Suomalainen Maria, Maria Koivisto

Tarkasteltaessa ihmiskohtaloita, toisinaan voi joutua ajattelemaan, että elämä on kohdellut jotakuta kohtuuttoman rankasti. Ulkopuolisen on vaikea samaistua toisen ihmisen osaan, vaikka olisikin empatiakykyä. Yritän nyt kuitenkin kertoa aivan tavallisen suomalaisen Marian tarinan sellaisena kuin se minulle piirtyy mieleeni Marian lapsenlapsen lapsena.

Tarina alkaa Kiukaisista, jossa Kustaa Sakariaanpoika solmi avioliiton Josefiinan kanssa 1800-luvulla. Onnellista odotusta seurasi suuri menetys, sillä Josefiina kuoli synnytykseen ja Kustaa jäi yksin pienen tyttövauvan kanssa. Kului 8 kuukautta ja vauva kuoli hengenahdistukseen. Raskaiden menetysten murtamana leskimies Kustaa tapasi Mariana Juhanintyttären, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1862. Pian avioliiton solmimisen jälkeen Suomessa alkoivat vaikeat ajat, kun nälkä ja taudit tappoivat suomalaisia runsain määrin. Pientä maapaikkaa pitävät Kustaa ja Mariana sekä heidän kaksi lastaan selvisivät nälkävuosista 1866-1868 hengissä ja nälkävuosien mentyä, jo seuraavana vuonna Mariana synnytti pienen Maria-tytön.

Elettiin vuotta 1869 ja pieni 3000 asukkaan Kiukainen toipui hiljalleen raskaista vuosista. Maailmalla ja Helsingissä tapahtui paljon: Uusi Suometar-lehden ensimmäinen numero ilmestyi, Keisari Aleksanteri II vahvisti Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäiväjärjestyksen, alkuaineiden jaksollinen järjestelmä julkaistiin, taidemaalari ja -graafikko Ellen Thesleff syntyi, Aleksis Kiven Lea-näytelmä sai ensi-iltansa ja pörssikeinottelun seurauksena tuli mustan perjantain pörssiromahdus.

Kotona Kiukaisissa Maria kastettiin pimeänä marraskuisena päivänä. Kasteen suoritti kappalainen Possén ja kummeina olivat panelialainen torppari Korpela ja hänen vaimonsa Bertta. Marraskuinen tunnelma välittyy hyvin Sanomia Turusta-lehdessä olleen nimimerkki J. G. Fbm:n kirjoittaman runon säkeistä: ”Katoaapi kauno Kesä meidän maan, / Vaihtunut ja valju On jo Pohjola. / Kesä poies kulki, Suvi suloinen, / Linnut suunsa sulki Laulun lehtoisen. / Syksy tuli siaan Halla hirmuinen, / Talvi rientää piaan Kylmä kolkoinen. / Kukka kauno kaatui Ruusu raukeni, / Vaipuneet on varsin, Jo vaivun minäki.”

Mariana ja Kustaa saivat Marian syntymän jälkeen vielä kuusi lasta. Perheenjäsenten lukumäärä oli vanhemmat mukaan lukien 11. Pienessä mökissä asui ahtaasti koko perhe, jolle lämpö ja katto pään päällä merkitsivät enemmän kuin yksityisyys. Suurperheessä kasvaessaan Maria oppi jo nuorena huolehtimaan sisaruksistaan ja avustamaan koriaskareissa. Marian ollessa 13-vuotias perhettä kohtasi suuri suru, kun perheeseen syntynyt vauva kuoli vain 3 kuukauden ikäisenä. Menetys oli erityisen raskas Marian isälle, joka joutui hautaamaan jo toisen lapsensa. Surulle ei kuitenkaan jäänyt paljon aikaa, sillä suurperheen työt ja elannon hankkiminen pitivät kiireisinä. Perhe ahersi uutterasti, koska ruuanlaitto, leipominen, pientilan peltotyöt ja navetta-askareet sekä muut maatalon työt oli pakko tehdä. Elettiin niukkuuden aikaa ja vaikka nälkävuosista oli selvitty, mitään ei ollut varaa heittää pois.

