Viipurissa vuonna 1908 syntynyt Rakel Levin (o.s. Steinbock) opiskeli pianonsoittoa ensin kotikaupungissaan Viipurissa, sitten 1920-luvun lopulla Leipzigissä ja Berliinissä: kautta ammattilaisuransa niin kotimaisten kuin ulkomaisten aikansa huippupedagogien johdolla. Konsertoiva Rakel Levin toi 1940-luvulla kansainvälistä pianokulttuuria Tampereelle ja käynnisti 1960-luvulla kaupungissa pianopedagogiikan opetuksen. Rakel Levin oli myös Tampereen soroptimistiklubin perustajajäsen.

Musikaalinen suku

Rakel Levinin isovanhemmat tulivat Valko-Venäjältä Viipuriin. Steinbockin perhe kuitenkin karkotettiin Pietariin. Siellä poika veljineen lauloi synagogan kuorossa. 1800-luvun lopulla Rakelin isä palasi Viipuriin, mutta vanhemmat joutuivat jäämään Venäjälle.

Ensikosketukset pianoon

Rakel Levin on itse kertonut, että hänen valkovenäläinen äidinisänsä alkoi opettaa häntä hänen ollessa vasta neljävuotias: ”Hain pianosta tuttuja, äidin tai isoisän laulamia lauluja. Minulle on kerrottu, että seisoin pianon ääressä ja etsin ja etsin niin kauan, kunnes löysin sävelmän. Sitten yritin pieniä sointujakin siihen alkuun.”

Isoisä oli ollut venäläisessä soittokunnassa huilunsoittaja ja myös johti soittokuntaa sijaisena. Oltuaan sotilaspalveluksessa 25 vuotta hän sai asettua Suomeen. Ennen kouluikää Rakel-tytön pianonsoiton opettajia olivat isoisän lisäksi emigranttirouva Paischeff, Venny Kuosma ja Sally Westerdahl.

Rakelin lahjakkuus oli niin ilmeistä, että tyttären ollessa 10-11-vuotias vanhemmat veivät hänet joululomilla Imatralle kautta Euroopan tunnetun Maria Kaufmannin oppiin. ”Hän soitatti minulla jo Weberin Tanssiinkutsua ja Beethovenin Pathetique -sonaattia. Minulle on jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi, mitenkä ihmeessä käteni ylettyivät, ja yleensäkin koko vaikeusaste, henkisesti.”

Maria Kaufmannin ihmeellinen kosketus säilyi Rakel Levinillä ihanteena, jota hän omien sanojensa mukaan ei koskaan saavuttanut. Teknisen osaamisen lisäksi Rakelilla oli absoluuttinen sävelkorva.

Soitto-opinnot siirtyvät Viipurista Leipzigiin ja Berliiniin

Vuonna 1925 Rakel Levin pääsi Leipzigiin huippuopettajien oppilaaksi. Ensimmäinen heistä oli aikansa merkittävin pianopedagogi Robert Teichmüller, jota Sergei Kulanko – Rakelin opettaja jo 13-vuotiaasta – Venni Kuosma, Kerttu Bernhard ja Martti Paavola olivat suositelleet. Rakel Levinin sanojen mukaan tasoero Viipurin ja Leipzigin välillä oli valtava.

”Viipuri toki oli ja sitä pidettiin musiikkikaupunkina, mutta Leipzigissä esiintyivät kaikki maailmankuulut piano- ja viulutaiteilijat. Se oli myös aikaa, jolloin Wilhelm Furtwängler ja Bruno Walter johtivat Gewandhaus -orkesteria. Opiskelijat olivat sen mukaisia. Oli se vaikeata.”

18-vuotias Rakel asui perheessä, jossa oli kaksi samanikäistä lasta. Yhteys perheeseen säilyi koko elämän. Kahden Leipzigin vuoden jälkeen, vuonna 1928 Rakel siirtyi opiskelemaan Berliiniin asuen siellä täysihoitolassa. ”Se oli sellainen vanhanajan huoneisto, jossa oli monta huonetta, monta pianoa, laulajattaria, pianisteja ja yksi näyttelijäoppilas.”

Ensimmäinen opettaja oli Sandra Droucker, joka Rakel Levinin sanojen mukaan ”halusi vähän muuttaa” teknisesti pitkällä olevan oppilaansa soittoa ilmaisemaan myös tunteita. Droucker järjesti kotikonsertteja, joissa oppilaat soittivat yleisönään aikansa kuuluisimpia muusikoita.

