Seijan ensimmäinen muisto on selkeä ja lumenvalkea. Paikka on jämsäläisen maalaistalon piha, jota peittää hurjan korkea hanki. Hän on neljävuotias, ja kuulee koneiden äänen. Äänen säikäyttämänä hän porautuu lumihankeen kuin myyrä, kaivaa itsensä pieneen koloon piiloon. Hän on talvisotaa paossa, ja tietää että koneita tulee pelätä, olivat ne sitten minkä maalaisia tahansa.

Ei pommit tarvii suojaa

Seija Liukkonen syntyi maaliskuisessa Helsingissä vuonna 1935 vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Pääkaupungin vasemmistolaisiin kulttuuripiireihin kuuluneiden vanhempien asunnossa vieraili usein taiteilijoita ja elettiin kosteaa elämää. Kesäisin hänet lähetettiin hoitoon sukulaisten luokse, ja hän tottui jo pienenä olemaan erossa vanhemmistaan, poissa heidän jaloistaan.

Myöhäissyksystä 1939 alettiin enteillä sotaa, ja marraskuun 30. päivä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä tuhoisasti. Maitoautoa työkseen ajava Heikki-eno sai järjestettyä Seijalle turvapaikan jämsäläisten tuttaviensa talosta, mutta Seijalle paikka oli vielä ventovieras. Pieni kaupunkilaistyttö pääsi tutustumaan maalaistalon arkeen, näkemään miten viljaa ajetaan. Pellolla työskenteli venäläisiä sotavankeja, joille nuuka emäntä vei kahvia. Emäntä oli pilkkonut sokeripalat neljään osaan, ja jakanut ne kahvikuppeihin makeutta tuomaan. Tullessaan vierailemaan maalla isä ilahdutti venäjän taidollaan sotavankeja. Kun sokeri sodan päätyttyä vapautui ja voitakin sai, istuivat he isän kanssa Hesperiankadun kodissaan tuolit vastakkain ja vuolivat palasokereilla voinokareita suuhunsa.

Helsinkiä pommitettiin jatkosodan aikaan 40-luvun alkupuolella lukuisia kertoja. Pommitusten uhatessa vanhemmat kantoivat sängyn keskelle kodin lattiaa ja asettelivat sen ympärille niin paljon tyynyjä, että räjähdyksen sattuessa sirpaleet lentäisivät nukkuvien ylitse. He kuuntelivat räjähdyksiä pommisuojassa, jonka katto tuli rytinällä alas ja lankku iski Seijaa päähän. Palattuaan kotiin he huomasivat kaikkien ikkunoiden ja astioiden rikkoutuneen tuhon voimasta. Suuri räsymatto naulattiin ikkunaan, ja vain se suojasi heitä ikkunalasien puuttuessa.

Pommitusten jälkeen Seija lähetettiin tuttuun Jyväskylään, jossa asui perheen sukulaisia. Jyväskyläläinen isoäiti tuli häntä hakemaan, ja he nousivat yhdessä junaan. Koneet saapuivat taas, ja pommit iskivät heidän junaansa. Väki pakeni metsään, ja Seija heittäytyi mumminsa päälle makaamaan. “Seija niin turvas mua,” oli mummi myöhemmin kertonut hänen vanhemmilleen.

Sotavuoden 1943 jouluaatto vietettiin Jyväskylässä. Kaikki miehet olivat rintamalla, ja Halssilan mummolassa oli joulunvietossa pelkkiä naisia. Illalla äiti vei tyttärensä mummolan pihaportaille katselemaan kirkasta tähtiyötä. Äiti oli sopinut isän kanssa, että tasan kello kymmeneltä he kohottaisivat katseensa yhdessä kohti samaa tähtitaivasta, olisivat hetken ajan kaikki yhdessä.

Ensimmäinen suklaapala

Juna meni Tornion kautta Ruotsiin. Seija muistaa matkalta sen, kuinka ruotsalaisella asemalla seisseet huolestuneet aikuiset ojensivat lapsille junan ikkunasta suklaata. Hän onnistui ruinaamaan suklaalevyn napanneelta tytöltä itselleen pikkusormen kynnen kokoisen palan. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen suklaapala, ja muistellessaan makunautintoa hänen kasvoilleen syttyy yhä unelmoiva hymy. Suklaapalastaan iloitseva kahdeksanvuotias tyttö ei osannut pelätä, vaan tunsi pientä seikkailunhaluakin. Ja myöhemmin Ruotsissa lihapullat ja makarooni, ai kun ne olivat ihania!

Ensimmäinen perhe johon Seija sijoitettiin sotalapseksi, oli mukava, mutta hyvin uskonnollinen. Koulun alkaessa hänet siirrettiin toiseen perheeseen. Perheen isä tuli hakemaan Seijaa moottoripyörällä nahkalakki päässään, ja Seija säikähti näkyä niin että piiloutui pusikkoon. Lakki kun näytti venäläissotilaan hatulta, ja ryssiä tuli pelätä. Uuteen perheeseen sijoitettujen suomalaiskaksosten kieltä hän ei enää ymmärtänyt.