Marian perhe oli varsin omavarainen, mutta kaikkea ei pystytty tuottamaan itse ja puuttuvat tuotteet piti hankkia pitäjän kaupasta. Kauppaan oli pitkä matka ja matkanteko hidasta, koska teillä oli paljon veräjiä, joita piti avata ja sulkea. Kiukaisten kauppiaana oli J. Malmsten, jonka kaupassa tavarat olivat ajalle tyypillisesti sikin sokin ja osa tavaroista ”killui” eli roikkui jonkin varassa. Myyntiartikkeleita olivat mm. kahvi, tee, limonaadi, kakku, torttu ja ranssi. Jonkinlainen monopoliasema kauppias J. Malmstenilla ilmeisesti pitäjällä oli, sillä kun kodisjokelainen kauppias S. Malmsten anoi oikeutta asettua Kiukaisiin vuonna 1872, kunnankokous ei myöntänyt hänelle lupaa.

Pitäjän torielämä oli vilkasta ja toria pidettiin keskiviikkoisin. Järjestyksenvalvojina olivat toripoliisi ja tiukat torisäännöt. Kiertelevät kauppiaat olivat 1800-luvulla yleisiä. Varsinkin kangaskauppiaan saapumista tienvarteen naisväki odotti ja innolla kuulosteltiin kauppiaan ehdotuksia kangasvalinnoiksi. Kiertelevät arkangelin kauppiaat (”reppuryssät”) aiheuttivat kahtiajakoista suhtautumista pitäjässä. Toiset hyysäsivät ja auttoivat, toiset ilmiantoivat. Pääsääntöisesti näiden kauppiaiden harjoittamaa kulkukauppaa vainottiin ja kauppiaita ahdistettiin. Arkangelin kauppiaat myivät kuitenkin tavaraa, jota maalaiskaupoista ei saanut ja monet naiset olivat valmiita myymään hiuksensa saadakseen haluamaansa tavaraa, joihin lukeutui muun muassa hienoin silkki. Kiertelevät kulkukauppiaat herättivät pienessä maalaisyhteiskunnassa levottomuutta, sillä he levittivät huhuja ja osa oli poliittisesti aktivoituneita kansankiihottajia.

Marian lapsuudessa käytiin kiertokoulua. Vuonna 1870 entinen sotilas M. Tenn tuli Kiukaisten kiertokoulun opettajan virkaan, josta hänet lähetettiin Raumalle seminaariin täydentämään taitojaan. Sieltä palattuaan hän osasi erottaa ääntiöt kerakkeista ja alkoi siirtää oppimaansa käytäntöön. Kysymykset oppilaille olivat seuraavanlaisia: ”Kun ensimmäinen puustavi lauseessa on A, onko se ääntiö vai kerake ja kun toinen on K, onko se ääntiö vai kerake…?”. Opetus jatkui tunnista ja päivästä toiseen edellä mainitulla metodilla. Vuodesta 1873 alkaen kiertokoulua oli pidettävä vuoden aikana 4 kuukauden ajan. Maria kävi kiertokoulua, mutta ei oppinut lukemaan. Pitäjässä ihmeteltiin, kun nuorison lukutaito vuosi vuodelta huononi ja syytä huonoon oppimistulokseen mietittiin. Seurakunnan tarkistuksen yhteydessä kehotettiin siirtämään Tenn eläkkeelle, jonne hän siirtyikin, tosin peläten entisten oppilaiden kostoa. Opettajan virassa toimiessaan, hän oli toteuttanut opetuksessa sotilaallista kuria ja eikä ollut säästellyt patukkaa. Mies pelkäsi, että joillekin oppilaille oli saattanut jäädä jotain hampaankoloon häntä vastaan.

