Uusikaupunkilaisen Itämeren laivuri ja kauppaporvari Henrik Andersson Berglundin ja hänen vaimonsa Helena Juliana Efraimsdotterin perheeseen syntyi viisi lasta:

Maria Catharina 2.9.1849 -21.1.1914 (puoliso Victor Wittfoth) Sofia Fredrika 3.11.1851 -16.5.1936 (naimaton) Karl Konstantin 12.12.1853 – ? (New York, naimisissa) Frans Felix 14.3.1858 – 16.5.1931 (Pietarsaari, naimisissa) Alexandra Gustava 28.8.1859 – 18.7.1938 (puoliso Herman Alfred Winter 29.5.1860)

Perheen isä Henrik oli purjelaivoissa kapteenina ja matkusti lähinnä Itämeren kauppalaivoissa, joita Uudessakaupungissa oli paljon tuohon aikaan. Purjelaivakausi oli vilkasta ja kauppaa käytiin Pohjanlahden rannikolta paljon ja moniin eri maailman kolkkiin.

Isän paluu oli aina odotettu tapahtuma ja hänen kotosalla olonsa oli lapsille turvallista ja mukavaa aikaa. Uusikaupunki oli laivanrakentajien, merimiesten ja laivureiden vilkas kauppakaupunki, johon suuren maailman virtaukset ja uutuudet tulivat nimenomaan merenkulkijoiden myötä. Isän tuliaisia odotettiin perheessä jännityksellä. Hienoa oli, kun saatiin kauniita leninkikankaita, peilejä, pieniä koriste-esineitä, mutta kerran isä yllätti naisväen, kun hän toi Marille ompelukoneen. Tyttäret olivat jo siihen aikaan ryhtyneet ompelemaan ja tekemään neuleita tilaustöinä.

Äiti ja lapset olivat enimmäkseen kotosalla ja hoitivat taloa, mutta kansakoulun käytyään ja varsin nuorina pojat lähtivät hakemaan elantoaan muualta. Karl seurasi isänsä jälkiä merenkulkijana, mutta paljon pidemmille matkoille, jopa Intiaan ja Amerikkaan, jossa hän viettikin lopun elämäänsä.

Frans oli isän matkojen aikana ja sittemmin hänen kuoltuaan perheen tyttärien tukipilari ja auttaja, vaikka oli muuttanut jo 15-vuotiaana Poriin ja työskenteli kaupan konttoristina, myöhemmin hän yleni kirjanpitäjän tehtäviin.

Maria ansaitsi enimmäkseen osuutensa talouteen ompelu- ja neuletöillä, Sofia oli joitakin vuosia erilaisissa kaupoissa töissä, mm. viinapuodissa, joka aiheutti pientä pahennusta, vaikka toimeentulo oli aika hyväkin. Myöhemmin hän muutti Lokalahdelle ja ompeli tilaustöitä.

Elämänsä vaiheissa Alexandran nimi muuntui ensin lyhyemmin Sandraksi ja sitten vielä myöhemmin se vakiintui Sanniksi, ehkä suomalaisuusaatteen myötä. Hän kävi koulua ahkerasti ja kertomukset opettajista ovat erinomaisen eloisia. Hänen ensimmäinen tallessa oleva kirjeensä Frans-veljelle on kirjoitettu keväällä 1873, kun hän oli 14-vuotias: 

”Uudestakaupunkista se 16 Toukokuuta 1873

Minä kirjoitan nyt niin kuin lupaisin, että min voin hyvin. Ja toivotan sinulle sitä sama. Nisse voi hyvin ja on kasvanut suuremmaksi. Nissen oli ensin kovin ikävä sinun perääsi. Ettähän makasi melkein koko Tiistain päivän. Huomeltan meni hän sinun sängys. Ei siellä ollut mitään. Sitte kävi hän joka huoneen ja haki sinua. Mutta ei hän nyt enä huoli mitään. Waan on yhtä iloinen kuin ennenkin. Minä käyn joka päivä Nissen kanssa mäessä. Me olemme kolme kerta keittänet vähän kappaleen liha. Ja on sitä aina vähittäin syötetty Nisselle. Älä sure, kyllä minä hänestä vaarin pidän. Minun oli niin ikävä Tiistai päivän. Ja huoneet olivat niin tyhjät. Tämä on ensimmäinen kirje, kuin minä kirjoitan. Kirjoita hyvin usein meille. Sillä se on niin iloista saada kirjeen. Mamma sano että jos sinä tarvitset jotain kirjoita meille vaan. Minä kysyn, saanko viellä toisella kerta kirjoita? Jo sinä taidat suuttua lukemasta minun sanojani. Siis lopetan sen. Ei nyt mitään muuta vaan voi hyvin sitä toivotta sisaresi Alexandra.”

Mainittakoon, että Nisse oli perheen koira. Kissan nimi oli Hegesippus, mutta sitä tässä ei mainittu. Isän tuliaisina meriltä perheessä oli ilmeisesti myös kanarialintuja, jotka eivät ehkä ihan tavanomaisia kotieläimiä olleet.

Kirjeenvaihto jatkui varsin tiiviinä. Sisarukset eivät tavanneet veljiään vuosiin. Vuonna 1875 äiti kuoli luultavasti keuhkojen heikkouteen, mitään erillistä tautia ei koskaan kirjeissä mainita.  Useissa viesteissä harmitellaan äidin huonoa kuntoa ja toivotaan paranemista, mutta lopulta tauti uuvutti hänet. Isä oli merillä ja häneen luotettiin, vaikka ei ollutkaan läsnä tyttärien arjessa. Sitten suuresta yllättävästä surusta kerrotaan 1876 syksyllä, kun isä oli menehtynyt laivalla ilmeisesti sydänkohtaukseen.

