Kaksivuotiaana orvoksi jääneen Sinikka Mönkäreen (vuodesta 2012 Laisaari) elämäntarinaa Vuoksenniskan sahatyöläisyhteisön kasvatista erikoislääkäriksi, kansanedustajaksi, ministeriksi ja pääjohtajaksi voi tarkastella yleisemminkin esimerkkinä siitä, miten Suomessa hyödynnettiin sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien lahjakkuusreservejä. Vaikka kotiolot olivat niukat, kasvuympäristö oli kannustava, ja opintielle pääsy takasi lahjakkaalle lapselle tien sosiaaliseen nousuun.

Mönkäreen poliittinen ura huipentui 1995, kun hänet nimitettiin sosiaali- ja terveysministeriksi. Ministerin tehtävät jatkuivat sitten yhtäjaksoisesti kolmessa perättäisessä hallituksessa vuoteen 2005. Mönkäreestä tuli Suomen toistaiseksi pitkäaikaisin naisministeri; ministerivuorokausia kertyi hänelle kaikkiaan 3817. Hän ohitti siihen asti kärkisijaa hallussaan pitäneen Tarja Halosen.

Sinikka Mönkäre (os. Toikka) syntyi 6. maaliskuuta 1947 Sippolassa Myllykosken taajamassa paperityöläisperheeseen. Hän jäi orvoksi jo kaksivuotiaana, mutta hänen Vuoksenniskalla Imatran naapurissa asunut tätinsä Tilda ja tämän mies Aukusti Häkkinen ottivat Sinikan ja hänen veljensä kasvattilapsikseen.

Mönkäreen kasvuympäristössä luotettiin kovaan työhön, toveriapuun, Enso-Gutzeitiin ja sosiaalidemokratiaan. Sodan jälkeen myös Imatran seudulla työläisperheet auttoivat toisiaan parhaansa mukaan. Elettiin tiiviissä yhteisössä niin juhlat kuin arjetkin. Sinikka Mönkäre kasvoi miltei sananmukaisesti työväentalolla. Kasvattiäiti, Tilda-täti, oli työläisurheiluseura Vuoksenniskan Vesan voimistelunohjaaja ja hänen miehensä Aukusti työväenyhdistyksen vahtimestari.

Sinikka kulki tädin mukana voimisteluharjoituksissa työväentalolla jo kolmivuotiaasta lähtien. Koululaisena läksyt luettiin vaatenarikassa, ja työväentalon iltamien lipunmyyjänä Sinikka ansaitsi ensimmäiset omat rahansakin. Hänen koko lapsuutensa ja nuoruutensa sosiaalinen verkosto oli sosiaalidemokraattinen. Myös kesätyöpaikat suurten ikäluokkien koululaisille järjestyivät näiden verkostojen kautta. SDP:n jäseneksi Sinikka Mönläre liittyi nuorisoliiton kautta 15-vuotiaana.

Sotien jälkeen työläiskodeissa eli vahvana usko siihen, että koulutus takaisi köyhien perheiden lapsille tien parempaan toimeentuloon ja elämään. Niissä oloissa sosiaalivirasto antoi monot ja maksoi kirjat. Tukea tuli myös koulusta, ja Sinikankin opinhalu huomattiin. Hän pääsi Vuoksenniskan yhteiskouluun, jonka rehtorina toimi kasvatusisä Aukustin aseveli Jaakko Hinkka.

Tuohon aikaan oppikoulujen ruokailu oli vielä maksullista. Matematiikan opettaja Kerttu Karhu oli perheystävä. Hän järjesti niin, että Sinikka sai tehtäväkseen kerätä muilta oppilailta ruokarahat, ja korvaukseksi hän sai aterioida itse maksutta.

Sinikka Mönkäre kirjoitti ylioppilaaksi Vuoksenniskan yhteiskoulusta vuonna 1966. Ylioppilaaksitulon jälkeen hän matkusti Turkuun osallistuakseen lääketieteellisen tiedekunnan karsintakurssille, joka kesti kuusi viikkoa. Sen aikana tuli kotoa suruviesti: kasvatusisä Aukusti oli kuollut.

Mönkäre pääsi tiedekuntaan, mutta opiskelua varten oli otettava velkaa pankista. Kun valtion takaamia opintolainoja ei vielä ollut, ensimmäisen opintolainan takasi yhteiskoulun rehtori Jaakko Hinkka.

Kasvatusvanhemmat eivät ehtineet nähdä Mönkäreen lääkäriksi valmistumista 1973, sillä myös täti Hilda Häkkinen kuoli Sinikan ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Mönkäre työskenteli aluksi jonkin aikaa Salossa ja Turussa mutta palasi kotikaupunkiinsa Imatralle Honkaharjun aluesairaalan osastonlääkäriksi 1975. Pari vuotta myöhemmin hän siirtyi Joutsenossa sijaitsevan Tiurun sairaalan osastonlääkäriksi ja pätevöityi yleislääketieteen ja työperäisten keuhkosairauksien erikoislääkäriksi. Lääketieteen tohtoriksi Laisaari väitteli Helsingin yliopistossa 1984 homepölykeuhkosairaudesta. Tutkimusaiheen valinnassa näkyy selvästi Mönkäreen kiinnostus työntekijöiden työ- ja elinolojen parantamiseen.