Marian nuoruudessa koulumaailman rangaistuskäytännöt olivat ankaria: tukkapöllyä käytettiin yleisesti ja luokkahuoneen ikkunanpielessä säilytettiin pamppua. Häpeällisenä rankaisukeinona tytöille oli heidän istuttaminen poikien keskelle luokkahuoneessa. 

Vanhempien suhtautuminen lasten koulunkäyntiin vaihteli suuresti riippuen perheestä. Joidenkin vanhempien mielestä kasvatuksen suhteen oli parempi keskittyä selkäsaunan antamiseen ja joidenkin mielestä opetus ei sopinut köyhille. Opetuksen merkitystä aliarvioitiin ja jotkut vanhemmat antoivat lapsilleen mahdollisuuden ratkaista itse, halusiko kouluun vai ei.

Pitäjän lukutaito-ongelmien vuoksi, rovasti käski jättää Raamatunhistorian sekä maantiedon pois kiertokoulun ohjelmasta ja opettajan keskittyä sisäluvun opettamiseen. Koulussa oli miesopettaja ja ensimmäinen naisopettaja palkattiin vasta vuonna 1892 ja silloinkin miesopettajan rinnalle. Tehostetusta opetuksesta huolimatta Maria ei kuitenkaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan koulussa, vaan oppi asiat itsenäisesti opiskelemalla.

Kiertokoulun lisäksi Maria kävi rippikoulua ja pääsi ripille heinäkuussa 1885. Hänen ryhmässään oli 44 poikaa ja 44 tyttöä. Tytöistä kaikki pääsivät ripille, mutta pojista kaksi jäi konfirmoimatta. Pappi teki rippikoulusta tarkat suoritusmerkinnät. Marian merkinnät suorituksista olivat melko vaatimattomia, kiitettävää tai erinomaista suoritusta hän ei saanut. Marian rippikoulu kesti 29 päivää ja hän suoriutui siitä normaaliajassa, kun jotkut joutuivat käymään sitä jopa yli kaksi vuotta. Rippikoulun opettajana toimi kappalainen K.A. Mittler.

Siellä missä on ihmisiä, on yleensä myös sairauksia, köyhyyttä ja vaivoja. Niin oli Kiukaisissakin. Vaivaishoito puhutti paljon, sillä se tapahtui huutokaupan muodossa, mikä herätti runsaasti arvostelua.  Vuonna 1883 Satakunta-lehdessä ilmoitettiin, että vaivaishoitohallituksen kahdeksan ”alituisesti hoidettavaa” henkilöä oli taas myyty. Ilmoituksen perässä oli arvostelu (joko ilmoituksen lähettäjän tai toimittajan): ”Ikävää todellakin on tuo ihmiskauppa!”.

Terveydenhoito tehostui 1870-luvulla, ennakkoluulojen ja kustannusten pelon varjostaessa kehitystä. Ajalle oli tyypillistä mm. rokottajaa kohtaan tunnettu antipatia. Rokotusvastaisuutta esiintyi ja Kiukaisissa mietittiin kanttorinkin värväämistä rokottajaksi. Ensimmäinen kätilö pitäjään saatiin vuonna 1881, kunnanlääkäri 1888 ja apteekki 1880-luvun lopulla.

Pukeutumiskulttuurissa keskeisessä osassa olivat esi- ja pääliinat. Niin perinne kuin uskontokin määrittelivät sallitun pukeutumisen normit. Avioituneen naisen tuli kulkea pää peitettynä ja huolehtia sekä lasten että puolison pukeutumisesta. Nuori ja naimaton sai kulkea pää paljaana ja hiukset avoimina. Vaatteita paikattiin ahkerasti ja käyttöikä oli vuosia, usein jopa kymmeniä.

