Sinikka Halme oli perheen esikoinen ja lähti työmarkkinoille 17-vuotiaana. Hän teki pätkätöitä opettajana ja myyjänä, kunnes rohkeni ostaa oman yrityksen, joka myi ”parempia” naisten vaatteita. Hän viihtyi unelmatyössään kaksi vuosikymmentä.
Palonkylästä työmarkkinoille
Anja Margit Sinikka Halme (o.s. Tuomaala, myöh. Kinnunen) syntyi 3.7.1929 Saloisissa. Koti sijaitsi Palonkylässä. Isä, kunnallisneuvos Olavi Tuomaala, oli ammatiltaan valuri. Äiti Maj-Lis piti huolen huushollista. Pariskunnalla oli kuusi lasta, joista Sinikka oli vanhin.
Työn perässä Olavi Tuomaala perheineen muutti ensin Kemiin. Kemistä perhe muutti takaisin Saloisiin vuonna 1939. Tuomaalat rakennuttivat kodin Palonkylään. Olavi kulki töissä Ruona Oy:n konkurssin (1952) jälkeen eri puolilla Suomea. Olavi perusti veljensä kanssa oman valimon. ”Raahen Valu perustettiin 1955 veljesten Eino ja Olavi Tuomaalan toimesta. Valimo kuuluu Suomen vanhimpiin käsityövalimoihin, jossa pronssivalutuotteet valmistetaan hiekkavaluna parikehiin.”
Sinikka kävi viisi luokkaa oppikoulua Raahessa. Hän olisi halunnut jatkaa opintoja seminaariin, mutta se ei ollut perheen heikon taloudellisen tilanteen takia mahdollista. Opettaminen oli hänelle mieluista ja keskikoulun jälkeen hän pääsi tekemään pätkätöitä ensin vuonna 1946 Kalajoen Raution kylän Typön kansakouluun ja sen jälkeen vuosiksi 1947–1948 Piehinkiin Nurkkalan kouluun. Sotavuosien jälkeen pätevistä opettajista oli pula, ja keskikoulutodistus riitti ammattipätevyydeksi määräaikaisiin opettajan toimiin.
Vuonna 1948 Sinikka solmi avioliiton Paul (Pauli) Edvard Kinnusen kanssa. Esikoinen, Pertti, syntyi seuraavana vuonna 1949. Nuoripari asui Palonkylässä Kinnusen mökissä. Pauli Kinnunen oli ammatiltaan viilari/koneasentaja. Vuosi 1952 oli Raahessa synkkä. Raahen suurin työnantaja Ruona Oy teki konkurssin jouluaattona ja sadat metallialan ammattilaiset jäivät vaille työtä.
Perhe muutti työn perässä Loviisan Valkoon, jossa Pauli sai töitä Rauma-Repolan telakalta. Pariskunnan toinen lapsi, Maarit, syntyi vuonna 1952 Loviisassa. Maarit muistelee, että äiti-Sinikka on voimistellut nuoresta asti. Loviisassakin hän piti voimistelukerhoja. Hänet oli houkutellut voimisteluohjaajan pestiin äitiyslomansa ajaksi Maire Ruohonen, joka ohjasi Raahessa voimistelukerhoja. Sinikka kävi liikunta-alan kursseja ja oli aktiivinen liikkuja koko ikänsä.
Takaisin Raaheen
Vuonna 1955 Kinnuset palasivat Raaheen. Pauli teki metallialan matkatöitä. Sinikka osallistui perheen talousrahojen hankkimiseen tekemällä pätkätöitä kuten opettajan sijaisuuksia monissa Saloisten kunnan kouluissa, toimi somistajana ROK:n myymälässä ja Kettukankaan sekatavarakaupassa myyjänä.
Vakituinen työ löytyi Halpa-Texistä. Tekstiiliala tuli tutuksi. Perheen seuraavat lapset syntyivät: Jani vuonna 1956 ja Päivi vuonna 1963.
Elega-Asuste
Vuonna 1968 Sinikka ryhtyi yrittäjäksi. Hän osti veljensä kanssa Elega-Asusteen, joka myi naisten vaatteita. Joitakin vuosia myöhemmin hän osti veljensä osuuden ja omisti liikkeen yksin vuoteen 1998 saakka. Eläkepäivät koittivat 69-vuotiaana.
