Reetta Ritvanen - tarmokas ja monitaitoinen talon emäntä

Äitini Reetta syntyi Vesannon Närhilässä perheen toiseksi tyttäreksi. Mummuni Iida oli nainut järven vastarannalta maanviljelijä Paavon ja muuttanut miniäksi taloon, jossa nuorena äitinsä menettänyt Paavo asui isänsä uuden suurperheen kanssa.

Nuorella parilla oli suunnitelma. Rannalle rakennettaisiin uusi iso talo, lasiveranta järvelle päin. Väliaikaiseksi asumukseksi rakennettiin kahden huoneen mökki. Pihassa oli jo lähes 1000 hirttä rakentamista vailla ja suunnitteilla iso talo, jonka lasiverannalta saisi katsella Lääminki-järvelle. Paavo kuoli lentävään keuhkotautiin ennen kuin rakennusta ehdittiin aloittaa.

Äiti oli 4-vuotias ja isosisko Kerttu vain vähän vanhempi. Reetta muistaa miten äiti vei hänen aittaan katsomaan isän ruumista. ”Onpa isä hienon näköinen, valkoiset sukatkin.” Vasta myöhemmin hän ymmärsi, että isä oli lopullisesti poissa. Hän muistaa katselleensa pilviä; jospa isä vaikka vilkuttaisi sieltä.

Iida-mummun oli nyt selvittävä kahden pienen tytön kanssa jo jaetulla tilalla. Oli peltoa, metsää, karjaa, ei koneita. Työvoimaa oli, mutta siitä piti tietysti maksaa. Mummu päätti myydä taloon tarkoitetut puut. Hän mahtuisi tyttöjen kanssa asumaan mökissä.

Elämä jatkui. Reetta oli vilkas tyttö ja vaati innokkaana päästä kouluun ison siskon kanssa ja pääsikin kuunteluoppilaaksi, mutta ei siinä tullut luokka suoritettua. Tytöt auttoivat äitiä siinä missä osasivat. Reetta muistaa, että Kertun kanssa jaettiin työvuorot sovussa.

Talossa oli työmiehiä ja kohta uusi isäkin ja kaksi veljeä, joita myös paimennettiin. Ruuasta ei ollut pulaa, mutta muuten elämä oli niukkaa, mutta rauhallista ja sopuisaa. Mummu oli varsinainen rauhanrakentaja, viisas ihminen. Aatu, isäpuolikin, kohteli tyttöjä reilusti ja asiallisesti.

Ei kukaan ole seppä syntyessään–nuoruus

Syttyi talvisota. Äiti toimi pikkulottana ja muistaa vieneensä liikekannallepanoilmoituksia taloihin. ”Illalla pimeällä pelättiin katsoa kuinka maatiellä meni kuorma-auto viemässä ruumiita kirkolle.” Venäläinen sotavanki oli heilläkin työmiehenä. Kylästä kaatui 20 nuorta miestä, äidin koulutovereita ja naapureita. Heikki-eno kaatui kylästä ensimmäisenä. Eteenpäin on jaksettava. Tytöt joutuivat tekemään kovasti töitä, mutta eivät valittaneet. Kaikilla muillakin oli samanlainen tilanne. Pommitukset eivät sentään yltäneet Vesannolle asti.

Äiti oli hyvä laulaja ja setänsä ”taiteilija” Niilo Närhin opastamana ja kouluttamana hän sai kerran jopa ensimmäisen palkinnon piirikunnallisissa kilpailuissa. Nuorisoseuratoiminta oli aktiivista, näyteltiin, voimisteltiin ja laulettiin kuorossa. Äiti oli sodan aikana nuorisoseuran esimiehenä, kun kaikki pojat olivat sodassa.

Vaatteet, hiukset ja ulkonäkö olivat äidille tärkeitä. Niistä piti huolehtia kaikesta huolimatta. Reetta olisi halunnut kampaajaoppiin, mutta sinne Iida-äiti ei päästänyt. Tyttöä tarvitaan kotona.