Perheen perustaminen Suomeen

Rakel palasi kesällä 1929 Viipuriin. Tarkoitus oli Suomen loman jälkeen jatkaa opintoja Sandra Drouckerin johdolla, mutta New Yorkin pörssiromahduksen seurauksena isä Steinbockin taloudellinen tilanne muuttui siinä määrin, ettei tytärtä voitukaan lähettää Berliiniin. ”Siihen aikaan ei stipendejä annettu sellaiselle, joka ei ollut tunnettu.” Niin Rakel Levin jatkoi opintojaan Viipurin musiikkiopistossa Sergei Kulangon oppilaana.

Rakel oli soittanut pitkään viulutaiteilija Naum Levinin kanssa ja tutustui tämän kautta viulistin veljeen, Jakob Leviniin. Jakob ei ollut musiikkialalla ja Rakel toteaa: ”Parempi näin. Ettei ollut kahta muusikkoa.” He kihlautuivat vuonna 1930 ja menivät vielä samana vuonna naimisiin. Poika Leo syntyi 1932. Piano-opintojen vieminen eteenpäin perheen hoidon rinnalla oli vaikeaa. ”Tuntui siltä, että ei tästä nyt tämän enempää tule, kävin sitten tunneilla tai olin käymättä.”

… mutta soittaminen jatkuu

Perheenäiti Rakel Levin osallistui yhteissoittoihin kahdesti viikossa opettajanaan kapellimestari Andrej Rudnev. ”Hän sovitti kaikki mahdolliset sinfoniat 8-kätisiksi. Me soitimme niitä kahdella flyygelillä neljä henkeä. Siinä opin prima vistaa. Ja opin myös tuntemaan ohjelmistoa.”

Ohjelmistoa olivat muun muassa Brahmsin ja Brucknerin sinfoniat, joita ei silloin Suomessa tunnettu. Yhteissoiton ohella Rakel Levin soitti veljensä bändissä, joka esiintyi koulun juhlissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa.

Kamarimusiikilla oli tärkeä paikka Rakel Levinin elämässä: ”…soitimme melkeinpä hulluuteen asti. Kaikki kesät musisoimme lankoni (Naum Levinin) kanssa heidän huvilallaan Kannaksella. Siellä oli hyvin taiteellinen ilmapiiri. Aulikki Rautawaara oli siellä usein ja taiteilija Muhonen ja taiteilija Sam Vanni. Myös viulisti Irma Nissinen muutti Viipuriin sota-aikana; lisäksi siellä oli sellisti Georg Harpf ja hänen vaimonsa.”

Rakel Levin soitti nelikätisesti ”vähän kaikkien kanssa” kuten lankojen, veljien ja kapellimestari Tauno Hannikaisen kanssa, joka oli Steinbockien hyvä ystävä. Tauno Hannikainen houkutteli Rakel Levinin soittamaan Gershwinin Sinisen rapsodian, jota ei vielä kukaan ollut soittanut Suomessa. Rakel Levin soittikin sitten rapsodian ensimmäistä kertaa Tampereella vuonna 1947, vielä 2-3 kertaa Tampereella ja kerran Turussa. Viimeinen kerta radioitiin Yleisradiossa.

Vuonna 1937 Rakel Levinin setä Sasha Steinbock piti sukulaiselleen tiukan puhuttelun: ”Tähänkö sinun opintosi nyt jäävät? Soitat bändissä ja kamarimusiikkia, eikä sinulla ole mitään papereita ja yleensä koko soitto on niin huonossa kunnossa…” Setä jopa lupasi tarvittaessa rahoittaa opinnot. Niinpä Rakel Levin nousi poikansa kanssa Helsingissä Viipurin junaan saattaakseen opintonsa päätökseen Viipurin musiikkiopistossa, vaikka se puolison mielestä oli ”ihan hullua.”

Sodan vaikutus pianistin elämään

Syksyllä 1939 tuli käsky naisten ja lasten lähteä Viipurista, joten viittä vaille valmis loppututkinto jäi suorittamatta.

Talvisodan ajan Rakel Levin asui poikansa kanssa Pohjois-Iissä opettajaperheessä. Oma puoliso oli sodassa, samoin opettajaperheen isä; kolmilapsisen perheen äiti odotti neljättään. ”Siellä jouduin sitten olemaan lastenhoitajana ja esiinnyin toki myös soittajana esimerkiksi maanpuolustusjuhlissa.”

