Riitta Oikawa on omistanut lähes koko elämänsä japanilaisen kulttuurin edistämiseen Suomessa ja myös suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemiseen Japanissa. Riitan kohdalla se on merkinnyt konkreettista tapaa: yrittäjänä, rakentajana, tulkkina, majatalon emäntänä, kokkina, puutarhurina ja käsityöläisenä.
Riitta Oikawa o.s. Lukkarinen syntyi 1948 Pielisjoen rannalla Joensuussa. Kotisynnytykset olivat siihen aikaan yleensä ja Riittakin syntyi joenrannan saunassa. Olosuhteet olivat dramaattisia, kätilön ja äidin pelätessä kevätjäiden ryskyessä.
Lapsuudessa keskeinen henkilö oli äidinäiti. Ida-mummo ei ollut käynyt kiertokoulua, mutta osasi lukea ja kirjoittaa. Säätyläisten tapaan valkoiset irtokaulukset ja irtohihansuut kuuluivat asuun. Mummon suku polveutui von Åsenbryggin ruotsalaisesta suvusta, joka oli Pietarin kautta päätynyt Pohjois-Karjalaan. Åsenbryggin suvussa kädentaidot ja piirtäminen olivat periytyneet vahvasti sukupolvelta toiselle, sillä suvussa on ollut paljon niin hammaslääkäreitä kuin taiteilijoita.
Äidinisän, ukin sukuhaaran Lukkaristen juuret puolestaan ulottuvat 1500-luvulla Pohjois-Suomeen muuttaneiden ruotsalaisen Sursillin suvun jälkeläisiin. Yksi sukuhaara lähti Suomen läntistä rannikkoa alas. Suurin osa sen sukuhaaran miespuolisista jäsenistä päätyi kirkonmiehiksi. Toinen ”lukkareitten” sukuhaara jatkui Kainuun ja Savon suunnassa.
Ukki oli ollut Enso-Gutzeitilla työnjohtajana ja saanut vanhuudenpäivikseen talon Taipaleen Heiskalan saaresta. Siellä Riitan lapsuuden ensimmäiset vuodet kuluivatkin mummon hoidossa. Riitta oli ainoa lapsi. Isällä ja äidillä oli suuri ikäero äidin ollessa vain 26-vuotias ja isän 42-vuotias.
Riitta muutti jo lapsena Joensuuhun. Kiertokoulu Taipaleessa maalla oli alkanut vuonna 1955, mutta aika pian äiti totesi, että pitää käydä enemmän koulua kuin kaksi kuukautta. Pihapiirissa sijainneesta isän Lelutehtaasta syntyi puisia lasten huonekaluja, nukenvaunuja ja puuautoja. Yrittäjyys on ollut lapsuudesta tuttua, sillä äitikin oli pienyrittäjä, vaateompelija.
Lelutehtaan kohtalo oli surullinen, se paloi kivijalkaan asti vuonna 1962. Palovakuutus ei korvannut mitään palomuurin jäätyä rakentamatta pitkän rakennuksen keskelle. Isä ei tästä lannistunut, vaan ryhtyi tori- ja markkinakauppiaaksi. ”Aina selviää, kun keksii jotain” on ollut Riitankin motto.
Kansakoulun jälkeen Riitta siirtyi Joensuun maksulliseen yhteiskouluun, koska ei halunnut ”tipulaan”, tyttökouluun. Luokkaerot ahdistivat tuon ajan Joensuussa ja Riitta oli alkanut tiedostaa omat arvonsa yhdenvertaisuuden suhteen.
Kouluajoista mieleen jäi luokkatovereiden kiusaamaksi joutuminen kotitekoisten, äidin ompelemien vaatteiden vuoksi mutta ennen kaikkea myöhemmin saatu anteeksipyyntö. Kauppaneuvoksen tytär kertoi katuvansa Riitan kiusaamista saatuaan itse tietää olevansa adoptiolapsi.
Kiinnostus Japania kohtaan syntyi jo lapsuudesta – osittain sattuman kautta. Riitan Topi-eno lähti Amerikkaan ja jätti jälkeensä kotikirjastonsa ja kehotti pikku-Riittaa lukemaan. ”Lue Riitta nämä kirjat, maailma ei ole vain tässä talossa ja kylässä. Jokaisen kirjan sisällä on oma maailmansa.”
