Onerva Niilola o.s. Koivisto syntyi Elimäen Takamaan kylässä Roope ja Tilda Koiviston kolmanneksi tyttäreksi. Hänen jälkeensä perhe kasvoi vielä kahdella tyttärellä. Kun isää kiusoiteltiin, ettei talossa ole ainuttakaan poikaa, hän vastasi: ”Tytöillä saa aina poikia.” Sanotaan, että isän vaikutus tyttäriin on aina merkittävä. Isä antoi Koiviston tyttärille myös nimet. Onerva syntyi Onervan päivänä. Koko sisarussarja on omannut hyvän itsetunnon, ja luulenpa sen olevan perua isän vakaasta uskosta omiin tyttäriinsä.
Onerva Niilolan nuoruutta leimasi tietenkin sota-aika. Siitä huolimatta hän meni kansanopistoon 1940–1941, sillä vanhemmat päättivät, että kouluun on lähdettävä. Sivistys ei ole koskaan pahaksi. Opistoa edeltänyt aika oli kotona kovin kiireistä, sillä talvisota toi siihen omat haasteensa. Kansanopistossa oli hyvin isänmaallinen henki. Pojat olivat suojeluskuntapuvuissa ja tytöt lottapuvuissa, kenellä sellainen oli.
Onerva Niilola oli partiossa toimimisen jälkeen liittynyt lottajärjestöön, Pohjois-Elimäen Paikallisyhdistyksen Takamaan kyläosastoon. Tyttötyön johtajakoulutuksen hän kävi keväällä 1943. Hän toimi pääasiassa ilmavalvontalottana. Hän kertoi, kuinka pelotti mennä yksin valvontapaikalle, kun oli puhuttu desanttien vaarasta. Hän olisi lähtenyt myös sotatoimialueelle lottatyöhön, mutta vanhemmat eivät laskeneet.
Niilolan nuori emäntä
Vuonna 1943 alkoi Onervan Niilolan elämässä uusi aikakausi. Hän tuli nuoreksi emännäksi Niilolaan. Hän kertoi olleensa kovin pidetty miniä, koko suku oli aivan ihastuksissa, kun taloon saatiin nuorta elämää.
Hän kyllä totesi muutoksen olleen suuri, sillä Koivistolla sisarussarjassa oli nuorten iloa ja laulua. Niilolassa taas ainoan pojan ympäröi joukko setiä ja tätejä. Wirgo Niilola, suvun arvostettu täti, antoi rohkaisua sanoen: ”Ota viisaalla tavalla ohjat käsiisi kuitenkin talon tapoja ja perinteitä arvostaen.”
Niilola oli vanha sukutila. Onervan sydämen laaja-alaisuutta osoittaa muun muassa, että jouluna 1944 joulupöytä katettiin kahteen kertaan, jotta kaikki saivat jouluaterian. Olihan taloon majoituttu paljon muutakin väkeä kuin oma perhe.
Pian elämää rikastuttivat lapset Leena ja Eero. Puoliso Alpo kotiutui Lapin sodasta ja elämä normalisoitui. Samaan aikaan talossa hoidettiin myös Alpon vuoteenomana olevaa nivelreumaatikkotätiä. Hän kuoli samana vuonna, kun toinen tytär, Marja, syntyi. Lisäksi ruokakuntaan kuuluivat appivanhemmat.
Talossa oli siis paljon väkeä ja työtä. Tarvittiin sitkeyttä, sopeutumis- ja organisointikykyä, uutteraa työtä ja jaksamista. Liisa-tyttären syntymän aikoihin Onerva sairastui, mutta onneksi toipui kohtuullisen nopeasti.
Maaseudun kehittäjä
Kotieläintilan emännän työ oli vaativaa, mutta Onerva Niilola halusi etsiä uutta. Hänessä oli yrittäjyyttä. Haaveissa oli sunnuntain pitopöytä tai kahvilan perustaminen tien vieressä olevaan latoon. Täytyy sanoa, että muu perhe ampui alas nämä ideat melko nopeasti. Hän yritti viljellä varhaisperunaa ja vei niitä silloiselle Kouvolan Stockmannille. Eihän se kuokkapelillä ollut kannattavaa, kun vielä ruotsalainen varhaisperuna pudotti hinnat.
Sitten tuli mansikka. Talossa oli aina ollut suuri mansikkamaa ja yhtäkkiä varmaan yleisen elintason nousun myötä mansikalle alkoi olla laajempaakin kysyntää. Aluksi tietysti kaikki tehtiin ihan oman perheen voimin ja mansikoita vietiin leipomoihin ja kauppoihin kunnes suoramyynnistä tuli pääkanava. Koko tilan tuotantosuunta muuttui.
Vielä vanhuudessaankin Onerva Niilola kehitteli uusia ideoita ja voivotteli, että oli liian vanha niitä toteuttamaan. Tämä idearikkaus oli varmaankin perintöä hänen omalta äidiltään, jota Onerva kuvasi luovaksi ja uudistusmieliseksi.