Laiva oli illalla lähtenyt Kööpenhaminasta. Kapteeni Berglund ei ollut jaksanut syödä päivällistä ja  myöhemmin hänet oli löydetty hytin sohvalta kuolleena. Merimiehet päättivät palata Kööpenhaminaan ja jättivät laivanvarustusfirman hoidettavaksi Henrik Berglundin kuolemaan liittyvät asiat.  Tässä alkaen Frans parikymmenvuotiaana joutui kantamaan entistä isomman vastuun perheen taloudesta ja auttamaan sisariaan, koska hänellä oli vakituinen työ ja toimeentulo.

Sandra haaveilee seminaariin lähdöstä

Maaliskuussa 1877 Sandra kirjoitti Fransille elämästään ja suunnitelmistaan ja tämä lienee samalla Sandran elämän käännekohta.

”Uusikaupunkis Maaliskuun 4. p 1877

Rakkahin veljeni!

Koska nyt on sunnuntai, että minulla on aikaa, niin täytyy minun nyt ilmoittaa sinulle muutamia ajatuksiani ja kysyä vähäisen neuvoa ja ohjausta.

Asiani on tämmöinen. Minulla olisi nyt halu mennä Jyväskylän seminaariin, mutta minä pelkään, jos en saisi mistään rahaa niin paljon kun siihen tarvitaan. Niin sentähden olen koittanut poistaa sitä halua, mutta ei se tahdo poistua, vaan minä luulen että se tulee suuremmaksi. Kyllä minun sentään onkin jo aika ajatella vähän tulevaisuuttani, koska olen jo seitsemäntoista vuotias.

Jos minä pääsisin seminaariin sisäoppilaksi (Se tahtoo sanoa oppilaaksi, joka asuu seminaarin huoneissa ja saan siellä kaikki, mitä tarvitsee paitsi omat vaattensa ja kirjat) niin taitaisi laskea ensimmäisen vuoden kulungit noin 150 mk, toisena vuotena taas vähän enemmän.

Mutta se joka on ulko-oppilas, joka nimittäin asuu kaupungissa ja ostaa sieltä ruokansa, se saa maksaa kolme-neljä kertaa enemmän kuin sisäoppilas. Jos sitte pääsee sisä- eli ulko-oppilaaksi, sitä ei saa tietää ennen kun vasta Jyväskylässä, mutta kansakoulun opettajatar, joka asuu meillä, sanois että siellä on tapana ottaa sisäoppilaaksi sellaisia, jolla on hyvänlaiset todistukset.

Sen tähden toivon minäki että pääsisin sisäoppilaaksi jos sinne onnistuisin tulemaan. Ei siellä tarvitsisi koko neljä vuotta olla, kyllä sieltä pois saisi jäädä vaikka vuoden taikka kahden päästä. Tämmöiset ovat ajatukseni ja ainoasti Jumala tietää jos toivoni toteutuis tahi ei. Ja jos ei se tapahtu, niin sekin on Jumalan tahto, kyllä kai Hän minusta sentään murheen pitää ja minun leipäni jostain katsois.

Kirjoita nyt ensi kirjeessäs, mitkä sinun ajatuksesi ovat tästä paikasta, sillä se on minulle iso asia, mitä sinä lausut.

Muuta ei minulla paljon kirjoittamista olekkaan, vaan Sofi käskee lausua sydämmellisimmät kiitokset lähetetyistä lahjoistas, joita ei hän ensinkään voinut odottaa.

Eikö sinua vähään naurattanut, kun sait kuulla että täällä taas on rakkaus syttynyt? Se (Österberg) oli täällä toisen kerran niinkun tiedät ja antoi Sofille pienen sylinterikellon ja sormuksen. Ei kukaan nyt vielä tiedä siitä ja hyvä olisi kun pysyis salassa. Nyt lopetan kirjeeni, koska tulee hämärä etten näe enää paljon. Monta kourallista tuoreita terveisiä Marilta ja Sofilta, mutta ole enimmästi nyt tällä erää tervetetty minulta.

Sisaresi Sandra”

Frans myöntyi tukemaan Sandran opintoja. Taloudellisen takauksen lisäksi tarvittiin terveys-, papin- ja tietysti koulutodistus. Köyhäinhoitolautakunnan sihteeri suositteli seminaarin valitsijoille, että Sannille myönnetään kaikki mahdollinen tuki opinnoissa. Näistä kaikista oli ”Sanomissa” ilmoitettu, samoin hakuajasta, joka oli touko-kesäkuussa. Elokuun 20. päivä olisi sitten ”pääsyeksamit” Jyväskylässä. Hakijoiden piti myös olla 18 vuotta täyttäneitä ja sekin ehto nipin napin täyttyi ennen kouluvuoden alkua.

Valmistelujen jälkeen Sandra siis lähti pyrkimään tulevaisuuttaan kohti. Matka taittui ensin laivalla Uudestakaupungista Turkuun. Sen jälkeen mentiin junalla Hämeen maisemien läpi Lahteen ja sieltä Jyväskylään. Ensimmäisen kirjeen Jyväskylästä Sandra kirjoitti jo parin päivän jälkeen saapumisestaan:

”- – – Rautatiellä oli hyvin hauskaa matkustaa, kun sai istua niinkuin kammarin sohvalla vaan ja katsoa ulos akkunasta mitenkä kylät, kirkot, niityt, vainiot, metät, vuoret ikäänkuin lensivät ohitsemme. Pysälät (stationat) joita oli hyvin monta, olivat myöskin kauniita nähdä. Ainoastaan yhden kaupungin, Hämeenlinnan, ohitse mentiin. Muuta en siitä selittänyt kuin itsensä vanhan Hämeen linnan joka on vähän erinänsä kuten Turunki linna. Kun läksimme Turusta kello 2 päivällä, pääsimme Lahteen 11 paikkeilla yöllä. Sieltä kl 4 aamulla ja päästiin tänne 4 aikana iltapuolella. Tänne päästyämme menimme tavan mukaan johtajatar neiti Lydeckin luo ja hän kutsui yhden eräältään luoksensa ja sitten kukin sai kertoa elämän kertomuksensa.”