Riitta luki kaikki, opetteli jopa lukemaan ennen koulun alkua. Pyörällä ajaessakin lukeminen sujui pyörään kiinnitetyn telineen avulla. Enon kirjojen joukossa oli ollut muun muassa kiinalainen köyhästä pojasta kertova kirja.
Poika halusi auttaa vanhempiaan. Eräänä aamuna hän huomasi vuorille sataneen lumen, keräsi sitä koriin ja alkoi myydä kaupungin portilla ohikulkijoille. Lumen sulaessa ihmisten kädelle poika kertoi sen tuottavan onnea. Ihmiset ilahtuivat ja antoivat rahaa ja näin perhe pelastui köyhyydeltä.
Eniten enon kirjoista Riittaa kuitenkin kiehtoi japanilaisen arkkitehtuurin harrastajan Junichiro Tanizakin vuonna 1933 kirjoitettu teos Varjojen ylistys. Siinä kuvataan runollisella tavalla länsimaisen ja japanilaisen arkkitehtuurin eroja. Japanilaiset rakentavat siten, että valolla ja erityisesti sen vastakohtana varjolla on suuri merkitys.
Kirjassa on vaikuttava useamman sivun mittainen kuvaus japanilaisesta käymälästä ”todellisen hengellisen levon tyyssijana”. Arkisilla asioilla voi olla esteettinen puolensa. Teoksella oli vaikutusta Riitan myöhempiin kiinnostuksen kohteisiin ja ammatinvalintaan.
Yläasteen loputtua päätös oli selvä, Helsinkiin oli lähdettävä töihin ja jatkettava siellä iltakoulussa. Heinäkuussa 1965 liftausmatka Helsinkiin Mikkelin ja Lahden kautta alkoi. Työtä otettiin vastaan mistä saatiin ja asuttiin yhteisasunnoissa ja alivuokralaisina. Ennakkoluulottomasti tutustuttiin kaikenlaisiin ihmisiin ja heidän elämäntapoihinsa ja elettiin hippiaikaa.
Vuonna 1966 Ateneumiin pääsy jäi pienestä kiinni, Riitta pääsi ensimmäiselle varasijalle. Piirtämisestä oli tullut jo intohimo. Toista kertaa hän ei yrittänyt, vaan hakeutui Kustaa Vaasan iltakouluun.
Rakennuspiirtäjän oppisopimuskoulutuspaikka järjestyi Keskon rakennustoimistosta. Rakennusyhtiö Dominon palveluksessa syntyi piirustuksia rakennuskohteisiin Irakissa ja Saudia-Arabiassa. Myöhemmin Järvinen-Valjakan toimistossa piirrettiin uusia asuinalueita Espoon Olariin ja Matinkylään. Rakennuspiirtäjän työ oli tuohon aikaan monipuolista ja Riittakin pääsi joskus valvomaan rakentamista työmaalle.
Halu nähdä maailmaa vei Riitan töihin Sveitsiin, Bernin kaupungissa sijaitsevaan arkkitehtisuunnittelutoimistoon, kuuluisaan Atelier 5:iin vuonna 1970. Yhteisöasumiseen rakennettu kokonaan uusi asuinalue, Halen Siedlung sijaitsi 4 km päässä Bernin keskustasta. Autot ja muut menopelit olivat yhteiskäytössä. Riittakin ajeli mopolla töihin ja töissä ollessa joku toinen puolestaan käytti mopoa. Halen Siedlungin omasta kaupasta haettiin ruokatarvikkeet ja kirjattiin vihkoon myöhempää laskutusta varten. Yhteisössä asui parhaimmillaan 80 asukasta. Vapaa-aikana Riitta liikkui paljon filippiiniläisten ja japanilaisten nuorten kanssa.
Kesäksi 1971 Riitta tuli Helsinkiin. Japanilaisia turisteja alkoi liikkua enemmän, sillä Japanissa julkaistu kirja matkasta Siperian junalla Pohjoismaihin innoitti nuoria. Helsinkiin jääneet perustivat oman kerhonkin, ”Siperian junalla Suomeen tulleet”, joka kokoontuu yhä.
Ensimmäisen kerran Riitta matkusti Japaniin vielä samana vuonna. Hänelle oli järjestetty asunto ja työpaikkakin suuressa tokiolaisessa arkkitehtisuunnittelutoimistossa. Tunnetussa tokiolaisessa arkkitehtitoimistossa Riitta rakensi pienoismalleja työkseen.
