Reeta Kanniainen - Siikalan vanha emäntä ja hänen kirjansa

Kirja, joka etsi kotiaan                                                 

Keväällä 2016 kirjahyllyyni ilmestyi iso, hyvin vanha, surkeassa kunnossa oleva arvokkaan oloinen kirja. En oikein uskaltanut selailla sen hauraita lehtiä. Se oli selvästi tyytymätön paikkaansa tietosanakirjasarjan vieressä. Tarjosin sitä suvun nuorille, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut siitä. Suljin sen sitten kaappiin asiakirjamappien joukkoon. Sieltäkin se viestitti minulle halun päästä lepoon kotiseudulleen.

Kesällä 2017 otin sen ja pari muuta vanhaa uskonnollista kirjaa mukaani Puolangalle ja tarjosin niitä kirjaston yhteydessä olevaan arkistoon. Kirjastonhoitaja ilahtui näkemästään ja esitti minulle joukon kysymyksiä koskien erityisesti isointa kirjaa. Osasin kertoa vain, että se on Siikavaaran vanhan emännän Raamattu ja että hän oli hallinnut sen niin hyvin, että papitkin olivat käyneet keskustelemassa hänen kanssaan siitä. En tiennyt edes tämän vanhan emännän nimeä. Nolona poistuin paikalta.

Kotona Oulussa tutkin äitini vanhaa albumia. Erään kuvan yhden henkilön yläpuolelle olin kirjoittanut tekstin: ”äidinäidinäiti”. Nimiä kuvan henkilöille ei oltu annettu. Sain käsiini myös Puolangan seurakunnan kirkkoherranvirastosta 15.6.2007 hankitun virkatodistuksen Matts Kanniaisen (6.1.1762–8.4.1813) sukututkimusta varten. Siinä on sivukaupalla esi-isiä ja -äitejä lapsineen.

Sukutaulu täyttyy

Otin yhteyttä Oulussa asuvaan yli 80-vuotiaaseen serkkuuni Hilkka Pyörälään. Hän varmisti, että kuvassa todella oli Siikalan vanha emäntä kahden lapsensa kanssa ja että hän oli lukenut Raamatun läpi monta kertaa ja että papitkin olivat keskustelleet siitä hänen kanssaan.

Tutkin virkatodistusta ja sain selville, että tämä vanha emäntä oli Reeta Jaakontytär Moilanen (s. 18.8.1849, k. 24.10.1941). Hänet oli vihitty Henric Kanniaisen (s. 11.2.1837, k. 6.6.1897) kanssa tämän toiseen avioliittoon 23.2.1872 siis 22-vuotiaana. Henric Kanniaisen ensimmäinen vaimo Anna Holappa (s. 15.1.1847 Pudasjärvellä, k. 2.10.1870) oli kuollut 23-vuotiaana synnytettyään kaksi lasta.

Reeta ja Heikki (Henric) Kanniainen saivat kuusi lasta.

1. Margareta (1873–1877)

2. Lauri (1876–1952), naimaton ja lapseton

3. Kaisa Valpuri (1879–1916) äitini äiti, kuoli äitini kertoman mukaan verenvuotoon äitini ollessa 5-vuotias. Tässä ilmeisesti syy siihen, että yhteys mummolaan Siikalaan oli katkennut. ”Olen piikojen kasvattama”, on äitini sanonut.

4. Kalle (1883–1939), mennyt vuonna 1909 Amerikkaan (Bingham Canyon Utah USA).

5. Anna Reeta (1886–1977), mennyt vuonna 1910 Amerikkaan. Julistettu kuolleeksi 1.1.1977.

6. Elsa Maria (1889–1964)

Kainuun korpimaiden elo

Minua alkaa nyt yhä enemmän kiinnostaa elämä 1800-luvun loppupuolella Kainuun korpimailla. Miten siellä talon emännällä on ollut aikaa lueskella Raamattua ja mistä hän on sen saanut? Tutkin Puolangalta lähtöisin olevan Mikko Moilasen Puolangan historiaa käsitteleviä kirjoja. Kirjassaan Toisin silloin touko kasvoi hän kertoo noina aikoina Puolankaa koetelleista katovuosista ja kulkutaudeista seuraavasti:

”Vanhempi kansa muisteli 1860-luvun nälkä- ja tautivuosia vielä sata vuotta myöhemmin. Noina aikoina syötiin pettu- ja olkileipää joka talossa. Ennusmerkkejä synkemmästä saatiin jo sateisena kesänä 1862. Alkusyksyllä halla tärveli vihantana olleen viljan ja edessä oli katovuosi. Kaksi seuraavaa vuotta herättelivät toiveita paremmasta, mutta toisin kävi. Vuosina 1865–1867 koettiin kolme peräkkäistä, ankeaakin ankeampaa katovuotta. Nälänhätä oli 1860-luvun puolimaissa todellisuutta kaikkialla. Puute ei kiertänyt isompiakaan taloja, mutta heikoimmassa asemassa olivat pieneläjät ja mökkiläiset.”