Järjestöihminen ja verkostojen luoja
Onerva Niilola oli verkostojen luoja ja todellinen järjestöihminen. Hän halusi tehdä ennemmin yhteiseksi hyväksi kuin itselleen. Onerva Niilolan lapsuudenkoti oli yhteiskunnallisesti valveutunut. Samalla tavalla Niilolassa oli totuttu ottamaan vastuuta yhteisistä asioista. Niinpä oli luontevaa, että hän alkoi toimia myös kodin ulkopuolella.
Aiemminhan Onerva Niilola oli jo ollut partiossa ja lotissa. Elimäen Vilppulan maatalousnaisiin hän liittyi jo varhain. Hän oli pitkäaikainen johtokunnan jäsen ja rahastonhoitaja. Tähän aikaan liittyi myös järjestön kannalta monia taloudellisestikin suuria tapahtumia. Maatalousnaiset vastasivat joka toinen vuosi Korialla pidettyjen juhannusjuhlien kenttäkeittiöstä ja myöhemmin ajankohtaista oli oman mehuaseman perustaminen.
Onerva Niilola kuului Korian sotilaskotiyhdistyksen perustajajäseniin. Tämäkin osoittaa eräänlaista ennakkoluulottomuutta. Olihan varuskunta oma suljettu ympäristönsä. Sotilaskotiin kaivattiin kuitenkin paikkakunnan aktiivisia naisia. Onerva oli hyvin isänmaallinen, ja siksi sotilaskotityöstä tuli hänelle tärkeä ja rakas harrastus. Hän toimi useita vuosia johtokunnan jäsenenä ja peräti 11 vuotta yhdistyksen puheenjohtajana.
Onerva Niilola oli luottamushenkilönä osuuskaupan hallinnossa ja seurakunnan taloudellisessa jaostossa. Se oli aikaa, kun tehtiin päätös muun muassa Korian kirkon yhteyteen rakennettavasta seurakuntatilasta ja Napan hautausmaan siunauskappelin rakentamisesta. Elimäen pitäjän pohjoispuoli oli ollut ilman näitä palveluita. Tarvittiin moneen asiaan rohkeaa, päättäväistä, mutta yhteistyökykyistä naista, joka osasi pitää myös puoliaan.
Onervaa pyydettiin uudelleen elvytetyn Elimäen Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän oli juureva elimäkeläinen nainen, jolle myös kotiseutu oli rakas. Hän sai vastaanottaa tärkeän huomionosoituksen vuonna 1992, kun hänet valittiin Pestoomarkkinoilla Elimäen ensimmäiseksi Piiaksi, Renkinä oli kanttori Risto Koskinen.
Piiaksi ja Rengiksi valittujen edellytettiin olevan pitkään Elimäellä vaikuttaneita, juuriltaan elimäkeläisiksi tunnustautuvia ja Elimäkeä tunnetuksi tehneitä henkilöitä. Heidän toivottiin lisäksi olevan aktiivisia kansanperinteen vaalijoita ja kotiseututyöstä innostuneita.
Perinnekirjoja ja sukutarinoita
Onerva Niilola oli aktiivisesti mukana elimäkeläisten perinnekirjojen tekemisessä. Ensimmäinen niistä oli Punsaa pöytään, elimäkeläistä ruokaperinnettä ja sitä seurasi käsityöperinteeseen liittyvät julkaisut. Hän arvosti perinteitä, mutta halusi myös itse luoda niitä.
Leena-tyttären kuolema vuonna 1984 toi Onerva Niilolassa esiin aiemmin tuntemattoman ulottuvuuden. Hän oli toki ollut taitava tekemään käsillään. Kangaspuissa syntyi mitä vain kuultokudoksista ryijyihinkin. Nyt tuli kynästä tärkeä väline, se oli yllätys.
Hän alkoi kirjoittaa päiväkirjaa, varmaankin osana omaa surutyötään. Niinpä siitä olikin helppo siirtyä kirjoittamaan muistiin tietoja ensin Niilolan suvusta ja sitten omasta suvustaan. Sukua koskevat kirjaset ovat tietysti jälkipolville korvaamattoman arvokkaat. Onerva Niilolalla säilyi hyvä muisti ja siksi hänestä tuli haluttu haastattelujen kohde. Olihan hän kuin Korian ja Napan kylän elävä historiankirja.
Onerva Niilolan elämä päättyi 94 vuoden iässä marraskuussa 2016 vain kuukauden sairastamisen jälkeen. Hän eli täysillä loppuun asti. Viimeinen syntymäpäivä elokuussa aloitettiin kuuntelemalla Äänisen aaltoja ja muita sota-ajan lauluja. Näin oli helppo ajatuksissa siirtyä nuoruusvuosiin ja muistella niitä. Hän seurasi uteliaana aikaansa ja oli kiinnostunut niin kulttuuriuutisista kuin politiikasta ja muista yhteiskunnallisista asioita. Vierivä kivi ei sammaloitunut.
Kirjoittaja
Liisa Niilola
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.