Osa 1 julkaistiin vuonna 2012. Osa 2 on kirjoitettu heinäkuussa 2026.
OSA 1 – Lapsuus Raahessa
(kirjoittanut Kirsti Vähäkangas v. 2012)
Turpeenojan Tähti ja Katinhännän kakarat (Tykövetua ja kiinnipitua)
Sinikka Hieta-Wilkman (s. 1953) asuu Helsingissä vuonna 2026. Hänellä on Raahessa laaja suku, ja hän käy täällä usein. Oli kaunis ja kuulas syksyinen sunnuntai vuonna 2012, kun istuimme hänen siskonsa, Annelin, talon kuistilla Raahessa. Sinikka kertoi lapsuudestaan Katinhännässä kirjaa ”Tykövetua ja kiinnipitua” varten.
Rakkaus syttyi markkinoilla
”Isäni Olavi Hieta (s. 1913, k. 1959) oli kotoisin Kalajoelta ja äitini Kerttu o.s. Putaansuu (s. 1920, k. 2011) Siikajoelta. Isä oli tullut Raaheen työn perässä ja äiti ahersi pikku piikana kirjastonhoitaja Anna Mustosen huushollissa.
Anna Mustonen Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/anna-mustonen-oli-13-hatutettu-kunniaraahelainen/ ja https://www.naistenaani.fi/anna-mustosen-sana-oli-laki-kirjastossa/
Isä oli puuseppä. Hän rakensi veneitä, huonekaluja, jopa soittimia. Äiti oppi Mustosella talouden hoidon viimeisen päälle tarkasti – sääkeristi, jopa niin, että tyynyliinojen nauhatkin silitettiin.
Isä ja äiti tapasivat markkinoilla. He istuivat sattumalta vierekkäin karusellissa ja sieltä pois tullessaan alkoivat jutella.
Avioliitto solmittiin vuonna 1938. Lapsia syntyi muutaman vuoden välein yhteensä kahdeksan: Helena, Kaarina, Anneli, Lasse, Markku, Marjatta, Sinikka ja Annukka. Isällä oli synnynnäinen sydänvika ja lisäksi hän sairastui 1950-luvun alussa vakavaan sairauteen. Sairastettuaan kahdeksan vuotta hän menehtyi vuonna 1959.
Koti Saaristokadulla
Isällä oli tarkoitus rakentaa talo Miljoonaperälle, mutta kun siitä ei sairauden takia tullut mitään, hän osti leipuri Hilma Karsikolta talon Saaristokadun ja Kirkkokadun kulmasta vuonna 1952.
Hilma Karsikko oli kuuromykkä, joten hänen kanssaan oli vaikea kommunikoida. Hän jäi kaupan jälkeen asumaan talon pikku puolelle. Toisella puolella katua asui Pyyn täti. Kävin siellä usein kylässä alle kouluikäisenä. Kerran sain häneltä paperinuken joululahjaksi. Sain valita mieleiseni nuken Latomaan kaupasta.
Yhdessä pienessä talossa Saaristokadulla asui Vappu Erkkilä, joka tykkäsi lapsista ja sielläkin kävin kylässä. Koputin ikkunaan ja sitten Vappu kutsui sisälle ja tarjosi karkkia tai keksejä.
Pääsin kolmevuotiaana lastentarhaan. Lastentarha toimi tuolloin Rantakadun ja Koulukadun kulmauksessa mutta muutti sitten Kirkkokadulle samaan pihaan kirjaston kanssa (Friemanin talo).
Lastentarhan tätejä olivat Brita Oesch ja Lempi Sallava, ihania tätejä molemmat. Me saimme ruotsin kielessä kielikylpyjä jo tuohon aikaan, kun Brita-täti laski ruotsiksi kuka saa olla prinsessa: ett, två, tre, fyra, fem… Ruotsinkielisiä laulujakin laulettiin.
Isän kuolema muutti elämän
Olin kuusivuotias, kun isä kuoli. Hautajaiset olivat toukokuussa. Oli lämmin ja kaunis päivä. Lauri Turpeenoja (1904–1966, Eino Turpeenoja 1904–1953 oli Laurin veli) toi isän Gellmanin sairaalasta mustilla ruumisvaunuilla meidän kodin kohdalle. Me liityttiin pikkusisareni kanssa saattojoukkoon ja käveltiin Haaralan hautausmaalle hevosvaunujen perässä.
