Sisareni Marja Huttunen – psykologi, psykoterapeutti, lasten ja perheiden puolustaja

Varhaiskasvatukseen ja lapsipsykologiaan erikoistunut psykologisisareni Marja Anneli Huttunen o.s. Kumpulainen syntyi jatkosodan loppuvaiheessa marraskuun lopulla 1943. Sodan monella tavalla runtelema maa ja vanhemmat yrittivät pärjätä pelkojensa ja odotustensa kanssa toivoen hartaasti sodan loppumista. Pieni ihmisen alku toi uskoa ja toivoa vanhempien elämään, mutta oli varmasti myös omalla tavallaan huolen aihe – miten selvitä sodan keskellä ja millainen Suomi ja tulevaisuus tällä ja ehkä tulevilla lapsilla on!

Minä synnyin lähes vuosikymmenen myöhemmin perheemme neljäntenä tyttönä. Marja oli elämäni monessa kohdassa minulle varavanhempi, kannustaja, auttaja ja tien näyttäjä. Koska hän on vaikuttanut myös niin monen muun ihmisen elämään ja elämän valintoihin, haluan kirjoittaa ja tallentaa siskoni tarinaa nyt, kun hän ei enää ole kanssamme. Sisukkaista, sivistyneistä ja lahjakkaista sisarista ja naisista, jotka ovat oman panoksensa Suomelle antaneet, ei ole liikaa kirjoitettu.

Kaikki alkaa Iisalmen kunnallissairaalasta

Kun Marja 28.11.1943 ilmoitteli tulostaan, äiti kirjoitti isälle rintamalle lähtevänsä nyt synnyttämään. Isä sai tiedon vasta joulukuun 1. päivä, että tyttö on syntynyt. Näkemään hän pääsi tytärtään vasta jouluna. Ristiäisten aikaan vietettiin myös isän sodassa kaatuneen veljen, setämme hautajaisia.  Juhlan tunnelmat olivat ristiriitaiset.

Kuten monen tuohon aikaan syntyneen, myös Marjan alkuelämää varjosti sodasta toipuminen; sen jättämät traumat ja arvet, menetykset perheessä ja vanhempien väsymys. Isä oli ollut sodan eturintamassa viisi pitkää vuotta, ja äiti huolehtinut perheestä anoppinsa, Hilja-mummun, kotitalossa ja toiminut myös lottana huolehtien omalta osaltaan kyläläisten yhteisistä asioista.

Sodassa ollutta isää piti kaikkien ymmärtää ja kunnioittaa. Vaikka sitä ei lapsille näillä sanoilla kerrottu, lapsi aisti ja ymmärsi. Isän piti antaa olla rauhassa omissa luku-, taide- ja muissa harrastuksissaan, ja isä oli se, joka pitkälle määritti yhdessäolon laatua ja määrää.

Niin elämän alku- kuin jatkotaivalkin varmasti vaikuttivat sisareni elämänvalintoihin ja elämänkulkuun. Marja valitsi opinahjokseen 1960-luvulla Helsingistä Tampereelle siirtyneen Yhteiskunnallisen korkeakoulun, sittemmin Tampereen yliopiston ja oppialakseen psykologian ja kasvatustieteen.

Lapsuus ja nuoruus – ymmärtämistä, pärjäämistä ja itsenäistä elämää

Kauppiasperheen järjestyksessä toisena tyttölapsena, pienessä maaseutukylässä elämä sodan ja sen jälkeisessä Suomessa oli toisaalta huoletonta, mutta toisaalta sodan pitkien varjojen peittämää. Vaikka vanhemmat eivät olleet varakkaita, isän äidin, mummun määrätietoisuus ja tarmokkuus ja vanhempien työ pitivät huolen siitä, että tuolloin vielä kaksilapsinen perhe pärjäsi.

Naapurina olleista maalaistaloista hankittiin välttämättömät elintarvikkeet ja kauppiasperheenä pystyttiin hankkimaan muuta tarpeellista. Luonto, metsät, vedet ja niityt olivat lähellä, ja niissä lapsi saattoi vapaasti liikkua ja antaa mielensä laukata. Marjalle luonto, luonnon rauha ja veden läheisyys olivatkin aina tärkeä. Nuorempana hän saattoi uida pitkiä matkoja koti- ja mökkijärvissä. Vesi oli yhteinen elementti myös myöhemmin elämässä monipuolisen, uimari-, graafikko-, opettaja-, taiteilija-aviomiehen ja kahden lapsen kanssa.

