan paikan harkkarilta eli harjoittelukoulusta, joka on nykyisin Normaalikoulun ala-aste. Vuoden 1954 kesällä syntyi esikoinen Marja. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Elina, siitä vajaa pari vuotta myöhemmin Heli ja reilut kaksi vuotta Helin jälkeen Leena, joten Rannan perheessä oli lopulta neljä tyttöä.

Hillevin elämän suuria kohokohtia olivat omien lasten syntymät, mutta yhtä lailla myös kaikkien lastenlasten syntymät olivat todella suuria ilonaiheita. Olen kuullut, kuinka ensimmäisen lapsenlapsen (minun) syntymä oli Hilleville räjähtävän suuri onnenkokemus. Hän meni hetkeksi täysin sekaisin onnesta. Hän kertoi kaikille mahdollisille puolitutuille, kuten lähikaupan tädeille onnesta halkeamaisillaan: ”minusta on tullut isoäiti, minulle on syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi, poikalapsi”.

Kaikissa on jotakin hyvää

Hillevi oli yksi niistä ihmisistä, joka tuli erinomaisesti toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Kaikki ongelmat selvisivät keskustelemalla. En pysty kuvittelemaan, että oli olemassa ihmistä, joka ei olisi pitänyt hänestä, koska hän oli kaikille niin hyvä. Elämänasenteeltaan hän oli ihailtava löytäessään hyvää kaikista ihmisistä, jopa niistä, joista hyviä puolia oli vaikeampi löytää. Jos joku haukkui Hillevin kuullen jotain toista ihmistä sanomalla ”on se kyllä hirveä ihminen…”, niin hän sanoi ”onhan siinä ihmisessä sentään tällaisia ja tällaisia hyviä puolia”. Nuorten ihmisten päivitellessä ulkonäköään ”hirveetä, mä on kauheen näköinen”, jos heillä oli vaikka finnejä tai tukka sekaisin, Hillevi sanoi: ”Kaikki nuoret ihmiset ovat kauniita”. Hän tarkoitti, mitä sanoi, koska vilpittömämpää ihmistä kuin isoäitini en pysty edes kuvittelemaan.

Hillevi luotti Jumalaan. Hänelle oli tärkeää oma rauhallinen sisäinen uskonsa. En muista hänen koskaan tuputtaneen uskoaan kenellekään enkä käännyttäneen ketään omaan uskoonsa. Hän kyllä kertoi mielellään, jos joku kysyi tai oli kiinnostunut kuulemaan. Tämä oli yksi syy, miksi ihailin isoäitiäni, jota pidin oikeana uskovana, vahvana uskossaan, koska hänen ei ole tarvinnut tyrkyttää uskoaan väkisin muille. Uskonnollisuus oli läsnä elämässä tekoina ja pieninä tärkeinä hetkinä. Hillevi myös luki iltarukouksen lapsilleen. Myös joulukirkko oli hänelle todella tärkeä.

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, että usein joulutunnelmaa ei tullut, ellei isoäiti ollut mukana viettämässä joulua kanssamme. Lähes kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni onnellisimmat joulumuistot ovat niitä, joissa Hillevi oli meidän kanssamme. Hän oli jouluihminen, joka toi joulumielen ja joulunhengen kotiimme. Niinä jouluina, joina Hillevi ei ollut kanssamme aattoa viettämässä, kokoonnuimme joulupäivänä hänen luokseen Voionmaankadulle. Paikalla olivat aina kaikki tyttäret perheineen.

Voionmaankadulle Hillevi muutti perheensä kanssa vuonna 1964. Vuonna 1976 hän joutui ottamaan avioeron miehestään Kalevista, koska Kalevi oli rakastunut toiseen naiseen. Hillevi eli raskaita aikoja, mutta hän ei ollut katkera, vaan kutsui Kalevin myöhemmin mukaan juhliin kantamatta tälle kaunaa, olihan Kalevi kuitenkin ollut pohjimmiltaan hyvä mies ja hyvä isä lapsilleen. Kalevin täyttäessä 60 ja 65 vuotta Hillevi jopa järjesti entiselle miehelleen isot syntymäpäiväjuhlat, joihin tuli koko suku.

Kuuntelua ja kuppi teetä

Muistan saaneeni isoäidiltä syntymäpäivinäni ja jouluina ikimuistoisia lahjoja. Erityisen selvästi muistan, miten ilahduin seitsenvuotiaana ekaluokkalaisena saadessani häneltä Lasse ekaluokkalainen -kirjan. Kaikista hauskinta oli, kun isoäiti tunnusti minulle myöhemmin, että oli ensin itse lukenut kirjan. Hän oli lastentarhanopettajana erityisen kiinnostunut lapsista ja lastenkirjoista, joten puhuimme yhdessä Lasse-kirjan hauskoista sattumuksista, joille nauroimme sydämellisesti. Kirjan Lasse oli minun ikäiseni ja näytti kirjan kannessa yllättävän paljon minulta itseltäni, joten tuntui aivan kuin olisin lukenut itsestäni. Seuraavana vuonna sain Lasse tokaluokkalainen -kirjan, josta olin aivan yhtä ilahtunut. Isoäiti osasi ostaa minulle lahjoja, joista pidin. Erityisen rakkaat olivat myös vesivärit, jotka häneltä sain, ja ne ovat yhä hyvässä tallessa, koska en ole käyttänyt niitä kuin muutaman kerran varovaisesti. En ole raaskinut maalata väreillä useammin, niin kauniilta tuo saamani vesivärien paletti on mielestäni näyttänyt aivan koskemattomana.

Hillevi ei ollut tosikko, vaan hänellä oli erittäin hyvä huumorintaju. Hän osasi hassutella ja olla leikkimielinen. Hän nauroi iloisen hersyvästi monille asioille ja pystyi menemään lasten tasolle. Lapset pitivät hänestä, ja hän piti lapsista. Lapset saattoivat kutsua häntä Hillevi Hiireksi, koska hän usein lauloi Saku Sammakkoa, jossa Hillevi Hiiri seikkaili.

Hillevi oli myös hyvin vieraanvarainen. Hänellä oli aina jotain tarjottavaa vierailleen. Äitini on kertonut, kuinka heidän nuoruuden kotibileissä Hillevi oli usein kotona. Jos jollain nuorella oli ongelmia vaikkapa ihmissuhteissaan, he kertoivat Hilleville. Hän jaksoi kuunnella ja lohduttaa ja tarjosi teetä ja voileipiä. Jopa 13–15-vuotiaat pojat halusivat keskustella hänen kanssaan ongelmistaan. Kerran äitini ex-poikaystäväkin tuli kossupullon kanssa kylään ainoastaan jutellakseen Hillevin kanssa, eikä Hillevi paheksunut, vaikka oli itse täysin absolutisti. Hillevi halusi kuunnella, ymmärtää ja auttaa kaikkia.

Hillevin tyttäret toivat koulupäivän jälkeen monesti kavereitaan kylään. Tyttöjen tullessa koulusta kotiin äiti oli heitä odottamassa, kuunteli kuulumiset. Tarjolla oli tuoretta pullaa ja teetä. Monesti kylässä saattoi olla useampia tyttöjä, yhtä aikaa jopa kahdeksan tyttöä, joille kaikille Hillevi piti seuraa, ja joita hän kohteli äärimmäisen lämpimästi. Hillevi piti ihmisistä ja halusi kuunnella ja olla seurana kaikille.

Hillevistä on vaikea muistaa negatiivisia piirteitä, sillä sellaisia ei oikeastaan ole – tai ainakaan kukaan ei oikein tunnu muistavan niitä. Ainoa mieleen tuleva negatiivisempi ja inhimillisempi heikkous oli ehkä se, että hän oli liian kiltti. Se tuli esille esimerkiksi myyntimiesten kanssa. Kerran mukava mies tuli hänen ovelleen myymään kallista tietosanakirjaa. Hillevi osti, koska myyjä oli puhunut niin mukavasti hänen kanssaan. Lopulta hänen kotiinsa tuli koko sarjan kalliita kirjoja. Valituilta paloilta, joiden tilaaja Hillevi oli, hän tilasi valtavasti, koska luuli, että näihin tarjouksiin piti aina suostua. Niinpä tuli tilatuksi kaikki, mitä Valitut palat suosittelivat ja tarjosivat. Hän osti jopa kerran imurin mukavalta kauppiaalta, vaikka hänellä oli jo ennestään toimiva imuri.

Hillevin paras ystävä oli hänen siskonsa Kyllikki. Lapsuudenkodissa käydessään Hillevi ja Kyllikki tapasivat juoda salakahvit äiti-Salmen ollessa päivälevolla. Kahvit he joivat tyylikkäästi pienistä posliinikupeista, ja samalla puhuttiin kuiskaten. Äitini Elina, joka oli silloin lapsi, on muistellut, että salakahvittelun aikana kuulosti siltä kuin Hillevi ja Kyllikki olisivat puhuneet nimenomaan salaisuuksia.

Yli 60-vuotiaana Hillevi pääsi Englantiin, jossa oli nuorempana ollut kuoronsa kanssa. Tällä Kyllikin kanssa tehdyllä matkalla he tapasivat Hillevin kirjeenvaihtokaveri Mary Barnesia, josta oli tullut läheinen ystvä. Kalevi oli ollut kansainvälinen mies, joka tunsi paljon amerikkalaisia ja englantilaisia perheitä, vaihto-opiskelijaperheitä, joiden kanssa Hillevi piti vielä Kalevista erottuaankin kirjeenvaihtoyhteyttä.

Vilkas mielikuvitus oli yksi Hilleville ominaisista piirteistä. Hän keksi hassutteluja lapsille ja alkoi itse usein oikein kikattaa. Muistan, kuinka vielä vanhoilla päivillään Hillevi nauroi lähes itsensä hengiltä, kun ihmettelimme Nuuskamuikkusen nimeä. Puhuimme kahvipöydässä Muikkusen Nuuskasta, joka oli meidän mielestämme älytön ja täysin sopimaton nimi lasten rakastamalle hahmolle. Se oli Hillevistä erityisen hauskaa.

Hillevi oli positiivinen ihminen, iloinen, ja luonteeltaan todellinen optimisti. Sairauksia hänellä ei juuri ollut nuoruudessaan eikä keski-iässään, jos joitain selkävaivoja ei lasketa. Vanhoilla päivillään hän sairastui dementiaan, mikä oli kova kolaus paitsi hänelle itselleen, niin myös meille läheisille. Reilut kymmenen vuotta Hillevi asui Keljon vanhainkodissa, jossa kävimme häntä katsomassa. Dementoituneena hän muisti usein parhaiten lapsuutensa ja vanhat asiat. Jäätelöstä hän tuli edelleen onnelliseksi. Jopa muistinsa menettäneenä hän ilahtui valtavasti, kun veimme hänelle jäätelöä – kerran hän totesi kuin pikkutyttö: ”kohta isä tuo meille lapsille jäätelöä, se on hyvä”.

Muistan Hillevin myös penkkiurheilijana. Tullessani yläasteikäisenä hänen luokseen kylään muistan, kuinka hän tiesi tarkkaan Yhdysvaltojen ja Itävallan välisen MM-kisojen jääkiekko-ottelun alkamisajan. Itse en jääkiekkohulluna tiennyt niin hyvin kuin Hillevi. Hillevi katsoi jääkiekkoa, mutta jopa enemmän ja intohimoisemmin hän seurasi mäkihyppyä, yleisurheilua ja hiihtoa. Mäkihyppyyn hän eläytyi vanhoilla päivillään niin, että oli itse hypätä tuolistaan aina hyppääjän ponnistaessa.

Vielä viimeisinä vuosina musiikki oli Hilleville erittäin tärkeää. Hän kuunteli paljon hengellistä ja klassista musiikkia. Sibeliuksen Finlandia sai hänet yhä vielä viimeisillä päivilläänkin kuin toiseen maailmaan. Hän alkoi elää käsillään ja koko vartalollaan mukana Finlandiaa kuullessaan.

Maailmankartasto kantaa edelleen

Hillevi oli ihminen, jota kunnioitan ja josta otan esimerkkiä edelleen. Hän oli helposti lähestyttävä, lämmin ja hymyilevä sekä tuntui läheiseltä ja välittömältä. Hänen elämästään voisi kirjoittaa ja kertoa enemmänkin tarinoita. Sanat eivät kuitenkaan tee oikeutta sille, miten upea ihminen Hillevi oli, mutta sanoilla voin tavoittaa jotain siitä, millaisena häne muistan ja millaisena hänet perhepiirissämme muistetaan.

Olimme vaimoni kanssa Helsingissä, kun saimme tietää, että Hillevi oli nukkunut pois 13. kesäkuuta 2015 ollessaan 90-vuotias. Ajoimme Mechelininkadulle ja katsoimme isoäidin lapsuuden kotikadun taloja. Surusta huolimatta tunsimme, että meillä oli hyvä olla. Hillevi oli elänyt pitkän elämän ja päässyt viimein Taivaaseen.

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät yhä vieläkin, ja niitä katsellessani olen onnellinen muistaessani, miten yhdessä isoäitini kanssa niitä joskus uteliaana katselin.

 




Sinikka Meriläinen – sata mustikkapiirakkaa syksyllä

Äitini Lotta Sisko Sinikka on syntynyt vuoden 1932 jouluna maanviljelijä Heikki ja Tyyne Penttilän perheeseen Kokemäellä, josta perhe muutti myöhemmin Siikajoelle pitämään Tyyne-mummun kotitilaa Rytilää. Pikkuhiljaa osoittautui, että Sinikasta tuli Ryytilän tilan ainut tytär. Äitini oli kuvan kaunis. Hän olisi voinut voittaa Armi Kuuselan missikisoissa.

Vanhempani tapasivat Oulussa Merikoski-nimisessä tanssiravintolassa vuonna 1957 ja menivät jo samana vuonna kihloihin ja naimisiin. Komeat häät olivat Siikajoella Rytilässä. Äitini työskenteli Osuuskassalla ja isäni Talousseuralla. Minä synnyin 1959 toukokuussa. Vuonna 1960 muutimme Turkuun isän opintoja varten, koska Oulussa ei ollut teknistä opistoa.

Sinikasta tuli Turun osuuskassan pidetty työntekijä. Äiti oli muutenkin pidetty, hauska, antelias sekä ystävällinen ja kova neuvomaan. Sinikka Penttilästä ei koskaan tullut huippuliikenaista, vaikka hän olikin käynyt kauppaopiston ja Lybeckerin käsityökoulun. Sen sijaan äidistä tuli isäni työn mahdollistaja, sillä isästäni, Reino Meriläisestä kehkeytyi oikea suurliikemies, kultasormeksi kutsuttu. Hän loi Insinöörirakentajat, Iso-syötteen, Meri-Teijon ja osti linnan minun ja silloisen mieheni huolehdittavaksi Normandiasta Ranskasta.

Isäni Reino Meriläinen oli visionääri, äiti jalat maassa oleva kädentaitoja harrastava, maalta kotoisin oleva perheenemäntä. Äiti huolehti minusta ja pikkusiskostani Minnasta (syntynyt 1965), kodista ja ruuanlaitosta. Isä sai tehdä työnsä rauhassa, edustaa iltakaudet ja äiti potki tämän aamulla töihin.

Vanhempani muuttivat erilleen vuonna 1978 minun ylioppilaskirjoitusteni jälkeen. Minä lähdin isän matkaan ja Minna jäi äidille. Siskoni ratsastusharrastus vei sekä äitiäni että isääni ympäri Suomen. Taas tuli ystäviä. Äidin motto: ”Halapuus kaunistaa!” Isäni oli sanonut, että kyllähän hän veisi vaimonsa maailmanympärimatkalle, jos vaan tämä saisi ottaa kangaspuut matkaan. Nuorempana äiti möi käsitöitä, vanhempana hän lahjoitti niitä ystävilleen. Sinikassa oli vähän ”hehtaroinnin” vikaa. Hän ompeli ihan kamalasti (halvoista kankaista) ja neuloi ja teki syksyisin sata mustikkapiirakkaa. Marjastaminen ja sienestäminen-metsissä kävely olivat hänen lempipuuhiansa.

Minulla on kolme lasta. Vuosina 1982, 1984 ja 1988 syntyneet. Olin vuodesta 1990 yksinhuoltaja. Kyllä siinä äitiä tuli ikävä, varsinkin kun aloitin yksinhuoltaja-urani Ranskassa linnanemäntänä. Muutin lasten kanssa äidin naapuriin paritaloon Pyykösjärvelle Ouluun. Nyt äiti mahdollisti minun akateemisen urani ja lasten tasapainoisen kasvun tekemällä jauhelihakastiketta (nam) ja muita herkkuja. Sain tehdä vastapalveluksen, kun äiti sairastui Lewyn kappale-tautiin ja sain hoitaa häntä toistakymmentä vuotta. Äiti elää kituutti Mäntykodilla. Hän oli makoillut siellä yhdeksän vuotta vuodesta 2007. Olin paikalla kahden hoitajan kanssa, kun elämä hiipui vuonna 2019.

Olen lapsineni vallannut rakkaan kesämökin Kiimingissä. ”On silti hyvä, ettet näe minua nyt” soi mielessäni, kun katselen ruttojuurista entistä kasvimaata. Olen tullut siihen tulokseen, että äitini oli onnellisimmillaan kesäisin mökillä lasten ympäröimänä, maata ruoputtaen ja jokivedellä tiskaten.

 




Sylvi Kotka – suvun turva ja suvun turvassa

Sylvi syntyi Pyhäjokivarressa Alakosken taloon Oulaisten Hirsiperälle pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919. Sylvin pitkään elämänkaareen mahtuivat kaikki Suomen 12 presidenttiä Ståhlbergistä Niinistöön.

Vanhemmat olivat Heikki ja Kaisa Raudaskoski. Heikki-isällä siunaantui kahdesta avioliitosta yhteensä 13 lasta, joista Sylvi oli nuorin. Lapsuuskoti oli vahvasti uskonnollinen, olihan Heikki-isä körttisaarnaaja Juho Raudaskosken poika.

Sylvin lapsuudessa ja nuoruudessa ei juuri kouluja käyty. Ainakaan maaseudun tyttöjä ei kannattanut kouluttaa. Koulutushan saattaisi mennä hukkaan tulevan perheen myötä. Työntekoon ainoastaan kannustettiin. Luku-, kirjoitus- ja laskutaito kuitenkin saavutettiin muutaman viikon kiertokoulussa.

Sylvi muutti pois lapsuuskodistaan Petäjäskoskelle avioiduttuaan Kotkan Hanneksen kanssa vuonna 1940. Tuolloin käytiin juuri toista maailmansotaa ja Hannes oli rintamalla. Vaikka kotitila oli kylän ja jopa koko pitäjän suurimpia, Sylvi sai kotoa lähtiessä mukaansa yhden lehmän kuten sisarensa Taimi ja Helmi olivat saaneet aiemmin. Tästä ja muusta tyttöjen ja poikien eriarvoisesta kohtelusta johtuen Sylvi kannusti tyttöjä koulunkäyntiin ja omaan ammattiin. Omaa rahaa oli oltava.

Sylvi-täti oli taitava käsityöihminen. Ompelutaidosta leivän jatkeena olikin suuri apu hänen jäädessään leskeksi vähän yli 40-vuotiaana 52 vuotta sitten. Avioliitto Hanneksen kanssa oli lapseton. Sylvi oli tuttu vieras ja ihan perheenjäsen äitini lapsuuskodissa Oulaisten Irvanperän Ketosilla. Hänen apuaan tarvittiin usein, koska Helmi-mummolleni ja Kauno-vaarilleni syntyi tiheään tahtiin kaikkiaan kahdeksan lasta. Sylvi kuului vakiovieraisin Ketosella niin juhlapyhinä kuin arkisemmissakin kekkereissä. Samoin hänet kutsuttiin suvun rippi-, ylioppilas- kuin hääjuhliin. Sylvin kautta korostui suvun tärkeys ja vanhempien ihmisten kunnioittaminen.

Leskeksi jäätyään Sylvi myi Petäjäskosken kodin ja muutti Soihtulan taakse rivitaloon. Kodin täyttivät lukuisat ja taidolla tehdyt käsityöt. Käsityötaidosta pääsi osalliseksi myös seurakunnan Teresa-piiri, missä Sylvi virkkasi satoja torkkupeittoja vietäväksi slummien lapsille Intiaan. Käsitöiden lisäksi Sylvin mieliharrastus olivat ristikot, joiden ansiosta hänen järkensä ja muistinsa pelasivat partaveitsen terävinä lähes loppumetreille saakka.

Vaikka Sylvi oli lapseton leski, ei hän yksinäinen ollut. Suku oli laaja, ystäviäkin oli. Sylvi tykkäsi reissata aikanaan muun muassa mummuni ja vaarini kanssa. Suomi ja Pohjoismaat tulivat tutuksi. Kävivätpä he kolmisin ihan Kanadassa saakka sukulaisia tapaamassa. Tuohon aikaan 1970-luvulla moiset ulkomaanmatkat eivät olleet todellakaan tavallisia. Sylvi suunnitteli uutta Kanadan reissua vielä vähän ennen kuolemaansa. Käsilaukku riippui rollaattorin sarvessa lähtöasemissa odottamassa uutta reissua.

Sylvi oli yleensä aina valoisalla mielellä ja elämäänsä tyytyväinen. Hän ei valittanut. Vanhuuden loppumetrit toivat kuitenkin suoruutta puheisiin. Muun muassa sukulaisia käytiin läpi tiheällä kammalla, suorastaan täikammalla. Asioita ei tarvinnut arvailla, eikä niitä jätetty rivien väliin.

Sylvi sai elää pitkän elämän, yli 94 vuotta, omassa kodissaan. Lopulta omasta kodista oli muutettava pois, kun terveys reistaili eivätkä voimat riittäneet enää yksin asumiseen. Sängynpaikka löytyikin terveyskeskuksen vuodeosastolta. Yksinäisen vanhuksen elämää ajatellessani mietin, riittääkö pelkät viranomaiset vanhuksen ainoiksi omaisiksi. Eivät riitä. Läheisiä tarvitaan hoitamaan vanhuksen asioita byrokratian eri rattaissa. Joudutaan jopa vaatimaan ja valvomaan, että vanhus saa tarvitsemansa hoidon ja palvelut. Sylvi auttoi sukuaan ja sai vanhuudessa apua omilta sisarentyttäriltä.




Vieno Parhaniemi – perhe on aina ykkönen

Äitini Vieno Kaarina syntyi Pyhäjokivarressa Oulaisten Irvanperällä Ketosen Helmin ja Kaunon perheeseen seitsenjäsenisen sisarussarjan toisena lapsena helmikuun pakkasilla vuonna 1935. Samana vuonna syntyivät myös Elvis Presley, Pavarotti ja Dalai Lama. Suomea johti tuolloin kolmas presidenttimme P.E. Svinhufvud.  Äidin auttoi maailmaan hänen isänäitinsä, Sanna-mummu, joka oli tunnettu lapsenpäästäjä kylällä.

Äiti muisteli usein lapsuuttaan: kaunista jokivartta, tukinuittoa ja uintia pöllien seassa. Rannassa kukkivat kielot ja kullerot. Kauno-vaarin sotareissu kesti täydet viisi vuotta ja Helmi-mummu oli yksin neljän lapsen kanssa kotosalla. Navetassa oli muutama lehmä, mukavuuksista ei tietoakaan. Lähietäisyydellä asui kuitenkin sekä mummun että vaarin sukua. Äiti kertoi, että Helmi-mummun pyykkipäivinä vanhemmat lapset olivat vuorotellen pois koulusta lapsenpiikana, että mummu sai rauhassa pyykätä joella. Samoin koulusta otettiin etäpäivä Helmi-mummun leivontapäivänä. Leipomistouhut aloitettiin jo aamuyöllä uunin lämmityksellä. Taloissa oli pärekatot, ja ainoa paloturvallisuustekijä oli lämmittää uunit yökasteen aikana.

Äidin koulunkäynti jäi kansakouluun, kuten niin monella tuohon aikaan. Rippikoulun jälkeen oli lähdettävä piikomaan sukulaisten lapsia. 1950-luvun puolivälissä Pyhäjokivarren penkkatyöt mullistivat elämän, kun töitä tarjoutui työmaan keittiöllä ihan oman kodin vieressä. Työmaaruokalasta löytyi myös tuleva aviomies, isäni Reino Parhaniemi. Häitä vietettiin äidin kotona jo seuraavana kesänä.

Koti rakennettiin sitten Teeriperälle Parhalahdelle isän kotitalon viereen. Perhe kasvoi kahdella lapsella. Ensin synnyin minä 60 vuotta sitten ja veljeni Ilkka seitsemän vuotta myöhemmin. Alkuajat äiti oli kotona hoitamassa meitä, kuten tuohon aikaan oli tapana. Koulusta oli kiva tulla pullantuoksuiseen ja turvalliseen kotiin. Ilkan aloitettua koulutien äidille löytyi töitä muun muassa kaupasta, isän mukana rakennuksilta, sairaalasta ja viimeksi ennen eläköitymistä Puttaan vanhainkodista.

Äidin ja isän yhteinen taival kesti 58 vuotta ja päättyi isän pitkään sairasvuoteeseen ja kuolemaan syksyllä 2013. Äiti teki monta vuotta kotona isän kanssa samaa hoitotyötä, mitä oli tehnyt työaikanaan Puttaan vanhainkodissa.

Äidillä oli laaja sydän ja hän oli avarakatseinen ja täysillä mukana tässä päivässä. Hän ei kangistunut kaavoihinsa, ei valittanut vaivojaan, eikä halunnut olla riesaksi kenellekään. Hän asetti aina toisten tarpeet omien etujensa ja toiveidensa edelle.

Perhe oli äidille hyvin tärkeä. Hän hoiti mielellään lapsenlapsiaan: lähetti kouluun ja otti vastaan koulusta palaavat valmiin ruoan kanssa. Hän iloitsi nuorten elämästä ja opiskeluista. Hän maksoi pienestä eläkkeestään lapsenlapsilleen niin sanottua kuukausirahaa, koska opintotuet eivät riittäneet hänenkään mielestä mihinkään. Muutenkin hän oli hyvin antelias ja avokätinen nuoremmalle polvelle. Perintöjä jaettiin tämän tästä. Äiti sanoi, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Nuorilla on elämä edessään ja he tarvitsevat apua.

Lastenlastenlapset eli neljäs polvi saivat saman huomion: päiväkodin aloittaminen, koulunkäynti ja harrastukset olivat Vieno-mummulle tärkeää seurattavaa. Nuoren tuore ajokortti ilahdutti suuresti, autoilihan äiti itsekin viime metreille saakka. Ajokortti takasi itsenäisen elämän ja riippumattomuus toisista oli hyvin tärkeää. Suuri murhe olisi ollut isän kohtalo ja laitokseen joutuminen toisten käänneltäväksi. Tästä puhuttiin usein. Vaikka suru ja kaipaus meillä kaikilla on suuri, niin siitä ollaan onnellisia, että äidin toive toteutui, eikä pitkää sairasvuodetta tai laitosasumista tullut.

Olin äidin kanssa tekemisissä hyvin paljon. Soitimme päivittäin toisillemme jopa useamman kerran.  Aamulla keskustelimme, miten yö oli mennyt ja onko Uuno-kissa kotevunut yöjalasta. Äiti ja Uuno olivat jo usein ehtineet tehdä yhdessä joka aamuisen postin hakureissun. Äiti työnsi joko rollaattoriaan tai potkukelkkaa ja Uuno istui tyyriinä kyydissä. Töiden jälkeen kävin vilkaisemassa äitiä, söimme usein yhdessä. Iltasella soitin ja puhuttiin päivän kuulumiset. Kuka oli soittanut tai käynyt.

Iloitsen kovasti, että niin moni oli yhteydessä äidin kanssa oman perheen lisäksi soittamalla tai piipahtamalla. Hän sanoikin aina, että hän on yksin, muttei yksinäinen. Naapurin Impi ja Ojan Liisa olivat mieluisia vieraita monen muun lisäksi. Kyläyhdistyksen porinapiiriä äiti odotti innolla. Piirissä kokoontuu kymmenkunta iäkästä Parhalahden naista kahvittelemaan ja samalla parantamaan maailmaa. Kyläparlamentti sanan mukaisesti. Saman pöydän ääreen kokoontuivat viikoittain eri poliittista kantaa edustavat naiset. Myös ydinvoimakanta vaihtelee, samoin uskonnollinen vakaumus. Näistä eroavaisuuksista huolimatta yhteinen sävel on olemassa ja sopu säilynyt. Malliesimerkki vaikka mille kyläkulmalle tahansa.

Äidin rakas harrastus oli ehdottomasti käsityöt ja siitä pääsi nauttimaan oman perheen lisäksi myös moni muu läheinen. Kauniit ja taidokkaasti kudotut villasukat lämmittävät meidän nuorempien jalkoja vielä pitkään. Samoin itse kudottuja mattoja löytyy vielä monen sukupolven tarpeisiin.

Ristikkolehdet olivat harrastus numero 2. Ne täyttyivät joka käänteessä, ja sanojen ratkominen piti äidin pään terävänä. Se todettiin moneen kertaan. Matkailu avartaa, sekin todettiin useaan otteeseen. Ensin äidin ja isän reissut suuntautuivat kotimaan lisäksi Ruotsiin ja entisen Neuvostoliiton alueelle. Myöhemmin Välimerelle ja jopa Amerikkaan saakka sukulaisia tapaamaan. Tämä Amerikan reissu ansaitsee suuren kunnioituksen, koska vanhempani ja isän Rauha-sisko olivat täysin kielitaidottomina. Monen viikon mittaisesta reissusta, koneen vaihdoista ja jopa Kanadaan menosta äiti ja isä selvisivät mallikkaasti. Isän sairastuttua kävin äidin kanssa useamman kerran Välimeren maissa ja Venäjällä, mukana saattoivat olla myös lapsenlapsia.

Äiti oli hyvin ajan hermolla ja täydessä tolkussa loppuun saakka. Politiikka ja Hanhikiven asiat kiinnostivat ja eduskunnan kyselytunti oli yksi äidin suosikeista. Vanhuksista puhutaan sote-keskusteluissa isona menoeränä, rasittavina numeroina. Positiivisia kannanottoja vanhuskeskusteluissa ei juuri kuule. Vanhempamme ovat kuitenkin rakentaneet meille tämän hyvinvointiyhteiskunnan, jonka palveluista me nautimme itsestään selvyytenä. Vanhukset maksavat veronsa ja käyttävät oman kylän palveluja, lähipalveluja, viimeiseen saakka. He ovat voimavara, ei riesa. He ovat tietopankkeja, lähihistoriaa parhaimmillaan. Kannattaa ottaa asiat puheeksi ja nostaa kissa pöydälle, kun joku asia mietityttää tai vaivaa ja kun se vielä on mahdollista. Vanhukset puhuvat asioista juuri niiden oikeilla nimillä ilman turhaa hienostelua.

Äidin elämää nyt läpikäyneenä olen havahtunut siihen tosiasiaan, että alan itse olla oman perheeni ja jopa sukuni vanhinta kaartia. Vielä reilut 20 vuotta sitten minulla oli turvaa takanani monta sukupolvea: mummu ja vaari sekä äiti ja isä. Nyt minä olen se mummu, johon turvaudutaan. Toivottavasti olen sen arvoinen.




Martta Lehtonen tahtoo tyttärille parempaa

Puintipäivä isän kanssa

Äitini, Martta Ilona Lehtonen, syntyi Isojoella vuonna 1924, ja siirtyi Taivaan kotiin elokuussa 2015. Hänen lapsuudenperheeseensä syntyi kahdeksan lasta, joista yksi kuoli hyvin pienenä. Perheen äiti ja syntyvä vauva menehtyivät yhdeksännessä synnytyksessä. Kuuro isä jäi huoltamaan seitsemää lasta, joista jokainen joutui ja yrittikin parhaansa mukaan tehdä töitä perheen elannon eteen. Martta oli kuusivuotias äitinsä kuollessa.

Kerron tässä työstä, joka oli pienikokoiselle tytölle aivan liian raskasta, mutta johon tilanne hänet vain tuolloin pakotti. Sitkeydestä ja voimiensa äärirajoille ponnistelusta tuli hänelle elämäntapa, jolla toistuvasti elämän eteen tuomista vaativista tilanteista selvittiin.

Näin Martta kertoo:

Olin seitsemän vanha ja aloittanut kansakoulun sinä syksynä. Minusta se oli kivaa, pidin koulun käynnistä ja oppimisesta. Yhtenä aamuna isä tuli herättelemään minua. Tavallisesti Ilmi-sisko herätti minut kouluun, ja ihmettelin, miksi isä nyt. Ulkona näytti olevan vielä ihan pimeää. Isä puhui hiljaa, etteivät muut sisarukset heräisi. Hän käski minun laittaa vaatteet päälleni, syödä jotain ja tulla sitten hänen jäljessään riihelle. Isoveli Tauno oli tullut kipeäksi, ja minun piti mennä isän kanssa puimaan.

Sinä vuonna oli tullut hyvä ruissato. Kuhilaita oli ollut pellolla enemmän kuin muina vuosina. Riihen lattia ja orret tulivatkin tupaten täyteen kuivumaan tuotuja lyhteitä. Isän oli pitänyt olla riihen lämmityksessä erityisen varovainen.

Puin vaatetta päälleni ja löysin ruokakomerosta leipää ja muutaman eilisiltaisen kylmän perunan syödäkseni. Jyystin kuivaa leipää lähtiessäni riihelle päin kirpakan viileässä syysaamussa. Oli vielä melkein pimeää, vaikka auringon kajo värjäsikin jo taivaanrantaa. Siro kuunsirppi kellui vastakkaisella puolella tummalla taivaalla. Se oli niin kapea, ettei jaksanut valaista. Kipitin riihelle, minkä jaloistani pääsin. Isä oli jo levittänyt ensimmäisen viljaerän puimahuoneen lattialle. Korret olivat vielä lämpimiä ja koko huone tuoksui kypsälle viljalle ja savulle. Se oli hyvä haju!

Aamun niukka sarastus ulottui ovesta puimahuoneeseen, muttei riittänyt työskentelyn valoksi. Isä laittoi pari öljylamppua ylös orsiin riippumaan. Niiden häilyvässä valossa me aloitimme. Isä otti varstat seinältä ja näytti, kuinka sitä piti käyttää. Ikään kuin pyöräyttää varren päässä. Pyörähtävää varstaa iskettiin lattialle levitettyyn viljamattoon, ja jyvät irtosivat tähkistä.

”Koetas ny”, isä sanoi ja antoi varstan käteeni.

Se painoi! Minun piti pinnistää, jotta sain nostettua varren niin ylös, että sain kiepsautettua varstan ympäri. Se kolahti lattialla tähkiin niin, että käsivarsissa tärähti ilkeästi. Katsahdin isään. Yritä vaan uudelleen, hän nyökäytti.

Kohotin vartta ja pyöräytin. Varsta heilahti omituisen veltosti ja nuokahti voimattomasti viljamattoon. Ei se nyt onnistunut ollenkaan, ymmärsin. Piti vaan yrittää. Hiki kihosi ohimoille, kun löin varstalla viljaa uudelleen ja uudelleen. Toisinaan lyönti pysähtyi pehmeämmin eikä satuttanut käsiä, sitten varsta taas kiepsahti hervottomasti ihan eri paikkaan kuin olin tarkoittanut ja tärähti armottomasti. Vilkaisin isää. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Silmäluomissa poltti. Yritin työskennellä ripeämmin. Käsivarsia alkoi pakottaa, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Isä oli alkanut itsekin varstoa vähän etäämpänä seuraten tekemistäni koko ajan.