Kahden Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen koti-Suomeen palannut Seija joutui opettelemaan äidinkielensä uudestaan. Yhteyksiä Ruotsin perheeseen pidettiin sotalapsivuosien jälkeen hyvin vähän. Kymmenvuotias Seija huomasi pian muutoksen vanhemmissaan, ja ymmärsi heidän alkoholisoituneen hänen poissaolonsa aikana.

Sodan päätyttyä alkoi koulu, ja vuodet kulkivat kevyemmin Helsingin kaduilla. Seijalla ystävättärineen oli tapana myydä kaivamiaan voikukan juuria apteekkiin ja ostaa ansaitsemillaan rahoilla salmiakin kaltaista, kivikovaa merimiesmälliä. Hän rakasti kirjallisuutta ja luki pienestä saakka paljon, sekä kirjoitti runoja ja tarinoita. Hän kävi myös jumpassa ja näytelmäkerhossa, mutta ei liiemmin viihtynyt koulussa. Hän oli keskinkertainen koululainen, ja etenkin matikka tuotti hänelle suuria ongelmia.

Joka vuosi muutama oppilas laitettiin luokan eteen ja moitittiin maksamattomista lukukausimaksuista. Koulunkäynti oli toki kallista, mutta vanhemmilla olisi ollut varaa maksaa, jos eivät olisi käyttäneet rahaa muuhun elämiseen. Seija kyllästyi siihen, ikään kuin lukukausimaksujen puuttuminen olisi hänen syytään.  Kuusitoistavuotiaana hän lopetti koulun kesken.

Se on semmonen professori

Seijalla on olohuoneen pöydällä paljon pieniä tavaroita, tilpehööriä, muistiinpanovälineitä ja koruja. Tavaroiden joukossa on kuvia ja pieniä lehtijuttuja sisältävä vihkonen, josta löytyy vuonna 1953 otettu valokuva. Kuvassa kaksi nuorta rakastavaista makaa nauravina lumihangessa suuren puun juurella. Poika on laittanut kätensä tytön ympärille, kuva on mustavalkoinen välähdys menneestä elämästä. Sen kääntöpuolella lukee ”Mitä syvempää rakkaus on, sitä viisaammaksi se tulee”.

Hän tapasi Jorman oppikoulussa, vaikka he olivat käyneet jo samaa kansakouluakin. Tytöt varoittelivat Seijaa: ”Ei sen kanssa voi elää, se on semmonen professori!” Jorma oli ylemmällä luokalla, lahjakas opiskelija joka loisti erityisesti matikassa ja historiassa. He jakoivat saman taustan kotikulmista pommituksiin ja Ruotsin sotalapsuuteen. Oli helppo seurustella ihmisen kanssa, joka tiesi mistä toinen puhuu. Muistoja oli helpompi kantaa, kun ne sai jakaa toisen samanlaisen kanssa.

Teini-ikäisestä saakka hän työskenteli kaikki lomat, milloin puserotehtaassa ompelemassa napinläpiä, milloin sukkatehtaalla. Töitä oli tehtävä, mikäli halusi tienata tanssirahat. Ja voi, kuinka he tanssivat! Tansseissa käytiin viikon jokaisena päivänä, ihanien mekkojen helmat hulmusivat, ystävät tapasivat toisiaan. Tupakkaa poltti jokainen, ja nuoret naiset harjoittelivat peilin edessä viehkeää tapaa pidellä savuketta käsissään. Koulun lopetettuaan hän ajautui konttoristiksi sähköfirmaan. Siellä hän tapasi Railin, yhden tärkeimmistä ystävistään, joka on kulkenut Seijan kanssa pitkän matkan vanhuuteen.

Öistä vaeltelua ja puolitokkuraa

Seija ja Jorma olivat olleet kolme vuotta naimisissa, kun muutamaa päivää ennen 21-vuotissyntymäpäiväänsä Seija synnytti esikoisensa, minun isäni. Kahta vuotta myöhemmin syntyi keskimmäinen lapsi, tytär, ja lopuksi iltatähtenä isoveljeään yhdeksän vuotta nuorempi kuopustyttö. Elämä pienten lasten kanssa oli hektistä rumbaa, ja aika kulki puolitokkurassa läpi pyllypesujen, yöllisten vaeltelujen, imetysten ja sisarusten kinastelujen. Seija oli enimmäkseen kotiäitinä lasten ollessa pieniä, mutta kävi toisinaan tekemässä lyhyitä työrupeamia verovirastossa. Myöhemmin hän teki pitkän uran autofirmassa konttoristina, ja päätyi lopulta sihteeriksi isännöitsijätoimistoon, josta jäi aikanaan eläkkeelle.