Lapsena Marja sai viettää usein aikaansa Hilja-mummun kesäkodissa järven rannalla, uiden ja mansikkamaalta ja lähimetsistä herkkuja etsien. Pari vuotta vanhempi sisar ja esikoinen oli kuitenkin ehtinyt asettua ensimmäisenä lapsenlapsena mummon tytöksi, joten Marja koki jäävänsä toiseksi. Tosin leskeksi jäänyt, kaikesta vastuun ottanut huumorintajuinen Hilja-mummu oli Marjalle aina tietynlainen esikuva itsenäisestä, osaavasta, toimeliaasta naisesta. Sisareni totesikin usein arjen tilanteissaan tarmokkaasti, että Hilja Kumpulainen toimisi tai sanoisi nyt näin…

Yrittäjävanhempien elämä keskittyi sodan jälkeiset vuodet ja vuosikymmenet elannon hankkimiseen. Perheeseen syntyi vielä vuosien saatossa kaksi tytärtä lisää ja aikaa lapsille, ainakin kullekin omaa erityistä aikaa, oli vanhemmilla vähän. Marjasta kasvoi tuossa ilmapiirissä ja tilanteessa kuuntelija ja huolehtija, ja vanhempien pieni iltatähti vain kasvatti hänen vastuuntuntoaan hoivaajana. Myös isän sotakokemusten läsnäolo ja yritys ymmärtää noita kokemuksia sekä hänen poliittisia näkökantojaan olivat vahvasti osa jo varhain perheen solmujen aukaisijan asemaan asettuneen sisareni elämää.

Vanhemmat vaihtoivat alaansa kirjakauppiaiksi. Kirjallisuus- ja muut kulttuuriharrastukset tulivat osaksi myös isosiskoni harrastuksia. Hänkin luki paljon erilaista kirjallisuutta, sillä kaupan hyllystä oli hyvä poimia uutuudet ja historian helmet. Varsinkin joulut, joita odotimme, olivat uutuuksien aikaa. Jännittävää oli myös nähdä ja kuulla, kun kylän ja lähiseudun silmäätekevät tulivat hakemaan etukäteen tilaamansa joulukirjat. Pakolliset kylän, siihen aikaan henkisiksi kilpailuiksi kutsutut tapahtumat, olivat estradi, jolla Marja vanhempien toivomuksesta myös esiintyi. Itsensä esillä pitäminen ei kuitenkaan ollut sisarelleni kovin mieluisaa, ja muistan hänen tästä asiasta olleen vähintäänkin harmissaan.

Kirjoihin kehittyi erityinen tunneside, ne olivat rakkaita. Kirjoja piti kohdella hyvin, ja niiden sekä kirjakaupan tuoksu syöpyi aivokemiaan, kirjoja saattoi myös ahmia. Venäläiset klassikot olivat suosikkeja. Kirjakauppa oli paikka, jossa sisareni myös aikuisena mielellään kävi, ja toi aina jotakin laukussaan. Muut kaupat eivät häntä juuri kiinnostaneet. Joulu- ja merkkipäivinä saimme Marjalta lahjaksi varmasti kirjan. Myös oman summerhillimme saimme jokainen sisarus.

Kuusikymmenlukulaisen summerhilliläisen vapaan kasvatuksen ideaa Marja halusi soveltaa ensisijaisesti sen korostaman rakkauden ja huolenpidon osalta, mutta sopivia rajoja kasvatuksessa hän kannatti. Erityisen mieltynyt sisareni oli myös runoihin. Aikuisena kesäpaikan pöydän ja viinilasin ääressä lausuimme joskus yhdessä kesäiltoina mielirunoamme Nocturnea, ja Eino Leinon päivää Marja vietti miehensä ja ystävien kanssa heinäkuussa. Myös omat pojat Marja opetti arvostamaan kirjoja ja kirjallisuutta.

Marja oli itsenäinen ja aloitteellinen nuori. Kouluaikoinaan hän toimi nuorten kesäleireillä apuohjaajana, uimakoulunopettajana hän kiersi pitkin laajaa pitäjää ja johti myös partiota paikkakunnalla. Kylän tädit pitivät häntä esimerkillisenä nuorena, jolla oli hyvät harrastukset ja aikaa lapsille ja nuorille. Kukapa sellainen, joka lähetetään oppikouluun lapsena, vähän yli 10 vuoden iässä yli sadan kilometrin päähän kodista, vieraaksi koetun isotädin hoiviin ei kasvaisi itsenäiseksi ja aloitteelliseksi.

Mutta, toisaalta kokemus erillisyydestä oli lapsuudessa myös läsnä. Koulumatka oli pitkä. Matkaa tehtiin linja-autolla ja junalla eikä kotiin päässyt joka viikonloppu. Kuukausikin vierähti vieraassa kaupungissa katsellen ikkunasta sataman heikkoja valoja. Ikävä oli joskus kovakin, muistan hänen kertoneen. Kuopion tyttölyseo oli Marjan opinahjo viisikymmenluvulla muutaman vuoden, kunnes vanhemmat suostuivat siihen, että tytär siirtyisi lähemmäksi kotia Iisalmen tyttölyseoon.