Nuorena vitsa väännettävä – kudontaoppiin kaupunkiin

Into oli varmaan kova, kun Iida-äiti lähetti 17-vuotiaan Reetan Kuopion Naiskotiteollisuuskouluun kankaankudontalinjalle. Tuohon aikaan joka talossa kudottiin, kasvatettiin pellavat itse, lampaista saatiin villaa ja langat kehrättiin. Kaupasta ei ostettu valmista, eikä halpatuonnista ollut vielä tietoakaan. Lisäoppi ei varmaan ollut pahitteeksi, vaikka perustaidot olivat monella. Sitä paitsi, tyttö pääsi kaupunkiin!

”Äitihän se sitä ehdotti, en minä muista mitä se maksoi ja mistä saatiin rahat”, kertoo nyt 92-vuotias äitini. Oli välirauhan vuosi ja kaikesta oli pulaa. Kaksi tyttöä pääsi asumaan alivuokralaiseksi erään asunnon eteisaulaan, mihin sängyt oli laitettu. Talveksi päästiin sentään vähän lämpimämpään paikkaan. Reetta muistaa kuinka Iida-äiti tuli käymään kaupungissa ja toi maalta ruokaa ja valmisti aterian koko perheelle. Sitä arvostettiin kovasti niukkana sotatalvena.

”Iida Ollila oli opettajamme, vaativa ja tarkka. Kaikista tarvikkeista oli pulaa. Lankoja haettiin kadun toiselta puolelta aitasta, joka on nyt jo purettu. Kaikki opetettiin alusta alkaen, kankaan luominen, niisiminen, polkusten laitto, erilaiset sidokset jne. Kudottiin liinoja, sänkypeittoja, pyyheliinoja, pukukankaita, mattoja, rekipeittoja, kaikkea mahdollista.” Koulusta jäi elinikäinen ystävä Betty Lappalainen. Yllättäen molemmat osuivat eläkeläisinä asumaan samaan kerrostaloon Kuopion keskustassa.

Kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää–avioliitto

Nuoruus loppui äidiltä kuitenkin lyhyeen. Löytyi puoliso, Mikko, vasta paikkakunnalta talon ostaneen perheen poika. Yhdessä oli jo ehditty esiintyä nuorisoseuran näytelmässä. Muistan isän joskus maininneen, että hän ihaili äidin komeita kudonnaisia aitan orsilla ja tukkaa, jossa oli onduleerauksia, kuumalla raudalla tehtyjä käherryksiä. Asiassa ei kauan vitkasteltu, mentiin kihloihin ja naimisiin ja minä, esikoinen synnyin, kun äiti oli vasta 20. Meitä oli itse asiassa kaksoset, mutta sisareni menehtyi jo ennen syntymäänsä. Ei ollut lääkäreitä, kun sota oli vasta pari viikkoa aikaisemmin päättynyt aselepoon.

Taas jaettiin talo kahtia tyttöjen kesken, ja mummu muutti uuden perheensä kanssa kylälle toiseen pieneen mökkiin. Talo oli mummun mielestä tyttöjen isän perintöä, niin kuin se itse asiassa olikin. Mutta, miten laajakatseinen ja vaatimaton olikaan mummuni! Maallisesta mammonasta hän ei välittänyt rahtuakaan.

Asuinala pieneni entisestään, kun pienessä mökissä asuivat nyt sisarukset perheineen. Sen ajan tavan mukaan vanhin, eli Kerttu-sisar, sai jäädä taloon ja nuoremman oli lähdettävä. Nuoripari souteli järven rantaa ja valitsi talon paikaksi pienen kumpareen ihan järven rannassa. Siitä tuli kylän ensimmäinen lautarakenteinen talo. Kaikki olivat sitä ennen olleet hirsitaloja. Talo sai nimen Päivärinne. Koko päivän siellä paistoikin aurinko.

Sodan jälkeen rakennustarpeiden saanti oli kiven alla ja se hidastutti työtä. Naapurit lainasivat itselleen varatut sementit ja ikkunalasit. Suoritettiin sotakorvauksia Neuvostoliittoon ja itselle jäi vain rippeet. Muistan isän kertoneen, että hän antoi nuorena erilaisista töistä saamansa palkat isälleen, liekö tapa ollut silloin aivan yleinen. Nyt isäpappa maksoi sitten talonrakentajien palkat, ehkä juuri näillä rahoilla.

