Saimi Riikonen – rakas täti, kummi ja ystävä

Lempi Saimi Kääriäinen syntyi Pälkjärven asemalla rautatieläisten talossa 4.4.1904. Myöhemmin huomattiin, että papinkirjoihin oli merkitty syntymäpäiväksi kaksi eri merkintää 4. ja 14. Äiti muisti kuitenkin, että oikea päivä oli huhtikuun neljäs. Saimi oli kolmas ratavartija Aapeli Kääriäisen ja vaimonsa Iidan lapsista, joita syntyi kaikkiaan kymmenen, seitsemän poikaa ja kolme tyttöä. Yksi tytöistä kuoli puolivuotiaana.

Katselen valokuvaa noin viisivuotiaasta Saimista äitinsä ja serkkunsa kanssa. Saimi katsoo tummilla silmillään totisena kohti kameraa pieni suu supussa. Vaaleanruskea, kiharainen tukka on solmittu ruseteilla kahden puolen päätä. Saimin tukka tummui vähitellen mustaksi kuten vanhemmillaan. Ruskeat silmät hän peri isältään. Saimista tuli pitkä ja komea karjalainen nainen, jolla oli elämäniloa, tekemisen taitoa ja sydän paikallaan.

Saimi Rajajoella ja Viipurissa

Saimi lähti vähän yli kaksikymppisenä aloittamaan itsellistä elämää. Hänen albumissaan näen kuvia upeasta Rajajoen asemasta ja sisäkuvan asemaravintolasta henkilökuntineen. Saimi seisoo kuvassa vasemmalla. Hänellä on yllään musta, liituraitainen, lyhythihainen leninki, edessään valkoinen leveäolkaiminen esiliina rintalappuineen. Valkoinen huivi peittää kokonaan Saimin mustan, laineikkaan polkkatukan. Saimi oli tarjoilijana asemaravintolassa 20-luvun puolivälissä.

Selaan albumia edelleen. Saimilla on ollut Rajajoella kuvista päätellen paljon muodikkaasti pukeutuneita ystävättäriä. Hänkin rakasti kauniita vaatteita ja erityisesti kenkiä. Hänellä oli sorjat sääret ja kapeat nilkat.

Sitten albumissa alkaa olla kuvia Viipurista, on postikorttikuva Pyöreästä tornista ja Taidemuseosta. Saimi pääsi sisäköksi Viipurin Suomen Osuuskauppojen Keskusliit0n johtajan, Otto Korhosen perheeseen, ja palveli siellä useita vuosia 1920–1930-lukujen vaihteessa.

Perheestä ja sen lapsista tuli Saimille hyviä ystäviä. Näinä vuosina Saimi oppi monenlaisia asioita talouden hoidosta. Niitä hän sitten saattoi hyödyntää tulevina vuosina. Kun lapsena katselin Saimin liinavaatekaappia, hämmästelin vekattuja tyynyliinannauhoja. Saimi kertoi, että näin tehtiin Korhosilla.

Töitä sisäköllä oli paljon, varsinkin kesäisin, kun perhe muutti kesähuvilalleen. Vapaa-aikanaan Saimi vietti vilkasta seuraelämää. Hän kihlautuikin, mutta kihlaus purkautui. Sain Saimin kihlalahjaksi saaman kultasormuksen rippilahjaksi ja kultaisen rannerenkaan hänen kuoltuaan.

Saimi kirjoitti säännöllisesti kirjeitä kotiin ja sisaruksilleen. Kirjeissä hän kyselee heiltä, mitä voitaisiin hankkia äidille äitienpäivälahjaksi tai isälle syntymäpäivälahjaksi. Tämä tapa hankkia yhdessä esimerkiksi rahalahja suvun juhlijoille on elänyt melkein näihin päiviin saakka. Onnittelukirjeessään 60-vuotta täyttävälle ¨rakkaalle isäukkelilleen¨ hän kiittää siitä, että hänellä on ollut hyvä koti, johon on aina voinut palata maailman myrskyistä.

Paluu Pälkjärvelle

Saimin isä perusti eläkkeelle jäätyään pientilan Pälkjärven Kurikkaan. Saimia tarvittiin iäkkäiden vanhempien ja kotona olevien nuorempien sisarusten avuksi kodin- ja tilanhoitoon. Hän palasi mielellään takaisin rakkaalle kotiseudulleen 1930-luvun puolivälissä.