Etäisyys kodista edellytti kuitenkin edelleen vuokralaisena oloa milloin minkäkin puolitutun tai tuntemattoman kaupunkilaisen omakotitalon kammarissa. Myös minä, iltatähti-pikkusisko, aloitin oppikoulun Iisalmessa, ja minustakin oli huolehdittava. Vastuunkantaminen oli sodanjälkeisille suurille ikäluokille kuitenkin itsestäänselvyys. Kaikesta on selvittävä, ja selvitään – ajattelu kantoi! Marjan lukion viimeisillä luokilla asuimmekin samassa vinttikammarissa Savon Sanomien päätoimittajan vuokralaisina. Iltaisin ja usein yön tunteina kuuntelimme, kun päätoimittaja suureen ääneen otti vastaan uutisia puhelimitse – kuuluvuus oli huono ja uutiset piti toistaa sana sanalta ja kirjain kirjaimelta. Hauskaakin meillä oli yhdessä.

Opiskelu ja työelämä – Miksi juuri psykologiksi?

Ylioppilaaksi tulon jälkeen siirtyminen opiskelemaan Tampereelle, taas kauaksi kotiseudusta oli jo luontevaa. Ja olihan maailma tullut jo laajemminkin tutuksi kouluaikoina. Kesä Saksassa, Flensburgissa aupairina ja toinen kesä töissä Tukholmassa laastareita pakkaamassa. Saksan ja ruotsin kielet harjaantuivat. Se auttoi myös tuolloin usein saksankielisten tenttikirjojen lukemista.  Tosin saksalaisesta pikkutarkkuudesta ja ruotsalaisesta besserwisseriydestä humaani ja hieman boheemikin Marja antoi tiukkoja arvioita.

Oppiaineen valinta ei ollut vaikeaa. Häivähdyksenä mielessä oli käynyt suomen kielen opiskelu Helsingissä. Sekin vain siksi, että ehkä kirjoittava, kirjoista pitävä ja taiteellinen isä olisi ollut tyytyväisempi tyttärensä valintaan. Sodan käyneelle, itsenäisyydestä taistelleelle isälle Tampereen ”punainen yliopisto”, kuten isäni sitä nimitti, oli opinahjona vaikea pala. Äiti piti tärkeänä, että tytär valitsee tiensä ja opinahjonsa itse.  Marja tekikin itsenäisen päätöksen ja haki opiskelemaan psykologiaa, toiseksi pääaineeksi hän valitsi kasvatustieteen. Sillä, minkä väriseksi yliopisto miellettiin, ei Marjalle ollut merkitystä.

Sekä oppiaine ja tutkimusmenetelmät että yhteiskunta, jossa psykologista ja kasvatuksellista tietoa ja taitoa tarvittiin, kehittyivät tuolloin nopeasti. Suomi muuttui maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Monet muuttivat kaupunkeihin. Naiset kouluttautuivat, naisia tarvittiin työelämään, ja he halusivat työhön kodin ulkopuolelle. Päivähoidon tarve kodin ulkopuolella kasvoi, ja päivähoitoa, esikoulua ja koululaitosta sekä niiden kasvatustavoitteita kehitettiin lasten ja kasvattajien tarpeisiin ja tueksi. Kuntien velvollisuudeksi tuli järjestää kaikille lapsille päivähoitopaikka. Sen seurauksena naisten oli helpompi osallistua työelämään.

Alansa työt sisareni aloitti Lapinlahden psykiatrisen sairaalan lastenosastolla jo opiskelukesinään. Siellä hän sai syventyä pienten mielenterveyspotilaiden hoitamiseen. ”Lapinlahden meri- ja puistomaisemat olivat hieno vastapaino vaativalle, raskaalle, mutta niin mielenkiintoiselle työlle”, muistan hänen kuvanneen upeaa työympäristöään.

Valmistuttuaan filosofian maisteriksi 1970 nuori psykologi oli ollut myös opiskeluun kuuluvassa harjoittelussa Helsingin Auroran lasten sairaalan psykiatrian puolella. Hänen ohjaajanaan oli tuolloin psykologi Elli Keinänen. Keinänen oli Marjalle mieleinen ohjaaja ja myöhemmin myös hyvä pitkäaikainen työtoveri ja ystävä Ebeneserissä.

Tie Auroran sairaalasta kulki 70-luvun alussa reiluksi kahdeksi vuodeksi Lastenlinnaan, jossa hän toimi psykologina, ja aina tarvittaessa silloisen johtavan lääkärin, myöhemmin Helsingin yliopiston lasten psykiatrian professorin, alan uranuurtajan Terttu Arajärven tutkimusavustajana. Arajärvi nimittäin valmisteli tuolloin toista väitöskirjaansa. Myös Lastenlinnan opettavaisia ja mielenkiintoisia aikojaan sisareni muisteli lämmöllä.