Näin Sandra sai toivomansa sisäoppilaspaikan ja tuli kaiketi vasta kolmen vuoden kuluttua seuraavan kerran kotiinsa Uuteenkaupunkiin kesälomalle. Seminaarielämästä on värikkäitä kirjeitä Fransille, joskus piti pyytää rahaa tarpeellisiin hankintoihin, joskus kerrottiin sisarten kuulumisia Uudestakaupungista. Frans ei ollut aktiivinen kirjoittaja vaan usein Sandra patisti häntä kirjoittamaan vastauksia omiin kirjeisiinsä tai kertomaan uutisia sisarilleen.

Pitkät vuodet opiskelijaelämää

Seminaarissa vietettiin kaikki kouluvuoden juhlat ja tapahtumat. Juhlista on riemukkaita kuvauksia, miten miesoppilaat omasta asuntolastaan tulivat vierailulle ja päinvastoin. Kerrottiin, millaisia pikkulahjoja seminaarilaiset toisilleen antoivat. Retkiä tehtiin lähiseuduille, mutta toisaalta vietettiin hyvin kurinalaista, suorastaan puritaanista opiskelijaelämää.

Järkyttävä tapahtuma oli miesten asuntolan tulipalo, jonka jälkeen seminaari saikin upeat uudet tilat entisten puurakennusten tilalle.

Kesällä 1880 Sanni Berglund oli tullut kesälomaksi kotiin. Hän oli suorittanut opettajakokelaan eksamit ja oli tyytyväinen tuloksiinsa: 

–  – -”Ne tenttaamit ja tutkinto menivät kaikki onnellisesti. Hyvän todistuksen sain. Kolmantena oppilaana tulin julistetuksi opettajatar-kokelaaksi (lärarinne-kandidat på svenska). Sangen tyytyväinen olen.  Suuri, äärettömän suuri oli armo Jumalan, joka minua niin laupiaasti auttoi ja johti.

Sä kysyt, paljonko luulen tarvitsevani rahaa tulevana vuonna. Wastata tuohon – oi – se on taas niin niin ’surkeaa’. Miksikä? Siksi että pelkään sun säikähtävän jos lausuisin tuon summan suuruuden. En tiedä josko enää tohdin pyytää tuota Sulta. Yli 300 mk menee ’ylöspitoon’, siihen lisäksi vihkot, hyvät vaatteet, kirjat ym. ym.  Tuostas voit arvata suuruuden. Paljon en vielä ole tuota miettinyt, se vain murhettaisi minua – Niin nyt hyvästi! Sinua (tai ainakin kirjettä – jos olet järkähtämätön) odottavat hartaasti luoksensa siskosi. Sandra.”

Viimeinen opiskeluvuosi suoritettiin seminaarin mallikoulussa, tehtiin auskultointi eli opetusharjoittelu. Sandra Berglund oli III luokan johtajatar eli ”peräänkatsoja”, hoitaja, pääopettaja. Opetustehtäviin kuului 8 tuntia suomenkieltä viikossa. Enemmän tunteja olisi ollut mukava pitää, mutta seminaarioppilaita oli niin paljon, ettei enempää opetustehtäviä yhdelle riittänyt. Lisäksi hän opetti laskentoa kolmelle hospitantille (yksityisoppilaalle), josta sai periä pienen palkkion, mikä toi tietysti heti mieleen mahdollisuuden korvata Fransille monen vuoden velkoja.

Kevätpuolella 1881 alkoi valmistuminen häämöttää ja työnhaku oli ajankohtaista. Kotikaupungissa olisi ollut tarjolla opettajan paikka, mutta houkutteleva oli myös huonetoverin ehdotus lähteä hänen kotikaupunkiinsa Pietariin, jossa suomalaiseen kouluun mielellään toivottiin seminaarin läpikäyneitä. ”Mennään sinne ja vaikutetaan oikein paljon!”, ehdotti Miina A. kirjeen mukaan, johon Sandra arveli: 

”Ei tuo juuri vastenmielistä olisi – – – uskon että tuntuisi sangen ikävälle jättää armas, kallis, rakas Suomenmaa, sen salmet, saaret, laaksot, vuoret, sen kuusikot, sen koivikot, mutta enhän kuitenkaan olisi kaukana sieltä, pääsisinhän takaisin jos tahtoisin!”

