Lapsuuden Karjala – isän ja äidin tarina

”Sortavalassa isä sai paikan Supisen sahan seppänä ja me asuttiin Jänneksen kadulla, henkilökunnan asunnoissa. Oli helluntain aika ja aika, jolloin minun piti syntyä. Äiti oli hälyttänyt jo kätilön kotiin, ja naapurin rouva oli laittanut vettä lämpiämään. Ja kun kätilö tuli, hän tokaisi, että eihän häntä täällä enää tarvitakaan. ’Johan täällä on väkeä jo vaikka kuinka paljon!’

Isäkin oli silloin kotona ja hänelle kätilö sanoi: ’Josko Poikolainen nyt lähtisi siitä töihin niin me naiset päästäisiin hoitamaan nämä synnytysasiat.’ Silloin siis synnyin, helluntain jälkeen 20. päivänä, vuonna -37.”

Pirkko Anneli Fihlman, o.s. Poikolainen, on karjalaisen itkuvirsiperinteen elvyttäjä ja jatkaja ajassa, jossa yhteisölliseen kokemiseen ja tunteiden jakamiseen kytkeytyvä kansanperinne on vaipumassa unholaan. Fihlman syntyi Sortavalassa 20.5.1937, Impilahdelta kotoisin olevalle karjalaistyttö Olgalle ja hänen savolaiselle miehelleen Hannes Poikolaiselle. Hän oli perheen toinen lapsi, sillä esikoinen Pentti oli syntynyt vuotta aiemmin.

Fihlmanin vanhemmat olivat päätyneet pariksi nuoruuden kommelluksen kautta. Hänen äitinsä oli työssä piikana Rädyn talossa Kuokkaniemellä. Hän oli jo varhain lähtenyt piikomaan ja oppinut tekemään töitä. Isä Hanneksen maine taas oli kylillä tunnettu hieman renttumaisena. Olgan ollessa piian toimessa Rädyn talossa, oli talon emäntä Hanneksesta jo varoitellutkin. Kerran pääsi emännältä kuitenkin kananmunat loppumaan ja Olga lähetettiin lainaamaan munia naapuritaloon Poikolaisiin. Olga kun esitti pyyntönsä munien lainaamisesta, vastasi Poikolaisen emäntä Amanda Lyydia – Hanneksen äiti – savolaiseen tyyliinsä ”ka oishan niitä kolmekkii, mut ne on kaikki kantimissaa kii”. Olga sai munia lainaksi, mutta samalla piti emäntä huolen, että Olga tiesi talossa olevan isännän lisäksi kaksikin kappaletta vapaita nuoria miehiä.

Olgan olivat kylän pojat jo huomanneetkin ja Hannes, joka kulki kylillä grammari kainalossa levein lahkein ja lippalakki päässä, oli poikain kanssa lyönyt jo vetoa siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä Olgan kanssa lähempiin tekemisiin. Olga ja Hannes tapasivatkin sittemmin talkootansseissa ja lähtivät yhdessä retkelle saareen. Siellä sitten sattui niin kuin usein kahdenkeskisillä retkillä vain saattaa sattua, ja Olga huomasi pian odottavansa lasta. Vedonlyönnin seurauksia ei Hannes mitä ilmeisimmin ollut pohtinut aivan näin pitkälle, mutta Olgan kertoessa Hanneksen isälle asiain tilan, otti Poikolaisen isäntä poikansa puhutteluun. Olga oli tuolloin jo ehtinyt lähteä Lahdenpohjan sahalle töihin. Hän nimittäin ajatteli, ettei tohtinut siunatussa tilassa enää Rädyn emännällä työssä olla. Poikolaisen isäntä passitti kuitenkin poikansa hakemaan Olgan sahalta takaisin ja kantamaan vastuunsa kolttosistaan.

Pariskunnan esikoinen, Pentti, syntyi maaliskuun 4. päivänä 1936. Ensivilkaisulla kävi ilmi, että kyllä poika Poikolaisia on. Puhuttiin, että suvun tunnusmerkkinä olivat tummat kulmat ja vähän länget sääret. Tunnuspiirteet kun täyttyivät, hyväksyttiin miniäkin taloon. Myöhemmin keväällä aiemmin susiparina kulkenut kaksikko astui avioon Kitilän kirkossa Impilahdella. Kylällä kyllä hieman supistiin, miten nuorella parilla nyt jo vauva on, mutta suurta porua ei asiasta syntynyt. Kun nuoripari lapsineen tuli Ruokojärven kylään Olgan vanhempia tapaamaan, ihmettelivät itkijämummot ”kadzo mite Olgal on noi isot rinnat ka poikaki sillä on vielä rinnoilla, ka miten”. Siihen aikaan oli tapana, että kotona tultiin käymään vanhempia tapaamaan vasta kun lapsi oli syntynyt. Seuraavana vuonna, 1937, syntyikin jo keskimmäinen lapsi Pirkko ja vuosi sen jälkeen kuopus Anja.

Sortavalasta Antreaan ja sodan syttyminen

Varhaisen lapsuutensa ensimmäiset vuodet Pirkko Fihlman vietti Sortavalassa ja Antreassa, jonne isän töiden perässä muutettiin vuonna 1938. Antreassa perhe viihtyi ja äiti laittoi kotia kauniiksi. Paljon vietettiin myös aikaa isän vanhempien luona, mummon ja papan tykönä. Sota syttyi marraskuussa 1939. Erään kerran isovanhempien luota kotiin Antreaan palattuaan, perhe totesi kauhukseen, että talo oli otettu sotilasjoukon käyttöön. Työllä ja vaivalla kauniiksi laitettu koti oli sotkettu tyystin. Kaiken kukkuraksi perhe sai siivottomaksi muuttuneesta kodistaan ja sitä asuttaneilta sotamiehiltä syyhyn. Kun äiti vei lapset lääkäriin hakeakseen neuvoa siihen, miten syyhystä päästäisiin eroon, käski lääkäri ryhtymään useisiin hygienisiin toimenpiteisiin ajan hengen mukaisesti. Lapset oli laitettava saunaan ja valeltava linimentillä. Sitten piti lasten juosta lumihankeen, jossa heitä hangattiin ja putsattiin, minkä pystyttiin. ”Ja niin me poloiset, minä 2-vuotias, veli 3-vuotias ja pieni Anja vasta 1-vuotiaana, oltiin siellä lumihangessa, missä meitä hangattiin ja koitettiin saada syyhy pois.” Elettiin siis marraskuuta. Pakkasta ei kovasti ollut, mutta lunta oli maassa.

Pommitukset käyvät kovemmiksi ja evakkomatka alkaa 1939

”Kerrankin äiti meni sellaiseen perunakuoppaan meidän lasten kanssa. Ja pommi putosi aivan perunakuopan reunalle.”