Sinikka oli pienestä pitäen käsityöihminen. Käsityötaidot tulivat suvun perintönä äidin puolelta. Hän ompeli lapsille vaatteet, neuloi puserot, sukat ja vanttuut.
Vaatetusalan yritys oli hänen unelmiensa työpaikka. Hänellä oli useita vakioasiakkaita, joille hän tilasi varta vasten juuri kyseiselle asiakkaalle sopivat asut. Hänellä oli erittäin hyvä maku mitä pukeutumiseen tulee. Hänellä oli silmää kauneudelle. Asiakkaita tuli myös ympäröivästä maakunnasta ihan Oulua myöten.
Elega-Asusteessa ei myyty huonolaatuisia vaatteita ja aika vähän arkivaatteita. Myös hääpuvut kuuluivat valikoimaan. Ensimmäisinä vuosina myynnissä oli myös lankoja. Yritys toimi Raahessa kolmessa eri osoitteessa: Ouluntiellä, Kirkkokadulla (nyt vuonna 2026 Praatin tila, kaupungin olohuone) ja Kauppakadulla.
Raahen Seudun uutinen vuodelta 1971: ”KOP:n taloon muuttavat pankki, Elega-Asuste, Raahen kirjakauppa, Impi Pekkalan kukkakauppa, Kampaamo Eeva, Puisto-Aitta, Uusi Kemikalioliike, Muotiliike Maj Fekete, Molla-Miina, Liisa Metson kahvio sekä Sampo-Tarmon vakuutustoimisto. Talon on urakoinut oululainen Rakennusliike Martti Kuittinen Oy.” (Kirkkokatu)
Vuonna 1962 Kinnuset rakensivat omakotitalon Pikkuholmiin. Sinikalla ei ollut autoa. Hän käveli työmatkat. Paulin ja Sinikan avioliitto päättyi eroon vuonna 1972. Sinikka solmi toisen avioliiton Pauli Halmeen kanssa vuonna 1975. Heillä ei ole yhteisiä lapsia.
Liikunnan merkityksestä Sinikan elämässä kertoo se, että eläkevuosinaankin hän käveli paljon – vielä silloinkin, kun avuksi oli otettava rollaattori. Aamuvoimistelua hän ei laiminlyönyt ikäihmisenäkään.
Maarit ja Pertti muistelevat heinäkuussa 2026, että koti oli aina kauniisti sisustettu. ”Äidillä oli makua.” Hän oli myös taiteellinen. Hän maalasi tauluja ja osallistui Raahen Taideyhdistyksen toimintaan. Kädentaito ja taiteellisuus yhdistyivät posliinimaalauksessa, joka hän harrasti työn ja kotitöiden ohelle. Liikuntaa hän ei koskaan jättänyt. ”Miten hänellä lienee riittänyt aikaa kaikelle tälle”, Maarit miettii heinäkuussa 2026.
Lannistumattomat-haastattelu Pooki-radiossa
Lasten arkistossa säilyneellä C-kasetilla Sinikka Halme kertoi työstään naisten vaatettajana ja harrastukistaan. Haastattelu on tehty markka-aikana, koska mainoksissa hinnat on ilmoitettu markkoina. Euro otettiin Suomessa käyttöön tilivaluuttana 1. tammikuuta 1999 ja käteisrahana 1. tammikuuta 2002.
Sinikka kertoi, että kauneus on ollut hänelle tärkeää pikku tytöstä alkaen, jolloin hän askarteli paperinukkeja ja vaatetti niitä. Näistä se muodin seuraaminen sai alkunsa.
Oman yrityksen perustamisesta hän sanoi, että oli rohkea ja tyhmä. Tyhmyydellä hän tarkoitti sitä, että ei tiennyt mitä yrittäjyydestä seuraa. Hän neuvoi yritystoimintaa suunnittelevia ottamaan asioista selvää etukäteen.
Yrittäjältä vaaditaan sitkeyttä. ”Tämä on kovaa työtä. Sitä on naimisissa yrityksensä kanssa.” Elämä ei ole yksitoikkoista. Päinvastoin. ”Tämä on rikasta elämää, ei missään tapauksessa yksipuolista.”
Kauppiaana hän tapasi liikkeessään monenlaisia ihmisiä. Usein asiakkaat kertoivat hänelle omia asioitaan. Joskus hän voi jopa auttaa asiakasta muutenkin kuin vaatevalinnoissa.