Vuonna 1887 Marian perheessä oli surua, kun Marian sisar kuoli vain 21-vuotiaana. Kaksi vuotta myöhemmin Maria muutti Maijalan torppaan piikatytöksi. Siellä palveluksessa ollessaan, hän solmi ensimmäisen avioliiton vuonna 1891 taksvärkkitorppari Vihtorin kanssa. Nuoren parin elämä oli kovaa, koska taksvärkkiä oli tehtävä kahteen taloon: toiseen, jolla heidän torppansa sijaitsi ja toiseen, jonka peltoja he viljelivät.

Taksvärkkiä tekevät torpparit kutsuttiin syömään pellolta vellikelloa soittamalla. Vellikellon kutsun kuulivat myös hevoset, jotka oppivat pysäyttämään työnteon kellon soidessa. Vellikellon omistaja hankki kellon tilaustyönä ammattivalajalta. Kellossa oli omistajan nimi sekä joskus myös tunnuslause.  Turkulaisen valurin vuonna 1790 valmistamassa kellossa oli lause: ”Uskollisille työntekijöille ojennukseksi”. Lauseen tarkoituksena oli muistuttaa taksvärkkiä tekevälle torpparille, että työssä oli oltava isännälle uskollinen.

Marialle ja Vihtorille syntyi Frans Vihtori vuonna 1893, joka kuoli 1894. Toinen lapsi Frans Hjalmar syntyi 1895 ja kuoli vielä samana vuonna yhdessä pappansa eli Marian appiukon kanssa. Kolmas lapsi Lempi Maria syntyi 1896 ja kuoli 1897. Vuosi 1897 oli Marialle erittäin raskas, sillä myös aviomies Vihtori kuoli, avioliiton kestettyä vain 5 vuotta. Maria joutui neljän vuoden aikana hautaamaan viisi läheistään. Lisäksi juuri ennen ensimmäisen lapsensa Frans Vihtorin syntymää, hänen Kustaa isänsä oli kuollut.

Leskeksi jääneenä ja lapsensa menettäneenä Maria eteni suomalaisen naisen vahvuudella seuraavaan elämänetappiinsa löytäen rinnalleen maanviljelijä Kalle Sakarinpojan. Kalle oli ollut kihloissa Amandan kanssa, mutta kihlaus oli purkautunut, kun Kalle lähti tarkk´ampuja-koulutukseen kolmeksi vuodeksi eikä Amanda jaksanut odottaa sulhastaan. Kalle palasi Kiukaisiin Pietarista vuonna 1900 ja avioitui Marian kanssa vuonna 1902. Tästä avioliitosta syntyi tytär Anna, kaksospojat Yrjö ja Kalle, pojat Eino ja Vilho sekä tytär Saara. Kaksospoikia odottaessaan Maria olisi halunnut ottaa vakuutuksen, muttei saanut sitä, koska oli niin nuutunut ja pieni. Vakuutusyhtiö katsoi hänen olevan liian heikossa kunnossa vakuutuksen saamiseksi.

Vuosi 1908 oli Marialle surun ja ilon vuosi. Surua toi veljen kuolema, iloa taasen 200 vuotta vanhan avioliittolain kumoaminen ja uuden lain voimaantulo, jonka mukaisesti tyttöjen naimaikä nostettiin 15 vuodesta 17 vuoteen. Tämän lain piiriin pääsi Marian tytär Anna.

Vuonna 1914 perhe muutti Köyliön Vuorenmaalle, josta he ostivat tilan leskeksi jääneeltä Paavalilta. Kauppahinta oli 7500 markkaa ja sen lisäksi tuli velvollisuus maksaa Paavalille vähäistä eläkettä maitona ja viljana. Tilan oston myötä Mariasta tuli tilan emäntä ja hän ehti iloitakin asiasta, kunnes perheen tytär Saara menehtyi vain 6 kuukauden ikäisenä. Jälleen oli surun ja hautajaisten aika Marian elämässä.