Maaliskuussa 1881 Sandra Berglund kirjoitti hätäisen kirjeen veljelleen, sillä suuri tapahtuma oli kiirinyt Jyväskylään – tsaari Aleksanteri II kuolema pommi-iskun seurauksena. Sannin oli kiireesti pyydettävä apua, kun opiskelijat määrättiin käyttämään pitkän aikaa surupukua, Sannin vanha musta leninki oli jo kulunut ja piti saada mustaa kangasta asiallisen surupuvun teettämiseen:

”Jos hän olisi edes tautiin kuollut, niin ei olisi tuo sanoma niin katkeria ajatuksia mielessämme herättänyt. Ovatkohan nyt ne onnelliset, kun ovat saaneet ilkityönsä täytetyksi! Woi maailman pahennusten tähden, voi kuitenki ihmistä, jonka kautta pahennus tulee. Niin, surullista on tämä, mutta tyytyä täytyy, sillä tämänkin täytyy olla Jumalan tahdon ja mitä hän tekee, on hyvin tehty – – -”

Seuraavassa kirjeessä Sandra pyytää neuvoa, pitäisikö hakea Poriin opettajattareksi, kun sielläkin kuuluu olevan kaksi paikkaa avoinna. Uuteenkaupunkiin olisi jo varma työpaikka olemassa, mutta ”Nystad är alltid Nystad!” – mitä hän tarkoittikaan! Lopulta Sanni kuitenkin päätyi Uuteenkaupunkiin, jossa siskojen kanssa elämä jatkui entisessä kotitalossa muutamat tulevat vuodet.

Sanni perustaa perheen

Vuonna 1885 vihittiin avioliittoon Sanni Berglund ja telegrafisti Herman Alfred Winter, joka oli tullut Porvoosta. Voi olla, että sopiva syy asettua lounaisrannikolle oli Uudenkaupungin tanskalainen lennätin. Se oli vuosina 1869 – 1954 käytössä ollut sähköinen lennätinyhteys Suomen ja Ruotsin välillä. Sitä aiemmin Uudessakaupungissa oli toiminut optinen lennätin Krimin sodan aikana. Lennätinlinja yhdisti Euroopan lennätinverkoston Venäjään ja oli samalla Suomen ensimmäinen merikaapeliyhteys ulkomaille. Lennätinlinjaa ylläpiti tanskalainen yhtiö Det Store Nordiske Telegraf-Selskab. Mahdollisesti porvoolainen telegrafisti siis kutsuttiin töihin näissä merkeissä ja hän sai tutustua tulevaan vaimoonsa kaupungin nuorten harrastuksissa.

Toisaalta heidän mainitaan muuttaneen ennen vuosisadan vaihdetta Porvoosta Uuteenkaupunkiin. Vähän epäselvää on, kulkivatko tiedot vain niin hitaasti, vai asuivatko he todella jonkin aikaa vielä perheenä Porvoossa.

Muutaman vuoden kuluttua perheeseen tuli odotettu tyttövauva, joka tosin menehtyi pienenä.

Kun perheeseen syntyi poikalapsi heinäkuussa 1895, kertoo legendaarinen sukutarina, että isä Herman oli merkannut kalenterinsa kulmaan sanat: ”Fick en gädda!” (= Sain hauen!).

Tosi on, että hän oli aktiivinen kalastaja ja metsästäjä, mutta olisiko hauki oikeasti voinut olla odotettua poikaa tärkeämpi uutinen sinä päivänä, joka oli myös hänen oma nimipäivänsä ja vieläpä heidän 10-vuotishääpäivänsä?

Lapset syntyivät parin vuoden välein. Seuraavaksi syntyi Niilo, joka eli vain runsaat puoli vuotta. Perheeseen saatiin vielä kaksi poikaa, joten lapsia oli kaikkiaan viisi.

Helmi Linnea Alexandra  31.3.1889 – 17.6.1891 Herman Antero  12.7.1895 – 16.1.1963 Niilo Volmar  8.5.1897 – 17.1.1898 Alvar   17. 3. 1899  – 10.3. 1918 Alfred Johannes 18. 6. 1901 – 20.03.1972

Vain pojat Helmer ja Toivo varttuivat aikuisiksi, sillä Alvar sai surmansa kansalaissodan lopulla maaliskuussa 1918 Ikaalisissa.

Kirjakauppa Sanni Winterin hoitoon 1888

Suomen Kustannusyhdistys oli perustettu 1858, mutta vasta Werner Söderströmin ja Otavan kustantamojen perustamisen jälkeen kirjakauppoja alettiin perustaa kaupunkeihin tiheämmin.

Noihin aikoihin perusti pienen kirjapuodin rovasti Heikelin tytär Nana. Se oli Pohjoistullikadulla, kapteeni Janssonin talon yläkerrassa. Nanan avioiduttua pastori Fagerin kanssa, hän luopui liikkeestä. Se siirtyi neiti Alma Nordmanille, joka oli ahvenanmaalaisen merikapteenin tytär. Hän piti kauppaa Yliselläkadulla Westergrenin talossa. Hän ei tyytynyt vain kirjakauppaan, vaan varsinkin jouluaikaan hankki myyntiin monenlaista muuta, lusikoita, astiastoja, koristeita ym. Ja niistä pidettiin kotitalon salissa erillinen laajempi joulunäyttely, mikä tietysti kartutti mukavasti muuten hiljaisen kirjakaupan kassaa.

Alman kuoltua 33-vuotiaana sydäntautiin vuonna 1888 kirjakauppaa halusi ryhtyä hoitamaan hänen hyvä ystävänsä, opettaja, rouva Sanni Winter.  Hän oli jo nuorena kirjoittanut:

”Suurempaa maanpäällistä onnea en tietäisi kuin että pääsisin kirjakauppaan myyjäksi.”

Sanni Winterin sydämenasia olivat kasvatus ja sivistys, hän ehti toimia opettajana monta vuotta Uudessakaupungissa ennen ammatinvaihdosta. Samalla hän toimi alkeisseminaarin opettajana niille, jotka halusivat työskennellä apuopettajina alakouluissa – ja ehkä joskus itsekin valitsivat Winterin tapaan opinnot varsinaisessa seminaarissa Jyväskylässä.

