Naëmi Ingman toimi kolmekymmentäkuusi vuotta Vaasan suomalaisen tyttökoulun rehtorina. Hän oli aktiivinen jäsen naisjärjestöissä toimien mm. Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajana ja Kansainvälisen Naisten Rauhan ja Vapauden Liiton Suomen osaston puheenjohtajana. Lisäksi hän oli mukana usean muun yhteisön johtoelimissä, sekä Vaasassa että valtakunnallisesti. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu mm. Naisten äänessä ja Emäntälehdessä, ja hän oli suosittu esitelmöitsijä.

Lapsuus ja nuoruus

 Naêmi Ingman oli syntynyt Sodankylässä 18.7.1863. Hänen vanhempansa olivat rovasti Herman Ingman ja Emma Maria Qvickström. Hänellä oli kolme sisarta ja kaksi veljeä.  Sisarista Jenny Ivalo (vuoteen 1908 Ingman) oli Sortavalan diakonissalaitoksen johtaja ja Betty Ingman Kuopion tyttökoulun rehtori; Rosa Ingman toimi diakoniatyössä Tukholmassa. Veljistä nuorempi oli kirjailija ja toimittaja filosofian tohtori Santeri Ivalo (vuoteen 1907 Ingman). Vanhempi veli Anshelm Ingman työskenteli koulun johtajana Raahessa.

Suoritettuaan ruotsinkielisen tyttökoulun Oulussa Naëmi Ingman kävi suomenkielisen jatko-opiston Helsingissä. Lisäksi hän kuunteli luentoja Helsingin yliopistossa.  Vaasaan Ingman tuli valmistavan koulun opettajaksi vuonna 1890. Tuona vuonna hän oli mukana kutsumassa koolle suomenkielisen tyttökoulun perustamisesta kiinnostuneita. Koulu aloitti toimintansa jo seuraavan vuoden syksyllä. Naëmi Ingmanista tuli sen ensimmäinen rehtori (johtajatar). Tässä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1927 asti.

Aika Vaasassa

Vaasassa Naëmi Ingmanista oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän antoi opetusta muissakin kouluissa ja piti luentoja työväenopistossa. Hän oli mukana– usein puheenjohtajana tai sihteerinä – kaupungin kaikissa lapsia ja nuoria koskevissa organisaatioissa: kansakoulujen ja lastentarhojen johtokunnissa, Vaasan kotitalous- ja käsityökoulun johdossa sekä Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksessä ja Mannerheimin lastensuojeluliiton Vaasan osastoissa. Lisäksi hänen sydäntään lähellä oli eläinsuojelu, jonka piirissä hän toimi Vaasan osaston sihteerinä ja josta hän kirjoitti lehtiin erityisesti 1920-luvulla.  Nuorsuomalaisessa puolueessa hän kuului aikanaan ainoana naisena Etelä-Pohjanmaan piirin piirihallitukseen ja Vaasan paikallisyhdistyksen johtoon.

Naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi Naëmi Ingman liittyi vuonna 1904 naisten äänioikeutta ajaneen naiskagaalin vaasalaisadressin allekirjoittajiin. Myös Ingmanin johtaman koulun muita opettajia oli mukana. Kagaalin keskushallituksen yhteyshenkilö Vaasaan oli Ellinor Ivalo, Santeri Ivalon puoliso ja Naëmin käly. 

Ingmanin rehtorikaudelta naisasia näkyy jälkipolville mm. koulun kirjastossa, joka on talletettu Tiedekirjasto Tritoniaan Vaasassa. Naisten ääni -lehti on tullut koululle näytenumerosta 1905 alkaen vuoteen 1929, Aleksandra Gripenbergin Koti ja yhteiskunta -lehteä on 1900-luvun alkupuolelta ja Suomen nainen -lehden numeroita 1910-luvulta. Kirjaston jäljellä olevassa noin 1700 niteen kirjakokoelmassa on erityisesti 1910- ja 1920-luvuilta lähes kaikki suomeksi julkaistut naisten elämäkerrat. Lisäksi oppilaskirjaston kaunokirjallisuus, josta kuusikymmentä prosenttia oli naisten kirjoittamaa, on välittänyt tytöille runsaasti erilaisia naisena elämisen malleja.

