Pirkko Tervonen syntyi vuonna 1930 Kainuussa, Sotkamon Juholankylän Keskitalossa. Hän kasvoi yhdeksänlapsisessa perheessä, johon kuuluivat vanhemmat Paavo ja Selma Tervonen sekä viisi tytärtä ja neljä poikaa. Suuri maatila, luonnon läheisyys ja tiivis perheyhteisö loivat perustan arvoille, jotka kulkivat hänen mukanaan koko elämän.
Juuret Juholankylän Keskitalossa
Pirkon lapsuudenkoti oli paikka, jossa historia oli läsnä. Tervosen suku tuli Keskitaloon 1800-luvun puolivälissä. Tila oli aikanaan yksi Sotkamon suurista maatiloista ja osa paikkakunnan historiaa. Ensimmäisen maailmansodan vuosina Keskitalo oli toiminut myös jääkäriliikkeen salaisena etappitalona.
Vuonna 1930, jolloin Pirkko syntyi, tilaan kuului noin 30 hehtaaria peltoa ja kuusi hehtaaria niittyä. Pirkon lapsuudessa Keskitalossa elettiin vilkasta maatilan arkea. Pelloilla tehtiin töitä, karjaa hoidettiin ja suuren pirtin pöydän ääreen kokoonnuttiin päivittäin syömään yhdessä. Talossa ja pihapiirissä asui oman perheen lisäksi eri aikoina myös sukulaisia ja maatilan töissä auttavia ihmisiä.
Pirkko muisteli myöhemmin usein hymyillen olevansa lähtöisin ”maitotalosta”.
Lapsuus ja äidin menetys
Pirkon lapsuutta varjosti suuri menetys. Hän oli vasta kuusivuotias, kun hänen äitinsä Selma Tervonen (o.s. Bruun) menehtyi keuhkokuumeeseen. Yhdeksän lasta jäi ilman äitiä.
Pirkko oli itse paikalla äitinsä kuollessa ja kertoi myöhemmin muistavansa tuon päivän hämmästyttävän tarkasti. Selma sairasti pienessä Keskitalon pihamökissä. Samassa mökissä makasi keuhkokuumeessa myös kolmivuotias Leena-tytär. Kuolinpäivänä paikalla oli sukulaisia ja naapureita, jotka veisasivat virsiä Selman vuoteen ympärillä. Kesken virren Selma pyysi heitä lopettamaan ja sanoi:
”Olkaa hiljaa, sillä Jumala puhuu minulle.”
Pirkko kertoi, ettei hän kuusivuotiaana itkenyt eikä oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Hän vain seurasi ympärillään tapahtuvia asioita. Muisto säilyi kuitenkin poikkeuksellisen kirkkaana koko hänen elämänsä ajan.
Äidin kuoleman jälkeen perheessä tarvittiin monen ihmisen apua. Isä Paavo jatkoi maatilan hoitamista eikä avioitunut uudelleen. Vanhimmat lapset osallistuivat töihin, ja vanhin sisar Liisa kantoi paljon vastuuta ruoanlaitosta ja kodista. Myös Paavon sisaret auttoivat perhettä. Amerikkaan muuttaneet tädit lähettivät lapsille paketteja, vaatteita ja kenkiä.
Erityisen tärkeäksi tuli Kaisa-mummu, Paavon äiti Kaisa Tervonen (o.s. Lämsä). Hän huolehti lapsista, lauloi heille ja opetti heitä lempeällä tavallaan.
Pirkko kertoi usein erästä muistoa Kaisa-mummusta. Pienenä tyttönä hän lakaisi Keskitalon suuren pirtin lattiaa, mutta nurkat tahtoivat jäädä lakaisematta. Mummu ei torunut, vaan totesi:
”Sinulle tulee isona pyöreä pirtti, kun noin lakaiset.”