On kerrottu Sanni Winterin toimineen myös vastaperustetun paikallisen sanomalehden ensimmäisenä oikolukijana, joka kertoo tietysti rakkaudesta suomalaisuuteen ja kieleen.

Varmasti kansansivistyksen isän, Uno Cygnaeuksen elämänasenne ja periaatteet Jyväskylän opiskeluajoilta olivat vaikuttaneet hänen sivistystahtoonsa. Cygnaeusta pidetään Suomen kansakoulun isänä ja hänen aloitteestaan Jyväskylän seminaari perustettiin vuonna 1863. Cygnaeus toimi opettajaseminaarin ensimmäisenä johtajana vuoteen 1869 saakka. Vaikka hän jo Sandran seminaarivuosina oli siirtynyt perustamaan Sortavalan seminaaria, hänen vaikutteensa ovat varmasti olleet vahvoina Sanni Winterin sivistystahdon lujittajina.

Sanni Winterin innostuksen myötä lähetettiin anomus Kustannusyhdistykselle, että hän saisi kaupan omiin nimiinsä, mutta vastaus oli kielteinen. Samoin kuin Nana Heikelin avioiduttua kävi ilmi, ettei ollut mahdollista, että rouvashenkilö toimii kirjakauppiaana. Näin ollen kaupan nimeksi tuli H. A. Winterin kirjakauppa, vaikka isäntä itse olikin lennätinvirkailijana aina kansalaissodan jälkeiseen aikaan saakka. Vasta vuonna 1919 hän siirtyi myös kauppaan töihin ja yhdessä he hoitivat sitä parikymmentä vuotta Sanni Winterin kuolemaan eli vuoteen 1938 saakka.

Pian Sanni Winterin otettua ohjat jo vuonna 1889 kauppa muutti katutasoon varsinaiseen liikehuoneistoon. Näissä tiloissa toimittiin peräti 25 vuotta eli vuoteen 1914 saakka. Lähes saman verran Winterin kirjakauppa toimi Alisellakadulla, paikalla, jossa ensi kertaa oli oikeat näyteikkunat. Kun asessori Winter oli jäänyt leskeksi ja ikääkin oli jo yli 70 vuotta, hän myi kirjakaupan entiselle kaupan myyjälle Fanni Lindénille, joka jatkoi samoissa tiloissa. Uusi nimi Kirja-Vakka otettiin käyttöön vasta kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1948. Hänen jälkeensä kirjakauppaa piti Niilo Hakala, mutta kun hänen lapsensa ei ollut halukas jatkamaan, sen osti vuonna 1971 nykyisen omistajan Taina Rautiaisen isoäiti Hilkka Happonen.

Vuonna 1888 perustettiin kaupunkiin lyhytikäiseksi jäänyt Suomalainen Iltamaseura, joka järjesti suomalaisuuden hengessä monenlaisia kulttuuririentoja: luentoja, esitelmäiltoja, kaunoluentaa ja keskusteluja eri aiheista. Tässäkin nuori Winterin perhe oli aktiivisesti mukana. Seurasta mainitaan muun muassa: ”Kaunolukijoina ja lausujina esiintyivät useimmiten rouvat Sanni Winter, Inez Achren, J. Grahn, neidit A. Alander ja Helena Söderman sekä herrat J. A. Cederberg, G. V. Liljefors, Erland Jokinen, H. Pere ja H. F. Starck.” Kun kaivattiin kevyempiä huveja ja aatteen vakavuuden toivottiin syrjäytyvän, toiminta hiipui vanhojen vastuuhenkilöiden vetäytyessä.

Toimen naisena kaupungin sivistyksen ja hyvinvoinnin haasteissa

Koska kaikkinainen kansansivistys ja oppi oli perheessä tärkeää, kirjakauppiasperhe halusi tukea myös omien lastensa opintietä. Perheen pojat Alvar, Helmer ja Toivo saivat mahdollisuuden halutessaan käydä koulua pitkälle.

Perheen avarasydämisyyttä kuvaa Helmerin muistelmissa kerrottu yksityiskohta, että H. A. Winterin kirjakauppa lahjoitti ylioppilaslakit koko luokalle ainakin Helmerin ylioppilaaksi tullessa vuonna 1913. On voinut olla tapana pienessä kaupungissa, että kauppiaat ja kaupungin porvarit tukivat ja palkitsivat näin nuorison pyrkimyksiä.

Rouvasväenyhdistykset (ruots. fruntimmersförening) olivat Suomessa 1800-luvulla perustettuja naisjärjestöjä, jotka harjoittivat hyväntekeväisyyttä vähäosaisten parissa. Jäsenistö koostui aluksi säätyläisrouvista. Yhdistykset olivat Suomen ensimmäisiä varsinaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja niitä toimi lähes jokaisessa kaupungissa.

Keskieurooppalaisen mallin mukaan perustetuilla yhdistyksillä oli suuri merkitys monien sosiaali- ja terveyspalveluiden synnyttäjinä. Ne perustivat Suomeen muun muassa ensimmäiset lastenkodit. Usea rouvasväenyhdistysten aloittama palvelu siirtyi sittemmin kuntien ja valtion järjestettäväksi. Yhdistykset rahoittivat toimintaansa muun muassa arpajaisilla ja myyjäisillä.

Uudessakaupungissakin rouvasväenyhdistys on perustettu jo vuonna 1879 lieventämään kaupunkilaisten ja varsinkin naisten taloudellisia ongelmia. Aiemminkin oli ollut vastaavaa toimintaa, mutta varsinaiset päätökset ja kirjaukset ovat vasta tuolta ajalta.