Elsa Turpeinen (o.s. Turpeenoja) Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/elsa-turpeinen-avojalakanen-raahelainen/
Isän kuoltua äidin oli mentävä töihin – ensin Raatihuoneelle ja sitten Raahe Oy:lle. Minä olin siirtynyt lastentarhassa Päivänsäteistä Sinikelloihin. Päivänsäteet olivat tarhassa klo 10–13 ja Sinikellot klo 9–14. Nuorin siskoni Annukka sai tulla Sinikelloihin, kun Päivänsäteiden päivä päättyi, ettei hänen tarvinnut mennä yksin kotiin. Lapset huolehtivat toisistaan.
Satutunneilla käytiin kirjastossa. Ne olivat ihania hetkiä. Anna Mustonen piti tarkkaa kuria kirjastossa. Hyvää päivää piti sanoa ovella kuuluvasti. Kirjoja sai lainata vasta, kun osasi lukea ja Annalle oli annettava lukunäyte.
Lasten oli otettava osaa kaikkiin kotitöihin. Kukin voimiensa ja taitojensa mukaan. Puita kannettiin sisälle. Vesi haettiin Jaakopin lähteestä, se oli lasten hommaa. Perunat laitettiin tulelle valmiiksi, äiti teki soosin töistä tultuaan. Sängyt oli petattava ja verhot aukaistava. Äiti piti tarkan huolen siisteydestä.
Omaa saunaa ei ollut. Saunassa käytiin useimmin Pekosen tädillä Kauppakadulla. Mutta joskus mentiin saunomaan Putaansuulle Nahkalakinkadulle. Putaansuulle mentiin jo iltapäivällä lauantaina. Ne reissut olivat aivan erityisen hauskoja, sillä samalla kyläiltiin ja saatiin leikkiä serkkutyttöjen kanssa.
Saunan jälkeen puettiin lämpimästi ja tultiin kotiin Kauppakadun kautta, ihailtiin Aurion ja Roihun kauppojen näyteikkunoita. Varsinkin joulua ennen näyteikkunat oli kauniisti laitettu.
Katinhännän kakarat
Sodan jälkeen nuoria perheitä oli kehotettu hankkimaan paljon lapsia sodassa menetettyjen kansalaisten tilalle. Eikä syntyvyyden säännöstelyäkään tainnut olla. Lieneekö johtunut noista syistä, mutta Katinhännässä oli paljon lapsia. Aarniot olivat lähimmät naapurit. Saaristokadun toisella puolella asuivat Törmälät, Haveriset, Hurnaset, Majavat, Matinheikit.
Kirkon vieressä oli leikkikenttä (nyk. parkkipaikka): hiekkalaatikko ja keinut. Keväällä kaupungin miehet Haverisen Mannen johdolla toivat keinut. Pienimmät tytöt, Annukka ja Eija, saivat keinua ensin ja sitten vasta isot. Se oli meistä ihan oikein. Nelimaalia ja pesäpalloa pelattiin samalla kentällä. Kaikki otettiin aina mukaan ja meitä oli pitkä jono lyömässä palloon. Pienet löi lätkällä ja isot mailalla.
Haverisen Manne (kuorma-autoilija ja puutarhuri) kävi ruokatunnilla kotona syömässä ja jos me oltiin leikkikentällä, niin hän saattoi ottaa meidät kuorma-auton kyytiin. Vaikka kirkonmäeltä Saaristokadulle ei ole kuin lyhyt matka, niin kyllä se tuntui mahtavalta.
Haverisen pihassa oli leikkimökki. Meillä oli siellä oma sirkus, Haverisen Helenalla ja Eijalla sekä Annukalla ja minulla. Latomaan Turo, samojedinkoira, sai esittää jääkarhua ja tekikin sen mielellään. Sen sijaan Haverisen punainen kolli-kissa ei halunnut esiintyä meidän sirkuksessa.
Haverisen puutarhan kasvilavat kiinnostivat. Saimme leikkiä jopa kasvihuoneessa, jossa tuoksui ihanalle. Kerättiin luonnonkukkia ja leikittiin kukkakauppaa. Törmälän vintissä leikin usein Tarjan kanssa. Joskus istuttiin Törmälän pihalla pahvilaatikoissa ja laulettiin.