Saimi oli innokkaasti mukana monenlaisissa pälkjärveläisten riennoissa. Kääriäisten naapurina oli iso Riikosten tila, kirjoittajan äidin koti. Taloa isännöi enoni Eerik ¨Erkki¨ Riikonen (s. 1912). Riikoset olivat Kääriäisille tuttua väkeä. Saimi ja Erkki alkoivat tapailla, menivät kihloihin syksyllä 1938 ja naimisiin keväällä 1939. Saimi Kääriäisestä tuli Riikolan taitava ja toimelias emäntä. Anoppi Hanna Riikonen kiitteli monitaitoista miniäänsä, vaikka olikin ensin vastustanut liittoa ikäeron vuoksi.

Sota sotkee suunnitelmat

Sitten syttyi talvisota, ja Erkki Riikonen joutui rintamalle. Hän haavoittui vaikeasti Lemetin motissa tammikuussa 1940. Takaa ammuttu luoti kulki miehen läpi ja räjähti oikean käden ranteessa. Erkki häilyi elämän ja kuoleman välillä.

Saimi oli Varkauden sotasairaalassa monta viikkoa miestään hoitamassa, ja paljolti hänen ansiostaan Erkki alkoi toipua. Kuntoutus kesti pitkään. Hänen oikea kätensä pelastui, mutta sormet jäykistyivät ja ranne jäi koukkuun, niin että juuri ja juuri kouran saattoi asetella auran kurkeen. Erkin sodat oli kuitenkin sodittu.

Jatkosodan aika Pälkjärvellä

Riikoset, lukuisien muiden karjalaisten tavoin, kokivat kaksi evakkoa: talvisodan päätyttyä 13.3.1940 tuli lähtö Lapinlahdelle Ruokovirran kanavalle ja jatkosodan päätyttyä 19.9.1944 Laihialle.

Kun kesäkuussa 1941 syttyi jatkosota ja rintamalinjat etenivät nopeasti, Riikoset palasivat elokuussa evakosta Pälkjärvelle ja alkoivat koota tilan purettua päärakennusta uudelleen. Saimi hoiti karjaa ja taloutta yhdessä anoppinsa kanssa, ja he asuivat aluksi Riikolan torpassa Pälkjärven aseman lähellä.

Saimilla oli myös luottamustoimi Pälkjärven kunnanesikunnassa, joka hoiti kunnan asioita takaisinvallatuilla alueilla. Saimi oli taitava talousihminen ja oli mukana järjestämässä monenlaisten tilaisuuksien tarjoilua. Riikolan päärakennus saatiin valmiiksi jatkosodan aikana, mutta sitten oli lähdettävä taas evakkotaipaleelle.

Evakossa Laihialla ja paluu Pohjois-Karjalaan

Laihialla Riikoset asettuivat Leppäkosken taloon, jossa ei ollut miesväkeä, vain vanhaemäntä tyttärineen. Saimi ja Erkki Riikonen hoitivat viljely- ja karjanhoitopuolen ja saivat palkkaa tehtyjen tuntien mukaan. Saimi oli miehensä apuna myös peltotöissä.

Leppäkosken väki ja Riikoset tulivat erinomaisesti toimeen keskenään. Pidettiinpä Leppäkoskessa Saimin siskon häätkin, ja koko Kääriäisten suku oli paikalla. Riikosilla oli kuitenkin halu päästä takaisin Pohjois-Karjalaan.

Erkistä ei enää ollut maanviljelijäksi. Hän osti keskeneräisen niin sanotun rintamamiestalon 1946 Pielisensuun kunnan (myöh. Joensuu) Mutalasta, ja se rakennettiin valmiiksi. Ulkorakennuksessa oli huussi, navetta ja heinälato.

Siihen aikaan piti olla omavarainen. Riikosilla oli yksi lehmä alkuvuosina, ja pihamaa oli peruna- ja kasvimaana. Työtä oli paljon, mutta en kuullut kenenkään valittavan. Näin oli kaikilla muillakin ja elettiin sentään vapaassa maassa.

Saimi rakasti Mutalan kotiaan. Siitä tuli pysyvä koti, jota ei tarvinnut enää jättää. Taloaan Riikoset eivät saaneet aluksi pitää kokonaan itsellään. Keskikerroksen peräkamariin muutti Kirkisen siirtolaispariskunta, ja heidän esikoisensa syntyi siellä. Ruuan he valmistivat kamarin uunissa. Yläkerrassa oli vuokralaisia 50-luvun puoliväliin saakka. Yläkertaan päästiin omasta ulko-ovesta kuistin kautta.

Sähköt talossa oli, mutta ei muita mukavuuksia, ennen kuin vasta 1960-luvun lopussa. Aluksi Riikosilla oli siis omassa käytössä keittiö ja kamari. Välillä näissä tiloissa asui ja nukkui viisikin henkeä: Riikoset nukkuivat keskikamarissa, Iida-mummini, sisareni ja minä keittiössä. Hyvin pärjättiin.

Saimi sisusti kotinsa kauniisti aikaa myöten, kun alakerta tuli omaan käyttöön. Peräkamari oli Saimista paras huone, sillä sinne paistoi ilta-aurinko. Sinne oli hankittu Pormestarin kalusto ja kirjahylly. Olin Saimin kanssa kirjahyllyä ostamassa. Muistan siitä muutamia kirjoja: Dorén kuvittama Perheraamattu, äidinäitini Postilla, kummankin mummini virsikirjoja eri ajoilta, Waltarin Felix Onnellinen, Rawlingsin Elämän kevät, Linnan Tuntematon sotilas, Jaakko Ikolan Sinsallaa ja Joka naisen niksikirja.

Minä luin silloin tyttökirjoja, muun muassa Anna-sarjaa. Saimi kiinnostui Annoista, osti koko sarjan kirjahyllyynsä ja luki ne. Riikosille tuli sanomalehti Karjalainen, Kotiliesi ja muitakin aikakauslehtiä. Ne tätini luki tarkkaan.

Kirjahylly on nyt minun kodissani täynnä päiväkirjojani. Katselen kuvaa, jossa tätini ja enoni istuvat peräkamarissaan laskevan auringon kajossa. Tunnelma on seesteinen. Talosta Asentajankuja 6:ssa tuli Saimin koti aina 6.12.1990 saakka. Pitkälle edennyt munuaistulehdus vei tätini viikossa.

Enolleni Saimin kuolema oli kova isku. Hän sinnitteli talossaan 10 vuotta ja myi sitten talon minulle ja miehelleni 2001. Minä palasin juurilleni Keski-Suomesta. Palasin paikkaan, johon liittyy paljon hyviä muistoja menneestä ajasta.

Edellä olen käynyt läpi Saimin elämänkaaren tärkeimpiä vaiheita ja siunaustilaisuudessa Mutalan kirkossa pitämäni muistopuhe valaiskoon häntä lisää ihmisenä, tätinäni, kumminani – ja ystävänä.

Muistelen rakasta Saimi-tätiäni 22.12.1990

 ” Älä sano surren, että hän on kuollut, vaan sano kiittäen, että hän on elänyt.”

Iloitsen siitä, että sain tuntea Saimin ja elää niin lähellä häntä niin monet vuodet, vauvasta asti. Saimi oli eittämättä Kääriäisten suvun äitihahmo ja koossapitävä voima. Hän keräsi suvun ympärilleen kuin kanaemo, ja Saimin ja Erkin koti on aina ollut suvun kokoontumispaikka. Sinne mentiin niin pian kuin mahdollista, kun oli saavuttu paikkakunnalle, ja monet Joensuussa asuvat piipahtivat siellä tuon tuosta.

Riikolan ovet auki suvulle ja ystäville

Useiden vuosien ajan Saimi järjesti joulunpyhien ja pääsiäisen aikaan suvulle päivälliset. Pöytä oli aina upeasti katettu ja herkkua oli siinä monenlaista. Saimi osasi tehdä ruokaa ja leipoa niin arkeen kuin juhlaan. Hänen vasikanpaistinsa ja ohutkuoriset karjalanpiiraansa olivat suussa sulavia – lusikkaleivistä nyt puhumattakaan.

Riikolan peräkamarissa, jonne Saimi oli hellästi asetellut kukkasia ja kynttilöitä, istuttiin sitten iloisesti tarinoimassa ja muistelemassa. Iloista naurua ja rupattelua kuului joka puolelta. Yleensä myös laulettiin. Muistan kouluajoiltani elävästi sen, miten Saimi istui usein äitinsä kanssa keittiön pirtinpöydän ääressä laulamassa virsiä ja hengellisiä lauluja. Minäkin osallistuin laulantaan. Monet virret ja laulut osaan vieläkin.

Riikolassa vietettiin myös suvun syntymäpäiviä, Saimin nuorimman veljen häät ja hänen poikansa Heikin kastejuhla, minun rippijuhlani ja molempien mummieni muistotilaisuudet. Myös kaksi suvun hääparia on viettänyt hääyönsä Riikolassa Saimin pellavaisten pitsilakanoiden välissä.

Suvun lisäksi Riikolan ovet olivat aina auki myös ystäville ja tutuille ja heidän lapsilleen. Saimi piti kutsujen järjestämisestä: hänestä oli mukava nähdä ihmisiä ympärillään. Myös naapurina olevan Mutalan kirkon asukkaat, kirkkoherra Jouko Pesosen, diakonissa Elvi Tuovisen sekä kanttori Paavo Stedtin perheistä tuli Riikosten ystäviä. Kun kirkossa ei ollut pihamaata lasten leikkiä, Saimi kutsui naapureiden lapset laajalle pihalleen temmeltämään. Hän tarjoili heille leikkien välissä mansikkamehua ja pikkuleipiä Riikolan portailla. Saimi osallistui vuosia aktiivisesti Mutalan kirkon Lähetyspiirin toimintaan.

Jos ystävät ja sukulaiset eivät tulleet Saimin luo, hän meni heidän luokseen. Minä sain olla mukana monilla hänen vierailumatkoillaan, ja tutustuin näin laajaan sukuuni. Muistan vierailut hauskoina ja lämpiminä tapahtumina.

Riikola monena minulle

Minulle Riikola on ollut tätilä, enola, kummila sekä toinen kotikin, sillä Saimi ja Erkki toimivat minulle ja myös Terttu-siskolleni tavallaan toisina vanhempina oppikouluaikana. Saimi on ollut lähellä minua jo parikuisesta lähtien, kun äitini asui kanssani talvisodan aikana entisessä kodissaan Riikolassa Pälkjärvellä. Minä vietin jo lapsena pitkiäkin aikoja Riikosilla: jatkosodan aikana Pälkjärvellä ja myöhemmin Laihialla Leppäkosken talossa.

Sain siellä joka aamu posliinimukillisen lämmintä Saimin lypsämää maitoa. Se oli suurta herkkua sota-ajan lapselle. Muistan hyvin käynnin Vaasassa Saimin kanssa aapisostoksilla. Se oli ensimmäinen aapiseni, se Aarni Penttilän Aapinen, jossa oli kannessa sinisellä pohjalla valkea kukko karttakeppi sojollaan toisessa jalassa.

Halusin opetella lukemaan ja tavailin aapista innolla – ja joka aamu kukko oli muninut namusia tyynyn alle. Saimi on kertonut minulle hyvin paljon lapsuuden touhuistani ja puheistani. Minä ja neljä sisarustani saimme vuorollamme olla ikään kuin vierihoidossa Saimin luona. Hänellä oli aikaa kuunnella ja hemmotella meitä.

Perheemme asui sotien jälkeen kolme vuotta Ala-Härmässä. Kun sitten muutimme sieltä Pohjois-Karjalaan, Enoon, niin kukapa muu kuin Saimi-täti haki meidät neljä lasta muuton ajaksi kotiinsa Joensuuhun.

Saimilla oli kasvimaa, jossa oli myös mansikoita. Täti antoi luvan syödä niitä niin paljon kuin halusimme. Seurauksena meistä neljästä kaksi sai mansikkakuumeen, ja täti tietysti hoiteli meidät ahmatit kuntoon. Minä vanhimpana olin huolissani kuumeessa olevista ja siitä siivosta, jonka saimme aikaan, mutta Saimi oli rauhallinen ja tiesi, miten toimitaan.

Saimi, työläinen ja kouluäiti

Kun pääsin Joensuun tyttölyseoon syksyllä 1950, Riikolasta tuli koulukotini liki seitsemän vuoden ajaksi. Ensimmäisen lukuvuoden asuin Riikosilla hyvin tiiviisti, myöhemmin jaksoittain ja lukioaikana myös kolmena kesänä, kun kesätyöpaikka oli Joensuussa.

Enoni oli Tie- ja vesilaitoksen Pohjois-Karjalan piirin töissä, ja Saimi oli ansiotyössä aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Aluksi hän oli tiskaamassa Joensuussa eräässä leipomo-kahvilassa, Suomen Yhdyspankin henkilöstön ruokalassa emäntänä ja lopulta hän työskenteli kotinsa naapurina olevassa Karttusen leipomossa. Hän oli osaava, arvostettu ja pidetty työntekijä ja työtoveri jokaisessa työpaikassaan.

Kun Saimi oli töissä leipomossa, hänen oli lähdettävä töihin jo klo 2 yöllä, ja hän pääsi pois klo 14:n jälkeen. Hän tuli kotiin valkoisessa työasussaan pullalta ja jauhoilta tuoksuvana mukanaan vesirinkeleitä tai leivoksen kantteja. Niitä sitten hartaina mutustelimme keittiön pöydän ääressä.