Japanilaiset kollegat ja ystävät olivat ujoja puhumaan englantia ja niin Riitta päätti opetella japanin kielen. Hän oli lapsena opetellut ylitsepääsemättömän vaikealta tuntunutta pianosoittoa, mutta sitkeä harjoittelu oli auttanut. Riitta kuvitteli uuden vieraan kielen oppimisen olevan kuin pianon soiton opettelu. Toistaessaan kuulemiaan japanin kielen sanoja riittävän pitkään, alkaa soida kuin instrumentti. Ja kun ujostelematta puhuu kuin lapsi ja iloitsee ymmärretyksi tulemisesta.
Ensimmäinen aviomies, Keizo Tateishi löytyi myös tämän Japanin työrupeaman aikana. Riitta oli unelmoinut saavansa vielä joskus pienen nappisilmäisen, pyöreänaamaisen pojan. Pariskunnan poika Keisuke Topi, (”odotettu poika” japaniksi) syntyi 19.1.1978. Riitta oli palannut Suomeen ja aviomies puolestaan työskenteli kokkina Dusseldorfissa.
Japanilaisen kulttuurin ystävät ry. perustettiin ystävien kanssa. Suomessa oli kymmenkunta japanin kieltä osaavaa. Noihin aikoihin Riitta ja Keizo alkoivat haaveilla myös ravintolan perustamisesta. Jo seuraavana vuonna 1978 avattiin Yokohama, ensimmäinen japanilainen ravintola Suomessa.
Helsingin Tehtaankadulla sijainnutta ravintolaa pyöritettiin kuusi vuotta, Riitan työskennellessä kokoa ajan töissä rakennuspiirtäjänä. Aikaansa edellä oleva ravintola ei onnistunut houkuttelemaan juurikaan suomalaisia. Asiakkaat olivat yleensä japanilaisia turisteja.
Keisuken ollessa neljä vuotta vuonna 1982 perhe muutti Tokioon. Riitta hoiti lasta kotona japanilaiseen tapaan, mutta teki kuitenkin lisäksi keikkatöitä. Finnair tarvitsi tulkkia suorien Helsingin lentojen alkaessa. Japaninkielentaitoiselle emännällekin oli tarvetta.
Riitan mies työskenteli Tokion Disneylandin managerina. Okinawan saarelle oli rakennettu Lasten maailma ja siellä Riitta kulki joulupukin muorina tulkaten lapsille. Keinolunta tehtiin ja lapset riemuitsivat. Olipa Riitta kerran itsekin pääroolissa joulupukin ollessa estynyt.
Helsinkiin Riitta palasi vuonna 1984 pojan kanssa kahdestaan. Keisuke aloitti Steinerkoulun, Munkkiniemessä sijainneen Elias-kouluun. Koulun kansliassa ilmoittauduttaessa poika ilmoitti yllättäen kutsumanimekseen Topin, joka oli hänen toinen nimensä. ”Täällä Suomessa minä olen Topi, koska se on helpompi ymmärtää.”
Riitta muistaa näihin aikoihin voittaneensa ensimmäisen Helsingin yliopiston järjestämän japanin puhetaidon kilpailun – siihen mennessä hän oli jo tulkannut japanista suomeen ja päinvastoin.
Japanilaisen kulttuurin ystävät järjestivät kesällä 1984 Aino Acten huvilalla Herttoniemessä juhlat. Niissä järjestettiin tanssikilpailu, jonka kuusi vuotias Keisuke-poika suvereenisti voitti. Vaikka japanilaisessa yhteiskunnassa lapset kasvatetaan yleensä kotona kolmivuotiaaksi asti, äidit järjestävät paljon harrastustoimintaa lapsille ja samalla vertaistukea itselleen. Keisuke oli harrastanut tanssia.
Aino Acten huvilaan liittyy toinenkin muisto. Hiroshiman ydinpommitusten muistopäivänä 6.8. Helsingissäkin oli järjestetty rauhanmarsseja. Riitan aloitteesta rakennettiinkin kerran elokuussa paperilyhtyjä ja lähetettiin ne merelle. Paperilyhdyt liittyvät japanilaisessa perinteessä vuosittaiseen juhlaan, jossa perheen keskuudesta poistuneet ihmiset kutsutaan henkinä vierailemaan valaistujen paperilyhtyjen avulla muutamaksi päiväksi. Takaisin heidät lähetetään meren aalloille pikkuruisissa, sievissä paperiveneissä tai -lyhdyissä. Paperilyhtyjen lähettäminen mereen Hiroshiman muistopäivänä vakiintui rauhanystävienkin tavaksi ja siirtyi myöhemmin Töölönlahdelle.