Jorma oli viettänyt lapsuutensa kesät mökillä Savossa, ja mökistä tuli pian tärkeä paikka myös Seijalle. Sama hylkäämisen kokemus oli molemmille tuttu lapsuudesta, ja siksi he pitivät kesälomansa peräkkäin voidakseen tarjota lapsilleen mahdollisuuden viettää mahdollisimman paljon aikaa maalla vanhempiensa kanssa.

Perhe muutti Jakomäkeen 60-luvun loppupuolella ja vanhemmat ottivat alusta saakka aktiivisesti osaa alueen yhteisölliseen toimintaan. Seija oli mukana perustamassa urheiluseura Pyryä, josta tuli hänelle todellinen henkireikä vuosikymmeniksi. Liikuntaseuran avulla saatiin lapsia ja nuoria pois kaduilta liikkumaan ja urheilemaan yhdessä. Se oli kivaa, antoi energiaa ja iloa. Kun lapset olivat jo varttuneet aikuisiksi, jatkoi Seija aktiivisesti urheiluseurassa ja nautti miehensä kanssa etelän lomamatkoista. Siihen aikaan lapsia oli Jakomäessä kamalan paljon. Nykyään on pelkkiä vanhoja käppänöitä, naurahti kerran yhdentoista lapsenlapsen mummi ja kahdeksan lapsenlapsenlapsen isomummi Seija.

Vaivoja

Aikuisiksi varttuneet, omat perheensä ja uransa luoneet lapset huomasivat isässään muutoksen. Seija oli ajatellut omituisen käytöksen johtuvan siitä, että mies vain on käynyt ärsyttäväksi vanhetessaan. Sairaus eteni alussa salakavalan hitaasti, mutta ajan kuluessa tuli hetkiä jolloin mies ei enää tunnistanut omaa vaimoaan tai tiennyt missä oli. Jorma ei suostunut syömään lääkkeitään, pelkäsi että Seija, tuo vanha tuntematon akka, yritti myrkyttää hänet. Olkoon syömättä, Seija toisinaan ajatteli, eiväthän ne häntä enää paranna. Vuosien sairastamisen jälkeen Jorma menehtyi keuhkokuumeeseen. Seija oli saanut tuolloin lomaa omaishoitajan arjestaan ja lähtenyt matkalle Bulgariaan. Hän ei saanut hyvästellä puolisoaan.

Alzheimer on siitä kurja tauti, että se on omaisten tauti, Seija sanoo. Seija sai vuosien ajan tukea Raililta, joka oli samassa tilanteessa oman puolisonsa kanssa. Nyt hän toimii itse naapurin rouvan tukihenkilönä, kun tämä hoitaa dementoitunutta miestään. Hän tuntee hyvin henkisesti kuluttavan omaishoitajan arjen. Omaishoitajat sairastuvat usein, kun omainen kuolee: iäkkäät puolisot käyttävät kaiken energiansa toisen hoitamiseen, ja sitten kun vastuu hellittää, huomaakin itse olevansa sairas.

Vanhuus on paskamaista. Vaivoja riittää läpi kehon. Seija kaatuilee toisinaan, eikä aina meinaa päästä ylös. Rollaattorilla pystyy kulkemaan pieniä matkoja, mutta paikat kipeytyvät helposti, ja kipu jää elämään keholle useiksi päiviksi. Toimettomuus turhauttaa naista, joka on tottunut touhuamaan, liikkumaan, tekemään mökillä pihatöitä ja hoitamaan lapsenlapsia.

Yhteisöllisyys on jakomäkeläisille edelleen tärkeää, ja mummi tapasi vielä joitakin vuosia sitten muita eläkeläisiä lähes päivittäin. Aamuisin hän heräsi kahden kahvikupillisen avulla ja lähti aamupuurolle Jakomäentie kuutosen eläkeläisystäviensä kanssa. Loppupäivä kului yleensä ruokaa laittaessa ja loikoillessa, joskus kauppareissulla. Torstaisin tavattiin kerhotilassa muiden vanhojen naisten kesken. Kerholla pelattiin bingoa ja tietokilpailuja, laulettiin, juotiin kahvia ja käytiin tupakalla. Lämpiminä iltoina saatettiin kokoontua takapihalle makkaranpaistoon ja termarikahville.