”No, nythän se jo . . ” isä sanoi lopulta ja siirtyi lähemmäksi. Hän iski omalla varstallaan lyöntini jälkeen. Sitten taas minä. Ja isä. Ja minä. Pöly kirveli kurkussa ja silmäluomissa vieläkin kuumotti. Mutta mielessäni läikähti hiljainen ilo, kun isän ilme ei ollut enää niin harmistuneen näköinen.

Sitten väsyin, enkä tahtonut millään pysyä tahdissa. Vähän väliä löin vahingossa samaan aikaan kuin isä, mutta ei isä ollut vihainen. Käski vain minun yrittää tasaista rytmiä, niin lyönnit lomittuisivat ihan itsestään. Jos löi samaan aikaan, varstat saattoivat osua toisiinsa ja rikkoontua, eikä meillä ollut toisia varalle.

Välillä vieläkin löin vahingossa liian alhaalta, ja varstan nuija iski lattiaan niin kovasti, että käsissä tärähti. Kovin korkeallekaan sitä ei sopinut nostaa, sillä silloin olisi öljylamppu vaarassa. Jos se särkyisi, koko riihi syttyisi tuleen. Ja vilja! Pelkkä ajatuskin kauhistutti!

Minua alkoi väsyttää. Käsivarret puutuivat. Nyt jo? Koko päivähän on vielä edessä! Luomien alla poltti taas. Kyynel toisensa jälkeen vierähti poskelle, vaikka miten ankarasti yritin niitä pidätellä. Onneksi oli niin hämärää, ettei isä sitä huomannut. Yritin hammasta purren pysyä tahdissa. Käsivarsia pakotti. Hiki valui. Se kutitti ohimoilla ja valui pitkin selkää. Pöly karvasteli kurkussa.

Ulkoa tuli jo enemmän valoa. Ensimmäiset viljat saatiin varstottua. Isä otti lamput alas ja sammutti ne. Minä keräsin olkia ja varistelin huolellisesti loput jyvät irti. Vein olkisylyksen toisensa jälkeen ulkona odottaviin kärryihin. Kun oljet oli koottu, lakaisin jyvät huolellisesti kokoon ja isä alkoi seuloa niitä. Ensin isosilmäisellä seulalla, johon olkiroskat jäivät. Sitten tiheämmällä, josta vai jyvät menivät lävitse. Sen ajan isä käski minun levätä. Menin riihen uunin vierelle lämpimään ja kävin loikomaan viljalyhteiden viereen lattialle tyhjän säkin päälle.

Heräsin, kun isä huuteli minua pitelemään säkkiä. Jyvät oli seulottu ja ne piti lapioida säkkeihin. Kipaisin kiireesti paikalle, ettei isä huomaisi minun nukahtaneen.

Uudet lyhteet kannettiin riihen puolelta. Ne avattiin ja levitettiin lattialle paksuksi, tuoksuvaksi matoksi. Nyt varstominen tuntui jo vähän helpommalta. Päivänvaloakin riitti jo hyvin. Ja mieli oli helpottunut, kun öljylamppua ei enää tarvinnut varoa.

Lisälehti Martan tarinaan

Kuuro isä ei Martalle enempää kuin muillekaan lapsilleen kyennyt elämänohjeita antamaan, vain omat tekemiset tulivat esimerkeiksi, joita nuorempi polvi opetteli seuraamaan ja siten toimimaan välttämättömyyden sanelemien ehtojen mukaan – muuta keinoa toimeentuloon ei tuolloin ollut.

Kansakoulun ja rippikoulun käytyään Martalle avautui vanhimman sisaren välityksellä työpaikka, taisi olla jossain Isojoen naapurikylän taloista. Se tuli niin yllätyksenä Martalle, että hän koki sisarensa mitään kyselemättä miltei ”myyneen” hänet piiaksi. Tämän pestin hän jätti, kun taloa pitäneiden veljesten välille syntyi humalapäissä riitaa, jossa sanaa tehostettiin puukoilla uhkaillen.

Silloisessa elämässään Martalle oli ehkä oikea onnenpotku saada kotiapulaisen paikka vaasalaisessa oopperalaulajatar–toimittaja -perheessä. Sen ilmapiirissä, sodan ajasta huolimatta, hän oppi asioita ja tapoja, rohkeuttakin tehdä omia ratkaisuja, jollaisia ei köyhissä kotioloissa ollut osannut kuvitella olevan olemassakaan. Ehkä se antoi Martalle kimmokkeen hakeutua Helsinkiin. Siellä hän sai työtä erään puutarhurin apulaisena. Vanhemman sisaren piianpaikka oli tuolloin myös Etelä-Suomessa, Janakkalassa. Vieraillessaan siellä Martta tutustui Kaunoon, talon kuudesta veljeksestä vanhimpaan, josta sitten helluntaina 1945 tuli Martan puoliso. Myös vanhempi sisar, Ilmi, vihittiin samassa tilaisuudessa Kaunon veljen, Armaan, kanssa.

Kauno ja Martta lunastivat lainarahalla pientilan veljesosuudet, Kaunon äiti jäädessä taloon syytinkiläiseksi. Nuoripari ryhtyi viljelemään hyvää satoa kantavaa pientä peltoalaa. Tehtiin toiveikkaat, kauaskantoiset suunnitelmat yhteiselle elämälle, hankittiin tarvittavaa maatalouskalustoa.

Esikoistytär syntyi seuraavana vuonna, Martan elämä löysi vakaan ja valoisan uomansa. Pellot ja pieni karja tuottivat niin, että voitiin hankkia puimakonekin – taisi olla kylän ensimmäinen.  Parin vuoden päästä syntyi toinen tytär. Samalla viikolla Kauno sairastui. Työkyvyttömyys seurasi odottamatta, välittömästi. Kului puolitoista vuotta kiduttavaa epävarmuutta, kunnes löytyi lääkäri, joka osasi diagnosoida Kaunon sairauden – MS-taudin. Hoitokeinoa siihen tuolloin ei ollut.

Martta hoiti Kaunoa kotona muutamaa sairaaloissa vietettyä tutkimuskautta lukuun ottamatta. Martan nuorin veli oli ollut jonkin verran auttelemassa talon töissä, kunnes Kaunon diagnoosi paljasti, että viljelystä oli pakko luopua. Sen on täytynyt olla äärimmäisen raskas päätös Martalle, joka rakasti maanviljelyä ja karjaansa. Ne olivat hänelle henki ja elämä. Koko yhdessä rakennettu tulevaisuus mureni nyt lopullisesti, vaikka sairauden eteneminen oli sitä jo synkän varjon lailla ennustellut. Kaunon sairautta kesti kuukautta vaille kolme vuotta, sitten kuolema katkaisi yhä hauraammaksi käyneen elämänlangan.

Syksyn pudottaessa kotikoivujen lehtiä Martta oli 27-vuotiaana yksin kahden pienen lapsensa ja anoppinsa kanssa hiljaisen maalaiskylän pientilalla. Surun, pohjattoman pettymyksen ja vailla toimeentuloa sekä lainan luoman epävarmuuden vankina. Tuona syksynä hän lauloi usein ”. . tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään . . .”.  Viisivuotias käänsi päänsä pois, ettei äiti olisi nähnyt poskille vieriviä kyyneleitä . . .

Karja oli myyty jo aiemmin, nyt maat annettiin vuokralle. Palkkatöihin paikkakunnalla oli mahdollisuus vain äärimmäisen harvoin. Kesäaikaan naapuritaloille tehdystä työstä sai vastapalvelukseksi apua oman talon tarpeisiin, kuten metsästä polttopuiden hankintaan. Niitähän tarvittiin paljon, kun puilla lämmitettiin talo talvisaikaan ja myös ruoanlaitto, leipominen, saunan ja pyykkiveden lämmitys tapahtui puulämmitteisesti tuolloin.

Kyselemättömällä antaumuksella, sisulla ja päättäväisyydellä, voimansa äärimmilleen ponnistaen jokapäiväinen toimeentulo saatiin, kuin ihmeenä, jotenkin kootuksi. Tytöt olivat apuna rankametsässä, kun kaadettujen puiden oksista karsittiin ja pilkottiin osa polttopuita.

Joskus, kun pari lehmää oli saatu hankittua ruoan omavaraisuutta lisäämään, Martta joutui aamuyön tunteina yksin teurastamaan vastasyntyneen vasikan lähettääkseen sen aamuisen maitoauton kyydissä teurastamolle jatkokäsittelyyn.

Paljon piti uskaltaa omista rajoista ja totutusta piittaamatta, paljon piti luottaa vain siihen, että jollain tavalla osaa tehdä sen, mikä on pakko tehdä, paljon piti ylittää itsensä selvitäkseen jokaisesta päivästä.

Martta oli käsityöihminen, hän ompeli ja kutoi sekä tytöille että itselleen vaatteet, ja kotiin matot ja verhot. Tytöt olivatkin ”nätisti puettuja” niin koulutiellä kuin satunnaisissa juhlatilaisuuksissakin. Myöhemmällä iällä hän kutoi lukemattoman määrän sukkia, lapasia, torisormikkaita ja villapaitoja Lähetyspiirin hyväksi myyjäisiin – huolellisesti tehtyinä niillä usein tilattiinkin.

Kotitilan lähistöllä ollut kauppapuutarha tarjosi satunnaisesti ansiomahdollisuuden, ja Martta opiskeli kirjekurssilla puutarhan hoitoa. Kotoinen kasvimaa oli huolella laadittu, viivasuorat porkkana- ja punajuuripenkit tyttöjen perkaamat.

Tyttäriensä koulutuksen Martta näki tärkeäksi, koska näki omien ansiomahdollisuuksiensa koulutuksen puutteen vuoksi jääneen tyystin olemattomiksi eteen tulleessa tilanteessa. Kun vanhin tytär oli 16-vuotias, Martta etsi työpaikan kaupungin lähistöltä, jotta koulutusmahdollisuus olisi käsillä. Kotikylästä matkaa olisi kertynyt sen verran, etteivät niukat varat olisi koulutusta sallineet. Molemmat tytöt saivat taipumuksiaan vastaavan koulutuksen, mikä sen aikaisella näkemyksellä oli mahdollista. Ja noilla koulutuksillaan ovat elämässään selvinneet ja elantonsa ansainneet – se lienee ollut Martalle tärkeintä.

Kun tyttäret muuttivat paikkakuntaa, seurasi Martta uudelle paikkakunnalle ja asettui asumaan lähelle tyttärien perheitä. Taisivat olla hänen levollisimpia ja onnellisimpia vuosiaan asua omassa siistissä ja mukavuuksilla varustetussa asunnossa lähellä tyttöjä. Sai seurailla ja autella heitä arjessaan silloin, kun apu oli tarpeen. Ja tavata lapsenlapsiaan ja nähdä heidän varttuvan, ja kokea vielä neljännenkin sukupolven astuvan elämään ja kohtaamaan hänet ennen kuin oli aika lähteä Kaunon tykö Taivaan kotiin.




Maria Olli – arjen sankari

Laulun lahja

”Runturi, ronturi, äidin unturi, kultainen lunturi, runturi, ronturi”, lauloi äitini minulle keksimäänsä ja säveltämäänsä lorua, kun vauvana katselin maailmaa hänen sylistään.

Kahdelle pikkuveljelleni hän lauloi:” Lemmulla on leviät korvat, kissalla on kuusi häntää, koiralla on seitsemän silmää, kanalla on näppärä nokka!” Laulu jatkui ja kaikilla äidin laulussa mainitsemilla eläimillä oli mitä kummallisimpia ominaisuuksia. Pienet pojat kuuntelivat hämmästyneinä ja nukahtivat laulun lumoamina.

Joka ilta kuulin pienten veljieni esittävän äidille toivomuksen: ”Aula meille emmulla eviät korvat!” Kaikki kirjaimet eivät vielä siinä vaiheessa olleet selkeinä pienten veljieni puheessa, mutta äiti ymmärsi, ja laulu alkoi.

Kun vuosien kuluttua veljeni pojat ja minun poikani sitten aikanaan olivat yökylässä äitimme luona, hän taputti pienokaisia hellästi pyllylle ja lauloi heille unilauluksi: ”Plim, plim, hei jopa Ruissalon työkello soi, päivä kun kirkkaasti koittaa…” Laulussa sattuu kaikenlaista jännittävää, mitä pojat innoissaan kuuntelivat. Aika kului ja pojista kasvoi miehiä. Kun heidän rakasta Maija-mummaansa sitten saateltiin haudan lepoon elokuussa 2015, lauloivat nämä aikuiset nuoret miehet ihanan mummansa muistotilaisuudessa yhdessä tämän Plim,plim -laulun.

Äitini syntyi vuonna 1915 Ylistarossa maanviljelijäperheeseen ja oppi jo nuorena työn tekemisen tärkeyden. Koulutien hän aloitti erään maalaistalon tuvassa, koska varsinaista koulutaloa ei kylässä silloin vielä ollut. Äiti oli kovin pieni tyttö ja joutui siksi istumaan aina etupulpettiin, mistä hän ei ollenkaan pitänyt. Hänet oli kasvatettu tottelevaiseksi eikä hän valittanut asiasta opettajalle, vaikka mieli teki. Lisää hankaluutta toi opettajan jatkuvasti käyttämä puhuttelu hänestä: ”Se pieni Maiju siinä etupulpetissa…”

Kun koulu sujui mallikkaasti, äidin Amerikassa asuva täti kehotti häntä jatkamaan opintojaan juuri perustetussa keskikoulussa, joka sijaitsi kymmenien kilometrien päässä Isossakyrössä. ”Pieni Maiju” joutui muuttamaan Isoonkyröön viikoiksi erään opiskelukaverinsa kotiin. Viiden luokan opinnot oli suoritettava kolmessa vuodessa, joten urakkaa riitti.

Äiti oli innoissaan koulusta ja kaikesta siihen liittyvästä. Kielet kiinnostivat häntä, samoin äidinkielen ainekirjoitus, historia, biologia, maantiede ja kaikki muutkin aineet paitsi matematiikka, josta hän ei erikoisemmin pitänyt. Hänellä oli opettajanaan muun muassa runoilija Uuno Kailas, jonka runoja hän myöhemmin minulle lausui.

Musiikkitunneilla äiti loisti, sillä hänellä oli kaunis lauluääni ja erehtymätön sävelkorva. Koulussa laulettiin operettikappaleita, joita äiti usein lauleli myöhemminkin. Koulusta saatujen ohjeitten mukaan hän prässäsi melkoisen määrän kasveja ja kokosi ne kansioon. Hän saattoi luetella minulle ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä, kun kuulustelin häntä löydettyäni kansion ullakolta.

Suureksi surukseen äitini joutui jättämään koulun viimeisellä luokalla kesken, sillä hänen Sofia-äitinsä sairastui ja hänen oli riennettävä talon töihin auttamaan Matti-isäänsä.

Näytteleminen ja lottatyö toivat vaihtelua arkeen

Pelto- ja navettatöiden vastapainoksi äitini ryhtyi harrastamaan näyttelemistä Ylistaron Ylipään nuorisoseuran yhteyteen perustetussa harrastajateatterissa. Eläköön, poika tuli, Sulhanen puilla paljailla, Roinilan talossa ja monet muut näytelmät olivat sellaisia, joissa äiti oli mukana. Hänen mukaansa vaikein näytelmä oli se, jossa hän joutui esittämään tulevan miehensä Esko Ollin kanssa rakastunutta paria, kun oli jo oikeasti rakastunut. Näytelmäseurue kiersi esityksineen ympäri Etelä-Pohjanmaata ja sai useasti hyvät arvostelut. Äiti lauloi myös monissa kuoroissa koko elämänsä ajan aina 90-vuotiaaksi asti.

Äiti liittyi Lotta-Svärd -järjestöön ja oli usein muonittamassa suojeluskuntalaisia heidän harjoituksissaan. Sotien aikana hän leipoi yhdessä muiden lottien kanssa neliskulmaisia leipiä lähetettäväksi rintamalle. Leivistä tehtiin kantikkaita, sillä niitä mahtui laatikkoihin enemmän kuin pyöreitä.

Lottien ompeluseuroissa kudottiin villasukkia, villapaitoja ja etusormettomia käsineitä lähetettäviksi rintamalle. Lotat pitivät myös kanttiineja, joista saaduilla rahoilla voitiin hankkia tarvikkeita sotiville miehille. Äiti oli mukana lottatyössä aina siihen saakka, kun järjestö sodan jälkeen kiellettiin. Arkinen aherrus kotitilalla tuntui usein raskaalta, mutta siitä huolimatta äiti hankki tuloja työskentelemällä paikallisessa meijerissä, jossa syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Esko ja Maija yhteiselon alussa

Rakkaus astui äitini elämään, kun monivuotinen luokkatoveri Esko Olli alkoi katsella naapurin tyttöä ”sillä silmällä” ja vei Maijan tanssiin. Minulle on kerrottu, että sekä isä että äiti olivat erinomaisia tanssijoita, ja heitä ihailtiin Ylistaron Ylipään nuorisoseuran tanssilattialla. Siihen aikaan tanssi voitiin aloittaa vasta, kun ainakin kaksi ohjelmaa oli ensin esitetty yleisölle. Poliisi kävi varmistamassa, että ohjelmaa oli järjestetty, muuten tanssi olisi kielletty siltä illalta. Äiti kertoi, että he erään ystävänsä kanssa sopivat, että toinen laulaa ja toinen lausuu. Ohjelmaa oli siis ollut, ja tanssi voi alkaa.

Nuorten seurustelu piti siihen aikaan visusti salata vanhemmilta. Niinpä isäni ja äitini järjestivät salaisia tapaamisia niinä iltoina, kun vanhemmat olivat poissa. Äiti kietoi punaisen kreppipaperin lampun ympärille merkiksi naapurin pojalle, että reitti oli selvä. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen päätettiin mennä kihloihin. Kihlamatka suuntautui Vaasaan Keturin kultasepänliikkeeseen, josta ostettiin sormukset. Vanhempieni nuoruudessa sulhasen kuului ostaa morsiamelle kello kihlajaislahjaksi. Äiti ja isä istuivat puiston penkillä ja laskivat rahansa. Ne riittivät kellon ostoon, ja niin kihlapari saattoi julkaista kihlauksensa sanomalehdessä tiedoksi sukulaisille ja ystäville.

Äitini halusi kirkkohäät, vaikka silloin oli tapana, että parit vihittiin ja hääjuhla järjestettiin kotona. Äiti ja isä olivat ensimmäinen pari, joka vihittiin Ylistaron komiassa kirkossa. Äidillä oli valkoinen puku, pitkä huntu ja myrttiseppele päässään. Isä esiintyi mustassa juhlapuvussa. Vieraita oli satakunta äidin kodissa, jossa syötiin, juotiin täytekakkukahvit ja sen jälkeen pidettiin seurat. Oli elokuu 1937.

Yhteiselämä alkoi. Minä synnyin Lapuan synnytyslaitoksella keväällä 1938. Vanhempani ostivat pienen kahvilan Kylänpäästä. Äiti pyöritti kahvilaa ja isä työskenteli paikallisessa sähkölaitoksessa. Isä halusi kuitenkin viljellä maata. Äidin vastusteluista huolimatta kahvila myytiin ja ostettiin maatila Ylistaron Untamalasta.

Sotavuodet elettiin erossa

Kaikki olisi ollut hyvin pienen perheen elämässä, mutta sitten syttyi talvisota. Isä oli kuulunut Suojeluskuntaan ja siellä hyvin palvelleena sai asepalvelukseen mentyään melko pian alikersantin arvon. Hän sai välittömästi kutsun sotatoimiin niin kuin tuhannet muut suomalaiset miehet.

Äitini jäi pienen tyttövauvan kanssa katsomaan sotaan lähtevän aviomiehensä jälkeen, kun tämä vaelsi kohti asemaa. Hän olisi tästä lähtien vastuussa tilan hoitamisesta, eläimistä ja kaikista niistä töistä, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet miehen suorittaa. Kaikkein eniten painoi huoli aviomiehen kohtalosta sodan melskeissä. Onneksi kirjeet kulkivat, ja äiti seisoi joka päivä postilaatikon vieressä odottamassa postin saapumista. Hän saikin usein kirjeen ”sieltä jostain”, kuten siihen aikaan sotilaan asemapaikkaa kutsuttiin.

Sota kesti 105 raskasta, tuskantäyteistä ja kylmyyttä jopa nälkää täynnä olevaa päivää. Suomen kirkoissa siunattiin satoja ja taas satoja nuoria miehiä haudan lepoon. Suruharso lepäsi kaikkien Suomen kotien yllä. Sota päättyi maaliskuussa, ja äitini sai miehensä kotiin. Mikä ihana hetki kaiken pelon ja tuskan jälkeen!

Isäni siirtyi työskentelemään armeijan palvelukseen ja sai pian komennuksen Mikkeliin Päämajaan. Äiti ja minä muutimme isän mukana, ja isoäitini Venla Olli jäi huolehtimaan pienestä maatilastamme. Aikamme Mikkelissä jäi kovin lyhyeksi, sillä jatkosota alkoi kesällä 1941. Isä sai komennuksen rintamalle.

Ruoka kaupungissa oli säännösteltyä ja Päämajan kaupungissa Mikkelissä pelättiin pommituksia. Niinpä matkustimme äidin kanssa sotilaita täynnä olevassa junassa kohti Etelä-Pohjanmaata ja vanhaa kotia. Jälleen jokainen Suomen nainen joutui tarttumaan moniin raskaisiin töihin. Pelättiin, rukoiltiin, toivottiin, itkettiin ja saateltiin haudan lepoon tuhansia nuoria miehiä.

Sodan kestäessä äitini synnytti kaksi potraa lähes viisikiloista poikaa. Isäni halusi toisen pojan nimeksi Voitto Tapio eli tulkoon voitto tai sitten tappio. Toinen poika sai nimen Jorma Tapani. Äidillä oli todella raskasta, koska pienten poikien ja tyttären hoitamisen lisäksi oli huolehdittava koko tilasta kaikkine töineen. Lisäksi mieltä kalvoi hätä aviomiehen kohtalosta. Sota loppui syksyllä 1944 ja isä palasi kotiin perheensä luokse. Ilo oli lyhytaikainen, sillä Lapin sota alkoi, ja isän oli aktiiviupseerina lähdettävä välittömästi pohjoiseen. Jälleen äidin oli pärjättävä ilman aviomiestään ja meidän lasten ilman isää. Lapin sota päättyi keväällä 1945, mutta isä ei palannutkaan kotiin vaan sai komennuksen Ouluun armeijan tehtäviin.

Kun isäni tuli lomalle kotiin, he päättivät äidin kanssa ostaa maatilan äidinisältä ja yrittää viljellä sitä, vaikka isä työskenteli Oulussa asti. Aluksi tämä ”kaukoviljely” jollain tavoin onnistui, kun isä antoi puhelimella ohjeita, kävi lomilla hoitamassa tilaa, jossa nuori vaimo yritti parhaansa mukaan selvitä miestenkin töistä. Äiti toivoi, että isä hakeutuisi edes Vaasaan, joka oli lähempänä Ylistarossa sijaitsevaa maatilaa. Isä saikin siirron Vaasaan, jossa hän muutaman vuoden armeijan hommissa työskenneltyään totesi, että kaikki sotaan liittyvä saa hänen kohdaltaan nyt jäädä ja että hänestä tulee täyspäiväinen maanviljelijä. Aviomies ja isä tuli siis vihdoinkin kotiin.

Yrittämistä sodan jälkeisissä oloissa

Äitini ja isäni ryhtyivät nyt innolla viljelemään maata, hoitamaan karjaa ja osallistumaan yhteiskunnan vaatimiin tehtäviin. Sodan jälkeen tarvittiin monenlaisia rakennustarvikkeita, ja niinpä äiti ja isä yhdessä naapuriperheen kanssa perustivat pienen ”tiilitehtaan”, josta vietiin tiiliä ympäri maakuntaa. Iltapäivisin äiti osallistui erittäin raskaaseen tiilentekoon. Päivällä hän heilui heinäpellolla hanko tai harava käsissään, leikkasi ruista sirpillä, ruokki eläimet, lypsi lehmät, laittoi ruokaa työntekijöille, hoiti lapset, pesi pyykin pyykkilaudan avulla, huuhtoi pestyt vaatteet talvisin jääkylmässä jokivedessä ja piti sunnuntaisin vielä Ylistaron seurakunnan pyynnöstä pyhäkoulua kylän lapsille.

Myöhemmin isä hankki äidin vastusteluista huolimatta hänelle erilaisia kodinkoneita helpottamaan työtä; meille ostettiin myös traktori ja siihen kuuluvia maatalouskoneita, joten äidin työtaakka peltotöissäkin keveni. Tiilien tekokin loppui, kun niitten menekki väheni eikä työ enää ollut kannattavaa.

Äitini ja isäni olivat innokkaita yrittäjiä ja niinpä he perustivat yhdessä naapuriperheen kanssa leipomon, jossa tehtiin töitä kahdessa vuorossa perheenjäsenten ja ulkopuolisten työntekijöitten voimin. Äiti työskenteli leipomossa päivisin, hoiti kotityöt jossain välissä ja palasi illalla pakkaamaan leivonnaisia lähetettäviksi ympäri maakuntaa. Hän oli usein iltaisin todella väsynyt, mutta jaksoi kuitenkin kuulustella meidän lasten läksyjä ja kuunnella huoliamme. Eräänä yönä leipomossa syttyi tulipalo, ja valtavista sammutusyrityksistä huolimatta leipomo paloi maan tasalle. Uutta leipomoa suunniteltiin, mutta koko hanke kariutui, kun naapurin isäntä, toinen osakas yrityksessä kuoli.

Äitini ja isäni perustivat kanalan ja hankkivat tipuja, joita äiti hoiti suurten lämpölamppujen alla kuin kanaemo. Se oli tarkkaa työtä, sillä ruokkimisen ja hoidon suhteen ei saanut tehdä virheitä, jos halusi tipusista kasvavan aikuisia kanoja. Kukot karsittiin ja pantiin pataan tai pakastimeen. Lopulta kolmessa eri kanalassa oli noin 2000 kanaa, joiden hoitaminen ja munittaminen olivat myös tarkkuutta vaativaa työtä. Jos kanat pelästyivät jostain syystä, ne lopettivat munimisen moneksi päiväksi.

Äitini ei sulkenut kanojaan häkkeihin vaan ne saivat vaeltaa vapaasti pitkin lattioita ja kiivetä munimaan itse valitsemaansa pesään. Munien puhdistus, lajittelu ja asettelu kennoihin sekä lähettäminen keskusliikkeisiin vaati monien iltojen työt, mutta työtähän äiti oli oppinut tekemään lapsesta asti.

Äiti kannusti meitä lapsia opiskelemaan ja teki kaikkensa meidän kolmen eteen. Hän oli ikionnellinen, kun pääsin ylioppilaaksi ja kun toinen veljeni valmistui poliisiksi. Perhettämme kohtasi kuitenkin valtava suru, kun veljemme Voitto kuoli auto-onnettomuudessa abiturienttivuotenaan. ”Kaikkein suurin suru ihmisen elämässä on saatella oma lapsi haudan lepoon”, sanoi äiti usein. Isä pyysi minua ja miestäni asumaan heidän kotiinsa talven ajaksi, koska isä oli työnsä takia paljon poissa ja äiti joutui olemaan usein yksin. Mieheni oli juuri valmistunut diplomi-insinööriksi ja hän oli jo työelämässä, omat opintoni olivat vielä kesken ja odotin lasta. Järjestely toteutettiin, ja äiti sai muuta ajateltavaa, kun pieni poikamme syntyi ja omalla ihanalla tavallaan lievitti suurta surua.

Elämän ehtoopuoli

Aika kului, äitini vanheni, luopui suru sydämessä kaikista eläimistään, vuokrasi isän kanssa yhdessä pellot nuorelle viljelijälle, ryhtyi tekemään käsitöitä ja harrastamaan uudestaan kuorolaulua ja hoiti lapsenlapsiaan  aina tarvittaessa. Käsitöinä olivat erilaiset virkkaustyöt, joiden tuloksena veljeni sekä minun perheessäni on lukuisa määrä upeita ikkunaverhoja, liinoja, sängynpeittoja, sohvatyynynpäällisiä ja monenlaisia pienempiä töitä. Seurakunnan diakoniamyyjäisiin äiti suunnitteli ja virkkasi kymmenittäin pikkuliinoja, viimeiset hän teki 99-vuotiaana.

Kaikki sukumme naisjäsenet saivat häneltä joka joulu värikkään pikkuliinan, jonka mallin hän tarkkaan suunnitteli. Hänellä oli kodissaan pienoisurut, joilla hän ”korvakuulolta” soitteli kaikkea mahdollista, Usein soivat virret mutta myös Finlandia-hymni kuului äidin soitto-ohjelmistoon. Hän seurasi maailman tapahtumia, keskusteli niistä ja otti voimakkaasti kantaa. Hän iloitsi suomalaisten urheilijoiden menestyksestä ja suri heidän tappioitaan.

Aviomiehen kuolema oli äidille raskas isku, Mutta hän sanoi, että kun ennen niin reipas upseerimies ja maanviljelijä ei enää kuule, ei näe, eikä pääse liikkumaan monenlaisten tuskien keskellä, on parempi, kun saa ”päänsä painaa iankaikkisen isän helmaan”, äitini siteerasi Aleksis Kiveä.

Palvelutalossa äiti selasi albumeja, lenkkeili rollaattorin avulla, luki sanomalehtiä, virkkasi liinoja, tutki vanhoja lehtileikkeitä ja seurusteli naapureitten sekä hoitajien kanssa. Lapsiaan äiti rakasti, samoin lapsenlapsiaan sekä näiden lapsia. Hän halusi ottaa osaa jokaiseen lahjaan, joka jollekin läheisistä hankittiin.

Äitimme oli innokkaana järjestämässä kanssamme 100-vuotisjuhliaan. Hänellä oli omat toiveensa, jotka päätimme toteuttaa, kun hän syyskuussa 2015 täyttäisi 100 vuotta. Elokuussa äiti nukkui pois.

Poikani Vesa oli Englannissa mummonsa kuoleman aikoihin. Kuultuaan surusanoman hän lähetti meille viestin: ”Mummani antoi kasvot sanoille laupeus ja hyvyys. Hän käveli kuunsädettä pitkin mummojen taivaaseen.”

Kuuntele ja katso Terttu Jokisen teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakb2JHMFJZQkxzRUk/view




Irma Merentie – sotaorvon tarina.

Lapsuuden onnellinen aika

Isäni Kalle Keränen syntyi vuonna 1909 Suomussalmella. Hän oli muuttanut Kuhmoon työn vuoksi 1930-luvun alkupuolella. Äitini Lilli Oikarinen syntyi myös vuonna 1909 Hyrynsalmella. Hän tuli myös 1930-luvun alussa Kainuun Osuusliikkeen palvelukseen Kuhmoon. Siellä he tutustuivat ja menivat avioliittoon vuonna 1933.

Perheeseen syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika, minä heistä vanhimpana vuonna 1934. Asuimme ensin vuokralla, mutta syksyllä 1939 vanhempani ostivat Rajakadulta Erkkilä nimisen talon tontteineen.

Perheemme eli onnellista aikaa. Mutta pian aika ja ilmapiiri muuttuivat kertausharjoitusten ja liikekannallepanon myötä. Miehet kutsuttiin reserviin, niin isänikin. Syttyi sota, ja tuli evakkoon lähtömääräys.

Sota muuttaa elämäkulun

Minä olin useana kesänä mummolassa Hyrynsalmella, niin myös perheeni evakkoon lähdön aikana. Määräys tuli niin nopeasti, ettei minua ei ehditty hakea mummolasta. Hyrynsalmea ei evakuoitu. Äiti, sisaret ja veljet menivät Nivalaan.

Isä ehti kirjoittaa kaksi kirjettä äidille. Viimeisessä kirjeessä tapaninpäivältä hän kertoi olevansa teltassa ja kovassa kuulasateessa. Hän kertoi voineensa ennen lähtöään käydä katsomassa kotiamme, missä kaikki oli kunnossa. Kirjeessään hän toivotti äidille ja lapsille voimia, mutta omasta kohtalostaan kun ei tiedä, niin toivoi korkeimman siunausta, ja kun ei joutuisi ryssän vangiksi.

Tuskin äitini oli saanut tuon kirjeen, kun Nivalaan tuli tieto isän kaatumisesta ja katoamisesta. Äidille kerrottiin, että isä oli ollut partiomatkalla Kuhmon Kankivaarassa uuden vuoden aattona. Paluumatkalla isä oli huutanut edellä hiihtäneelle: ”Älkää jättäkö, häneen sattui”. Partio oli edennyt henkensä kaupalla, ja kun seuraavana päivänä oli menty katsomaan, isää ei enää ollut. Hän oli siis kadonnut, eikä tänäkään päivänä tiedetä, missä hänen maallinen majansa on. Katoamisajaksi on ilmoitettu 1.1. 1940.

Minä sain tiedon isän kaatumisesta mummolaan. En muista, ymmärsinkö, mitä oli tapahtunut. Olin täyttänyt marraskuussa 1939 viisi vuotta. Muistot isästäni ovat vähäiset. Muistan kerran nukkuneeni päiväettonetta isän vieressä lattialla. Yhdessä valokuvassa olen siskoni kanssa isän kahden puolen. Isällä on puku päällä ja filttihattu päässä.

Äiti tuli erikoisluvalla Nivalasta Kuhmoon suuriin sankarihautajaisiin. Sitä ennen hän kävi Sotkamon kirkossa, missä arkut odottivat hautausta, availemassa tuntemattomien sotilaiden arkkuja tunnistaakseen jonkun niistä miehekseen, mutta turhaan. Niin alkoi pitkä epävarmuuden aika: onko isä joutunut vangiksi vai löytyykö ruumis myöhemmin. Muistoksi isästä tuli tyhjä nahkalompakko ja Leijona merkkinen taskukello.

Elämä oli niukkaa

Evakosta pääsimme takaisin omaan kotiin, joka oli säilynyt pommituksilta. Elämä oli niukkaa eläkkeiden varassa. Äitini oli ollut aikaisemmin liike-elämässä, mutta kun hän sai käydä sotaleskille järjestetyn ompelukurssin ja ompelukone oli olemassa, jäi hän kotiin. Ompelutöitä riitti. Vaikka kankaista oli pulaa, ommeltiin vanhoista vaatteista. Ompelutöitä tuli luvattua liiankin tiukkaan. Muistan vieneeni ompeluksia varhaisella linja-autolla lähteville matkalaisille.

Niukkaa oli ruoastakin: maitotinki kaksi litraa päivässä ja omasta pellosta saatiin perunat ja juurekset. Kesäkanikin joutui pataan, mutta koskaan ei turvauduttu sosiaaliapuun. Se tuntui äidistä nöyryyttävältä.