Viitamäen piharakennuksen vintissä oli leikkikauppa, johon oli saatu ihan oikeita mainoksia Latomaan kaupasta. Kadulla leikittiin usein: hypittiin narua, käveltiin puujaloilla tai hypättiin ruutua.
Puutarhuri Sirkka Haverinen Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/sirkka-haverinen-katinhannan-kukittaja/
Katinhännän arkea
Latomaan kaupassa käytiin ostoksilla. Joskus kauppias antoi karkkia kaupantekiäisiksi. Kaupassa oli mukavan kiireetön tunnelma. Kaikki tunsivat toisensa ja kaupassa vaihdettiin kuulumisia.
Pyykkiä käytiin pesemässä Reiponkadun pesutuvassa, jota hoiti Viitamäen rouva. Pyykkiä kerättiin ja sitten varattiin vuoro. Viitamäen äiti antoi meidän leikkiä pesulan sivuhuoneessa.
Pärekoreilla kannettiin pyykit pesulaan. Siellä oli isot pesukoneet. Valkopyykki keitettiin suurissa padoissa. Ja sitten lingottiin ja lopuksi mankeloitiin hirmu suurella mankelilla. Oli tärkeä, että lakanoista tuli sileitä.
Seurasin kerran Suomelan pihassa, kun niiden mummu keritsi lampaita. Minua säälitti ne lampaat, kun niistä tuli alastomia. Kirkkokadun päässä alkoivat lehmien laidunmaat. Samoin Reiponkadun takana, heti Virsun talon takaa. Isossaholmissa Katinhännän asukkailla oli perunamaita – niin meidänkin perheellä.
Turpeenojan Tähti-hevonen laidunsi kirkon luona heti leikkikentän vieressä. Se oli tolpassa kiinni, ettei päässyt karkaamaan. Virsun Kille-koira makasi kadulla talon seinän vieressä. Me mentiin sen ohi Kylmälleniemelle uimaan. Äiti sanoi, ettei sitä tartte pelätä, kun se on niin vanha, ettei saa meitä kiinni. Kylmänniemen metsistä poimittiin mustikat talveksi.
Mallikoulusta elämäneväät
Katinhännän lapset menivät Seminaarin harjoituskouluun, jota myös mallikouluksi sanottiin. Menin aina yhtä matkaa Pietilän (nyk. Rusila) Hannelen kanssa kouluun. Minä tykkäsin koulunkäynnistä. Kävin harjoituskoulua neljä vuotta ja sitten pääsin oppikouluun. Oppikoulumatkat tehtiin yhdessä Mäkisen Anna-Liisan kanssa.
Hummastin Manua (urheilukenttien hoitaja) pelättiin. Kengät jalassa ei kukaan uskaltanut mennä luistinradalle. Ja Manukin kulki siellä huopatossuilla.
Muutto Katinhännästä
Olin kolmen-neljäntoista vanha, kun muutimme pois Katinhännästä Ouluntielle. Äitini ja Antti Lassila yhdistivät kaksi suurperhettä yhdeksi uusioperheeksi. Asetuimme asumaan Ouluntielle. Katinhännän talossa asui aluksi vuokralaisia. Sitten talo purettiin.
Ylioppilaaksi pääsin Raahen yhteislyseosta vuonna 1972. Elämä ja sähkötekniikka kuljetti monien mutkien kautta Helsinkiin. Tällä hetkellä (2012) huolehdin siitä, että suomalaisten ääni kuuluu ja yhteiskuntamme edut otetaan huomioon, kun maailmalla tehdään standardeja sähkölaitteita, sähköjärjestelmiä ja palveluja varten. Katinhäntä lapsuudenystävineen ja mukavine ihmisineen pysyy aina muistoissani.” (2012)
OSA 2 – Lasikattojen rikkoja sähkötekniikan alalla
(kirjoittanut Sinikka Hieta-Wilkman heinäkuussa 2026)
Lautapojasta grillimyyjäksi
Kouluaika oppikoulussa oli mukavaa, ja pärjäsin koulussa kohtalaisen hyvin. Kesälomilla ei suinkaan laiskoteltu, vaan jo 13-vuotiaasta olin kesätöissä Saloisissa Ruskon maatilalla navetan pesussa ja kaalintaimia istuttamassa. Luppoaikana kiersin isoveljeni Lassen kanssa Saloisten omakotityömaita, joissa teimme diilejä sokkelilautojen puhdistamisesta. Tuohon aikaan Raahessa oli paljon hartiapankkirakentajia. Jossain vaiheessa auttelin silloin tällöin Karekiven Anjaa hänen omistamassaan Kulma-baarissa Ouluntiellä ja jaoin päiväpostia polkupyörällä Ollinsaari-Mettalanmäki-Antinkangas-linjalla. Näistä pienistä tienesteistä kertyi rahaa sen verran, että sain ostettua uudet farkut ja tennarit syksyksi kouluun.
