Signe Maria Lantto - Lanton Mamma

Mamma

Signe-mamma oli mielenkiintoinen ihminen. Pieni, eläväsilmäinen nainen, jolla oli ohut tukka niskaan pyöräytetyllä pienellä nutturalla. Lukiessaan hänellä oli kullanväriset pyöreät silmälasit. Arkioloissa hänellä yleensä oli vaatimaton, väritön asu, pusero ja hame, vaatteet, joissa oli mahdollisuus työskennellä. Eivät hänen asunsa olleet värikkäitä tai kukallisia kuten äidilläni, hänen miniällään.

Mamman lempisanonta kuului: ”Joka on aina korea, se ei ole koskaan korea.” Eteensä hän sitaisi nopeasti ruudullisen täysesiliinan, förkkelin, jossa oli päärmeenä musta terenauha. Esiliinan taskussa Mammalla kilisi avainnippu, emännän avaimet.

Albumissa ja Mandi-tädin perheen kuvateoksessa Mammalla on yllään juhlallisesti tumma, kiiltäväkuvioinen ompelijan ompelema leninki, joka hohtaa himmeästi. Hänellä pitää olla juuri sellainen hohtava, kimalteleva juhlaleninki, ei mikään arkinen karttuunimekko. Rinnassa hänellä on kultainen camé-koru, lahja kauppiastyttäreltä. Hän hymyilee vienosti. Mamma on kuvassa 60-vuotissyntymäpäivänään.

Mamman juuret

Mamma – Signe Maria Lantto – syntyi Jacob (28.7.1864–19.1.1930) ja Ida Josefina (o.s. Forss, 7.10.1873–10.7.1943) Bergmanin lapsikatraaseen vuonna 1898. Olen iloinen, että minulle jo lapsena kerrottiin paljon suvuista ja taustoistani, sillä kaikki nämä kertomukset loivat vankkaa pohjaa koko elämälleni. Sain jo hyvin pienenä kokea, mitä on olla Bergmanien sukua – mikä on Bergmanin vaara ja ketkä kaikki ovat sukulaisiani. Opin, mitä tarkoittaa ”me”. Juuret avautuivat. Niille juurille on ollut hyvä rakentaa, koska ne ovat vahvat ja lujasti toisaalta juuri ylhäällä Bergmanin vaarassa, toisaalta alhaalla Tornionjoen rantatörmässä Nivanpäässä.

En lapsena miettinyt sen kummemmin, mistä kukakin oli tullut. Kaikki ympäristön ihmiset vain mielestäni kuuluivat omille paikoilleen, olivat kuin aina meillä olleet. Kahden pitkän peräpohjalaistalon, kahden navetan, rekihuoneen ja ns. pikkupuolen muodostamassa kartanossa asui 50-luvulla 15 henkeä.

Mamma oli minun Mammani, ja välillä oli tietysti yritettävä jakaa hänet serkkujenkin kanssa, mutta se ei aina ollut mukavaa. Mustasukkaisuus kalvoi. Koska me asuimme saman katon alla, Mamma kuului mielestäni eniten minulle. Ja hänhän hoiti minua, kun äiti hoiti papan ja isän kirjanpitoja, oli navetassa tai ulkotöissä. Mamma oli varaäitini.

Mamma osasi miltei mitä vain. Ei hän laulanut, piirtänyt eikä tanssinut – tai laskenut mäkeä ja uinut kuten äitini, pois se hänestä. No, tietysti kuulin kirkossa mamman veisaavan muiden mukana. Mutta mamma oli merkantti, Bergman; me Nivanpäässä olimme Lanttoja, mikä isän mukaan tarkoitti vain vesilätäkköä. Joku ilkiömäinen kapiainen – muistaakseni alikersantti – oli joskus Limingassa nimittänyt isääni Vesi-Lantoksi. Hän oli ilmeisesti armeijassa yrittänyt liikaa toteuttaa itseään. Itsetuntoni miltei sai iskuja moisesta nimittelystä. Se otti päästä. Mutta Bergman, se kuitenkin oli jotain. Olihan se ruotsia…