Koulun vuosikertomuksissa Ingman tähdensi oppilaille isänmaallisuuden ja Jumalan kunnioittamisen ohella itsenäistä ajattelua ja oikeudenmukaisuutta. Vuonna 1914 hän kirjoitti: ”Harvat lienevät ne ammatit, joihin ei nainen sopisi yhtä hyvin kuin mies”. Hän kannusti tyttöjä kokeilemaan tarvittaessa eri ammatteja, mikä tasoittaisi myös juopaa eri kansankerrosten välillä ja lisäisi ymmärtämystä ihmisten kesken. Tätä Ingman piti sivistyksen päätehtävänä.

Naëmi Ingman oli myös kulttuuripersoona. Tyttökoulun vuosikertomuksiin sisältyy kaksi hänen matkakertomustaan: ”Muistelmia Lontoosta” (1914) ja ”Muistelmia Rooman katakombeista” (1915).  Näissä näkyy Ingmanin monipuolinen kiinnostus taiteeseen ja kulttuuriin. Hänen matkakuvauksiaan julkaistiin myös lehdissä: ”Père-Lachaise: Kuolleiden kaupunki Pariisissa” ilmestyi Otavassa (1914, nro 11), ”Matkakirje Roomasta” Naisten äänessä (1925, nro 11-12) ja ”Suomen naiselle Italiasta” Suomen nainen -lehdessä (1925, nro 7-8). Artikkeleissa kerrotaan, että Italian matkalla poikettiin myös Varsovassa ja Wienissä ja vierailtiin Suomen suurlähetystöissä.  Opinto- ja työmatkoja Ingman teki mm. Pohjoismaihin ja Saksaan. Eläinsuojeluun liittyi matka Latviaan.

Ingmanin konkreettisiin saavutuksiin koulutyön ja kulttuurin alalla kuului uuden modernin koulutalon rakennuttaminen. Talo valmistui vuonna 1909, arkkitehtinään A. V. Stenfors. Vaasa-lehden toimittaja kuvaili (4.11.1909) taloa kerros kerrokselta ja huone huoneelta todeten mm.: ”Uutta ja erikoista ovat saduista ja Kalevalan tarinoista kertovat kuvat seinillä, erivärisiksi maalatut luokkahuoneet, ullakon piirustussali ja alimman kerroksen voimistelusali ja kirjastohuone”. Vielä vuonna 1922 Naisten ääni -lehden (1922, nro 9) kirjoittaja piti rakennusta hyvin uudenaikaisena ja esitteli rehtorin osuutta siinä: ”Kokeneena kouluihmisenä piti hän [Ingman] silmällä, että jokainen sen soppi vastasi tarkoitustaan …  Sen juhlallinen sisäänkäytävä patsasportaineen, joka johtaa eteiseen goottilaisine holvikaarineen antaa tulijalle aivan temppelitunnelman, kun taas sen valoisat hallit ja leikkisalit katonrajassa kiertävine friiseineen muistuttaa häntä siitä, että hän on joutunut nuorten ihmisten työpajaan, missä vakavuus ja leikki vaihtelevat. ”

Naisasia, rauhanasia

Ingmanin toiminta Naisasialiitto Unionissa ja Suomalaisessa naisliitossa lienee alkanut jo kagaalin aikoihin 1900-luvun alussa. 1920-luvulla hänen osuutensa näkyy mm. esitelminä ja kirjoituksina. Näihin kuuluvat mm. esitelmä Minna Canthista, Unionin kunniajäsenestä, –  julkaistu Naisten äänessä (1925, nro 6) –  ja selostus Unionin alkuajoista  Lucina Hagmanin kunniaksi toimitetussa saman lehden erikoisnumerossa (1928, nro 10-12). 

