Ritva Haapanen - vanhojen postikorttien kauppias

Isojoelta yliopisto-opintoihin ja Helsinkiin

Ritva Haapanen syntyi vuonna 1949 Isojoella Lempi (o.s. Uusitalo, s. 1907) ja Juho Pullolan (s. 1905) yli kymmenlapsiseen perheeseen, toiseksi viimeisenä lapsena. Koti sijaitsi Isojoen rannalla, Sorilanmäeksi kutsutussa paikassa, lähellä kirkkoa. Vanhemmat olivat pienviljelijöitä. Juho-isä toimi myös rakennusurakoitsijana sekä autoilijana. Lempi-äiti ehti maatilan töiden ja lastenhoidon sivussa ompelemaan polku-Singerillä naapuruston emännille mekkoja ja isännille flanellipaitoja.

Ritva oli koulussa etevä oppilas. Isojoki on pieni kunta, jossa ei ole ollut omaa lukiota, mutta vielä pienemmässä naapurikunnassa Honkajoella sellainen oli käynnistetty vuonna 1963. Ritva sai käydä Honkajoen lukion, josta kirjoitti neljän laudaturin paperit vuonna 1968. Hän pääsi Oulun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, josta vaihtoi muutaman vuoden opintojen jälkeen Helsinkiin.

Ritva avioitui vuonna 1970 toisen isojokelaisen, Olli Haapasen (1.10.1947–30.4.2007) kanssa. Olli meni poliisikoulun suoritettuaan töihin Helsingin poliisilaitokselle, joten opiskelupaikan siirrolla Ritva pääsi lähemmäs aviopuolisoaan. Helsinki taisi olla etenkin Ritvan haave ja nuoret olivat yhdessä päättäneet suunnata sinne heti kun se olisi mahdollista.

Omin ala löytyi harrastusten kautta

Lääketiede ei lopulta ollut Ritvan ala, kuten ei ollut oikeustiedekään, jota hän kokeili myöhemmin Helsingin yliopistossa. Noiden opintojen välissä hän työskenteli Keskusrikospoliisin kriminaalilaboratoriossa, missä ilmeisesti kiinnostus oikeustieteeseen syttyikin. Vaikka tentteihin lukeminen oli hyvämuistiselle ja nopeasti oivaltavalle naiselle helppoa, oli hän hieman boheemi, eikä saanut helposti suoritettua asioita loppuun. Minäkin olin syntynyt jo vuonna 1971 ja aiheutin omat järjestelyni nuorelle opiskelijalle.

Ritva oli myös erittäin taitava piirtäjä, mutta en tiedä hänen suunnitelleen taidepuolen opintoja. Hänen toisesta tyttärestään, sisarestani Annesta (s. 1979), tuli kuitenkin graafinen suunnittelija.

Sopiva ala löytyi sitten 1980-luvulla ja liittyi itse asiassa hyvin paljon taiteeseen. Se liittyi myös äidin lukuharrastukseen ja keräilykiinnostukseen. Lapsuudenkotieni keskeisin elementti oli ilman muuta valtava, punainen kirjahylly, ja kirjojen kantaminen oli suurin urakka joka kerran, kun muutimme uuteen paikkaan (ja me muutimme usein: suurempaan vuokra-asuntoon, omistusasuntoon, suurempaan omistusasuntoon…).

Kirjat olivat kiinnostaneet Ritvaa aina. Hän oli liittynyt myös vuonna 1977 perustettuun Suomen Postikorttiyhdistys Apolloon, liitettyään siihen ensin varovaisuusperiaatteen mukaisesti minut. Nuorempana Ritva oli keräillyt postimerkkejä ja ollut postissa kesätöissä. Näistä kaikista synteesinä ei kai voi tulla muuta kuin ajatus oman keräilyliikkeen perustamisesta.

Vanhojen kirjojen ja postikorttien kauppiaaksi

Liikkeenharjoittaja Ritva Haapanen avasi vuonna 1982 antikvariaatin Helsingin Vaasankadulle, samaan porttikongiin paikallisesti kuuluisan Ravintola Kustaa Vaasan kanssa. Nimeksi tuli yksinkertaisesti ja selkeästi Antikvaarinen Kirjakauppa Ritva Haapanen. Liiketila oli pienenpieni ja kauppias itse mahtui sinne vain seisomaan.

Antikvariaatissa oli alusta saakka tarjolla myös vanhoja postikortteja. Ne osoittautuivat suosituksi myyntiartikkeliksi, etenkin kun Ritva keskittyi niihin koko ajan enemmän. Hän perehtyi taiteilijoihin, osti rohkeasti muutaman suuren kokoelman, laajensi verkostojaan ja kehittyi alan merkittäväksi asiantuntijaksi.