Lisää tietoa vanhan emännän vaiheista

Raamattu ei jättänyt minua vieläkään rauhaan. Korvissani kaikuivat arkistonhoitajan minulle esittämät monet kysymykset. Voisikohan Puolanka-lehti auttaa minua? Etsin koneeltani lehden ”juttuvinkkisivuston” ja kerroin siellä kotia etsivästä hallussani olevasta kirjasta.

Minuun otti yhteyttä toimittaja Maria Kyllönen ja sovimme tapaamisen lehden toimitukseen perjantaiksi 22.9.2017. Saavuin paikalle mukanani äidin vanhan valokuva-albumi ja edellä mainitsemani virkatodistus. Raamattu oli käyty kuvaamassa ja asiasta oli innostuttu. Esitin haluni lehden välityksellä saada tietoja Reeta Kanniaisen elämästä ja siitä, mikä sai hänet tutkimaan Raamattua. Lehti lupasi auttaa ja julkaista asiasta artikkelin.

Minulle Raamattu joutui, kun selvittelimme Paimiossa asuvan nuoremman sisareni Anneli Hämäläisen kanssa keväällä 2016 Turussa kuolleen vanhemman sisaremme Tellervo Räisäsen jäämistöä. ”Ota sinä nyt tämä kirja, kun olet meistä vanhin”, sanoi sisareni. Tellervo Räisänen, diakonissa-sairaanhoitaja, oli muuttanut työn perässä Turun seudulle. Sinne olivat myöhemmin muuttaneet myös isä, äiti ja Anneli. Kesälomiaan he viettivät synnyinseudullaan Puolangalla.

Sisareni Anneli Hämäläinen kertoi minulle lisää Raamatun vaiheista. Joskus 1970-luvulla äiti oli halunnut vielä vanhoilla päivillään nähdä mummolansa Siikalan. Eräänä kesäpäivänä he olivat ajelleet Suolijärvelle ja löytäneet Siikalan talon autiona ja hylättynä. Sisältä he olivat poimineet talteen roinan joukosta vanhan Raamatun. Äiti oli halunnut ottaa sen mukaansa Turkuun.

Retki Suolijärvelle

Ollessani syksyllä marjastus- ja ruskaretkellä Puolangalla minussa heräsi halu nähdä Siikala. Koskaan aiemmin en ollut käynyt siellä. Sunnuntaina 24.9.2017 suuntasin kulkuni kohti Suolijärveä. Helposti löysin Siikavaaran tien. En kääntynyt luonto- ja sienipolulle, vaan jatkoin vanhaa ajokuntoista tietä eteenpäin. Ohitin peltoja ja pari uudempaa taloa. Pian edessäni vasemmalla pilkottikin vanhan rakennuksen pääty. Olisikohan se etsimäni kohde?

Pysäköin autoni pellon reunaan. Jäin hetkeksi istumaan autooni. Tuokio oli minulle historiallinen, sillä olinhan astumassa ensimmäistä kertaa esiäitieni tallaamalle maalle. Nousin autosta tarkkaillen rakennusta. Surullisen näköinen se oli, ovet, ikkunat ja katto hajalla. Otin kännykälläni muutaman kuvan ja työnnyin vattupensaiden läpi sisälle. Otin sieltäkin kuvia. Kun astuin ulos rakennuksesta, kuulin iloista puron solinaa. Se tuli jostakin syvältä maan alta. Tutkin pusikkoa, mutta en nähnyt vettä missään. Ajatuksissani lähdin ajelemaa Oulua kohti.

”Vieläkö joku tuntee Reeta Jaakontytär Moilasen vaiheet?”

Puolanka-lehti julkaisi näin otsikoidun artikkelin 4.10.2017. Siinä kerrottiin toiveistani saada tietoja tästä esiäidistäni ja että halusin kirjoittaa hänen elämäntarinansa Naisten Ääneen.