Sodan päätyttyä Levinit muuttivat Tampereelle, jonne Steinbockit olivat muuttaneet jo aikaisemmin. Ajat olivat hyvin epävarmat. Pappa Steinbock jopa ehdotti tyttärelleen, että tämä opiskelisi modistiksi, sillä ”ei tuosta musiikista ole sinulle leiväksi.” Jo vuosien takaa tuttu kotiompelija sanoi siihen sanansa: ”Rouva Levinillä ei ole pienintäkään taipumusta ompelemiseen. Antaa hänen soittaa vaan.”

Rakel Levinin ura Tampereella

Tampereella Rakel Levin kohtasi heti lukuisia henkilöitä, joiden kautta hän sai töitä pianistina. Samassa talossa asuva kanttori Heikki Kuusniemi kuuli hänen soittavan ja suositteli eteenpäin. Kapellimestari Ole Höckert tarjosi töitä hotelli Tammerissa kolmena iltana viikossa.

Kapellimestari Eero Kosonen kuuli Rakel Levinin soittoa Tammerissa ja tarjosi kuoron ääntenharjoittajan tointa. Yksityisoppilaita Rakel Levin sai lehti-ilmoituksen kautta. Ester Naparstok oli perustamassa liikuntakoulua ja pyysi kouluunsa pianistiksi. ”Silloin ei ollut mitään magnetofoneja.” Viipurista tuttu laulajatar Hanna Granfelt kävi antamassa laulutunteja Tampereella ja pyysi säestäjäksi.

Viulistiystävän kehotuksesta Rakel Levin jatkoi piano-opintojaan, mikä vaati tunneilla käyntiä Helsingissä muutaman kerran kuukaudessa. Opettaja oli Kerttu Bernhard, joka suorastaan pakotti Rakel Levinin esiintymään.

Bernhardin yhteydenotosta kapellimestari Kososeen oli seurauksena konsertoiminen Tampereen kaupunginorkesterin solistina, ohjelmana Franckin Sinfoniset muunnelmat. ”Se oli suuri menestys. Seitsemän kertaa sain tulla kiittämään. Sellaista ei ollut Tampereella juurikaan tapahtunut.” Kerran vuodessa Rakel Levin oli orkesterin solistina ja lisäksi esiintymisiä oli lukemattomissa tilaisuuksissa.

Omien pianotuntien ja konserttiesiintymisten sovittaminen opettajan ja säestäjän aikatauluun vaati perheen tukea ja ajan ottamista yöunista ja lepohetkistä. Harjoitteluaika oli aamuisin seitsemästä yhdeksään ja jälleen vapaailtoina ”niin kauan kuin pystyin tuolilla istumaan.”

Juna soittotunneille Helsinkiin lähti kello 4 aamulla, joskaan ei aina aikataulussa. Usein junaa piti odotella ulkona. Kun juna myöhästyi, ei omalle soittotunnille enää ehtinyt, vaan piti lähteä takaisin Tampereelle työtehtäviin.

Nivelreuman puhkeaminen esti Rakel Leviniä jatkamasta julkista konserttipianistin uraa. Viimeiset suuret esiintymiset olivat vuonna 1959; sen jälkeen oli hyväntekeväisyys- ja kamarimusiikkiesiintymisiä.

Pianopedagoginen toiminta

Vaikka julkiset esiintymiset täytyi lopettaa, pedagogiselle osaamiselle oli kysyntää. Vuodesta 1943 Rakel Levin toimi musiikkiopiston johtaja Suomen pyynnöstä musiikkiopiston opettajana. Tuolloin yksityistunnit annettiin opettajan kotona ja teoriatunnit olivat ammattikoulun pommisuojissa. Oppilaiksi otettiin kaupungin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti kaikki, jotka pyrkivät. Tuntimäärä oli kaikilla opettajilla 40 tuntia viikossa, mutta palkka oli vaatimaton eikä kesäpalkkaa ollut ollenkaan, kertoi Rakel Levin.

Oppilasaineksesta hän oli iloinen ja totesi, että monet oppilaat pärjäsivät hienosti erilaisissa kilpailuissa ja esiintyivät nuorina jopa orkesterin solisteina. ”Ainakin 16 kertaa oppilaani soittivat Tampereen kaupunginorkesterin tai Radio-orkesterin solistina.”

1960-luvulla Rakel Levin sai Pirkanmaan kulttuurirahaston stipendin pianopedagogisiin opintoihin Geneveen unkarilaisen Elisabeth Nagy-Pongraczin oppiin. Suomen säveltaiteen tuki -säätiön stipendi mahdollisti viikon kestävän tutustumismatkan Pohjoismaiden musiikkikorkeakouluihin. Wihurin säätiön stipendin turvin Levin tutustui Rooman Conservatorio di Musica S. Ceciliaan.

