Oli itsestään selvää, että tultuani vuonna 1978 ylioppilaaksi lähden opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Humanistinen vaikuttaminen ja halu parantaa maailmaa ohjasivat minua. Esimerkkinä olivat vanhempani, joille puhuminen ja kirjoittaminen olivat luonteva tapa ilmaista itseään. Toimittajan ura olisi voinut olla vaihtoehto yhdessä isäni kanssa opetellen, mutta hän kuoli ollessani 19-vuotias. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja feminismi saivat minut nuorena opiskelijana lähtemään mukaan yhdistystoimintaan. En halunnut jäädä odottelemaan, että maailma muuttuisi paremmaksi, vaan halusin itse vaikuttaa siihen. 1980-luku olikin yhteiskunnallisesti aktiivista aikaa; osallistuin muun muassa Ei ydinvoimaa – mielenosoituksiin ja rauhanmarsseille, kerran jopa Vappumarssille. Feminismi ja tasa-arvon vaikuttaminen ovat olleet minulle aina itsestäänselvyyksiä. Lieneekö syynä, että olen kasvanut poikien kanssa sekä kotona että opiskellessani kansantaloustiedettä. Poliittisiin puolueihin en ole koskaan tuntenut vetovoimaa, vaikka politiikkaa aktiivisesti seuraankin.
Lapsuus Savossa ja Keski-Suomessa
Avasin silmäni, ja aloin ihmetellä maailmaa kirpeänä pakkaspäivänä tammikuussa 1959 Iisalmen maalaiskunnassa Savossa. Pappina työskennennyt isäni oli saanut opintostipendin Kuopion hiippakunnalta, ja hänen ensimmäisen työpaikkansa piti olla saman hiippakunnan alueella. Savolaisuus säilyi perheemme yhteisenä vitsinä, kun vuonna 1961 muutimme Keski-Suomeen Jyväskylään ja minä aloin puhua. Ja puhelias kun olin, kukaan ei “kestänyt savon viäntämistäni”.
Nuppu-nimen sain jo lapsena, kun isoveljeäni Ristoa kutsuttiin pienenä Pupuksi. Kun synnyin, Pupun pikkusiskolle keksittiin nimi, Nuppu. Enkä koskaan sen jälkeen ole muuta nimeä tunnistanut. Viralliseksi vaihdoin Nupun ensimmäisen vakinaisen työsuhteeni alussa. Isäni Raimo (1933–1978) ja äitini Liisa (1929–2014) (o.s. Rantala, ent. Häkkinen, ent. Rouhiainen) olivat tutustuneet opiskellessaan Helsingissä. Äidistäni tuli äidinkielenopettaja ja isästäni pappi. Isäni vielä jatkaessa opintojaan Helsingissä äitini työskenteli jo ensimmäisessä työpaikassaan Alkio-opistolla, joka sijaitsi Perniössä. Siellä syntyi isoveljeni Risto (1957–). Pikkuveljeni Juha (1960–) syntyi Savossa, mutta Iisalmen kaupungissa. Olemmekin aina vitsailleet, että minä olen maalainen mutta hän kaupunkilainen. Iisalmen maalaiskunta ja kaupunki tosin yhdistyivät jo vuonna 1970. Iisalmi vaihtui Jyväskyläksi vuonna 1961, kun äitini aloitti siellä auskultoinnin ja isäni toimi nuorisopappina Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa.
Asuimme Kauppakadun varrella korkeassa kerrostalossa, jonka pihalla oli paljon leikkikavereita. Jyväskylän keskustan jälkeen muutimme Tikkakoskelle Jyväskylän maalaiskuntaan, josta isäni sai vuonna 1964 kappalaisen paikan. Äitini oli jo vuotta aiemmin aloittanut äidinkielenopettajana Tikkakosken yhteiskoulussa. Vilkas kerrostalopiha vaihtui pappilan ja kirkon ympärillä olevaksi mäntykankaaksi, josta poimimme veljieni kanssa männynkäpyjä ikkunalautojen koristeiksi. Kävin Tikkakoskella kouluni ja kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1978. Ensimmäisen opiskeluvuoteni vietin Jyväskylässä yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, minkä jälkeen pyrin ja pääsin Helsinkiin valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Vuonna 1979 minusta tuli hesalainen ja sen jälkeen olenkin asunut Helsingissä, lyhyttä Espoo-poikkeamaa lukuunottamatta. Helsinki tuntui alusta asti omalta kotikaupungilta. Olen aina pitänyt Helsinkiä kotinani. Ehkä siksi, että vanhempani olivat täällä opiskelleet, tai että äidinäitini asui täällä lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Aloin nyt itse rakentaa Helsingissä omaa aikuiselämääni.
Työuran kaksi pitkää jaksoa
Työsuhteeni jakautuu kahteen pitkään jaksoon: ensin valtion liikelaitoksessa, sitten ministeriössä/virastossa/yhtiössä. Molemmissa sekä työnantaja että organisaation nimi ja rakenne muuttuivat lukemattomia kertoja. Väliin sijoittuu kahden vuoden työttömyysjakso, joka osui pahimpaan 1990-luvun lama-aikaan.
