”Feminismi on Suomessa kirosana. Feministit ovat hirveitä naisia, samassa sarjassa kuin kirkonpolttajat ja pedofiilit”, aloittaa Päivi Istala. Ja jatkaa tykitystään:
”Feminismissä tiivistyy ikiaikaista naisvihaa. Jo sanan tulkinnassa on myyttistä hehkua, ja ilmaisun alle sopivat niin keskiaikaiset noitavainot kuin naurettavat suffragetit 1900-luvun alusta. Feministit ovat rumia ja kolhoja, niillä on ruustinnanuttura tai jakaus keskellä päätä, marttakengät jalassa ja ne pukeutuvat miesmäisesti. Feminismi on niin kamalaa, ettei siitä edes voi ottaa selvää – tarttuu vielä.”
Voimallisten naisten tytär
Päivi Istalan tien feministiksi pohjustivat voimalliset naiset, äiti ja isoäidit, joiden oli pakko pärjätä koti- ja muillakin rintamilla ilman miesten apua ja tukea. Siinä oppii omatoimiseksi – ja tämän perinnön he siirsivät tyttärilleen ja tyttärentyttärilleen. Päivikin imi lahjakkaalta ja neljän lapsen riepuihin sotkeutuneelta äidiltään toiveen omasta ammatista ja myös käyttäytymismallin:
”Kun oli oikein tiukkaa kolmen minua pienemmän sisarukseni kanssa, äiti pani pannumyssyn päähänsä korvatulpaksi, otti kirjan käteensä ja huusi permannolla pyöriville pennuilleen: ´Hiljaa, äiti lukee lyriikkaa!´”
Myös Päivin isoäidit olivat oivia esikuvia. Äidinäiti, karjalaismummi oli monitoimikone: pitokokki, kahvilanpitäjä, leipoja, matonkutoja, pitsinvirkkaaja, amatöörinäyttelijä, lotta, martta – ja tarkka taloudenpitäjä. Isänäidiltään, muusikkoisän ja lyhyttavaraliikkeen pitäjän tyttäreltä, Päivi taas sai temperamenttia ja rakkauden taiteeseen. Kun Päivi täytti viisi-kuusi vuotta, isä valmistui juristiksi, ja äiti, joka oli elättänyt opiskelijaperhettä viitisen vuotta, jäi kotiin. Alkoivat perheen vaellusvuodet.
”Perheemme muutti koko lapsuuteni ajan. Aina kun sain parhaan ystävättären, me muutimme. Minä olin perheen iso tyttö, jonka oli opittava pärjäämään, olemaan esimerkkinä nuoremmilleen ja tekemään velvollisuutensa”, Päivi muistelee lapsuuttaan.
”Sillä tavalla kasvaa kilttejä – ja varmasti myös kympin tyttöjä!”
Synnynnäinen radioääni
Päivi Istalan vanhemmat erosivat hänen ylioppilaskeväänään. Päivi oli vakaasti päättänyt lähteä opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereelle, mutta alkoi isän vaatimuksesta opiskella Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja draamakirjallisuutta, taidehistoriaa ja latinan alkeita.
”Isäni ajatteli varmaan, että minusta tulisi suomen maisteri Peräkylän oppikouluun”, Päivi muistelee.
”Ei tullut.”
Teatterikoulun silloinen korkeakouluosasto imaisi Päivi Istalan jo vuoden kuluttua. Kun isä sitten ällistyneenä ja melko raivoissaan kysyi, mikä hänestä tulee isona, kun hylkää yliopiston ja havittelee komeljanttariksi, hän kertoo hönkäisseensä:
”Minusta tulee lepäävä esteetikko.”
Radiotyö, toinen niistä ammateista, jossa Päivistä kehittyi feministi, tuli eteen kuin sattumalta. Ensimmäisenä opiskeluvuotena hänen silmiinsä osui Helsingin Sanomien ilmoitus, jossa Yleisradio haki discjockeyta.
”Olin Beatles-sukupolven kasvatti ja jonkin verran kevyttä musiikkia harrastanut, joten lähetin kontaktitiedot Yleisradioon. Muutaman viikon päästä tuli kutsu pääsykokeisiin, joista selvisin jatkoon, vaikka hakijoita oli satamäärin. Seuraava koe oli äänikoe. Olin tuskin päässyt kolmannen tai neljännen sävelmän kohdalle, kun studion ovi repäistiin auki ja kynnyksellä seisoi Ilkka Kortesniemi, joka henkäisi: ´Missä Te olette viipynyt, Teillä on synnynnäinen radioääni!´.”
Kuukauden kuluttua Päiville tuli ilmoitus, että hänet oli valittu tekemään koeohjelma.
”Siitä se siis alkoi radikaalivaiheineen, ohjelmasarjani Ristivetoa lopettamisen aiheuttamine kohuineen, poliittisine leimaamisineen…”, Päivi tiivistää. Eikä suosittele moiseen julkisuuteen joutumista kenellekään. ”Kun 23-vuotiaana joutuu tiedotusvälineitten riepoteltavaksi, siitä ei vaurioitta selviä.”