Kerran Saimi toi mukanaan pussillisen banaaneita, ja söin niitä silloin ensi kerran elämässäni. Ne muuten syötiin yhtäperää kaikki, ja ne maistuivat taivaallisilta. Joskus hän teki sultsinoita, jotka olivat tosi herkkua. Saimin vaalea läskisoosi oli maailman parasta.

Nuorin sisareni Liisa muistaa, miten Saimi vei hänet elokuviin katsomaan Pekka Puupäätä ja avasi kerran iltapalaksi ananaspurkin, ja sitten herkuteltiin! Saunan jälkeen Liisa istui Saimin kanssa ulkorappusilla, ja täti kävi nostamassa kaivosta pullon sitruunasoodaa. Liisa sai ensi kerran elämässään limsaa ja sekös maistui.

Saimilla oli ihmeellinen kyky ymmärtää lasta ja eläytyä lapsen maailmaan. Myös vaateasioissa hän tiesi, mikä on pienen tytön mieleen. Hänen villakangastakeistaan teetätettiin minulle talvitakki ja ulsteri, ja hänen kauniista puserostaan kehkeytyi minulle pusero, joka on ylläni oppikoulun ekaluokan luokkakuvassa.

Muistan elävästi, miten Saimi letitti tukkani jo illalla niin kauan, kunnes opin itse letittämään tukkani. Niin minä kuin sisarenikin saimme purkaa Saimin letit, kammata tukan, letittää sen uudelleen kahdelle letille ja tehdä niistä hengettömien (metallisia hiusneuloja) avulla nutturan niskaan. Muistan, että keittiössä piirongin päällä peilin edessä oli kaunis pullo, jossa oli numero 4711. Saimi pani pumpulilla tätä pullon ruskehtavaa, hyvältä tuoksuvaa nestettä kainaloihinsa. Minäkin sain sitä joskus panna ranteeseen.

Saimi kummin toimissa

Kun vartuin, niin Saimin kanssa oli helpompi puhua naisten asioista kuin äidin. Saimi otti arat asiat luonnollisina kasvuun ja elämään kuuluvina ja puhui niistä niiden oikeilla nimillä. Kummin velvollisuushan oli entisaikoinakin näistä asioista valistaa.

Keväältä 1964 muistan aina sen toukokuun päivän Jyväskylässä, jolloin puihin oli juuri puhjennut hiirenkorvat ja jolloin tulin mieheni saattelemana esikoiseni kanssa sairaalasta kotiin. Saimi oli rientänyt hätiin, koska äitini ei päässyt. Niinpä koti oli kunnossa, ja vauvan huoneessa tuoksuivat vienosti hajuherneet. Tunnelma, jonka loihtimisessa Saimilla oli oma osuutensa, on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Saimin turvallisella avustuksella selvisin hyvin äitiyden hämmentävistä ensi päivistä. Saimi auttoi myös ristiäisten valmisteluissa. Hän osti pojallemme kastemekon ja oli läsnä Timon kastetilaisuudessa, kuten oli ollut myös minun ristiäisissäni syksyllä 1939 Pälkjärven Riikolassa.

Saimi, lasten ystävä

Saimilla ja Erkillä ei ollut omia lapsia. Saimi oli kuitenkin jo nuoresta tytöstä asti hoivaillut sisaruksiaan, ja hän jos kuka oli lapsirakas. Kuinka monet lapset ovatkaan saaneet kokea Saimin hoivaa. Hänen albumiaan katsellessa huomaa, että monissa kuvissa hänellä on joku lapsi sylissään tai hänellä on lapsia ympärillään. Hän toimi myös 1960-luvulla hoitotätinä Martti-veljensä Heikki-pojalle ja kahdelle naapurin lapselle. Enoni oli enempi hiljainen mies, mutta hänkin vapautui hulluttelemaan lasten kanssa.

Saimi oli avarasydäminen ja puuhakas nainen. Olen suuresti kiitollinen siitä, että olen saanut osakseni niin paljon hänen rakkauttaan, huolenpitoaan ja ystävyyttään. Hän hoiti kummin velvollisuutensa esimerkillisesti, ja hänen muistonsa on minulle velvoittava, elävä ja rakas. Kaipaan häntä suuresti.

Päätän Lassi Nummen sanoin:

” Jossakin kimaltaa lapsuutesi virta,

omenankukat varisevat nuoruutesi vuorilla

ja sinä lepäät, virran tytär,

omenankukkien sisar,

maan nainen, äiti, ystävä,

nyt niin hiljainen.