Hän oli myös antanut ohjeeksi, että tuvan on oltava tarpeeksi suuri, jotta siellä voi nikkaroida reen! Kyllä siellä sitten höyläpenkki olikin ahkerassa käytössä. Isä teki huonekaluja ja suksia ja reetkin ja me lapset leikimme lastuilla. Äiti kutoi kangaspuilla ja kaikki mahduttiin tekemään, vaikka tupa ei niin suuren suuri ollutkaan. Kangaspuilta ei äiti tahtonut malttaa lähteä. Pirta paukkaa/polkuset kolkkaa/sukkula lentää/raitoja syntyy./Työn tulos siinä näkyvillä/kätten alla silitellä/hyvän mielen hyrinää/vieläkö ehtisi vähän/lehmät ja navetta odottaa/jospa viriön vielä…

Vie mennessäs, tuo tullessas – maatalon emäntänä

Kolmas tytär syntyi muutama viikko uuteen, vielä kovasti keskeneräiseen taloon muuton jälkeen. Ei tullut odotettua poikaa. ”Kun meillä ei ollut vanhaa ihmistä talossa ja te tytöt olitte niin iltaunisia, niin meillä oli rauha tehdä pitkää päivää”, muistan sanotun.

Maatalon emännän työ on raskasta ja loputonta. Tuohon aikaan ei vielä ollut maatalouslomia, joten lomia ei ollut koskaan. Lisäksi isä järjesti jatkuvasti uusia rakennusprojekteja, navetanlaajennusta, saunaa, talon korjausta ja muitakin työmiehiä oli talossa taajaan, joten ruokamiehiä riitti.

Sähkötkin tulivat aika myöhään ja isä oli metsätöissä joskus talvisin poissa kotoa, jolloin kaikki työ jäi äidille. Työtä ei nuorelta parilta puuttunut, ja kun molemmat olivat ns. työhulluja niin jälkeä syntyi.

Karjanhoitoon ja viljelykseen vanhempani panostivat viimeisen päälle. Tarkastuskarjakon tilastot osoittivat, että maidontuotos per lehmä oli hyvä ja rasvaprosentti korkea, mikä oli silloin tavoite. Isä raivasi uutta peltoa monta hehtaaria ja vielä viimeisillä voimillaan metsitti ne, ”kun tällä maanviljelyksellä ei näytä olevan mitään arvoa, eikä poikaakaan perijäksi syntynyt.”

Tyttäriä syntyi kaiken kaikkiaan neljä. Onneksi oli kylällä tyttöjä lastenkaitsijaksi ja niin Reetta ja Mikko saivat raivata peltoja, tehdä kasvimaita, istuttaa pensaita ja kukkia, hoitaa karjaa ja äiti kutoa.

Ahkeruus on ilomme; ei Luojakaan laiskoja elätä– tytöt opetettiin töihin

Vartuttuamme me tytötkin saimme opetella kaikenlaisen työn tekoon. Äiti opetti siivoamisen, leipomisen ja ruuanlaiton. Äidin tekemä ruisleipä ja ohuet ohrarieskat olivat maailman parasta. Ompelemisenkin hän opetti meille niin, että pian osasimme jo ommella itsellemme vaatteet. Ne tuunattiin usein vanhoista vetimistä tai Amerikan paketeista tulleista vaatteista.

Muistiin on kuitenkin jäänyt tapaus, jolla äiti yllätti: Nousin maanantaiaamuna aikaisin lähtemään linja-autoon ja kouluun Rautalammille. Äiti ojensi minulle yöllä ompelemansa uuden kauniin siniruutuisen mekon! Ei ollut näyttänyt edes kangasta minulle illalla nukkumaan mennessäni. Mikä iloinen yllätys! Äiti jaksoi valvoa, kun oli mielekästä tekemistä, käsityötä.