Vuodesta 1927 kuolemaansa 1935 asti Ingman toimi Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajana. Hänen 70-vuotispäivänsä johdosta Naisten ääni (1933, nro 14-15) kirjoitti: ”Tämän aatteen [naisasian] puolesta hän on lukemattomat kerrat kirjoittanut ja puhunut, herättänyt niin naisia kuin miehiä ymmärtämään naisasian suuriarvoisia pyrkimyksiä.”

Eläkkeelle jäätyään 1927 Naëmi Ingman muutti Helsinkiin. Hänen järjestöuransa ja yhteiskunnallinen toimintansa jatkui vähintään yhtä aktiivisena kuin työvuosina. 1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla Ingman paneutui erityisesti rauhanasiaan. Hän toimi Maikki Fribergin jälkeen kaksi vuotta Kansainvälisen Naisten Rauhan ja Vapauden Liiton Suomen osaston puheenjohtajana. Hän oli mukana Suomen Rauhanliiton keskushallituksen valitsemassa arvovaltaisessa valiokunnassa, joka esitti Kouluhallitukselle toimenpiteitä nuorison rauhankasvatusta varten (Rauhaa kohti 1929, no 1). Hän luennoi Suomalaisen naisliiton vuosikokouksessa 1930 isänmaanrakkauden ja rauhanharrastuksen suhteesta. Hän oli perehtynyt rauhantyöhön eri maissa ja kirjoitti myös mahdollisen tulevan sodan uusista vaaroista, ilmasodasta, kaasu-, tuli- ja basillipommien sodasta (Emäntälehti 1931, nro 12).  

Ingmanin persoona

Naëmi Ingman oli syvästi uskovainen, mutta suvaitsevainen. Arvid Järnefelt kirjoitti Vanhempieni romaani -teoksessaan äitinsä Elisabeth Järnefeltin ja Ingmanin ystävyydestä, johon sisältyi keskusteluja uskonnosta. Ingman harjoitti hyväntekeväisyyttä kristillisen rakkauden nimissä.  Hän toimi myös Suomen Valkonauhaliitossa mm. esitelmän pitäjänä sen tilaisuuksissa. Tämä järjestö edisti erityisesti raittiuden asiaa, jota Naëmi Ingman ajoi ehkä osin toisella tavalla eli olemalla vuonna 1931 aktiivisesti mukana laajassa naisten adressissa, jossa esitettiin kieltolain kumoamista sen negatiivisten lieveilmiöiden vuoksi. 

Naëmi Ingman kuoli ilmeisesti lyhyen sairauden jälkeen Helsingissä 7.4.1935.  Helsingin Sanomissa julkaistiin 9.4. pitkä nekrologi, jossa monien ansioiden ohella todettiin mm.:

            ”Naëmi Ingman oli kulttuuripersonallisuus, jonka työ ei pysähtynyt ainoastaan niihin moniin oppilaspolviin, joilla oli onni päästä osallisiksi hänen taitavasta opetuksestaan, syvälle uurtavasta kasvatustyöstään ja avartavasta yksilöllisyydestään, vaan ulottui se laajoihin piireihin suomalaisessa sivistyselämässä ennen kaikkea Vaasassa ja sen ympäristössä jättäen syviä, pysyviä jälkiä.  Ja sittenkin ylinnä kaiken oli Naëmi Ingman ensi sijassa valoisa vaatimaton, avarakatseinen ja syvästi tunteva ihminen. Mikään inhimillinen ei ollut hänelle vierasta.”

Useat lehdet julkaisivat nekrologin Ingmanista. Näitä olivat ainakin Vaasa, Uusi Aura, Laatokka, Kotimaa, Naisten ääni ja Rauhaa kohti.  Helsingin Sanomat ja Vaasa kertoivat myös seikkaperäisesti Ingmanin siunaustilaisuudesta Helsingissä. Naëmi Ingman haudattiin Sortavalaan.