Lukioaikana pääsin jo oikeisiin töihin Rautaruukilla urakoivalle Teräsbetoni Oy:lle. Töihini ”lautapoikana” kuului kaikenlaista siistimistä valssaamotyömaalla, asennuspulttien rasvaamista ja suojaamista sekä työmaakoppien siivousta. Päivät kuluivat fyysisesti kohtalaisen raskaassa työssä nopeasti ja uni maittoi illalla.
Lukiolaiselle palkka oli hyvä ja siitä jäi mukavasti säästöön talven koulutarvikkeita ja vaatteita varten. Tuohon aikaan kaikki koulukirjat ja -tarvikkeet maksettiin itse. Lukion viimeisellä luokalla olin kesätöissä Raahen Vesan grillillä. Osittaisena yötyönä se oli sekä henkisesti että fyysisesti vielä rankempaa hommaa nuorelle tytölle kuin lautapojan työt Teräsbetonilla edellisenä kesänä. Siitäkin selvittiin!
Ohjelmoijasta insinööriksi
Ylioppilastutkinnon jälkeen pääsin Raahen tietokonealan oppilaitokseen koulutukseen, josta valmistui ohjelmoija-systeemisuunnittelijoita. Tämä oli vuonna 1973 lajissaan ensimmäisiä niin sanottuja pitkiä ohjelmoijakoulutuksia atk:n alkuhämärissä Suomessa.
Raahen seminaari oli lakkautettu ja nyt noissa tiloissa ryhdyttiin kouluttamaan atk-osaajia uuden rehtori Aarno Meskasen johdolla. Tilat oli restauroitu taitavasti rehtorin puolison, arkkitehti Tuuli Meskasen, suunnitelmien mukaan. Kyllä meidän tulevaisuuden atk-osaajien kelpasi opiskella inspiroivassa ympäristössä!
Koulutuksen jälkeen alkukesästä 1973 kävin Nokian Kaapelitehtaalla Helsingissä haastattelussa prosessitietojenkäsittelytehtäviin, mutta Helsingin-matkalta palattuani kotona odotti kirje, jossa minut oli hyväksytty insinööriopintoihin Vaasan teknilliseen oppilaitokseen sähkövoimatekniikan linjalle.
Aikani pohdittuani päätin valita opiskelun Vaasassa. Järkytykseni oli melkoinen, kun huomasin olevani ainoa tyttö Vaasan teknillisen opiston sähkövoimatekniikan ylioppilasluokalla. Edellisellä kurssilla taisi olla kaksi ja seuraavalla neljä tyttöä. Ensijärkytyksen jälkeen aioin päättäväisesti jatkaa insinööriopintojani, vaikka eräs opiskelutoverini suosittelikin minulle vahvasti sairaanhoitajaopistoa.
Kaapeliojasta sähköalan uudelleen organisoijaksi
Valmistuttuani Vaasasta vuonna 1976 pääsin suunnittelutehtäviin Raahen kaupungin sähkölaitokselle, jossa olin jo opiskeluaikanani ollut harjoittelijana. Kerran harjoitteluaikanani sattui, että eräs Raahen merkkihenkilö, Yrjö Sipola, tuli varmasti hyvää hyvyyttään ohjaamaan minua vaatetehtaalle, Ruskatexille, töihin, kun sähkölaitoksen asentajaporukan kanssa vedimme kaapeleita kaapeliojassa. Tyttöparka taisi olla vääränlaisissa tehtävissä!
Olen pitkän sähköinsinööriurani aikana muistanut kiitollisuudella työnjohtaja Leo Ruohosta ja tarkastuspäällikkö Eero Ritokangasta, jotka ohjasivat niin harjoittelijaa kuin vastavalmistunutta insinööriäkin ennakkoluulottomasti ja inhimillisesti, mutta vaativasti.