Varjelusta oli matkassa, sillä pommi oli suutari, eikä perheelle käynyt kuinkaan. Kun kotona alkoivat ovien saranat ja lukot täristä jatkuvien pommitusten vuoksi, totesi perheen äiti, että kotiin ei parane enää jäädä. Äiti ryhtyi toimeen ja otti ison vesikelkan, leipoi leipää, laittoi saviruukkuun lihaa ja matkaa varten laski kannuun vettä. Äiti puki lapset lämpöisesti ja istutti kelkkaan, ja ryhtyi sitten työntämään koko lastia kohti asemaa. Perheen isä Hannes jäi Antreaan töihin. Kun päästiin junaan, tuli tutuksi ihmisten yhteisöllisyys, joka kuului tuohon aikaan, ja on jäänyt perheen muistoissa evakkomatkasta mieleen. Toisten kodeissa saivat matkalaiset levätä ja olla lämpimässä, jotta jaksoivat jatkaa matkan taittamista. Juna oli täysi, mutta tilaa tehtiin, mihin saatettiin.

Matka taittui ja saavuttiin Tammelaan, Hämeeseen. Siellä evakkomatkalaiset vietiin paikalliseen kouluun, jossa varrottiin ja jännitettiin, mihin kukin pääsisi turvaan. Matkalaisia haettiin ja vietiin kenet mihinkin. Pieni Pirkko äiteineen ja sisaruksineen olivat jo viimeisten matkalaisten joukossa, ilman paikkaa minne mennä. Kukaan ei tuntunut haluavan äitiä kolmen lapsen kanssa vaivoikseen. Kuitenkin pitkän odotuksen jälkeen paikalle koputteli hevosellaan paikallinen maanviljelijä, Mäkelän isäntä. Äiti kolmen lapsensa kanssa värjötteli koulun salin nurkassa ja Mäkelä kutsui heidät maataloonsa, jonne yhteistuumin sitten saavuttiin lähemmälti joulua. Mäkelän tykönä vietettiin koko kevättalvi. Tuolloin Fihlmanin äiti odotti jo pitkällä perheen pienimmäistä vauvaa, joka sitten syntyikin tammi-helmikuun taitteessa. Tilanne oli kuitenkin lohduton ja pitkä matka vaatinut veronsa. Pienokainen eli vain kaksi päivää, minkä jälkeen hän siirtyi tuonilmaisiin. Lapsukainen laskettiin haudan lepoon Tammelan hautuumaalle, routaisen maan syliin.

Koti Helsingistä

Maaliskuussa 1940 tuli rauha. Fihlmanin isä lähetti perheelleen kirjeen, jossa kertoi joutuneensa purkamaan Antrean sokeritehtaan koneita ja toimittamaan niitä Helsinkiin. Helsinkiin oli suunniteltu vuonna 1940 järjestettäväksi olympialaisia ja sitä varten oli rakennettu olympiakylä, josta evakot nyt saivat ostaa asunto-osakkeita. Isä oli päässyt olympiakylään huoltomieheksi ja asentajaksi, kätevä kun oli käsistään. Kirjeessään hän pyysi perhettä tulemaan Helsinkiin, missä perheelle olisi asumus tiedossa erään omakotitalon yläkerrassa. Junalla matkattiin taas uuteen, tuntemattomaan paikkaan.

Fihlmanin äiti oli vaikuttunut Helsingin kauneudesta ja kaikesta siitä hienosta järjestyksestä, joka pääkaupungin arkea tahditti. Perheellä ei ollut juuri mitään Helsingissä. Pakkilaatikossa ventovieraat ihmiset toivat täkkejä, mattoja ja välttämätöntä tykötarvetta, joilla selviäisi alkuun. ”Niin me päästiin jotenkin elämiseen kiinni.”, Fihlman on muistellut. Ja sitten kun valmistuivat olympiakylän henkilökunnan asunnot niin perhe pääsi sinne, omaan kotiin. Yhäkään ei perheellä ollut juuri omia tavaroita, mutta myöhemmin saatiin kotiin Antreasta junan tuomana tutut tavarat. Tai oikeammin, ne harvat tavarat, joita isä oli onnistunut junalla kotoa lähettämään: keinotuoli, kirjahylly ja sen sellaista.

Sotalapsena Ruotsissa 1942–1945

Rauhan aika ei kuitenkaan kestänyt ja heinäkuussa 1941 alkoi jatkosota. Fihlmanin pikkusisko Anja oli siirtolassa, muiden palatessa kesää viettämästä isän sukulaisten luota takaisin Helsinkiin. Kovat pommitukset Helsingissä alkoivat 1942 ja Fihlman muistelee, kuinka Käpylästä Sofianlehtoon päin katsottaessa koko kaupunki maalautui tulipunaisena. Fihlman oli tuolloin viiden vanha. Kotitalosta olivat menneet sähköt, ikkunoita oli rikki, eikä lämmitys toiminut. Perhe nukkui saunassa, jonne henkilökunta sai mennä nukkumaan, kun asunnossa ei pystynyt enää olemaan.  Perheellä ei ollut sukua turvallisemmassa paikassa maaseudulla, joten vaihtoehdoksi jäi lähettää lapset Ruotsiin sodan alta. Pienin lapsista, Anja, jäi Suomeen äidin kanssa, mutta isommat lapset Pirkko ja Pentti lähtivät kaksin junalla Haaparannan kautta Ruotsiin.

A katso, myö pienet poloiset, lähettiin junalla,

matkustamaan kauas pois.

A katso, miun muamoin saatteli meitä,

hää kattoi meijän lappusia rinnassa, et oli oikeet nimet niissä.

A jotku naiset, lieko lotat tai jotkut naisimmeiset,

otti meiät junahan.

(Sotalapsen itku, Pirkko Fihlman, 1999)

Äidin vilkuttaessa juna-asemalla hyvästiksi lapset hakivat turvaa toisistaan. Junamatkan aikana koti-ikävää helpotti tuttu sisarus, keneen tukeutua. Vaatetelineiden päälle oli tehty lapsille laverit. Pojat kiipesivät ylös nukkumaan ja tytöt panivat maate alhaalla. Kerran isoveli Pentti, joka oli vilkas poika, kierähti ylälaverilta kuitenkin alas ja satutti itsensä. ”Ja sitten me vasta saatiin niin kuin syy itkeä. Ja sitten me paruttiin siellä, katsos kun toista sattui, ja mä olin aivan onneton, kun tämmöinen tilanne oli.”

Monta viikkoa oli matkustettu. Lapset olivat likaisia, nälkäisiä ja vaivoina oli täitä, rupia ja matoja. Ruotsiin saavuttuaan lapset pestiin, vaatetettiin ja he saivat ensimmäisen kunnon ateriansa viikkoihin.

”Meidät pestiin ja muistan aina sen, kun meillä oli ruoka siellä. Mulla tänä päivänä tulee se ihana perunamuusin ja makkaran maku suuhun. Se oli jotain sellaista, kun ei oltu kunnon ruokaa saatu koko aikana, kun jotain sellaista vaan mitä junassa oli laitettu. Ja muistan aina sen, kun me istuttiin potalla niin sitten otettiin sellaisella päreellä matoja pyllystä. Ja sitten päät kierrettiin huivilla, että saatiin täit pois. Ja meillä oli jotain paiseita, märkärupea tai jotain.”

Vieraaseen tilanteeseen lapset sopeutuivat kuin ihmeen kaupalla kuitenkin hyvin.