Lehden välityksellä sainkin hyviä vihjeitä. Suolijärven kyläkirjan sain lainattua Taivalkosken kirjastosta. Arto Haapalainen, äitini sisaren Reeta Haapalaisen Seppo-pojan poika, osoittautuikin mainioksi asioiden tietäjäksi. Näitä lähteitä hyväksi käyttäen sainkin luotua mielestäni aika hyvän käsityksen Reeta Kanniaisen (os. Moilanen) elämästä.

Miniäksi Siikalaan

Reeta Jaakontytär Moilanen (18.8.1849–24.10.1941) syntyi ja kasvoi Puolangalla Lylykylän Tuijolassa yhden sisaren ja veljen kanssa. Vaikka koti ei ollut kylän köyhimpiä, 1860-luvun nälkävuosien koettelemukset kyllä tuntuivat ja näkyivät täälläkin. Hänen kotinsa Tuijolan portin pielestä kuusen alta löydettiin nälkään kuolleen naisen ruumis. Isä kuoli nälkään ja sairauteen vuonna 1868. Suolijärvelläkin kerrotaan samana vuonna kuolleen 40 ihmistä nälkään ja kuumetautiin.

Heikki Kanniaisen kanssa hänet vihittiin 23.2.1872. Luultavasti puhemiehet olivat olleet seudun tavan mukaan asialla. Kevättalven hän valmisteli kapioitaan ja vasta kesällä muutti Siikalaan. Matkan hän oli tehnyt soutuveneellä.

Tutkittuani karttaa totean, että kyllä se on ollut mahdollista. Vedet Tuijolan vaaralta virtaavat Suolijärveen. Voin vain kuvitella, mitä nuori neito on ajatellut soudellessaan arvioni mukaan noin 30 kilometrin taivalta miehelään mukanaan nahkaverhoiltuihin puukansiin puettu Raamattu.

Sitä, oliko hänellä saattaja vai oliko aviomies tullut häntä hakemaan, tarina ei kerro. Tämä Raamattu hänellä on ollut tukena ja turvana koko hänen elämänsä ajan. Kerrotaan, että samana päivänä, kun Reeta-miniä saapui Siikalaan, tuli sinne toinenkin miniä. Heikki-puolison veli Lauri oli löytänyt vaimon Auhonkylän Kinnulasta.

Siikalan talo

Siikala on ollut vanhin Siikavaaran taloista. Se on ollut toimiva veroa maksava talo, pinta-ala noin 1300 hehtaaria, metsää, peltoja, suota ja jokivarsiniittyjä. Toimeentuloa on saatu karjatalouden lisäksi tervanpoltosta ja tukinmyynnistä.

Arto Haapalaisen kertoman mukaan pihapiiriin on kuulunut useita rakennuksia: neljä aittaa, riihi, talli, tuparakennus, kota, sauna, navetta ja mylly. Päärakennuksessa on ollut iso ja pieni pirtti, keittiö, viisi huonetta ja porstua. Se on ollut 27 metriä pitkä ja 8 metriä leveä hirsirakennus. Sitä oli korjattu vuosina 1931–1933, mutta kekrinä 1982 tuli oli tuhonnut sen lopullisesti.

Se minun kuvaamani rakennus ei siis olekaan Siikala, vaan sen naapurina ollut Siikarinne. Siikalasta on jäljellä enää parin koivun, Kallen koivun ja Vapun Pekan koivun jäänteet. Navetan takana kasvanut pyhä puu, pihlajakin on hävinnyt.

Sillä purolla, jonka solinan kuulin Suolijärviretkelläni, on seuraava tarina: ”Miniäksi tullut Reeta-emäntä oli päättänyt kaivattaa Myllypurosta uoman, jota pitkin vesi virtaisi talolle. Ensimmäinen kaivaja oli epäonnistunut, mutta toinen oli saanut veden virtaamaan, koska oli aloittanut kaivamisen pari sataa metriä ylempää. Talon kohdalle oli rakennettu vinttikaivo, eikä se ollut mikä tahansa kaivo, sillä siitä saatettiin onkia tonkoja, arkoja lohikaloja. Tänäkin päivänä tämä puro kuljettaa vettä vaaran talouksille.”