Perheessämme jatkui epävarmuus isän kohtalosta. Vaikka siitä ei puhuttu kovin usein, uskon ajan olleen varsinkin äidille ainaista odotusta. Jotain toivoa oli ilmassa, kun vankeja vapautettiin.

Kymmenen vuoden kuluttua isän katoamisesta hänet siunattiin kentälle jääneenä sankarihautaan. Olimme koko perhe haudalla. Nyt oli uskottava, että isämme elää enää vain muistoissa. Hän sai leposijan aseveljiensä vierestä ja me voimme viedä kukkamme ja kynttilämme hänelle nimettyyn paikkaan.

Äiti jäi leskeksi 31 -vuotiaan eikä mennyt koskaan uusiin naimisiin. Kertomusten mukaan monet suuren lapsikatraan kanssa jääneet nuoret lesket avioituivat uudestaan, eikä elämä ollut aina helppoa isäpuolen kanssa varsinkaan, kun perheeseen syntyi uusia lapsia.

Meillä oli onni saada sotakummit. Minun kummini kajaanilaiset Helsingissä asuvat Väyrysen sisarukset adoptoivat täysiorvot siskokset. Minulle he lähettivät kuukausittain pientä taskurahaa, jonka kävin hakemassa paikalliselta Mannerheimin lastensuoleluyhdistyksen toimihenkilöltä. Sain tuota rahaa 16-vuotiaaksi asti. Me kirjoittelimme, ja pidin heihin yhteyttä heidän kuolemaansa asti. He elivät yli 90 -vuotiaiksi.

Joskus saimme paketteja Amerikasta, minne mummoni serkkuja oli aikoinaan mennyt . He lähettivät vanhoja vaatteita, ja me lapset saimme joitakin leluja. Olin kirjeenvaihdossa suomeksi heidän kanssaan.

Koulutaival

Kansakoulun aloitin vuonna 1941 Korpilinnan salin nurkassa epäpätevän opettajan opissa. Vanha kansakoulu oli vielä sotasairaalana, ja opettaja työskenteli lottana. Muistan, että koulukenkäni olivat puupohjaiset nahkapäälliset kopisevat niin kutsutut monot. En muista, että minua olisi kiusattu sen kummemmin kengistä kuin isättömyydestä. Kertomusten mukaan näin on käynyt monelle.

Kaksi vuotta myöhemmin aloitin oppikoulun samoin kuin sisareni. Kuhmoon perustettiin kokeilukeskikoulu, mutta minä jatkoin syksyllä kansakoulua, eikä äitikään kehottanut menemään oppikouluun. Muistan, kun kotiin tuli silloinen kunnansihteeri ja kokeilukeskikoulun perustaja Risto Ahlakorpi. Hän sanoi äidille, että Irman pitää tulla oppikouluun. En tiedä, oliko pula oppilaista, vai tuliko hän kannustamaan äitiä, kun oli mahdollisuus ilmaiseen opetukseen. Niin pääsin oppikouluun ilman pääsykoetta. Työntekoa ei kuitenkaan saanut unohtaa. Olin kesätöissä postinkantajana ja kahtena kesänä Martta Lukkarin muotiliikkeessä.

Kun pääsin oppikoulusta vuonna 1952, sain kesätöitä postitoimistosta. Parin kuukauden postityön jälkeen Kansallis-Osake-Pankin johtaja Eemeli Lukkari soitti, että ”nyt olisi pankissa vakituinen työpaikka”. Olin tutustunut häneen työskellessäni vaimonsa muotiliikkeessä. Se oli kuin lottovoitto. Aioin hakea kauppaopistoon, mutta se jäi, ja otin työn vastaan. Työskentelin pankissa 42 vuotta 3 kuukautta ja 15 päivää ja pääsin kunnialla eläkkeelle. Sisareni opiskeli sairaanhoidon opettajaksi. Veljeni ei käynyt oppikoulua, hän työskenteli postin palveluksessa.

Kaatuneitten Omaisten Osasto

Kun Kaatuneitten Omaisten Osasto perustettiin, äiti meni mukaan toimintaan. Silloin pidettiin kokousten lisäksi perheissä ompeluseuroja, joihin lapsetkin tulivat mukaan. Vanhemmat tekivät käsitöitä myyjäisiin ja lapset saivat seurustella keskenään. Se lienee sitä vertaistukea. Tämä toiminta oli hyvin kirkonkyläkeskeistä, sillä perukoilta tuleminen oli huonojen liikenneyhteyksien vuoksi mahdotonta.

Olin äidin rinnalla mukana Kaatuneitten Omaisten toiminnassa hänen toimiessaan osaston rahastonhoitajana. Äidin ja useiden toimivien jäsenten kuoltua toiminta hiipui. Vuonna 1985 toiminta elvytettiin seurakunnan ja Oulun piirin Kaatuneitten Omaisten yhdistyksen toimesta ja minut kutsuttiin puheenjohtajaksi. Olen toiminut puheenjohtajana yli 20 vuotta ja sittemmin kuulunut myös Kaatuneitten Omaisten Oulun piirin hallitukseen. Osaston rekisteröity nimi on Kuhmon kaatuneitten omaiset ja sotaorvot ry.

Osastomme jäseniä ovat elossa olevat lesket, sotaorvot, kaatuneitten siskot ja veljet sekä niin sanotut kakkoslesket. He ovat niitä, jotka miehen kuoltua menivät uudelleen naimisiin, mutta joiden puoliso on kuollut. Nykyisen hallituksen muodostavat sotaorvot. Toiminta muodostuu yhteisistä retkistä, pikkujouluista, valtakunnallisiin hengellisiin ja piirin kesäpäiville osallistumisista, yhteisistä syntymäpäivistä ja Kaatuneitten muistopäivän viettämisestä. Tämä on toiminnassa mukana olevilla tärkeää. Silloin voimme laskea seppeleemme sankarihaudalle.

Sotaorpojen tehtävä on sankarivainajien muiston vaaliminen

Sankarivainajien kunnioittaminen ja muiston vaaliminen on nyt sotaorpojen asia. Tehtävämme on viedä asiaa nuoremman sukupolven tietoisuuteen ja muistuttaa siitä hinnasta, minkä olemme maksaneet vapaan isänmaan puolesta. Useana vuonna Kaatuneitten muistopäivän aikaan olen pitänyt aamun avauksen yläasteella.

Kun sotaorvot ovat tulleet eläkeikään, heillä on aikaa syventyä juuriinsa ja menneisyyteensä. He ovat lähteneet etsimään paikkoja, missä isät ovat kaatuneet tai kadonneet

Me sotaorvot saimme vuonna 2014 kauan odotetun sotaorpotunnuksen käyttöömme. Yksi toiveistamme on, että saamme edes kerran elämässämme valtion kustantamaa kuntoutusta.

 




Sirkka Pykäläinen – äitini

Raks, raks, raks. Laskukone raksuttaa talvisena lauantai-iltana vuonna 1962 Munkkiniemen kodissamme. Äitini istuu ruokapöydän äärellä mappeja selaten ja mustakantisiin tilikirjoihin tapahtumia kirjaten. Debet ja kredit. Minä istun äitiä vastapäätä ja lasken kuitteja nauhakoneella. Raks, raks, raks…

Äitini Sirkka Pykäläinen syntyi vuonna 1926 Jokioisten Pellilässä äitinsä kotitalon salissa. Hän muutti 3-vuotiaana vanhempiensa kanssa Helsinkiin ja perhe asettui Kallion kaupunginosaan. Molemmat vanhemmat tekivät töitä ja perheen tyttäret kävivät koulua.

Äidistä voisi kertoa monta tarinaa, sillä jokaisella, joka hänet tunsi, on hänestä oma tarinansa. Sirkka puolisona, äitinä, mammana, anoppina, sisarena, ystävänä, työtoverina.

Äitini vahvana työelämässä

Minun tarinani kertoo piirteestä, joka oli äidille tunnusomaista. Äidistä vahvana, työnsä osaavana, kyvykkäänä naisena. Tässä roolissaan hän oli minun silmissäni aikalaisenaan edelläkävijä.

Äiti suoritti keskikoulun ja 40-luvulla työn ohessa jatkoi opiskeluaan Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa. Siellä hän myös tapasi tulevan puolisonsa Unton. Äiti työskenteli lyhyitä äitiyslomia lukuun ottamatta siihen asti, kunnes jäi eläkkeelle 60-vuotiaana. 40- ja 50-luvuilla ei sotien jälkeen ja jälleenrakennuksen aikana, jolloin Suomi maksoi myös suuret sotakorvaukset, ollut tavanomaista, että äidit tekivät töitä kodin ulkopuolella. Yleinen asenne oli, että äidin paikka oli kotona. Mikä merkitsi samalla myös sitä, että he olivat riippuvaisia aviomiehistään.

50-luvun alussa äiti aloitti työskentelyn ravitsemusalalla. Hänen vastuualueenaan oli yrityksen henkilöstö- ja taloushallinto. Sisareni kanssa istuimme usein Topeliuksenkadun ja Kammionkadun kulmassa sähkölaatikon päällä odottaen, että johdinbussi 14 toisi äidin töistä kotiin. Hän oli pidetty ja arvostettu työpaikassaan. Hän oli sekä omistajien että henkilökunnan luottohenkilö.

Vaativan päivätyön ohella äiti hoiti iltaisin ja viikonloppuisin kotona usean pienen yrityksen kirjanpidon. Myös minä sain olla mukana tässä työssä. Sain laskea nauhakoneella kuitteja ja tositteita. Jos kaksi kertaa tuli sama loppusumma, niin sitten se äidin mielestä stemmasi.

60-luvun puolivälissä äiti perusti isäni kanssa mainostoimiston, jossa hän vastasi tietenkin taloushallinnosta. Yksityisyrittäjyyttä kesti kaikkiaan lähes kaksikymmentä vuotta. Yrityksen myynnin yhteydessä hän siirtyi hyvin ansaitulle eläkkeelle.

Äitini opit

Mistä johtui että äiti pärjäsi aikana, jolloin maailma tätä päivää varmemmin oli miesten? Hän oli älykäs ja viisas, sitkeä ja äärettömän oikeudenmukainen ja rehellinen. Jos hän ei tiennyt jotain asiaa, hän otti selvää. Häneltä kysyttiinkin paljon neuvoja. Muistan usein kuulleeni lauseen: Kysy Sirkalta, kyllä Sirkka tietää. Oli kuitenkin eräs seikka, joka erotti hänet useimmista aikalaisistaan. Se oli tasa-arvo. Äidistä naiset pystyivät työelämässä siihen mihin miehetkin. Hommaan piti vain valita sopivin. Kysymykseen miltä tuntui olla ainoa nainen yrityksen ylimmässä johdossa hän vastasi ettei ollut edes huomannut sitä. Hän tuskin olisi innostunut tämän päivän kiintiönaisajatuksesta.

Ei ole ihme, että äidin neuvo meille tyttärille pienestä pitäen oli: pitäkää huolta siitä, että kykenette ansaitsemaan oman elantonne niin voitte olla kaikin puolin riippumattomia. Kaukaa viisas ja edellä tasa-arvoasiassa, joka nykyään on jo laajalti itsestään selvää ja johon pyritään kaikkialla aidosti demokraattisessa ja sivistyneessä maailmassa.




Sisko Ruokola ja hänen tarinansa

Sisko Ruokola (o.s. Pulkkinen) syntyi Sodankylässä 7.4.1931. Isä oli räätäli, äidin vastuulla oli OP:n kassa paikkakunnalla. Myöhemmin äiti toimi OP:n johtajana Sodankylässä. Äiti  oli myös mukana isän räätälin työssä. Perheeseen syntyi kolme lasta, kaksi poikaa ja tyttö, Raili Sisko Kristiina.

Koti sijaitsi keskellä kylää ja kaikki siellä tunsivat toisensa. Lapinmaan kauppa sijaitsi aivan kodin vieressä. Kerran  talvella 1937 kaupan johtaja tuli kuorma-autolla Rovaniemeltä käymään Sodankylän kaupassa ja kysyi Siskolta (5 v.) haluaisiko tämä lähteä mukaan Rovaniemelle. Sisko sai luvan vanhemmiltaan ja alkoi suunnitella mitä matkalle otetaan mukaan; päälle puettiin mieluinen mekko (jossa oli punainen nappi), uusi talvitakki, jonka kaulus oli lampaan karvaa, ja lampaan karvasta tehty hattu.

”Kimpsut ja kampsut” vietiin Lapinmaan kauppaan, sitten lähdettiin matkaan kuorma-autolla (yleinen kulkuneuvo siihen aikaan), ajettiin Askan kylään (n. 16 km), mistä otettiin täti mukaan, ja matkaa jatkettiin hevosella reessä Torvisen kylää kohti. Lunta satoi ja tiet olivat huonossa kunnossa. Reki kaatui välillä, mutta se nostettiin taas pystyyn ja jatkettiin matkaa. Yhtäkkiä Sisko huomasi, että  hänen käsilaukkunsa oli kadonnut! Niin sitten käännyttiin takaisin, etsittiin ja löydettiin hangesta reen kaatumispaikalta pieni nahkainen, musta käsilaukku!  Matka jatkui ja Torvisen kylästä otettiin taas kuorma-auto käyttöön ja päästiin Rovaniemelle. Johtaja asui komeassa kerrostalossa perheensä kanssa. Sisko sai olla johtajan vaimon kanssa  kun perheen lapset olivat menneet kouluun ja johtaja työpaikalleen. Sisko oli ihmeissään wc:ssä käydessään; vesi-wc oli hänelle uusi asia ja suuri ihme! ”Mistä vesi tuli ja mihin se meni?” Sisko tutki asiaa ja kokeili vetää wc:tä uudestaan ja uudestaan… Ulkona Sisko havaitsi sirkkelin. Sekin oli ihme ja sen toiminta kiinnosti häntä suuresti !

Sunnuntaina  johtajan poika kertoi lähtevänsä rautatieasemalle tyttöystävänsä kanssa ja kysyi lähtisikö Siskokin mukaan. Sisko vastasi, että hänen uusi takkinsa oli vähän pitkä – haittaisiko se?  ”Kyllä se passaa”, totesi poika. Asemalla Sisko näki ensimmäisen kerran elämässään veturin. Hän meni sitä läheltä katsomaan ja ihaili: ”Mikä keksintö!” Siihen aikaan ihmiset tulivat asemalle tapaamaan tuttuja, vaihtamaan kuulumisia ja  katselemaan ohi kulkevia matkustajia. Myös uudet sanomalehdet  tuotiin junassa asemalle.

Maanantaina johtaja kertoi, että Siskon isä oli soittanut ja kysynyt milloin Sisko tulee kotiin. Siihen Sisko vastasi: ”Lähden vasta sitten kun olen käynyt Pohjanhovissa!” Pohjanhovi oli uusi hieno hotelli ravintoloineen. Niin sitten Sisko vietiin hotelli Pohjanhoviin, siellä oli taas uusi ihme: hissi! Hissillä ”huilattiin” edestakaisin ylös ja alas monta kertaa. Siskolle tarjottiin ravintolassa kaakaota ja leivos, uusi  ikimuistoinen kokemus sekin!

Tiistaina Sisko matkusti kuorma-auton hytissä Sodankylään ja juosta kipaisi kotiinsa, missä kotiväki ja kaikki ystävät saivat kuulla kaikista niistä ihmeistä, joita Sisko oli nähnyt ja kokenut, ja kaikki nauroivat!

Vuosi 1937 oli Siskolle ”merkillinen” vuosi; hänen piti oppia uimaan, lukemaan, ajamaan pyörällä ja lopettamaan peukalon imeminen, kaikki tämä koulua varten. Naapurin lasten kanssa harjoiteltiin uimista ja lukemaan oppimisessa auttoi veli. Peukalon imeminen loppui kun veli lainasi kirjastosta kirjan ”Max ja Moritz”, jossa kerrottiin peukalon imemisestä ja uhkana olivat isot sakset! Kun äiti ja isä menivät Tanka-pirtille kullan huuhdontaan jäivät Sisko ja hänen veljensä tädin hoiviin ja tädillä oli pyörä, jolla Sisko sai harjoitella ajamaan.  Aluksi hän ajoi alamäkeä suoraan päin porttia…

Joululomalla kansakoulun opettaja tuli etelästä ja oli menossa hevoskyydillä Kelu-järvelle. Sisko oli sattumalta reen vieressä, hyppäsi salaa reen jalaksille ja niin sitä mentiin… Noin kuuden kilometrin jälkeen sisko muutti asentoaan jalaksilla, ote heltisi ja hän putosi kyydistä. Opettaja kauhistui kun huomasi tilanteen mutta hevoskuski komensi Siskoa juoksemaan kotiinsa. Pimeässä talvi-illassa Sisko joutui juoksemaan kohti kotiaan. Eräässä tien risteyksessä hän oli eksyä, mutta osasi onneksi päätellä, että toista tietä oli vasta kuljettu. Kodin lähellä kummisetä sattui tulemaan vastaan ja kysyi missä Sisko oli ollut, torui häntä ja vei hänet kotiin äidin luo. Äiti ei suinkaan torunut Siskoa vaan sanoi kummisedälle vihaisena,  että tämän pojan (ko. hevoskuskin) ei olisi pitänyt laittaa lasta yksin palaamaan sellaista matkaa!

Vuonna 1938 Sisko aloitti kirkonkylän kansakoulun. Koulumatkalla hänen piti ylittää Kitisen joki. Talvella se onnistui hiihtämällä, mutta muulloin piti kulkea ”renkkusiltaa” pitkin. Tulva-aikoina Sisko asui mummolassa ja sieltä hän muistaa erityisesti kylmäkamarin, jossa voit, leivät ja viilipytyt olivat hyllyillä,  pöydällä oli aladobia (lihahyytelöä) ja Sisko ihmetteli ja pelkäsi kun aladobi tutisi…

Kesällä Sisko ja muut lapset olivat paimenessa. Karja ajettiin Kelujoen varteen, eväät olivat mukana ja eräs Iita piti huolta lapsista. Illalla karja tuotiin navettaan. Lapset innostuivat onkimaan paimenessa ollessaan ja Siskokin sai pajusta tehdyllä ongella harrin,  laittoi sen visusti talteen ja sai sen sitten myöhemmin lautaselleen perkattuna ja voissa paistettuna.

Vuonna 1939 talvisodan alkaessa naiset olivat ompelemassa Sodankylän kansanopistossa lumipukuja sotilaille kun nimismies tuli ilmoittamaan, että seuraavana päivänä klo 12 oli lähdettävä evakkoon. Sodankyläläiset evakuoitiin Kittilään (uskottiin, että Kittilä oli ”kommunistipaikka”, jota ei pommitettaisi) ja varavaatteet otettiin mukaan. Pulkkisten perhe asui Kittilässä maaliskuulle asti ja heillä oli käytössään vain keittiö, jossa he nukkuivat lattialla.

Sota-aikana koko kylänväki teki metsässä  koivun ”klapeja”, joita käytettiin autojen häkäpöntöissä polttoaineena.

1940-luvulla radiossa lähetettiin viikoittain ”Markus-sedän ohjelma”, jota kuunneltiin joka perheessä. Ohjelman avulla kerättiin rahaa sotaorvoille. Siitä Sisko sai idean: hän keksi, että tekisi serkkutyttöjen kanssa näytelmän, johon he myisivät pääsylippuja! Näytelmää esitettiin Lapinmaan pirtissä, missä talo oli täynnä väkeä. Pääsylippujen tuloista kertyi rahaa 500 markkaa, mikä postitettiin kirjekuoressa Markus-sedälle. Seuraavan kerran kun ohjelma lähetettiin radiossa  kaikki kyläläiset kuuntelivat ”hörökorvin” lukeeko Markus-setä Siskon kirjettä – ja tulihan sieltä kiitos Siskolle ja serkkutytöille hienosta työstä!

Kansakoulun jälkeen Sisko lähti Oulaisiin oppikouluun ja asui tätinsä luona. Hän pääsi harvoin kotiinsa käymään, koska matka oli niin pitkä. Matkustaminen Oulaisista Sodankylään kesti toista vuorokautta!

4.9.1944 Suomessa määrättiin yleinen liikkeellekannallepano, ts. saksalaiset piti saada pois Lapista. Suomalaisia sotilaita kuljetettiin etelään ja saksalaiset etenivät pohjoiseen. Tuttava-setä kävi varalta kertomassa Siskon kotiväelle: ”Jos ette ehdi lähteä niin vene on Kitisen rannalla, sauvokaa Kelujoen varteen, siellä mökissä on suolaa ja jauhoja!”

Siskolla oli kova hätä koulun alkamisesta Oulaisissa. Onneksi perhe pääsi kuorma-auton kyytiin Rovaniemelle ja Siskolle rakas Penu-koirakin otettiin mukaan. Rovaniemellä rautatieasemalla selvisi, että eläimiä ei saanut ottaa samaan vaunuun ihmisten kanssa ja Sisko keksi ehdottaa, että he voisivat matkustaa tavarajunassa. He olivat juuri päässet junaan  kun tuli ilmahälytys. He sopivat keskenään, että pommisuojaan ei lähdetä, kun sinne ei saanut koiraa viedä. Oulussa äiti haki asemalta heille hernekeittoa, Kannuksen asemalla he jäivät pois junasta ja vanhemmat saivat huoneen Osuuspankista. Siskolla alkoi koulu marraskuussa Oulaisissa.

Maaliskuussa 1945 Siskon äiti sai kuulla, että Sodankylään rakennetaan Osuuspankki. Äiti sai määräyksen sinne ja niin Siskon vanhemmat muuttivat takaisin Sodankylään Penu-koiran kanssa.

Keväällä koulun loppuessa isä tuli hakemaan Siskoa Oulaisista. Junassa he pääsivät Kemiin saakka. Sotilaat olivat tehneet ponttonisillan Kemijoen yli ja se piti ylittää jalkaisin. Oli tosi pelottavaa kun joki kuohui alapuolella. Siskoa pelotti, mutta isä neuvoi häntä katsomaan eteenpäin vastarannalle ja niin joen ylitys onnistui! Sitten matka jatkui taas junassa Rovaniemelle ja sieltä posti-autolla  Sodankylään, jossa piti taas ylittää ponttonisilta.

Sisko järkyttyi nähdessään Sodankylän; vain vanha kirkko ja uusi kirkko sekä neljä taloa olivat pystyssä, kaikki muu oli raunioina! Savupiiput vain törröttivät raunioiden keskellä. Isällä ja äidillä oli käytössään huone ja keittiö. Huone oli päivällä Osuuspankin toimisto ja illalla makuuhuone.

Ulkona piti varoa ettei liikkunut alueilla, joista miinoja ei ollut raivattu. Ihmiset alkoivat palata evakosta ja kaikki piti rakentaa uusiksi. Kirkonkylään sai rakentaa vain tietynmallisia taloja. Jouluna 1946 oli Pulkkisten uusi kotitalo valmis!

Oulaisissa  tädin luona asuessaan Sisko ei saanut käydä kavereiden kanssa iltaisin ulkona, täti oli hyvin tiukka ja ankara. Kerran eräänä vappuna Sisko karkasi päivätansseihin ja täti suuttui kovasti. ”Suukopua” riitti pitkään ja Sisko jo harkitsi toiseen asuntoon muuttamista mutta sitten hän ja täti pääsivät sovintoon.

Sisko kirjoitti ylioppilaaksi Oulaisissa ja pääsi sitten töihin apteekkioppilaaksi Sodankylän apteekkiin, missä hän oli  töissä kaksi ja puoli vuotta. Sisko pyrki Helsingin yliopistoon opiskelemaan farmaseutiksi ja pääsi sisään, mutta Sodankylästä käsin oli vaikeaa saada hankituksi opiskelija-asunto Helsingistä. Sisko pyysi entistä koulukaveriaan, Mattia, joka kirjoitti yhtä aikaa ylioppilaaksi ja opiskeli Helsingissä lääketieteellisessä tiedekunnassa, etsimään hänelle vuokra-asunnon. Matti löysikin sopivan kalustetun asunnon,  jonka  Sisko vuokrasi toisen opiskelijatytön kanssa. Opinnot kestivät vuoden, mutta Siskolla opiskelu kesti kauemmin, koska hän sairastui angiinaan, tauti uusiutui ja hän joutui olemaan pitkään sairaalassa.

Sisko ja Matti vihittiin Sodankylässä 27.5.1956. Hääväen piti odotella pappia kaksi tuntia kelirikon vuoksi. Pappi oli pahoillaan viivytyksestä ja aloitti kiireesti vihkimisen. Koko toimituksen ajan hänellä törrötti kengässään pitkä heinä, jota pappi ei kiireessään ollut huomannut! Vasta vihitty nuoripari matkusti sitten Rovaniemelle Hotelli Pohjanhoviin. He muuttivat asumaan Turkuun pariksi vuodeksi, sitten he muuttivat Pohjanmaalle. Sisko Ruokola oli kotiäitinä ja hoiti perheen kolmea lasta. Vuonna 1968 he muuttivat Ouluun, missä Matti oli kunnallispolitiikassa. Sisko Ruokola oli Oulun kaupungin palveluksessa ja keskustan edustajana kaupungin luottamustehtävissä. Kerran hän osallistui Oulun kaupungin Terveyslautakunnan matkaan ystävyyskaupunki Odessaan; ensin matkustettiin Moskovaan ja sieltä junalla Kiovaan ja  sitten jokea pitkin Odessaan.

Eläkkeelle siirryttyään Sisko Ruokola hoiti lasten lapsia ja oli ”emäntänä”. Hän hoiti ulkomaalaisille vieraille tarjoilut ja edusti miehensä rinnalla virallisissa tilaisuuksissa. He olivat Presidentin Linnassa Itsenäisyyspäivän vastaanotolla useita kertoja ja Presidentti Kekkonen vieraili heidän kotonaan 80-luvulla.

Sisko ja Matti Ruokola tekivät hiihtoretken kahdestaan vuonna 1987 Porkkalanniemeen, josta he olivat vuokranneet mökin. Sisko laittoi kalaa uuniin kypsymään, jotta ruoka olisi valmis kun he tulevat hiihtämästä ja sitten he lähtivät meren jäälle hiihtämään. Oli aurinkoista ja Matti hiihti edellä. Kun Sisko saavutti Matin ja tuli miehensä rinnalle, hän katsoi taakseen ja huomasi, että vesi  lainehti heidän jäljissään. Jää petti alta ja he alkoivat vajota kaulaa myöten kylmään veteen. Matti sanoi Siskolle, että yritä saada monot pois jaloista ja Sisko onnistuikin siinä. Sinne mereen vajosivat molempien monot ja sukset. Matin onnistui ensin päästä jäälle ja sitten hän auttoi vaimonsa ylös. Sen jälkeen he konttasivat kestävälle jäälle. Siskolla ei ollut toisessa jalassa sukkaa ja he saivat eräältä pilkkijältä muovipussin hänen jalkaansa. Sitten matka jatkui mökkiä kohti. Jäällä tuli vastaan eräs hiihtäjä, joka oli nähnyt onnettomuuden ja kyseli pariskunnan vointia. Hän antoi Siskolle sukkansa. Lopulta he pääsivät mökille ja Matti lämmitti auton. Kun hänellä ei ollut varavaatetta Sisko antoi hänelle heidän tyttärensä pinkin värisen takin ja sitten lähdettiin Helsinkiin – lämmin kala mukana. Seuraavana viikonloppuna he menivät uudestaan jäälle, jottei siitä aiemmasta kerrasta tulisi jääkammoa!

Sisko Ruokola jäi leskeksi vuonna 1994 kun puoliso yllättäen kuoli sairauskohtaukseen. Yksin jäätyään Ruokola matkusti paljon; Chile, Argentiina, Meksiko, Brasilia, Kiina, Afrikka, Panama, Intia, Japani, Amerikka, Uusi-Seelanti ja Eurooppa! Matkakokemuksia kertyi runsaasti. Afrikan matkalla sattui erikoinen tapaturma; afrikkalaisen naisen pään päällä ollut painava astia putosi Ruokolan päälle ja hän kaatui ja meni tajuttomaksi. Iso mies nosti Ruokolan ylös ja huomattiin, että hän oli loukannut polvensa. Hotellissa hän sai polven päälle ensiavuksi lääkeyrttejä ja pääsi myöhemmin tutkimuksiin kotimaassa.

Sisko Ruokolan harrastuksia ovat sienestys, marjastus ja käsityöt. Hän teki jopa iltapuvun Linnan juhliin ja virkkasi pukuun pitsihihat ja leveän helman!




Elma Kyllin tarina – Kiitos elämä

Torpan tyttö

Elma Inkeri Rautio syntyi 21.3.1932 Ala-Temmeksellä. Elma-nimen hän sai Amerikassa syntyneen äitinsä serkun Elma Kukkosen mukaan, joka toimi opettajana Finlandia Yliopistossa Houstonissa. Äitini kotikunta oli Liminka, vaikka Temmeksen kirkonkylä oli Raution perheelle varsinainen kauppa- ja asiointikeskus. Äitini asui varhaisimmat elinvuotensa kolmen sukupolven taloudessa – torpassa, jonka isoisä, torppari Heikki Rautio oli rakentanut vuokraamalleen tilalle ja jonka oli lunastanut omakseen Punttalan perintötalosta torpparilain tultua voimaan vappuna 1919. Äitini vanhemmat Pekka ja Elsa Rautio lunastivat torpan perikunnalta 1938. Äidilläni oli viisi sisarusta, joista yhden pojan kohtaloksi oli tullut kätkytkuolema kahden kuukauden iässä ja toisen pojan kurkkumätä kuuden vanhana. Aino-sisar oli äitiäni viisi vuotta vanhempi, Paavo-veli yhdeksän vuotta nuorempi ja Aulikki-sisar syntyi samana kesänä, kun äitini pääsi ripille.

Koulu ja sota

Äitini aloitti oppivelvollisuuden suorittamisen Temmeksen kirkonkylän kansakoulussa syyskuun 17. päivänä 1939. Samana syksynä liikekannallepano alkoi. Pekka-isän oli ilmoittauduttava palvelukseen Oulussa, lokakuussa 1939 palvellen sekä talvi- että jatkosodassa eläinlääkintätehtävissä. Pekka kotiutettiin iän perusteella juhannuksena 1944.

Sota-aikana koulunkäynti ja toimeentulo Rautiolla oli ankeaa ruoan niukkuuden ja kehnon vaatetuksen vuoksi. Torpan ikkunoihin oli asetettu ’Molotovin verhot’ – puukehikkoon naulatut pinkopahvit, etteivät viholliskoneet näkisi pommittaa. Kaikesta huolimatta äitini suoritti kahdeksan lukuvuoden oppivelvollisuuden. Kahden lukuvuoden alakoulua seurasi neljän lukuvuoden yläkoulu ja lopuksi jatkokoulua kahtena talvena. Koulussa opetuksessa vallitsi aikaa myötäilevä isänmaallis-kristillinen henki. Muusta, lähinnä körttihenkisestä kasvatuksesta piti huolen koti.

Temmeksellä oli kirjasto, jonka palveluksia äitini käytti ahkerasti. Koska arki Rautiolla oli vaatimatonta, nuorella tytöllä oli mahdollisuus laajentaa elinpiiriään sukeltamalla kirjojen maailmaan. Äitini kertoi, kuinka hän luki moneen kertaan Anni Swanin kirjan Iris-rukka, joka on tarina orvosta Iris-tytöstä. Kirjassa korostuu kaupunkilaisten ja maalaisten välinen ero. Tarinassa on myös tuhkimomaisia piirteitä.

Rippikouluajoista on muistona katekismus, jonka välistä löytyy mietelauseita ja rakkausrunoja, osin itse kirjoitettuja ja osin lainattuja. Paavo Cajanderin kirjoittama runo Kuva on puhuttanut äitini suvun naisia kahdessa polvessa ennen äitiäni ja on nyt menossa perintönä kuudennessa polvessa. Tämä runon arvostus antaa kuvan siitä, että naiset polvesta polveen ovat rakastaneet ikuisesti omia äitejään.

Raution elinpiiri

Raution pihapiirin rakentaminen oli aloitettu torppari, isoisä Heikki Raution aikana. Se käsitti pienen asuintorpan, jossa oli pirtti ja kamari. Asuintorpan valmistuttua lisärakennuksia oli syntynyt sitä mukaa, kun varat olivat sallineet. Kaikki rakennukset olivat tehty Raution isäntien omin käsin hirsistä, riu’uista ja päreistä. Rakennusten annettiin maalaamattomina kelottua.

Elämä Rautiolla perustui pääasiassa omavaraistalouteen. Aluksi lehmien maito ja eläinten lihat käytettiin itse. Maitoa ei viety meijeriin jalostettavaksi. Jonkin verran itse kirnuttua voita myytiin naapureille. Ruista viljeltiin leipäviljaksi. Ruoka oli yksinkertaista, pääasiassa perunoita sekä erilaisia ryyni- ja jauhovellejä. Velaksi ei ostettu. Kaikkia isompiakin hankintoja varten ensin säästettiin rahat ja vasta sitten ostettiin.

Maanviljelys tapahtui hevostyökaluilla. Kaikkiin töihin piti ryhtyä pienestä pitäen. Äitini oppi jo varhain, ettei ollut erikseen miesten eikä naisten töitä. Elsa-äidin ja tyttöjen piti osata käsitellä hevosta, tehdä viljakuhilaita, puida riihessä ja kirnuta voita. Saunavastojen tekemisen taito oli myös noilta ajoilta. Metsissä ei kasvanut myytävää puuta. Lehmät ja vasikat laidunsivat metsiä, joista kerättiin risuja lämmityspuiksi.

Jossakin vaiheessa Nurkkaperälle, joksi kutsuttiin Rautiota ja muita maantielle johtavan tilustien varrella olevia torppia, tilattiin sanomalehti Kaleva. Se kiersi torpasta toiseen. Sanomalehti ja kylällä kuullut uutiset hoitivat tiedonvälityksen.

Leivän syrjään maailmalle

Äitini oli saanut hyvät arviot kahdeksanvuotisen kansakoulun päättötodistuksessa. Hänellä olisi ollut kovat halut jatkaa koulunkäyntiä ja saada ammatti. Hän näki päiväunia siitä, että voittaa veikkauksessa ja käyttää voittorahat itsensä kouluttamiseen. Myöhemmin hän kyynisesti totesi, että elämä kansakoulun ja rippikoulun päättymisen jälkeen syksyllä 1947 oli niin köyhää, ettei toki ollut rahaa koulunkäyntiin puhumattakaan veikkaukseen.

Olosuhteet ja äitini lahjat olivat ohjanneet häntä käsitöiden tekemiseen jo varhaisessa lapsuudessa. Hän oli oman äitinsä ja äidinäidin, Mari-mumman, opastuksella pienestä pitäen ommellut vaatteensa ja neulonut pässinpökkimät villaisensa. Koulussa käsityöt olivat olleet mieluinen aine. Opettaja olikin palkinnut hänet kiitettävällä arvosanalla. Pattijoella asuva täti Viia tiesi näistä veljentyttärensä käsityölahjoista. Niinpä hän kutsui äitini luokseen ja järjesti siellä hänet oppitytöksi ompelimoon, jota kaksi ikäneitoikään ehtinyttä sisarusta piti.