Ruotsin perhe – hyvä koti tädin ja sedän luona

Haaparannasta matka jatkui etelään, Ulricehamn -nimiseen kaupunkiin. Siellä lapset vietiin siirtolaan, josta perheet sitten kävivät lapsia katsomassa, josko joku sopisi heille asumaan. ”No olihan se aikamoista, kun me yritettiin tehdä tykö, että joku meidät ottais.”. Pärjätä piti myös toisten lasten kanssa. Fihlman on kertonut muistoihinsa vahvasti jääneen kokemuksen siitä, kuinka isommat tytöt kiusasivat pienempiä. Fihlmankin lukittiin saliin, jonka auringonlasku illan tullen muutti tulipunaiseksi väriltään. Näky oli kuin Sofianlehdosta kaupunkia katsellen jälleen. Isot tytöt sanoivat, että huoneen muuttuessa punaiseksi tulevat noita-akat, ja tätäkös pieni tyttö kaukana kotoa pelkäsi. Fihlman oli tuolloin siirtolan johtajan lemmikki ja sai tältä huomiota, mikä aiheutti eripuraa lasten kesken. Johtajan antaessa hänelle syntymäpäivänä ilmapallon, pyysivät isot tytöt saada pidellä palloa, jonka he sitten päästivät kiusallaan irti. Taas oli syytä kyyneliin.

Siirtolasta matka jatkui hyvään kotiin, tädin ja sedän, kuten pieni Pirkko heitä kutsui, luokse Solbackaan. Veli joutui toiseen paikkaan. Solbackan täti oli ankara, mutta oikeamielinen. Setä taas oli erityisesti pienen tytön mieleen ja heidän välilleen kehittyi lämmin suhde, joka toi turvaa ja kantoi pitkälle Ruotsin vuosien jälkeenkin. Kodissa vaalittiin hengellistä kasvatusta ja Fihlman, jolle hengellisyys tänä päivänäkin on tärkeä elementti, on muistellut, kuinka hän pienenä tyttönä leikki yksin metsässä virsiä laulaen ja leikkien omaa yksityistä jumalanpalvelustaan. Hiljentymisen hetki on Fihlmanin kertoman mukaan hänelle tärkeä rutiini edelleen ja hän on kertonutkin myös aikuisiällä säilyttäneensä puhtaan lapsenuskon, johon on aina ollut lohdullista palata vastoinkäymisten edessäkin.

Paluu Suomeen 1945

Ruotsin sedän ja tädin luona Fihlman asui viisivuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi. Vielä tämän jälkeenkin hän vietti kesät Ruotsissa aina teini-iän alkuun asti, jolloin täti kuitenkin tuumi, ettei kasvavaa villikkoa enää uskalla Ruotsissa pitää tykönään. Palatessaan kahdeksanvuotiaana Ruotsista Suomeen oli ensimmäinen luokka koulua jo käyty ja Fihlman puhui vain ruotsia. Suomessa sotalasten kouluun menoa helpotettiin opettamalla alkuun kirjastossa sotalapsia ruotsiksi ja pikkuhiljaa tehden suomen kieltä taas tutuksi. Helppoa ei ollut lapsille sopeutua vieraaseen kieleen sekä samalla niin tuttuun mutta kuitenkin niin vieraaseen arkeen ja ihmisiin.

Sit kun sota loppui, niin me tultiin laivalla kotihin.

En mie osannut puhuakaan mitään.

Äidin piti puhua meille tulkin kautta.

Mie en ois halunnut tulla kotiin,

vaan mie itkin ja huusin et mie tahon mennä takas Ruotsiin.

Kun mie nyt aattelen, miltä tuntui miun äidistäin.

Hää joutui kohtaamaan omat lapsensa,

jotka ei ess häntä ymmärtänyt.

Kyll miulla on monta kertaa ollut niin paha mieli, kun hää on

joutunut niin monast, kärsimään näist tunteista.

(Sotalapsen itku, Pirkko Fihlman, 1999)

Ruotsin vuodet olivat olleet turvan lisäksi todella myös omiaan luomaan juopaa lasten ja vanhempiensa välille. Ruotsissa oli totuttu kauniiseen ja siistiin kotiin sekä vaurauteen, kun taas kotona Suomessa näkyi yhä puute. Tavallista oli myös se, että Helsinkiin työtä ja asumusta etsimään tulleita sukulaisia majoitettiin tuon tuostakin perheen kotona. Makuusijoja oli siellä täällä ja karjalaiseen tyyliin sisustukseen kuului pöytäliinaa pöytäliinan päällä ja pyyhettä pyyhkeen päällä. Nykypäivänä Fihlman on muistellessaan naurahtanut tätä piirrettä, ja hän on kertonut huomanneensa vanhemmiten taipuvansa samaan karjalaiseen, äidiltä opittuun sisustukseen. Pikkutyttönä ja toiseen tottuneena tyyli vain tuntui turhan rönsyilevältä.

Karjalaisuus näkyi ja kuului kotona muutenkin. Äiti Olga puhui karjalan kieltä ja oli kekseliäs omien sanojen ja sanontojen luoja. Siitäkin huolimatta Fihlman ei ollut tutustunut karjalaiseen itkuvirsiperinteeseen kuin vasta paljon myöhemmin, vasta varttuneella iällä. Äidiltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta se, kuinka Fihlman vierasti Suomen kodin tyyliä ja erehtyipä nuoruusikää lähestyvä Pirkko joskus kysymäänkin, miksi kotona ei tehdä ja olla niin kuin Ruotsissa. Äitiä tämä sattui sisimpään ja monesti tulikin lausahdettua ”Pirkko se on niin fiini, ettei sille kelpaa mikään”. Fihlman on kertonut nuoruusvuosia muistellessaan, että hän kovasti yritti näyttää äidille, että tekee hyvin ja olisi toivonut kiitosta ja kannustusta, mutta sota-aika oli tehnyt tehtävänsä äidin ja tyttären suhteessa. Vasta aikuisuudessa Fihlmanin elämässä tuli hetki, jolloin sovintoa ja ymmärrystä saatiin rakennettua uudella lailla ja Fihlman on kertonutkin löytäneensä lopuksi hyvän ystävyyden äitinsä kanssa. Itkuvirret ja kosketus karjalaisuuteen toimivat myöhemmin luontevana väylänä Fihlmanille ymmärtää äitiään ja tämän elämäntarinaa paremmin.

Urheilua, henkisiä kilpailuja, Rion värielokuvia ja lapsekasta unelmointia

Fihlman on kuvannut lapsuuttaan evakkona ja sotalapsena kaikesta huolimatta iloisena ja lapsenomaisen vaiherikkaana aikana. Lapsia oli Käpylässä paljon ja leikkejä käytiin niin suomen kuin ruotsin kielelläkin. Fihlman sisaruksineen olivat aktiivisia, urheilullisia ja luovia ja he harrastivat kyläyhteisössä monenlaista urheilua sekä henkisiä kilpailuja. Käpylän Kunto oli mieleinen harrastuspaikka ja Pirkko kunnostautui muun muassa voimistelijana ja pikaluistelijana. Rakkaana on Fihlmanin kertoman mukaan jäänyt mieleen myös elokuvateatteri Rio, jossa sunnuntaisin käytiin katsomassa fantastisia värielokuvia, joiden tarinoita sitten näyteltiin seuraava viikko luokkatovereille ja pihapiirin kavereille. Äidin asettamana ehtona elokuviin pääsylle oli osallistuminen sunnuntaiaamun pyhäkouluun. Kirkon portailla olikin sunnuntaiaamuisin tunkua, eivätkä kaikki lapset aina kirkkosaliin mahtuneetkaan.