Myös silloinen sähkölaitoksen johtaja Alpo Laukka ansaitsee tulla mainituksi avarakatseisena johtajana, joka uskalsi – tosin alun empimisen jälkeen – ottaa tytön aluksi harjoittelijaksi ja myöhemmin naisinsinöörin suunnittelijaksi 1970-luvulla, jolloin se ei suinkaan ollut kovin tavallista.
Vuonna 1979 pääsin töihin Helsinkiin Sähkötarkastuslaitokselle (myöhemmin Sähkötarkastuskeskus SETI). Tämän, TUKESia edeltäneen, valvontaviranomaisen palveluksessa toimin aluksi tarkastus- ja valvontatehtävissä seitsemän vuotta ja sähköurakointitoimiston päällikkönä kahdeksan vuotta aina vuoteen 1994.
Tehtäviini valvontainsinöörinä kuului ensisijaisesti sähköurakoitsijoiden toiminnan ja sähkötöiden johtajien pätevyyksien valvonta, mikä tapahtui osin myös kenttätarkastuksina. Tarkastusreissuilla tuli kotimaa tutuksi etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Työssäni todellakin tarvitsin myös Raahessa saamiani ohjelmoijan ja systeemisuunnittelijan taitoja, kun tuhansia sähköurakoitsijoiden oikeuksia ja pätevyystodistuksia käsittävien, käsin ylläpidettyjen korttirekistereiden vienti atk-järjestelmään tuli vastuulleni SETIssä.
Urakointitoimiston päällikkönä johdin sähköinsinöörien ja toimistotyöntekijöiden työyhteisöä, joka valvoi sähköturvallisuutta omalta osaltaan maassamme. Kaikkia työyhteisössä ei miellyttänyt se, että esimieheksi tuli nuorehko naisinsinööri, mutta ennakkoluulottoman työyhteisön ja osaavien esimiesteni avulla tämäkin kitka ratkaistiin. Päällikkönä tehtäviini kuului keskeisesti myös sähköurakoinnin ja pätevyysjärjestelmien kehittäminen säädöksineen.
Kun 60 vuotta hyvin toiminutta sähkölakia ja koko sähköalaa 1990-luvun alussa ryhdyttiin uudistamaan EU-kuntoon, valitsi kauppa- ja teollisuusministeriö (KTM) minut SETIstä lakitoimikunnan tekniseksi sihteeriksi ministeriön juristisihteerien ohella. Lain valmistelutyö ja koko prosessi oli kaikkinensa mieleenpainuva ja opettavainen kokemus. Silloin huomasin, että tarvitsen tietoa tulevista EY-, ETA- ja EU-asioista sekä ylipäätään myös muista kansainvälisistä asioista. Ryhdyinkin vaativan työni ohessa ja kahden pienen lapsen äitinä opiskelemaan Helsingin yliopistossa ja valmistuin valtiotieteiden maisteriksi vuonna 1999.
Koska tiedettiin, että SETI ei jatka tulevaisuudessa entisenlaisena, työnantajani koulutti henkilöstöstään kaksi yritysvalmentajaa, joista toinen olin minä. Valmentajien tehtäviksi tuli valmentaa hallitusti henkilöstöä organisaation purkuun ja tulevaisuuden haasteisiin. Niin saimme kollegani kanssa ruotsalaisen LOTS-yritysvalmentajakoulutuksen vuonna 1991 Tanskassa ja ryhdyimme jumppaamaan organisaatiomuutoksia vuodesta 1992 alkaen.
Tämä se vasta olikin opettavainen kokemus – siinä kehittyivät kaikki osalliset! Työn tuloksena eroteltiin julkishallinnon tehtävät ja uudet yksityiset toimijat. Syntyi uusi viranomainen eli TUKESin sähköalan valvontayksikkö toimintoineen sekä liuta yksityisiä tarkastus-, sertifiointi- sekä henkilö- ja yritysarviointitoimijoita korvaamaan aiempia viranomaistehtäviä. SETIstä jäi jäljelle Sähköturvallisuuden edistämiskeskus STEK (nykyisin Sähkötekniikan ja energiatehokkuuden edistämiskeskus STEK ry), joka on tänä päivänä merkittävä sähkö- ja energia-alan tutkimuksen ja kehityshankkeiden rahoittaja Suomessa. Muutos oli iso sähköalalla, kun vanhat instituutiot organisoitiin uudella tavalla ja monet viranomaistehtävät muuttuivat yritystoiminnaksi.