Miksi juuri lasten ja nuorten kehityskysymykset ja psykologia kiinnostivat? Siihen on varmaankin useampi vastaus. Muistan elävästi ne lauantai- ja sunnuntaiaamut, kun Marja ja äiti istuivat keittiön pöydän ääressä aamukahvilla, lusikoiden kilahtelun ja vaimean puheensorinan. Tiesin, että heillä on paljon puhuttavaa kouluviikon jälkeen, ja muutenkin. En kuullut tarkkaan keskusteluja, mutta myöhemmin ymmärsin, että he paransivat maailmaa, pohtivat elämää, asioiden syitä ja seurauksia, ihmismielen ihmeellisyyksiä. Se oli varmasti molemmille terapeuttista ja toi miellyttävän ja turvallisen olotilan vielä aamu-uniselle pikkusiskolle.

Sisareni kiinnostus psykologiaan heräsi lukiossa, ja valinta ylioppilaaksitulon jälkeen oli selvä. Erityisen kiinnostunut Marja oli lapsen ensimmäisten vuosien kehityksestä ja vaikutuksista ihmisen kehityskaareen.  Joskus aikuisina puhuimme myös siitä, miten omat lapsuuden kokemukset, erillisyyden ja hylätyksi tulemisen tuntemukset ja kokemukset vaikuttavat valintoihimme.

Ehkä myös jatkuva sodan käyneen sukupolven ja vanhempien ymmärtämisen ja auttamisen eetos ja tarve lisäsi kiinnostusta kiehtovaan ihmismieleen ja tieteenalaan. Myös toinen toistemme ja itsensä auttaminen olivat tärkeitä keskusteluissamme ja elämän eri tilanteissamme. Auttaminen ja empatia niitä kohtaan, joilla oli vaikeaa, oli varmasti myös yksi alan valinnan motiivi. Kodissamme korostettiin aina sitä, että vaikeuksissa olevia ihmisiä pitää auttaa; kenellekään sellaiselle ei saa kääntää selkää.

Ura opettajana, työnohjaajana ja varhaiskasvatuksen ja päivähoidon kehittäjänä

Lastenlinnan psykologin toimen aikoihin avautui silloisessa Ebeneserissä, Helsingin lastentarhanopettajaopistossa psykologian lehtorin virka. Vanhempi kollega ja ohjaaja Inkeri Repo huomasi nuoremman työtoverinsa taidot ja soveltuvuuden tehtävään, ja kehotti hakemaan. Näin varhaiskasvatuksen osaajalle avautui mielenkiintoinen työ lastentarhanopettajien koulutuksessa.  Työ, jossa sai valjastaa käyttöön osaamisensa ja kehittymis- ja kehittämiskykynsä, ja jossa hän jatkoi koulutuksen siirryttyä Helsingin yliopiston alaisuuteen vuonna 1995.

Erityisen panoksensa Marja Huttunen antoi myös lastentarhaopettajan koulutukseen pyrkivien soveltuvuuskokeiden haastattelujen kehittämiseen. Hän työsti pitkälle aiheesta väitöskirjaansa Tampereen yliopistoon. Työ jäi kuitenkin kesken vakavien sairauksien vuoksi.

Marja Huttunen oli ammattitaitoinen ja pidetty opettaja ja ohjaaja. Tästä kertoo muun muassa se, että monet opiskelijat ovat kertoneet löytäneensä oman ammattinsa merkityksen kasvatustyössä ja yhteiskunnassa opettajansa seminaarityön ohjauksen aikana. Myös entisten oppilaiden kommentit Marjasta kertovat hänen antautumisesta työlleen ja opiskelijoilleen.

Marja Huttunen toimi 1980- ja 90-luvuilla opettajan työnsä ohella myös Helsingin ja Järvenpään kaupunkien lastentarhanopettajien työnohjaajana. Myös tässä työssä hän oli asiantunteva ja pidetty. Joskus ohjattavien huolet kulkivat ehkä liikaakin ohjaajan mukana, vaikka ammattitaitoisena niitä osasikin käsitellä.

Sisareni Marja Huttunen antoi oman tärkeän panoksensa erityisesti naisvaltaisen lastentarhanopettajien koulutuksen ja työn sekä päivähoidon kehittämiseen. Panoksen, jonka tuloksena osaltaan myös naisten ja perheiden asema ja tasa-arvo ovat parantuneet Suomessa. Hän oli omalla työllään rakentamassa sodan vaaranvuosien jälkeen hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen palveluja kehittyvälle palkansaajayhteiskunnalle ja sen perheille.