Viesti meni perille. Pirkko oppi lakaisemaan nurkatkin, eikä asiasta tarvinnut enää huomauttaa. Vielä vanhana tarinaa kertoessaan hän hymyili muistolle Kaisa-mummun tavasta opettaa.
Kaisa-mummu säilyi Pirkolle rakkaana läpi elämän. Vielä vanhuudessa Pirkon yöpöydällä oli vanha valokuva hänestä. Kaisa-nimi siirtyi myös seuraavalle sukupolvelle, Pirkon omalle tyttärelle.
Vaikeista vuosista huolimatta Pirkko muisteli Keskitaloa hyvänä ja turvallisena kotina. Ruokaa riitti myös sota-aikana, ja läheiset pitivät toisistaan huolta.
Sodan aikana Keskitalo oli sotilaiden käytössä, ja lapset lähetettiin siksi joksikin aikaa Katri-tädin, Katri Heikkilän, luokse Ouluun. Pirkko toimi lapsena pikkulottana, ja hänen vanhempi sisarensa kuului Lotta Svärd -järjestöön. Sodan päätyttyä lapset palasivat kotiin Keskitaloon.
Nuoruus
Nuoruusvuosinaan Pirkko viihtyi sukulaisten ja ystävien seurassa. Erityisen tärkeäksi muodostui ystävyys Helvin kanssa. Helvi oli tullut Uuteentaloon sisäköksi ja muisteli vielä 91-vuotiaana ensimmäistä päiväänsä siellä:
”Olin tullut Uuteen taloon sisäköksi. Vaihdoin sinivalkoiseen ruudulliseen mekkoon, valkoinen essu ja pääliina, tulinhan sisäköksi. Illan tullen Pirkko tuli minua tapaamaan.”
Pirkko epäili, ettei Helvi viihtyisi talossa kahta viikkoa pidempään, sillä monet muut tytöt olivat lähteneet nopeasti pois. Toisin kävi. Helvi jäi Uuteentaloon yli kahdeksi vuodeksi, ja nuorten naisten välille syntyi ystävyys, joka kesti koko elämän. He viettivät paljon aikaa yhdessä, ja Helvi tutustui myös Keskitalon suureen perheeseen. Yhteys säilyi myöhemminkin, vaikka Helvi muutti Amerikkaan ja jäi sinne asumaan.
Uudentalon Annikki-emäntä oli Pirkolle tärkeä esikuva ja kannustaja. Hän auttoi sekä Pirkkoa että Helviä pääsemään yhdessä emäntäkouluun. Helvi muisteli tuota vuotta vielä vanhuudessaan lämmöllä: kuusi nuorta naista asui samassa huoneessa, eikä heidän välillään ollut ristiriitoja.
Pirkolla oli kuitenkin myös toisenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hän oli kiinnostunut puutarha-alasta ja hankki itselleen harjoittelupaikan Mommilan kartanosta Etelä-Suomesta aikomuksenaan kouluttautua alalle. Harjoittelu oli jo alkanut, kun isä pyysi häntä palaamaan Keskitaloon, jossa tarvittiin apua ruoanlaitossa ja suuren perheen arjessa. Pirkko kertoi myöhemmin, ettei siihen aikaan isän pyyntöä ollut tapana kyseenalaistaa. Hän palasi kotiin, ja suunnitelma puutarha-alan koulutuksesta jäi toteutumatta.
Nuoruuteen kuului myös iloa ja vapaa-aikaa Sotkamon maisemissa. Hiukan uimaranta, Vuokatti ja Naapurivaara olivat nuorten suosimia paikkoja. Naapurivaaralla Pirkko työskenteli jonkin aikaa keittiössä. Siellä hän tapasi tulevan aviomiehensä Tuomas ”Tommi” Heikkisen, joka oli tullut Vuokatin Urheiluopistoon harjoittelemaan kilpahiihtoa.
Yhteinen elämä ja perhe
Pirkko ja Tommi seurustelivat ja avioituivat. Tommin työ Rajavartiolaitoksessa vei nuoren parin ensin Kemijärvelle, Tommin kotiseudulle.
