Salme Pirttikangas sai käsityötaidon kodin perintönä. Hän teki pitkän työuran neuvonta-aseman ohjaajana. Kaikenlainen askartelu tuo virtaa eläkepäiviin. ”Mitähän tästä voisi tehdä?” kierrätystä harrastava eläkeläinen miettii usein.
Alavieskassa käsitöiden pariin
Salme Pirttikangas (o.s. Huhtala) syntyi 19.1.1946 Alavieskassa. Isä, Johan Aleksanteri (s. 1907), oli maanviljelijä. Äiti, Hanna Emilia (s. 1921), hoiti kotia ja karjaa. Lypsäviä lehmiä oli 4-6. Salme on perheen viidestä lapsesta vanhin.
Salmen isä oli käynyt Tuomarniemen metsäkoulun. Huhtalan maatilalla kasvatettiin perunoiden lisäksi monenlaisia juureksia. Pihamaata koristivat kukkapenkit. Kasvimaan hoito tuli lapsena tutuksi. Salme toteakin, että kaikista Huhtalan lapsista kehkeytyi omalla tavallaan viherpeukaloita.
Käsityöläisiäkin Salmen suvussa on useita. Pappa oli suutari ja mummu ompelija. Kangaspuilla kutominen kuului talvipuuhiin. Isotäti (mummun sisko) Johanna kävi laittamassa loimet kangaspuihin. Hän tuli kutomaan pellavankangasta ja ohjasi Salmen pikku tyttönä kutomaan rohdinpellavaista liinaa, josta ommeltiin esimerkiksi pyyheliinoja.
Mummu ompeli vaatteita sekä omalle väelle että vieraille. Salme sai huolitella kankaiden reunat ja ommella napit ja näppärit kiinni. Hän eli koko lapsuutensa käsitöitä tekevien ihmisten keskellä. ”Käsityöt kuuluivat luontevana osana arkeen.”
Hän kertoo miten mummu toimi, kun hän ompeli asiakkaille vaatteita. Isot tilkut hän antoi asiakkaan mukaan, pitkät kapeat suikaleet hän säästi ja kutoi niistä mattoja. Sopivan kokoisista tilkuista mummu taiteili tilkkutäkkejä. Olemattoman pienet silput hän käytti tyynyjen täytteiksi. Mitään ei heitetty pois. Aina kaikesta voi askarrella jotakin.
Kansakoulun käsityötunneilla tytöt ohjattiin käytännössä tarpeellisten taitojen pariin. Tytöt saivat ommella koneella käsityöpussin, ruokaliinan ja esiliinan. Salme muistaa neuloneensa vauvannutun ja -lakin. Toki koululaiset neuloivat ja virkkasivat myös patalappuja.
”Kun minua pelotti ruveta neulomaan lapasen resoria neljällä puikolla, neuloin sen kahdella puikolla ja ompelin reunat yhteen”, Salme muistelee kansakouluvuosina kutomiaan ensimmäisiä lapasia. Kouluikäisenä valmistunut pellavainen täkänä on olohuoneen seinällä. ”Siinä on kauniit värit.”
Maaseudun naiset eivät koskaan istuneet joutilaina. Naapuriin kylään mennessään he ottivat kutimen mukaan. Ennen joulua kyläreissuja tehtiin, että voitiin salaa kutoa lahjoja pukin konttiin. Pienestä pitäen tytöt opetettiin leikkaamaan matonkuteita. Tämä taito on Salmella hyppysissä vielä eläkeläisenäkin. Edelleenkin hän kutoo mattonsa itse. ”En osta valmiita matonkuteita.” Kaikilla Salmen siskoilla on omat kangaspuut. Salmella on tällä hetkellä kahdet.
Rahastajatytöstä kutojaksi
Salme työskenteli Aniaksen linja-autoissa rahastajana vuosina 1962–1964. Raahessa Aniaksen autot pysähtyivät Shellin huoltoasemalla. Eräänä päivänä Into Pirttikangas tuli kyselemään aikatauluja. Ei hän matkustanut mihinkään. Tästä alkoi seurustelu, joka johti papin aamenille vuonna 1967.
Mutta ennen avioliiton satamaan purjehtimista Salme otti lopputilin Aniakselta. Hän halusi opiskella. Oli kaksi vaihtoehtoa: Raahen Porvari- ja Kauppakoulu ja Lybeckerin Naiskotiteollisuuskoulu. Lybeckerin tarjoama kutojan koulutus kiinnosti kaupallista alaa enemmän ja hän opiskeli siellä vuosina 1964–1965. Vuosina 1965–1966 hän toimi Lybeckerillä kutojana tehden tilaustöitä koululle.
Vuonna 1967 Salme ja Into perustivat perheen. Ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1968. Salme keskittyi kodin ja lapsen hoitoon. Omat vaatteensa Salme ompeli Still-kaavoilla. Myös hääpuku on hänen itsensä ompelema. Toinen lapsi syntyi vuonna 1981.
Vuonna 1971 Raahessa järjestettiin teollisuusompelijakurssi, josta valmistui 31 teollisuusompelijaa. Salme sai todistuksen parhain arvosanoin. Kurssin suorittaneet saivat työpaikan Ruskatexiltä. Salme työskenteli Ruskatexin leikkaamossa vuoden 1971 ajan.
Kutsu Neuvonta-asemalle
”Jäin sitten hoitamaan lasta ja otin alakerran pojan päivähoitoon.” Pirttikankaan asuivat Niittykadulla omakotitalon yläkerrassa ja toinen perhe alakerrassa.
Eräänä päivänä kaupunginjohtajan rouva Alli Reinilä ilmestyi Pirttikankaalle. ”Luulin, että olen tehnyt vähintäänkin jonkin rikoksen, kun niin korkea-arvoinen rouva ilmestyi yllättäen ovelle.” Rouva Reinilä oli kuitenkin mieluisella asialla. Hän tuli kysymään Salmea töihin Neuvonta-asemalle. Ohjaajana toimineen Pirjo Tenkulan työmäärä oli kasvanut niin paljon, että hän tarvitsi apulaisen. Työsopimus allekirjoitettiin 1970-luvun alussa.
Neuvonta-asemalle oli hankittu kangaspuita, joita asiakkaat saivat varata tietyksi ajaksi. Ohjaaja laittoi kangaspuihin valmiiksi loimet asiakkaan toiveen mukaisesti riippuen siitä tuliko hän kutomaan mattoja vai ryijyjä.
Asiakkaalta perittiin maksu loimien päälle laittamisesta. Myös lankoja sai ostaa Neuvonta-asemalta. ”Meillä oli lankakauppa.” Osa asiakkaista toi omat langat. Lankakaupasta sai ostaa lankoja kotiinkin.
”Myös ihan vasta-alkajia tuli Neuvonta-asemalle kutomaan ja heille annettiin ohjeita tarpeen mukaan.” Kangaspuiden käyttö oli mahdollista myös iltaisin ja viikonloppuisin, jolloin ohjaaja ei ollut paikalla. Asiakkaan tuli saada työnsä valmiiksi varaamansa ajan puitteissa, koska seuraava asiakas oli jonossa. ”Raanuja kudottiin paljon.”
Asiakaskunnassa oli nuoria, työssäkäyviä ja eläkeläisiä. Toiminta oli vilkasta ja asiakkaita kävi paljon. Kesäisin järjestettiin lasten kudontakurssi, johon otettiin 9-12-vuotiaita. Pääsyvaatimus oli, että piti yltää polkimille. Nämäkin olivat suosittuja.
Salmen työuran alussa Neuvonta-asema toimi Reiponkadulla Lybeckerin koulua vastapäätä sijainneessa kaupungin omistamassa vanhassa talossa. ”Kerttu Husu oli tuolloin vielä virassa ja kävi meillä usein kahvitauolla.”
Salmesta tuli vastaava ohjaaja Pirjo Tenkulan siirryttyä muihin tehtäviin. Pirjo toimi yhden lukukauden 1978–1979 Raahen työväenopiston kudontapiirien opettajana ja aloitti seuraavana syksynä Lybeckerillä kudonnanopettajana, kun koulun toiminnan laajeneminen alkoi. Kudontalinja muuttui 2-vuotiseksi.
Salme sai Lybeckerin oppilailta apua työhönsä, sillä Lybeckerin kudontaosaston opintoihin kuului työharjoittelu tai työssäoppimisjakso, jonka he voivat suorittaa esimerkiksi Neuvonta-asemalla. Oppilaat esimerkiksi laittoivat loimia valmiiksi kangaspuihin kudottavaksi.
Toinen vakituinen ohjaaja palkattiin vuonna 1974. Irma Raetsaari hoiti tehtävää vuodet 1974–2000.
Salme ahkeroi Neuvonta-aseman ohjaajana neljä vuosikymmentä. Työuransa aikana hänelle on annettu kaksi Raahen Taitaja -kunniakirjaa ansiokkaasta työstä Raahen käsityökeskuksen vastaavana neuvojana.
Miehensä Into Pirttikankaan mukana Salme pääsi vuonna 2005 Linnan juhliin. Tasavallan presidentti Tarja Halonen vieraili Raahessa ja Into sai esitellä hänelle Rautaruukkia. Salme tunnustaa, että kävi ostamassa juhla-asun Oulusta. Myös Lumiahot oli kutsuttu Raahesta Linnan juhliin.
Sisarusten tiimi
Salme kertoo, että eläkevuosina kangaspuut ovat ahkerasti käytössä. Hän harrastaa käsitöitä yhdessä siskojensa kanssa. He ovat järjestäneet jopa näyttelyn Alavieskan kirjastossa. Esillä oli farkuista kudottuja mattoja, koruja vetoketjuista ja muitakin kierrätysmateriaaleista valmistettuja käsitöitä. Paidan hiha muuttui nallen asuksi.
Yksi esimerkki siskojen yhteisestä käsityöstä on Merkillinen sukupuu -seinävaate. Sisarukset keräsivät valmisvaatteiden tuotemerkkejä. Niistä ja napeista on ommeltu sukupuu, jossa on viisi haaraa, yksi jokaiselle sisarukselle. Ideointiin osallistuvat myös veljet ja heidän apunsa on toisinaan tarpeen idean toteutuksessa. Ompelutyöt ovat toki naisten töitä.
”Mattojen kutominen on minulle henkireikä”, Salme kertoo tammikuussa 2026. Kangaspuiden ääreen istuessaan hän suunnittelee tuotteelle värit. Kierrätysmateriaalista on syntynyt myös hauskoja hahmoja. Myöskään ompelukone ja puikot eivät ole pölyttyneet ahkeran eläkeläisen huushollissa.