Kisälliaika’ ei juuri ehtinyt alkaakaan, kun äitini sai kirjeen omalta äidiltään, että pitäisi palata kotiin. Kotona tarvittiin työvoimaa pientilan ulkotöihin, kun issiaskipu oli ajanut Isä-Pekan sängyn pohjalle. Maatyöt uhkasivat jäädä tekemättä. Iltatähdeksi syntynyt nuorin sisar Aulikki oli juuri oppinut konttaamaan. Pekka ei pystynyt edes kaitsemaan tyttöä sillä aikaa, kun muut olivat ulkotöissä. Tuolit oli kaadettu lattialle esteeksi paikkoihin, joihin tytön ei ollut hyvä mennä.

Kun tilanne kotona parani, äitini sai Sanna-tädin suorituksella kotiapulaisen paikan oululaisesta perheestä, joka asui Rautatalossa, Kirkkokatu 16. Vuonna 1947 valmistuneessa kerrostalon alakerrassa sijaitsi rautakauppa H W Snellman, Kuusisen takkikauppa, Sampo Vakuutus ja Osuuskassa. Kotiapulaisen pesti jäi kuitenkin lyhyeksi, kun äitini palasi yllättäen kotiinsa joulun jälkeen. Perheen isä oli lähennellyt äitiä, josta äitini oli suuttunut ja joko ottanut tai saanut lopputilin.

Uusi työpaikka äidille löytyi kevään kuluessa Limingan Osuusmeijeriltä, jossa hän työskenteli meijeriapulaisena. 50 litran maitotonkkien siirtelyt ja nostelut osoittautuivat kuitenkin liian raskaaksi äidin selälle, joten edessä oli työpaikan vaihto. Kymmenien vuosien päästä, kun äiti oli jäämässä vuonna 1987 yksilölliselle eläkkeelle, hänen selkärankansa kuvattiin. Kuvissa näkyi vanha Limingan meijerissä saatu selkävaurio.

Oulussa Hupisaarten vieressä, Oulujoen ja kaupungin keskustan tuntumassa oli Veljekset Åström Oy:n nahkatehdas, jossa valmistettiin valjaita ja kenkiä. Sanna-tädin mies Yrjö Heteperä oli töissä kyseisellä tehtaalla ja sai järjestettyä sieltä sukulaistytölle työtä. Äitini tehtävänä oli liimata kenkiin nahkaisia kengänpohjia. Tehdastyössä tienasi hyvin. Äitini kirjoitti kotiinsa, että hän on kohta säästänyt tarvittavat rahat polkupyörän ostoon. Hän asui alivuokralaisena Sannan ja Yrjön luona Yläsiirtolassa, josta työmatkaa kertyi tehtaalle neljä kilometriä. Muutaman viikon päästä tuli uusi kirje kotiin, että äiti ei ostanutkaan pyörää, vaan on ostanut kihlat.

Oma tupa – oma lupa

Äitini meni naimisiin Paanajärveltä evakkoon lähteneen isäni Tauno Kyllin kanssa. Meitä lapsia syntyi kaikkiaan kuusi. Kysyttäessä äidiltä suurperheestämme, hän teki vastakysymyksen, että kenet teistä olisi pitänyt jättää tekemättä. Yksi veljistäni syntyi kuurona 1955, jolloin kuurojen lasten ja vanhempien nykyisenkaltaista tukea ei käytännössä ollut. Veljeni kuitenkin sai hyvän perusopetuksen Jyväskylässä ja valmistui ammattiin Turussa kuurojen ammattikoulussa. Lyhyitä lomautuksia lukuun ottamatta hän on saanut olla palkkatyössä, vaikka yhteiskunnassa on ollut vaikeita aikoja ja siitä johtuen työttömyyttä. Äitini ja isäni uhrasivat meihin lapsiin omasta elintasostaan, että saimme mennä maksulliseen oppikouluun ja lukioon. Kaikki me perilliset olemme ansiotöissä ja veronmaksajia. Käsittääkseni äitini oli tavattoman onnellinen, että hänen lapsensa saivat käydä koulua ja päästä paremmille päiville – sisähommiin. Tätä hän ei kuitenkaan koskaan kehuskellut kodin ulkopuolella.

Eräs neuvo äitini perintönä on jäänyt erityisesti mieleen. Hän sanoi, että ensin pitää maksaa verot, korot ja lainat ja sitten vasta muuta, jos jää rahaa. Äitini oli hyvä leivän leipoja ja käsitöiden tekijä. Hän on kutonut satoja sukkapareja ja vanttuita sekä ommellut pitovaatteita. Ruuhkavuosien helpottaessa hän toteutti unelmansa valmistaa itselleen Siikajokilaakson kansallispuvun tykkimyssyineen. Kun hän oli tehnyt yhden kansallispuvun kansalaisopiston ohjauksessa, niin hän valmisti samanlaiset puvut myös kahdelle tyttärelleen Anna-Kaisalle ja minulle.

Alenevan polven pohdintoja

Äidin jälkeen meille on jäänyt valtava määrä runokirjoja ja ruutuvihkoja, joihin äiti on kirjoittanut omia ajatuksiaan, elämänohjeita, toisten kirjoittamia mietelmiä ja runoja sekä lainauksia raamatusta. Niistä olen sisarusteni kanssa luotaillut äidin henkistä perintöä. Niistä ilmenee, että hän oli elämänkulkuunsa tyytyväinen. Hän murehti kuitenkin eläkepäivinään, kun navetta oli purettu, joka oli ollut hänen elämänsä keskipiste. Hän muisteli ruostuvaa auraa pihalla, joka oli aikoinaan ostettu osamaksulla. Hän seurasi kellarin kulmalla olevaa punaisen ruusupensaan elämää, kun se syksyllä varisutti lehvästönsä, keväällä pukeutui jälleen vihreään ja teki hehkuvan punaiset kukkansa heinäkuun puoliväliin mennessä – juuri minun syntymäpäiväkseni. Äitini istutti viisi vuosikymmentä sitten pihalle kuusen taimen. Se on kasvanut tuuheaksi korkeaksi puuksi ja ilahduttaa nykyistä talon emäntää kolmannessa polvessa. Kolme vuotta isäni poismenon jälkeen äitini nukkui ikiuneen 12.4.2011. He olivat naimisissa lähes kuusi vuosikymmentä.

 




Emäntä Rauha Lähdeaho – sivistyksen parista syrjäkylään Ähtäriin

Eloon jääneet kaksoset olivat aika harvinaisia sata vuotta sitten ja kun kyläläisiä kävi Sofia ja Matti Peltomaan perheessä Ilmajoen Harjunmäessä katsomassa syyskuussa 1916 syntyneitä nuorimpia lapsia, joku sanoi, etteivät ne voi tuon suurempia ollakaan kun niitä on kaksi. Perinnöllisyystieteestä ei kukaan tiennyt mitään. Kaksoset olivat perheen seitsemäs ja kahdeksas lapsi ja heidän äitinsä oli 37-vuotias. Rauhallisempi sai nimekseen Rauha. Toinen ei ollut yhtä rauhallinen ja hänestä tehtiin Irja.

Rauha Susanna Peltomaalla oli niin kihara tukka, ettei sitä kukaan saanut kammalla selvitetyksi. ”Tenavana tuli aina kammatessa poru ja silloin piti paeta sängyn alle. Isä leikkasi pääni muliksi. Silloin rääkyi vähän vanhempi sisaremme Alli”, Rauha muistelee.

Äiti Sofia ei osannut laulaa, mutta isä Matti Peltomaa osasi ja hän oli lapsirakas. Irja istui toisella ja Rauha toisella polvella ja isä lauloi.

”Isäsi Larmin Matti oli hyvä pelimanni ja hänen soittonsa tahdissa on paljon tanssittukin”, totesi sairaalakaveri Rauhalle Seinäjoella 60-luvulla, kun tämä oli joutunut keskussairaalaan suolisolmun takia. Sukunimi Larm oli suuressa suomalaistamisaallossa vuonna 1906 vaihtunut Peltomaaksi. Ilmajoella nimiä vaihdettiin kymmenittäin.

Musikaalisuudella on juurensa. Kanttori ja säveltäjä Juho Ranta Ilmajoen Rannanmäestä oli Matin serkku ja tämän poika säveltäjä Sulho Ranta sitten Rauhan pikkuserkku.

Maalaistalossa piti osata kaikkea ja ei ole ihme, että Rauha oli kätevä käsistään, sillä molemmat vanhemmat olivat myös käsityöläisiä. Isä oli suutari ja äiti istui paljon kangaspuitten ääressä ja kutoi  aivan ansiokseen villapaitoja. Kutomakone siirtyi äidin jälkeen Rauhalle. Kaksoset näkivät lapsuudessaan monenlaisia kudottajia, eksoottisin lienee ollut Jenny Puskala, o.s. Anttila, joka  toimi nuorena Lapuan patruunatehtaan johtajan perheessä sisäkkönä.

Lapualle tuli neuvostovakooja, joka halusi johtajan lukitusta kirjoituspöydän laatikosta uuden patruunan reseptin ja vähän tietoja Suomi-konepistoolistakin. Mies toi unettavaa jauhetta kotiapulaiselle, joka laittoi sitä isäntänsä juomaan. Patruunatehtaan johtaja Asplund tuli murhatuksi, vaikka aineen piti olla ”vain unettavaa”.

Jenny-apulainen joutui Hämeenlinnan naisvankilaan ja vapautettiin poliittisten vankien mukana. Hän meni vapautumisensa jälkeen naimisiin ja Jenny Puskalana, kahden pojan äitinä, hän istui usein kudottamassa Sofia Peltomaalla villavaatteita. Vaikka nainen oli murhannut Asplundin, ei häntä kotiseudulla tuomittu. Todettiin vain, että neitonen oli ollut nuori ja hurmaantunut vakoojan ylellisistä lahjoista tajuamatta, että häntä käytettiin hyväksi.

Kaksosilla riitti kuunneltavaa, kun kylän naiset odottivat äitinsä saavan valmiiksi villapaitoja ja sukansääriä.

Irja ja Rauha olivat aika tavalla erilaiset. Ilmajoella oli kansanopisto, mutta Irja halusi seikkailla ja kaksoset päätyivät 30-luvulla Oriveden kansanopistoon. Rauhalla ei ollut sisarensa tapaista kaukokaipuuta myöhemminkään, mutta hän kyllä viiletti vielä yli seitsenkymppisenä Ähtärissä Kelloperältä miehensä mopedilla asioille kirkonkylään. Kaksoissisar taas samaan aikaan reissaili ja oli valokuvassa muun muassa norsun selässä.

Miten Rauha-täti löysi ensimmäisen miehensä Viljon?

Rauha kävi Ilmajoen karjanhoitokoulun ja opiskeluun kuuluvan harjoittelun hän suoritti noin 40 kilometrin päässä Lapualla. Kun Rauhalta kysyi, mistä hän löysi ensimmäisen miehensä lapualaisen Viljo Laurilan, hän vähän kiemurteli, että pääsiäisvalkealta.

Eteläpohjalainen tapa polttaa pääsiäisvalkeita ( -kokkoja) on aina kerännyt pimenevänä lankalauantaina tuttuja ja tuntemattomia pellolle ja voi olla, että joku muukin pari on löytänyt roihun valossa toisensa.

Nuoret menivät naimisiin, mutta yhteistä onnesta ei saatu pitkään nauttia, sillä  aviomies Viljo kaatui sodassa, kun helmikuussa 1942 syntynyt Arto-poika oli neljän kuukauden ikäinen. Pariskunta ei ehtinyt asua lainkaan yhdessä, vaan Rauha pysyi synnyinkodissaan Ilmajoella. Rauhasta tuli leski 26-vuotiaana.

Surusanoman ilmoitti vanhin sisar Helmi Ala-Harja, myöh. Silvamaa (s.1903) Seinäjoelta. Tämä oli suojeluskuntapiirin kanslistina nähnyt kaatuneitten listat ja välitti tiedon Peltomaan naapuriin, jossa oli puhelin. Sieltä muutaman sadan metrin päästä lähdettiin tuomaan odottamatonta viestiä naapuriin.

Miten Rauha päätyi uusiin naimisiin Ähtäriin?

”Toivo on sotasaalis”, Rauha paljasti. Sodasta tuli kotirintamalle paljon kirjeitä ja tarjokkaita oli vaikka millä mitalla. Suunsoittajia riitti ja osan kirjeistä sai heti työntää valkeansytykkeeksi saunanpesään.

He tapasivat Seinäjoen asemalla, joka viiden radan risteysasemana oli vilkas. Toivo Lähdeaho tuli sodasta ja Rauha Laurila Ilmajoelta.

Kiharatukkainen, ristiverinen sinisilmä tuntui turvalliselta satusetien rinnalla. Tosin Rauha ei tiennyt, missä Ähtäri oli. Ilmajoki oli vauras porvarispitäjä ja Ähtäri metsäinen vasemmistovoittoinen syrjäkulma.

Jumalan selän taakse öljytuikun valoon oli vaikea lähteä

”Minä en tällaiseen korpeen tule”, Rauha kommentoi, kun Toivo Lähdeaho oli kuljettanut morsiantaan ensivisiitille. Monen sukulaisen huusholli, jossa oli miehen sisar, veli ja vanhukset, tuntui toivottomalta, kun oli kotona tottunut toisenlaiseen elämään.

Routiva tie ja öljytuikku tuvan katossa olivat outoja. Ilmajoelle Harjunmäkeen oli tullut sähkö jo, kun kaksoset olivat 6-vuotiaita.

”Ukkonen tappaa”, oli appivanhempien vastaus kun tuli puhe sähköstä. ”Toivon sisar Olga lypsi vielä puukiuluun”, ihmetteli Rauha, joka oli käynyt Ilmajoen karjatalouskoulun ja tunsi hygieniavaatimukset. Hänen oppinsa olivat kuin sen ajan ammattikorkeakoulusta. Karjastahan silloin elettiin.

”Mentävä on, koska olet naimisissa”

Rauha Lähdeahon äiti Sofia Peltomaa oli sanonut, että kyllä sinne vain oli mentävä, kun oli naimisiin mennyt. ”Martti uudesta avioliitosta oli vuonna 1945 jo syntynyt ja kun Rauha kävin kerran yksin Ähtärissä, Toivo kysyi heti, miksei vaimo ottanut poikaa mukaan, vaan jätti Ilmajoelle. Vuonna 1947 syntyi heidän toinen poikansa Antti.

”Toivo osasi vähän kaikkea ja rakensi mökin”, Rauha kommentoi, kun häneltä kysyttiin,  miten niin erilaisessa paikassa oppi asumaan.

Miehen sisar ja veli aina läsnä

Yhteisasumista Ähtärin Peränteellä kesti sen ajan, kun aviomies rakensi samaan pihaan vanhemmilleen ja vanhapiikasisarelle ja vanahapoikaveljelle pienen mökin. Vanhukset pysyivät enemmän paikoillaan, mutta veli ja sisar olivat jatkuvasti läsnä. Joskus Rauha teki askareitaan melko tuiman näköisenä, kun kaksi uteliasta ihmistä seurasi hänen toimiaan.

Rauha osallistui maatalousnaisten ja Toivo maamiesseuran toimintaan ja molemmat puolisot seurasivat aikaansa sekä radiouutisista että maakunta- ja paikallislehdistä. Uutisia matkaradiosta kuunnellessa laskeutui tupaan sunnuntainen rauha.

Kyläiltiin ahkerasti ja vaikka Lähdeahot asuivat melko syrjäisessä paikassa, he olivat kyläkunnan toimeliaimpia ihmisiä. Toivo kuului myös kunnan verolautakuntaan.

Elettiin kuin vanhassa Aapisessa

Rauha ja Toivo Lähdeaho kulkivat kilpaa auringon kanssa.  Heidän elämänsä oli kuin vanhan Aapisesta. Kaikki maataloustyöt tehtiin ikivanhoin menetelmin, heinä kaadettiin viikatteella ja heinät ajettiin latoon reellä ojien yli. Sekä isäntä että emäntä olivat loistava organisoijia. Työt tulivat tehdyksi ajallaan ja ruoka oli kotona aina odottamassa sovittuna aikana. Ensimmäinen lämmin ateria syötiin jo aamuyhdeksältä, sillä työn touhussa oltiin hyvin varhain. Isäntä otti tunnin päivälevon,  mutta emäntä ei joko ehtinyt tai tarvinnut hengähdystaukoa.

Kun Rauha tuli taloon, puukiulu sai kyytiä ja siisti läkkisanko tuli tilalle. Maitotonkat Toivo kyyditsi hevosella maantien varteen, jonne oli parisen kilometriä. Siellä yhteisen maitolavan äärellä kylän miehet kertoivat kuulumisensa aamuin ja iltapäivin. Postin Toivo toi samalla, kun haki tonkat iltapäivällä.

Lapset arvostivat vanhempiensa parisuhdetta

Molemmat puolisot olivat käteviä käsistään ja nopeita käänteissään: valmista tuli. Aivan ”horrossa” sai seurata Toivon pärekoppien tekoa. Rauha kutoi kankaita ja sukkapuikot kuluivat käsissä. Hyvä ruuanlaittajakin hän oli. Muutaman vuoden hän piti niin suurta mansikkamaata, että siitä riitti mansikoita myyntiinkin. Toivo kävi kalassa.

Molemmat olivat hyvin huumorintajuisia ja lapset ovat todenneet saaneensa vanhemmiltaan hyvän parisuhteen mallin. Kumpikaan ei alistanut toistaan.

Kun Rauha oli käynyt onnittelemassa kaksoissisartaan tämän saatua esikoisensa marraskuussa 1949, hän palattuaan sanoi miehelleen, että hänkin halusi tyttären.  Kahden pojan jälkeen syntyi tytär Leena syyskuussa 1949.

Isoäiti nouti Rauhan pojan luokseen

Rauhan esikoispoika ensimmäisestä avioliitosta oli äitinsä uudessa perheessä jonkin aikaa, kävi muun muassa koulua, mutta Rauhan äiti haki pojan takaisin Ilmajoelle. Vanhempien sana oli entisaikaan laki. Kun Rauhalta kysyi, miksi näin, hän vastasi, että mummu vain haki pojan. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Arto-poika oli mummunsa ja äitinsä kaksoissisaren perheessä. Lomilla lapset kyläilivät toistensa luona.

Irja asui koko ikänsä synnyinkodissaan Ilmajoella ja oli kova reissaamaan. Matkustelu alkoi hänen jäätyään eläkkeelle maataloudesta. Kun kaksoset täyttivät 60 vuotta vuonna 1966, tytär vei Irja-äitinsä Pariisiin. He lähettivät sieltä sähkösanoman aivan erilaiseen maailmaan Ähtärin Peränteen Kelloperälle: ”Oikein hyvät kuusikymmenvuotissyntymäpäiväonnittelumme Pariisista”. Virkailija  pyöritti paperia,…  noin 40 kirjainta… , ”Ei kai tämä voi olla yhdyssana?” Maksu määräytyi sanojen mukaan.

Vanhanaikaisessa kylässä keksittävä konstit

Toivo Lähdeaho olisi laittanut sähköt, mutta Kelloperällä asui niin vanhakantaista väkeä, ettei kukaan tuntunut tarvitsevan sähköä. Hän päätti, ettei ryhdy yksin vedättämään sähkölinjaa. Niinpä talossa keitettiin ruoka puuhellalla tai kaasuliedellä, paistettiin leivät ja pullat leivinuunissa, kuunneltiin radiota pattereilla ja sähkölampun sijasta luettiin lehtiä kaasulampun valossa.

Puhelin hankittiin ja siitä ehdittiin nauttia kymmenkunta vuotta ennen kuin Toivo astmaattisena siirtyi vanhustentalolle kunnan keskustaan. Rauha seurasi parin vuoden päästä perässä. Vanhustentalot olivat järkyttäviä säilytyslokeroita vielä 1977, mutta kun vanhustentaloa peruskorjattiin vuosia myöhemmin, kahdesta huoneesta tehtiin yksi, joka muistutti normaalia ihmisasuntoa.

Vanhustentalon lähes 80-vuotias luottohenkilö jakoi lääkkeet

Kun Rauha asui vanhustentalon talonmiehen asunnossa, hän jakoi talon vanhuksille iltalääkkeet ja asetteli virsien numerot taululle sunnuntaiaamuisin ennen kotikirkosta radioitavaa jumalanpalvelusta.

Kukaan ei kysellyt, oliko apuhoitajalla alan koulutus. Selväjärkinen, täsmällinen ja avulias ihminen oli aarre. Kesäisin Rauha perkasi vanhustentalon kukkapenkkejä ja poimi marjat mustaherukkapensaista – kaikki oma-aloitteisesti.

Rauha Lähdeaho kuoli 98-vuotiaana vuonna 2014. Hänen puolisonsa Toivo menehtyi astmakohtaukseen lenkkipolulla 1982. Rauha oli ketterä jaloistaan vielä yli yhdeksänkymppiseksi eikä hän kovin paljon ehtinyt menettää muistiaankaan. Hän ei ollut koskaan vihoissaan kenenkään kanssa. Myös Toivo oli hyvin pidetty ja molemmilla oli oma tahto eivätkä he olleet mitään perässähiihtäjiä.




Aino Pönni – Äitini

Kerron tässä tarinan äidistäni, arjen sankarista, selviytyjästä.

Äiti sitoi heinäharavat isävainajan polkupyörän runkoa vasten. Asetti veljen istumaan rungolle ja meidät pikkutytöt tarakalle. Mentiin ahoniitylle heinäntekoon.

Isäni oli menehtynyt Salpalinjaa rakentaessa vuonna 1942. Äidille jäi isävainaan polkupyörä ja vikuroiva varsahevonen avuksi perheen talouden eteenpäin viemiseksi. Isän kuolema oli äitini toinen leskeys.

Nuoruuden avioliittoonkin hiipi kuolema. Mies menehtyi tuberkuloosiin. Äiti jäi kahden alle kaksivuotiaan lapsen yksinhuoltajaksi ja kotihirret rakentamista vaille. Elämää koetteli vielä kolme evakkoon lähtöä ja kodin jättäminen. Itse äiti muisteli elämäänsä: ”Kolme kertaa olen elämäni joutunut aloittamaan tyhjästä, kovalla työllä olen selviytynyt”.

Äitini avioitui myöhemmin isäni kanssa. Nyt hänellä oli koti, jonka eteen tehdä työtä. Talo oli velkaantunut, mutta nuori miniä nosti talouden kuntoon sitkeällä uurastuksella. Äitini oli työhön lähdössa edelläkävijä, isäni hevosen kanssa ehätti perään.

Vanhempani rakensivat pihapiiriin uuden navetan omavalamista tiilistä sekä ostivat lisämaita toimeentulon parantamiseksi. Iltaisin äiti teki varsiluutia lisätuloja saadakseen. Luudat myytiin Viipurin kaupungille. Äitini sitomat luudat olivat kysyttyjä. Ne olivat hyvin tehtyjä ja vahvoja. Luutavarvut piti kerätä keväthangilta.

Elämä omavaraistaloudella toimeentulevassa kodissa oli vaatimatonta, mutta lämmintä ja turvallista. Meitä syntyi neljä lasta. Tosin nuorin sisareni Helmi Maria menehtyi muutaman kuukauden ikäisenä varmaan sen aikaisten hoitomenetelmien puutteeseen.

Talvisota ja kodittomuus…

Talvisodan syttyessä olimme kylmällä evakkotiellä ilman päämäärää ja kodittomia.

Moni vieras, kylmä nurkka tuli koettua.

Syksyllä 1941 saimme palata takaisin vallattuun kotikylään. Olimme ensimmäiset paluumuuttajat. Äitini oli ostanut Perho-nimisen lehmän. Hän ei osannut elää ilman lehmää, vaikka meillä ei ollut omaa kotiakaan. Kotikarjamme oli jäätynyt talvisodan pakkasiin. Muistan, kuinka Perhoa taluttaen kuljimme kohti kaivattua kotikylää. Pioneerit varoittelivat miinoista.

Äitini korjasi ja siisti rikotun kotimme asumiskuntoon. Kylässä ei ollut sähköjä. Öljylyhty oli valonamme. Kun äiti meni lyhdyn kanssa navettaan, polttelimme me lapset pärettä ”liitan” äärellä vanhaäidin valvonnassa. Isä oli Syvärillä isänmaatamme puolustamassa.

Juhannuksena, vuonna 1944, olimme jälleen evakkotiellä karjoinemme menossa kohti tuntematonta.

Enoni oli hankkinut maatilan Pohjanmaalta. Me lapset halusimme sukulaisten luo Pohjanmaalle. Äitini hommasi Varsinais-Suomeen osoitetun härkävaunun liitettäväksi pohjoiseen päin menevään junaan. Se oli kotimme, jossa asuimme lehminemme. Matka härkävaunussa kesti kaksi viikkoa. Radat olivat ruuhkaisia, täynnä kodittomia ihmisiä karjoineen lapsineen.

Täältä lakeudelta leskiäitini hankki maatilan. Tukena olimme me alaikäiset lapset. Tämä lakeuden kodin multaa hän kuokki niin innolla, että naapurin emäntä heräsi yöllä siihen, kun äitini kuokka kalahti kiveen. Me lapsetkin iloitsimme omasta kodista ja halusimme tehdä työyä kodin hyväksi.

Äitini oli kovasti sukurakas. Hän otti sukulaispoikia kesäpojiksi, rakasti heitä kuin omia lapsiaan ja vei työhön mukaan. Pojat muistelevat lämmöllä aina ahertavaa äitiäni. Kolhut ja menetykset eivät olleet tehneet äidistä katkeraa, vaan kaikkien rakastaman Lyyli-äidin.

Kun Karjalan äiti siunattiin lakeuden multiin, luki sukulaispojan muistovärssyssä ”Kaatui suurin puu, on vaiti metsä muu”.

Äitini oli todella vaatimaton arjen sankari, selviytyjä.




Aili Tuuri, äitini ja tätini Aune Rahkola

Aili Tuuri, o.s. Rahkola, syntyi vuonna 1910 Kauhajoen Päntäneellä perheen kuudentena lapsena. Maalaistalossa oli totuttu kovaan työhön ja vanhemmat olivat vielä erikoisen riuskoja ja nopeita liikkeissään. Äiti Sandra Maria oli 20-vuotiaana avioitunut itseään 11 vuotta vanhemman Tuomas Valentin Rahkolan kanssa. Sandra Mariakin oli jo kotonaan talon tyttärenä tottunut ahkeroimaan talon töissä tasavertaisesti palkollisten kanssa.

Aili Rahkola osoitti jo nuorena kauneudentajunsa, ja niinpä hänet lähetettiin Kerppolan kansankorkeakouluun lisäoppia samaan. Selvästi puutarhan hoidossa ja muussa oppi oli kantanut hedelmää.

Nuorena aikuisena Rahkola kävi sisarensa Aunen kanssa Kauhajoen Kristillisen Kansanopiston.

Aili ja Aune Rahkola olivat melkein kuin kaksoset, aina yhdessä. Rippikoulukin käytiin yhdessä. Ikäeroa heillä oli vain vuosi ja kuukausi. He muistelivat aikuisena sekä leikkejä että työntekoa yhdessä. Ailin ollessa kymmenvuotias ja Aunen yhdeksän heinänteon aikaan heidät komennettiin latoon heiniä polkemaan. He muistelivat, miten kahdella hevosella ajettiin heinäkuorma ladon eteen ja he saivat tehdä työtä tauotta: kun kuorma purkautui, uusi ajettiin toisella hevosella heti tilalle. Ladossa oli heinäpölyä ja kuuma, kuumempi kuin ulkona kesähelteellä. Tytöt itkivätkin välillä ja väänsivät hikeä toistensa vaatteista.

Muisteloissa oli iloisiakin kuvia – leikkiinkin oli joskus aikaa. Ulkokuistin päällä olevaan tilaan tytöt olivat sisustaneet leikkipaikan. Astiasto muodostui korvattomista kahvikupeista ja muista varsinaisesta käytöstä poistetuista astioista. Kerran Aili oli emäntänä ja Aune vieraana. Kahvin virkaa hoiti vesi. Aune tönäisi kuppia niin, että vesi läikähti pöydälle, johon Aili: ”Voi, nyt sä kaadoit!”. Siihen Aune: ”Kyllä on sitten mukavaa, kun kahvikuppi kaatuu, niin emäntä sanoo vierahalle, jotta vierasko sen kaatoo!”. Siinäpä opetus emännälle vieraan kohtelusta! Sisarukset vielä aikuisenakin muistelivat huvittuneina tapausta.

Avioliitto ja perhe

Aikuisuudessa tyttöjen tiet erosivat kilometrin verran. Aili meni naimisiin vuonna 1935 melkein naapurin pojan, Martti Tuurin kanssa ja he perustivat kodin Kauhajoen Päntäneelle, kotikyläänsä.

Aune Rahkola jäi kotitaloa hoitamaan äitinsä kanssa. Isä oli kuollut jo muutama vuosi aiemmin.

Kovin monta vuotta ei kulunut, kun sota syttyi. Aviomies Martti lähti sotaan ja Aili Tuuri jäi yksin hoitamaan kotia minun kanssani. Olin ilmestynyt taloon vuonna 1938.

Sota-aika

Tästä alkoi Aili Tuurin kotirintamalotan sarka talonhoitamisineen. Kerron lähinnä niistä välähdyksistä, joita muistan tuolta ajalta. Talvisodasta en voi sanoa muistavani, mutta jatkosodasta kyllä. Aili Tuuri oli käytännöllisesti katsoen emäntä ja isäntä. Meillä asui kyllä yksi kyläläinen koulutyttö, koska meiltä oli kouluun lyhyt matka ja kyseisessä perheessä oli monta lasta eivätkä elinolosuhteet olleet parhaasta päästä. Ehkä tyttö koulunkäynnin ohella vähän autteli, mutta äitini luonteen tuntien hän ei varmaan malttanut vaatia paljon. Olen ajatellut, että hän ehkä siksi sääli kanssaihmisiä, eikä patistanut työntekoon, kun hän itse oli joutunut jo nuoresta niin kovin ahkeroimaan. Lisäksi hän oli luoteeltaan toisia armahtava tehden mieluummin työn itse.

Jossain vaiheessa äiti onnistui saamaan nuoren aikuisen naisen avukseen. Äiti ja Aune-täti päättivät mennä kansanopiston toveripäiville, kun oli lapsenvahtikin. Valmistelu sisälsi myös uusien leninkien teettämisen. Mielestäni mallit kuvastivat sisarusten luonne-eroja: Aune teetti suoraviivaisen, tyylikkään puvun, Aili taas halusi hiukan volankejakin asuunsa. Itse he totesivat hymyillen, että ”fyrkkeli” ja ”suinu” olivat lähdössä toveripäiville.

Mutta kuinka ollakaan, kahdestaan kotona ollessamme apulainen kaatui navetan lattialle ja alkoi kouristella. Minä, ehkä neljä-viisivuotias, katsoin hetken kauhuissani enkä käsittänyt, mistä oli kyse. Pinkaisin juoksuun ja menin noin puolen kilometrin päähän hakemaan avuksi Tuurin Vilhelmiina -mummoa. Mummo heitti saalin hartioilleen ja tuli jäykin jaloin hitaasti kävellen meille. Vasta silloin Raakel-apulainen alkoi tulla tajuihinsa ja kertoi, että hänellä oli epilepsia, kaatumatauti, kuten silloin sanottiin. Tyttöraukka ei ollut uskaltanut kertoa asiaa paikkaa hakiessaan peläten, ettei häntä hyväksyttäisi. Myöhemmin selvisi, että hänen vitsauksenaan olivat vielä sekä vaate- että päätäit. Se selvisi, kun sain tartunnan. Äiti sitten hääti lamppuöljykäärein päätäit ja saunottamalla ihmiset ja vaatteetkin muistaakseni.

Sodan tiimoilta meillä oli jonkin aikaa evakkoperhe Lindbergit kaksine lapsineen. Jossain vaiheessa oli myös inkeriläiset mummo ja tytär. Mummo otti meidän sian kesyttääkseen ja antoi sille nimen Nökö. Ollessamme elopellolla työssä mummo huusi ”Nököjäin, Nököjäin” ja sika nelisti pää vinossa pellolle!

En koskaan kuullut äitini sanovan, ettei hän kykenisi jotain työtä tekemään. Hän yritti aina. Pelto-, karja- ja kotityöt täyttivät päivän. Hän oli varsinainen organisaattori; yhdellä matkalla karjakeittiöönkin hän teki monta asiaa kerralla, ruokki jopa pihan linnut. Hän tapasi vielä vanhanakin muistella, että pihan rastaat räkättivät hänelle vihaisena, jos hän ei heittänyt niille syötävää! Kaikista askareistaan hän selvisi nopeasti ja koti oli siisti. Hänelle oli ominaista muutella huoneissa kalusteita eri paikkoihin. Puolustuksekseen hän sanoi, että oli hyvä muuttaa huonekalujen paikkoja, koska niiden alustat sai muuton yhteydessä hyvin puhdistetuksi!

Kylminä talviaamuina huoneitten lämpö oli aamuisin todella alhainen. Äiti laittoi tietenkin tulet ennen navetan aamuaskareita. Eräänä päivänä taisi liiterissä olla vain yksi halko. Aamuaskareiden jälkeen äiti puki isän lämpimät talvivaatteet ylleen ja hevosmiehen karvalakin päähän. Hän asetti hevosen reen eteen ja lähti muutaman kilometrin päähän metsään hakemaan puita. Minä jäin vällyjen alle makaamaan. Äiti oli tuonut lämmintä, vastalypsettyä maitoa ja sokerinpalan minulle nautittavaksi ja kehotti odottamaan, kunnes hän tulisi takaisin.

Kuulin, kun hän kertoi tutulleen jälkeenpäin, että naapurikylästä eräs iäkäs mies, joka ei ollut sotakelpoinen ikänsä ja huonojalkaisuutensa vuoksi, oli yrittänyt juosta hänen peräänsä ja huutanut: ”Poika s…..a älä jätä!”. Äiti oli pysäyttänyt hevosen. Kun mies oli nähnyt ajajan, hän oli nolona pyytänyt anteeksi kielenkäyttöään. Hän oli luullut, että joku poika oli ohjaksissa. Miehekkäät vaatteet olivat saaneet erehtymään, mutta hevosen hän oli tuntenut meidän hevoseksi!

Kotikylän meijeriin toimitettiin lähitaloista maidot hevospelillä ja kuskipiireittäin. Muistaakseni meidän piirissämme oli kaikkiaan kuusi taloa ja kuljetus tapahtui vuoroperiaatteella. Kun oli äidin vuoro, kylmään aikaan odottelin taas sängyssä maitoeväineni. Kesällä sain olla mukana. Yleensä äiti keräsi maidot yksin, mutta kannujen palautuksessa piirin taloihin olin usein mukana ilman salliessa.

Mieleeni on jäänyt myös papin pelko: pelättiin papin kääntyvän meidän tielle yleiseltä tieltä, koska se olisi merkinnyt rintamalta kuolinsanoman tuontia. Kotirintamalla surtiin kaikkia menetettyjä kylän miehiä ja samalla kouraisi pelko oman miehen kohtalosta.

Tieltä saattoi myös poiketa aivan outoja ihmisiä. Kerran muistan meille tulleen miehen, jolla oli kädessä lappu, jossa luki: ”Raha loppu, juna Mikkeli, 10 markka”.