Luonteeltaan Pirkko Fihlman oli jo lapsena oma-aloitteinen ja sinnikäs. Työtäkin tehtiin ja sisarukset jakoivat muun muassa lehtiä ja kesäisin Ruotsissa Pirkko puuhasteli rikkaruohoja kitkien puutarhalla, missä setä oli töissä. Ahkeran työnteon mallia lapset olivat oppineet äidiltään, joka siivosi ja pesi pyykkiä alueen asukkaille. Työläisen leima kuitenkin nosti aika ajoin päätään eikä luokkaeroja korostavilta asenteilta voinut välttyä.

 ”Ja sit kerrankin, kun siellä toisessa rapussa oli sellanen yks Marjatta joka kans oli vähän fiinimpää sorttia. Sillä Marjatalla oli syntymäpäivät ja oli kutsunut kaikista muista taloista lapsia sinne. Äiti oli saanut jostain kukkasia ja me otettiin ne ja mentiin, että mekin mennään syntymäpäiville. Ne otti ne kukkaset ja kiittivät ja panivat oven kiinni. Voit kuvitella kuinka se loukkas meitä, kun meitä ei huolittu sinne syntymäpäiville.”

Sinnikkyydellä oppikouluun

Kansakoulusta 10-vuotias Pirkko ja vuotta nuorempi Anja-siskonsa päättivät pyrkiä oppikouluun. Tomerina tyttöinä he kävivät yksissä tuumin ilman vanhempia Käpylän yhteiskoulussa kysymässä, josko sinne pääsisi oppimaan. Koulussa oli kuitenkin täyttä ja vinkin myötä he lähtivät ykkösen raitiovaunulla ajamaan Meritullinkadulle Kulmakouluun rehtorin puheille. Ja niin tytöt pääsivät tekemään pääsykokeet ja läpäisivätkin ne mainiosti. Rehtori lupasi paikat oppikouluun ja siskokset matkasivat raitiovaunulla kotiin äidille asiasta kertomaan. Äiti kuitenkin puuskahti tähän, että ”Millähän tytöt meinaavat koulunsa maksaa?”, ja niin tytöt lähtivät takaisin kertomaan rehtorille, ettei perheellä ollut varaa oppikoulun kustannuksiin ja asia pitäisi perua. Rehtori kuitenkin lupasi toiselle vapaaoppilaspaikan ja toiselle puolivapaaoppilaan paikan ja jälleen matkusteltiin raiteilla kotiin. Äidin myönnyttyä järjestelyyn saivat tytöt lähteä asiaa vahvistamaan vielä koululle. Silloin tuli raitiovaunulla ajeltua, mutta järjestyipähän oppikoulupaikka kahdelle sitkeälle siskokselle! Kouluajasta Fihlmanilla on lämpimät muistot ja luokkatovereiden kanssa on pidetty yhtä vielä tähän päivään astikin. Kävi kuitenkin niin, että nuoruusajan muut viehätykset alkoivat kiinnostaa koulukirjoja enemmän ja keskikoulusta Fihlman meni töihin ja opintie jäi sillä erää siihen.

Nuoruus ja nuori aikuisuus – oman polun etsimistä ja olympiakesän ihmeitä

Rippikoulut käytiin, mutta nuoruusikään tullessa alkoivat kiinnostaa myös erilaiset villitykset. Käytiin tanssimassa ja retkillä. Poikakavereitakin oli, mutta seurusteluasiat eivät vielä olleet mielessä. Ensirakkauden Fihlman on kuitenkin kertonut muistavansa hyvin. ”Sellaista puhdasta nuoruuden rakkautta sain kokea.”

Olympiavuonna 1952 Fihlman oli 15-kesäinen nuori neito. Hän hakeutui töihin kesäapulaiseksi Elannolle taskurahaa tienaamaan. Elannon ohi kulki päivittäin olympialaisiin matkanneita urheilijanuorukaisia ja katseita vaihdettiin puolin ja toisin. Eräänä päivänä pari nuorukaista tuli kysymään myymäläpäälliköltä, josko kaupan tytöt pääsisivät näyttämään heille kaupunkia. Näin tehtiin ja nuoret ystävystyivät. Aivan huomiotta ei tämä ystävyys toki jäänyt. Ajan hengen mukaan alaikäisten ei sopinut kulkea ulkona iltamyöhällä ja kerran nuorille entuudestaan tuntematon herra pysäyttikin seurueen, joka iltayhdeksän aikoihin vietti aikaa ulkona. Herra tiedusteli tyttöjen nimet ja kirjasi ne ylös sekä varoittavasti ojensi tyttöjä, ettei tällaisessa seurassa sovi kuljeskella, viitaten mitä ilmeisimmin tummapintaisiin nuoriin miehiin. Kotiin päästyään Fihlman kertoi äidilleen kohtaamisesta, mihin äiti virkkoi, että jos tästä soitto tulee niin kyllä hän tietää, miten on asian laita eikä huolta ole.

Fihlman on kertonutkin äidin suhtautuneen lasten touhuihin aina hyvin avarakatseisesti ja myötäeläen. Fihlman onkin arvellut, että äidin lapsilleen suoma vapaus oli tämän tapa elää lasten kautta itseltään kesken jäänyttä lapsuutta ja nuoruutta, äiti kun oli joutunut jo kovin varhain ryhtymään työhön. Ystävyys puertoricolaisen nuorukaisen kanssa oli Fihlmanille merkityksellinen ja kun olympialaiset olivat ohi, antoi nuori mies Fihlmanille muistoksi itsestään hiuskiehkuran, joka hänellä on tallessa edelleen. Tuota hiuskiehkuraa muuten ihasteltiin ja ihmeteltiin monen sukulaisen voimin, niin eksoottinen muisto se oli! Kirjeenvaihtoakin käytiin useampi vuosi.

Rehellisyys, puhtaus, epäitsekkyys ja rakkaus

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Fihlman kertoo olleensa aiemmasta määrätietoisuudestaan poiketen eksyksissä elämänsä suunnan kanssa. Eräänä päivänä hän katseli työpaikkansa ikkunasta ulos kadulle, jossa oli tavallisesta poikkeavaa kuhinaa. Kadulla meni rekka-autoja, joiden kyydissä oli sankoin joukoin valoisia ja elämäniloisia nuoria, jotka vilkuttivat kadun reunassa ja ikkunoissa ihmettelijöille. Samana iltana radiossa kerrottiin, että Suomeen oli tullut ryhmä ulkomaalaisia, jotka esittivät näytelmää nimeltä ’We are tomorrow – me olemme huomispäivä’, joka käsitteli henkisen kasvun ja moraalisen vahvistumisen teemoja. Fihlman alkoi tutkia tarkemmin, mistä on kyse ja hän pääsikin tutustumaan tähän kiinnostavaan, reippaaseen ryhmään henkilökohtaisesti.