Köyliössä maalaismaisema kodin harmaan mökin pihapiirissä omenapuineen ja marjapensaineen lohdutti surevaa Mariaa. Perhe jäi asumaan tuohon maisemaan 11 vuodeksi viljellen maata. Anna oli 12-vuotias nuori tyttö, kaksospojat koulunsa aloittelevia rasavillejä, Eino ja Vilho kaipasivat vielä äidin kaitselmusta kokopäiväisesti. Kokopäiväistä oli myös maatilan työt, joita tehtiin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Emännän tuli keitoksissaan huomioida ruoan olevan ravitsevaa ja sellaista, että ojaa kaivava työmies ja pellolla ahertava kyntömies, jaksoivat tehdä uupumatta raskasta maatyötä. Ruokaa piti tarjoilla muutaman tunnin välein, joten Maria oli täystyöllistetty koko hereilläoloajan ja siinä sivussa piti vahtia lapsiakin. Emäntä sai työnsä päätökseen vasta, kun navettatöiden jälkeen illalla kokemäkeläisittäin puhuttiin: ”ehtool menemiseksi”. Tällä tarkoitettiin puoliltapäivin jääneiden perunoiden tai sopan lämmitystä iltaruoaksi.

Satakuntalainen tapa oli syödä arkena yksinkertaista ja helposti valmistettavaa ruokaa, jonka ainekset oli saatu pellolta, kalastamalla, metsästämällä, marjastamalla tai kotieläimistä.  Juhlapäivinä järjestettiin usein pidot, joissa ruoka oli monipuolisempaa. Köyliöläinen sanonta: ”Köyliis on pruukattu sannoo, et jos maa on kööhä ni järvi on rikas”,  kertoo hyvin sen, että jos maan sato jäi huonoksi, järvi takasi elannon.

Marialla oli lapsikatraansa ja miehensä kanssa Köyliöön muutettaessa paljon uutta omaksuttavaa, muun muassa köyliön murre. ”Mörytterit” oli porkkanoita ja ”sammakoiltas” tarkoitti pois paikoiltaan.  Ajatus siitä, että ”Kyl ihmine ossaa mitä vaa, jos tahtoo!” oli ahkeralle ja lannistumattomalle Marialle itsestäänselvyys. Maria ei karsastanut miestenkään töitä ja huhupuheiden mukaan hän meni vaikka polvet verissä, jos tarve niin vaati.

Perheen Köyliössä oloaikaan sijoittuivat ensimmäisen maailmansodan raskaat vuodet sekä Suomen itsenäistyminen ja ensimmäisen presidentin Kaarlo Juho Ståhlbergin virkaanastujaiset. Suomessa puhkesi sisällissota punaisten ja valkoisten välillä, jonka Kalle kuitenkin onnistui välttämään, vaikka entinen tarkk´ampuja olikin.

Ensimmäiset linja-autot Köyliössä alkoivat kulkea vuonna 1921 ja seuraavana vuonna perustettiin Köyliön-Säkylän Sähkö. 1920-luku merkitsi suomalaisten mielissä voimakasta uudistumisen vaihetta. Elämä alkoi modernisoitua ja elettiin matkalla vanhasta uuteen. Vaatteiden valmistuksessa ostokankaat yleistyivät. Siivousrintamallakin tapahtui naisten kannalta ratkaiseva mullistus, kun tomunimijät (nyk. pölyimurit) tulivat markkinoille. Marian elämään tomunimijällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta vielä pitkään aikaan, koska laitteet toimivat sähköllä ja kesti vielä kauan, ennen kuin ne yleistyivät maaseutukodeissa. Vuonna 1923 kerrottiin mullistavana uutisena Kotiliesi-lehdessä, että naista ei enää leimata epäsiistiksi tai huolimattomaksi, vaikka hän jättäisi esiliinan pukematta kotioloissa. Mariaan uutinen ei vaikuttanut ja hän puki tavalleen uskollisena esiliinan päälleen edelleen kotona eikä unohtanut peittää päätäänkään liinalla. Uskovana ja säntillisenä periaatteen ihmisenä uudet tuulet eivät häntä kiinnostaneet.