Lapsen mielestä ’bergman’ oli jotain hienompaa. Mamma kertoi, että hänen pappansa Jacob oli tullut Ruotsista Suomeen Vaara-Forssiin kotivävyksi ja että ’bergman’ oli suomeksi ’vuorimies’. Se oli oikein hyvä sana, sillä mamman koti sijaitsi Bergmanin vaaran päällä. Sieltä voi katsella koko kylää ja Pellojärveä, mutta toisaalta sinne oli ikävä mennä äidin pyörän hollarilla, sillä Huhanantin kohdalla, ylämäen jyrkässä kohdassa, piti aina nousta kävelemään. Ja illalla, kun tultiin kotiin ja vauhti oli kova, tuli viimassa kylmä.

Kaikki palaa mieleen Vaara- ja Pajatiellä, jotka ovat saaneet nimensä Bergmanin papan mukaan. Juuri Pajatien kulmassahan hänen pajansa sijaitsi. Tuohon aikaan eri käsityöläisalojen taitajia arvostettiin – hänen takomuksiaan ja kädenjälkeään aivan erityisesti. Hänen takomansa puukko oli muun muassa luovutettu Ruotsin silloiselle kuninkaalle.

Mamman isä Jacob oli kaiken kaikkiaan hyvin monitaitoinen: samalla seppä, postinhoitaja ja maanviljelijä. Bergmanissa oli myös kievari ja sille kuuluvat velvoitteet. Talossa oli valtion hevonen, ja kyytiläisen halutessa hänet vietiin hevosella seuraavaan kievariin. Mielestäni Bergmanin pappa oli omana aikanaan hyvin edistyksellinen mies, isäntä ja – isä. Hän erosi monissa asioissa muista isännistä ilmeisesti, koska hän oli kotoisin Ruotsin Lapinjärveltä ja hänellä siten oli erilaisia käyttäytymis- ja menettelytapoja kuin muilla kylän isännillä.

Mamman sisarukset

Mammalle ja hänen sisaruksilleen oli kotona korostettu työn merkitystä, ahkeruutta, siisteyttä ja tarkkuutta ja rehellisyyttä. Niinpä kaikki Bergmanin Jacobin lapset olivat kaikessa hyvin tarkkoja, ”tähelisiä”. Ja ihan selvästi piirre on siirtynyt sukupolvelta toiselle; se ilmeni pikkutarkkuutta vaativissa käsitöissä, merkkauksissa ja revinnäistöissä, kukka-asetelmissa, leipomuksissa, yleensäkin kodin hoidossa – hurjissa siivouksissa.

Valokuvasta, johon Bergmanin lapset on ajan tavan mukaan aseteltu talon seinustalle pituusjärjestykseen, näkyy Mamman äidin huolellisuus: tytöillä on sievät leningit ja tiukkaan letitetyt palmikot, pojilla siistit housuasut. Esimerkiksi mamman Mandi-sisaren luona käydessämme kasvatus näkyi oivallisesti: koti oli aina siisti, vaikka hänellä oli 11 lasta ja maalaistalon työt. Merkille pantavaa oli myös se, että hän oli aina hyvällä tuulella, kuin ”hyvän vuen jyvä”, kuten isäni kuvaili. Vierailut Heikkilässä, jonne pääsin Mamman kanssa yhteisillä sukulaiskiertueillamme, olivat suurta juhlaa.

Mamman sisaruksista tuli monenlaisia taitajia. Heissä oli kaikissa erityistä herkkyyttä. Bergmanin vaaralla asui minusta aivan erilaisia ihmisiä kuin meillä Nivanpäässä. Isän enot eivät puhuneet metsän kaatamisesta, rankametsistä, rungoista, savotoista, peltojen aurauksesta, ojankaivuusta, auraamisesta ja hienontamisesta, ryskäämisestä, sonnan- tai heinänajosta. Eivät he kuljeskelleet peltovaatteissa ympäriinsä, vaan olivat selvästi taiteellisia, jotain koko ajan käsillään luovia. He olivat mielestäni jotenkin herraskaisempia kuin tuntemani ympäristön isännät.

