Meidän perhe asui Tampereen keskustassa ahtaasti, niin kuin 40-luvulla pruukattiin asua. Muuten piti ottaa vuokralainen ylimääräiseen huoneeseen. Enson mummu asui Helsingissä Kuusitiellä ja kävi meitä joskus tervehtimässä. Silloin hän sai sänkyni ja minä pääsin äidin viereen. Mummu tuoksui kielolta ja käveli kankeasti.

Varhaisimmat muistoni ovat sota-ajalta, äidin kanssa matkustimme Ensoon. Olin hyvin pieni, muistan junan vesipullotelineen laseineen ja junankolkkeen tahdissa keinuvat tuuletinten langat, matkalaukkutelineverkot istuinten yläpuolella. Kaikkialla seisoskelevat tai istuvat sotilaat. Meillä oli ruskeassa nahkakassissa potta minua varten.

Ensossa oli laajat nurmikentät, lehtimajan päiväkahveineen ja mummun ihanat kukkapenkit, daalioita, ringeblummaa, leijonankitoja. Eniten pidin lemmikeistä. Sisällä talossa oli kirjasto, sen nurkassa pystyuuni, jonka edessä iso ilveksen talja. Sillä oli suu apposen auki ja neulanterävät hampaat. Laitoin pienen käteni sen suuhun ja vedin äkkiä pois. Hui!

Mummu istui ompelemassa kauniita kukkia pellavaliinaan, sinisiä, punaisia ja valkoisia kukkia vihreiden lehtikiehkuroiden väliin. Enson vaari kutsui minua Remusaaraksi ja veti hopeapäisellä kepillään minut lähelleen. Tuuli leyhytti keveästi ohutta ikkunaverhoa.

Elokuussa mummu matkusti luoksemme kesäkotiin Teiskoon. Hänelle oli oma huone ja isä oli nikkaroinut sinne reikätuolin. Äiti tyhjenteli itsekseen mutisten sen alla olevaa ämpäriä.

Mummu istui aurinkotuolissa virkaten pitsiä ja seuraten minun hiekkakakkujeni valmistumista suuren laakean kiven äärellä. Tai sitten hiekkarannalla valvoen uimaharrastustani isojen korkkiliivien kanssa. Hänellä oli ohut hiusverkko päässä ja vaalean beige gabardiinitakki yllään.
Kunnioitin ja rakastin mummua kovasti, kuulin miten hän toimi aikoinaan Käkisalmen Rouvasväen yhdistyksessä ja auttoi heikossa asemassa olevia. Vastuun tunnetta opin häneltä. Kaksi tapausta on jäänyt mieleeni.

Tatjana von Schwanck oli syntynyt Pietarissa 1916 korkea-arvoisen laivastoupseerin Maximilian von Schwanckin tyttärenä, äiti Elisabet s. Tjurin oli vanhaa venäläistä aatelissukua. Isän kuoltua taistelussa Tatjana joutui pakenemaan vallankumouksen tieltä Terijoen Tyrisevälle, kesähuvilaan.

Äiti ja tädit yrittivät antaa hänelle aatelisneidon kasvatuksen, hän sai oppia ranskaa, saksaa ja englantia, pianonsoittoa ja maalausta. Suomea hän oppi 14-vuotiaalta Sylvi Pajulta, joka muisteli käyntejä huvilalla: Tanjan kunnianarvoisat tädit, hiljainen, sivistynyt äiti, suuri huvila vanhoine huonekaluineen olivat minulle outoa maailmaa.

Onerva-mummu halusi auttaa suuressa köyhyydessä elävää nuorta taiteilijatarta, ja pyysi tätä maalaamaan minusta kuvan. Kerran hän tapasi minut nähdäkseen värit, kuten hän sanoi, mutta taulun mallina oli valokuvasuurennos. Tallella on hänen kirjeensä, jossa hän pahoittelee värien puutetta. Mekkoon tuli tumman punaista sinisen sijaan. Taulu on ollut seinälläni kaikki nämä vuodet.

Toinen muisto Enson mummun päättäväisestä auttamishalusta oli tilanne, kun Käkisalmessa perhetuttu nuori pariskunta kuoli, ja kaksi pientä poikaa jäi orvoiksi. Poikien täti Irja Pihljerta-Pajunen halusi ottaa heidät kasvateikseen, mutta pidettiin sopimattomana nuoren neidon kasvattaa poikalapsia. Onerva-mummu hoiti asiat niin, että Irja sai pojat vastuulleen. Irja meni sitten naimisiin Olavi Westerdahlin, myöhemmin Veistäjä, kanssa ja muuttivat Turun kautta Tampereelle.

Enson mummun kanssa kirjoittelimme usein kortteja toisillemme kysellen vointia ja toivotellen kaikkea hyvää. Minulla oli kasoittain nukkeja, joiden kaikkien nimi oli Mimmi. Oli Punapäämimmi, Pikkumimmi, Miukumimmi ja vaikka mitä. Sitten yhtenä jouluna saapui paketti, jossa oli mummun tekemä poikanukke.

”Rakas oma Leena!
Tässä mummu lähettää tekemänsä Pelle-Petteri Ensolaisen sinulle. Täytyyhän yksi poikakin olla mimmien joukossa. Hauska olisi kuulla, mitä pidät pojasta!
Raikkaasti tervehtien mummu”.

Pelle-Petteri istuu eteisessä nukenvaatearkun päällä. Se on saanut uuden villapaidan ja pipan kuluneen päänsä peitoksi, mutta mummun tekemät golffarit on edelleen jalassa. Ainoa poikani on nimetty Petteriksi nuken mukaan ja mummun muistoksi.