Edunvalvojasta kilpailukyvyn edistäjäksi
Vuonna 1994 minut kutsuttiin Suomen Sähkö- ja teleurakoitsijaliitto STUL ry:n tekniseksi johtajaksi ja yhdistyksen johtoryhmän jäseneksi. Viranomaistehtävät jäivät menneisyyteen ja tilalle tuli sähköurakoitsijoiden edunvalvonta. Teknisen johtajan tehtäviin STULissa kuuluivat liiton sähköturvallisuuspolitiikan määrittely, edunvalvonta, teknisten julkaisujen ja koulutusten suunnittelu sekä vastuu muusta teknisen tiedotuksen sisällöistä ja muodoista.
Lisäksi kansainväliset tehtävät lisääntyivät merkittävästi, kun edustin Suomea maailmanlaajuisessa sähköurakoitsijoiden järjestössä AIE:ssa (International Electrotechnical Association) ja sen työryhmissä. Ei ollut AIE:ssa ennen nähty naispuolista sähköurakoitsijoiden edustajaa niin, että sielläkin me suomalaiset saimme näkyvyyttä edelläkävijänä. Eurooppa ja Bryssel tulivat tutuiksi niin ajattelutavaltaan kuin maantieteellisesti.
Reilun kymmenen työvuoteni aikana STULissa olin kehittämässä ja valmentamassa sähköurakoitsijoiden laatu-/toimintajärjestelmiä. Tässä tehtävässäni oli valtavasti hyötyä yritysvalmentajataustastani SETIssä.
Työnantajani STUL koulutti minua johtotehtäviin muun muassa niin, että osallistuin 2000-luvun alussa Helsingin kauppakorkeakoulun JOKO-koulutukseen. Koulutuksen viikkoja kestänyt ulkomaan jakso tapahtui Singaporessa ja Thaimaassa, mikä avarsi valtavasti tietouttani muista kulttuureista sekä globalisaatiosta hyötyineen ja haittoineen. Tämä valmisteli minua seuraavaan tehtävääni, mistä en tosin vielä tuolloin tiennyt mitään.
Vuonna 2004 minut valittiin vaativan rekrytointiprosessin jälkeen SESKOn eli Suomen sähköteknisen standardointijärjestön toimitusjohtajaksi kymmenen ehdokkaan joukosta. Vuoden 2005 alusta aloitin toimitusjohtajana, missä tehtävässä toimin 16 vuotta. Jatkoin vielä jonkin aikaa vanhempana neuvonantajana. Jäin eläkkeelle vuonna 2021 eli 45 vuotta insinööriksi valmistumiseni jälkeen. Haastavinta oli joka vuosi SESKOn rahoituksen ja talouden turvaaminen sekä SESKOn itsenäisyyden varmistaminen viimeisinä työvuosinani.
Tekniset standardit tehdään kansainvälisten sopimusten mukaan sähköteknisellä alueella IEC:ssä (International Electrotechnical Commission). SESKOn toimitusjohtajana toimin maailmanlaajuisen IEC:n ja eurooppalaisen CENELECin kansallisen National Secretery -roolissa. Johdin siis kansallista yhteisöä, johon kuului standardoinnin asiantuntijoista koostuva toimisto sekä yli 500 oman alansa sähkötekniikan asiantuntijaa Suomessa toimivista elinkeinoelämän ja julkisista organisaatioista.
Asiantuntijoita tuli valmistus- ja energiateollisuudesta, voima- ja tutkimuslaitoksista, suunnittelu- ja konsultointiyrityksistä, yliopistoista ja korkeakouluista, viranomaisista jne. Nämä eri yhteisöjen syväosaajat huolehtivat siitä, että suomalaisen yhteiskunnan eri toimijat saivat kansainvälisesti valmisteltuihin sähköalan standardeihin mukaan suomalaisten tarpeet ja teknisen osaamisen. SESKO organisaationa mahdollisti ja mahdollistaa edelleen kansallisten asiantuntijoiden osallistumisen näihin kansainvälisiin valmisteluelimiin varmistaen suomalaisten kilpailukyvyn kasainvälisesti. IEC:ssä on yli 30 000 sähkö-, elektroniikka- ja energia-alan asiantuntijaa 130 maasta. Melkoinen maailmanlaajuinen verkosto!