Joulu oli uskovalle Marialle tärkeää aikaa ja jouluaamuna perhe ajoi hevosella kirkkoon ihailemaan kynttilöiden paljoutta, kuuntelemaan papin saarnaa ja veisaamaan virsiä. Mutkissa reki oli kovilla ja ohjatessa huudeltiin: ”Mulla on hevonen eikä mikään heinätukko!”. Kirkkoherrana Köyliössä oli F.Hannus vuonna 1914 ja vuonna 1921 kirkkoherraksi tuli U. Sainio, joka myöhemmin hukkui Köyliönjärveen.

Marian perhe muutti vuonna 1925 Auraan, jossa Maria hääräsi Karviaisten Koivun emäntänä kolmisen vuotta. Köyliöön jäi asumaan tytär Anna, joka oli avioitunut Augustin kanssa, joka oli perinyt maita ja pariskunta perusti tilan perintömaille.

Maria oli harras kirkossakävijä ja Auran puisesta puukirkosta tuli hänen seuraava kotikirkkonsa. Pian perheen muutettua Auraan kirkkoa alettiinkin remontoida vuosina 1926 -1927. Silloinen tapa velvoitti kylän jokaisen talon miehen osallistumaan kirkon rakentamiseen, remontointiin ja maalaustöihin. Aurassa ollessa Kalle teki maataloustöiden lisäksi myös urakkatyötä kirkolle. Työn piti alkujaan olla melko pientä ja korjausta suunnitellut arkkitehti oli vakuuttanut seurakunnalle, että kaikki vanha kirkossa säilyy ennallaan. Arkkitehti vaihtoi suunnitelmissaan vain alttaritaulun, seinät, lattian ja penkit eli käytännössä kaikki uusittiin.

Marian perheen asuessa Aurassa, siellä asui myös kirjailija Ilmari Kianto vuosina 1926 -1927.  Kianto kuvasti kokemuksiaan Aurassa asumisesta seuraavanlaisesti Talonpojan Joulu-lehdessä vuonna 1926: ”..en voi muuta kuin ihmetellä, mihin sopukkaan olen joutunut? Jos tämä nyt on varsinaista Suomea niin tarttukoon kieleni kitalakeen…” ja  jatkoi: ”…Auran rantojen isännät ja emännät eivät tunne kohteliaisuuden alkuperusteitakaan, jos vieras heidän kynnykselleen astuu. .. Missä on ihmisyys? Missä näkyvät Kristinuskon ja koulujen hyvät hedelmät?”.  Kianto kuvaa varsinaissuomalaiset juroiksi. Kiannon elämänpiirin kerrotaan olleen pieni ja uskonnollinen. Myös muutama luonteeltaan poikkeava mainitaan ystävinä ja se, että Ilmari oli naistenmies.

Oli Aura sitten mukava pikkupitäjä mukavine auralaisineen tai Kiannon kuvausten mukainen sopukka-paikkakunta vailla ihmisyyttä, niin Maria perheineen kuitenkin asui siellä vain 3 vuotta. Perhe muutti Lietoon vuonna 1928.

Liedon Heikintalon emäntänä Maria oli vuosina 1928 -1931. Marian ja Kallen muuttaessa Lietoon nuorin lapsista oli jo 17-vuotias, joten suurin urakka kasvatuksen osalta oli ohi tai niin Maria ainakin luuli, kunnes tuttavapariskunta toi Turusta Marialle kasvattipojan. Omat kaksospojat kävivät autokoulua yhtaikaa ja kertoivat äidilleen, että toinen heistä oli ajanut inssiajon toisenkin puolesta. Selväksi ei koskaan tullut se, oliko tämä totta vai pelkkä identtisten kaksosten kehittämä jekkujuttu.

