Sinikka Kurkisen lapsuudessa Imatralla ei ollut kuvataidekouluja tai -kerhoja eikä ammattitaiteilijoita tai taiteilijan ammattia juurikaan tunnettu. Kurkisen kotikylässä Imatran Kannonkorvessa liikkui taivaanrannanmaalariksi kutsuttu mies ja pieni Sinikka tuumasi tuolloin, että sellaiseksi hänkin haluaisi.

Luokkaretkellä Kurkinen pääsi ensimmäisen kerran taidemuseoon, Ateneumiin. Se teki vaikutuksen. Kaipuu piirtämiseen ja maalaamiseen vahvistui.

Ensimmäinen yritys päästä Unto Pusan maalauskurssille ei onnistunut, koska ei ollut ketään keneltä olisi voinut kysyä, mitä kurssilla tarvitaan ja miten sinne pääsee. Toinen yritys onnistui: 1950-luvun puolivälissä Kurkinen pääsi Imatran taideyhdistyksen piirustuskouluun ja maalauskursseille. Niiden opettajat, taiteilijat Olavi Valavuori ja Olli Miettinen, kannustivat Kurkista hakemaan Suomen Taideakatemian kouluun Helsinkiin.

Sinikka Kurkinen hyväksyttiin taideakatemian syksyllä 1955 alkaneelle koeluokalle, mutta karsiutui perhesyistä johtuneen poissaolon seurauksena vuodenvaihteessa. Kurkinen sisuuntui ja meni kevättalveksi Vapaaseen taidekouluun Helsinkiin, sillä vaihtoehtoja taiteilijan uralle ei enää ollut. Poisjoutuminen ja siitä seurannut sisuuntuminen oli Kurkisen mukaan hyvä opetus. Seuraavana syksynä hän pyrki menestyksellisesti uudelleen Suomen Taideakatemiaan.

Kolmen vuoden opintojen jälkeen Sinikka Kurkinen valittiin taideakatemian mestariluokalle, jossa hän sai käytännössä yksityisopetusta arvostamaltaan Sam Vannilta. Keväällä 1960 Kurkiselle myönnettiin seuraavaksi vuodeksi jatko-opintostipendi Académie de la Grande Chaumière -taidekouluun Pariisiin.

Ranskan vuoden lopussa hänelle suositeltiin opintojen jatkamista Ranskan Kansallisessa kuvataidekorkeakoulussa, mutta rahat olivat loppu eikä opintolainoja ollut olemassa. Se harmitti, mutta oli palattava Imatralle, jossa vanhemmat tarvitsivat apua tilan hoitoon.

Kotitalon yläkerrassa oli työtila ja Imatran taideyhdistys tarjosi työtä Imatran taidemuseon intendenttinä ja taideyhdistyksen piirustuskoulun opettajana. Kurkinen oli ollut jo opiskeluaikana mukana taitelijaseuran yhteisnäyttelyssä. Hän oli ensimmäinen imatralainen, joka hakeutui ammattitaitelijan uralle.

Maailma kutsui toistamiseen 1960-luvun puolivälissä. Sinikka Kurkinen vuokrasi taiteilija Anita Snellmanin entisen työtilan Ibitzalta vajaaksi vuodeksi. Tähän tarkoitukseen Kurkinen sai apurahan Etelä-Karjalan rahaston ensimmäisessä apurahajaossa vuonna 1964. Tuolloin Kurkinen oli ollut mukana useissa yhteisnäyttelyissä Imatralla ja muualla Suomessa.

Espanjasta Kurkinen palasi jälleen Imatralle ja järjesti vuonna 1965 ensimmäisen yksityisnäyttelyn Imatran taidemuseossa. Sam Vanni oli varoitellut oppilaitaan ”palaamasta metsään”, sillä Suomen taidepiirit olivat hyvin Helsinki-painotteiset. Sinikka Kurkinen koki velvollisuudekseen olla yksin jääneen äitinsä tukena, joten hän teki taiteilijan työtään Imatralta käsin saaden vähän kerrassaan enemmän arvostusta ja näkyvyyttä. Kotona saattoi aina välillä maalatakin.

Apurahat ovat olleet Sinikka Kurkiselle tärkeitä taiteellisen työn mahdollistajia. Taideteosmyynti oli uran alussa hyvin pientä ja myöhemminkin satunnaista. Kurkinen toteaa, ettei hän ole osannut ajatella myyvästi eikä oikein hakea apurahoja. Kynähommissa hän on ollut piirtäjä eikä kirjoittaja.

Kurkinen sai Etelä-Karjalan rahastolta apurahan toistamiseen vuonna 1968. Hän sai vuonna 1985 rahaston myöntämän Etelä-Karjalan kulttuuripalkinnon ja apurahan vuonna 2007 yksityisnäyttelyn järjestämiseen. Myönteisen vastaanoton saanut näyttely oli helsinkiläisessä Galleria BE’19 -galleriassa.

Kurkinen on saanut apurahoja ja palkintoja muiltakin toimijoilta sekä toiminut Kymen läänin taidetoimikunnan jäsenenä että Etelä-Karjalan rahaston kuvataiteen apurahojen asiantuntijana.

Lukuisten yhteisnäyttelyiden lisäksi Kurkisella on ollut pitkän uran aikana yksityisnäyttelyitä Imatran ja Helsingin lisäksi muun muassa Tampereella, Kouvolassa ja Lappeenrannassa. Sinikka Kurkinen haluaa maalata edelleen; kuvataiteilijan työstä ei oikein osaa jäädä eläkkeelle.