Imatralle paluunsa jälkeen Mönkäre kiinnostui yhteiskunnallisista asioista. Hänet valittiin Imatran kaupunginvaltuustoon ensi kerran 1981. Sitten seurasivat presidentin valitsijamiesvaalit 1982 ja eduskuntavaalit.

Eduskuntaan Mönkäre pääsi toisella yrittämällä 1987 mutta putosi eduskunnasta ensimmäisen nelivuotiskauden jälkeen. Hän palasi Imatralle ja toimi siellä terveyskeskuksen apulaisylilääkärinä.  Eduskunnasta putoamisesta vuoden 1991 vaaleissa tuli Mönkäreen poliittisen uran käännekohta.

”Juuri silloin kun luulee, että kokemus riittää, alkaa kokemus”, hän on kuvannut putoamistaan. Mönkäre palasi pahimmassa taloudellisessa lamassa rypevän Imatran terveyskeskuslääkäriksi. Jokapäiväisessä työssään hän näki ihmisten ja hädän ja päätti yrittää takaisin eduskuntaan.

Paluu onnistui jo vuoden 1995 vaaleissa. Saman tien Mönkäre sai SDP:n puheenjohtajalta Paavo Lipposelta yllättävän tarjouksen. Lipponen halusi hänet uuden viiden puolueen ns. sateenkaarihallituksensa sosiaali- ja terveysministeriksi.

Suurelle yleisölle melko tuntemattoman ja välillä eduskunnasta pudonneen Mönkäreen valinta erittäin haasteellisen ministerinsalkun haltijaksi oli uudelta pääministeriltä ennakkoluuloton veto. Epäilemättä myös alueelliset näkökohdat ja pyrkimys sukupuolten tasa-arvoon hallitusta koottaessa painoivat vaa’assa Mönkäreen eduksi.

Häntä pidettiinkin aluksi Lipposen luottoministerinä ja jopa suojattina, mutta arvio oli hätiköity. Mönkäre osoitti ansaitsevansa paikkansa nimenomaan oman alansa asiantuntijuuden perusteella. Hankalimpia tehtäviä oli hallituksen sosiaaliturvaan kohdistamien leikkausten läpivieminen, kun valtiontalous horjui kuilun partaalla.

Se, että Mönkäre jatkoi ministerinä myös Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen hallituksissa, jälleen sosiaali- ja terveysministerinä, kertoo että hänestä oli tullut sosiaalidemokraattien ykkösketjun vaikuttaja.

Lipposen toisessa hallituksessa 1999–2003 Mönkäre toimi ensin vuoden työministerinä ja kolme vuotta kauppa- ja teollisuusministerinä. Tämä tehtävä oli Mönkäreen oman arvion mukaan hänen poliittisen uransa raskain mutta toisaalta mielenkiintoisin. Hän joutui perehtymään asioihin, jotka olivat hänelle aluksi monella tapaa vieraita. Erityisen hankala tehtäväkenttä oli valtion omistajapolitiikka, eikä vähiten ideologisesti, sillä se on herkkä kysymys erityisesti sosiaalidemokraateille. Ankara poliittinen kädenvääntö käytiin myös viidennestä ydinvoimalasta, josta saatiin lopullinen päätös eduskunnassa vuonna 2002 Mönkäreen kauppa- ja teollisuusministerikaudella.

SDP vaihtoi syyskuussa 2005 ns. ministerikierrätyksessä kahdeksasta ministeristään neljä. Mönkäreen tilalle sosiaali- ja terveysministeriksi tuli Tuula Haatainen. Huhtikuussa 2006 Mönkreen ura aktiivipoliitikkona päättyi, kun hänet nimitettiin Raha-automaattiyhdistyksen (Ray) toimitusjohtajaksi.

Yhtiön ylimmät tehtävät on perinteisesti jaettu tiettyjä puoluepoliittisia taustoja edustavien kesken, ja tässä mielessä Mönkäreenkin valinta oli poliittinen virkanimitys. Toisaalta kukaan ei missään vaiheessa kyseenalaistanut hänen asiantuntemustaan ja pätevyyttään Raha-automaattiyhdistyksen toimialalla, sosiaalisen avustustoiminnan sektorilla. Mönkäre torjui kevään 2011 eduskuntavaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa esille nousseen hankkeen rahapeliorganisaatioiden, Rayn, Veikkauksen ja Fintoton yhdistämiseksi. Hän oli sitä mieltä, ettei yhdistymisellä saavutettaisi tavoiteltavia säästöjä.

Syksyllä 2011 toimitusjohtaja Mönkäreen nimi nousi esille vaalirahasotkujen yhteydessä. Kaikkiaan kahdeksan Rayn johtohenkilön epäiltiin syyllistyneen kyseenalaisiin vaaliavustuksiin, muun muassa taulukauppoihin ja lippujen ostamiseen puolueiden järjestämiin seminaareihin. Mönkärettä vastaan ei kuitenkaan nostettu syytettä. Kesällä 2012 hänen määräaikainen työnsä Rayn toimitusjohtajana päättyi ja hän siirtyi eläkkeelle. Samalla hän – koko poliittisen uransa Sinikka Mönkäreenä tunnettu – ilmoitti ottavansa käyttöönsä miehensä kanssa yhteisen sukunimen Laisaari. Hän kertoi, ettei siviilisääty ollut muuttunut, ja mieskin, varatuomari Juha Laisaari, oli ollut jo 16 vuotta sama.