Muistan lapsuudestani, kun äiti selasi taidekirjoja ja postikorttiluetteloita ja pakotti minutkin opettelemaan silloin mielestäni monimutkaisia taiteilijoiden nimiä (kuten Alexander Paischeff, Greta-Liisa Jäderholm-Snellmann, Arnold Tilgmann) sekä heidän lennokkaita signeerauksiaan.

Ritvan yliopisto-opinnotkaan eivät menneet hukkaan, sillä ala oli sellainen, jossa laajasta yleissivistyksestä oli huomattavaa etua. Postikorttiharrastajien taustat vaihtelivat laidasta laitaan ja heissä oli niin originelleja keräilijäpersoonia kuin aivan tavallisia ihmisiä, joita nyt sattuivat kiinnostamaan juuri vanhat postikortit.

Monista asiakkaista tuli Ritvalle hyviä ystäviä, jopa sydänystäviä. Tunnettu keräilijä Tamara Reppolt autteli äitiä välillä hinnoittelussa, Kaija Junnila perusti oman Vanhat Neidit -keräilyliikkeensä Kruunuhakaan ainakin jossain määrin äidin esimerkin innoittamana, eräs asiakkuuden kautta ystäväksi tullut osti pieneksi käyneen asuntomme jne.

Vuonna 1985 Ritva siirtyi paremmalle liikepaikalle ja hieman suurempiin tiloihin Kolmannelle linjalle, lähelle Hakaniemen toria. Samassa paikassa toimi aiemmin Lasse Saarisen antikvariaatti. Uusissa tiloissa oli edelleen myös kirjoja, mutta postikortit olivat Ritvan omassa mielessä pääosassa.

Postikorttikeräilyn maailma oli omanlaisensa

Halutuimmat kortit maksoivat tuohon aikaan paljon. 1980-luvun hintatasoa muistavat tietävät, että yksittäisistä postikorteista parhaimmillaan maksettu 500 tai 1000 markkaa oli hyvänlainen hinta. Jotkut ovat sanoneet, että Ritva piti itsekin hintatasoa ja keräilykiimaa yllä maksamalla sisään ostamistaan korteista kunnolla. Tämä on kunniamaininta yrittäjälle: brändiä ja imagoa kehittämällä monet muutkin yritykset elävät.

Postikortin yksi ominaisuus on, että se lähetetään jonnekin. Vuosien mittaan ulkomaille on kertynyt suuret määrät Suomesta lähetettyjä kortteja, ja Ritva kävi noin kerran vuodessa joillakin Euroopan suurkaupunkien messuista ostamassa kiinnostavia kotimaisia kortteja takaisin Suomeen. Frankfurt, Pariisi ja Lontoo olivat hyviä käyntikohteita.

Ritva mainosti tiiviisti Postikorttiyhdistys Apollon jäsenlehden takakannessa sekä monissa muissakin keräilyalan lehdissä. Erään kerran mainoksessa oli tarkoitus muun ohella lukea: ”Otan vastaan puuteluetteloita”. Puuteluettelot ovat keräilijöiden listoja heiltä puuttuvista, kiinnostavista kohteista. Painettuun mainokseen oli vaihtunut ”puhelinluetteloita” ja hetken aikaa oli huoli siitä, alkavatko asiakkaat kantaa vanhoja puhelinluetteloitaan liikkeeseen, niistä kenties rahaakin vaatien. Näin ei onneksi käynyt.

Puuteluetteloita sen sijaan tuli ovista ja ikkunoista. Asiakkaat kirjoittivat niitä jopa joulukorttien tervehdysten perään, hienovaraisimmillaan: ”PS. Et varmaankaan ole saanut mitään minua kiinnostavaa?” ja vähemmän hienovaraisesti: ”Odotan seuraavia kortteja: Kenraali Grandell, Kenraali Mertola. Lotat: Jaatisen palloa pelaavat lotat. IKL: Borgin jouluseimi, Tuhkan karhu ja joulutontut, Kaliman miekka, tähkäpäät ja IKL:n vaakuna”.

Keräilijät keskittyivät siis tiettyihin aiheisiin. Näitä saattoivat olla esimerkiksi itselle läheinen paikkakunta, tietty taiteilija (kuten Martta Wendelin, Rudolf Koivu tai Jenny Nyström) tai tietty kohde kuvassa (kuten rautatieasema tai kansallispuku). Sota ja sortokausi sekä kaikenlaiset poliittiset liikkeet olivat suosittuja aiheita.

Hyvää menestystä ja liiketoiminnan muutoksia

Vuoden 1989 alussa Ritva teki kaksi uudistusta liiketoimintaansa. Hän vaihtoi yrityksen nimeksi Vanhat Postikortit Ritva Haapanen sekä muutti silloisen kerrostaloasuntomme alimmassa kerroksessa sijaitsevaan liikehuoneistoon Malmin Takaniityntiellä. Lisäksi liike oli auki kävijöille vain keskiviikkoisin.