Vastaranta, valonlähde

Yhtenä päivänä kerholla eläkeläiset rupesivat laulamaan Kultaista nuoruutta. Hän ei voi sietää sitä laulua. Lapsena tuntenut murheita en, riemuja vain kohdata sain. Ei hänellä ollut sellaista. “Höpö höpö,” hän tuhahti heille, mutta he ovatkin maalaisihmisiä. Eivät he tiedä siitä mitään, siitä millaista oli kasvaa kaupungissa sota-aikaan. Lapsuuden leimaava tunne oli pelko, ja tunne jäi sydämeen. Pelko tuntuu haluna pitää kaikki asiat muuttumattomina aina oman kodin huonekalujen tarkasta järjestyksestä päivärutiineihin. Seija ei pidä merestä, mutta hyväksyy ystäväkseen järven, jonka vastarannan voi nähdä. Hän pelkää pimeää. On aina oltava vastaranta, valonlähde, jokin turva.

Mummi ei enää juuri poistu asunnostaan, eikä käy kesäisin mökillä. Kulunut ja uupunut keho ei anna mennä. Hän voi kuitenkin muistella ja haaveilla. Vuosikymmenten ajan muistot ovat rakentaneet turvapaikkaa sydämeen. Muistoissa savolaisen pikkukylän mökeille kokoontuvat kesäisin omat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Pienet paljaat jalat juoksevat jälleen hiekkapolkua rantaan ja sauna lämpiää illaksi. Ohikulkijat tervehtivät Seijaa hänen tupakoidessaan tutulla kuistin penkillä, pihakeinun yllä koivupuussa kasvavat uuden kesän linnunpojat. Kuisti näyttää samalta kuin aina, sen vierellä kasvavat korkeat malvat ja pihamaa on täynnä kukkia, muistoja.

Tarinankertojien sukua

Matkustin Helsinkiin mummia tapaamaan, ja hän kertoi minulle välähdyksiä elämästään parin tunnin ajan. Joimme kahvia ja mummi poltteli tupakoita, tuprautteli savua olohuoneen ilmaan. Hän oli iloinen siitä, että joku otti tarinat ylös: enää montaa vuotta hän ei uskonut olevansa niitä kertomassa. Katselimme yhdessä vanhoja valokuvia. Keitin lisää kahvia, tiskasin muutaman astian. Mummin asunnon huoneet ovat samanlaisia kuin muistan lapsuudestani. Eteisen kaapin kyljestä roikkuu vanhoja helmikoruja. Keittiön taulut muistuttavat vaarista, vanhoista sanonnoista ja jääkaapin oven magneetit ovat samoja, joilla olen pienenä leikkinyt. Kaikkialla on kuvia lapsista, lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista. Olohuoneen lasivitriini on täynnä aarteita, kiviä, suuria käpyjä, posliiniesineitä.

Mummi liikkuu asunnossaan pyörätuolilla, joskus uskaltautuu ottamaan muuttamia askeleita rollaattorilla. Hänen silmänsä ovat sameat, mutta hän on yhä terävä mieleltään ja kieleltään. Hän on todellinen kaupunkilaismummi, joka puhuu helsinkiläisittäin, polttaa ketjussa ja nauraa harvoin. Samalla hän on yksi eniten minuun ja omaan identiteettiini vaikuttaneista ihmisistä. Hänen kannustuksensa on kantanut minua eteenpäin läpi elämäni, ja siitä olen hänelle äärimmäisen kiitollinen. Kysyin, miksi he vaarin kanssa lahjoittivat kallisarvoisia kirjojaan juuri minulle kaikista yli kymmenestä lapsenlapsestaan. Hän vastasi nähneensä minussa kiinnostuksen kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen jo hyvin varhain. ”Tiesin aina, että sinusta tulee jonakin päivänä maailmankuulu kirjailija,” totesi äärimmäisen harvoin kehuja jakeleva mummini. Hän on väärässä, mutta minä hymyilin silti.

Kipeä kevät

Minä olen päättänyt jo pienenä tyttönä, että mummi elää hyvin, hyvin vanhaksi, ja ehtii vielä lukea minun esikoiskirjani. En tiedä, tuleeko niin käymään. Mummi on isovanhemmistani ainoa elossa oleva, ja sitkein tuntemani ihminen. Kuluneiden kahden vuoden aikana hän on sairastanut useita keuhkokuumeita ja joutunut lonkkaleikkaukseen. Lukuisia kertoja olemme saaneet uutisen sairaalaan joutumisesta ja jääneet odottamaan. Aina hän on palannut kotiinsa. Aina, paitsi nyt.

Maaliskuu on taittumassa loppuunsa, kevät sytyttää auringon liekkejä sydämiin ja pajunkissat käyvät kehräämään peltojen varrella. Korona riehuu maailmalla ja lähellämme, ja mummi makaa sairaalassa hauraana. Häntä ei voi käydä tapaamassa, sillä me kaikki omaiset olemme mahdollisia viruksen levittäjiä. Olen kiitollinen, että uskalsin pyytää häntä kertomaan minulle tarinansa joitakin vuosia sitten. Kiitollinen, että uskalsin silloin kiittää häntä kaikesta, kertoa, että rakastan häntä.