Tarkastaja, joka katsoi navetan eläimet, kävi myös. Mieleeni on jäänyt eräs käynti, jossa mies väitti yhtä nautaa lehmäksi ja äiti hiehoksi. Äiti voitti! Kaikki, jopa karja, kuului säännöstelyn piiriin.

Isän lomalle pääsyn ajankohdasta ei ollut varmuutta. Kerran äiti sanoi, että isä olisi ehkä pian tulossa lomalle, koska edellisestä lomasta oli niin pitkä aika. Ja kuinka ollakaan: yhtenä aamuyönä katsoin sänkyä, josta pilkisti isän flanellipaitaa! Tarkemmin tutkiessani huomasin paidan sisällä olevan äidin, joka oli kylmissään pukenut paidan ylleen. Olin pettynyt koko päivän.

Saattelin kerran lomalta lähtevää isää, kun hän käveli kohtauspaikalle, johon oli tulossa yhteiskuljetusauto. Olimme menneet melkein pari kilometriä, kun isä houkutteli minua palaamaan sanoen, etten pian jaksaisi kävellä takaisin. Kotiinpäin kävellessäni käännyin aina katsomaan, vieläkö isää näkyisi. Usein hänkin oli kääntynyt ja sitten vilkutimme. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin isän ilmeen: näkisimmeköhän vielä…

Kotirintama

Kylän naiset kokoontuivat aina kun oli vähänkin vapaata neulomaan sukkia rintamalle lähetettäviin paketteihin. Äiti sujautti aina jotain ”ylimääräistä”, säilyvää muonaa, rahaakin mukaan isää varten.

Tallukkakurssit olivat myös luku sinänsä. Nahkakenkiähän ei juurikaan saanut. Lapsen jalka kasvoi ja isompia kenkiä tarvittiin, ja kuluivathan aikuistenkin kengät. Sarkapäällinen oli materiaali. Mielestäni niihin tikattiin jotakin, että ne olisivat paksummat ja lämpimämmät talvikäyttöön. Pohja oli ihmeellinen, kuin jotakin punottua narua. En jaksa muistaa tarkemmin mitä, kun silloin lapsena ei ymmärtänyt tutkia riittävästi.  Äiti teki meillekin tallukkaat ja koristeli niitä ompelein.

Lisäksi äiti ompeli valtaosan vaatteistani, osan omista vanhoistaan, kun kangaskin oli kirjaimellisesti kortilla.

Ajatellessani näitä muistoja olen aavistavinani sen henkisen paineen ja ruumiillisen rasittavuuden, mikä maatalon emännillä sodan aikana oli. Ihailen kaikissa kotirintaman naisissa sitä sitkeyttä ja kekseliäisyyttä, millä elämää vietiin eteenpäin noina raskaina aikoina.

Rauha

Sota loppui aikanaan. Niukat säännöstelyn ajat jatkuivat, mutta toivoa oli paremmasta. Isä tuli kotiin ehyenä. Sodasta hän ei puhunut juurikaan, paitsi sotakaverien kanssa silloin, kun he kokoontuivat yhteen. Onneksi puhuivat!

Sodan jälkeen vuonna 1946 äiti synnytti kuolleen pojan. Äidin ollessa vielä sairaalassa veimme pojan Tuurin sukuhautaan. Pieni tyttökin huomasi, että arkku isän kainalossa oli raskas taakka. Syksyllä koulussa opettajamme opetti ja laulatti meillä oppilailla Varpunen jouluaamuna -laulun. Äiti oli varma, että laulu oli meille lohdutukseksi. Vielä tänä päivänä minuun tekee erikoisen syvän vaikutuksen sanat: ”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta”.

Mutta sitten meille ilmestyi palkintona kolme pikkuveljeä vuosina 1948, 1951 ja 1954.

Toisista huolehtiminen oli Aili-äidille ensiarvoisen tärkeä. Isä sanoi kerran, että esimerkiksi lasten ollessa jo eteisessä asti menossa kouluun, äiti vielä avasi keittiön oven rasat kädessä kysyen: ”Onko sulla nämä?”.

Aune Rahkola

Aune syntyi Rahkolan perheen seitsemäntenä lapsena vuonna 1911. Aili-sisar oli syntynyt vuosi ja kuukausi aiemmin.

Oman leimansa Aune Rahkolan lapsuuteen antoi se, että hän oli perheen kuopus. Mutta työtä hänkin totisesti oppi tekemään heti nuorena. Suvun perintö, työteliäs luonne, oli omiaan tässä. Aikuisena Aune Rahkola hoiti kotia ja maatilaa sisarensa ja palkatun päivämiehen kanssa. 13-vuotiaana hän liittyi pikkulottiin, kun Päntäneelle perustettiin lottaosasto. Niiltä tiimoilta hän kävi erilaisia kursseja, muonitus- ja ensiapukursseja. Hänestä tuli Lotta Svärd- aktiivi ja elämään mahtui monenlaisia tehtäviä: tilanhoitoa, isänmaan puolustamista sekä pikkulottien ohjaamista. Rahkola toimi Päntäneellä Lotta Svärd -osaston sihteerinä, rahastonhoitajana ja puheenjohtajana sääntöjen salliman ajan.

Päntäneen tyttöosasto kasvoi niin suureksi, että se jaettiin kahdeksi, Päntäneen ja Nirvan osastoiksi. Päntäneen osastoa jäivät johtamaan Hanna Erkkilä ja Aune Rahkola. Toiminta oli vilkasta, kokoontumisia oli usein. Osallistujille opetettiin ensiapua, kutomista ja rintamalle lähetettävien pakettien tekoa. Vuosikokoukset, tilit, toimintakertomukset ja -suunnitelmat hoidettiin ajallaan. Pikkulotista kukin koulutettiin määrättyyn tehtävään ja osa joutui lähtemään sotarintamalle koulutuksensa mukaiseen tehtävään.

Rahkolassa oli myös siirtolaisia eri paikkakunnilta, joten perheenjäsenten määrä vaihteli.

Aune Rahkola toimi muonituslottana Luumäellä vuosina 1938–1939. Kotonakin olisi tarvittu hänen työpanostaan, mutta hän tunsi velvollisuudekseen lähteä sotatehtäviin, kun pyydettiin.

Sotarintamalle tuli uudelleen määräys vuosille 1943–1944, nyt muonitustehtäviin Suojärvelle. Aune Rahkola pysyi hyvin vaiti lottakokemuksistaan, kuten kai edellytettiinkin. Pojalleen hän on kertonut tapauksesta, jossa sairaalan lääkäri tuli hänelle sanomaan, että toivoi saavansa paistettuja perunoita. Rahkola lähti hakemaan ulkorakennuksesta perunoita ja silloin hänen taakseen jättämäänsä rakennukseen osui. Perunoita ei enää tarvittu ja Rahkola vältti todennäköisesti kuoleman.

Aune Rahkola oli Päntäneellä lisäksi Pentilän kansakoulun puheenjohtajana, Sotainvalidien Veljesliiton naisosaston ja SPR:n Kauhajoen osaston johtokunnissa.

Hänelle on myönnetty Vapaussodan Perinneliiton sininen risti ja Sotainvalidien arvomitali.

Rahkolan poika Markku on oivaltanut, että Aune-äiti eli aina muista huolehtien: hänen äitinsä oli viisi vuotta halvaantuneena vuoteessa ja Rahkola hoiti häntä kuolemaan asti. Rahkolan sisar taas kuoli vuonna 1948 ja hänen 3-vuotiaat kaksospoikansa jäivät orvoiksi. Rahkola adoptoi heidät ja kasvatti aikuisiksi, kunnon miehiksi.  Markusta tuli sitten Rahkolan isäntä. Hän sanoi muistosanoina, että Aune Rahkola oli päättäväinen, periksiantamaton maatilan isäntä ja emäntä. Hän muistelee ”mammaa” suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella siitä huolenpidosta ja työstä, mitä tämä teki.

Todellakin Aili Tuuri ja Aune Rahkola olivat mielestäni tavallista läheisemmät sisarukset toisilleen. Olihan heillä mielipide-eroja, kuten kaikilla on joskus. Koskaan yhteys ei kuitenkaan katkennut kokonaan, vaan he olivat ajan tasalla toistensa asioista. Heillä oli niin samanlainen puheääni, että oudompi ei niitä erottanut, ellei nähnyt puhujaa. Minulla oli lapsena tapana mennä makuuhuoneeseen, kun Aune-täti oli meillä käymässä. Yritin sieltä sitten arvailla, kumpi puhui. Opin erottamaan puhujan puheen rytmistä. Se oli ainoa ero. Pidin tavattomasti Aune-tädistä. Toivoin aina, että hänen kyläilynsä meillä kestäisivät pitkään. Niinpä kerran pikkutyttönä piilotin hänen rasansa makuuhuoneen sängyn alle. Kuulin kyllä, kun sisarukset hakivat rasoja ihmetellen, mihin ne olivat joutuneet. Viimein täti hoksasi, että sormeni olivat mukana pelissä, ja rasat löytyivät!

Olen monesti ajatellut, että sisarusten työsarka yhteiskunnassa oli juuri, kuten pitikin. Aune Rahkola oli enemmän jalat maassa, realistinen. Aili-äiti oli herkempi ja hän ei olisi kestänyt nähdä sodan kauhuja niin läheltä kuin siskonsa Aune näki. Molemmat olivat auttamishaluisia ja empaattisia. Rankat tehtävät osuivat heidän sietokykynsä rajoihin.

Aili-äiti menehtyi 16.12.1993. Molemmilla sisarilla oli viimeisinä elinaikoinaan muistiongelmia. Aili-äiti oli ollut jo hyvän tovin kuolleena, kun Aune-täti sairastui ja muisti heikkeni. Aune-täti ihmetteli kerran minulle, miksi Aili-sisar ei ollut käynyt häntä katsomassa. Sanoin hänen kuolleen. Aune-täti hätääntyi, oliko hän ollut edes hautajaisissa. Lohdutin, että totta kai. Aune Rahkolan lähtö tapahtui 8.7.2007.

Kirjoitin tämän muistiin kunnioittaen näiden sisarusten elämäntyötä.

Kuuntele ja katsele Loviisa Seppäsen teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakcW1sMm9idmRRLUU/view ja https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakbUFNa2R4blpmdkE/view




Eeva Hanna Rantala – Kansakoulunopettaja

Äiti syntyi Hollolan Lahdessa vuonna 1900. Monien vaiheiden jälkeen hän siirtyi Ylitornion Pessalompolon opettajaksi vuonna 1926. Hän halusi etäisyyttä hirveisiin sisällissodan tapahtumiin ja muutosta sinänsä.

Pessalompolon johtokunnalla ei pysynyt kynät kädessä, kun pätevä, Jyväskylän seminaarin käynyt nuori opettaja hakeutui Perä-Pohjolaan. Äitini Eeva Hanna Nikula ei tiennyt Lapista mitään. Hän luuli porojenkin oleilevan navetassa.

Valinnan jälkeen lohduttavan kirjeen Eeva Nikulalle lähetti Oskari Rantala, hänen tuleva appensa, joka kertoi kuinka kaunis onkaan Pessalompolo.

Työ lähti sujumaan vauhdilla ensin Pessassa, sitten Niemessä ja lopulta uudella koululla Vuonorovalla, jossa mie kuopuspoika Pekkakin synnyin. Äiti teki elämäntyönsä Lompolossa ja oli vanhempien arvostama, oppilaisiinsa luottava opettaja. Isän kanssa he saivat viisi elävää poikaa. Meitä hän rakasti yli kaiken.

Perä-pohjolaisena hän oli ylitse muiden. Ei pakkaset, ei pimeä eikä ikuinen valo häntä häirinnyt. Sääskien kanssa äiti pärjäili, eikä lakannut ihailemasta taivaan kaaren kauneutta ja vaarojen sineä.

Kun Eeva Rantala sai työkaverikseen Kauko Voutilaisen, repesi riemu. Voutilainen teki kirjalliset työt ja opetti yläluokkia. Äiti sai keskittyä kaikella hellyydellä pieneen väkeen. 42-vuotinen työrupeama päättyi eläkevuosiin. Kerrottavaa riitti, olihan hän opettanut neljät sukupolvet.

Työn lisäksi äidille tuli rakkaaksi Kenttäniemi, joka onnellisten sattumuksien kautta siirtyi meille kokonaan. Se oli niin rakas, että lainaan tähän kirjastani Kenttä kaihoisan pätkän:

Kyllikin kanssa käytimme mummun viimeisen kerran 1985 vuokkojen maassa Hollolassa. Tullessamme sieltä, levähdimme kunnolla kotona. Kentässä joutsenetkin tulivat tervehtimään Lapin muoria. Veimme mummun hollille ja näytimme, tuolla on nyt joutsenet. Äitihän oli ikänsä yrittänyt nähdä Rantalan sulassa joutsenet, mutta aina kun hän ehti sinne, olivat suuret valkoiset linnut juuri lähteneet.

Äiti, tuolla net ovat, viitoin rakkaimpani kanssa kilvan. Kaihoisan surumielisesti äiti totesi:

Nyt kun minä näkisin joutsenet, niin minä en enää näe!

 

Kuopuksesi Pekka




Lempi Seppänen ja evakkomatka

Lempi Johanna Seppänen os. Seppänen syntyi 14.12.1909 Kovavaarassa Suomussalmella, aivan itärajan tuntumassa, Johanna ja Olli Seppäsen perheeseen. Sisaruksia oli neljä, joista yksi hukkui pienenä.

18-vuotiaana Lempi sai tiedon, että Lehtovaara-nimisessä talossa, jonne oli matkaa 18 kilometriä, oli piian paikka auki. Matka sinne taittui tietenkin kinttupolkua. Kaisa ja Jussi Seppäsen perheessä oli useampia sukupolvia yhteensä 24 henkilöä samassa ruokakunnassa.

Yksi talon pojista, Otto Seppänen, oli seurannut tuon piikatytön touhuja ja niinhän siinä kävi, että heistä tuli pariskunta. Kaksi lasta syntyi siinä suurperheessä, kunnes Otto rakensi oman talon noin 300 metrin päähän. Talon nimeksi tuli Arola. Kolmas tyttö syntyi heti uuteen taloon. Lehmiä oli muutamia. Lisäelantoa tuli Oton metsätöistä, joissa hän toimi metsätyön johtajan apulaisena. Karttimo-joki antoi kaloja ja metsä riistaa.

Lempi Seppäsen oma kirjoitus sodan syttymisestä 30.11.1939

Antin päivän aamuna se leikki sitten alkoi. Sodan rajut mainingit ne rajoillamme ulvoi. Meiltä on toista kilometriä Venäjän rajalle matkaa jossa asumme vielä tänäkin päivänä. 

Olin lasteni kanssa kotona kuten ennenkin. Mieheni oli pöllin tietossa (aputyöjohtaja) milloin missäkin suunnalla kylän talojen metsissä kierteli. Hän oli viikkoja aina pois kotoa. Oli torstai aamu, puoli kuuden aikaan keitin kahvit ja menin navettaan lehmiä hoitamaan. Siinä lehmää lypsäessä muistu uneni mieleeni minkä näin yöllä ja ajattelin, että jokohan tänä päivänä meitä käsketään pois kotoa, kun sotilaat aina partiossa käydessä sanoivat, että kyllä teille sana annetaan aikanaan, ei teitä heitetä sodan jalkoihin.

Niin kävi, että minä vein sotilaillekin tiedon, että Venäjän miehet on tulossa. Kävin kesken lehmien hoitoa sisällä katsomassa lapsia ja samalla piirongin laatikosta rahat mitä kotona oli ja pistin ne rahat päällystakin taskuun. Ajattelin, että eihän sitä niin kiirettä tule, ettei jouda takkia päälleen laittamaan. Vaan sinne jäi takki ja rahat. Menin jatkamaan navettatöitä, kun ne jäivät vähän kesken. Kun navettatyöt olin saanut loppuun tehdyksi menin taas lapsia katsomaan, että miten he jaksavat. Olihan yksi lapsistani sillä hetkellä sairas, hänessä oli keuhkokuume ollut jo viikon päivät. Sen jälkeen lähdin aitasta hakemaan kauraryyniä. Tarkoitus oli keittää lapsille puuroa. Samalla lähti ulos Vahti koiramme. Se alkoi kovasti haukkua läheiseen metsään. Minä tulin sisälle ja sanoin lapsille, että jokohon nyt venäläinen tullut yli rajan, kun koirat noin kovasti haukkuvat. Vanhin tyttäreni tempaisi takin päälleen ja sanoi, että minäpä lähden katsomaan vaan minä estin ja sanoin, että ole sinä sisällä. Menin vintin portaalle (palotikkaat) jotka olivat rakennuksen päässä. Sieltä näin, kun miehiä juoksi naapuritaloa kohti valtavat määrät. Naapuriin on meiltä matkaa n 300 metriä. Tulin sisälle ja otin sairaan tytön viltin (huopa) mutkaan, hänellä oli vaan yöpaita päällä. Toisilla tytöillä oli jo takit päällä, olivat juuri ulos lähdössä. Otin myös villaraanun jonka laitoin vesikelkkaan johon laitoin nuorimmat tyttäreni istumaan. Minä vedin kelkkaa ja vanhin tyttö juoksi kelkan perässä. Lähtiessäni katsoin naapuriin päin ja sieltä oli melkoinen joukko tulossa meidän taloa kohti. Siihen aikaan ei ollut maanteitä. Menimme talvitienpohjaa jota ei vielä sinä syksynä kuljettu ollenkaan. Talvitie oli vesistöjen kautta ja lyhyempi matka Juntusrantaan. Silloin oli vielä heikot jäät. Menimme joen poikki, jää ratisi, mutta kesti kuitenkin. Poikkesimme Jokela nimisessä talossa ja sanoin ketä lähdimme pakoon. Sitten menin Niemelään. Sanoin pirtin ovelta mikä oli tilanne. Samalla kysyin isännältä, joko on järveä kuljettu ja kestääkö jää. Isäntä sanoi, ei kestä. Menin kuitenkin järvenrantaan ja lähdin rantoja pitkin lapsikelkkaa vetämään. Oikaisin myös pidempia järven lahtia. Jää oli uhkaava, mutta uhkaava oli muutenkin matkani. Ajatukseni olivat, että joutua pitää sanansaattajan. Kun pääsin järven yli kunnialla matka jatkui Kulmakosken sillan kautta Peltolaan. Heitin lapseni Peltolan tilalle ja sanoin emännälle, että anna ruokaa lapsilleni kun eivät kotona ehtineet ruokaa saamaan. Oli niin kiireellinen lähtö kotoa. Kyllä Peltolan väki oli niin järkyttynyt tiedon saatuaan, että ei emäntäkään alkanut minun lapsille ruokaa laittamaan. Säikähtivät sitä uutista minkä sanoin. Vanha isäntä sanoi ”Hän ei usko, että venäläinenkään on niin pöljä, että tulee ihan tuostaan, vaan tottapa se on joku pieni partio”. Minä sanon, että siinä se on tosi missä leikkikin.

Heti lähdin matkaa jatkamaan yksinään Juntusrannan jäätä kokeilemaan. Matkaa Juntusrannan koululle Peltolasta noin kolme kilometriä. Siellä koululla oli suomalaiset sotilaat majoitettuna ja niitä vaan noin vajaa joukkueen verran. Joukkueen johtaja Elo kysyi, kun vein sanan heille, että oliko niitä paljon. Minä sanoin, että oli niitä niin paljon etteivät tulleet luvetuksi. Koululta lähdin takaisin Peltolaan lapsia hakemaan. Panin lapset kelkkaan ja ja vedin lapset kelkalla järven rantoja myöten Juntusrantaan. Kiire oli sillä toista reittiä pitkin tuli venäläiset Juntusrantaan. Kun menin Perttulan kauppaan, kauppias Kalle nakkasi repun ja käski kerätä reppuun mitä ensihätään tarvitset. Kokeilin vähän vaatetta reppuun lapsille ja myös itsellekkin. Perttulan emäntä Saimi antoi oman takkinsa minulle. Ja mikä tärkeintä tulihan sinne kauppaan rakas miehenkin joka oli ollut koko matkan ajatuksissani ja mielessä kun lapsia vedin kelkalla perässäni. Luulin hänen menevät kotia toista tietä josta venäläiset olisivat tulleet vastaan jos ei vaan poikennut Juntusrannassa asioille ja niin minun kuormani keveni puolella kun sain kelkan vedon vahvempiin käsiin, olinhan jo kelkkaa vetänyt perässäni noin 11 km, jossa lapseni olivat.

Juntusrannasta matka jatkui Kokkojärven yli kohti Kiannanniemeä. Kokkojärven jäätä oli jäädytetty, joten se kesti hyvin ja oli muutenkin matka jo turvallisempaa kun mieheni oli mukana ja paljn muitakin Juntusrannasta evakko-matkalle lähtiöitä. Matka jatkui kuorma-auton lavalla kohti Muhosta. Saimme siellä hyvät evakkotalot, joihin yhteys on säilynyt vielä näihin päiviin. Neljäs lapsi syntyi Muhoksella. Välirauhan aikana saimme olla kotona, kunnes jatkosota syttyi. Yksi lapsistamme meni sotalapseksi Ruotsiin. Siellä perhe olisi halunnut lapsen omaksi, mutta eihän äiti ja isä lastaan sinne antanut. Sodan päätyttyä jatkoimme elämää Arolassa, lapsia syntyi vielä kolme.

Otto-puoliso kuoli vuonna 1957. Elämä Arolassa jatkui lasten kanssa, vanhimmat olivat jo aikuisia, mutta nuorin vasta 6-vuotias. Elämä ei ollut helppoa. ”Päivä kerrallaan”, kuten äidillä oli tapana sanoa. Nuorempi pojista, Eero, jäi perheineen viljelemään Arolan tilaa. Tänäpäivänä paikka tunnetaan nimellä Arolan maatila- ja erälomat.

Äitimme tunnettiin avuliaana, hyväntahtoisena ja rakastavana ihmisenä. Tärkeintä hänelle olivat lapset ja lastenlapset, joille välittyi tieto luottamisesta taivaan isään.

Äidille myönnettiin tästä arvokkaasta työstä mm. Lotta Svärd -mitali, Kotirintamanaisten mitali ja vuonna 1980 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein.

Lempi nukkui ikuiseen uneen 30.11.1998 Vapahtajaansa turvaten.




Kaisu Savolainen – Muistelmia äitini elämästä

Äitini Kaisu Savolainen o.s Sihvonen syntyi luovutetun, kauniin Karjalan Jaakkiman pitäjän Reuskulan kylässä 3.12.1887.

Maanviljelystila oli pieni, mutta lapsia paljon. Reuskulan kylässä oli kiertokoulu, mutta äitini halusi mennä naapurikylään, missä oli kansakoulu. Matka oli pitkä, mutta taittui kesäkeleillä kävellen ja talvella suksilla. Silloin pidettiin pitkiä hameita ilman housuja. Opettaja piti talvella housutarkastuksen ja niille, joilla ei ollut hameitten alla housuja, lähetettiin kotiin sanaa, että housut on oltava. Niinpä mummoni ompeli ns. viholaissäkeistä äidille housut.

Kaisu Sihvosen nuoruudessa oli kylässä paljon seuratoimintaa. Sinne rakennettiin Lauluseuran talo, jossa laulettiin, näyteltiin ja tanssittiin. Äitini oli sen seuran perustajajäseniä.

Lapset vähitellen lensivät omille teilleen. Niinpä Sihvonenkin lähti maailmalle, aina Helsinkiin asti. Hänen serkullaan oli Mellunkylässä kauppaliike, josta äiti sai työpaikan. Hän työskenteli sekä keittiön että kaupan puolella. Väliajat hän vietti ommellen naisten vaatteita. Siihen aikaan leningit varustettiin luilla, jotta uuma pääsi esiin. Hän kertoi, kuinka kerran luut oli ommeltu paikoilleen ja sovitusvaiheessa asiakas huomasi, etteivät ne olleetkaan hänelle sopivassa paikassa ja koko luomus piti purkaa. Silloin äiti sanoi, että itku ei ollut kaukana, kun kaikki piti ratkoa ja aloittaa taas alusta.

Kaisu Sihvonen tutustui muihin maalta tulleisiin tyttöihin, joiden kanssa hän käveli iltaisin mm. Heikinkatua pitkin. Nykyään katu on Mannerheimintie. Myöhemmin illalla santarmit tulivat sanomaan, että nyt tyttöjen pitää mennä kotiin, sillä katujen kaasuvalot sammutetaan. Silloin elettiin Venäjän Suurruhtinaan aikaa.

Vuonna 1906 Suomen naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä Euroopassa. Seuraavana vuonna äitikin pääsi äänestämään valtiollisissa vaaleissa. Hän jaksoi aina muistuttaa, että naisten täytyy äänestää, kun olemme saaneet äänioikeuden miesten rinnalle.

Suomi itsenäistyi 6.12.1917. Saatiin oma raha, oma lippu, postilaitos ja sotaväki.

Vuonna 1919 Sihvonen oli Hangon satamassa lähdössä Amerikkaan. Matkasta ei kuitenkaan tullut mitään, kun kotipuolesta tuli suruviesti, että äidin nuorempi sisar oli kuollut espanjantautiin. Sisko oli 27-vuotias ja viisi poikaa jäi ilman äitiä. Nuorin pojista oli vajaan vuoden ikäinen.

Niinpä Sihvonen lähti hoitamaan pienokaisia sisaren kotiin Jaakkimaan. Lesken sisaret eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että naimaton sisko tuli heidän taloonsa. He melkein vaativat äitiä menemään naimisiin heidän veljensä kanssa. Niinpä siinä kävi, että häät pidettiin kesällä 1920.

Sitten koko revohka lähti pikapuolin Lahdenpohjan kauppalaan. Sieltä isä osti sekatavarakaupan ja ryhtyi kauppiaaksi. Kaisu, nyt siis Savolainen, ompeli viidelle pojalle merimiespuvut ja vei heidät Viipuriin valokuvaan. Siinä kuvassa ovat pojat hyväryhtisinä pituusjärjestyksessä.

Vuoden 1921 joulukuussa syntyi perheeseen tyttövauva. Äiti kertoi olleensa onnesta sykkyrällä, kun hän vauva sylissään katseli jouluvaloja toisten mentyä joulukirkkoon.

Pojat varttuivat, samoin tytär. Ei aikaakaan, kun taas muutettiin. Nyt Suojärvelle, mikä oli vaurastuva paikkakunta Hyrsylän mutkan lähistöllä. Siellä olivat suuret salometsät, joissa riitti töitä muualta Suomesta tulleille metsämiehille. Osa miehistä oli meillekin majoitettu. Kaisu Savolainen huolehti miesten ruokapuolesta. Hän kertoi leiponeensa suuret määrät leipää jokaisena päivänä. Olihan siellä monta suuta syömässä.

Vuonna 1926 syntyi perheeseen poikalapsi, sekä vielä 1932 toinen tytär Suomea koettelevan suurlaman aikana. Laman koettelemana jouduimme muuttamaan pienempään taloon, Lietteen kylään. Siellä meillä oli ns. aittakauppa, josta kyläläiset saivat tulla ostamaan tarvitsemiaan tarvikkeita.

Suuresta työmäärästään huolimatta Kaisu Savolaisella oli myös harrastuksia. Hän lauloi useammassa kuorossa, kävi ompeluseuroissa ja kuului Suojärven Marttoihin.

Viisi vanhinta poikaa olivat jo työelämässä. Kuka Laatikkotehtaalla tai kuorma- ja linja-auton kuljettajina. Oli vuosi 1939. Olin jo 7- vuotias ja aloittelin koulunkäyntiä, mutta se loppui lyhyeen. Ehdin olla kaksi viikkoa koulussa, kun sotilaat valloittivat koulun. Alkoi talvisota.

Viidestä pojasta yksi kaatui talvisodassa ja toinen katosi jatkosodassa. Äidin elämä oli raskasta. Jouduttin lähtemään kaksi kertaa evakkomatkalle. Lopullisesti kotiuduimme Seinäjoelle. Äidin sydän ei enää kestänyt ja hän kuoli 72-vuotiaana vuonna 1960. Hänet siunattiin Seinäjoen hautausmaalla karjalaiseen tapaan suoraan hautaan.




Iida ja Vieno Jaatinen – äidin ja tyttären tarina

 

”Maalaiskoulun opettajan kohtalona

on taksimies tai maitotalon poika”.

Mikä minusta tulee isona?

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla, kun olimme oppineet kirjoittamaan, Bertta-opettaja antoi tehtäväksi kirjoittaa aiheesta Mikä minusta tulee isona. Tuohon aikaan, 1930-luvun puolivälissä, ei harvaan asutulla maaseudulla ollut kovin monenlaisia ammatinharjoittajia. Melkein kaikki naiset olivat maalaistalojen emäntiä. Vain opettajat olivat opettajia. Niinpä minä kirjoitin: ”Minusta tulee ison talon emäntä, niin kuin äitikin on”. Olisin varmaan unohtanut koko jutun, ellei isosiskoni olisi saanut käsiinsä kirjoitusvihkoani ja alkanut kiusoitella: ”Vai ison talon emäntä, hähhähhää!”

Olen itsekin ihmetellyt, mistä minä sen ison talon siihen sain. Meillä ei vertailtu taloja eikä ihmisiä, eikä pantu paremmuusjärjestykseen sen mukaan, olivatko nämä rikkaita vai köyhiä, oliko heillä iso vai pieni talo. Muistanpa tapauksen heinäpellolta. Naapurin lapset juoksivat onkivavat olalla rantaan ja huusivat mennessään: ”Meilläpä on heinä jo tehty!”. Minua harmitti. Meillä oli heinänteko vielä pahasti kesken. Isä olisi voinut lohduttaa ja sanoa, että meillähän on lehmiä ja hevosiakin kolme kertaa enemmän kuin heillä ja heinäntekoa samassa suhteessa. Mutta eipä vain sanonut.

Mikä sai minut haaveilemaan isosta talosta, sitä olen ihmetellyt kaikki nämä vuosikymmenet. Asia kirkastui vasta ihan äskettäin: enhän minä haaveillutkaan isosta talosta. Minulle oli tullut kirjoitusvirhe! Opettaja oli kysynyt, mikä minusta tulee isona. Minä olin tietenkin tarkoittanut kirjoittaa: minusta tulee isona talon emäntä. A-kirjaimen puuttuminen oli antanut virheellisen käsityksen minun arvomaailmastani.

Kas, kun en kirjoittanut: Minusta tulee isona opettaja. Siitä Bertta olisi varmasti tykännyt. Bertta oli minun serkkuni ja asuikin meillä. Mutta hän ei ollut minun idolini. Kuljimme kyllä koulumatkat yhdessä. Bertta kulki edellä omissa ajatuksissaan, minä perässä ja yritin asetella askeleeni hänen jalanjälkiinsä. Mutta en edes siitä hoksannut, että minusta saattaisi tulla isona opettaja.

 

Äiti olikin opettaja

Äitikin oli oikeastaan opettaja. Hän oli käynyt Sortavalan seminaarin ja tullut opettajaksi Sortavalan maalaiskunnan Melloisten kansakouluun vuonna 1916. Sitten hän oli rakastunut maitotalon poikaan ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Kun esikoinen syntyi, äitini luopui opettajan virasta. Siihen aikaan oli vallalla sellainen käsitys, ettei nainen pysty toteuttamaan yhtaikaa kahta kutsumusta, äidin ja opettajan.

Äidin ja maalaistalon emännän kutsumukset sen sijaan pystyi toteuttamaan – oli pystyttävä. Äitini oli maalaistalon tytär ja ammattitaitoinen myös karjatilan emäntänä. Karja karttui samassa tahdissa kuin lapsilauma. Kun kymmenes lapsi syntyi, oli karjakin karttunut kymmenpäiseksi.

Ei äitini kokonaan pannut kynttiläänsä vakan alle, ehei. Meitä lapsiaan hän kasvatti seminaarissa omaksumiensa ihanteiden suuntaan. Tahtomattaankin hän oli myös eräänlainen kylän kynttilä. Paitsi että hän johti kristillisen yhdistyksen kuoroa ja toimi raittiusyhdistyksen sihteerinä, hän oli edelläkävijä karjanjalostuksessa. Tämän taidon hän oli oppinut lapsuudenkodissaan. Tarkastuskarjakko kävi meillä säännöllisesti tarkkailemassa karjamme tuotantoa, mittasi lehmien maitomäärät ja rasvaprosentit ja laati lehmille ruokintataulukot.

Äiti sai isänkin innostumaan karjanjalostuksesta. Kylään perustettiin sonniosuuskunta ja hankittiin itäsuomalaista rotua oleva kantakirjasonni. Ilkka-sonni asusti meidän navetassa. Kohta oli koko kylän lehmillä asiaa meidän sonnille.
Isä oli osuustoimintamies. Hän toimi sekä sonniosuuskunnan että meijerin hallituksen puheenjohtajana. Maito vietiin osuusmeijeriin. Maitotili olikin ainoa säännöllinen kuukausipalkka perheessämme.

Evakkoon

Talvisodan loppunäytöksenä jouduimme jättämään kotimme ja koko kotiseutumme. Äiti organisoi evakkoon lähdön, sillä isä makasi haavoittuneena sotasairaalassa. Esikoinenkin, Eero-veljeni, oli sotahommissa. Yhden hevosen rekeen pakattiin kaksitoistahenkisen perheen välttämättömimmät tavarat. Toisen hevosen rekeen äiti asettui neljän nuorimpansa, Kainon, Hannan, Eskon ja Yrjön kanssa. Kolmannen hevosen hän antoi naapurille, jonka vaimo oli viimeisillään raskaana, eikä uskaltanut lähteä täpötäysiin juniin. Isot pojat, Lauri ja Toivo, ohjastivat hevosia, isot tytöt, Aune ja Martta, ajoivat lehmiä. Minä, joka olin iältäni keskimmäinen, matkustin vuoroin tavarakuorman päällä, vuoroin kirkkoreen kannoilla.

Muut toimenpiteet onnistuivat jotenkuten paitsi lehmien evakuointi. Talven parressa seisoneet kevätpoikivat lehmät väsyivät muutamassa tunnissa kävellessään talvisia teitä. Ne teurastettiin sitä mukaa kun ne väsyivät. Se kai oli ollut tarkoituskin. Ruhot kuljetettiin – sikäli kuin ehdittiin ja kalustoa riitti – uuden rajan tälle puolelle ja toimitettiin jatkojalostukseen. Varmaan tarkoitus oli saada edes lihat talteen. Pitihän olla syötävää sadoilletuhansille pakolaisille. Maaliskuun puolivälissä oli onneksi kovat pakkaset. Luonto pakasti lihat. Liekö saatu kaikki turvaan, ennen kuin sää lauhtui.

Äiti opettajana

Kansakunta palasi rauhantöihin. Koulutyö oli pysähtynyt sodan syttyessä. Koulut piti saada käyntiin ja lapset kouluun. Osa miesopettajista oli vielä kotiuttamatta. Naisopettajilla oli nyt kysyntää.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Äidillä oli nyt vapaat kädet ryhtyä opettajaksi. Kohta Pohjanmaalle päästyämme hänelle osoitettiin viransijaisuus Kalajoelta. Minä ja nuorempi sisareni pääsimme äitimme oppilaiksi. Mikä onnenpotku! Meidän ei tarvinnut tuntea itseämme ulkopuolisiksi.

