Kolarikorjaamoyrittäjät Satu Iivonen ja Sirpa Korpela saavat usein vastata kysymyksiin: ”Onko täällä ketään aikuista miestä?” ”Onko täällä VAIN naisia töissä?” ”Miten liuottimet vaikuttavat naisiin?” Viimeiseen kysymykseen ei yrittäjänaisilla ole vastausta, koska he käyttävät työssään suojavarusteita.
Mielikuvitusrikas lapsuus Mestauskalliolla
Satu Iivonen syntyi vuonna 1974 ja hänen siskonsa Sirpa Korpela (o.s. Iivonen) vuonna 1978. Perheessä oli yhteensä viisi lasta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Molemmat vanhemmat kävivät töissä. Isä, Markku Iivonen, oli yrittäjä ja automaalari. Äiti, Raili, työskenteli Keskus-Marketissa myyjänä.
Satu ja Sirpa olivat molemmat hoidossa vanhempien työaikoina, ensin Aino-tädin perhepäivähoidossa ja myöhemmin Ollinsaaren päiväkodissa. ”Vapaa-ajalla oltiin kavereiden kanssa tai kyläiltiin perheen kanssa ystäväperheiden luona.”
Mestauskallion kaupunginosaan, jossa Iivoset asuivat, rakennettiin omakotitaloja 1970-luvun puolivälin tienoilla. Alueella asui 1970-luvulla useita lapsiperheitä, joten kavereista ei ollut puutetta. Alueen lapset muodostivat ihanan kaveriporukan, johon kuului monen ikäisiä lapsia. Isommat pitivät huolta pienemmistään. ”Oltiin hippasta ja piilosta. Pelattiin läheisellä pellolla neliskaa. Seikkailtiin lähimetsissä ja keksittiin tarinoita. Lapsuudessamme kerrottiin pelottavaa tarinaa siitä, että Mestauskalliolla ajelee päätön mies polkupyörällä.“
Kaupunginosan nimelle ja päättömän miehen tarinalle alueen lapset saivat omasta mielestään varman selvityksen, kun he löysivät Mestauskallion metsästä ison kiven. Kivessä oli punaista maalia, joka lapsiporukan mielikuvituksessa muuttui vereksi. Tarinalla ei tainnut lopulta olla totuuden perää.
”Mestauskallion metsässä rakenneltiin majoja ja hoidettiin haavoittuneita eläimiä. Kavereiden kanssa perustettiin myös eläintenhautausmaa, koska kaikkia eläimiä ei saatu pelastettua.” Tyttöjen leikkipaikoista eriskummallisin lienee ollut Automaalaamo Iivosen halli, jossa hitsauskone sai toimittaa joskus hevosen virkaa tai rikkinäisistä auton osista tehtiin rakennelmia. ”Halliympäristössä oli monenlaista vaaran paikkoja, mutta jotenkin sitä selvittiin ilman isompia ruhjeita.”
Peruskoulun kautta kohti automaalarin ammattia
Mestauskallion lapset kävivät Ollinsaaren ala-asteen ja siirtyivät yläasteelle Merikadun kouluun. Ala-asteen koulupäivät olivat lyhyempiä kuin vanhempien työpäivät. Tämä ei ollut Iivosen tytöille ongelma, sillä isovanhemmat Siiri ja Keijo asuivat lähellä ja tytöt saivat mennä koulusta mummun hoiviin. ”Siiri-mummu leipoi maailman ihanimpia sämpylöitä.”
”Joskus me saatiin käydä mummun asioilla kaupassa. Hän antoi mukaan käteistä rahaa aina juuri sopivan määrän.” Tytöt usein pelkäsivät, ettei raha riitä. Mutta – ihmeellistä kyllä – aina se riitti.
Koulussa oli turvallista olla ja koulupäivän jälkeen oli mahdollista osallistua erilaisiin kerhoihin tai jäädä koulun pihalle kavereiden kanssa pelaamaan tai hyppimään hyppynarua.