Kyseessä oli pastori Frank Buchmanin vuonna 1939 perustama järjestö Moral Re-Armament järjestö, joka nojasi toiminnassaan neljään periaatteeseen, niin kutsuttuihin luovuttamattomiin arvoihin. Nämä olivat rehellisyys, puhtaus, epäitsekkyys ja rakkaus. Lisäksi taustaperiaatteena toimi omantunnon äänen kuunteleminen. Vielä tänä päivänäkin liike tekee työtä sovinnollisen, rauhaa rakentavan vuorovaikutuksen ja yhteistyön edistämiseksi niin poliittisten, uskonnollisten kuin etnistenkin ryhmien rajoja ylittäen. Tutustuminen näihin nuoriin sai Pirkko Fihlmanin tuolloin oivaltamaan, että järjestön periaatteet tuntuivat oitis tarjoavan vastauksia ja suuntaa hänen kokemaansa päämäärättömyyteen, minkä myötä aukeni uuden itsetarkastelun ja henkisen kasvun mahdollisuuden. Näin syntyi kipinä lähteä maailmalle oppimaan lisää ja Fihlman liittyi Finnish-British Societyyn, jonka jäseneksi hän liittyi vuonna 1954.

Vuoden 1956 maaliskuussa Suomessa julistettiin yleislakko sodanaikaisen hinta- ja palkkasäännöstelyn jälkimainingeissa. Samalla Urho Kekkonen nousi ensimmäiselle presidenttikaudelleen. Tunteet kuumenivat eikä levottomuuksilta vältytty. Suurlakoksikin kutsutun yleislakon päätyttyä Fihlman lähti vuodeksi Englantiin. Hänelle järjestyi työpaikka teehuoneelta, jossa hänen tehtäviinsä kuului tiskausta, siivousta, tarjoilua ja muuta ylläpitoa. Iltaisin hän kävi paikallisessa opistossa opiskelemassa englannin kieltä. Keskiviikkoisin Fihlmanilla oli vapaapäivä ja hän kävi Lontoossa tapaamassa MRA:n nuoria ja pohtimassa yhdessä, minkälaisilla teoilla maailman tilaa voisi yhdessä pyrkiä parantamaan.

Englannin vuoden aikana Fihlman oivalsi, mitä haluaisi ryhtyä tekemään elämässään ja palatessaan Suomeen hän päätti hakea Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun opiskelemaan nuorisotyötä. Harmillisesti Fihlman totesi keskikoulun todistuksensa olevan riittämätön opiskelupaikan saamiseen. Hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan soitti entisen koulunsa opettajille ja tiedusteli, miten arvosanoja olisi mahdollista korottaa. Niinpä hän kävi tenttimässä kurssinsa uudestaan ja sai keskiarvonsa korotettua siten, että opiskelupaikka korkeakouluunkin avautui. Lopputyönsä Fihlman teki MRA:n toiminnasta ja sosionomiksi hän valmistui vuonna 1959.

Avioliitto ja perheen perustaminen – työuran ja äitiyden yhdistäminen

Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingin Franzeninkadulla opiskellessaan Fihlmanille tarttui mukaan muutakin kuin sosionomin tutkinto. Siellä hän tapasi nimittäin tulevan puolisonsa. Nuoruusvuosina yksi, jos toinenkin orastava rakkaus oli kariutunut. Hengellisenä ihmisenä ja kokemuksistaan turtuneena Fihlman oli rukoillut korkeamman johdatusta siitä, kuka voisi hänelle olla oikea, luotettava kumppani. Eräänä päivänä Franzeninkatua kulkiessaan hän koki kuin salama olisi iskenyt. ”Aivan kuin sähköisku olisi käynyt kehon läpi.” Samalla mieleen pyrki kirkkaasti ajatus, että kadulla hänen edessään kulkeva samaa opinahjoa käyvä nuori mies tulisi olemaan hänelle tarkoitettu puoliso. Ja näin myöhemmin kävikin toteen.

Nuoret tutustuivat ja rakastuivat. Avioliittoon Pirkko Poikolainen astui puolisonsa Ensio Fihlmanin kanssa keväällä 1961. Kipeiltä asioilta ei yhteisen taipaleen aikana vältytty, mutta avoin keskustelu ja keskinäinen luottamus kantoivat yli haasteiden. Pariskunta jakoi yhteisen arvopohjan ja myös Ensio liittyi mukaan MRA:n toimintaan.

Stipendiaattina Amerikkaan

Avioliiton ensimmäiset puoli vuotta kului nuorella parilla varsin poikkeuksellisesti erossa toisistaan, kun tuore vaimo lähti pian häiden jälkeen stipendiaattina Amerikkaan oppimaan paikallisesta yhdyskuntatyöstä lisää. Hakijoita stipendin saajiksi oli paljon, mutta valinta oli osunut Pirkkoon. Kullanarvoinen tilaisuus oli käytettävä hyödyksi, eikä Ensiolla ollut asiaan mukisemista.  Ensio oli tuolloin armeijassa ja nuoren parin mannerten välinen kirjeenvaihto oli vilkasta.

Amerikan stipendiaattiohjelmaan oli saapunut nuoria innokkaita oppijoita ympäri maailman. Fihlman pääsi tutustumaan konkreettisesti paikallisen yhteiskunnan luokkaeroihin työskentelemällä slummeissa nuorten päiväleirin ohjaajana ja viettämällä aikaa myös leirillä käyvien nuorten perheiden kanssa. Ongelmanuoriksi miellettyjen nuorten kanssa Fihlman sai kuin saikin luotua poikkeuksellisen hyvän, luottamuksellisen kontaktin ja opetti heitä muun muassa uimaan.

Puolivuotisen matkan aikana kertyi kaikenlaisia kokemuksia, jotka tänä päivänä tuntuvat suorastaan hengästyttäviltä. Fihlman esimerkiksi vieraili Valkoisessa talossa ja oli samassa tilaisuudessa oppimassa Martin Luther Kingin kanssa. Kollegoissa herätti ihmetystä se, kuinka naimisissa oleva Fihlman saattoi ”hurvitella” maailmalla, paikalliseen kulttuuriin kun olisi ennemmin sopinut avioon astumisen jälkeen kotiäidiksi asettuminen. Fihlmania tällaiset hämmästelyt eivät hetkauttaneet, sillä hän tiesi olevansa oikealla polulla.

Lapset, äitiys ja innostus äitien aseman parantamiseen

Lapsia Fihlmaneille siunaantui kolme. Esikoinen Petri syntyi vuonna 1962, keskimmäinen Pirjetta vuonna 1966 ja kuopus Perttu vuonna 1971. Kerhojen ohjaamista Pirkko jatkoi lasten saannista huolimatta. Erityisesti esikoinen Petri pääsi touhukkaan äidin mukana milloin mihinkin toimintaan, pärekorissa nukkuen. Pienten lasten äitinä Fihlman havahtui huomaamaan myös sen, että kotiäideiltä puuttui mahdollisuus verkostoitumiseen ja vertaistukeen tilanteessa, jossa heillä oli vastuuta ja velvollisuutta perheidensä arjen sujumisesta. Niinpä hän kehitti kotiäiti -kurssin, jonka myötä saatiin aktivoitua äitejä yhteisölliseen tekemiseen oman ja lastensa hyvinvoinnin tueksi. Tavoitteina olivat äidin roolin pohtiminen ja yhteisöllisen vastuun rakentaminen ja työtä tehtiin yhteistuumin muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliiton, seurakuntien sekä Naisten vastuu ry:n kanssa. Nykypäivän äiti–lapsi -ryhmät juontavatkin juurensa tästä aikansa pioneerityöstä.