Äiti oli elementissään. Vaikka opetettava ryhmä oli neljästä ikäluokasta koostuva osastoluokka, vaikka oppilasjoukko oli ylisuuri johtuen evakkolapsista ja vaikka oppikirjoista ja koulutarvikkeista oli pula, kaikesta tästä huolimatta äiti oli luokkahuoneessa kiireettömämpi ja luontevampi ja enemmän läsnä kuin koskaan maalaistalon emäntänä ollessaan.
Vasta iltapäivä lykkäsi äidille kiireen. Oli ruuanlaittoa, pyykinpesua, ompelemista ja muuta vaatehuoltoa. Vuoden vanha kuopus vaati huolenpitoa, sodasta palannut mies ymmärtämystä.

Minulla on unelma

Olin kansakoulun viidennellä luokalla. Monet minun ikäiseni kävivät jo oppikoulua. Minäkin rupesin haaveilemaan oppikouluun menosta.

Kalajoella ei ollut oppikoulua. Lähin oppikoulu oli Oulaisissa. Lauri-veljeni oli käynyt Sortavalan lyseossa keskikoulun ja aloittanut juuri lukion, kun sota alkoi. Hän menisi Oulaisiin jatkamaan heti, kun oppikoulu alkaisi. Asuntokin oli tiedossa. Apteekkari Sarriolan perhe oli luvannut hänelle ilmaisen täysihoidon.

Voi, kun minäkin pääsisin! Kunpa joku ottaisi minutkin! Tällaisia hulluja haaveita alkoi kehittyä tyttöhupakon aivoissa.

Äiti levitteli pyykkejä narulle. Hänellä näytti olevan kiire. Kehtaisinko kertoa hänelle toiveistani? Seurasin hänen liikkeitään, kasvojensa ilmeitä. Vaikka hyörin siinä lähellä, hän ei näyttänyt huomaavan minua. Hänen ajatuksensa olivat muualla kuin niissä vaatteissa, jotka hän nosteli narulle vuosikymmenien tottumuksella. Käännyin pois. Hautasin unelmani toistaiseksi.

Kesäloman alkaessa äidin viransijaisuus päättyi. Asuntokin piti luovuttaa viranhaltijalle. Perheemme muutti Ylivieskaan. Asuimme Raudaskylässä Isokosken koululla.

Raudaskylässä oli oppikoulu, mutta sinne mentiin vasta kansakoulun kuudennelta luokalta. Jatkoin siis kansakoulunkäyntiä. Ehdin käydä pari viikkoa, kun perheemme muutti jälleen. Isä oli ostanut maapalan, Ylivieskan seurakunnalta. Muutimme Niemelänkylälle, lähemmäs tuota ”Papinniittyä”.

Rannan koululla oli yksi opettajan asunto tyhjillään. Saimme siitä asunnon. Koulun ulkorakennuksessa oli tyhjä, opettajan luontoisetuihin kuuluva navetta. Hankimme pari lehmää. Äiti sai vähän töitäkin. Hän piti iltaisin koulua jatkokurssilaisille.

Seuraavana keväänä olin rohkeampi. Minulla oli idea. Olin tutustunut Huhtakankaan Kaijaan, joka kävi oppikoulua. Hänkin oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua, mutta pyrkinyt ja päässyt sitten Oulaisten yhteiskouluun suoraan toiselle luokalle. Hänen oli vain pitänyt lukea kesän aikana ensimmäisen luokan ruotsinkurssi. Kerroin tämän äidille. Äiti lupasi viedä minut pääsykokeisiin.

Pääsin suoraan toiselle luokalle. Lauri-veljeni rupesi opettamaan minulle ruotsia. Myös kasveja aloin kerätä, niin kuin muutkin toisluokkalaiset.

Kesäkuun alussa muutimme pieneen karjamajaan lähelle Papinniittyä. Siellä oli kaikenlaista puuhaa lapsillekin: paimentamista, parkinkiskontaa, sammalen nyhtämistä.

Kesäkuussa alkoi jatkosota. Isän ei enää tarvinnut lähteä sotaan. Sen sijaan Eero joutui lähtemään heti ja Laurikin myöhemmin syksyllä. Elokuussa kotiseutumme vallattiin takaisin. Loka-marraskuun vaihteessa palasimme kotiin.

Unelmani luhistuu

Oppikoulut eivät toimineet sinä talvena takaisinvallatulla alueella. Eivät ne toimineet seuraavanakaan syksynä vielä siinä vaiheessa, kun äiti oli lähdössä Kiteelle opettajaksi. Hän oli saanut väliaikaisen viran lukuvuodeksi 1942-43 Puhossalon koululta.

Nuorin veljeni oli kolmivuotias. Äiti tarvitsi lapsenlikan. Lähdin äidin mukaan. Ajattelin, että pääsenhän minä sieltä, jos tai kun tyttökoulu alkaa. Kertasin aikani kuluksi ruotsin kirjan lukukappaleita ja käänsin jo toisenkin luokan kurssia.

Lokakuussa isä kirjoitti, että tyttökoulu alkaa kahdestoista lokakuuta. Rupesin valmistelemaan lähtöäni ja pakkaamaan tavaroitani. Lähtöni ei ollut äidille mieleen. Miten hän järjestää lapsenhoidon? Hän lähti saattelemaan minua linja-autolle, mutta antoi kiertäin kaartain ymmärtää, että olisi mieluummin pitänyt minut lapsenhoitajana.

Matka Puhossalosta Sortavalaan oli monivaiheinen. Ensin oli kolmen kilometrin kävely koululta maantien varteen. Siitä linja-autolla Puhokseen. Siellä oli oltava yötä. Aamulla lähtisi seka-auto, jolla pääsisin Matkaselän asemalle. Siitä jatkaisin junalla Sortavalaan. Sain yösijan huoltoaseman lähellä olevasta talosta, samasta, jossa olimme yöpyneet Puhossaloon mennessämme. En saanut unta. Mietin, miten selviän huomisesta päivästä. Kävin mielessäni läpi matkan eri vaiheita. Yhtäkkiä mieleeni jysähti eräs asia. Kas, kun ei äitikään ollut huomannut sitä. Takaisinvallatulle alueelle menevillä piti olla matkustuslupa. Minulla ei sitä ollut. Minun nimeni oli äidin papereissa, olinhan alaikäinen. Sotapoliisit kulkivat junissa edestakaisin. Päästäisivätkö ne minut menemään?

Yön pimeydessä ongelmat paisuivat paisumistaan. Aamuyöllä tuhersin jo itkua. Mietin sitäkin, miten äiti nyt selviää, kun minä läksin. Aamulla olin aivan lamassa. Olin tehnyt päätökseni. Pukeuduin ja menin bussipysäkille. Nousin Savonlinnan suuntaan menevään linja-autoon ja laskeuduin alas Puhossalon tienhaarassa. Laahustin matkalaukkuineni kansakoululle. Asunto oli tyhjä. Pikkuveli oli varmaankin luokassa. En edes riisunut takkiani, kun heittäydyin sängylle ja annoin itkun tulla. Minun oli saatava itkeä tarpeekseni, ennen kuin äiti tulisi luokasta. Äiti ei sietänyt itkemistä. Itkin omaa saamattomuuttani, unelmieni luhistumista, koko tämän elämän kurjuutta.
– Ethän sinä tullutkaan, isä sanoi, kun tuli käymään luonamme. Kuultuaan surkean tarinani, hän lohdutteli minua ja sanoi: ”No, menet sitten seminaariin”.

Lukuvuodeksi 1943 – 44 äitini sai opettajanpaikan naapuripitäjästä Jaakkimasta. Edellisenä talvena Martta-siskoni oli hoitanut kotihuushollin. Nyt oli minun vuoroni ottaa vastuu maalaistalon emännyydestä. Otin tehtävän vastaan haasteena. Ei siinä ehtinyt miettiä murrosiän ongelmia, kun iltaisin suunnittelin seuraavan päivän töitä. Meillä oli silloin kuusi lehmää, vasikoita, lampaita ja pari sikaa. Maidot piti valmistaa kotona voiksi asti. Osa voista oli luovutettava yleiseen kulutukseen. Isä auttoi raskaammissa töissä. Joskus tuli hätiin vuokralaisemme, nuori äiti, joka asui meillä pienen poikansa kanssa. Hän lomitti minua, kun kävin rippikoulun. Helluntaina pääsin ripille.

Toisella kertaa oltiin viisaampia

Helluntainalusviikolla alkoi Karjalankannaksella rytistä. Pian kantautui tykkien jyske Laatokan koillispuoleltakin. Siitä huolimatta pyrimme jatkamaan normaalia maalaistalon elämää. Heinäntekoaikaan kylläkin jo pohdimme: ”Kenenkähän lehmät näitäkin heiniä syövät?”

Syyskuun neljäntenä tehtiin aselepo. Vaikkeivät rauhan ehdot olleet vielä tiedossa, isän mielestä oli varmuuden vuoksi lähdettävä ajamaan lehmiä länttä kohti. Läksimme Martta-siskoni kanssa syyskuun kuudentena päivänä. Äidin lapsuudenkoti oli Pyhäselän Hammaslahdessa. Äiti lähti pienimpien kanssa sinne odottamaan lopullisia rauhanehtoja. Isä ja Aune-sisareni jäivät korjaamaan viljasatoa. Eero ja Lauri saivat lomaa ja tulivat heidän avukseen.

Isä oli antanut Papinniityn vuokralle. Meillä oli rasti, mihin suunnistaa. Muutaman viikon kuluttua melkein koko perhe oli kokoontunut sinne pienelle karjamajalle. Isot veljet, joilla oli vielä Lapin sota sodittavana, palasivat vasta joulun alla.

Pian kuitenkin parvi alkoi hajota. Sitä mukaa kuin oppilaitokset aloittivat toimintansa, sisarukset hakeutuivat opiskelemaan. Äiti pääsi opettajaksi Niemelänkylän koululle. Minä jäin edelleen hoitamaan kotia ja karjaa. Karjamaja sijaitsi kaukana kylän keskustasta. Minulla ei ollut koko talvena ikäistäni seuraa. Lehmät ja lampaat olivat minun ’jengini’.

”Menet sitten seminaariin”

Isän lohduttavat sanat olivat soineet alitajunnassani. Ne viitoittivat tietäni tulevaisuuteen. Myös äitini esimerkki rohkaisi. Epäilin kuitenkin suuresti, läpäisisinkö pääsykokeet. Sodasta johtuen kansakoulun käynti oli ollut katkonaista. Talvikaudeksi 1945-46 läksinkin kansanopistoon parsimaan koulupohjaani.

Keväällä 1946 hain Raahen seminaariin. Elokuussa olivat pääsykokeet. Pääsin ensi yrittämällä. Minusta tulisi opettaja – ”niin kuin äitikin on”.

Isän ja Eeron rakentama uusi kotimme, Salonkallio, oli valmistunut. Eero oli tuonut taloon nuoren emännän. Se helpotti minun lähtöäni. Äitikin pystyi keskittymään paremmin koulutyöhön.

Kotiseudun menettäminen loi tietyn varjon elämääni vuosikymmeniksi. Tuona ensimmäisenä seminaarivuonna se ilmeni koti-ikävänä. Kävin hyvin usein Salonkalliossa. Siellä oli kaikki, mitä minulla oli jäljellä Karjalasta. Koti oli minun Karjalani, kotiväki ’Karjala-seurani’.

Sianruokien hämmentäminen ei sovi opettajalle

Suuret ikäluokat alkoivat tulla kouluikään. Uusia kouluja syntyi kuin sieniä sateella. Kortteen koulu toimi väliaikaisissa tiloissa, maalaistalon tuvassa. Se oli kävelymatkan päässä kotoani. Äitini siirtyi sinne opettajaksi. Eipä sinne muuten olisi pätevää opettajaa saatukaan.

Mikä lie tullut ryppy rakkauteen. Jotkut oppilaiden vanhemmat rupesivat vieroksumaan opettajaa. Kantelivat tarkastajallekin. Painavin syy tuntui olevan se, ”kun se hämmentelee sianruokia ennen kouluun lähtöä”. Oliko se kateutta? Että opettaja tienaa liikaa, kun se tekee kahta työtä? Ja kuitenkin opettaja oli joutunut auttamaan jotakuta kyläläistä sianporsituksessa ja torahampaiden katkomisessa. Kantelijoiden vakaumuksesta päätellen syynä saattoi olla se, ettei sortavalalainen kristillisyys sopinut paikallisten ’uskovaisten’ pirtaan. Kiusa se on pienikin kiusa. Tarkastaja ei antanut äidilleni virkavahvistuskirjaa. Äiti lähtikin pois Kortteelta ja meni Oulaisiin Laulumaan koulun opettajaksi.

Suuret ikäluokat tarjosivat työtä sekä päteville että epäpäteville opettajille, vastavalmistuneille jos eläkeiän saavuttaneillekin. Äitini saavutti eläkeiän vuonna 1952. Hänelle oli kuitenkin kertynyt eläkkeeseen oikeuttavia virkavuosia vasta alun toistakymmentä. Terve kun oli ja opettajista oli pula – hänelläkin oli jatkuvasti pelkkiä ylioppilaita työtovereinaan – hän toimi opettajana 67-vuotiaaksi asti. Ehti hän silti nauttia vielä tuosta 2/3-eläkkeestäänkin kaksikymmentäneljä vuotta, viimeiset kuusi vuotta leskenä.

Tasavallan presidentti myönsi äidilleni Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin kultaristein ansioista äitinä, kasvattajana ja kodin vaalijana.

”Vielä se syljetty kaalivati sinunkin eteesi tulee”

Minä valmistuin opettajaksi vuonna 1951. Voi sitä vapauden tunnetta! Siinä elämän vaiheessa uskalsin ottaa jo hieman välimatkaa kotiväkeen, sisaruksiin ja vanhempiin. No, ihan Utsjoen Outakoskelle en rohjennut hakea. Keski-Suomi viehätti. Sinne oli evakuoitu paljon sukulaisia. Maisematkin olisivat vaihtelevampia kuin Keski-Pohjanmaalla. Muistuttaisivat enemmän Laatokan rantamaisemia. Tai sitten Pohjois-Karjalaan, äidin synnyinseudulle. Sielläkin oli paljon sukulaisia.
– Vielä se syletty kual’vat’ siuki ettees’ tulloo’, isä tokaisi, kun seurasi sivusta tuota paikanhakutouhuani.
Loppujen lopuksi päädyin Haapajärvelle. Olin ensimmäisen lukuvuoden väliaikaisena Oksavan koulussa. Sitten sain vakinaisen paikan naapurikoululta Autionrannalta eli Rannan koulusta. Olin siellä neljä vuotta.

Maitotalon poika

Oksavalla ollessani asuntoni oli meijerin yläkerrassa. Niinpä sain ostaa maidon meijeriltä. Rannan koululla johtajaopettajalla oli lehmä. Alkusyksystä siitä riitti maitoa myytäväksikin. Sitten lehmä alkoi ehtyä. Se jäi mahoksi ja vietiin teurastamolle.

Opettajan rouva neuvoi minulle maitotalon, mutta varoitti heti alkuun maitotalon pojasta, Kangastalon Lassista. Minua huvitti. Äitini oli mennyt naimisiin maitotalon pojan kanssa. Sattui olemaan samanniminenkin: Lauri eli Lassi. Kyllä kai minä osaan välttää sen vaaran. Mutta miten sanookaan sananparsi: ”Ylenkatsottu kanto reen kaataa”.
Syysiltoina en tavannut häntä maidonhakumatkoillani. Fordson Majorin ääni kuului vielä iltapimeällä milloin miltäkin suunnalta. Tuntui kuin hänen olisi pitänyt kyntää koko kylän pellot. Talvella tapasin kylän nuoret – myös maitotalon pojan ja taksimiehen – laulukuorossa.

Sinä keväänä pelattiin kaikkialla lentopalloa. Koulullamme ei ollut pelivälineitä eikä määrärahoja niiden hankkimiseen. Ostin lentopallon omilla rahoillani. Verkon kudoin hauenkoukkusiimasta, jonka sain lahjaksi osuuskaupan myymälästä. Päivällä pelasin oppilaitteni kanssa. Iltaisin kentälle kokoontui varttuneempi nuoriso. Sunnuntaisin sinne ehtivät taksimies ja maitotalon poikakin.

Pelin tiimellyksessä paljastuivat pelaajien luonteet. Taksimies pelasi vierelläni. Hän jatkoi minun lyönnistäni, mutta pallo pysähtyi verkkoon. Vastapuoli sai tietenkin pisteen siitä.
– Sinä tunaroit! hän tokaisi minulle. Pahoitin mieleni.
– Älä välitä, leikkiähän tämä on, lohdutteli maitotalon poika ja loi verkon läpi katseen, mikä vei jalat alta ja sai kyynelet silmiin.
– Mikä tuli? poika kysyi hämillään.
– Taisi mennä hiekkaa silmiin.

Sääty-yhteiskunnan ajalta lienee peräisin käsitys, että miehen pitää olla vanhempi ja viisaampi, ts. pitemmälle koulutettu kuin vaimon. Miksi miehen pitäisi olla vanhempi? Miehethän kuolevat yleensä nuorempina kuin naiset.
Isäni oli neljä vuotta nuorempi kuin äitini. Se ei heitä koskaan haitannut. Minun maitotaloni poika oli lähes viisi vuotta minua nuorempi.

Isäni oli käynyt vähemmän koulua kuin äitini. Se harmitti häntä. Hän kertoi minulle, että hänkin olisi halunnut nuoruudessaan opiskella. Kirkossa käydessään hän oli katsellut haikeana ikkunasta näkyvää lyseorakennusta ja ajatellut: ”Tuonne kun pääsisi!” Olivathan he äidin kanssa suunnitelleet, että isä lähtisi opiskelemaan opettajaseminaariin, mutta se suunnitelma oli rauennut kansalaissotaan ja sitä seuranneeseen vuoden mittaiseen asevelvollisuusaikaan.

Isäni toimi pitkään seurakunnan luottamustoimissa ja suoritti 61-vuotiaana saarnalupatutkinnon. Ties vaikka hänestä olisi tullut pappi, jos olisi saanut mennä lyseoon. Tasavallan presidentti myönsi isälleni seurakuntaneuvoksen arvonimen.

Reimarit paikoilleen

Me päätimme laittaa ’reimarit’ paikoilleen heti alussa ja välttää karikot. Traktorit kiinnostivat miestäni enemmän kuin kyntäminen. Hän päätti hakea Lahden kotiteollisuusopistoon, joka valmisti mm. moottori- ja maatalouskonekorjauksen ammattiopettajia maataloushallituksen alaisiin oppilaitoksiin, kuten kotiteollisuus- ja maamieskouluihin. Kotiteollisuusopiston pohjakouluna oli kotiteollisuuskoulu. Haukiputaan kotiteollisuuskoulussa oli metalliosasto. Muutimme Haukiputaalle.

Syksyllä 1958 mieheni lähti opiskelemaan Lahden kotiteollisuusopistoon. Minä jäin esikoisemme kanssa Haukiputaalle. Vuosikin on jo pitkä aika nuorelleparille, jos täytyy asua eri paikkakunnilla. Kolme vuotta tuntui ikuisuudelta. Ei ollut siihen aikaan vapaata lauantaita, että olisimme päässeet joka mielitekoon toisiamme tapaamaan. Ei ollut kännyköitä, että olisin voinut ikävän iskiessä naputella vaikka vain tekstiviestin. Kirjeenvaihto oli vilkasta: kaksi kirjettä viikossa molempiin suuntiin. Henkinen kontakti säilyi. Se jopa lujittui niinä vuosina.

Mieheni teki suurimman osan elämäntyöstään katsastusmiehenä Oulun autokatsastuskonttorilla. Kotiteollisuuskouluthan lakkautettiin ja muutettiin mikä miksikin.

Olimme aikoneet olla Haukiputaalla vain muutaman vuoden, mutta tänne me jäimme. Lapsemme kotiutuivat tänne Oulun seudulle. Täällä kasvoivat myös lapsenlapsemme.

Katsaus työuraani

Olin opettajana kaikkiaan 37 vuotta. Virkaurani aikana koululaitoksemme koki monia muutoksia. Aluksi luokkakoot olivat suuria johtuen suurista ikäluokista. Urani puolivälissä siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Tervehdin ilolla tätä muutosta, olinhan itse rinnakkaiskoulujärjestelmän uhri.

Kehittyvä koulu edellytti myös opettajainvalmistuksen kehittämistä. Opettajainvalmistus siirtyi kokonaan korkeakouluihin ja yliopistoihin. Opettajaseminaarit lakkautettiin. Alkuaikoina työtovereissani oli muitakin seminaarivalmisteisia. Loppuajasta olin koulullani ainoa seminaarista valmistunut.

Olin aina kärsinyt alitajuisesti siitä, että en ollut saanut käydä oppikoulua. Työelämässä siitä ei ollut haittaa. Miehet opettivat mieluimmin ylimpiä luokkia. Luokat I-IV jäivät yleensä naisopettajille. Musiikkia, liikuntaa ja käsitöitä opetin ylemmillekin luokille. Opettajainhuoneessa olimme tasa-arvoisia. Työtoverit arvostivat ammattitaitoani.

Sanonta ’toinen on kylväjä, toinen niittäjä’ sopii hyvin kuvaamaan opettajan työtä. Olen saanut hyvin vähän palautetta entisiltä oppilailtani. Hyvin moni heistä on muuttanut johonkin kauemmaksi. Voinen luottaa erään oppilaani toivotukseen, jonka sain häneltä eläkkeelle jäädessäni: ”toivotan sinulle siunausta, että vilja kasvaa aurasi jäljissä, ruumiin ja sielun leipä, ja että olkien lomissa aina vilkkuu kukkia”.

Harrastukseni

Sekä mieheni että minä pidämme käsillä tekemisestä. Minä olen innostunut karjalaisista perinnekäsitöistä: käspaikat, varsinkin etupistokirjonta, neulakintaat, muinaiskarjalaisen naisen puku, kansallispuvut. Mieheni harrastaa vanhojen autojen entisöintiä. Yhteinen projektimme oli T-Ford vm. 1926. Kudoin verhoilukankaan mieheni entisöimään ’kantti-Fordiin’.

Käsityön ohella olen harrastanut kirjoittamista. Jo kansakouluaikanani pääsin palkinnoille säästäväisyysaiheisessa kirjoituskilpailussa. Seminaariaikana onnistuin kotiseutuaiheisissa esseissä. ”Hyvähän sinun on kirjoittaa, kun sinulla on se Karjala”, huomautti eräs opiskelutoverini. Kirjoittamalla olenkin terapoinut evakkolapsen traumojani. Eläkkeelle jäätyäni kokosin omat ja sisarusteni lapsuusmuistot yksiin kansiin. Osallistuin sillä itsenäisyyden juhlavuoden 1997 muistitiedon keruukilpailuun Suvun suuri kertomus ja pääsin palkinnoille (50:n parhaan joukkoon). Vuonna 2011 voitin Kalevalaisen Runokielen Seuran (KaRuSe) kirjoituskilpailun esseesarjan kirjoituksellani Niitä äitini opetti. Vuonna 2013 sain valmiiksi kirjan Niittymajalta maailmalle. Kokosin siihen sisarusteni elämäntarinat evakkoajalta.
Erilaiset kirjoitelmani ovat ylittäneet helposti sanomalehtien julkaisukynnyksen. Kirjoitin useita kymmeniä pakinoita paikallislehti Rantapohjaan. Valtakunnallisissa sanoma- ja aikakauslehdissä olen käsitellyt koulumaailmaan liittyviä asioita.

Toimin 1950-60-luvuilla aktiivisesti Asemakylän marttayhdistyksessä ja 1970-80-luvuilla kirkonkylän marttayhdistyksessä. Noihin aikoihin lauloin myös Haukiputaan kamarikuorossa. Olen toiminut aktiivisesti Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa, Haukiputaan kotiseutuyhdistyksessä ja kirkonkylän asukasyhdistyksessä. Hoidin mm. kymmenen vuotta rauhoitettua kukkaniittyä. Minun esityksestäni siivottiin kirkonkylän läpi virtaava Värjänoja vuosikymmenien aikana siihen kertyneestä roinasta.

Vuonna 1969 rakensimme mieheni kanssa omakotitalon Kiiminkijoen rannalle. Vietämme nyt siinä vanhuuttamme. Maitotalon poika on parasta, mitä elämä on minulle lahjoittanut.




Mirjami Stranius – äitini, huutolaistyttö

Mirjami-äitini (1915–1922) olisi täyttänyt vuonna 2015 sata vuotta. Omistan tämän kirjoituksen hänelle.

Äiti oli orpo, hylätty huutolaistyttö. Hänen vanhempansa kuolivat nuorina, äidin ollessa alle kouluikäinen. Hänen ensi muistonsa liittyivät siihen, kun pientä tyttöä hakattiin remmillä, koska hän oli nälissään syönyt vauvan ruokaa. Mirjami oli ”huudettu” isoon taloon vauvaa ja lehmiä hoitamaan vuonna 1921. Hän oli tuolloin kuusivuotias.

TV 1 (22.9.2015) palautti mieleen äitini tarinan, jonka hän kirjasi ruutuvihkoon elämänsä ehtoona, 1990-luvun alussa. Se on sellaista faktaa, jota enää harvemmin lukee tai tapaa. Onneksi hän sen kirjasi, ilman isoja kirjaimia ja välimerkkejä – äitini kävi kai vain pari luokkaa kansakoulua, mutta osasi kyllä lukea ja kirjoittaa ja kertoa lapsuudestaan, elämänvaiheistaan.  Tarinoida osasi isäni äiti Josefiinakin, joka eli 99-vuotiaaksi.

Huutolaissysteemi tarkoitti sitä, että esimerkiksi ”Viattomien lasten päivänä” käytiin kunnantalolla kerran vuodessa huutokauppaa orvoista lapsista, kerjäläisistä, invalideista ja muista ihmismassan hylätyistä. Se talollinen, joka pienimmän tarjouksen teki, sai huutolaisen vuodeksi töihin.

”Tuntui samalta kuin olisi hevosia myyty, minä olen hevonen, jota myytiin. Pelko ja häpeä oli aina läsnä, ei mitään hellyyttä. Koskaan ei kukaan pitänyt sylissä…”. Näin kertoi huutolaisena myyty mies TV 1:n dokumentissa.

Samanlaisia tarinoita oli äidilläni. Pahinta oli, että joutui talvellakin nukkumaan välillä navetassa, esimerkiksi rangaistukseksi siitä, että oli 6-vuotiaana hoitanut huonosti talon lapsia, vauvaa. Talvikenkiä ei ollut, vain rätit, joten jalat paleltuivat, kun piti kulkea kauppareissulla. Myös kouluun äitini kulki vielä myöhäissyksyllä avojaloin.

”Elämä oli yhtä kärsimystä, nukuin tuvan nurkissa, lattialla ja kuljin ilman kenkiä pakkasella. Remmiä sain, kun söin nälkääni lapsen ruokaa. Siitä sain rangaistukseksi nukkua navetassa, ja minua hakattiin melkein joka päivä…”, äitini kirjoitti.

Äitini pelasti sittemmin talollinen naapuri. Rakkaus. Onni oli lyhyt, sillä lapsia kuoli ja ensimmäinen mieskin kaatui rintamalla heti talvisodan alussa. Jatko on historiaa ja siihenkin liittyy paljon kärsimystä, mutta myös isäni ja äitini kohtaaminen. Ilman sitä rakkautta minua ei olisi. Muistan äitini hyvin empaattisena ja tunteellisena ihmisenä, joka osasi myös helliä omia lapsiaan. Pyörätuolissa istuva veljeni Pertti (1954–1974) hoidettiin kotona koko ikänsä.

Suomessa oli 1920-luvun alussa reilut 70 000 huutolaista.

Heidän muistonsa kunniaksi!




Aino Hartikainen’s story

The period between 1905 and the first World War was a time of turmoil also in Ruokolahti, where August Hartikainen lived with his family and from where he went to work at the cellulose factory (Vuoksenniskan tehtaat) located in the neighboring community. There were strikes and long periods of unemployment, and the Hartikainen family, who already had three boys born between 1904 and 1907, could not easily tolerate any break in continuous income.

The economic situation was very difficult, but the family owned the small house in which they lived. They managed somehow to survive with the irregular income of August and with the potatoes and other vegetables that his wife Lydia, like all women in the countryside, grew during the summers. Despite their difficulties, they had not given up hope of still having a little girl. They seemed to get their wish in 1911 when Lydia became pregnant after an interval of four years. The pregnancy was difficult and Lydia was ill most of the time, not only because of the child she was expecting, but also because of other illnesses, probably caused by poor nutrition available to her. The needs of an expectant mother were understood at that time, but a poor family could not provide for all her and her baby’s requirements. When she was some seven months pregnant, she became very ill with bronchitis and started to have labor pains. The midwife of the village was called to the house and with her competent help, Lydia soon started to deliver, and gave birth to a very pre-mature girl of about 1.5 kg (less than four pounds). Nobody believed that she would survive.

Lydia was ill for long time, remaining in bed for several months. The little girl was christened as “Aino” immediately at birth, because she was expected to die. Aino is an old Finnish name, already mentioned in the national epos Kalevala (that is as old as the American Hiawatha), and in Finnish it could mean “the only one,” although nobody thinks of the meaning when it is a name. But she did not die; she struggled to breath, she struggled to nurse, and very early when the mother’s milk became too scarce because of her illness, she struggled to digest other milk and soon also other nourishment. Many a time her father, awake at nights and listening to her little girl, thought that she had stopped breathing. But Aino continued her struggle against all the odds and survived. In a few months’ time she was like any other baby, only smaller.

Small she was but full of life. She was cherished and pampered like the youngest child will always be, especially if she is a girl among several older brothers. Those years were very difficult for the working class in Finland in many ways. First there were strikes and disturbances in Finland that wanted to have independence from Russia. Then Russia entered the First World War, which followed by a revolution and Civil War in Russia. Unemployment struck the Hartikainen family often, and during these periods there was not enough food on the table. However, everybody tried to make sure that Aino had some.

Aino played with her brothers, and they made sure that nothing bad happened to her. But she did not become a tomboy, because there were many girls in the neighborhood at Kuusansaari island, in the center of the Ruokolahti Church Village where they lived. And there was the mother, Lydia, who was eager to teach her only daughter everything that she knew about keeping a household, everything she had learned from her mother, and what she had learned from practice and other women in the neighborhood. Early on Aino became quite knowledgeable about everything that women did in a poor household, from mending socks to preparing nourishing food from few ingredients.

The political scene in Finland turned ugly when Aino was only seven years old. The division of the population, the workers and smallholder farmers on the one hand and the better-off, more educated people and larger farmers on the other hand, formed their militias, the Reds and the Whites, and both groups wanted to take over power in Finland when Russia had its internal troubles. Although Aino’s father’s sympathies were on the side of the Reds, he did not actively participate in the Civil War that followed in 1918 immediately after Finland had declared independence from Russia. August belonged to a trade union, and he had often suffered from unemployment because of his loyalties to his fellow workers, but he was not so committed to the cause that he would have joined the army of the Reds and looked for a chance to fight. Aino’s brothers were fortunately too young, between 11 and 14 years of age, to participate actively in the war, although Aukusti Junior helped the Reds in one way or another, probably as a courier.

But Aino, already seven years old at that time, always remembered the scare and terror that the family experienced when the Whites passed through the village and carried out house-to-house searches, looking for Red warriors. Her father was arrested too, although he had not participated in any actions of war. Aino and the whole family were dreadfully scared for him, because they heard about the atrocities that the Whites had done in the neighboring towns. The civil wars seem to be the ugliest wars there are, and the one in Finland in 1918 was no exception. Both sides killed innocent people with little or no reason, and the stories circulating about the other warring party’s cruelties inflamed the other party to do the same or worse. However, August Hartikainen was released after some tough interrogation, but Aino never forgot those times. Her sympathies for the Reds and their socialist cause were set for life.

The Civil War took place during the year when Aino would have started her schooling. However, surprisingly soon after the war, only a couple of months after it ended, schools started operating quite normally, and Aino was able to go there, too. How exited she was and how she was eager to learn! She already knew how to read and write; her older brothers and her own eagerness to do what they did had taken care of that. But there was so much else to learn.

Aino was the smallest girl in her class but not the slowest. She was full of energy, “pieni mutta pippurinen” (“small but full of pepper”), as she used to say. She was known for that quality throughout her life: she was eager to observe and participate and not be left behind because of her small size. In no time her teachers noticed these qualities. And they noticed that she was clever, too, clearly the best in her class. When she finished her six years of primary education, she was the valedictorian by a wide margin, with almost all grades, except for sports, rated as 10 (A+). As Aino mentioned later, the headmaster had told that he could not remember anybody having received as good a certificate from him.

It was no wonder that the headmaster recommended that Aino be allowed to continue her education and be sent to secondary and high school. The father August would have liked to offer this opportunity to her beloved daughter, but the mother Lydia was more traditional, and possibly rational: girls did not need any more education than Aino already had. Even if they wanted to give her more education, where would the money have come from? The schools were expensive, the Hartikainen family was very poor, and only the rich people could afford schooling for their children in those times. And even then, they very seldom sent their daughters to receive higher education. (How surprised would Lydia have been, if she knew that already in the 1980s, 70 years later, there were more girls than boys graduating from high schools in Finland, and that the majority of university students were girls!) While August would have liked to give the best he could to his still small-sized daughter, he had to agree that thee family did not have the money needed for sending Aino to a boarding school, or even to live with somebody else to go to school in the nearby town. So, the idea of Aino’s further education had to be dropped. For Aino it was sad, because she had already had dreams about the school and she wanted to learn more. The lesson from this experience for her was that she developed a positive attitude toward education as a stepping stone for better life, an attitude that she held the rest of her life. That attitude was very important when she had her own children and fought for their education years later.

A lively and extrovert girl as Aino was, she made a lot of friends in Ruokolahti. She met some of them later in Helsinki, but most of them stayed in Ruokolahti. One friend was the neighbor’s son, Iivari, with whom she played a lot when she was in the pre-school age. His second name was Hikipää, and years later whenever Aino mentioned the name Iivari Hikipää, her sons always had a good laugh; Hikipää had a clear meaning, and could be translated as “Sweat Head.” For Aino the name was not funny at all; she was used to it from her childhood and for her it was just a name like any other name. But she realized the reason for her sons’ laughs and used these occasions to repeat one of the Finnish proverbs: “Nimi ei miestä pahenna, jos mies ei nimeä” (“the man’s name does not make him worse if the man does not make his name bad”).

Aino was very good with these sayings and proverbs and knew hundreds of them. Many of them she had learned from her own parents and they came from Savo from where the parents originated. But as a girl with an excellent memory she also learned the schoolbooks well and they contained a lot more of the proverbs. She used to say these to her sons in different life situations, and they still echoed in her sons’ heads decades after she had died. This was the kind of national inheritance that all nations have and that has been transferred from generation to generation for ages. While there are similarities between nations, each always has its own peculiarities depending on the conditions. In Finland, many proverbs and sayings come from the forest, game and hunting, as well as from the agrarian lifestyle that the Finnish people had followed for millenniums. A good example is: “Ei oravanpoika kauas puusta putoa,” which could be translated as “the baby squirrel does not fall far from the home tree,” meaning that children resemble their parents.