Vuonna 1931 Maria ja Kalle joutuivat konkurssiin ja sen jälkeen syytinkiläisiksi. Tuttavapariskunnalta saamaansa lainaa Maria ja Kalle maksoivat vähitellen 1950-luvulle asti, sen jälkeen kun he alkoivat saada vanhuuseläkettä. Tuttavapariskunnan ainoa tytär, joka oli lapseton itse, antoi arvoesineitä Marian kasvattipojalle ennakkoperintönä. Marialta ja Kallelta tuttavapariskunnan tytär peri korkoa erilaisten palveluiden muodossa vielä 90-vuotiaanakin. Vanhusten palvelutalossa asuessaan hän vaati lisäpalveluja Marian ja Kallen pojanpojalta sekä vielä tämän leskeltäkin.

Syytinkiparina Maria ja Kalle tekivät taloon töitä niin paljon kuin pystyivät. Vanhusten aseman määritteli maaseutuyhteiskunnassa sosiaaliryhmä. Maria ei taipunut uskossaan ja lukemisen tärkeyden arvostamisessa vaikeuksienkaan keskellä. Hän kävi ostamassa Raumalta Vanhasta Raumasta lapsenlapsilleen ABC-kirjat, kun nämä olivat 5-6-vuotiaita. Mummuna hän oli periksiantamaton, ahkera ja esimerkillinen oppimisen puolestapuhuja.

Maria oli kokenut monta menetystä elämänsä aikana. Hän oli joutunut hautaamaan omia lapsiaan, puolisonsa ja lukemattoman määrän muita läheisiä. Nyt Liedossa asuessa tulivat talousvaikeudet ja syytinki. Kaikkien näiden vastoinkäymisten keskellä Suomi ajautui sotatilaan. Suomalaisena äitinä Mariakin lähetti poikansa sotaan. Vuonna 1911 syntynyt Vilho oli nuorin lähtijöistä. Pojat palasivat elävinä rintamalta ja Marian kiitos Jumalalle oli suunnaton. Maria oli nälkävuosien jälkimaininkien lapsi ja välttänyt nuo vuodet. Nyt hän oli elämässä sodanjälkeistä pula-aikaa, joka kesti aina vuoteen 1954. Vuosi oli ratkaiseva, sillä silloin kahvin säännöstely loppui.

Urho Kekkonen valittiin presidentiksi vuonna 1956. Samana vuonna Mariasta tuli leski toistamiseen, kun Kalle kuoli heinäkuussa. Maria oli 87-vuotias, paljon elämää nähnyt, kovia kokenut suomalainen vahva nainen. Hän jäi asumaan Liedon Suopohjaan. Maria asui vanhimman poikansa luona Liedossa vanhuudenpäivinään. Maria oli menettänyt toisen silmänsä näön puita pilkkoessaan, kun puupala oli osunut silmään. Näkö toisessa silmässä oli kuitenkin hyvä ja päivittäinen lehtien ja kirjojen lukeminen onnistui hyvin.  Kuulo Marialla on hieman heikentynyt, mutta vuorovaikutus onnistui kuitenkin vähän lujempaa puhumalla. Maria oli laulunaisia ja vielä vanhanakin hän veisasi virsiä aamuin illoin. Lääkärissä Marian kerrotaan käyneen vain kerran elämänsä aikana ja sekin kerta oli tapaturma. Sisukkaan luonteensa vuoksi hän ei turhia valitellut.