Ura ja yhteisöaktiivina toimiminen – tyttöjen ja jenginuorten puolesta

Yhteisö ja yhteisöllisen hyvinvoinnin edistäminen olivat Pirkko Fihlmanille sydämenasioita jo nuoresta pitäen. Hän järjesti jo teini-ikäisenä kerhoja paikallisille lapsille heidän taustoihinsa katsomatta. Käpylään oli nimittäin muuttanut sodan jaloista satoja perheitä, joiden kaikkien juuret ja verkostot olivat jossakin muualla. Suurperheiden lapsia saatettiin myös yleisesti karsastaa, eikä heille ollut vapaa-ajan toimintaa, johon he olisivat olleet yhtä lailla tervetulleita kuin muut. Kaupungin toimijat kuitenkin havaitsivat pian, ettei pelkästään se riitä, että perheille tarjottiin katto pään päälle. Perheiden ymmärrettiin tarvitsevan myös yhteisöllistä tukea. Niinpä Fihlman toimikin sosionomiopintojensa ohella muun muassa aktiivisena kerhotoiminnan vetäjänä Käpylän kerhokeskuksessa 1955– ja 1960 -lukujentaitteessa. Tyttötyön ohjaajana hän toimi vuosina 1957–1963.   

Paikallisesti Fihlman toimi rakkaassa kotikaupunginosassaan Käpylässä sekä Koskelassa siis jo nuoresta pitäen edistäen yhdyskuntatyötä ja kehittäen lasten ja nuorten toimintaa. Erityisesti hän toimi jengityön alullepanijana ja edisti syrjäytymisriskissä olevien nuorten asioita. Työ koski niitä nuoria, joille tukea ja palveluita oli tuohon aikaan vähiten. USA:ssa stipendiaattina saatujen oppien mukaan Fihlman aloitti jengityön koulutuksen eri nuorisotyön toimijoille ja toimi sittemmin myös työnohjaajana. Lisäksi hän toimi eri tehtävissä Mannerheimin lastensuojeluliitossa vuodesta 1963 alkaen, muun muassa nuoriso- ja sosiaalisihteerinä sekä aloitti Käpylässä koululaisten iltapäiväkerhotoiminnan. Fihlman myös kirjoitti aiheesta alan ammattilehtiin ja kävi puhumassa koululaisten iltapäiväkerhotoiminnan tärkeydestä eri tilaisuuksissa, muun muassa Sosiaalihallituksen erityisseminaarissa.

Matka jatkuu Israeliin

Fihlmanin puoliso Ensio, joka työskenteli armeijassa, hakeutui Suomen puolustusvoimista YK:n tehtäviin ja koko perhe lähti Israeliin kolmeksi vuodeksi vuonna 1973. Pirkko toimekkaana luonteena ei tuolloinkaan kyennyt olemaan pelkässä kotiäidin roolissa, vaan hänen sormensa syyhysivät saada jotakin mielekästä puuhaa. Niinpä hän hakeutui Helen-Keller Centerin sokeiden tyttöjen kouluun vapaaehtoisiin opetustehtäviin, jossa hän toimi kahden vuoden ajan. Tehtäväksi muodostui näiden nuorten tyttöjen itsenäistymisen tukeminen ja ohjaaminen aikuisuuden kynnyksellä. Takaisin Suomeen palattuaan vuonna 1976 Fihlman siirtyi urallaan päiväkotimaailmaan toimien ensin opettajana päiväkodissa ja johtajana koululaisten päiväkodissa, sekä myöhemmin vuonna 1981 Sosiaalihallituksen antaman erivapauden myötä päiväkodin johtajana. Vuonna 1984 Fihlman sai sosiaalihuoltolain perusteella sosiaaliministeriön vahvistuksen päiväkodin johtajan pätevyydestä.

Paikallispoliitikkona humaanilla otteella

Työuransa aikana Fihlman toimi myös paikallispolitiikassa. Kotoa hän oli saanut työläisperheen kasvatuksen, mutta nuorena tyttönä urheilua harrastaessaan hän tutustui eri taustoista tuleviin lapsiin ja nuoriin, myös muihin kuin työläisperheiden lapsiin. Vanhempien nurinoista huolimatta hän ei kokenut harrastustoiminnassa esiintyneitä poliittisia taustoja ongelmallisiksi. Luotujen ystävyyssuhteiden myötä Fihlmania pyydettiin mukaan kokoomuksen toimintaan, olihan hän osoittautunut aloitteelliseksi ja määrätietoiseksi toimijaksi. Sittemmin hän istui useissa lautakunnissa ja toi esiin ”kokoomuslaisen työläistytön” näkökulmaa ollen aktiivisesti ihmisten ja yhteisöjen asialla luokkarajojen yli.

Erityisesti Fihlman teki työtä edistääkseen lapsiperheiden sekä naisten, eritoten kotiäitien, asemaa. 1970-luvun radikaalien yhteiskunnallisten muutosten verkossa Fihlman pyrki tuomaan pehmeämpää näkökulmaa esiin ja korosti muun muassa sitä, ettei naisten äitiys ja työura olleet suinkaan toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Yhteiskunnan tuli mahdollistaa perheen ja työn yhdistäminen myös naisille. Fihlmanin vapaaehtoistyön kautta luomat verkostot osoittautuivat työssä ainutlaatuiseksi voimavaraksi, joka viranomaisilta lähtökohtaisesti uupui. Tärkeimpänä poliittisessa toiminnassaan Fihlman koki kautta linjan ihmisten kohtaamisen ja yhteen tuomisen, ja hän katsoikin, etteivät puoluerajat voineet olla esteenä humaanille työskentelyotteelle.

Urallaan Fihlman on saanut myös lukuisia tunnustuksia. Helsingin kaupungin palveluksessa hän ehti toimia 20 vuotta ja sai Pro-Helsingin kultaisen ansiomerkin uraauurtavasta lasten ja nuorten hyväksi tekemästään työstä vuonna 2006. Lisäksi hän on saanut jengi- ja yhdyskuntatyöstään Mannerheimin lastensuojeluliitolta vuonna 1990 kultaisen ansiomerkin. Pioneerityötä Fihlman on tehnyt varsinaisen työuransa jälkeen itkuvirsien parissa ja Karjalan Liitto palkitsi hänet kultaisella ansiomerkillä vuonna 2011.