Among the other friends that Aino made, one was probably closer than the others. She was Hilja, of the same age as Aino and almost equally petite. They played when they were small and they remained friends when they attended school together.

While growing up, these two friends planned their future, read books, and dreamed about their life in adulthood, although adulthood had still some time to come. After they finished school at the age of 14, they were expected to stay at home and help their mothers, or go to work for some other family, like other girls in the working class to which their parents belonged. Aino stayed at home, because there was enough work for both her mother and Aino in looking after the father and the family’s three sons who now all worked in the nearby factory. Hilja’s family was smaller and she found work as a maid [“piika”] in a bigger house nearby. When the girls were young, they knew that this was all they could do, but soon they had bigger plans: together they would go to Helsinki, which sounded so exciting from the papers and magazines they read and the stories they heard from others who had been there.

This was exactly what the girls did when they were 17 and their parents finally gave permission for them to go. There simply was not suitable work available for girls in their late teens in Ruokolahti in 1928. Aino and Hilja each had a small suitcase in hand when they arrived in Helsinki. These suitcases contained all that they owned, besides the clothes that they were wearing. They had contacted some older friends from school, who had moved to Helsinki earlier, and they were able to stay with these friends the first few nights when looking for jobs.

Soon after Aino and Hilja arrived in Helsinki, the first worldwide economic slump of the 20th century started. However, it did not hit Finland quite as badly as for instance the USA. The stock market, while it already existed in Finland, was not as important, and the disasters that its fall had created were not as great. The fall did not result in many suicides as it did in the USA, but the economy suffered for several years. In any event, the labor market in the late 1920s and early 1930s did not offer unskilled young girls from the countryside (“lande” as the Helsinki-born said) anything else than jobs as house servants or as childcares. These jobs were usually combined, and they were the jobs that the newcomers Aino and Hilja first got in Helsinki.

Aino served in a couple of short-term jobs first, but then her latest family recommended her to a Swedish-speaking family with the name Gustafson, and they employed her. The Gustafsons belonged to the old wealthy families in Finland. It was somehow more prestigious to serve them than the middle-class people with whom most of the girls in Aino’s position were. The husband of the family had a job in the small Finnish navy; he was Commander Gustafson to Aino and even his wife called him by that name. (Incidentally, Aino’s own son checked the yearbooks of the navy some 35 years later when he himself was serving in the navy, and, indeed, there was a Gustafson there, with a final rank of Navy Captain.) The wife, also from the “older families,” was a sophisticated woman, used to doing nothing at home, letting the servants look after the household, even after the children. The children, two small boys, were completely spoiled and had become terrors to the nannies, who did not dare to discipline them. The family had constantly lost their servants because of the wife’s disinterest in the house work and because of the boys’ rowdiness.

Immediately when Aino arrived in the house, the boys tried their best to also put her “in her place.” Aino, however, had received full authority from the “madam” to take care of the boys. That authority included insisting that they behave as decent children should. Aino had at home dealt with her older brothers, and she had seen at home and school, how parents and teachers developed authority. She did not give in to the whims of the two boys, but was firm with them; probably it was the first time in their short lives that somebody refused them to do the things as they pleased. They were very upset at first and ran to their mother and father, but somehow Aino had received the parents’ trust immediately when coming to the house. Also, the parents were tired of losing the servants constantly because of the boys, and they told Aino just to continue to be firm with the boys. Physical disciplining by a servant was not allowed, of course, but by being firm and explaining things to the boys, Aino gradually gained their respect and they started behaving well. They probably became good citizens for Finland, demanding in turn that their children learn the limits beyond which they cannot go in their behavior.

Looking after the children was only one of Aino’s tasks in the family. She was the only servant in the household and had to do everything from cooking and serving the dinners to cleaning the large apartment where the Gustafsons and she lived. Gradually Aino gained the family’s confidence in every respect, so much so that they even gave her the housekeeping money and let her do the shopping.

The salary was very small, but the room and food was included in the benefits. The salary allowed Aino to save small amounts and buy clothes and other inexpensive things for herself. The working hours for the household servants were long in those days. Aino worked from early morning until the dinner was served and the dishes washed, with a break after the lunch, if the children were taking their daytime nap. Half of Sunday was free, and in addition Aino could take one evening off each week. This she arranged for Friday nights, the night when her best friend Hilja was also free. Occasionally the girls were able to change the free night to Saturday and go to dances with their other friends at the “Työväentalo” (Hall of the labor movement). Aino did not make any permanent friendships with men there, but Hilja found a pleasant man, whose last name was Kapanen and who later became her husband.

The Gustafson boys grew and in a few years they did not need any more looking after. Aino had learned to love the boys as they had learned to love her. When Aino finally left the family, everybody cried. But Aino felt that it was time for her, at 23, to do other things in life than being a house servant.

Some time earlier Hilja had started to work in a clothing factory, and that was also where Aino got a job. The work was hard there, too, with long hours and a small salary. However, it allowed a thrifty girl to eat and buy the small necessities she needed, when she shared an apartment with Hilja and a couple of other girls. After a while, when Aino had learned the routine of clothes-making well, she heard from a friend about another possibility that sounded more exciting. That was a job as a trainee in a hairdresser and barbershop, and that was where she went. In the year she spent there, she learned the essentials of barbering and hairdressing, skills that served her later in her life.

In early 1936 when Aino was 25 years old, she received a worrisome letter from home. Her mother was seriously ill. Aino felt that she had to go home. Her mother Lydia had first been struck by a cough, which developed into bronchitis and then pneumonia. Antibiotics had not been developed at that time, and as Lydia was seriously ill, she was unable to look after herself, let alone the home and her husband, who had to work. It was not a good time for Aino to leave Helsinki, because she was in the process of learning her new occupation. But as the only girl of the family and because she loved her mother, she felt that she owed it to her mother and farther to look after them when they needed her. Leaving Helsinki otherwise was not as difficult as one might have expected. She had few friends but no man in her life. The friend who was really difficult to leave was Hilja, but she was now married to Mr. Kapanen and had not as much time for Aino as earlier. At Aino’s parting, they promised to write and remain friends until death. As odd things happen in the life, they met again years later in Helsinki and really remained friends all their lives.

In Ruokolahti, Aino took the household under her control. The boys had already married and moved away, but her mother needed intensive care by somebody, and also her father seemed helpless without his wife looking after him and the home. With good care, rest, and the medication that the local doctor provided, Lydia’s condition gradually improved, and in a couple of months she was able to get out of the bed and gradually also do housework. Aino was free to return to Helsinki.

By now she was no more sure that she would again like to leave her home and the friends with whom she had re-developed ties. Then it happened that the local barbershop/hairdresser needed an assistant, and as Aino had already started practicing in that occupation in Helsinki, she got the job. She could stay home!

Her life was typical for the girls of that time. Very few young girls stayed home, except in larger farmhouses. They worked outside the home, usually in some service occupations, but in Ruokolahti also at the paper and cellulose factory of Kaukopää. All the girls who found work near their homes lived with their parents until they married; they did not even try to get their own apartments or rooms outside the home. That was not done in society at that time, and their meager income would not have allowed it anyway. Also, by staying home they could contribute to their family’s income.

Aino followed the usual pattern; she lived at home and worked, listened to the radio in the evenings, and met her neighbors and girlfriends. Aino, like most of the girls waited for Saturdays, which not only started the weekend (the barbershop was open until 6 p.m.), but it also was the day when dances were held at the Ruokolahti dance hall. Dances were the main entertainment for young people at that time, and, of course, it was the place where to meet other young people. Aino had always loved to dance. She knew all the dances common at that time, including the novelty of the 1930s, the Jitterbug. She had plenty of partners on the dance floor.   She had a haircut that was fashionable and she also bent her back from the waist backward in a fashionable way when dancing. The young men did not know that she got the “attractive back bend” by sleeping with a pillow in the small of her back, something she deeply regretted in her later years because of her back problems that quite obviously had been caused by that practice.

One of the Saturday nights at the dance place a handsome man, a little older than Aino, came to ask her for a dance. She readily agreed. She had seen him earlier at the barbershop, although she had not cut his hair. She had noticed him also in other places in the village. In fact, she knew that his name was Eino Turtiainen, and she had heard quite a lot of things about him. He had a reputation of being quite a charmer among the girls, and everybody knew that he was not quite an ordinary guy: he came from somewhere else, used gloves when working at the local gravestone factory as an engraver and also otherwise, and even walked differently than others (he had apparently seen some men in the city walk with their feet in a broad V-form and had assumed that inefficient style of walking that he then kept for the rest of his life).

Eino came to the dances also during the following Saturdays and always danced several dances with Aino. They learned to know each other somewhat, but Aino did not accept his request to escort her home after the dances. The reason was not only that Eino was known as a charmer of girls, but that he had also consumed alcohol before coming to the dances. Aino was of the age that knew all the reasons for alcohol prohibition that had ended in Finland only a couple of years earlier. She had also seen in Helsinki what alcohol did to some of the working men. She disliked alcohol and later she learned to hate it with all her heart. When she hinted to Eino the reason for her continued refusals to agree that he escort her home after the dances, Eino changed completely and was always sober when he saw Aino.

Eino continued to show interest in Aino during the following months, and they started going out together. Finally Aino introduced Eino to her parents. Aino admitted to herself that she was in love with this man and agreed readily when he proposed to her. This was the man of her life and life would not be boring with him. How right she was in that respect, but in a different way than she had thought!

The first exciting thing after the marriage was to move to Kemi, in Lapland, 1,000 km from Ruokolahti and in a region that sounded interesting. Still Aino was hesitant to leave her home village, but her mother was again reasonably healthy and could look after the household. Eino had told her about his dreams and Aino agreed that Ruokolahti did not offer opportunities to implement those dreams.

In Kemi, the first thing for Aino was to arrange their first home. They had saved some money and could buy the furniture and other things the small family needed in their rented apartment.   Unfortunately, Aino could not find the type of work she had hoped for, but in a few months’ time she became pregnant, and the exiting time to prepare for their first child started. That child, a boy of 50 cm and 3.8 kg, was born at full pregnancy on May 12, 1938 in Tornio, the neighboring town to Kemi where the family still resided.

Aino was as happy as any mother could be with her first child. In giving birth she had suffered much, but it had been worth the trouble. Also the father was happy with his son, but he was not happy in his work. He started looking for a new job in other parts of Finland. Soon Aino got a letter from Eino from the other side of the country: “I have found a good job and a nice house for us to live in. Pack the things and come here. I had to start immediately and cannot come to get you.” [1] Aino was not happy about packing the household alone, but there was not really anything to keep her in Kemi except for a few friends. Having friends was typical to Aino: she seemed to make friends anywhere. But she had no job in Kemi and could indeed leave almost immediately.

In the new place, Viinijärvi village of the Liperi County in eastern Finland, Aino had no difficulties in settling down. She knew the accent, which was almost the same as her own in Ruokolahti (Liperi belongs to the northern Carelia Region, while Ruokolahti, some 200 km south, is part of the southern Carelia). The neighbors were open, lively, and talkative as the people in Carelia generally are, and they soon became her friends. Again, there was no work available in the area, but Aino soon learned that in the Viinijärvi village there was no barbershop. She decided to establish one, thus creating her own job. She found a small vacant room in the village center and a few months later she was in business on her own.

Aino had become pregnant the second time only seven months after the birth of her first son. In September 1939 Aino gave birth to her second child, a boy who at 4 kg and 52 cm was even bigger than the first one. Like Aino’s first son, also this boy was too big for Aino to deliver, so she had a cesarean section. The new boy was baptized at Liperi’s church and given the name Orto.

It did not take long before Eino became restless again and wanted to find new opportunities that he was always looking for and that had missed him until now. Aino saw that a reason for the restlessness was the rootless life he had had when he was young. He had never lived in any place longer than a few weeks or months, but still it was difficult for Aino to accept the sudden changes in life that Eino’s moods seemed to require and for which her opinion was not asked.

Aino had learned soon after her wedding that Eino had a dominating character. From the age of 13, he was used to doing his own things and in the way he thought best. By the time they moved to Viinijärvi, Aino already knew that she had no say in the family decisions, not even in the major ones such as moving to another region. During their married life, Eino became more and more dictatorial even in daily life. The way to have peace in the family was that Aino did not argue, but yielded to Eino’s will. That was not easy for Aino who also had been able to manage her life and successfully run households before meeting Eino.

The next “opportunity” Eino found in Varkaus and he decided that the family will move there. Typically for Eino, he had decided the matter during one of his gravestone sales trips without asking Aino’s opinion, and only when he returned to Viinijärvi, he told Aino that “now we will move to Varkaus, where we will buy a house.” Aino was again very unhappy about this move, because she had a barbershop in Viinijärvi and had developed numerous friendships there. One of the reasons for the move to Varkaus was, according to Aino’s later stories, that Eino was jealous of her male customers. However, the move was made easier by Eino’s promise to buy a house, the first one for the family.

It seemed that there was no other way for Aino than to accept that Eino was driven by his urge to look for better opportunities, make deals, trade the things that the family owned, and change residencies. In the Varkaus area they moved four times in as many years. It had always to be Aino who had to carry the main burden in these moves. Eino organized and participated in the moves, but Aino had to spend weeks packing and unpacking the family belongings, as well as taking care of Eino and the children in every other respect.

In a way, Aino had to agree that the moves in Varkaus, first from Puurtila to Kuoppakangas, then to Kurola, and finally to Luttila, seemed to make sense. The first move to Kuoppakangas elated Aino as much as it did Eino; the family had purchased its first house. It was not grandiose, but it had a substantial yard, with a forest in the background, and the shopping facilities were less than a kilometer away. And it was completely their own! In those days it was not possible for ordinary people to go to banks and borrow money, but the only source for borrowing was from the relatives and occasionally friends, but those Eino and Aino did not have nearby. Even if they had, Eino was too proud a man to ask for a loan. No, they had to earn the money and save it for the full price of the house, only then could they buy it. And that was what they had done!

The second move to Kurola was more difficult for Aino to accept as a good deal. The place was at least 6 to 7 km from Varkaus, no mean distance when you usually had to walk it or use a bicycle. But the house was rather new, larger than the house in Kuoppakangas, and there was a cooperative shop nearby. The small garden with its small apple trees and several berry bushes appealed to Aino, and when her small boys almost immediately found playmates in the neighboring farmhouse, Aino was content with that move.

In the next move to the other side of Varkaus, to Luttila, Eino probably also saved some money between the sale price of the previous house and the purchase of the new, and that was a good argument in the times of war.[2] Also, while Aino first was upset about the cow shed and horse stall in the lower end of the lot and about her accompanying duty to look after the animals that Eino brought home for fattening, cleaning, and further trading off, she learned to like these animals. She fed them, brushed them and gave them simple medications, and really brought them back into such a shape that they could be sold. What she afterwards often wondered was that where did Eino find such miserable, run-down, and hungry animals. Of course she understood the business aspect of Eino’s operations: he bought what he got cheap and sold the same items some time later for profit. The other things that Eino did not reveal were the details of the deals. Aino often thought, or even knew, that some deals had been made when Eino had been drinking and the deals were not necessarily good. There were cases, when the morning after drinking Eino sat on the edge of the bed, holding his smarting head in his hand and cursed the deals he had made. He was able to criticize himself, but seldom. Usually everything that did not work was Aino’s fault.

The house in Luttila was not large, but the two rooms and the anteroom or porch were of sufficient size so that the small family did not feel cramped. In 1944 or 1945 it became more tight when Eino had to bring his mother to live with the family. But as Aino said, using one of her numerous proverbs: “Kyllä hyvä sopu tilaa antaa” (good fellowship will make room), and that was also the case here. A corner of the relatively large kitchen was reserved for “Mummo” (Grandma), and the rest of the family lived in the end-room of the house. Aino took good care of her mother-in-law, who was a rather silent person in her old age and did not demand much. She was easy to get along with, and to Aino’s liking, she often took Aino’s side if she heard her and Eino quarreling. This made Eino of course upset. “You get even my own mother to stand up against me,” he told Aino after these quarrels.

During all these moves the boys were growing and learning. As Aino worked at home, she spent much of her time with them, and provided them with guidance and teaching them the practices of daily life. When Eino was at home, he spent time with the boys, too, made toys for them and played and fooled around with them; he did not want them to become too dependent on their mother. That was good for Aino, because also to her, “boys were boys” and should also learn things other than what women did in the household. One thing in which neither one of them was not much of help for the boys was the need for constant adjustment to new surroundings and finding new friends. But as the saying goes, “practice teaches.” The two boys gradually learned to make friends easier, although they had been quite shy to contact other children during their first two moves. They learned that they were actually interesting to other children because they had lived in different places and had some different experiences to share.

Divorce

Aino had been troubled by Eino’s drinking and smoking already before their marriage. She had never tasted alcoholic drinks or smoked and did not understand at all people who wasted their money on these “pleasures.” Even later, she often used such phrases as “drinking away your income,” or “blowing your money to the winds of the skies.”

Eino said that these were things the men did and he could not give up smoking. However, before he got married, he had reduced his trips to the pubs of the nearby town. He had even promised to give up alcohol completely once Aino and he were married.

Eino’s abstinence did not last long. Already in Kemi he was back in drinking, not necessarily very heavily, but enough so that Aino was able to smell alcohol on his breath and start her sermons about the waste of money and the promises not kept. Eino did not take these sermons and reproached lightly, and quarrels followed. These quarrels broke the drinking habit for a while, but never for very long. Eino could not resist the call of the pubs and “friends,” and always returned to his old ways after a few weeks. A few times Aino tried to go with Eino to the restaurants to meet his friends and “enjoy the life,” but being with drunken people is no fun for a sober person, and soon Aino gave up going to these restaurants. Another reason for refusing to go to restaurants were the boys, whom she did not want to leave in other peoples care just to “celebrate some good business deal” that Eino had done.

Over the years the drinking became worse. Drinking was not an everyday activity for Eino, but like many other Finnish men, he had to have his weekend bottle and after a while even that did not suffice. The drinking had to continue in some restaurant and gradually it started to continue for the whole weekend and then for even longer periods. Eino became a “kausijuoppo” (periodic drinker). He probably had the propensity for excessive use of alcohol. Later studies have shown that this type of propensity can be the main cause of alcoholism.

At one time Aino, probably when the family was living in Kurola Village in Varkaus , had decided to leave Eino and return to Ruokolahti. During one of Eino’s drinking spells she picked up the boys, packed her bags, left a note for Eino, took a train to Imatra and a bus from there to her home village Ruokolahti. There she stayed with relatives, probably her brother Augusti, if not with her father (the time of this action never became very clear to Turto, who was only 4 or 5 years at the time). In a week’s time, Eino followed the family to Ruokolahti. He came with flowers, charmed Aino again with new promises, and took the family back to Varkaus. But as earlier, the promises did not hold for long.

In the wartime in Finland, following the period of prohibition of alcohol sales that had ended in the mid-1930s, the legislation regarding excessive drinking and selling of alcoholic drinks was quite strict. The family or society could request social authorities in each town or county to take an excessive drinker into custody and send him (the offenders were indeed almost always men) to a rehabilitation center for alcoholics. When Eino’s alcoholism started to show violent features and Aino felt that he was a danger to the family, she requested that the authorities take the necessary steps to rehabilitate Eino. Eino was taken to a center in a remote area a couple hundred kilometers away from home, kept there behind locks, and given the treatments known at that time. But he did not stay long at the center, because one of the treatments was discussions with a priest, and Eino became religious almost immediately. In a month’s time the priest and other center staff were convinced that Eino had been fully rehabilitated and could safely be returned home. When he returned, he did not spare his anger toward his wife for sending him away for rehabilitation, and in a few weeks he was back to his old ways.

When Eino was drunk, he became abusive and aggressive. A related aspect, apparently an illness or at least bordering it, was a paranoia that Eino had and that came out during his period of drunkenness. He suspected all people, especially Aino, of thinking and talking badly about him. It could have happened to some extent because Aino had friends and neighbors who were aware of their troubles. Whenever Aino was trying to avoid a quarrel by keeping silent and not responding to his accusations, Eino cried out: “I know what you are thinking!”   But even worse for Aino was the paranoia of jealousness. Eino always harbored suspicions about Aino’s faithfulness! Those suspicions started when she was working as a barber, and continued throughout their married life. It did not help that Aino tried to explain that how could she be unfaithful when she was at home alone with two small children all the time. Eino suspected everybody, even the pedestrians on the road passing the house.

The aggressiveness came out in the form of threatening to kill Aino and the boys. Eino had a handgun and a knife always with him when making his different business deals. They now included, besides selling gravestones, contraband trading of agricultural items as well as horses and cows. The trading of horses in particular was quite tough business and the traders and buyers often became violent when they felt that they got a bad deal because the trade had been concluded under the influence of alcohol. When Eino returned home drunk after these episodes, he brandished his weapons, shouted, and made threats. There was no physical abuse except possibly an occasional slap, but it was no wonder that Aino was afraid for her own and her children’s lives.

Finally things got so bad that Eino did not seem to accept anything Aino did. To him she was not able to look after the animals! She wasted money and was not taking care of the household properly! Once when he brought his drunken friends home and ordered Aino to give everybody food, he angrily shouted “where are the assorted cold meats? I have told you that we always have to have assorted cold meats in the house.” It did not help much that Aino tried to argue that from where could she have got meat and sausage cuttings just after the war when everything was sold by coupons given out by the Ministry of Supplies. It was all Aino’s fault!

Eino seemed to have some kind of urge to put Aino down, as if it would increase his power over her. He repeated so often that Aino would not be able to manage on her own that gradually Aino started to believe it also herself: she was dependent on Eino. And, admittedly, Eino was a good provider. The family never starved like so many other families in Finland during the wartime. The food might have been simple, but there was enough of it. However, Eino conveniently forgot that Aino sold in the neighborhood part of the items he had smuggled, looked after the animals, and in addition took care of the vegetable garden that also helped supply for the family’s needs.

And Aino wasted her time reading novels! Aino, an intelligent and imaginative person as she was with excellent reading skills, used to borrow books from the neighbors and friends and make her time at home more tolerable by reading. That Eino could not digest. (Interestingly enough, he became quite an eager reader later in his life, but not of novels but of religious books.) One night when he came home and saw a novel that Aino had borrowed from a neighbor, he grasped it and threw it into the slop pail, in which the children’s evening urine had already been poured.

That action, the quarrel that followed, and Aino’s flight with the children into the bushes and a neighbor’s house was the final straw for Aino. The next day she went home with witnesses and informed Eino that she was going to divorce him. Eino, now sober and regretting his actions, and possibly also because of the witnesses, accepted Aino’s decision.

In the 1940s, a divorce was still very rare, an action that only a few people took. It might have been more common in Helsinki and other larger cities, but in Luttila Village, Turto and Orto were probably the only ones whose parents were divorced. It had never happened in the Turtiainen’s or Hartikainen’s families. (In the next generation it happened twice when Eino’s forth son Jari divorced his first wife in the 1970s and a cousin of Turto and Orto from their father’s side, Anja-Liisa Lipasti, divorced her husband in the 1980s.) Aino’s action was indeed a brave one!

A divorce was regulated by law and made quite difficult, involving consultations and court dealings, except if the reason was unfaithfulness. To avoid “washing their linen” in the public more than necessary, Aino and Eino agreed on a probably invented story for the court that Eino had entertained some other woman in the small room that was in the stable building of their Luttila residence. The divorce was granted with only a short court appearance by the parties involved, with one neighbor appearing as witness. What made Turto later almost sure that the reason for the divorce was invented was the fact that he never heard his mother to mention unfaithfulness to her friends in their discussions about the divorce.

Eino had suggested that the alimony for the children would not be discussed in court (Aino did not want anything for herself), because he would pay much more for the children’s care than what the court would order.   He paid what he promised, but later Aino heard about the amounts the courts usually ordered, and they were much higher than what Eino had promised. Eino had again done a good deal! But not for long; Aino went to court another time and easily got a decision for a higher child support.

It was to Eino’s credit that he took care of his commitments in regard to his children, whether the commitments were his own or court ordered. The alimony payments did not always happen exactly on time, but the reason for delays were always genuine. In addition, he provided his sons with different kinds of presents from time to time, such as bicycles and watches, and usually gave them a little money when meeting them.

Aino was bitter about her nine years with Eino, but she was not unreasonable. She was happy about having had two boys with Eino, and she always admitted that Eino had been a good father to his sons. He had loved them and had never abused them. He was not usually the one to punish the boys, except very rarely with the birch twig when it was really necessary, and he spent time with them when he was at home and not drunk, making toys for them and teaching them various things.

Aino understood that the boys needed to have a father, and at the divorce process she did not try to limit the father’s visiting rights. Also in practice she never refused any contacts between Eino and the boys. She even encouraged the boys to write to their father. Consequently, Aino never told her sons most of the history relating to the divorce and its reasons, but what they did not remember themselves, they later learned when she explained her divorce to her friends and the boys happened to hear the stories through the thin walls. To say something about the walls having ears!

In the moments of better memories and reflections, Aino tried to explain, not only to her sons but also to her friends that the drinking and other behavioral problems that Eino had were the result of Eino’s difficult and partially missed childhood, apparently hoping that the problems were not genetic and transferable to her sons.

Building her own life and identity.

Once she had made a firm decision to divorce Eino, Aino planned her future well. One of the first things she did was to change her surname. She did not want to continue to carry her ex-husbands name, Turtiainen, and remember through that name the state of humiliation, in which she felt that she had been during most of her nine-year marriage.   She wanted to be herself. Change of name was absolutely necessary for that! It required a court decision, and with the help of some local person somewhat knowledgeable about the law, Aino prepared an application by hand to give to the court. In a couple of month’s time the decision came back, according her maiden name back to her. From then on she would be Aino Hartikainen. She felt that she had gained a grand victory! But open-minded and psychologically astute as she was, she did not want to change the surname of her sons. They were partly Turtiainens and would continue to carry that name.

Already during the period before the actual divorce took effect and when Eino had moved away from home on Aino’s insistence, she had taken the first steps toward a new future. First, she had to get for her boys and herself a new place to live in. Finding such a place was quite a harrowing task in Finland which had accommodated hundreds of thousands people who had escaped from Carelia overrun by Russians and where nothing had been built during the years of war. The place to live had to be in Luttila where Turto was already in school and Orto about to enter it. It took some time and a lot of effort from her and her friends, but finally Aino found a one room apartment in the neighborhood in the same village where she had now lived for two or three years. The new place had a room sufficient for her and the boys, but, of course, just like any other house in the village, it had no running water or an indoors bathroom. But then, only two houses in the whole village had these facilities. Aino was, however, very happy to have her new lodging.

Eino and Aino had agreed to sell the house in which they lived. That gave Aino some capital to start her new life. But sooner or later she had to find a job; for that Aino had made plans early enough. During the marriage she had often helped Eino to fill in the forms required in the sale of gravestones, and she had even sold a few gravestones herself when Eino was away from home and somebody came to buy one. She was fairly familiar with the business, and so she went to see Eino’s old employer, Mr. Rautiainen, at his gravestone yard and proposed to become a traveling agent for him. Mr. Rautiainen knew her well, he and his wife had actually visited Aino’s and Eino’s home a couple of times. He could not refuse the proposal, although Aino was the first female agent that he or anybody he knew in that business had ever had. At that time, Eino had already stopped working in this field; the market had declined because the war had ended, and there were better opportunities for him in trading horses and cows and doing other business.

Aino was a good agent. As an open and talkative person, she had always been able to get along with people and very soon she knew the business of selling gravestones as well as anybody else. It helped her that in people’s eyes she was still pretty at the age of 35. The fact that she was rather plump did not do any harm in those days. She had not been able to gain her slim body back after the birth of the children, but in those days a thin body was not highly appreciated, as was the case some 20 to 30 years later. After the war, people in Finland were eating as if to compensate for the years of starving, and nearly a whole generation of Finns became overweight. Nobody had heard about the dangers related to cholesterol and excessive weight. (Later, despite all the efforts of advanced medical science, that generation experienced all the harms that excessive eating, smoking, and drinking did, and no doubt died much earlier than they would have without those excesses.)

Aino earned her living and more importantly, she gained full confidence that she would be able to provide for the needs of herself and the boys. The work was not easy, however. There was competition, and Aino knew that to beat it she had to be earlier than other agents in the home of a family where somebody had died. This required alertness and being up to date with the “market.” Aino found ways to be informed about the deaths and pending deaths, and did not miss many chances. Of course, the business she was in was quite horrible in many peoples’ eyes: to go into the homes of mourning relatives and to talk to them about looking after their dead ones in the form of a suitable gravestone that they could sometimes ill afford. Often she had to be a counselor to families in sorrow. The work was physically very demanding, as well. In townships such as Varkaus and Kuopio, burial houses or gravestone yards took care of selling the gravestones, and the market for agents such as Aino was only in the countryside. To get there, Aino used busses and once she got near the place where she needed to go, she used a bicycle (busses had racks for bicycles in those days), or she walked. Her meals were irregular and often nothing but sandwiches or what she could buy from the homes of her clients. Usually there were no inns let alone hotels in the small villages that she visited, and she had to stay overnight in the mourning house or some other house by the roadside.

With her new profession that required traveling, Aino had to resolve a big practical problem: how to care for the boys. Turto was eight and Orto only six and half, and they could not be left home without somebody looking after them for the extended periods that she was away. Friends and neighbors helped at first, but it could not be a permanent solution. Aino advertised in the local newspaper for a nanny, but after the war when Finland had to pay to the Soviet Union very large war reparation compensations, the employment situation was very good, although the salaries were not high. There were no women willing to work as nannies, especially at the salaries that Aino could afford. However, finally Aino succeeded in getting an older woman to look after the boys. The woman had no accommodation and had to move into the one-room apartment the small family had.

That helped for a few months. However, once when Aino came back from her trip that had lasted a couple of weeks, she found the boys alone at home. They told her that the woman who was supposed to look after them, had not been there for two days. She had told them that she was going to a restaurant with some friends and she had not returned. Aino was angry and anxious, but the woman came back the next day, clearly with a bad hangover. Now Aino was no more anxious about her, but she was angry, did not save her words, and fired the woman on the spot.

Aino could not leave the boys alone and had to cancel the next trip that she had planned. She had to find a permanent solution for the boys! There seemed to be none. It finally occurred to her that although she liked her new profession and she felt that she was good at it, there was no way that she could continue traveling. The boys were more important to her than anything else in the world. She had to change jobs! And thus, only a half-year into her new life, Aino had to make another drastic change: leave her job and find a new one. Mr. Rautiainen clearly regretted losing his new agent who had turned out to be so good, but he understood the situation, and he and his wife remained Aino’s friends.

When completing her pending commitments as a sales agent, Aino did not have any other solution than to go to the social authorities of Varkaus and ask that the boys be temporarily accepted in an orphanage. The authorities saw her anxiety and empathized with the divorced woman, so they gave the permission requested. That solved one of Aino’s problems for a while, but Aino did not want to leave her sons in the orphanage for too long. The boys, Turto at eight and Orto, seven years old, were not too unhappy about being there, because the caretakers were friendly, there were many other children to play with, and life was organized. Of course there were many children living and sleeping in the same room. The distance to their school was quite long, however, but sometimes they could take a bus to get there. The most important thing was that their mother had promised to come get them when she had a new job; the boys had full confidence in her.

In Varkaus, the natural place to look for work was the large complex of factories owned by Ahlström Inc. The company had factories for making cellulose and paper, for sawmilling and carpentry, and housing, metal works, etc., and it employed probably more than one-half of the working population in Varkaus and the surrounding areas. Aino got a job at the cellulose factory where plenty of other women were employed. At first the job was cleaning of factory premises, but it later changed to routine work in the processing line. It required little imagination and gave nearly the smallest salary paid in Finland at that time. The salary was enough, although just barely, to keep the small family going, but what was better, it was a regular job that allowed Aino to take her boys home only a few weeks after they had entered the orphanage. Aino made some friends among the women in the factory, and adapted herself to her new life for some time.

However, in a year’s time better-looking opportunities opened up in Varkaus. Aino heard that cleaning women in the construction industry earned nearly twice as much as she did at the factory, so she started to dream about what she could do with the extra money. And although she had never worked on houses under construction, she knew how to clean both from her experience at her home and at the cellulose factory. She had to make the move to change her job. Coincidentally there was a construction boom going on after the war. Not too many women would venture into construction work that had a doubtful reputation among women, but this petite and not very strong-looking woman got a job at a site of a large apartment building that was being constructed in the middle of Varkaus. Now she was a cleaning woman who cleaned apartments after construction work reached certain stages and needed to be prepared for the next stage and finally for new owners to occupy.

Construction work became Aino’s main occupation for the next 10 years. She became what in Finnish is referred as “sekatyönainen,” which could be translated into English as “woman for mixed jobs” or “jack of all trades,” a person who does all kind of auxiliary jobs at construction yards. It still included cleaning, but also very many other jobs, such as carrying boards and bricks, mixing cement, preparing the working places for the specialist workers, pulling nails out of boards (both old nails and boards were recycled several times after the war), working on the landscaping, etc. The position had the lowest rank in the construction profession, and was thus the lowest paid, but it was still better paying than almost any other job that women without higher education were able to get.

It was heavy work for a woman of Aino’s stature, 153 cm (about 5’1”). However, hard as she worked, she started to gain more weight, of which only a part was muscle. She ended up at least 20 kilos overweight, and that was quite a lot for a woman of her size. In the construction yards she gradually got a nickname “Pullukka” (a nice description for a round person), and soon everybody in the industry of Varkaus knew her by that name, hardly using her given name. It also created some confusion among other people. For instance, some bye-passers started to ask what do these new bricks called “Pullukka-tiili (bricks)” look like. It created a great laugh, going around different construction yards, when people heard about it and when it was explained that there were no Pullukka-bricks, but that the bricklayers were calling from the upper floors for Aino to bring them more bricks.

One of the bad sides in construction work in Finland is the weather. In the 1940s and 1950s the best times for the workers were the few summer months, when the weather was good for them and for the work they were doing. There was no shortage of work during the summers when other people had their holidays (in the late 1950s, however, the system changed so that all construction sites were closed for July, and also the construction workers got their annual leaves during summer). However, as that was also the best time to improve salaries and working conditions, there were a lot of work stoppages and strikes. Not all of them included the “sekatyönainen” Pullukka, but when the skilled workers were on strike, the employers closed the construction sites and nobody got salaries, not even the non-striking workers.

In the late fall and winter the weather made construction work difficult and expensive. It also meant that there were much fewer buildings under work during these periods and, consequently, much fewer jobs for anybody, especially for “sekatyönainen.” Unemployment was a constant threat, and almost every year Aino was several months without work. Those were hard months for her and the family. The problem was not only lack of income, but even more the anxiety relating to unemployment and looking for any work that Aino could do. The futility of going around the few construction sites that were open, the anxiety of diminishing funds that Aino had saved, and the responsibility for her sons were very hard on Aino’s nerves. Often she broke into tears during these periods. But somehow she lived through the hardest time, and the family’s life and the boys’ education continued.

Sometimes the needed minimum income came from ‘hätäaputyöt” (“urgency work” in the sense that they provided urgent help for the workers). The state organized these ‘hätäaputyöt” for unemployed people because there was no unemployment insurance at that time. In these jobs the unemployed had to do temporary works, such as dig large ditches for sanitation and water pipes with hand tools, construct roads, and clean forests of smaller trees). Still, often eating and paying rent were only possible with the help of the social services of the local community, but this help was difficult to obtain. It required an interview every time (or interrogation, as Aino said) by a nasty social worker, whose name, Mr. Häyrinen, the boys still remembered almost 50 years later, because also they had to go to his office sometimes with their mother, and when teenagers, even on their own when Aino could not leave her job.