Elämää Siikalassa

Siikalassa oli paljon väkeä, oman perheen lisäksi piikoja, renkejä ja huonemiehiä, jotka asuivat vapaina olleissa huoneissa pientä vuokraa taikka työtä vastaan. Reeta-emäntä yritti auttaa köyhiä kykynsä mukaan keittämällä keittoa aina yli oman tarpeen ja varaamalla sitä nälkäisille kulkijoille.

Suuret kato- ja nälkävuodet 1860-luvulla koettelivat ihmisten elämää. Ihmisiä liikkui suurina laumoina kerjäten ja ryöstellenkin. Varsinkin myllyjen lähistöllä heitä näki istuskelemassa nuotion ympärillä ja valmistamassa saamistaan jauhoista ruokaa.

Elämänohjeita Reeta-emäntä etsi Raamatustaan. Hän omisti myös Anders Nohrborgin (1725–1767) postillan. Tämä kirja on ollut rukoilevaisilla käytössä etenkin Kainuussa. Se käsittelee uskovaisten elämää, iloja, koettelemuksia, kuolemaa ja viimeistä tuomiota.

Sunnuntaisin kotonaan Siikalan isossa pirtissä Reeta-emännällä oli tapana järjestää kotihartauksia. Kaukaisimmat vieraat tulivat jo lauantai-iltana ja yöpyivät talossa. Aluksi emäntä luki postillaa, sitten veisattiin virsiä ja luettiin Raamattua.

Varmasti Puolangan papitkin kuulivat näistä tilaisuuksista. Monet heistä vierailivat Siikalassa. Minutkin kastanut kansan keskuudessa hyvin pidetty kirkkoherra Toivo Laitinen (Puolangalla vuosina 1935–1943) on sanonut Reeta-emäntää opettajakseen. Talvisodan aikana 22.2.1940 Toivo Laitinen oli onnistuneen desanttijahdin johtaja Juorkunassa Utajärvellä. Hänestä tulikin kenttäpiispa (1956–1968).

Kylällä pidettiin myös kinkereitä, joissa korostettiin kristinopin tuntemusta ja samalla suoritettiin väestönlaskenta ja henkikirjoitukset. Reeta-emäntä suoritti myös lasten hätäkasteita.

Viimeiset elinvuotensa tämä ystävällinen ja lapsirakas emäntä oli hyvin sairaalloinen. Nivelreuma runteli hänen kehoaan. Kaatuessaan hän oli loukannut pahasti lonkkansa ja kätensä. Lopulta halvaus sitoi hänet kamariin vuoteeseen. Sieltä hän seurasi talon elämää ja apua tarvitessaan hän rummutti peltipalaa.

”Velassa kuin tervan vetäjä”

Asiakirjojen mukaan suolijärveläiset ovat olleet ahkeria tervanpolttajia. Tervatynnyrinsä ja tukkilauttansa he laskivat jokia pitkin Iijokisuulle, missä myivät ne porvari Bergbomille. Tunnollisille tervantoimittajille hän antoi förskottia eli rahaa velaksi kuuden prosentin korolla. Koska tervan hinta alkoi laskea, joutuivat talolliset velkakierteeseen. Metsätkin oli hakattu miltei paljaaksi. Lisäksi 1890-luvulla Suolijärven ja Näljängän alueilla parin kolmen viikon ajan raivonnut suuri metsäpalo oli tuhonnut kymmeniä tuhansia hehtaareja metsää.

Siikalan Heikki-isäntä kuoli keuhkotautiin 60-vuotiaana kesäkuun kuudes päivä vuonna 1897. Aluksi emäntä jäi velkaiseen taloon asumaan viiden lapsensa kanssa, mutta pian väki väheni: vuonna 1900 Kaisa Valpuri vihittiin Johannes Hiltusen kanssa ja hän muutti Auholle, Kalle-poika lähti vuonna 1909 Ameriikkaan, minne tytär Anna-Reetakin lähti seuraavana vuonna.

Nyt emäntä jäi taloon poikansa Laurin ja tyttärensä Elsan kanssa. Elämä velkaisessa talossa tiukkeni edelleen. Arto Haapalainen kertoi emännän rahapulassaan lukeneen hänen Jaakko-enolleen Raamattua palkkioksi halkojen hakkaamisesta. Aitassa säilytetyistä emännän paksuista hameista tehtiin lapsille peittoja. Luovuttipa hän päältäänkin hameensa toiselle emännälle, joka oli hävennyt risaisia asujaan joutuessaan passaamaan talossa kortteeria pitäviä metsäherroja.