Leskenä Maria sai myös kokea jähmeän 1950-luvun lopun ja liberaalin ajan alun. Yhteiskunnassa alettiin rikkoa tabuja ja uudet tuulet puhalsivat. Maria pysyi kuitenkin vakaasti uskonnollisena kristittynä ja tärkeää olivat niin ilta- kuin aamurukoukset, ja pitkät sellaiset. Riippumatta liberaalimmasta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, Maria pysyi tavoilleen uskollisena, mikä aiheutti aika ajoin ongelmia sukupolvien välille. Nuorison elämäntavat eivät aina mahtuneet Marian ymmärrysmaailmaan ja tomeran komentelevasta luonteestaan johtuen, sosiaaliset suhteet ajautuivat välillä törmäyskurssille. Marian vaatimus kurinalaisuudesta ja ylisiveellisistä elintavoista ei vakuuttanut 1950- ja 1960-luvun nuoria. Sukupolvien välinen kuilu oli kuitenkin kurottavissa ja Liedossa viimeisinä elinvuosinaan häntä hoiti yksi miniöistä. Marian elämässä ikävä Satakuntaan ja synnyinseuduille oli suuri koko Liedossa asumisajan.

Se on nyt tässä. Yhden suomalaisen Marian tarina kerrottuna niin kuin ulkopuolinen jälkeläinen sen ymmärtää ja tulkitsee.

Sitten on Marian vuoro kertoa omasta elämästään: Turun Sanomat teki haastattelun Mariasta hänen 97-vuotispäivänään 25.11.1966 otsikolla ” Nuoriso viime vuosisadalla paljon nykyistä leikkisämpää”.  Artikkelissa Maria kertoo nuorison leikkineen ja piiritanssineen ilman, että minkäänlaisia erikoisia kokoontumispaikkoja olisi tarvittu. Riittävän suuri aukea riitti.  Ensimmäisen avioliiton ajan hän kertoi olleen raskasta, koska taksvärkkiä piti tehdä kahteen taloon 4 päivänä viikossa kahden hevosen voimin. Hän kertoo solmineensa ensimmäisen avioliiton hyvin nuorena ja ehtineen olla naimisissa vain 5 vuotta. Toisen avioliiton hän kertoo solmineensa maanviljelijä Kalle Torisevan kanssa 1902 ja nimen Toriseva muuttuneen Koivistoksi perheen tilan mukaan. Maria mainitsee myös muuton Köyliöön, Auraan ja lopuksi Lietoon.

Hän kertoo nyt asuvansa vanhimman poikansa Yrjön luona. Lapsia hän mainitsee olleen kaikkiaan yhdeksän: ensimmäisestä avioliitosta kolme ja toisesta kuusi. Tärkeää on myös kertoa, että ensimmäisen avioliiton kaikki lapset ovat kuolleet, toisen avioliiton lapsista elossa on 4 poikaa ja 1 tyttö. Toimittaja mainitsee artikkelissa, että vanhuksen kuulo on iän myötä jonkin verran huonontunut, mutta kovaäänisempää keskustelua hän pystyy seuraamaan. Näkö on sen sijaan säilynyt terävänä. Päivittäin hän lukee lehteä tai jotakin kirjaa.

Toimittaja mainitsee, että Maria jaksoi hyvin seurustella haastattelijan ja kuvaajan kanssa. Valokuvaajan salamavalonleimahduksia hän ihmetteli. Lisäksi Maria totesi nähtyään haastattelijan kynän ja paperin, että ”taidattekin olla jonkinlaisia kartanpiirtäjiä”. Artikkelin mukaan Marialta laulu kävi luistavasti. Hänen viereensä asetettu annansilmä-kukka antoi aiheen lauluun: ”Kukkanen kauniisti kukoistaa mun ryytimaassani…”. Maria veisaa aamuin ja illoin virsiä. Artikkelissa mainitaan, että hän kehoitti haastattelijaakin yhtymään lauluun. Kun haastattelija vetosi huonoon laulutaitoon, Maria totesi: ”äänellään se laulaa lintukin, joten mukaan vaan”.

Maria eli puoli vuotta haastattelun jälkeen.

Hän nukkui rauhallisesti ikiuneen läheisten läsnäollessa ja virsiä veisaten vuonna 1967.