Mukaan kutsuttiin myös rouva Sanni Winter, joka tunnettiin päämäärätietoisena ja rohkeana naisena. Yhdistyksen puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1919 ja tätä luottamustehtävää hänellä oli kunnia pitää kaksikymmentä vuotta eli kuolemaansa saakka.

Maaliskuussa 1917 kaupunkilaiset oli kutsuttu koolle kansalaiskokoukseen raatihuoneelle, koska tuolloin ymmärrettiin keisarin kukistumisen itsestään selvästi tarkoittavan myös Suomen itsenäistymistä. Suuremmilla paikkakunnilla oli kovastikin levotonta ja heijastuivathan ne tapahtumat pieneen Uuteenkaupunkiin. Ruuasta alkoi olla pulaa, vaikka kaupunki omalta osaltaan viljeli perunoita asukkaittensa tarpeisiin. Rouvasväenyhdistys sai 10 000 silloista markkaa, jotta se voi ”avustaa perunoilla, muulla ruualla ja työllä köyhiä naisia ja lapsia.”

Levottomuutta jatkui varsin pitkään ja Sanni Winterin elämään tuli suru-uutinen seuraavana keväänä, kun heidän poikansa Alvar, ylioppilaskokelas, lähti mukaan kansalaissotaan taistelemaan valkoisten rintamassa. Aivan sen loppuvaiheissa maaliskuussa 1918 Ikaalisten rintamalla Alvar kaatui sankarivainajana. Uudenkaupungin lyseon historiikissa on hänestä kaunis muistokirjoitus, jossa hänen kerrotaan olleen jo nuorena kirjallisesti lahjakas, älykäs ja hauska nuorukainen.

Isoveli Helmer oli tuolloin Helsingissä Aleksanterin yliopistossa. Vanhemmat eivät ehkä töiltään ja kiireiltään ennättäneet tai jaksaneet asiaa hoitaa, joten 17-vuotias Toivo-veli matkusti Ikaalisiin hakemaan Alvarin ruumiin ja jäämistön, muun muassa villapaidan, jossa oli luodinreikä. Hänellä oli mukanaan kaupungin venäläisen poliisiviranomaisen lupa matkustaa sotatoimialueella. Alvarin kuolinilmoitus kertoo suuresta kaipauksesta, mutta myös isänmaanrakkaudesta ja uskosta:

Jos sotaan kaadunki, mä saan Viel ihanamman isänmaan Sult’ Isä taivahassa! Sun kädessäs on onneni Eloni sekä kuoloni, En pelkää suojassasi’ Meidän ”surevaisten” pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman

Saman päivän sanomalehdessä ilmoitetaan Elintarvikehallituksen määräyksistä perunoiden saatavuuden turvaamiseksi sotaväelle sekä tupakan ja kahvin tukkukaupan lopettamisesta toistaiseksi. Maassa elettiin kovia aikoja. Edelleen pyydetään luovuttamaan armeijan insinööripiirille kaikki käyttämättä olevat puhelinkoneet joko luovutuksen, vuorauksen tai lainan nojalla.

Helmer opiskeli 1913–1919 Helsingin Aleksanterin yliopistossa kielien, kansatieteen ja historian oppiaineita. Toivo lähti vuorollaan myös Helsinkiin teologiseen tiedekuntaan ja työskenteli pitkään merimieslähetystyössä.

Useissa tuon ajan sanomalehdissä on julkaistu nimiluetteloita, jotka kertovat, miten tavallisilta suomalaisilta koottiin varoja kansalaiskeräyksellä, jotta Turkuun saataisiin oma yliopisto. Myös kirjakauppias ja rouva H. A. Winter on mainittu lahjoittajien listoilla.  Samoin julkaistiin luetteloita kaupunkilaisista, jotka olivat tukeneet erilaisia tapahtumia lahjoituksilla tai arpajaisvoitoilla. Useimmiten Winterien tai kirjakaupan nimi vilahtaa näissäkin listoissa.

Turun palon jälkeen 1827 yliopisto, Turun Akatemia oli siirretty Helsinkiin. Lopulta yliopistollinen opetus tuli takaisin Turkuun.  Ensin vuonna 1917 kaupunkiin perustettiin ruotsinkielinen Åbo Akademi.

Nykyisen Turun yliopiston perusti vuonna 1920 Turun Suomalainen Yliopistoseura suomenkieliseksi monialayliopistoksi Åbo Akademin ja kaksikielisen Helsingin yliopiston rinnalle. Yliopiston alkuaikoja leimasi vahva suomalaiskansallinen henki, ja se toimikin aluksi nimellä Turun Suomalainen Yliopisto. Yliopiston tunnuslause ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle” kuvaa itsenäisyyden alkuajan aatetta ja kertoo niistä 22 040 vapaaehtoisesta lahjoittajasta, jotka mahdollistivat yliopiston perustamisen.

Vilkasta kulttuurielämää ja matkustamista

Monipuolinen kasvatus ja lukemisharrastus olivat voimissaan ja lehdissä on usein mainoksia kirjoista ja kulttuuritapahtumista Uudessakaupungissakin. Sanni Winter ehti perheenhoidolta ja kirjakaupan vastuusta myös kulttuuririentoihin vielä vanhempanakin. Jo 1930-luvulla oli elävien kuvien teatteri, jossa oli esityksiä joka ilta. Miniä Aili Winterin päiväkirjasta käy selvästi ilmi, miten usein käytiin Fammulassa, miten vanhat Winterit kävivät kahvilla katsomassa lapsenlapsiaan, miten yhdessä käytiin erilaisissa konserteissa, palokuntajuhlissa ja monissa muissa huveissa, samoin myös suojeluskunnassa ja rouvasväessä. Olihan kaikissa perheissä tietysti piiat ja apulaiset kotiaskareissa eli isäntäväellä oli aikaa harrasteisiin.