Itkupolulle, omille juurille

Äänellä itkemisen polulle Fihlman löysi 1990-luvun lopulla, jäätyään eläkkeelle päiväkodin johtajan työstään. Fihlmanin aviomies Ensio oli intoutunut kirjoittamaan näytelmää karjalaiseen maisemaan, Uukuniemen historiaa koskien. Näytelmäänsä hän tarvitsi itkijänaisen esittämään Mensuvaaran mummon itkun. Tehtävä lankesi Fihlmanille, joka sanoi, ettei koskaan ollut moista tehnyt, mutta että yrittänyttä ei laiteta. Olihan hänellä mittava määrä kokemusta esiintymisestä ja luovasta toiminnasta aina lapsuudesta alkaen. Itkua tapailtuaan ja harjoiteltuaan Fihlman ihmeekseen koki itkun hyvin syvästi koskettavana. Hän äänitti itkun ja päätti koekuunteluttaa sen karjalaisella äidillään. Äiti kuunteli itkua vaiti ja hämmästyneenä totesi: ”Sehän on ihan kuin Outi-baba itkisi.”, viitaten omaan isoäitiinsä. Äidin tunnustus teki Fihlmaniin suuren vaikutuksen ja rohkaisi sekä innosti tätä kyselemään äidiltä enemmän kotiseudun itkijöistä, Outi-babasta ja kansanperinteestä, joka hänellä kuin luonnostaan oli verissä. Sattuman kautta Fihlman oli päässyt kosketuksiin juuriensa kanssa.

Suru virret suuhun tuopi

ikäväinen itkettääpi

veet silmiin vetää

murhe mielen masentaapi

Kellekäs minä syyni itken

kellekäs minä vaivain valitian

A mi emään metsähän siimekseen

puhelen jumalan puille

haastan haavan lehtilöille

koivun juuret kostuttelen

 (Mensuvaaran mummon itku, sanat Ensio Fihlman ja sovitus Pirkko Fihlman, 1997)

Itkuvirsiperinteen elvyttäjäksi

Tästä alkoi innokas selvitystyö ja opinmatka. Vaikka itkut tuntuivat merkillisellä tavalla läheisiltä, piti niihin ajan kanssa syventyen keskittyä ja oppia niitä tuntemaan. Toimintaa tai opinahjoa itkuvirsiin perehtymiseksi ei Suomesta löytynyt, joten Fihlman ryhtyi kuumeisesti etsimään yksittäisiä itkuvirsien tuntijoita, jotka voisivat aiheesta opettaa. Yhteystietoja löydettyään hän otti heihin arkailematta yhteyttä ja esitti nöyrästi toiveensa päästä aiheeseen tiukemmin kiinni. Koska itkujen tuntijoita oli hajallaan vain muutamia siellä täällä, Fihlman päätyi itse järjestämään ensimmäisen varsinaisen itkuvirsikurssin Karjalan Liiton avulla. Hän kokosi hiljalleen muodostuvasta verkostosta puhujia kurssille ja kouluttajina toimivat muun muassa karjalaisen kansanperinteentutkija Aleksandra Stepanova ja kansanmuusikko Liisa Matveinen.  Pian oli kerätty yhteen jo iso joukko kiinnostuneita kuulijoita ja aihepiirin tuntijoita ympäri Suomen. Kurssille osallistuikin yli 30 ihmistä. Koska tapaaminen oli onnistunut, tuumittiin, että kursseja voitaisiin alkaa toteuttaa vuosittain. Seuraavalle kurssille Ilomantsiin saapuikin jälleen runsain mitoin kiinnostuneita ja tilaisuus myös dokumentoitiin. Tuolloin kurssin järjestäjinä toimivat vuorostaan Liisa Matveinen ja kulttuurintutkija Laura Jetsu. Alkaneen kurssitoiminnan myötä Fihlman sai henkilökohtaisesti tutustua myös vanhoihin, perinteisiin itkijöihin kuten Martta Kuikkaan ja Klaudia Vonkkaseen.

Itkuvirsiperinteen elvytys lähti liikkeelle totisesti vauhdilla ja pian yksittäisten ihmisten lisäksi kiinnostus ilmiöön heräsi myös valtakunnan medioissa. Fihlmania pyydettiin lukuisiin tapahtumiin puhumaan itkuvirsistä sekä itkemään eri tilaisuuksiin. Innostus ruokki myös luovuutta ja itkujen tekeminen alkoi Fihlmanilta sujua jouhevammin: ”Ja niitä itkuja vaan pulppusi mulle.”. Fihlman ryhtyi myös itse vetämään vuosittaisia itkuvirsikursseja ja pitkälti toistakymmentä vuotta hänen aisaparinaan toimi kansanmuusikko, etnomusikologi Tuomas Rounakari.

Vuonna 2001 Pirkko ja Ensio Fihlman perustivat Äänellä itkijät ry:n yhdessä kursseilla olleiden itkuvirsiperinteen elvyttämisestä kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Osalla heistä oli juuret Karjalassa sekä aiempaa kokemusta itkuvirsistä, mutta osa oli löytänyt itkujen maailman vasta kursseille osallistuessaan. Ensio Fihlman toimi projektissa priimusmoottorina. Kaiken kaikkiaan vuodesta 1998 lähtien Fihlman on pitänyt itkuvirsikursseja niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja hänen tekemästään työstä on kirjoitettu lukuisia haastatteluita sekä kuvattu dokumentteja.

Äänellä itkijät ry yhdistyksenä on perustamisestaan lähtien pyrkinyt tarjoamaan kurssitoiminnallaan sekä itkupiireissään perustietoa itkuvirsiperinteestä ja avaamaan kunkin osallistujan omaa itkupolkua rohkaisemalla kokeilemaan omakohtaisen itkuvirren luomisprosessia luottamuksellisessa ryhmässä. Tänä päivänä Äänellä itkijät ry:ssä on 54 jäsentä, mutta kursseille on osallistunut tämän noin 20 vuoden aikana yli 2000 ihmistä.

Itkut hoitavana, yhteisöllisenä perinteenä – tunteiden jakamisena

Itkuvirsistä Fihlman on kertonut useissa haastatteluissa monisanaisesti ja vuosien kokemuksella. Tähän päivään mennessä Fihlman on tehnyt jo satakunta itkua. Alkuun hän käytti pääasiallisesti itselleen tutuinta puhekieltä, jolla tunnetiloja oli luontevinta välittää. Ajan saatossa mukaan alkoi tulla enemmän myös karjalankielisiä sanoja ja kielikuvia, mutta pakotettuna karjalan kieli ja vanhat itkijöiden sanamuodot eivät Fihlmanin kertoman mukaan toimi.

Itkuvirsiperinnettä Fihlman on kuvannut hoitavaksi, kollektiiviseksi perinteeksi, jolla on paljon annettavaa nykypäivän ihmisille, joilta yhteisöllisyyden kokemus on ajan myötä kadonnut. Itkuvirsi on valituslaulu, joka karjalaisen kansanperinteen muotona on tyypillisesti ollut naisten oma kanava ja kieli ilmaisulle. Fihlman on kursseillaan painottanut, että itkuvirsi ei kuitenkaan ole valittamista vaan tunteiden välittämistä ulos päin ja muutoksen hakemista tunteiden kokemisen kautta. Itkijältä tämä edellyttää Fihlmanin kertoman mukaan ehdotonta luottamuksen ja turvallisuuden tuomista itkijän ja yleisön välille. Näin itkuvirsien esittäminen ja kokeminen on parhaimmillaan voimaannuttavaa ja vahvistavaa erityisesti yhteisöllisenä kokemuksena: surujen, ilojen ja muutosten kanssa ei täydy jäädä yksin.