Työ vaati matkustelua. Milloin oli lennettävä Pariisiin tai Keski-Eurooppaan tekemään hankintoja. ”Onneksi olen saanut hyviä apulaisia liikkeeseen matkojen ajaksi.”
Pienessä putiikissa naiset piipahtivat katsomaan uutuuksia, joskus vain pujahtivat vaihtamaan kuulumisia. Sinikan puoti oli hänen oma ”tuotteensa”. Siellä oli luotettava ilmapiiri, johon hänen asiakkaansa voivat luottaa. ”Oletko hankkinut minulle jotakin uutta”, saattoi asiakas tulla kysymään. Sinikan putiikki toimi myös ”Leelian lepotuolina”, jossa nainen sai purkaa mieltään painavia asioita.
Haastattelussa Sinikka kertoi, että hän seuraa jatkuvasti muotialan kehitystä ja uusimpia tuulia. Hän kävi messuilla, kursseilla ja luki alan lehtiä. Maku kehittyi koko ajan. ”Sisäänosto on tärkeä”, hän painotti haastattelussa. Hän valitsi vaatteita asiakaskunnalleen, joskus jopa tietylle naiselle. Hän tiesi mikä pukee ketäkin parhaiten. ”Naiset tulevat hakemaan viimeistä muotia.”
Joskus naiset kysyivät Sinikalta neuvoja esimerkiksi kenkävalinnoista. Mitkä kengät ja laukku sopisivat juuri ostettuun asuun. Kun nainen oli valinnut uudet vaatteet esimerkiksi johonkin juhlaan, oli toki kenkävalinnallakin väliä. Joskus Sinikka uskaltautui antamaan ohjeita kampauksen ja meikin suhteenkin. ”Ei kaikille voi sanoa. On ihmisiä ja ihmisiä.”
Sinikan pienen putiikin toiminta perustui palveluun ja neuvontaan pukeutumisessa olipa kyse mistä tahansa juhlasta. Putiikin pitäjä oli myös sielunhoitaja. Palvelu oli kiireetöntä ja asiakaskeskeistä.
Työn vastapainoksi Sinikka harrasti akvarellimaalausta. Kauneuden näkeminen oli hänelle henki ja elämä. Hän kuului taideyhdistykseen, kävi kursseilla, leireillä, luennoilla. Hän sanoi olevansa realisti. Hän maalasi kohteensa tunnelman mukaan, ei pikkutarkasti kohdetta jäljentäen. ”Tunnelma pitää saada kuvaan.” Akvarellit ovat herkkiä.
Sinikka sanoi lukevansa paljon. Mieluisia olivat Agatha Christien kirjat, matkakuvaukset ja käännöskirjallisuus. Mielimusiikikseen hän ilmoitti rauhallisen musiikin. ”Se rentouttaa.”
Toimittaja huomautti, että juuri nyt paistaa kevätaurinko mutta kun katsoo kadulla liikkuvia ihmisiä, he ovat pukeutuneet harmaaseen. Miksi näin?
Vaatekauppias tiesi kertoa, että kevät herättää ihmiset ja vaatetus saa värejä. Hän toivoi, että ihmiset uskaltaisivat käyttää värejä pukeutumisessa. ”Vaatteet ovat käyntikortti.”
Matkustaminen oli Sinikalle henkireikä. Sen avulla hän pysyi terveenä. ”Minun on päästävä joka vuosi ainakin viikoksi tai kahdeksi aurinkoon”, hän sanoi haastattelussa. Matkakohteita olivat esimerkiksi Kreikka tai Turkki. Lomansa aikana hän ei soittanut edes kotiin.
Eläkkeelle ja Hopeatauriin
Eläkevuosinaan hän asui ensin omakotitalossa, jota hoiti kuin linnaa. Paikat olivat tiptop ja omaa taidetta seinillä.
Kun kunto meni heikoksi, hän sai paikan vanhusten palvelutalo Hopeataurista, jossa hän viihtyi hyvin. ”Tämä on minun kaunis kotini”, hänellä oli tapana sanoa huoneestaan, jonka hän oli sisustanut kauniisti sävy sävyyn vaaleanpunaisilla sävyillä. Seiniä koristivat hänen akvarellinsa. Huone oli kuin prinsessan kamari. Iäkkäänäkin hänelle oli tärkeä pukeutua hyvin. Huivi piti laittaa kaulaan. Sinikka Halme kuoli 4.12.2023.