Työuralla Riitta alkoi nyt tutustuttaa suomalaisia Japaniin. Kuusi vuotta hän koordinoi erilaisia japaniaiheisia tapahtumia Matkailun edistämiskeskuksessa (MEK). Erityisenä tapahtumana mieleen on jäänyt vuosina 1983–1984 Japanin televisioon tehty ohjelma japanilaisen ja suomalaisen kylpykulttuurien eroista. Japanista tuotettua kylpyammetta kuljetettiin peräkärryllä eri perheiden testattavaksi.
Kiinnostus muiden maiden ruokiin oli Suomessakin herännyt ja japanilainen huippukokki oli kutsuttu esiintymään Yleisradion ruoka-ohjelmaan. Työ oli monipuolista, kymmenen vuotta Riitta liikkui esimerkiksi japanilaisten dokumenttielokuvia kuvaavien ryhmien mukana Lapissa, sekä Suomen että Norjan puolella.
Kolmannen kerran Riitta muutti Japaniin, Naganoon vuonna 1990. Riitta oli suomalaisen hirsitalorakentajan Honkarakenteen edustajana, kun Naganon vuoden 1998 talviolympialaisia varten pystytettiin ensimmäistä suomalaista hirsitaloa, Suomi-taloa.
Keisuke aloitti yläasteen Naganossa. Lukioon hän halusi kuitenkin Tokioon ja muutti sinne isänsä luo asumaan. Riitta oli avioitunut toisen kerran, arkkitehti Shunro Oikawan kanssa. Ensi tapaamisen jälkeen Shunro oli vuoden ajan kirjoittanut kirjeen joka päivä Riitalle. Kosinta tapahtui vuoren huipulla satakielen laulaessa.
Haave omasta japanilaisesta majatalosta syntyi Riitan ostettua perinteisen, hinokipuusta tehdyn japanilaisen kylpyammeen. Joku paikka sille olisi löydettävä ja saatava se käyttöön ennen kuin se kuivuisi ja halkeaisi.
Riitta vieraili keväällä 1998 ensimmäisen kerran Pukkilassa Itä-Uudellamaalla ystävänsä luona ja mieleen on painunut leskenlehtien reunustamat pellonpientareet. Silmiin osui myös mainoskyltti kirkonkylän luona olevan entisen meijerin pihalla. Sinne oltiin rakentamassa asuntoja.
Päätös ostamisesta ei ollut vaikea ja Yado Oikawa (”vaatimaton majatalo” japaniksi) Pukkilan kuntaan syntyi. Oikawa-nimi puolestaan tarkoittaa kutsuvaa jokea. Porvoon joelle aukeavalla pikkupihalle Japanista saakka kutsuttu puutarhuri suunnitteli japanilaisen puutarhan. Japanilainen puutarha rakennettiin myös Onninkartanoon, Pukkilan kunnan perintönä saamien Nokian osakkeiden avulla valmistuneeseen vanhusten palvelutaloon.
Yado Oikawa-majatalo tuli tunnetuksi laajalti. Majoituksen ja japanilaisten ruokien lisäksi palveluun kuuluu myös kulttuurin ja tapojen esittely. Vieraille on tarjolla kylpy, japanilaiset kotiasut ja tatamimatto. Riitta asui samaan aikaan Naganossa ja Pukkilan apteekin farmaseutti vastasi majatalon ylläpidosta osa-aikaisesti. Naapurustossa olevasta Mairen maitobaarista tilattiin ruokatarpeet.
Kahdeksan vuoden jälkeen Riitta joutui toteamaan, että vajaaseen seitsemänkymmeneen neliöön pystyi kuitenkin majoittamaan vain neljän tai viiden henkilön seurueen kerrallaan. Kysyntää oli isompien, 15-20 hengen ryhmien majoitukselle.
Riitta alkoi haaveilla aidon japanilaisen hirsitalon rakentamisesta Pukkilaan. Tontti löytyi Arvinmutka -nimiseltä tieltä. Alun perin Riitta suunnitteli rakentavansa erillisen majoitusrakennuksen viereiselle tontille. Japanilaiseen tyyliin siihen olisi piirretty pitkä, matala rakennus useampine, yhden tai kahden hengen yöpymiseen tarkoitettuine huoneineen, joita olisi yhdistänyt käytävä takana.