Kulttuurisena naisille ominaisena muotona itkuvirsien osaaminen on myös tuonut naisille itseluottamusta ja merkityksellisyyttä omassa yhteisössään. Tyypillisesti itkuvirret kuuluivat karjalaisessa kansanperinteessä häihin ja hautajaisiin ja olivat niin kutsuttaja rituaali-itkuja. Tilapääitkut taas syntyivät tilanteen mukaan mistä tahansa ajatuksista ja tunteista ja niitä on usein itketty myös yksin. Fihlman on kertonut, että tilapääitkuja hänelle on syntynyt ja syntyy edelleen useinkin, ja esimerkiksi rakkaassa kesäpaikassa Karjalassa on itketty monet itkut yksin, luonnonhelmassa.

Omia itkuja niin surusta, ilosta kuin kiitollisuudestakin

Siitä huolimatta, että puhutaan itkuista, Fihlman on osoittanut, ettei itkun tarvitse aina olla surullisesta asiasta syntynyt. Itkuja hän on esittänyt esimerkiksi ristiäistilaisuudessa suvun uutta jäsentä tervehtiäkseen ja hänelle siunausta välittääkseen. Fihlman on kuvaillut usein kokeneensa tekemänsä itkun olevan ikään kuin rukous ja hänen itkuihinsa on sisältynytkin paljon kiitollisuutta. Äidilleen Fihlman on tehnyt itkun nimeltä Kiitositku evakkoäidilleni, jonka kautta hänellä on ollut mahdollisuus käydä läpi äidin elämänvaiheita ja pukea sanoiksi ymmärrystä, kiitollisuutta ja kunnioitusta äitiä kohtaan.

Koskettavimpia itkuja Fihlmanille ovat olleet läheisten hautajaisissa esitetyt itkut. Niiden kautta on ollut mahdollisuus kiittää yhteisistä vuosista ja kokemuksista sekä välittää kaipaamaan jäävien tunteet ja terveiset tuonilmaisiin. Itkuvirsiperinteen mukaan itkuvirsien metaforinen kieli olikin ainoa tapa, jolla viesti saatiin kulkemaan maan päältä rajan toiselle puolen. Kuolinitkut Fihlman on itkenyt muun muassa äidilleen ja sisaruksilleen. Miehensä Ension hautajaisissa Fihlman esitti itkun, jonka tämä oli pyytänyt itkettävän ja näin hän täytti miehelleen antamansa viimeisen lupauksen. Se oli Fihlmanille kova paikka, mutta tuntui tärkeältä tavalta saattaa rakas puoliso matkaan ja kutsua hänet eläviä vielä tervehtimään.

Etkö sie armas valkea armoiseni

vallan ensimmäisinä kevätkoittoina

saapuisi kuppikiville meitä katsomahan.

Mie osaton olento, katselisin siun soreuttasi

kun mie jäin yksi näille ilmoille oleskelemaan.

Kun armahan kasvot kadottelin,

näiltä valkeilta ilmoilta.

Etkö armas lempeä lastemme liekuttaja

tulisi jo ensimmäisinä kevätsulina,

soreana somerolintusena meitä katsomaan.

 (Kuolinitku puolisolleni, sanat Ensio Fihlman ja sovitus Pirkko Fihlman, 2016)

Myöhemmin Fihlmanin ollessa Uukuniemellä tilaisuudessa, missä hän itki kertaalleen Mensuvaaran itkun, hän muisteli miestään, jolle tämä itku oli ollut merkityksellinen. Siinä istuessaan itkun ajan Fihlmanin huiville istahti iso hepokatti. Kuin Ensio olisi ollut läsnä hepokatin muodossa. Kohtaaminen tallentui myös valokuvaksi.

Itkuvirren tulevaisuus ja Fihlmanin viesti tuleville itkijöille

Nykyitkut ovat Fihlmanin mukaan saaneet aiheitaan nykypäivän ilmiöistä. Perinteisten rituaali-itkujen rinnalle ovat tulleet itkut nykymaailman muutoksista ja murheista. Yhteisöllisyyden ja jaetun kokemuksen merkitys kuitenkin on ja pysyy. Koululaisille Fihlman on käynyt itkemässä yhteisöllisyyden ja hyväksynnän teemoista viestien, että toinen toista tukemalla on elon tiellä turvallista kulkea. Lokakuussa 2018 Fihlman esitti Tuomiokirkon kryptassa itkun Meidän metsämme -tapahtumassa, joka järjestettiin kannanottona metsänhakkuisiin.

Kaatunut on karsikkomme

hävitetty ikihongat.

Ei oo meillä henkireikää,

missä mieltämme lepuutamme.

Huomeniss on hävitetty kallioiset kumpareetkin.

Oi maaemonen oi, oi maaemonen oi.

 (Itku Maaemolle, Pirkko Fihlman, 2018)

Fihlman on itkupolullaan korostanut itkuperinteen yhteisöllistä voimaa. Erityisesti perinteinen karjalainen itkuperinne kumpuaa avoimesta tunteiden jakamisesta ja kokemisesta yhteisössä, ilman eriarvoisuutta ja paremmuutta suhteessa toisiin. Itkuperinne perustuu keskinäiseen arvostukseen ja luottamukseen tunteiden äärellä ja siksipä sillä on voima tarjota lohtua ja turvaa myös tulevaisuudessa muuttuvan maailman myllerryksessä. Perinteinen karjalainen itkuperinne ei Fihlmanin mukaan ole lähtökohdiltaan esittävää taidetta, eikä sinänsä siis kansanmusiikkia tai -runoutta. Näin hän toivoo itkuperinteen säilyvänkin, toki sallien myös nykyitkuihin väistämättä ajoittain liittyvät muut taiteelliset piirteet. Fihlmanin viestin mukaan itkujen edessä tulee kuitenkin olla rehellinen ja itkijän on hyvä tiedostaa, mitä itkujen välityksellä kulloinkin halutaan välittää.

Fihlman on tiettävästi viimeisiä karjalaiset juuret omaavia itkijöitä ja siksi perinteen jatkaminen on tuntunut tärkeältä. Fihlman on kertonutkin jatkavansa itkujen luomista, itkemistä ja opettamista niin kauan kuin se on mahdollista. Se tuntuu tehtävältä, jota hän on ilolla täyttävä sen ajan kuin maallisessa maailmassa on käymässä.

Kiitos armollinen Luojamme, kiitos keväästä ja auringon valosta,

ylen kaunis on heräävä luontosi, mahtavat ikivihreät metsäsi,

kukkivat kukkaketosi, lintusten kevätpuuhailut.

Kiitos hiljentymisen sopukoista, metsän huminaa kuunnellessa,

veden liplatusta katsellessa, ilta-auringon laskeutuessa.

Kiitos kodeistamme, läheisistä ja ystävistä sekä

poisnukkuneista rakkaistamme.

Auta meitä muistamaan, että täällä olemme vain käymässä,

tehtäväämme täyttämässä.

Kiitos, että varjelet ja suojelet.

Kiitos, että saamme olla osa tätä kaunista luontoa.

Auta meitä hoivaamaan sen kasvua ja kauneutta.

Ohjaa meidän kulkuamme,

tässä ajassa ja elämässä täyttäessämme oma tehtäväämme

Kiitos, että saamme olla lapsiasi,

joita sinä rakkaudella katselet ja suojelet.

Oi kaikkivaltias Jumalamme.

(Kiitos elämälle, Pirkko Fihlman, 2019)