Also the trade union was important for the family; not only did the union have strike funds for is striking members, but it provided small assistance to Aino a few times when she was ill. Because of the bad weather in the wintertime, and alternating between perspiring and getting cold on the job, Aino was often ill. In retrospect Turto remembered that his mother seemed to be quite ill every winter, staying in bed for several weeks on these occasions. In those times the spirit of loyalty and solidarity came to Aino’s help. Her co-workers, not only in the construction or urgency-work yard where she worked, but in the whole Varkaus area, collected money to help their “Pullukka” over the worst periods. She and her sons felt eternally indebted to those kind people, but found no other way to pay their debt except show similar kindness to other people in their need. With these experiences and those of her childhood, it is no wonder that Aino felt strong loyalties to the trade union and socialist causes.

Especially during periods of unemployment and the heaviest winters, Aino planned to change her job from construction work to something else. She did not dare to try to go back to barbering, fearing that she had lost her skills in that profession, but she knew sewing well and tried to earn her living on a couple of occasions from that occupation. She bought an advanced sewing machine (Singer Sick-Sack), and worked as an under-supplier to a larger factory, doing piecework at home. The rates were, however, very low, making the working days excessively long. When the weather improved and the strikes ended, Aino again found a job on construction sites. In any event, the work as seamstress was important to carry the family over some of the otherwise difficult periods.

Earning income was important at all times. If construction work or sewing were not available, Aino had to try to find other ways. On a couple of occasion she worked as a farm worker on the large farms owned by the Varkaus borough for the needs of its old peoples’ homes and schools. On another occasion she started to make doughnuts at home in quite large quantities and then went around the existing construction sites to sell them during coffee breaks and lunch hours. Although the doughnuts sold well, the profit margin was not large enough to keep the family going.

A remarkable thing about Aino was that she understood the need for education. She had done well in school herself and during her few moments of free time she used to read, not necessarily something to educate herself, but to read anyway. As her own educational road had been blocked by economic and traditional obstacles, she wanted to make sure that such obstacles would not affect her sons’ chances. She often “preached” to her sons about the need to study and do well in school, and that education was the only way for poor people to get ahead in the world. Her boys had no difficulties in accepting her thesis in this respect, although no other children among their immediate group of friends felt the same way. Most of the working class seemed to think that it was important to get their children to work as soon as it was legally permissible, that is, after they had finished the extended primary school at the age of 15. Education seemed to be only for the children of the rich, because the secondary and high schools carried school fees and took so long to finish.

As the first target, Aino tried to get both of her sons into the secondary school. The school had tough, two-day long examination tests when children were 11 years old, that is, after four years of primary education. Turto was accepted without any difficulties, and he was one of the very few children in his grade coming from the working class. Orto was not as successful, however. His name was not on the list of accepted children, although he had done about as well as Turto in his studies at the primary level, and was at least as intelligent, as he later proved. Orto thought that he had been suspected of cheating, when he had asked his neighbor to lend an eraser. Any reason had to be used to prune candidates, because less than 50 percent of the applicants could be accepted due to space constraints (there was only one Finnish-language secondary school in the whole borough, and even that in an old wooden building). The following year when Orto had another chance, he refused to go to the tests. However, Aino did not forget her ambitions. She talked to Orto that once the extended primary school ended, Orto should enter a vocational training school run by Ahlström Inc. And that was what he did when he reached that age.[3]

Even if there were no education costs, life would have been difficult for an unmarried woman who tried to bring up her two boys alone. Now Turto’s schooling required some extra money for school fees and books. However, the social consciousness in Finland had risen sufficiently after the war and possibilities to benefit from other than the parents’ income came forward. Society stepped in to help the poorest children get an education, and after the first year, once Turto had shown that he could manage secondary school, the social office of Varkaus borough paid his school fees. However, that ended when Turto had to repeat the third grade due to taking schoolwork in a too relaxed manner. Turto’s failure to pass the grade was a big disappointment for Aino, but after discussing with Turto and getting his assurances that he would start working hard from that day onwards (which promise he kept to the end of his life), Aino decided to try harder to find the money needed for the school fees, books, and other things required for school. Turto’s father Eino lost temporarily his confidence in Turto’s abilities and did not promise to help with school fees. Two years later, when Turto had proved that he could succeed in school, the social office undertook the payment of his school fees once again.[4]

The small salary, frequent strikes and periods of unemployment, as well as illnesses forced Aino to economize in everything possible. She could no longer make clothes for her rapidly growing sons, but many were the hours that she spent in mending and repairing their clothes. Very seldom could she buy new outfits for them, but they did not miss them much, because other children were almost in the same situation (except for some of Turto’s schoolmates in secondary school who generally were better-off). Aino had to be very inventive with food to fill the hungry stomachs of her small family. She was not able to buy expensive food items, and vegetables, oatmeal, liver, and kidneys were the most common ingredients for meals that she tried to make as tasty as possible with the help of good gravy. Afterward Turto often said that he had had been brought up by potatoes and porridge, and it was only partially an exaggeration. But such a limited diet was not uncommon in the working class families after the war anyway. For Aino it was important to provide enough food even if it was in the form of basic nourishment, and almost never did Turto or Orto go to bed with hungry stomachs.

Particularly memorable were the Christmas eves and the meals that Aino prepared for the family. Because the family was poor, there never were many presents, and those that were given almost always had some practical value for the receiver. They often contained items that Aino had made, such as woolen socks and cardigans. But the food was always traditional, with the same recipes that Aino had learned from her mother, and she probably from her mother, etc. Aino prepared it in the afternoon of the Christmas Eve, after rushing home from work, while the boys fetched a Christmas tree from the forest and decorated it with live candles, homemade biscuits, and cotton wool that resembled snow. The food consisted of a small ham, rutabaga casserole, red beets, mashed potatoes, and there was plenty of each dish. But the best came last; that was a special rice porridge that Aino prepared in the oven in an earthenware pot. It was soft and had a layer of melted butter on top. There was nothing else in the whole world as good as that porridge. Later, the boys could never help but tell about this porridge to their own wives, who were excellent cooks in their own right, but who could not make quite as good rice porridge as their mother had made. (It is quite possible that Turto’ and Orto’s children, Reija, Tuomas, Merja, and Tuukka will have the same stories to tell to their spouses and their own children about their own mothers Arja and Eini.)

Another way through which Aino was able to reduce the household costs was to get rid of rents for housing. She learned that the job of the janitor at a dance pavilion, Huvikumpu, used in summers, became vacant, and she immediately applied for it. The boys were now in their teens and could help her take care of cleaning of the dance floors, the restaurant, and the yard, as well as do the other jobs that came up. There was no salary attached to the job, but there was year-round housing that came free. Since the dance season was only three months long, the 12 months’ rent saved felt like a fully acceptable compensation. The housing was in reality only a rather large room that also contained a cooking range in one corner.

This move meant a decline in the standard of accommodation that the little family had had after the divorce. After having left Luttila, Aino and the boys had first occupied a small two-room apartment in Lehtoniemi in an old wooden rental building that was quite run-down. After that, Aino had found another place in Joutsenlahti, closer to the center of the borough and only some 2.5 km away from the center. That distance was really nothing in those times when people were used to walking and bicycling much longer distances. This lodging had been the best the family had had after the divorce during their whole stay in Varkaus. The rent was reasonable, and two rooms, anteroom, and storage room that Aino rented covered the whole lower level of a two-floor building. The house was owned by an elderly couple, the Uotinens, who lived in the next house. Aino’s apartment was really ideal for a small poor family, because it also had a small vegetable garden and an outhouse for firewood. On top of the outhouse was an attic where the boys were able to sleep during the summers. However, although the rent was reasonable, Aino and the family decided to save even that and move to the Huvikumpu dance pavilion.

The dance evenings in the summer time created a lot of work for the family, but the savings made in rent were important for them. The situation improved even more when the old pavilion was demolished and a new one, with a grand name Casino, was constructed not far from the old place. It was the newest and most advanced dancing place in the Varkaus area, with large windows protecting it from winds and rain. It became immediately popular, partly because its large size allowed hiring well-known orchestras to play there most summer weekends. At the construction stage of the pavilion Aino had been able to negotiate with the owner association that the janitor’s accommodation would have two rooms (one of them was used as the kitchen for the bar of the dance hall during the summer). This was the family’s home until it left Varkaus.

The time in Varkaus after the divorce was also the one when the boys developed to teenagers and adolescents and then to adults; all this happened without having a father around, and naturally the job of educating the boys in other than school matters fell to their mother. This task she took seriously, and uncountable were the occasions when she talked to her sons about good behavior and manners, need for cleanliness both in person and at home, about how to get along with each other and other people, what to expect in life, the sense of responsibility, and the need to work together. The boys often felt that some of what she talked was too much of “nalkutusta” (nagging), but there was no other way for a small, single mother to bring up her growing sons than to talk to them and reason with them.

An important principle that she tried “to force into the boys’ heads” was that they had to “elää ihmisenä ihmisten joukossa” (live as a human being among other humans, or treat other people as humanly as they would like to be treated themselves). She also looked after the cleanliness of the boys. In those days, it was customary in the working class families that underwear was changed only once a week, after the sauna bath. Of course, the poor people did not own a sauna, but Aino made sure that she either rented a weekly “sauna-turn” in some neighbor’s sauna or sent the boys to the “public sauna,” that is, large saunas where people were able to have sauna baths against payment. The common saunas were open on alternate days for men and women.

Much of what the mother said “went through one ear in and came the other one out,” but the repeating helped and much of the good advice she gave finally stayed between the ears. Thanks to her constant efforts, Turto and Orto grew up as “good boys,” who had no bad habits, and who got along with other people. She taught the boys to respect women and thus probably broke a tradition that had lasted long in the Turtiainen family. Turto’s and Orto’s spouses may well be thankful to her that they have been treated so differently from what Aino herself had been treated in her marriage.

Aino made a large number of friends through her working contacts and also otherwise. She was always an open and talkative person, but she was also emphatic to other peoples’ problems, which made her popular among people. Among the neighbors there were always good friends, but possibly the best friends in Varkaus were an older couple, the Leinonens. Aino learned to know the husband, Väinö Leinonen, at her first construction site, and it was also he and his wife who found an apartment for Aino and her boys in the same house they lived in Lehtoniemi, a beautiful area surrounded by lakes. Although Aino moved soon afterwards to another house a few kilometers away in Joutenlahti (or Joutsenlahti, as it is mentioned in some maps), the Leinonens remained good friends. Their children were already adults, but the Leinonens had a motorboat and a small summer cottage on an island a couple of hours away from Varkaus, and some of the best times that Aino and the boys had were during the trips to Leinonens’ cottage on Saturday afternoons (the work ended at 2 o’clock on Saturdays), fishing around their island on Saturday nights and Sunday mornings, and grilling the fish caught on the beach.

Aino had friends, but to the best knowledge of her sons she never had a real boyfriend after the divorce. After having finished her work as an agent for the gravestone firm, she went out a couple of times with an old client of hers, a large forest-owner between Kuopio and Varkaus, even talked to the boys about him as a potential candidate for marriage, but when she learned that the man had a girlfriend somewhere else in Varkaus, Aino got very angry and refused to see him any more: she was not going to be anybody’s reserve! She apparently gave up any ideas she might have had about a new marriage, and concentrated on making sure that her sons had a good home. What she had thought in 1936 turned to be true: Eino Turtiainen was the man of her life!

As mentioned, there were periods during the last years in Varkaus, when Aino was ill or unemployed, and the only income besides small unemployment compensation from the trade union and when the boys grew older was the salary Orto earned as an apprentice in the vocational school he was attending. Turto was in high school and could not help except in the summertime when also he worked. The little money that he earned as disk jockey at the local dance places, he had to reserve for his own needs, mainly for those that the school required. Orto’s salary was not much, it was only a small compensation meant to provide the boys at the vocational school food and some other basic needs, and alone it would not have been enough to keep the family going. But in times of need, it was of great help, and Orto brought it all home without taking anything for himself.

The mother remembered the unselfish help that she had received from Orto, and later, at the time when Orto needed support during his education at the Technical Institute, she tried to provide him with the finances he needed besides the money that he made during his school holidays. She probably also felt that since she had facilitated Turto’s high school education, she owed the same educational support to Orto, and was quite happy to provide it.

Around the mid-1950s, Aino started to think and talk to her sons about leaving Varkaus. Varkaus did not offer opportunities for her, and it offered even less for her sons and their ambitions. It was now clear that Turto would pass high school and Orto the technical school where he was receiving training as a skilled cabinetmaker and joiner. She herself wanted to return to her earlier occupation as barber and hairdresser. Over the years she had made sure that she would not lose all her skills; she had cut always her sons’ hair –their hair was always well cut–and occasionally also other people’s hair, and the neighbors’ wives had often asked her to give them a “permanent wave.”

We all must have dreams and plans in order to be able to endure life’s hardships. For Aino the late 1950s were hard years, but the dream of a new life in Helsinki, which city she had selected for several reasons, kept her going. In the spring 1958 Aino went to Helsinki by train and rented a one-room apartment in a private home in Tuomarinkylä, some 10 km from the center of Helsinki. Then she came back, rented a truck with a driver, packed together with her sons their belongings in it, and asked the driver to take them to Helsinki. She had so much of hope for a new life in Helsinki that she did not shed any tears when leaving Varkaus, except when saying good-bye to a couple of closest friends.

Years in Helsinki

Aino had decided that in Helsinki she would be a barber. She had invented a niche that was not filled and in which she thought she could do well: she would become a “kotiparturi,” a barber who cut hair at her home or went to homes of elderly people when they were too old or weak to go to the barber themselves. The accommodation in Tuomarinkylä was only one room and a sleeping “alcove” (small room where only a double bed would fit) in a private house, but it was sufficient to start with. Aino and the boys prepared by hand tens, if not hundreds of small advertisements that they distributed all over in the village, and in no time customers started to appear. There were plenty of people who did not have time during the day to go to a barbershop and who also appreciated the lower fees that Aino charged. There also were numerous sick and elderly people who welcomed a chance to get their haircut or hairdressing done at their homes. In a month’s time, the boys were also working (Orto found work for both of them at the construction site of the hydro-electric plant of Vantaanjoki), and the family’s prospects seemed to be on the rise.

That situation did not last long, however. After a few months the owners of the house came to Aino and with embarrassment asked her to move. The traffic of customers disturbed their life in the small house, and also, the neighbors started talking about the men who came in the house in the evenings. It did not matter that Aino’s sons, or a little later only Orto when Turto left for his duty in the Navy, were present in the evenings; the reputation of barbers in Helsinki was poor and the owners of the house did not want to be tarnished with that.

Aino easily found new accommodation in the same village, but it was on the second floor and not convenient for “kotiparturi.” Along with Orto’s contribution from his salary, the visits to clients’ homes provided enough income to keep the household going. After a while Aino was confident enough that she had the skills to work also in an established barber shop, and started looking for a position. She did not find any in the larger barbershops, which looked for younger girls, not for a 48-year old woman. However, after a few weeks Aino saw a small advertisement about a job in a small barber/hairdresser shop on Oikokatu, in the Kruunuhaka section of Central Helsinki, went to see the owner, and got the job.

Aino liked her new working place and the owner, an old woman ready for retirement, also liked Aino. Aino was especially happy during the harsh weather, when she thought about what she had experienced in Varkaus and what other people working outside in that wheather still had to suffer. The shop was not busy, but there seemed to be enough work for the two of them. Aino was paid a percentage of the earnings that she made for the owner, and while the total income was not much, it was enough for her modest needs. Now she was responsible only for herself, because Turto was in the Navy and Orto was working.

After a while Aino started to feel that the distance to Tuomarinkylä was too long to travel every day, so she started to look for an alternative. She soon found accommodations on the same street on which the barber/hairdresser shop was located. It was a sub-let, large room in an older couple’s home, large enough for Aino and Orto to live in and for Turto to visit during his leaves from the Navy. The old couple was very friendly and helpful; the husband even arranged a job for Orto at the Helsinki Cable Factory where he worked himself. When Orto performed very well there, he started to plan Orto’s further education in that line of work.

After a couple of years, the barbershop owner started to talk about retirement and suggested that Aino buy the shop. The price was far too high for Aino, whose savings were still small, but she became excited about the prospect. She made her calculations, knowing that she would need to pay the rent, utilities, and other expenses, in addition to paying the loan she would need to take. She became convinced that by being very economical she could make the ends meet and decided to buy the shop. She was also attracted by the idea that she could take over the small one-room apartment located above the shop, as the barbershop and the apartment were rented together.

She needed a loan and there seemed to be an unbreakable barrier there. The banks were short of funds even for sure investments, and Aino, with no guarantees, did not qualify at all as a suitable candidate for a loan. Then the old way of financing came to the rescue. Aino’s oldest brother Aukusti had done a lot of work as an independent carpenter constructing private houses during the entire period following the war, and he had by now savings besides his own house in Imatra. He would lend Aino the money she needed. They made a loan agreement, Aino got the money, and she gave it and all her own savings to the old owner against a sale contract that also contained monthly payments to her for a couple of years. Once more Aino was owner of her own shop!

During the next five years Aino lived very prudently, spending little money on herself. She hired a young woman as a hairdresser on the same conditions that she had had when she entered the shop. They had their regular customers and got gradually a little new business, and Aino was able to meet all her commitments. She paid the monthly payments to the previous owner, paid off the loan to her brother, and even helped Orto with his expenses that he now had because he had entered the Technical Institute, first in Kuopio and then by a transfer in Helsinki. And not only did she pay her loan to her brother, she also undertook to train his youngest daughter Sirkka as a barber/hairdresser. With the help from Aino, Sirkka had the required practice needed for the hairdressing school in Helsinki, she had accommodation and food, and she gained an occupation for life.[5]

It was not only hard work and thriftiness that filled Aino’s life during these years. Aino also made friends in Helsinki, as she did anywhere. She was particularly happy to meet her childhood friend Hilja Kavanen again, after more than two decades. During this period Hilja had gone through her life by marrying, getting children, becoming a skilled seam dresser, buying a small retail shop for children and women clothes, and burying her husband. Hilja was a regular visitor at Aino’s place and vice versa. Their relationship was so good that Hilja often borrowed small amounts of money from Aino (and later from Turto) to get over her monthly problems with the small shop that produced little income. She always paid back her loans as agreed upon. Other regular friends included, surprisingly, her ex-husband Eino’s youngest brother Sulo and his wife, also named Aino. They lived in Tapiola, a planned and world-famous town west of Helsinki. Aino wanted her boys to know their relatives; her broken relationship with Eino should not affect the boys; they had the right to know their relatives.[6]

What made Aino very happy, even proud, was the success of her sons in what they were doing. Turto did very well in the Navy, continued his studies, got a university degree and then another. He had exceeded her highest ambitions, when he got his Ph.D. in 1969. Orto did equally well: he was valedictorian in his petty officers school in the coastal artillery, and even better, valedictorian in his class at the Technical Institute of Helsinki. Both had good jobs and continued to be “good boys,” not smoking and drinking (Orto had a few passing experiments in these activities, though). They would not assume their father’s bad habits!

Aino was happy with her sons’ social development, too. She knew that they had never shunned the female company, but they also had never brought any girls home to introduce to her. Now after finishing their schooling they took the expected steps in this area: each of them brought a young, little nervous girl home to get to know her and the other way around. And soon after that, they both were engaged and married. She was very happy with her daughters-in-law and their parents, whom she also visited. And she was extremely content, when three years after Turto’s marriage she had a small grand-daughter, Reija, and a year after Orto’s wedding, another grand-daughter, Merja. There could not have been a grandmother who was more willing to baby-sit when the young couples wanted to go out for one occasion or other.

Although life in Helsinki was easier and happier than in Varkaus, there were also concerns and anxieties in Aino’s life here. The main one, besides the financial concerns, was her health. She had always had problems with her digestion and stomach, including an operations of the appendix when she was young and removing a growth of stomach while in Varkaus. In Helsinki the problems continued, possibly because of the stress resulting from her finances. Her stomach did not function: she had almost constant pains, she had heartburn and ulcers, and other ailments were suspected. She visited doctors frequently. Of course, the fear of cancer was always present.

Usually the doctors found nothing seriously wrong and concluded that: “you only have a weak stomach,” whatever that meant. Once a doctor advised her to drink a class of red wine every day to help her stomach to balance. This was the first time she had to go into ALKO (a governments’ monopoly shop for alcoholic beverages). She later told about this hard trip and what had happened there. After shyly entering the shop she had asked the clerk for a bottle of red wine. The clerk had asked that what kind of red wine she wanted, and all the clerks and other customers had had a good laugh when she said: “Are there several kinds of red wine?”

The red wine may have helped for a while, but then her stomach problems became more serious. Nothing went through her intestines and the pains were excruciating. The doctors concluded after the x-rays that she had a knot in her intestines and an operation was arranged. The operation was successful, except that she was unable to release her water after the operation when lying in the hospital bed, and the nurses refused to use a capillary to take out the urine. She suffered this pain for more than a day before Turto came to see her and “raised hell” for the nurses’ inattention. Aino was helped, and she “did not burst” as she had feared. After the operation, the large wound did not heal, and it took months of careful cleaning from the bottom of the wound upwards to gradually close it. On the whole, the operation was very painful and left Aino with a great fear for the surgical knife and hospitals.

During her last years of life Aino slept very poorly, and she tried everything from hot milk to doctors’ prescriptions to get some sleep at nights. Nothing else seemed to help except quite high doses of a relatively new sleeping pill named Halcion. Unfortunately Halcion had not been thoroughly experimented and its side effects were not known. As it was later learned, one of the side effects included forgetfulness and hallucinations. Also Aino experienced these, and not understanding the side effects of Halcion, the doctors suspected that Aino was losing her mind, and ordered additional medications without canceling Halcion. (Halcion was withdrawn from the markets in the early 1990s when doctors became convinced about its serious side effects.)

Somehow Aino got over this period, but she thought that the reason for all her medical problems was the stress of owning and running her business. She decided to sell it, and succeeded in making a similar contract under which she had purchased the shop some seven to eight years earlier. She got a lump-sum payment and an additional monthly payment for an agreed upon period. Together these funds were sufficient for her modest needs.

She did not have much time to enjoy retirement and its benefits when she was hospitalized because of an overdose of the various medications that she was taking. She died of a brain hemorrhage that had probably resulted from the medications. She was not quite 58 years old, but she died as a content person. She knew that she had succeeded in life: she had had a colorful life with many experiences, and she was the first to say that that “you have to take the bad with the good.” And most importantly for her, she had given birth to two sons and brought them up alone, with only a little help from their father. She had brought them up to be sons of whom any mother would have been proud. They had married responsible women, and she was a grandmother two times over! What more could she ask from life, except for better health, and that seemed impossible to gain.

She had not belonged to any church for a long time, and she had already earlier told her sons that she would like her body to be cremated once she died, because she did not believe in the life hereafter. Her sons respected her wish. She was cremated, and her sons and their wives were the only persons present when her ashes were buried on a cloudy September day at the Hietanummen cemetery of the town Vantaa where she lived at her death. On her gravestone the sons made engrave a sentence that she so emphatically used in many contexts and in different variations and that so well described her belief in human development: “Olkoon jokainen sukupolvi edeltäjäänsä parempi” (“May every generation be better than its predecessors”).   Later the sons greatly regretted that they had not known and been able to tell Aino before her death that both of their wives were pregnant with their second children, her new grandchildren, Tuomas and Tuukka. [7] 




Päivi Lalli – minun äitini

Herätyskello soi yleensä aamuisin kuudelta. Unelias nainen nousee sängystä ja suuntaa heti ensimmäisenä keittiöön, laskee montako lusikallista laittaa kahvipurua keittimeen sekä pistää kahvin tippumaan ja suuntaa sillä välin suorittamaan muita aamutoimiaan.

Illalla hän on valinnut vaatteet valmiiksi seuraavalle päivälle niin itselleen, kuin 5 vuotiaalle pojalleen. Myös pojan ulkovaatteet on levitetty kätevästi eteiskäytävän matolle valmiiksi aamuista päiväkotiin lähtöä varten.

Vessassa hampaitaan pestessä siniset silmät vaeltelevat pitkin peilikuvajaisen kasvoja. Vaaleat hiukset ovat vielä toistaiseksi pörröiset ja vastaheränneen ”kampauksessa”. Hän harjaa hiuksensa suoriksi ja sipaisee hieman mustaa ripsiväriä ripsiinsä ja tallustaa sitten juomaan kahvia, syömään aamupalaa ja selailemaan uutisia Ipadiltä.

Töihin lähdettyä ajamaan, hän saattaa soittaa tyttärelleen varmistaakseen, ettei tämä nuku pommiin ja myöhästy koulukyydistään, ellei tytär satu tulemaan aamulla samalla kyydillä kuin hän. Iltapäivällä hän odottaa lukion parkkipaikalla tyttöä koulusta, jotta he pääsisivät samalla kyydillä takaisin kotiin.

Minun äitini syntyi Kirkonmäellä Torniossa huhtikuussa vuonna 1974. Hänen perheeseensä tuolloin kuului hänen äitinsä ja isänsä lisäksi neljä vuotta vanhempi isosisko. Äiti on aina ollut hyvin sosiaalinen ihminen ja hänet saattoi usein löytää pienempänä naapurista kyläilemästä. Varttuessaan vanhemmaksi, perheeseen syntyi uusi lapsi ja äiti sai uuden pikkuveljen, Heikin.

Äiti piti kovasti lastenhoidosta jo pienestä asti ja myös monet hänen leikkinsä liittyivät sisarustensa kanssa kotileikkeihin. Kolmannella luokalla äiti sai ensimmäisen työnsä. Hän kävi hoitamassa naapurissaan 1-vuotiasta lasta tunnin joka ilta ja lauantaisin neljä tuntia kahden ja puolen markan tuntipalkalla.

Äidin ollessa kolmannella luokalla sattui tapaturma, joka heijastuu yhä hänestä ja hänen perheestään. Heikki, äidin pikkuveli jäi vain viiden vuoden ikäisenä auton alle, eikä selvinnyt tapahtuneesta. Suru ja ikävä astuivat mukaan jokapäiväiseen elämään. Surullisen tapahtuman jälkeen tapahtui myös jotain iloistakin. Äidin perheeseen syntyi tyttövauva ja äidistä tuli jo toista kertaa isosisko.

Yläkoulussa ja lukiossa, kun oman rahan tarve alkoi olla ajankohtaista, äiti kävi tekemässä siivoustyötä koulun jälkeen tienatakseen taskurahaa itselleen, joilla ostaa vaikkapa uusia vaatteita. Perjantaisin äiti kävi vanhemman siskonsa kanssa ”kartsalla”, eli kaupungilla, jonne yleensä kaikki nuoret kokoontuivat viettämään yhdessä aikaa. Siellä hän myös tapasi nykyisen aviomiehensä. Äiti oli 15-vuotias alettuaan seurustella isäni kanssa, ja heidän suhteensa on kestänyt aina tähän päivään asti, pienistä tauoista huolimatta.

Lukion jälkeen äiti pääsi päiväkotiin harjoittelijaksi vuodeksi. Kiinnostus lastenhoitamista kohtaan ei ollut vuosien varrella jäänyt vain hetken huumaksi, vaan hän halusi siitä vielä jonain päivänä työn itselleen. Niinpä hän valmistui sosionomiksi vuonna 1997 ja muutti Ouluun. Hän muutti isäni, Jounin kanssa samaan asuntoon ja toimi jonkin aikaa sijaisena Pelastakaa lapset ry:n sosiaalityöntekijänä. Syksyllä 1998 äiti ja iskä saivat ensimmäisen lapsensa, minut.

Miksi kirjoitin juuri äidistäni enkä vaikkapa Suomen naispresidentistä, jonka vaikutus on kattanut koko Suomen kansan hyvinvointia? Jokaisella on elämässä ihminen, jota pitää äärimmäisen tärkeänä ja rakkaana itselleen. Minulle tämä henkilö on isäni lisäksi äitini ja hän ansaitsee tulla kuulluksi. Äitini on aina ollut läsnä, kun olen häntä tarvinnut. Olen aina saanut häneltä tukea ja turvaa, kun olen sitä tarvinnut. Hän on rakastanut ja kasvattanut ja opettanut minulle asioita, joilta muilta ihmisiltä en olisi koskaan voinut oppia. Hän on nainen, jota ihailen koko sydämelläni.




Chen Teresa – monikulttuurinen ja itsenäinen moderni nainen

Äitini, Chen Teresa, on erittäin tärkeä minulle. Hän on tukeni ja turvani. Hän on ensimmäinen henkilö, jonka luokse menen, kun minulla on huolia ja murheita. Hänelle myös jaan ensimmäisenä riemuni ja iloni. Hän on vaikuttanut suuresti elämääni, jonka vuoksi olen halunnut kertoa hänestä.

Chen Teresa syntyi vuonna 1967 Kalkutassa, Intiassa. Hänen syntymä nimensä oli Yu Chin How. Nimen Teresa hän sai vasta 12-vuotiaana, kun hänet kastettiin ja liitettiin katoliseen kirkkoon. Hänen isänsä, Yu Shih Ying, on hammaslääkäri ja äitinsä, Chiang Pei Ying, on kotiäiti. Vanhempien lisäksi hänen perheeseensä kuuluu kaksi nuorempaa veljeä ja nuorempi sisko. Koska Teresa oli esikoinen, hän hoiti usein nuorempia sisaruksiaan, jonka vuoksi hän joutui aikuistumaan nopeasti. Hän myös auttoi usein äitiään kotitöissä. Hän oli erittäin kuuliainen ja kunnioitti vanhempiaan niin kuin kiinalaiseen kulttuuriin kuuluukin.

Teresa vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kalkutassa. Hänellä oli monenlaisia ystäviä: kiinalaisia, intialaisia, hinduja, muslimeja, sikhejä, buddhalaisia ja kristittyjä. Osa naapuruston lapsista kiusasi häntä etnisyytensä vuoksi, mutta hän ei välittänyt heidän kommenteistaan, sillä hänen ystävänsä eivät välittäneet hänen erilaisuudestaan ja heidän mielipiteensä oli tärkeämpi kuin kiusaajien.

Teresa aloitti koulun seitsemänvuotiaana Loreto Convent Entallyssa. Koulua johtivat irlantilaiset katoliset nunnat. Aluksi koulu oli Teresalle hankalaa, sillä tunnit pidettiin englanniksi, ja hän oli aikaisemmin ollut kiinalaisessa esikoulussa. Teresa oli kuitenkin päättäväinen ja opiskeli ahkerasti. Hän myös huomasi pitävänsä uusien asioiden oppimisesta. Peruskoulussa hän piti kovasti matemaattisista aineista ja menestyikin niissä. Lukiossa hänen suosikkiaineiksi kuitenkin nousi englanti, biologia ja taloustiede. Koulussa hänestä tuli myös kristitty, nunnien vaikutuksista. Valmistuttuaan Loreto Convent Entallysta hän meni suoraan opiskelemaan St Xavier’s Collegeen ja Kalkutan yliopistoon. Siellä hän opiskeli taloustiedettä, politiikka ja maailman historiaa.

Yliopiston jälkeen Teresa avioitui Chen Fu Chungin kanssa vuonna 1992. Heidän vanhempansa olivat järjestäneet avioliiton. Teresa itse ei ajatellut asiaa sen kummemmin, sillä oli odottanut sitä. Hänelle oli nimittäin jo pienenä kerrottu, että näin tulisi käymään. Tämä on kiinalaiseen kulttuuriin kuuluvaa tapaa. He muuttivat Suomeen samaisena vuonna Fu Chungin työn vuoksi.

Suomeen tultuaan Teresa koki suuren kulttuurishokin. Suomi oli kovin kylmä ja pimeä verrattuna Intiaan, Teresan kotimaahan. Häntä ihmetytti suomalaisten hiljaisuus, varautuneisuus ja suorapuheisuus asioita, joita silloin piti epäkohteliaisuuden merkkinä. Suomen kielikin oli hänelle outo ja hankala. Hän ikävöi suuresti perhettään ja intialaista kulttuuria.  Hän kuitenkin vähitellen sopeutui Suomeen tutustumalla suomalaisiin, joista myöhemmin tuli hänen ystäviään.

Vuonna 1994 Teresa sai esikoisensa Mei Lin Chenin. Kuopuksensa, Mei Hua Chenin, hän sai 1997. He olivat Teresan elämän suurin ilo. Heidän hoitamisensa vei suurimman osan hänen ajastaan, jolloin hänen ikävänsä kotimaataan kohti vähitellen hiipui.

Teresa on aina ajatellut hieman nykyaikaisesti. Hän halusi rikkoutua kiinalaisen kulttuurin perinteistä, missä nainen on vain kuuliainen kotiäiti, joka hoitaa kotia ja lapsia. Hän halusi koulutuksen ja työn, jotta voisi olla muista riippumaton. Työn avulla hän myös pystyi takamaan tyttäriensä tulevaisuuden. Niinpä hän päätti opiskella englannin – aineen, joka tuotti hänelle nuorempana hankaluuksia – maisteriksi. Maisterintutkinnon hän sai vuonna 2006.

Nuorena Teresa halusi olla Intiassa sosiaalityöntekijä, sillä halusi auttaa Intiassa olevia vähävaraisempia ja apua tarvitsevia ihmisiä. Suomessa hän huomasi, ettei tällaista apua tarvittu, joten hän suuntasi katseensa kohti toiseen suuntaan. Hän päätti ryhtyä opettajaksi, jotta voisi auttaa uusia sukupolvia ja antaa heille tietoa, jotta he voisivat luoda paremman tulevaisuuden. Eräs hänen ystävistään, joka oli opettaja, oli muuttamassa pois ja vihjasi Teresalle, että hänen työpaikkansa oli avoin ja Teresan kannattaisi yrittää hakea sitä. Niinpä Teresa yritti ja sai työpaikan silloisessa Kemi-Tornion Ammattikorkeakoulussa vuonna 1999. Työnsä kautta hän on myös oppinut monia asioita oppilailta, sillä hän opettaa ulkomaalaisiakin oppilaita. Hän on yhä edelleen opettajan työssä.

Äitini on vaikuttanut minuun suuresti. Hän on opettanut minua olemaan avarakatseinen ja utelias. Hän on esimerkillään näyttänyt minulle, kuinka naisen tulisi olla. Hän on opettanut, etten saisi tuomita muita, ja minun tulisi kunnioittaa heitä uskonnostaan, rodustaan, poliittisesta suuntauksestaan, seksuaalisesta suuntautumisesta jne. huolimatta. Hän on myös opettanut minua arvostamaan juuriani ja kunnioittamaan niitä. Äitini on nainen, jollaiseksi haluaisin tulla: nöyrä, avulias, itsenäinen, ystävällinen ja viisas. Hän usein kertoo minulle, että minun tulisi ensin selviytyä itse maailmasta ennen kuin jakaisin elämääni kenenkään kanssa. Olen hänelle kiitollisuuden velassa, sillä hänen ansiostaan olen, kuka olen nykyään ja olen tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen.