Ritva Heikkilä (o.s. Miilukangas) merkittiin kirkonkirjoihin Pyhäjoella vuonna 1949. Hän vietti lapsuutensa Saloisten Kertunkankaalla, joka vuoden 1973 kuntaliitoksen jälkeen on kuulunut Raahen kaupunkiin. Ritva kertoo, että hänen lapsuuskotinsa oli vaatimaton.

– Isäni kuoli ennen syntymääni ja perheemme elämän pelasti alkuvaiheessa isän kuoleman jälkeen isoveljeni Erkki, joka ilmoitti – ollessaan silloin 13-vuotias – että hoida sinä äiti kuusi lasta, lehmät ja kotiaskareet, ja hän tekee metsä- ja peltotyöt koulutyön ohella.

Erkki-veli oli ihmeyksilö jo lapsena. Hän piti lupauksensa ja imi monenlaista tietoa tehden erilaisia töitä, käyden kirjekursseja ja päätyen lopulta yrittäjäksi.

– Äiti ei olisi selvinnyt ilman Erkkiä! Isäpuoleni Veikko Koivusaari oli myös älykäs, mutta hän oli näkövammainen sukuperinnön takia, mikä vaikeutti paljon hänen tekemisiään, Ritva taustoittaa.

Koulun käynti oli mieluista

Kansakoulusta Ritva halusi ehdottomasti päästä oppikouluun. Tuohon aikaan oppikouluun meno ei ollut itsestään selvä asia. Kouluun päästäkseen oli selvittävä kaksi päivää kestäneistä pääsykokeista. Koulu ei myöskään ollut ilmaista, joten vanhempien sitoutuminen tyttären koulutukseen oli välttämätöntä. Ritva kertoo äitinsä korostaneen, että tulevaisuus on parempi kun opiskelee. Veikko ymmärsi myös koulutuksen tärkeyden ja kannusti opiskelemaan. Hän oli kuitenkin Ritvalle tietyllä tavalla etäinen. Varhaislapsuudessa Ritva oli jossain määrin onneton ja surullinen orpoutensa takia.

– Olin hyvin tunnollinen oppilas ja nautin siitä, kun sain oppia niin paljon uusia asioita verrattuna kansakouluun, hän muistelee.

Koulumatka oli noin 4,5 kilometriä eikä Saloisten Kertunkankaalta ollut linja-autoyhteyttä Raaheen. Matka taittui pyöräillen. Talvella hän palellutti useita kertoja reitensä, kun vaatteet olivat aika kehnoja lämpöominaisuuksiltaan 1960-luvun alussa.

– Tykkäsin lähes kaikista kouluaineista, mutta suosikkeja olivat biologia, kielet, historia, kotitalous ja käsityöt, Ritva muistelee. Kouluvuosinaan hän harrasti hiihtoa ja muuta liikuntaa sekä kävi työväenopiston kursseilla.

– Koulutyö oli aivan erilaista kuin nykyään. Opettajat olivat ehdottomia auktoriteetteja, me oppilaat olimme pääsääntöisesti hyvin nöyriä ja kuuliaisia, hän muistelee. Vuorovaikutusta oppilaiden ja opettajien välillä ei juuri ollut. Oppilaat kuuntelivat ja vastasivat kysymyksiin, mutta keskustelu oli hyvin vähäistä.

Lukioluokilla opiskelu oli sikäli erilaista, että etenkin historian opettaja Antti Saarimäki aktivoi oppilaita keskusteluun ja he kokivat, että heidänkin mielipiteillään oli merkitystä. Kielten opiskelu oli nykyiseen verrattuna kielioppisidonnaista eikä puhumiseen ja käytännön kielitaidon edistämiseen juuri panostettu.

Ritva osallistui teinikunnan touhuihin lukioaikana ja oli muun muassa pääemäntänä eli kantoi vastuun koulun juhlien tarjoiluista. Mukana oli myös apuemäntiä, ja yhdessä he keittivät joulupuuron joulujuhlaan ja paistoivat munkit ja valmistivat siman kevätjuhlaan.