Nuorena äitinä Pirkko kohtasi jälleen suuren menetyksen. Hänen ensimmäinen lapsensa, pieni esikoispoika, menehtyi syntymän yhteydessä. Pirkko ei myöhemmin juuri puhunut tästä menetyksestä. Pari vuotta myöhemmin perheeseen syntyi tytär. Myöhemmin perhe muutti takaisin Kainuuseen, Sotkamon kautta Ämmänsaareen, ja muutamaa vuotta myöhemmin perheeseen syntyi toinen tytär.
Tommi työskenteli Rajavartiolaitoksessa – hän oli Pirkon humoristisen ilmaisun mukaan ”rajamme vartija” – mutta hänen suuri intohimonsa oli urheilu. Hän kilpaili murtomaahiihdossa ja sotilashiihdossa sekä edusti Suomea kansainvälisissä sotilashiihtokilpailuissa 1950- ja 1960-luvuilla. Vuonna 1954 hän kuului Suomen joukkueeseen, joka voitti kultaa sotilaspartiohiihdossa Sollefteåssa Ruotsissa. Vuonna 1962 hän saavutti Suomen joukkueessa hopeaa Garmisch-Partenkirchenissä Saksassa.
Kilpaurheilu merkitsi myös pitkiä harjoitus- ja kilpailumatkoja. Tommin ollessa poissa Pirkko kantoi vastuun kodista ja lapsista. Tommin työ puolestaan määräsi pitkälti perheen asuinpaikkoja, ja Pirkko rakensi perheelle kodin uudelleen muuttojen mukana.
Pirkko ja Tommi rakensivat yhteistä elämäänsä vuosikymmenten ajan. Pitkään avioliittoon mahtui monenlaisia vaiheita, niin hyviä aikoja kuin haasteitakin.
Tommin työ toi perheen myöhemmin Suomussalmen Raatteeseen lähelle itärajaa. He asuivat vanhassa rajavartiotalossa, joka toimii nykyisin Raatteen Vartiomuseona. Elämä syrjäisellä rajaseudulla rakentui pitkälti perheen, muiden rajavartijoiden perheiden, kyläläisten ja luonnon ympärille. Komennuksen jälkeen perhe palasi Ämmänsaareen, josta muodostui Pirkon ja Tommin pitkäaikainen koti.
Pirkko oli lapsistaan välittävä ja rakastava äiti. Hän oli läsnä heidän arjessaan, mutta antoi heille myös vapautta ja itsenäisyyttä. Hän opetti tyttäriään leipomaan ja otti heitä mukaan omiin harrastuksiinsa.
Eräs yhteinen käsityöprojekti oli tekstiilitaiteilija Elsa Montell-Saanion Kaamos-raanu. Pirkko ja hänen tyttärensä kutoivat sen yhdessä kangaspuilla, lanka langalta ja rivi riviltä. Työ vaati aikaa ja tarkkuutta, mutta toi samalla iloa yhdessä tekemisestä. Raanun sävyt toivat mieleen molemmille rakkaat Lapin maisemat.
Pirkko opetti tytärtään myös lausumaan runoja. Kun koulun äitienpäiväjuhlaan tarvittiin runonlausujaa, Pirkko harjoitteli tyttärensä kanssa paitsi sanat myös sen, kuinka runoa tulkitaan ja kuinka tunne välitetään kuulijalle.
Pirkko ja Tommi viettivät paljon aikaa yhdessä luonnossa. He hiihtivät, marjastivat, sienestivät ja retkeilivät yhdessä. Kesäisin matkat suuntautuivat usein Lappiin ja Sotkamoon – heidän molempien omille kotiseuduilleen.
Eläkepäivillään Pirkko ja Tommi muuttivat vielä Vantaan Korsoon lähemmäksi tytärtään ja pääkaupunkiseudulla asuvia sisaria. Mummuna Pirkko iloitsi lastenlapsistaan ja vietti mielellään aikaa heidän kanssaan. Hän opetti myös heille esimerkiksi leipomista ja kannusti heitä omissa tekemisissään.