Kesäisin harvennettiin lantuntaimia pitkät sarat ja oltiin heinäpellolla, pestiin pyykit rannassa ja pantiin riu´ulle jokeen huuhtiutumaan. Sinne meni lipeäliemet! Meitä opastettiin sananlaskuin, mutta myös monin muin neuvoin. Äiti tuumasi myöhemmin usein, että kun hän on neljä tyttöä tehnyt niin hän voi nyt vain lyödä tahtia, eli jakaa tehtäviä. Tämä ei ollut kaikkien mieleen.

Ei oppi ojaan kaada – tyttäret opintielle

Vaikka perheeseen ei syntynytkään odotettua poikaa, talon jatkajaa, päättivät vanhempani lähettää meidät kaikki oppikouluun. Oli asuttava koulukortteerissa ja se maksoi. Joka lauantai, jolloin emme tulleet kotiin, äiti lähetti linja-autossa ison laatikollisen ruokaa, leipää, voita, maitoa, valmiita laatikoita, ihan tavallista kotiruokaa. Se tuli halvemmaksi kuin monen tytön bussiliput.

Se oli aikaa, jolloin oli lukukausimaksut ja kirjat oli itse ostettava, kouluruokaa sai vain rahalla. Meille piti tietysti lähtiessä antaa rahaakin ja muistan joskus sanoneeni, että jäikö teille mitään, johon äiti: ”Kylläpähän hätämme älytään.”

Noilta kouluvuosilta on säilynyt kymmenittäin äidin kirjoittamia pitkiä, vuolaita kirjeitä kodin arjesta. Niissä käydään läpi viljelykset, karjanhoito, kankaankudonnat, kyläilyt ja monet muut tapahtumat, aina positiivisessa hengessä. Äiti ei halunnut välittää meille mitään negatiivisia uutisia.

Hyvä antaa vähästänsä, paha ei paljostansakaan – vieraita hoidokkeja

Pelastakaa lapset ry:n ns. kesälapsina lähetettyjä helsinkiläispoikia oli kotonamme useana kesänä, kaikki koko kesälomansa ajan, eli kolme kuukautta. Lassi-poika oli kaksi kesää 1959 ja 1960, mutta ei enää päässyt seuraavana vuonna, kun ikäraja ylittyi. Hänen sijalleen tuli kaksi muuta poikaa. Pekka-poika sijoitettiin 8-vuotiaana 1962 perheeseemme Rautalammin lopetetusta lastenkodista ja hän oli meillä armeijasta pääsemiseensä saakka. Äiti vielä hoiti kahta yksinäistä sukulaistätiä meillä heidän viimeisinä vuosinaan.

Lapsen ja imeväisen suusta totuuden kuulee – lastenlasten aika

Kun me tytöt vuorotellen alettiin saada lapsia, halusivat vanhempamme hoitaa heitä, jättivät vain pellot ja karjan ja muuttivat kaupunkiin. Äiti ja isä hoitivat Helsingissä kolmea lastenlasta 10 vuotta ja sen jälkeen kahta lastenlasta Kuopiossa, kunnes hekin jo lähestyivät kouluikää. Äiti oli 75-vuotias, kun tämä urakka loppui. Kesät kotona maalla tietysti vähän helpottivat, mutta siellähän oli sitten tietysti lomavieraita yllin kyllin. Ruuanlaittoa riitti.

Helsingissä ollessa elpyi laulaminen. Äiti liittyi Etelä-Haagan kirkkokuoroon ja se oli hänelle suuri nautinto.

Laiska töitään luettelee – kudontainto iskee jälleen

Kahden lastenlapsisarjan väliin jäi muutama vuosi, jolloin vanhemmat palasivat maalle ja äiti pääsi oikein toden teolla kudontaharrastuksensa pariin. Syntyi mattoja, raanuja, poppanoita, liinoja, kuultokudoksia, kaikkea mahdollista. Äiti kävi kansalaisopistossa nahkatyön, kankaanpainannan ja nypläyksen kurssit ja taas syntyi tuotteita kuin liukuhihnalta. Niitä syntyi niin paljon, että niitä oli alettava myymään Vesannon neuvonta-asemalla. Syntyi jopa kaksi kertaa näyttely Vesanto-viikolle.