Tätä toista tonttia Riitta ei kuitenkaan suureksi pettymykseen onnistunut ostamaan kunnalta. Arvin Mutka- hirsitalon pystyttäjät tulivat Savonlinnasta ja erityistöihin joitakin Japanista asti.
Rakennuksen ovet ja portaiden kaiteet nikkaroi Riitan arkkitehtiaviomies Shunro suomalaisten pidettyä kaarevan kaiteen nikkarointia liian vaativana. Vanhat, antiikkiset oven päällä olevat koristeet on löydetty Japanista. Tukevat, narisemattomat portaat toiseen kerrokseen on tehty suomalaisesta männystä. Vieraiden makuutilojen liukuovet ja pehmeät tatamimatot sekä seetripuinen pöytä luovat aidon japanilaisen tunnelman.
Riitta kutsuu vuonna 2007 valmistunutta hirsitaloaan diplomityönäytteekseen, sillä hän on piirtänyt sen alusta asti itse ja käsin.
Riitan haaveilee vanhuuden päivien vietosta Okinawan saarella, jossa eletään Japanin tiheään asuttuihin kaupunkeihin verrattuna verkkaisemmin. Japanilaisittain käyttäydytään kuitenkin ystävällisesi ja kunnioittavasti. ”Kiitos vaivannäöstäsi” kohteliaisuutta toistetaan usein arkipäivässä. Pieni ripaus polynesialaisuutta, vähän tummempi iho ja pyöreät hymyilevät kasvot muistuttavat Riittaa omiin sukujuuriin kuuluvien karjalaisten ja savolaisten välittömyydestä ja kujeilevuudesta.
Yado Oikawa New:n eli Arvin Mutkan hovimestarin virkaa toimittaa keltainen Kukkuri-kissa, joka tervehtii ja hyvästelee kaikki asiakkaat. Kukkurin musta kaksossisko Chikkuri on jo Japanissa, aviomiehen mukana. Shunron äiti sairastui viisi vuotta sitten ja japanilaisen perinteen mukaan poika hoitaa vanhan äitinsä.
Keisuke Topi aloitti opinnot Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa vuonna 1997. Nykyään hänellä on oma tanssikoulu, dance.fi ja tunnettu alan moniosaaja tuli hänestäkin.
Keizo Tateishi kuoli syöpään 2008.
Yado Oikawa Old:ssa ja Yado Oikawa New:ssä, Arvin Mutkassa vierailijoita on ollut paljon, tuhansia. Heidän jättämiään tervehdyksiä voi lukea vuosien mittaan kertyneistä vieraskirjoista. Yksi mieleen painunut muisto on, kun yöpyjä kaivoi laukustaan Varjojen ylistys – kirjan ja totesi sen herättäneen hänenkin Japanin innostuksensa.
Japania ja Suomea yhdistää Riitan mielestä erityinen suhde luontoon. Japanissa vaikuttaa buddhalaisuuden lisäksi sintolaisuus ja japanilaiset ovat onnistuneet yhdistämään kummastakin uskonnosta arkeensa sopivimmat tavat. Usko uudelleensyntymiseen motivoi oppimaan uutta ja opettamaan toisiakin. Lisäksi esteettisyys nähdään toisin kuin meillä, rikkimenneen astian arvo vain nousee liimattaessa palat uudelleen yhteen puhtaalla kullalla.
Riitta toivoo löytävänsä Yado Oikawa-majatalolle Pukkilaan sellaisen seuraajan, joka on kiinnostunut kulttuurivaihdosta näiden kahden maan, Suomen ja Japanin välillä. Riitta Oikawan kaltaista monilahjakasta tuskin löytyy, sellaista jonka sydämenasiana on ihmiselle tärkeiden asioiden pysyvyys ja välittyminen sukupolvesta toiseen kulttuurin avulla ja joka lisäksi pystyy tekemään lähes kaiken itse.
Kirjoittaja
Maidell Hanna
Lisätietoja
Yado Oikawa Old
Yado Oikawa New
Pohjois-Savon Lukkariset, Lukkarinen-Lukkari sukuseura ry. toim. Pekka Lukkarinen, Saarijärvi 2015
Åsenbryggin sukuseuran museo, Petterintie 33, Vieremä
Mäntsälän uutiset 2015 ja lukuisia muita lehtiartikkeleja
Lähteet
Haastattelu 28.4.2017

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.