Työ ja auttaminen
Pirkko oli taitava ruoanlaittaja ja nautti ruoan valmistamisesta. Hän työskenteli Oulujoki Oy:n keittäjänä Ämmänsaaressa. Kun yhtiöön saapui arvovieraita, Pirkkoa pyydettiin valmistamaan ateriat. Yksi vieraista oli tasavallan presidentti Urho Kekkonen, joka tuli ruokailun jälkeen henkilökohtaisesti kiittämään Pirkkoa hyvästä ruoasta.
Myöhemmin Pirkko työskenteli vuosia vanhustenhoitajana aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta samalla lähellä hänen sydäntään. Hän sai auttaa ihmisiä heidän tavallisessa arjessaan ja olla läsnä myös vaikeissa elämäntilanteissa. Ihmisten kohtaaminen ja mahdollisuus auttaa tekivät työstä hänelle merkityksellistä.
Luonne ja elämänilo
Pirkolla oli iloinen, lämmin ja avoin luonne. Hän oli huumorintajuinen, käytännöllinen ja rohkea eikä ollut luonteeltaan ujo. Hän viihtyi ihmisten seurassa, nautti keskusteluista ja piti yhteyttä sukulaisiinsa ja ystäviinsä.
Pirkko osasi kannustaa muita. Monet muistivat myöhemmin hänen rohkaisevat sanansa ja sen, kuinka hän sai toisen ihmisen uskomaan itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa.
Pirkko itse sanoi olevansa optimisti. Hänen elämänasennettaan kuvasi hyvin yksi hänen usein käyttämistään lauseista:
”Tämä on vain elämää.”
Siinä kiteytyi hänen tapansa suhtautua vastoinkäymisiin: vaikeudet kuuluivat elämään, mutta niiden jälkeen katsottiin jälleen eteenpäin.
Tämä elämänhalu säilyi vanhuuteen saakka. Vakavan sairaudenkin kohdatessaan Pirkko suhtautui tilanteeseensa tyynesti. Hän sanoi haluavansa elää ja kokea vielä uusia asioita, vaikka sairauksia olikin.
Pirkko osasi iloita pienistä asioista. Kahvihetket, leipominen ja yhdessäolo perheen, lasten ja lastenlasten kanssa olivat hänelle tärkeitä. Käsityöt olivat rakas harrastus. Hän kutoi räsymattoja, Lapin-aiheisia raanuja, poppanaliinoja ja pellavapyyhkeitä sekä neuloi ja ompeli. Käsitöitä syntyi vielä vanhanakin, ja erityisen mielellään hän antoi niitä läheisilleen lahjaksi. Monet niistä ovat säilyneet arvokkaina muistoina hänestä.
Laulaminenkin kulki Pirkon mukana läpi elämän. Erityisen läheinen hänelle oli Laulu Sotkamolle. Kun hän lauloi sitä, siinä oli aina paljon tunnetta. Laulussa kuuluivat rakkaus kotiseutuun, lapsuuden maisemiin ja niihin juuriin, joista hän oli lähtenyt.
Pirkon elämässä toistui sukupolvesta toiseen välittämisen ketju. Lapsena hän sai turvaa Kaisa-mummulta, sisaruksilta ja muilta läheisiltä. Aikuisena hän puolestaan huolehti omasta perheestään, auttoi ihmisiä työssään, piti läheiset ihmiset ympärillään ja kannusti seuraavia sukupolvia.
Perhe, suku, ystävät ja yhteisöllisyys olivat Pirkolle tärkeitä koko elämän ajan. Hän osasi löytää iloa tavallisesta arjesta ja jakaa sitä myös muille.
Vaikka elämä vei Pirkkoa eri puolille Suomea, Sotkamo ja Keskitalo säilyivät aina hänen sydämessään.