Mallikirjoja luettiin, mutta omiakin malleja syntyi. Lankoja oli helpompi saada ja syntyi uusia tuotteita, poppanoita, raanuja ja kuultokudoksia. Vuorelman kauppa Lahdessa oli yksi tärkeä lankojen hankintapaikka. Sieltä sai pellaviakin kaikissa sateenkaaren väreissä liikkeen omasta värjäämöstä.

Kesäisin kierrettiin naapuripitäjien neuvonta-asemat. Äiti oli aina innostunut näkemään, mitä muualla tehtiin. Kädentaitajathan ovat mitä luovimpia taiteilijoita. Äiti tutki aina sidokset tarkkaan ja teki asiantuntevia kysymyksiä paikkojen vetäjille. Äiti itse piti kunnia-asiana, että työn reuna oli tasainen ja siisti. Muuten hän usein tuumasi töistään: ”Kyllä se siinä pienillä moitteilla männöö.”

Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa–elämänasenne

Niin käsityöhön orientoitunut kuin äiti onkaan, on häneltä syntynyt myös kronikoita ja pieniä runonpätkiä erilaisiin tilaisuuksiin. Niitä on nyt putkahdellut esiin eri kirjojen välistä. Äiti kasvatti meitä myös kymmenin sananlaskuin, jotka oli oppinut omalta äidiltään.

Äiti on säilyttänyt valoisuutensa ja rauhallisuutensa monista elämän vaikeuksista huolimatta. Varsinkin lasten kanssa hän on aina ollut kärsivällinen, kuunteleva, innostava ja kannustava. Omat halunsa ja toiveensa hän on liiankin usein jättänyt muiden toiveiden varjoon. Erityisen kunnioitettavaa on monivuotinen toisten, sekä nuorempien että vanhempien hoivaaminen, johon ei nuoremmilla sukupolvilla taida enää olla halua.

Ei vanhuus mieltä anna, pois se ottaa entisenkin – vanhuus

Muutto Kuopioon, entiseen koulukaupunkiin oli ihan mieleinen, varsinkin kun pitkät kesät sai olla maalla kotitalossa. Yllättäen käsityökoulunaikainen hyvä ystävä Betty asui samassa talossa Kuopion keskustassa. Isän poismenon jälkeen 2013 diagnosoitu Alzheimerin tauti ja kahden läheisen nais- ja kävelykaverin kuoleman jälkeen alkoi äiti jäädä paikalleen. Anita-ystävän kanssa oli joka arkipäivä kävelty Kuopion keskustassa 2 – 3 tuntia ja nautittu kahvit. Anitan kuoltua ulosmeno ei kiinnostanut, käsityötkään eivät enää sujuneet.

Vastentahtoisesti äiti muutti palvelutaloon, mutta on nyt siellä tyytyväinen. On mukava mennä toisten mummojen kanssa lounaalle. Häntä harmittaa kuulon ja muistin huononeminen ja liikunnan jäykistyminen. Hän pitää huolta siitä, ettei mene kovin monena päivänä sama mekko päällä, pitää vaihtaa… Monta kertaa päivässä hän luettelee luokkatoverinsa ja kylästä kaatuneet nuoret miehet. Ne on jääneet mieleen.

Ikävä on myös Päivärinnettä, itse rakennettua kotia, jossa ei enää yksin pysty asumaan. Yksi säkeistö äidin joulurunosta vuonna 1974 kertoo tästä ikävästä. Hän oli tuolloin ensimmäisen joulun poissa kotoa Närhilästä, 50-vuotiaana, jo 3-kertaisena mummuna: Verhoo pihapiirin lumi valkoinen/ehkä lintu piirtää siihen askeleen./Merkkiä ei muuta näy/ei ketään tanhuvillas käy.

Äiti luki tämän tekstin ja tuumasi: ”Eihän minua tuossa pahemmin moitittu.”