Oiva esimerkki on Gösta-isoeno, joka oppi takomisen salat isänsä johdolla. Hänen pajastaan ovat lähtöisin esimerkiksi Pellon hautausmaan taotut portit. Muistan aina isoeno Göstaa, kun hiljaa avaan kalmiston portin ja astun sisään. Myöhemmin hän toimi metallitöiden opettajana Pellon yhteiskoulussa ja jakoi siten osaamistaan nuoremmille. Hänen jälkikasvulleen ovat kädentaidot myös selvästi periytyneet. Muistan, että Göstan kotona Puistolassa oli 50-luvulla jopa akvaario ja ajopelinä Popeda, joka oli myös taksi. Siihen aikaanhan henkilöautoja oli vähän.

Mamman Heino-veljen tauluja voimme me jälkeenjääneet edelleenkin ihailla kodeissamme. Kasvojeni eteen piirtyy aina ”Kaksi vanhaa tukkijätkää” -taulu, josta nuotion loimu heijastuu aidon näköisesti katsojan silmiin. Lieneekö hänenkään luovuuttaan ja taiteellisuuttaan riittävästi aikanaan arvostettu?

Muistan lämpimästi ne tunnit, kun hänen kanssaan matkustimme linja-autolla Ouluun, hän kuntoutukseen, minä kotiini. Koska olin opiskellut kirjallisuutta yliopistossa ja lukeminen oli mieliharrastukseni, meillä oli paljon mielenkiintoista juteltavaa. Olihan hän julkaissut kaksi kirjaa, toisen vanhoista tapahtumista, toisen sotakokemuksista. Hän kertoi maalanneensa ylioppilaskuvastani muotokuvani, mutta lupasi antaa sen minulle vasta, kun tulisin ”käymään Pajatiellä” Heinolassa, muuten en kuulemma sitä voisi saada. Hän oli humoristi ja oli huomannut, että minusta oli tullut niin kiireinen, että kyläily sukulaisissa Vaaralla oli jäänyt vähälle.

Mamma ja Oulun koulu

Edistyksellinen Bergmanin pappa oli huomannut jo varsin varhaisessa vaiheessa, että isäänsä postissa auttelevassa Signe-tyttäressä oli potentiaalia opiskella. Silloin jossakin Pellon kaltaisessa pohjoisen maaseudulla sijaitsevassa maalaiskylässä ei kuitenkaan ollut muuta opinahjoa kuin kansakoulu. Tarjolla saattoi ehkä olla vain joitain keitto-, veisto- ja käsityökerhoja.

Niinpä Mamma – isänsä ohjaamana – pyrki Oulun kauppaoppilaitokseen, jossa huomattiin, että jotkut hänen arvosanoistaan eivät olleet niin, kuin pitäisi. Ne olivat ristiriidassa taitojen kanssa. Oli ihmetelty mm. kaunokirjoituksen arvosanaa. Mamman käsialahan oli tunnetusti upea kuin filigraanikoru.

Mamma hyväksyttiin Oulun kauppakoulun oppilaaksi, ja hänet lähetettiin kievarinkyydillä Ouluun. Kerrotaan, että jo matka hevoskyydillä kesti pari päivää. Lomilla, jos niitä ylipäätään oli, kotiin pääsystä ei ollut tietoa. Jouluna hän pääsi kuitenkin käymään kotona.

Ns. ”kortteerin” hän sai ilmeisesti isänsä järjestämänä Kirkkokadulta Heinäpäästä. Kortteeritalo Kirkkokadulla oli pystyssä vielä ainakin 1970-luvun lopulla, jolloin kävin sitä katsomassa – ”pyhiinvaellusmatkalla”. Tein aikamatkan 1900-luvun alkuun, tunsin, kuinka askeleeni olisivat tavoittaneet Mamman kouluaikaiset jalanjäljet.

Olin jo seitsenvuotiaana ihaillut hänen kuvauksiaan, hänen vahvuuttaan ja taitojaan. Olin keskellä salin lattiaa kailottanut kovalla äänellä, että kun kasvaisin isoksi, lähtisin Ouluun ja minusta tulisi opettaja. Mamma nimittäin oli merkantin pätevyydellään toiminut kotikunnassaan kiertokoulun opettajana.

Tuntuu uskottavalta, että Ouluun tulo maalaistytölle oli jonkinlainen kulttuurishokki. Vaikka Mamma oli tottunut siihen, että kotitalo oli iso ja vakavarainen, kaupunki asuinympäristönä oli erilainen kuin maalaiskylä, ja vaikka hänen kotinsa oli omana aikanaan varsin sivistynyt, koulutoverit kauppakoulussa olivat yleensä lähtöisin ns. herrskapista. Tuohon aikaan eli vuosina 1916–1917 ei todellakaan ollut tavallista, että jostain 250 kilometrin päästä Lapin rajoilta olisi lähetetty koulutielle nuoria, varsinkaan tyttöjä. Vain kolme naista oli silloisessa Turtolan pitäjässä päässyt opiskelemaan muualle. Kaksi valmistui kansakoulunopettajaksi – ja Mamma merkantiksi.

Mamman opiskelutovereitaan vieraili myöhemmin 1950-luvulla meillä Lantossa. Muistan, että heidät johdatettiin saliin, jossa heille tarjoiltiin kahvit ns. koukerokupeista. Kuulin myöhemmin, että vierailulla olisivat olleet mm. Ståhlbergin, Valjuksen ja Sohlon ”neidit”. Olin nähnyt luokkakuvia, joissa tytöt, ”neidit”, istuivat valokuvaamossa pitkissä hameissaan, pojat kovat kaulukset ja kravatit kaulassa tummissa puvuissaan. Myös taiteilija Kari Suomalaisen täti Siiri Tikkanen kuului Mamman ystäväpiiriin – terävä-älyinen ja -sanainen ystävä postinhoitaja-ajalta.

Mamman työhistoria

Mamma oli ajalle epätavalliseen tapaan saanut opiskella merkantiksi, joten hän kykeni hoitamaan erilaisia konttoritöitä. Hän toimi jonkin aikaa postinhoitajana Turtolan ja Ylitornion posteissa sekä pankkivirkailijana. Kun minulla on 1970-luvulta A5-kokoinen lipare, kielitodistus, joka oikeuttaa minut toimimaan valtion viroissa, mammalla on vastaava, minun kehystämäni A4-kokoinen, punaisella sinetillä varustettu vuodelta 1917.

Hän toimi myös joitakin kausia kotikunnassaan sijaisopettajana. Myöhemmin hänen tyttärensä eli Inkeri-tätini tuli pankkiin. Koska Mamma oli opiskellut venäjää, hän oli toiminut tarvittaessa myös ”tulkkina”. Kotona Mamma piti puutavaraliikemiehenä ja vuokranantajana toimineen miehensä kirjanpitoa ja kirjoitti appiukolleen, herastuomari Eli Lantolle erilaisia juridisia asiakirjoja.

Mamma ja Pappa

Mamma sai vakituisen paikan Pietarsaaren postista, mutta hänen elämäänsä astui mies: vuotta vanhempi Uuno Henrik Lantto (17.10.1878 – 16.3.1967), nuori komea tilallinen ja puutavaraliikemies, sotilasarvoltaan kersantti Nivanpäästä. Ja siihen päättyi Mamman vakinainen postineidin ura.

Uuno (ruotsalaisen äitinsä mukaan lausuttuna Ǖnü) oli toiseksi vanhin maanviljelijä-herastuomari Eli Lanton (6.9.1870 – 9.10.1953) ja Pajalan Sattajärvestä kotoisin olevan kauppiaan tyttären Angelika o.s. Västerbergin (5.3.1870 – 13.8.1948) lapsista.

Mamma ja pappa avioituivat 24.7.1921, oltuaan ensin romanttisesti jopa salakihloissa, mikä oli tuolloin harvinaista. Varsin mielenkiintoiseksi paljastui myöhemmin näiden puolisoiden esi-isän Efraim Forssin sukupuu: Efraimin tyttären Stiina Kaisan pojan (Eli Lanton) poika (Uuno Henrik Lantto) ja taas Efraimin pojan Petteri Forssin tyttären (Josefina Bergmanin) tytär (Signe Maria Bergman) avioituivat keskenään. Vaikka isovanhempani olivat valistuneita ihmisiä, niin tuohon aikaan, kun nykyisen kaltaista viestintätekniikkaa ei ollut käytettävissä, he eivät aluksi tienneet olevansa keskenään toiset serkut.

Pappa ja Mamma asettuivat asumaan vanhaan Lanttoon. Uuno korotti alkuperäisen 21 metriä pitkän 2-kuistisen, matalan 1700-luvulta peräisin olevan – nykyisen Pellon kylän vanhimman – rakennuksen sen nykyiseen asuunsa.

Pappa oli ”hieno” mies: hän huolehti kovasti ulkonäöstään ja vaatetuksestaan, mutta oli käytökseltään varsin temperamenttinen. Hän oli ahkera, maatöissä ”saura”, kuten entisessä kotikylässäni oli tapana sanoa. Esimerkiksi Kynäsvuomaa kuokittaessa, ojitettaessa, ojasta oli kuulemma lennellyt ”komuutin kokoisia kappaleita”, kuten silloin Nivanpäässä asunut ”pirssimies” oli asian ilmaissut.

Pappa oli myös hyvä käsistään, mistä jälkipolville ovat muistona Lantossa esimerkiksi hänen nuorena tekemänsä jämerä ruokapöytä ja päästä vedettävä sänky. Sodassa Pappa oli aliupseeri, ja kuulin keväällä professoriserkkuni Vilhon kuvailevan Pappaa Lasse-setäni muistopuheessa useaan kertaan sanalla ”rohkea”.

Mamman opit

Lantossa vallitsi hyvä järjestys, vaikka Mamma ei ollut aina ihan tervekään. Hänellä oli välillä hyvinkin kivulias reuma, jota hän kävi hoidattamassa muun muassa Runnin kylpylässä.

Kun kevätsiivous, ”isokorju”, alkoi, ”kaikki kalut kannettiin kartanolle” ja kuurattiin – suopaa ei säästetty. Taloon tuli Helppi-Hilja, riuska nainen, jolla oli ylin valta ja joka vastuullisesti otti johdon käsiinsä. Ennen ei tullut kuuloonkaan, että miehet olisivat riisuneet ulkokenkiä ”porstuaan”, joten kuurausta riitti.

Talossa kulki paljon työväkeäkin, piikoja ja renkejä, jolloin oli järkevää, että toiminnot olivat erillään: arkihuoneissa oltiin arkena, salissa kestittiin vieraat. Ja helpottihan se ”huushollin” siistinä pitämistäkin, että töitä ja vieraiden käyntejä varten oli eri tilat. Minun, Mamman pojantyttären, tehtävänäni oli esimerkiksi suursiivousten (esim. ”joulu-, juhannus- tai isonkorjun”) aikana tikun päähän pyöräytetyn trikootilkun avulla kaivella pölyt ovien peilien kulmista ja ”tuuluttaa” ulos viedyn kirjahyllyn kirjat yksitellen.

Mamman ympärillä pyöri monenlaista toimintaa. Sahaus oli eräs Papan varhaisista töistä. Ensin saha sijaitsi vanhassa Lantossa, mutta myöhemmin se siirrettiin Ylirannalle nykyisen Niemen kiinteistön paikalle. Siellä poltettiin myös aikoinaan hiilihautoja.

Papalla olivat autoina ensin ”Hoppa”, Ford, ja ”Letukka”, Chevrolet. Hoppa vietiin melko uutena armeijaan. Auto palasi sodasta – ja aika hyväkuntoisenakin. Lanton hevosista myös ”Kerppu” vietiin sotaan, jossa se palveli komppanianpäällikön ratsuna. Kerppu oli yksi sodan uhreista. Se ei koskaan palannut kotiin.

Niemen kiinteistö oli alkuaan kuorma-autotallina, sillä Nivanpäähän oli vaikeissa sääolosuhteissa hankala päästä autoilla. Vuonna 1959 Niemen kiinteistö saneerattiin matkakotitarkoitukseen. Se oli yksi Papan visioista. Papan halvaannuttua talo vuokrattiin VR:n pääkonttoriksi, kun Kaulinrannan–Kolarin rataa ruvettiin rakentamaan. Sen jälkeen rakennus saneerattiin viideksi vuokra-asunnoksi.

Mamman taloudessa pyöri monenlaista väkeä: maatyöläisiä, ojankaivajia, heinäntekijöitä, metsämiehiä, piikoja, renkejä, karjakkoja, kausityöntekijöitä, autonkuljettajia, -apumiehiä, saksenteroittajia, teurastajia, rakennusten ja autojen remonttimiehiä. Lisäksi kävi vieraita Ruotsista, sivukyläläisiä, jotka yöpyivät, sukulaisia, kyläläisiä. Seuroja ei enää 50-luvulla pidetty.

Jälkeläisilleen Mamma on jättänyt kiinnostuksen ruoanlaittoon ja leivontaan – ja opettanut taidotkin. Hänen bravuurejaan olivat voisilmäpullat, voinisut, örfiilat, tiikerikakut, serinakakut ja piispattaren leivät. Vuosia Mamman kuoleman jälkeen isäni vielä haikaili Mamman lihapullien perään. Tärkeää oli myös, että jos vieraita tuli, heille katettiin saliin ja käyttöön otettiin talon paras ruokaserviisi. Maito juotiin tällöin jalallisista, vedenvärisistä ohuista laseista.

Arki ja juhla olivat selkeästi erillään. Lapsilla ei ollut saliin joka päivä ollut asiaa, vaikka siellä olisi ollutkin paljon kiinnostavaa, muun muassa Papan Oulun reissuillaan hankkimia tauluja tai kirjahyllyn lasin takana olevia kirjoja ja koriste-esineitä.

Mamman henkinen testamentti

Sodan kauhut kuuluivat Mammankin elämään. Neljä hänen veljistään joutui sotaan, samoin hänen miehensä Uuno, isoisäni, sekä heidän vanhempi poikansa Leo Henrik, isäni, jo 18-vuotiaana – siis vielä lapsena.

Mamma ja lapset olivat evakossa joen toisella puolella sukulaistalossa ja sieltä joutuivat seuraamaan, kun Nivanpään taloja poltettiin. Sitten tapahtui jotakin: noin puolen kilometrin päästä Lantosta polttoryhmä pysähtyi – ja käänsi suunnan. Siksi ovat Nivanpään isot, vanhat peräpohjalaistalot jääneet polttamatta. Perhe sai palata kotiin, joka oli toiminut saksalaisten tukikohtana. Vanha, kaksimetrinen palmukin palasi veneessä keikkuen saliin.

Kaikki elämän koettelemukset Mamma kesti tyynenä, vienosti hymyillen. Tiedän, että hän luotti Korkeimman suojelukseen. Tyyneys ja rauhallisuus olivat Mamman tapoja käsitellä asiat. Ei hän korottanut ääntään tai hermostunut.

Mamman elämänohjeita, hänen henkistä testamenttiaan, on ollut mielekästä seurata ja noudattaakin. Olen ainakin pyrkinyt tarkkuuteen ja säästäväisyyteen, vaikka aika on erilainen, tavat samoin. Toivon, että saavuttaisin myös hänen tyyneytensäkin.

Lähdin Ouluun ja opiskelin suomen kielen maisteriksi, ryhdyin opettajaksi, kuten seitsenvuotiaana olin päättänyt. Työurani olen pääasiassa tehnyt Oulun aikuislukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Mielenkiintoinen vaihe elämässäni oli etälukion sisäänajo. Toimin opetushallituksen alaisena etälukion äidinkielen ja kirjallisuuden ainepedagogisena koordinaattorina. Toisin kuin Mamma, joka oli päätynyt kotiin, sain tehdä kutsumustyötäni. – Mamman työ, henkinen testamentti, toimi seuraavien sukupolvien tien näyttäjänä. Hänen äänensä kuuluu.