Keväällä 1981 Rakel Levin pyysi eroa Tampereen konservatoriosta, kuusi vuotta lehtoraatin jättämisen jälkeen, olihan hänellä edessä 73-vuotissyntymäpäivä. Rehtori Bashmakov halusi tietää syyn – olivathan tulokset niin hyviä. ”Minä sanoin, että kyllä tämä nyt riittää, kyllä minä nyt lähden. Hän sanoi, ettei tuon ikäistä ihmistä voi pakottaa jäämäänkään. Niin minä sitten lähdin.”

Säveltäjä

Pyytäessään Rakel Leviniä pianistiksi liikuntakouluunsa Ester Naparstok kysyi, osaako hän improviseerata. Levinin säveltäminen alkoi siitä hetkestä, kun häntä pyydettiin soittamaan joku improvisaatio uudestaan. Naparstokin kanssa alettiin tehdä uusia kokoillan baletteja, joihin Levin sävelsi musiikin. Näistä ”Kolmannen luokan odotussali” esitettiin Tukholman kansainvälisissä balettikilpailuissa ja ”Noitien sapatti” Kööpenhaminan balettikilpailuissa. Rakel Levin kirjoitti musiikkia myös Jean Anouilh’n ”Varkaiden tanssiaisiin” sekä Työväen Teatteriin Esti Heiniön näytelmään ”Iloinen maaltapako”.

Kaikki nuotit ja muistiinpanot tuhoutuivat kuitenkin tulipalossa.

Soroptimismi ja muu yhdistystoiminta

Tampereelle perustettiin soroptimistiklubi vuonna 1953. Rakel Levin oli yksi perustajajäsenistä ja pysyi klubin jäsenenä kuolemaansa saakka.

”Soroptimismi tuli ensimmäistä kertaa elämääni vuonna 1951, jolloin tutustuin kouluradiopäällikkö Helmi Palméniin ja ystävystyimme. Hän puhui minulle paljon soroptimismista. Ollessani 1952 Oslossa en ollut vielä soroptimisti, mutta menin soroptimisti Mary Barratin musiikkiopistoon vierailulle ja kerroin hänelle, että Suomessakin aiotaan perustaa klubi. Hän antoi heti osoitteita Bergeniin ja oli niin suunnattoman ystävällinen ja avulias. Vuonna 1953 perustettiin klubi Tampereelle. Kyllä minun kokemukseni on, että kaikki ovet ovat auenneet myös näiden kontaktien ansiosta. Mennessäni pohjoismaiselle opintomatkalle kirjoitin myös paikallisille soroptimisteille. Joka paikassa minusta pidettiin huolta ja autettiin. […] Minusta kansainvälinen toiminta on tärkeätä.”

Rakel Levin vieraili ruotsalaisten soroptimistien kokouksissa ja otti Israelissa ollessaan yhteyttä sikäläisiin soroptimisteihin. Yhteydenpito jatkui monien tuttavien kanssa. ”Yhdistystoiminta on tuonut paljon sisältöä elämään, olen tutustunut eri ammatteihin. Samalla on ollut velvoite kehittää itseään lisää ja lisää, että todella olisi hyvä soroptimisti.”

Oman klubinsa sisaria Rakel Levin ilahdutti soittamalla jokaisessa vuosijuhlassa. Levin oli myös Ranska-Suomi -seuran sekä Suomi-Espanja -seuran jäsen ja soitti näiden juhlissa samoin kuin lukemattomissa tilaisuuksissa Karjala-seurassa ja Goethe-instituutissa.

Rakel Levin – väsymätön musiikin merkityksen ylläpitäjä

Rakel Levinin monipuolinen osaaminen toi esiin nuorten oppilaitten lahjat. Jo nuorena herännyt kiinnostus metodeihin jatkui läpi elämän ja sen ansiosta Levin toi tietoa ja ideoita Tampereen musiikkielämään.

Rakel Levin opetti ja kannusti, mutta kiitti myös kaikkia niitä, jotka olivat opettaneet ja kannustaneet häntä. Yksi näistä oli laulajatar Antonietta Toini, joka oli myös Tampereen soroptimistiklubin perustajajäsen.

Ensikonserttiaan Helsingissä Rakel Levin muistelee seuraavasti: ”En oikein olisi tahtonut antaa sitä konserttia. Minusta oli niin myöhäistä ja olin niin iäkäs (36 v.). En minä oikein kokenut itseäni esiintyväksi taiteilijaksi, ei se ollut minun paikkani. Antonietta Toini sanoi minulle silloin, että ihminen ei kadu mitään muuta kuin tekemättömiä tekoja. Ja näinhän se kyllä on.”