On selvää, että satunnaiset asiakkaat putosivat tällä tapaa pois, mutta niitä ei näin erikoinen ala enää kaivannutkaan. Kaikki korttikeräilijät tiesivät Ritva Haapasen ja löysivät hänet kyllä käsiinsä. Jopa niin hyvin, että kotipuhelimeen oli aina vastattava: ”Ritva ei ole nyt paikalla”, vaikka äiti olisi istunut puhelimen vieressä konttoritöissä.

Postimyynti ja keräilymessut olivat merkittäviä myyntikanavia. Messuista kävimme mm. Postikorttiyhdistys Apollon Postikortin päivillä, joita vuodesta 1985 lähtien pidettiin juhlavasti Hotelli Inter-Continentalin Ballroomissa, Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä, Tampereen Antiikki- ja keräilymessuilla, Loviisan Postimerkkeilijöiden tapahtumassa sekä satunnaisemmin muualla.

Ritvan uran huippukohta oli keväällä 1990 pidetty Rudolf Koivu -näyttely, jonka saapui avaamaan rouva Tellervo Koivisto. Näyttely saatiin keräilijäkontaktien kautta järjestettyä Hakaniemessä sijainneen STS-pankin pääkonttorin alakertaan. Avajaisten tervetulosanat lausui STS-pankin tuolloinen pääjohtaja Ulf Sundqvist. Ritva oli kerännyt Rudolf Koivu -kokoelmaansa pitkään ja oli kauppiaana hyvissä asemissa saamaan käsiinsä harvinaisuuksiakin. Kokoelmaan kuului Koivun kuvittamia kirjoja ja lehtiä, postikortteja sekä alkuperäistöitä. Näistä oli näyttelyyn valittu yli 700 kohdetta. Osa kokoelmasta oli myöhemmin näytteillä myös Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä.

Ritvalla oli useita muitakin omia keräilykohteita, ehkä merkittävimpänä niistä Helga Sjöstedt. Ritva haaveili vuosikaudet kokoavansa kirjan Sjöstedtin töistä, jotka kattoivat mm. postikortteja ja kirjojen kuvituksia. Muita keräilykohteita olivat esimerkiksi Venäjän viimeisen tsaarin perhettä kuvaavat kortit, aidoilla hiuksilla somistetut naistenpääkortit ja 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun kestäneeltä ajanjaksolta peräisin olevat krumeluuriset ”pitsikortit”.

Menehtyminen liian varhain

Nousujohteinen ura päättyi kuitenkin pian Rudolf Koivu -näyttelyn jälkeen. Sitä ei lopettanut vuonna 1991 alkanut syvä kotimarkkinalama, vaan sairastuminen ja menehtyminen syöpään vain 43 vuoden iässä, vuonna 1992. Lama olisi epäilemättä vaikuttanut voimakkaasti yritystoimintaan, mutta Ritva joutui lopettamaan liikkeenpidon ja messuilla käynnin noin vuotta ennen kuolemaansa.

Ritva oli suunnitellut pitkään pitävänsä kirjeitse käytävän huutokaupan, jota varten hän oli kerännyt kaikenlaisia harvinaisuuksia. Sairastumisen jälkeen kävin kahdestaan isän kanssa Tampereen (silloisessa) Pirkkahallissa viimeisillä messuillamme, joilla myytiin myös tämän huutokaupan kortit. Ritva oli kehittänyt keräilijöiden intoa kertoilemalla vuosien mittaan, mitä oli pantannut nimenomaan huutokauppaa varten.

Muistan, että kun messujen ovet aamulla avattiin, virtasi ovilta jonollinen keräilijöitä suoraan meidän myyntipaikallemme. He muodostivat pöydän eteen kerroksia, joista huudeltiin eri kansioita nähtäväksi. Naapuritiskillä tuotteitaan myynyt nainen tuli ällistyneenä kysymään, mikä voi olla noin suosittu myyntiartikkeli!

Ritva myi ennen kuolemaansa Rudolf Koivu -kokoelmansa Vammalaan, asiaa varten perustetulle Rudolf Koivun ystävien yhdistykselle. Hannu Hytönen ja Esko Pietilä julkaisivat vuonna 1995 päivitetyn kirjan Koivun postikorteista, käyttäen pohjana muun muassa tätä kokoelmaa.

Ritva Haapanen ehti tehdä vain kymmenen vuoden pituisen uran vanhojen postikorttien kauppiaana. Hän kuitenkin ehti sinä aikana tulla alan jonkinlaiseksi keskipisteeksi, muokaten ja systematisoiden kotimaista postikorttiskeneä. Nainen keräilyalalla oli harvinaisuus Ritvan aloittaessa uransa, joten hän teki tärkeää työtä tässäkin mielessä.

Ritva Haapanen kuului Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat ry:hyn, jossa toimi jonkin aikaa myös hallituksessa, sekä isobritannialaiseen Postcard Traders Associationiin.