– Ylioppilaskirjoitusten aikaan sain kovan päänsäryn parin kokeen jälkeen, joten viimeisten kokeiden suoritus oli aika raskasta vahvojen särkylääkkeiden kera, Ritva kertoo. Hän sai painaa valkolakin päähänsä keväällä 1968.

Lukion jälkeen genetiikan pariin

Ritva kiinnostui lukioaikana biologiasta.

– Kiinnostukseni biologiaan syntyi erinomaisen opettajamme Kaarina Valkealahden ansiosta, hän sanoo ja kertoo, että haki opiskelemaan matemaattisluonnontieteelliseen tiedekuntaan pääaineena genetiikka sekä maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan pääaineena ravintokemia. Hän pääsi molempiin ja valitsi genetiikan. Aineyhdistelmään kuului myös mikrobiologia, josta tulikin vähitellen hänen lempiaineensa.

– Sain laboraattorin paikan kesätyöni myötä ennen valmistumistani. Olin onnekas, koska kolmen lapsen äitinä sain työskennellä aluksi puolipäiväisesti ja vähitellen lisäsin työaikaani kokoaikaiseksi, Ritva kertoo. Hän pätevöityi työssä sairaalamikrobiologiksi kolmen vuoden lisäkoulutuksella. Ensimmäinen vakinainen työpaikka oli hänelle erinomainen oppimisympäristö niin diagnostisten menetelmien kuin henkilöstö- ja taloushallinnon käytäntöihin perehtymisen suhteen. 1980-luvulla hän toimi normaalityön ohella laboratorioalan kouluissa luento-opettajana.

– Tämäkin vaihe toi uuden ulottuvuuden elämään, koska työ innokkaiden opiskelijoiden kanssa oli hyvin antoisaa ja palkitsevaa, hän sanoo.

Ritva on toiminut sairaalamikrobiologina ja konsulttina ja hankkinut lisäksi pätevyyden tekniseksi arvioijaksi Finasissa.

– Teknisen arvioijan töitä olen tehnyt näihin päiviin saakka eli työurani jatkuu ainakin tämän vuoden loppuun.

– Parasta työhistoriassani on ollut se, että olen koko ajan saanut oppia uutta niin itse työn kautta, kuin koulutustapahtumien, kongressien, opetustehtävien ja konsulttitehtävien myötä. En ole kokenut mitään työelämäni vaihetta kohokohtana, vaan olen nauttinut monipuolisen, koko ajan kehittyvän tieteenalan tuomista haasteista sekä mahdollisuudesta käyttää taitojani hyvin erilaisissa ympäristöissä taitavien työkaverien ja kannustavien esimiesten kanssa, hän tiivistää työuraansa.

Raahe on edelleen tärkeä

Elämä kuljetti Ritvan Espooseen. Ritvalla ja Sakarilla on kolme lasta ja yhdeksän lastenlasta, jotka kaikki asuvat Espoossa.

Kotikonnuillaan Espoossa hän harrastaa liikunta (hiihtoa, patikointia, pyöräilyä, jumppaa, puutarhan hoitoa), toimii kansainvälisessä zontatoiminnassa, SPR-ystävätoiminnassa, tapailee ystäviä ja matkailee sekä miehen että lastenlasten kanssa niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Ritvan tuo Raaheen sukulaisten lisäksi pieni 100 vuotta vanha talo pihapiireineen, jossa Heikkilät viettävät kesäkuukausina paljon aikaa. Syyskaudella hän lähes asuu mustikka- tai puolukkasanko kädessä Mattilanperän metsiköissä.

 Alkuperäinen teksti on julkaistu kaupunkilehti Raahelaisessa 30.6.2018. Tekstiä on laajennettu 23.10.2018 Naisten Ääni -sivustoa varten.