Oulun porvari Antti Santaholma halusi lunastaa Siikalan maat ja maksoi kertyneet valtion verorästit. Maista hän tarjosi emännälle aluksi 3000 markkaa (sen aikuista rahaa), mutta kun emäntä purskahti itkuun, hän antoi vielä 1000 markkaa ja elinikäisen asumisoikeuden taloon. Paperit on tehty vuonna 1908.

Amerikkaan vuonna 1909 mennyt Kalle-poika oli yrittänyt sieltä käsin käräjiä käymällä korjata asian, mutta se jäi kesken. Kuolinvuoteeltaan Antti Santaholma oli laittanut viestiä kotona olleelle Lauri-pojalle, että tule, niin sovitaan asia. Lauri oli tokaissut: ”Menköön helvettiin”.

Viimeiset hetket

Nuoresta saakka Reeta-emäntä oli ollut syvästi uskonnollinen. Kivuistaan huolimatta hän oli ollut valoisa ja elämäänsä tyytyväinen ihminen. Vieraistaan hän oli huolehtinut aina hyvin. Vuonna 1937 Oulun hiippakunnan piispa Juho Mannermaa ja kirkkoherra Toivo Laitinen kävivät yhdessä tapaamassa Reeta-emäntää ja yöpyivätkin talossa. Musta auto oli herättänyt huomiota kylällä.

Syksyllä vuonna 1941 emännän terveys huononi. Kirkkoherra Toivo Laitinen kävi häntä tapaamassa ja antoi ehtoollisen. Lähtiessään hän pyysi omaisilta, että kun emäntä kuolee, niin hän haluaisi siunata emännän haudan lepoon. Reeta-emäntä kuoli 24.10.1941 92-vuotiaana. Koska kirkkoherra oli rintamalla eikä saanut sieltä heti lomaa, hautajaisia jouduttiin siirtämään kuukauden verran.

Siunauksen jälkeen pidettiin seurat. Saattoväkeä oli paljon. Matti Hyttinen oli tehnyt arkun ja se oli maalattu siniseksi. Arkku on laskettu Suolijärven Saarihautausmaahan Heikki-puolison arkun viereen. Siellä siitä on merkkinä vanha rautaristi.

Hautajaisiin liittyy seuraava tarina: ”Seudulla oli ollut tapana teurastaa hautajaiskeittoa varten emännän nimikkolehmä, jos sellainen oli ollut olemassa. Reetan nimikkolehmä oli ollut niin hyvä, ettei sitä oltu raskittu teurastaa, vaan joku huonompi. Viikon kuluttua Reetan nimikkolehmä oli kuollut parteensa. Todettiin: ’Tuli ja haki omansa’.”

Nyt, kun olen tutustunut esiäitini Reeta Kanniaisen elämään, minulla on tunne, että sen hänen kirjansa, Raamatun koti on Arto Haapalaisen luona Anders Nohrborgin postillan vieressä. Vaikka en aikaisemmin tiennyt mitään Arto Haapalaisen olemassaolosta, puhelinkeskustelumme sujuivat mukavasti ja leppoisasti. Tuli halu tavata hänet ihan kasvokkainkin ja varmasti näin tapahtuukin.

Syitä siihen, miksi perheemme eivät ole pitäneet yhteyttä, voi vain arvailla. Suurempia riitoja ei tietääkseni ole ollut. Ilmeisesti perheet keskittyivät vain omaan selviytymiseensä kukin tahollaan. Sotien jälkeen 1950-luvullahan oli puutetta kaikesta, ei ollut sähköjä, kulkuneuvoja, puhelimia eikä rahaa.

Ollessani 1960-luvulla kesätöissä Puolangan vanhainkodissa muistan sairasosastolla eräässä sängyssä maanneen vanhan riutuneen naisen. Kysellessäni hänen nimeään minulle vastattiin: ”Siikalan Elsa”. Äitini kertoi kyllä hänestä jotakin, mutta silloin asia ei minua kiinnostanut. Huonot polvet ja nivelreuma näyttävät kyllä periytyvän tältä Reeta-esiäidiltä. Sisaressani Tellervossa tunnistan kyllä olleen enemmänkin ominaisuuksia, jotka voivat periytyä tältä esiäitini suvulta. Niin se vain on, että nuorena vanhat suvun asiat eivät kiinnosta ja moni merkittäväkin juttu jääkin sitten unholaan.