Tuttavani ihmettelevät joskus, miten olen jaksanut olla näin pitkään samalla työnantajalla? Vastaukseni on, että olen saanut luoda niissä useita erilaisia ”työuria” sekä vaihtaa roolia ja tehtäviä määrätietoisesti jos myös sattumalta.
Työura alkaa ravitsemiskeskuksen keittiössä
Ensimmäinen pitkistä työsuhteistani oli valtion liikelaitos, Valtion ravitsemiskeskus, VARK, joka tunnettiin myöhemmin Kulinaari-ravintolana ja yritysoston jälkeen Amicana.
Sattuma vei minut yritykseen, jossa olin vuodet 1984–94. Eräänä kesänä halusin lähteä jo elokuun alussa Interrail-reissulle enkä sen vuoksi hakenut virkamiesharjoittelupaikkaa. Katselin työpaikkailmoituksia ja arvelin pääseväni ravitsemiskeskukseen, koska olin aiemmin ollut maatilamatkailun keittiössä. Ravitsemiskeskus ottikin minut mieluusti töihin Tilastokeskuksen henkilöstöravintolaan, jossa sattumoisin sekä työntekijöiden että emäntien luottamushenkilöt työskentelivät.
Arkkitehdiksi opiskeleva poikaystäväni oli tuona kesänä harjoittelijana rakennuksilla. Olimme molemmat apuhenkilöitä työpaikoissamme, mutta kun illalla vertasimme tekemisiämme, huomasin suuren eron työskentelytahdissa. Poikaystäväni istui enimmäkseen työkaveriensa kanssa pelaamassa korttia odottaen, että jokin porukka hoitaa edellisen vaiheen loppuun. Minä ja työtoverini sen sijaan tuskin ehdimme päivän aikana istahtaa pikkutauoille. Selvästi tapaan oli syynä naisten ja miesten töiden rakenteelliset erot.
Pro gradu -työ ravintola-alalta
Ystävystymiseni ravitsemiskeskuksen luottamushenkilöiden kanssa vei minut ensin satunnaisiin tuurauksiin, sitten uuteen kesätyöhön ja lopuksi pääkonttoriin. Siellä tarvittiin työhönottajalle äitiyslomittajaa, ja luottamushenkilöystäväni suosittelivat minua talon henkilöstöpäällikölle. En kuitenkaan kokenut tarjottua työtä mielekkääksi, joten luovuin siitä nopeasti, sillä 1980-luvun alussa keittiötöihin hakeutuvat olivat joko hulluja tai humalaisia. Tehtäväni olisi ollut arvioida, suoriutuvatko he ylipäätään mistään keittiötehtävistä.
Henkilöstöpäällikkö ehdotti kuitenkin, että jäisin taloon tukemaan työhönottoa ja tekemään pienimuotoisia selvityksiä henkilöstöhallinnolle. Suostuin ja haastattelin muun muassa poislähteviä työntekijöitä, loin yhteispalaverimallin henkilöstöravintoloille ja valmensin uusia työntekijöitä.
Kiinnostukseni ravintola-alaa kohtaan kasvoi, ja jo ensimmäisenä kesänäni tehdyt havainnot tiivistyivät pro graduksi Työtä työn edestä. Halusin ymmärtää ja nostaa alan arvostusta. En hyväksynyt ajatusta, että keittiössä työskentelevät, enimmäkseen naiset, eivät julkisesti kehdanneet kertoa, missä ovat töissä vaan pitivät itseään ”paistinlastan kääntäjinä” eivätkä ammattilaisina.
Uusien tuulien sijaan käytännön keskustelua
Liikelaitos kasvoi, ja pian henkilöstöhallintoon tarvittiin lisäkäsiä. Valittavanani oli joko työ henkilöstöhallinnossa päällikön tukena tai jatkaminen kehitystehtävissä. Oli itsestään selvää, että valitsin kehitystyön, sillä en ole koskaan kokenut olevani ”hallintoihminen”. Intohimoni oli vaikuttaa silloiseen luentolähtöiseen ja usein vain esihenkilöille suunnattuun koulutukseen. Ymmärsin, ettei mikään muutu konkreettisesti, elleivät esihenkilöt pysty koulutustilaisuuksissa asiantuntijaluentojen lisäksi keskustelemaan kollegojensa kanssa asioiden viemisestä käytäntöön. Pysyvän muutoksen rinnalla tarvittiin ravintolakohtaista kehittämistä, ja siihen kaikki työntekijät voivat osallistua. Halusin vaikuttaa yrityksen tapaan toimia eikä vain puhua ns. uusista tuulista.
Työsuhteeni tässä yrityksessä kesti kymmenen vuotta. Työskentely suhteellisen pienessä, 30 hengen hallintoporukassa antoi minulle itseluottamusta ja kokemuksen tasavartaisuudesta myös johtajien kanssa. Esimerkiksi pääjohtajan sihteeri kirjoitti pro gradu -työni viimeisen version talon ensimmäisellä tietokoneella. Valtiotieteen maisterin tutkinnon suoritin vuonna 1988. Sillä oli iso merkitys myöhemmin.