Eräästä joululahjarunosta ja pienestä valokuvista on pääteltävissä, että Sanni ja Herman Winter pääsivät tekemään Englannin matkan vuonna 1931, jolloin heidän poikansa pastori Toivo Winter oli merimiespappina Hullissa. Toivolla oli varmasti jo suhteita ja kokemusta, koska hän nuorena pastorina oli astunut Merimieslähetysseuran palvelukseen ja itsekin oli jo ehtinyt töihin Englantiin. Runo viittaa matkan varusteisiin ja ehkä myös sen hintaan.

Den stora Englands-resenären – som rik ej blev på den affären – behöver denna necessär, som utav bästa sorten är Den är av Ailis Fabrikat därför den är så delikat. Och skjortorna så fina, raka, de hålls i den, att deras maka ej någon annan herre har som långt till fjärran England far.

Tuon ajan yhteydenpitoa ja liikennettä ajatellen on varmasti ollut suuri ponnistus järjestellä matkaa, tilata lippuja, varautua erilaisiin tilanteisiin ja olosuhteisiin. Erityisiä matkustajalaivoja ei ollut, vaan halukkaat matkustajat kulkivat rahtilaivojen mukana. Tietenkin oli varattu muutamia hyttejä matkustavaisille, mutta varmasti pitkän laivamatkan muonitus ja palvelut eivät vastanneet läheskään tämän päivän mittapuita.

Matka on tehty kevään mittaan, sillä on tiedossa, että Uudessakaupungissa vielä tuolloin asunut Helmer sai sinä kesänä syntymäpäivälahjaksi tinaisen kynttilänjalan, joka oli tuotu Englannista.

Kirjallisia rakkaudentunnustuksia ja kielellistä leikittelyä

Rakkaus kieleen ja kirjallisuuteen siirtyi myös pojille Toivolle ja Helmerille, jotka kumpikin ovat julkaisseet runsaasti kotiseutuhenkistä, historiallista ja uskonnollista kirjallisuutta, käännöksiä ja tutkielmia.

Sanni Winter oli alusta saakka suomenkielinen, vaikka vanhoissa kirjeissä välillä vilahtelee ruotsinkielisiä termejä. Mutta Hermanin parempi kotikieli oli aina ruotsi ja kieltä lienee vaihdeltu perheen keskusteluissa aina tilanteen mukaan. Eikä siis liene ihme, että Helmerin uravalinta vei kielten pariin, suomea, ruotsia ja viroa.

Perheessä kulki vuosikymmenien ajan sukupolvesta toiseen perinne laatia juhlarunoja eri tilaisuuksiin ja merkkipäiviksi. Samoin pienet joululahjarunot olivat jokavuotinen ohjelmanumero. Erityisesti äiti sai näissä suurta huomiota ja kunnioitusta. Näin esimerkiksi jo vuonna 1915, jolloin perheessä vietettiin 30-vuotishääpäivää:

I anledning av Mammas och Pappas 30-åriga bröllopsdag 12.7.1915:

Motto: Än finns en flik av eder gamla kärlek kvar

Den snöiga nord var Ert fädernesland. Där växte Ni upp på den stormiga strand Där uppstod i Nystad Er kärlek så varm Där glödde då tro och för ära Er barm.

Ni strävade alltid för det som var bäst Och därför Ert liv gått nästan som en fest. Ni tröttnade icke, Er vilja var av stå Och därför vi höja Er en klingande skål

Och alla tre gossar i Wintrarnas hus De önska er nu en levnadskväll ljus Välsigne vår Gud de trettioåriga par Att länge vi behålla få både mor och far

Alfred, Alvar och Helmer (Alfred = sittemmin Toivo)

Mahdollisesti juhlaa on vietetty isommankin ystäväjoukon kesken, kuten tapana tuolloin oli. Useita suuria kalaaseja pidettiin Vanhan kirkon kupeessa Vallilan ravintolassa, jonka hienot juhlasalit ovat säilyneet historiallisessa rakennuksessa.

Herrasväen kesänviettoa kaupungin tuntumassa

Tuon ajan teksteissä ja kirjeissä ei vielä ole mainittu kesäasuntoa ja kesäviettopaikkaa Häpöniemessä. Ilmeisesti kuitenkin jo noihin aikoihin on ollut hankkeissa ostaa kaupungin tuntumasta sopiva villa, kuten tapoihin kuului. Jossain vaiheessa löytyi sitten Rauhalan huvila, jossa kesänvietto kuului sen ajan porvarisperheen normaaliin elämään.

Kaupunkikoti laitettiin kesäkuntoon, huonekalut peitettiin virttymisen estämiseksi, huonekasvit vietiin kesäasunnolle ja elämän painopiste oli lähellä luontoa. Vaikka matkaa kaupunkikotiin oli vain runsaat pari kilometriä, oli kesäelämä hyvin keskittynyt huvilalle.

Koska Hermannin käsi oli halvaantunut jo tuossa vaiheessa, piti arjen apuna olla myös muuta väkeä. Piika asui huvilan keittiössä olevassa sohvasängyssä ja varmasti hoiti ruokatalouden lisäksi kotitarvepuutarhaa, josta saatiin tietenkin porkkanat, perunat, juurekset ja marjojakin. Rauhalan suuressa keittiössä oli erillinen takaovi, josta mentiin pihan puolelle. Samaa reittiä käytti varmasti lähitalosta maitoa ja muuta maatalon ”lähiruokaa” tuova maitopoika. Sama nuori mies toimitti myös postiasioita, kun eihän kirjakaupan hallintoa voinut jättää kesälläkään vallan hoitamatta.

Koska huvila oli meren rannalla ja perheen isä oli jo vanhastaan innokas kalamies, oli merielämä kesän arkipuuhaa. Perheellä oli varsin pitkään purjevenekin, jonka käytössä myös nämä apupojat olivat välttämättömiä lisäkäsiä. Luultavasti myös moninaiset talon ja pihan hoitotyöt kuuluivat näille apulaisille ja piialle.

Herrasväki itse tietysti kutsui sukulaisiaan, ystäviään ja tuttujaan kesäisin juhliin. Tuolloin jo vietettiin muun muassa Hermanninpäiviä heinäkuussa ja ehkä myös Sanni Winterin omia syntymäpäiviä elokuussa. Jo ainakin vuodesta 1917 alkaen kirjakauppaan oli palkattu lisää henkilökuntaa ja perhe sai irrottautua työstä kesien ajaksi.

Perheen harrastuksista kertoo eräs jouluruno, jossa on mainittu sekä Sannin omat että isä-Hermannin lempipuuhat. Kirjoitusvuosi on merkitsemättä, mutta oletettavasti se on 1920-luvun lopulta ja osoitettu jo ikääntyvälle isoäidille harmaine hapsineen:

Meidän äitimme herttainen aina on töissä Vetelehtinyt koskaan ei kylpylöissä Kuin rouvat muut.

Oli kirjakauppa ja puutarhatöitä Telegrafin ja poikain takia öitä Sai valvoa paljonkin.

Vielä metsästysretkille eväslaukut Ja torimatkat ja mehunaukut Ne aina huolena hällä

Levon päivät siis ovat tarpeen varmaan Mä näänkin hiuksen hopeanharmaan Ja väsymyksenkin nään.

Siis kera hienoisen kylpykaavun Mä äidin luokse nyt vihdoin saavun Pojanpoikain lahja se ompi.

Oma kylpylä meillähän hieno on On rannalla Rauhalan rannikon Ja kesä kohta jo saa.

Siis muistathan tätä lahjaa käyttää Ja väsymykselle metkut näyttää Jo kohta saunassakin.

Näin varmaan kultainen äitimuori Vielä kauan keskellämme on nuori Ja iloinen, onnellinen Työssä ja touhussa elämän loppuun asti

Sanni Winterin elämä sai jatkua sen ajan mittapuun mukaan varsin pitkään. Hän oli vuosikymmenten ajan arvostettu kaupungin kulttuurihenkilö, monen asian organisaattori, lempeä perheenäiti ja Fammu, kasvattaja ja opettaja. Loppuvuosina hän asui asessori-miehensä kanssa edelleen Uudessakaupungissa, vaikka molemmat pojat olivat perustaneet perheen muualle.

Helmer avioitui vuonna 1923 tamperelaissyntyisen Aili Malisen kanssa. Heille syntyi kolme poikaa peräkkäisinä vuosina: 1924 Pentti, 1925 Lauri  ja 1926 Heikki. Mutta vuonna 1933 nuori perhe muutti Turkuun, kun Helmer sai työtä opettajana Turun ruotsalaisesta klassillisesta lyseosta.

Toivo avioitui oman Ailinsa kanssa, o.s. Jokiranta. He lähtivät pian Toivon valmistuttua Merimieskirkon toimintaan, ensin kotimaan palvelukseen, mutta pian jo Hulliin, Englantiin ja sittemmin Antwerpeniin Hollantiin. Heidän ainoa lapsensa on Anneli, joka syntyi Hollannissa 1934.

Sanni Winter kuoli 78-vuotiaana heinäkuussa 1938 ja oli elämänsä loppuun asti mukana kirjakaupan sekä monien yhdistysten arkitöissä. Sen ajan tavan mukaan hautajaiset olivat kaupungissa suuri tilaisuus, jota vietettiin suvun, ystävien ja kaupungin väen läsnä ollessa, arvatenkin Vallilassa. Tiettävästi siellä on tarjottu ensimmäisiä kertoja jäätelöä, minkä muistivat ainakin Sannin 1920-luvulla syntyneet lapsenlapset vanhuuteensa saakka.

Pian tämän jälkeen asessori, joka itsekin alkoi jo tuntea iän painavan harteillaan, luopui kirjakaupasta ja se siirtyi nuoremmalle polvelle, pitkäaikaiselle työntekijälle Fanni Lindenille.

Kauppa kulki pitkään H. A. Winterin nimen alla, vasta 1940-luvun lopulla otettiin nimeksi Kirja-Vakka. Asessori Winter kuoli 7 vuotta myöhemmin. Luultavasti seuraavan runon on Helmer kirjoittanut äitinsä Sanni Winterin hautajaisiin. Niin herkkä ja haikea on sen tunnelma, että on vaikea kuvitella, missä muussa yhteydessä näin syviä tunteita olisi noussut pintaan, vaikkei runolappusessa tarkennusta ole.

Sua muistan äitin armahin, Sä aina olet mun aatteissain Sua muistan hetkinä riemujen ja tullessa mustien murheiden Sua kiitän rakkahin äiti kulta, elon lahjan uskon sain mä sulta. Sua kiitän neuvoista matkallain ja rakkaudestasi jota sain. Sua siunaan äitini kallehin mä käsin kaksin ja sydämin. Sua siunaan nöyränä tuntien: sä lahja parhain oot Jeesuksen.