Tuohon aikaan Isoisä Keijo Iivonen omisti Automaalaamo Iivosen, jossa Satu ja Sirpa pääsivät jo ala-aste ikäisinä opettelemaan työntekoa, palkaksi he saivat tikkarirahaa. Iän karttuessa työtehtävät laajenivat siivouksesta muun muassa laskutukseen ja siitä pikkuhiljaa hallin puolen töihin.
Keijo Iivonen (1924-2002) oli monialayrittäjä, jolle työ oli intohimo ja se periytynyt on myös Satulle ja Sirpalle. Tyttöjen työt perheyrityksessä jatkuivat myös isä Markun ja hänen veljensä Jorman siirtyessä Automaalaamo Iivosen yrittäjiksi vuonna 1990.
Teini-ikäisinä tytöillä oli lapsuudesta tuttu, sama laaja kaveripiiri, joka usein kokoontui Iivoselle. ”Pelattiin korttia ja vietettiin aikaa yhdessä. Käytiin diskoissa ja hengailtiin.”
Ammattikoulun autonasentajapuolelle hakeutuminen oli Satulle selvä asia peruskoulun jälkeen vuonna 1991. Hänen luokallaan oli neljä naista, joista Satun lisäksi valmistui Niina Pärkkä vuonna 1994. He olivat ensimmäiset naiset, jotka valmistuivat Raahen ammattikoulusta autonasentajiksi.
”Olimme outolintuja sukupuolemme vuoksi ja meidän osaamistamme aliarvioitiin. Piti ponnistella, että sai ansaitsemansa kunnioituksen. Pappa ja isä kannustivat. Se auttoi selviämään kolhuista.”
Satu kertoo, että oli ammattikoulusta valmistuttuaan työttömänä 6 kuukautta ja pääsi sitten isänsä yritykseen töihin. Hän sanoo, että hänellä oli alusta saakka näyttämisen halu. ”Piti ite saaha tehä.” Satu on suorittanut myös työnsä ohessa automaalarimestarin ammattitutkinnon.
Sirpa jatkoi opiskelua lukioon ja sai valkolakin vuonna 1997. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Sirpa oli kaksi viikkoa ”lomalla” ja aloitti sen jälkeen työt automaalaamossa. Jos joku työvaihe ei heti onnistunut, Keijo-pappa taputti olkapäälle ja lohdutti, että kyllä se seuraavalla kerralla onnistuu paremmin. Työvaihe kerrallaan Sirpa sanoo oppineensa ammatin. Työt perheyrityksessä alkoivat kiinnostaa lukion jälkeen niin paljon, että Sirpa valmistui oppisopimuksella automaalariksi sekä suoritti taloushallinnon ja työnjohdon tutkinnot.
Kumpikin korostaa, että he ovat saaneet kannustusta sekä isoisältä että isältä, jotka eivät koskaan epäilleet, etteikö tytöistä tule taitavia automaalareita. ”Tämä ammatti sopii naisille jopa paremmin kuin miehille, koska naiset ovat luonteeltaan pikkutarkkoja ja heillä on ’lehmän hermot’, joita monissa työvaiheissa tarvitaan.” Yrittäjänaiset sanovat, että tekemällä oppii. Automaalarin ammatti oli kummallekin itsestään selvä valinta.
Kolmannen polven yrittäjiksi
Vuonna 2007 Satu ja Sirpa ostivat yrityksen Iivosen veljeksiltä. Jorma, jonka toimiala oli koneistamo, jäi kokonaan pois yrityksen toiminnasta. Markku-isä jäi ”talonmieheksi”. Yrityskaupan jälkeen Satu ja Sirpa halusivat keskittää yritystoiminnan maalaamoon ja nimenomaan kolarivauriokorjaamoon. Satun vastuualueeksi yrityksessä on muodostunut maalaustyöt. Sirpa huolehtii asiakaspalvelusta, vaurioarvioinnista ja osien tilauksista sekä hallin puolella asennus-, oikaisu- ja pohjustustöistä yhdessä työntekijöiden kanssa. Yrittäjänaiset kertovat, että heidän palveluksessaan ovat olleet samat työntekijät koko yrittäjäuran ajan, automaalari Jonna Määttä ja korimekaanikko Jukka-Pekka Pussinen. Hyvät työntekijät ovat olleet yrityksen voimavara. ”Meillä on oma työperhe. Ilot ja murheet jaetaan.”
”Meillä koko henkilökunta on moniosaajia. Sormi ei mene kenelläkään suuhun, jos joku joutuu olemaan poissa töistä ja työ pitää saada valmiiksi.”
”Automaalaamossa ei ole kahta samanlaista päivää”, Satu ja Sirpa vakuuttavat yhteen ääneen. He kunnioittavat edellisen sukupolven töitä ja ovat sitä mieltä, että Keijo-pappa on läsnä automaalaamossa, jonka hän aikoinaan rakensi. Hän on koko henkilökunnalle tuttu ja usein lausutaan ääneen: ”Jaahas, Keijo-papan haamuko se siellä ovia aukoo.”
Erilaiset mutta niin samanlaiset sisarukset
Satu ja Sirpa sanovat olevansa toisensa parhaat ystävät ja yrityskumppaneina täydentävät toisiaan. Yhdessä on tehty ulkomaanmatkoja, harrastetaan liikuntaa ja tietenkin shoppaillaan Raahessa. ”Raha laitetaan kiertoon omassa kaupungissa”, yrittäjänaiset vinkkaavat.
Kummallakin perheellä on vapaa-ajan asunto Kuusamossa Rukalla, siellä molemmat sisarukset pääsevät irti yrittäjän kiireistään ja maadoittuvat. Kun vapaa-ajalla tavataan, ei puhuta työasioista, ainakaan koko aikaa.
Sirpa nauttii yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnasta. Hän toimii Osuuspankin edustajistossa ja Arvo-sijoitusosuuskunnan hallintoneuvostossa. Kun taas Satua yhdistystoiminta tai kokoukset eivät kiinnosta, hän nauttii luonnosta ja metsästä yksin tai pienellä porukalla.
Yrittäjien elämä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. On selvitty lamavuosista ja korona-ajasta. ”Vastoinkäymisistä on saatu lisäpontta.” Naiset sanovat, että omasta menestyksestä osataan myös nauttia. Pikku asioista ei marmateta. On päätetty elää päivä kerrallaan.
”Kaikkea ei tartte ihte tehä”, he sanovat. Paikkakunnalla heillä on yhteistyökumppaneita, joilta tilataan työsuorituksia, jotka eivät ole automaalaamon osaamisaluetta tai kiireen vuoksi ei niitä ehditä tehdä. Ulkoistetaan ja jaetaan töitä. Laitetaan raha näinkin kiertämään Raahessa.
Tulevaisuus näyttää valoisalta
Jälkikasvuakin on ehditty tehdä työn ja yrittäjyyden ohessa. Maailman tärkeimmät nuoret naiset, Satun Sani ja Sirpan Nea ja Ninni, ovat kukin jo valloittamassa maailmaa omilla ehdoillaan ja tulevaisuuden suunnitelmat selkeänä. Satu ja Sirpa kertovat kannustavansa omiaan, niin kuin heitäkin on kannustettu; kulkemaan rohkeasti omaa polkuaan. Asioilla on aina tapana järjestyä.
“Automaalaamo Iivonen täyttäisi 50 vuotta vuonna 2029. Toivotaan, että sinne asti maailma pyörii raiteillaan ja saamme olla yrittäjiä rakastamallamme alalla”, Satu ja Sirpa pohdiskelevat.
Haastattelua tehdään kesäkuun viimeisenä päivänä, jolloin Iivosen Automaamo sulkee ovensa kahdeksi viikoksi. ”Me pidämme lomat ja pyrimme pitämään kiinni säännöllisestä työajasta ma–pe kello 8-16. Joskus tulee tietenkin poikkeustilanteita ja silloin joustetaan. Näin pidämme huolen jaksamisesta”, naiset kertovat. Yrittäjän omasta työhyvinvoinnista huolehtiminen ei ole itsestään selvää. ”Onneksemme varauskirja on täyttynyt loman jälkeisellekin ajalle. Emme siis ole jäämässä työttömiksi”, Satu ja Sirpa päättävät.