Työsuhteeni päättyi, kun Amica osti Kulinaari-ravintolat vuonna 1994. Päällekkäiset tukitehtävät karsittiin, ja suurin osa hallinnon työtovereistani joutui laillani lähtemään.
Opiskelua työttömyysjakson aikana
En kokenut kahden vuoden työttömyysjaksoani epätoivoiseksi. Tosin läheiseni kertoivat jälkeenpäin olleensa huolissaan, löydänkö uutta työpaikkaa. Olin kuitenkin hyvin aktiivinen; hain kymmeniä ja kymmeniä työpaikkoja. Opiskelin lyhytkestoisten kurssien lisäksi yliopistolla, jossa suoritin muun muassa aikuiskasvatuksen approbaturin, ja hankin ATK-ajokortin.
Toisena työttömyysvuotenani olin harjoittelijana pienessä kahden naisen työnarviointiyrityksessä, Jopi-arvioinnissa. Työn sain Julkishallinnon kouluttajat -yhdistyksen kautta. Olin ollut kouluttajana edellisessä työpaikassani ja liittynyt tuolloin yhdistykseen. Vaikka en tiennyt mitään työnarvioinnista, pääsin heti koulutuksia vetävän työpariksi. Olisin voinut jatkaa sitä työtä, mutta ”kohtalo” puuttui peliin ja tarjosi kiinnostavampaa.
Työministeriö haki vuoden 1995 lopussa asiantuntijoita ensimmäiseen nelivuotiseen Työelämän kehittämisohjelmaansa. Innostuin mahdollisuudesta vaikuttaa laajasti suomalaiseen työelämään ja hain paikkaa. Pääsin haastatteluun, jossa tulin työhistoriastani kertoessani sanoneeksi, etten ole koskaan halunnut julkiselle sektorille töihin. Myöhemmin tajusin, että olin hakemassa paikkaa julkiselta sektorilta ministeriöstä! Ilmeisesti avoimuuteni ja rehellisyyteni auttoivat erottautumisessa ja minä sain hakemani paikan; oltiinhan kehittämässä työorganisaatioita.
Organisaatiomuutos seuraa toistaan
Helmikuussa 1996 alkoi toinen pitkä työsuhteeni. Olin ensin 11 vuotta työministeriössä projektikoordinaattorina, sitten kolme kuukautta työ- ja elinkeinoministeriössä, josta siirryin maaliskuussa 2008 teknologia-asiantuntijaksi valtion virastoon Tekesiin eli Teknologian kehittämiskeskukseen. Nimi muuttui ensin 11/2006 Tekes – Teknologian ja Innovaatioiden kehittämiskeskukseksi ja vuoden 2014 alusta Innovaatiorahoituskeskus Tekesiksi.
Työ- ja elinkeinoministeriö tarjosi yhdelle meistä mahdollisuutta jäädä ministeriöön taustavaikuttajaksi. En hetkeäkään miettinyt kieltäytyä tarjouksesta, kun Tekes tarjosi minulle mahdollisuuden päästä työpaikkoja kehittävään organisaatioon, jossa yhdistyivät tuote-, palvelu-, liiketoiminta ja sosiaaliset innovaatiot.
Vuoden 2018 alussa kaksi organisaatiota, Tekes ja kansainvälistymis-, investointi- ja matkailuedistämispalveluita tarjoava Finpro, yhdistyivät Business Finlandiksi. Tähän innovaatiorahoitusta ja kansainvälistymispalveluja tarjoavaan sekä matkailu ja investointeja edistävään yhtiöön kuuluu nykyisin 600 asiantuntijaa ympäri maailmaa.
Vuotta myöhemmin asiantuntijatehtäväni siirrettiin virastosta yhtiöön. Business Finland on ns. hybridiorganisaatiossa, jossa on rinnakkain virasto ja yhtiö. Hybridimallia koskeva lakiuudistus tuli syksyllä 2022 eduskuntakäsittelyyn. Lakia tarkennettiin ns. viranomaistehtävien osalta, johon kuului myös silloinen tehtäväni innovaatiorahoituksen sparraajana. Jäädessäni vuonna 2024 eläkkeelle olin jälkeen valtion viraston työntekijä. Ehdin siis mukaan vielä yhteen organisaatiomuutokseen!
Tykyä tärkeämpää työorganisaation tavoitteet
Olen työskennellyt vuosina 1996–2024 erilaisissa rooleissa ja tehtävissä. Tittelini on vaihtunut teknologia-asiantuntijasta ohjelmapäälliköksi ja viimeksi vuonna 2021 Business coachiksi. Viimeiseksi titteliksini tuli rahoitusasiantuntija. Kaiken taustalla on ollut haluni olla näköalapaikalla ja vaikuttaa suomalaisiin työorganisaatioihin ja niiden menestykseen. