Signe Löfgren oli silmätautien erikoislääkäri, joka sai ensimmäisenä naisena Pohjoismaissa nimityksen silmäosaston johtajaksi. Hän työskenteli Viipurin, sittemmin Lahden Diakonissalaitoksen sairaalassa lähes neljäkymmentä vuotta, suurimman osan ajasta sairaalan ylilääkärinä. Hän oli tunnettu myös poikkeuksellisen laajasta yksityisvastaanotostaan.

Viipurilaissyntyinen Signe Löfgren jäi orvoksi jo lapsena, joten konsuli William Otsakorpi (1870–1927) ja tämän puoliso Ester Otsakorpi (1877–1938) kouluttivat hänet ylioppilaaksi asti. Signe Löfgren lähti Helsinkiin opiskelemaan lääketiedettä. Hän suuntautui silmäsairauksien hoitoon jo opiskeluaikanaan ja toimi erään yksityisen silmälääkärin assistenttina 1922–1923. Valmistuttuaan lääketieteen kandidaatiksi 1925 hän toimi Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osastossa. Ensin hän oli ajan tavan mukaan vapaaehtoinen apulaislääkäri ja sitten varsinainen apulaislääkäri. Hänen esimiehenään oli professori Väinö Grönholm.

Signe Löfgren nimitettiin 1929 Viipurin Diakonissalaitoksen silmätautien osaston ylilääkäriksi, kun hänen edeltäjänsä lääketieteen tohtori Osmo Neovius kuoli oltuaan virassa vain puoli vuotta. Signe Löfgren oli ainoa hakija ja samalla Suomessa ja Pohjoismaissa ensimmäinen nainen, joka sai nimityksen silmäosaston johtajaksi. Viipurin Diakonissalaitokselle valmistui 1931 uusi rakennus, jossa silmäpotilaille oli 50 potilaspaikkaa. Se oli silloin Suomen toiseksi suurin silmäsairaala Helsingin yleisen sairaalan silmäklinikan jälkeen. Löfgrenistä tuli koko sairaalan vt. ylilääkäri 1939 ja kaksi vuotta myöhemmin vakituinen ylilääkäri. Tässä virassa hän toimi eläkkeelle siirtymiseensä asti 1967, jolloin hän oli 70-vuotias.

Sairaala joutui sodan takia muuttamaan ensin 1940 Karkkuun ja edelleen Lahteen, missä sen nimeksi tuli Lahden Diakonissalaitoksen sairaala. Uuden sairaalarakennuksen rakentaminen aloitettiin 1948, ja se valmistui 1950. Valmistumista uhkasi viivytys rakennustyöläisten lakon takia. Signe Löfgrenin puhuttua työmiehille lakko ei koskenut Lahden sairaalatyömaata. Uudessa sairaalassa oli 124 paikkaa, joista puolet oli silmäpotilaille. Sairaala siirtyi Lahden kaupungin hallintaan 1968.

Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalan ja erityisesti Signe Löfgrenin ansiona pidetään sitä, että trakooma saatiin ennen talvisotaa kuriin Itä-Suomessa. Näin tämä hoitamattomana sokeuteen johtanut tulehdustauti ei levinnyt karjalaisten evakkojen mukana muuhun Suomeen, missä se oli taltutettu jo aiemmin. Löfgreniä pidettiinkin taitavana kliinikkona. Tämä lähes legendaarinen maine levisi Viipurista ja Itä-Suomesta evakkoväestön mukana koko maahan.

Signe Löfgrenillä oli virkansa ohella Lahdessa erittäin laaja yksityispraktiikka, johon tuli potilaita ympäri maata. Hän yritti auttaa ihmisiä mahdollisuuksiensa mukaan. Silmien tarkastuksen ohessa hän antoi auliisti muitakin terveysohjeita. Hän omistautui potilailleen niin, ettei hänellä ollut omaa perhettä. Vastaanottoapulaisena toiminut sisar työnsi Signe Löfgreniä potkukelkassa iltaisin Vesijärven jäällä, mistä silmälääkäri sai taas uusia voimia seuraavaan työpäiväänsä.

Sairaalatyö vei Signe Löfgrenin ajan niin, että hän luopui jatko-opinnoistaan. Pohjoismaisten silmälääkärien kongressissa 1931 hän piti esitelmän glaukoomaleikkausten tuloksista. Esitelmä julkaistiin Acta Ophthalmologicassa seuraava vuonna. Tämän lisäksi hän kirjoitti sairaanhoitajille silmätautiopin oppikirjan, joka oli käytössä sairaanhoito-oppilaitoksissa useita vuosikymmeniä. Opettajana ja työtoverina Signe Löfgren oli ankara eikä sietänyt virheitä, jotka hänen mielestään johtuivat tyhmyydestä. Potilaita hoitaessaan hänellä oli sosiaalinen sydän, ja hän hoiti kaikki potilaat heidän varallisuudestaan huolimatta.

Signe Löfgren vaikutti lääkäreiden järjestöissä, erityisesti 1960 perustetussa Silmäsäätiössä, jolle hän testamenttasi lähes koko omaisuutensa. Säätiö perusti hänen lahjoituksensa turvin Signe Löfgrenin rahaston, josta jaetaan apurahoja ja palkintoja silmätautien tutkijoille. Erityisesti väitöskirjatutkimus on rahaston apurahojen kohteena, koska häntä itseään harmitti, ettei hänellä ollut nuorena varoja jatkaa tieteellisellä uralla. Merkittävästä työstään silmäsairauksien tutkimuksen ja hoidon edistämiseksi hän sai professorin arvon 1955.

Signe Löfgren toimi sotavuodet 1939–1944 Silmälääkäriyhdistyksen puheenjohtajana. Hän osallistui myös naislääkäriyhdistyksen kokouksiin. Hän oli läheisessä yhteistoiminnassa aikansa merkittävien silmälääkärien Hilja Teräskelin sekä Mauno ja Salme Vannaksen kanssa. Seuraihmisenä Signe Löfgreniä pidettiin hauskana ja sosiaalisena.

Lääkärintyöhönsä liittyvän toiminnan lisäksi Signe Löfgren toimi kansainvälisessä soroptimistijärjestössä ja osallistui sen konferensseihin.