Tehtäväni kansainvälistyivät entisestään ja matkustaminen maailmanlaajuisesti työtehtävien mukana lisääntyi. Emännöin lukuisia kansainvälisiä kokouksia Suomessa. Tutuksi tulivat Euroopan lisäksi kaikki mantereet. Ihan viimeisinä työvuosinani koronapandemia siirsi kaikki kansainväliset kohtaamiset muutamaksi vuodeksi yksinomaan verkkoon ja matkustaminen loppui hetkeksi kokonaan, eikä ole palannut entiselleen pandemiaa edeltävään aikaan. Onneksi verkkotyökalut ja -sovellukset ovat kehittyneet nopeasti niin, että voidaan säästää maapalloa vähemmällä matkustamisella.
Tehokas, verkostoitunut moniosaaja
Olen toiminut koko työurani miesvaltaisilla aloilla ja tottunut rikkomaan lasikattoja. Olen ollut pitkän ja monipuolisen urani aikana monien kansallisten ja kansainvälisten järjestöjen, säätiöiden ja yritysten hallitusten puheenjohtaja, jäsen tai varajäsen.
100-vuotiaan, teknistieteellisen Sähköinsinöörit SIL ry:n jäsenenä olen ollut vuodesta 1979, SIL-Sähkö-ryhmän vetäjänä useita kausia, hallituksen jäsenenä useaan otteeseen vuosina 1990 – 2020 ja puheenjohtajana kauden 2016 – 2018. Vuonna 2022 minut kutsuttiin SIL ry:n kunniajäseneksi (numero 44), jolloin liityin mittavaan ketjuun Suomen sähkö- ja telealan vaikuttajia ja kehittäjiä aina Gottfried Strömbergistä Björn Westerlundiin ja Matti Alahuhtaan. Arvostan suuresti sitä, että minut on valittu Ulla Kerosuon ja Liisa Halosen ohella kolmantena naisena tähän arvokkaaseen vaikuttajaketjuun.
Muita järjestöjä, joissa olen ollut puheenjohtajana ja jäsenenä ovat mm. SIL Säätiö, FINEL ry, Sähköturvallisuuden Tuki ry, Rakennustekniikkasäätiö, FIMTEKNO Oy, Sähkökunnossapito ry, IEC, CENELEC, AIE, Suomen Laatuyhdistys, Valosto ry, Helsingin yliopiston alumnit, Aalto yliopiston alumnit, Sähköalan naisjohtajien verkosto, Finnish-British Society jne.
Olen toiminut lukuisien kansallisten ja kansainvälisten komiteoiden, neuvottelukuntien, lautakuntien, työryhmien tms. puheenjohtajana, sihteerinä ja jäsenenä (kansainväliset IEC, CENELEC ja AIE, pohjoismaiset NOREK, NSS, NEPU, NEM, Elsäkerhetsgruppen sekä kansalliset TUKESin foorumit, Stadian ja Metropolian sähköosaston neuvottelukunta, useat sähköturvallisuustutkintojaostot, sähkösuunnittelijoiden pätevyyden arviointilautakunta, ministeriöiden KTM, OM, TEM neuvottelukunnat ja innovaatioryhmät).
Lisäksi toimin Suomen Standardit SFS:n standardisointilautakunnan puheenjohtajana yhtäjaksoisesti yhdeksän vuotta (2005 – 2014) ja jäsenenä aina vuoteen 2020.
Ansiomerkkejä ja palkintoja
Olen saanut työurani aikana ansiomerkkejä, palkintoja ja tunnustuksia, kuten Tasavallan presidentin myöntämä Suomen Valkoisen ruusun ritarimerkki, 2021
Sähköinsinöörit SIL ry:n kunniajäsen (numero 44), 2022
SESKO ry Keskuskauppakamarin kultainen elämäntyömerkki, 2021
Suomen Sähkö- ja teleurakoitsijaliitto ry:n kultainen ansiomerkki 2016 ja hopeinen 2003
Sähkösuunnittelijat NSS ry hopeinen ansiomerkki, 2015
Sähköalan laatupalkinto, 2002
Uudenmaan Liiton Uudenmaan työllisyystalkoot -ideakilpailun toinen palkinto 1996
Teoksia ja julkaisuja
Teoksia, joissa olen ollut kirjoittajana, toimittajana tai päätoimittajana on Kansalliskirjaston ylläpitämässä Finna-rekisterissä 31 julkaisua.