Todellisuus vastaan 40- vuotiaana
Missä feminismi sitten tuli mukaan? Siihen tarvittiin Päivi Istalan mukaan paljon ihmisiä, vuosia ja elämää – ja myös kokemus, ettei opiskeluaikana törmännyt juuri minkäänlaisiin lasikattoihin. Ensimmäiset työ- vuodetkin menivät ns. ruuhkavuosina perheen ja lapsen kanssa niin oravanpyörässä kipittäen, ettei siinä ehtinyt juuri huonoa kohtelua tai sovinismia kokea.
”Tarvitaan noin 40 vuoden ikä, ennen kuin alkaa ihmetellä, miksi 10–15 vuotta nuoremmat miespuoliset kollegat juoksevat ohi, vaikka näillä urakipittäjillä on järjestään huonompi koulutus ja kielitaito”, toimittaja tiivistää.
”Siinä sitä sitten ihmettelee kympin tyttönä, miten tämä on mahdollista?”
Päivillekin kävi näin, vaikka hänen ensimmäisinä toimittajavuosinaan maassa tapahtui paljon. Elettiin 1960-luvun loppua, ja aika oli täynnä henkistä dynamiittia. Muutosta tehtiin hartiavoimin, sillä jähmettynyt Suomi oli saatava liikkeelle. Perustettiin yhden asian liikkeitä ajamaan hyviä asioita: Enemmistö ry liikennepolitiikkaa, Marraskuun liike syrjäytyneiden ja – kuten silloin sanottiin – pultsareiden ihmisarvoa korottamaan, Mustalaisyhdistys ajamaan tasa-arvoa mustalaisille, Sexpo hoitamaan seksuaalipolitiikkaa ja Yhdistys 9 ajamaan naisten ja miesten välistä tasa-arvoa.
Ylioppilasteatteri teki kabareita naisten asemasta, M. A. Numminen musisoi tarinan myymäläapulaisesta nimeltä Seija Nieminen, jolle kävi huonosti, ja Carola lauloi, mitä tapahtuu, kun kulkee ”herrojen kanssa pellonlaitaa”. Ilmassa oli asia, jota ei vielä silloin sanottu feminismiksi, vaan puhuttiin naisasiasta ja tasa-arvosta.
Tämä kaikki ei tehnyt Päivi Istalasta feministiä, vaan hän tarvitsi siihen vielä potkua. Valmistuttuaan Suomen Teatterikoulun korkeakouluosastosta ohjaaja-dramaturgiksi vuonna 1971, työttömäksi, hän jatkoi radiotyötä. Kun aviomies sai näyttelijänpaikan Oulun kaupunginteatterista seuraavana vuonna, perhe lähti pohjoiseen, jossa meni yhdeksän vuotta.
Miesten ja naisten aiheet
Oulusta Päivi Istala palasi toimittajaksi Helsinkiin, Ylen Tänään iltapäivällä -ohjelmaan. Se täydentyi pian Tänään kymmeneltä -ohjelmalla. Se oli Päiville todellinen toimittamisen korkeakoulu:
”Juttuja tehtiin kuin liukuhihnalta mutta paneutuen. Aiheet vaihtelivat valtiopäivien avajaisista Urho Kekkosen hautajaisiin ja Martti Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlallisuuksista Islannin presidentin valtiovierailuun, unohtamatta koirankikkaroiden keräämiseen tarkoitetun Anttu-haavin keksimistä.”
Aika nopeasti toimittajalle selvisi, mitkä ovat ns. miesten, mitkä ns. naisten aiheita.
”Tärkeitä aiheita olivat eduskunta, politiikka, talous, armeija, tekniikka ja liikenne, urheilusta puhumattakaan – näitä juttuja tekivät yleensä miestoimittajat. Vähemmän tärkeitä aiheita olivat sosiaali- ja terveysasiat, kulttuuri, taide, naiset, lapset, vanhukset, vähemmistöryhmät. Näistä tekivät juttuja naiset.” Juttuaiheiden lisäksi häntä alkoi askarruttaa toinenkin asia:
”Miten ihmeessä toimituksen nuorimmat miehet saivat toimitussihteerivuoroja, loma-aikojen päällikkösijaisuuksia ja muita johtotehtäviä? Minulla samoin kuin muilla naistoimittajilla oli vuosikymmenten ammatillinen kokemus ja parempi kielitaito. Teimme moni-ilmeisempiä juttuja ja elävöitimme niitä ääniefekteillä. Moni miestoimittaja meni infoon, kysyi valmiiksi etukäteen mietityt kysymykset ja jatkoi kuin juna ennalta tiedettyyn päätepisteeseen. Naisten tapa tehdä oli toinen, konstikkaampi, enemmän tekovaivaa vaativa, mutta lopputuloskin saattoi sitten olla näkökulmiltaan rikkaampi. Mutta vaikka näin oli, se ei näkynyt erikoistoimittajuuksina, esimiestehtävinä, palkassa.”
Jossain siis oli vika.
Suhteet avasivat Naisten tunnin
Feminismi avautui lopullisesti Päivi Istalalle 1980-luvun lopulla, jolloin hän osallistui Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kurssille ”Millaisia olisivat naisten uutiset”.
”Kurssi oli uskomattoman valaiseva; meillä oli luentoja feminismistä, harjoituksia, juttujen tekoa. Kun palasin toimitukseen, olin muuttunut. Näkökulmani olivat avartuneet ja – mikä tärkeintä – olin saanut rohkeutta.”
Päivi kertoo hellitelleensä pari vuotta naisaihetta mielessään. Eli vuoteen 1990, jolloin Ylen radiokanavat profiloitiin uudelleen: tulivat Yle Radio 1, Radiomafia ja Radio Suomi.
”Ajankohtais- ja urheilutoimittajille sekä kuuluttajille pidettiin info, jossa päälliköt esittelivät kanavien ohjelmarungot. Ohjelmien tekijöiltä ei ollut kysytty mitään, mutta lauantain ja sunnuntain ohjelmakartassa oli valkeita paikkoja. Silloin tiesin hetkeni koittaneen. Pyysin puheenvuoroa ja ehdotin omaa ohjelmaa naisille sunnuntaiaamupäivään, aikaan, jolloin naiset olisivat kotona. Ehdotustani seurasi hiljaisuus – olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Päälliköt katselivat ikkunoista ulos, kollegat, naiset ja miehet, tuijottivat kengänkärkiään ja heidän kasvoiltaan saattoi lukea kiusaantuneen ilmeen: ´Aina tuolla Päivillä on kummallisia ideoita – että se kehtaa!´ Kyllä kehtasin.”
Pitkään aikana ei tapahtunut mitään, mutta sitten asia eteni sutjakkaasti.
”Kun uusi pääjohtaja Reino Paasilinna ehdotti, että kirjoittaisimme hänelle kirjeen haluamistamme uudistuksista, innostuin ja kirjoitin seitsemän sivua. Nyt tuli suhdetoiminta eli verkostoituminen kuvaan. Kollegani Sinikka Siekkinen, joka oli Paasilinnojen perheystävä, kysäisi Reino Paasilinnalta, mitä mieltä hän oli Istalan ehdotuksesta. Pääjohtaja ei ollut vielä mitään mieltä, mutta jo seuraavana iltana puhelimeni soi, ja hän kertoi puoltavansa Naisten tuntia.”
Kruununa Tiedon julkistamispalkinto
Kun Naisten tunnille oli saatu lupa, Päivi Istala kutsui koolle kaikki naisjärjestöt ja kertoi heille ohjelmasta. Tapaamisessa kävi ilmi, että jo 20 vuotta aikaisemmin naiset olivat käyneet pääjohtaja Sakari Kiurun luona ja pyytäneet naisohjelmaa. Heitä oli kuunneltu ystävällisesti ja tarjottu wienerleipäkahvit, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Nyt tapahtui.
Ohjelmaa tehdessään Päivi Istala kertoo tajunneensa, miten tarpeellista naisasioista – esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta – oli puhua maassa, jossa luullaan, että tasa-arvo saavutettiin vuonna 1906. Naisten tunti sai myös paljon kuulijoita. Enimmillään heitä oli 670 000, mutta vielä 2003, jolloin ohjelma lopetettiin, heitä oli 250 000.
Päivi otti ohjelmassaan esille asioita, joista yleensä vaiettiin. Esimerkiksi kun Naisjärjestöjen Keskusliitto vaati, että Helsingin Sanomien oli lopetettava seksi-ilmoitukset, Naisten tunti oli ainoa, joka antoi vaatimukselle julkisuutta. Sen seurauksena HS:lle tuli niin paljon peruutuksia, että seksi-ilmoitukset katosivat lehdestä.
Päivi Istala sai vuonna 2003 valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Kirjailija Matti Mäkelä kommentoi sitä Aamulehdessä happamesti:
”Valtion tiedonjulkistamispalkintolistassa kiinnittyy huomio siihen, että puolet saajista on yleläisiä. Joukkoon on eksynyt Päivi Istalan Naisten tunti, joka on propagandaohjelmien valioita. Tiedon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.”
Arvostelu todistaa, että feminismiä ei ole ymmärretty – eikä haluttukaan ymmärtää.
”Ei tajuta, että feminismi on tapa tarkastella maailmaa”, Päivi Istala toteaa.
”Se ei pienennä perspektiiviä eikä vähennä toimittajan kiinnostuksen kohteita, vaan päinvastoin laajentaa näkökulmaa.”
Juuri tässä on laajan näkemisen ydin: Looking at the World through Women´s Eyes, katsoa maailmaa naisten silmin.
Kirjoittaja
Maija Kauppinen
Lähteet
Minna 1/2011.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.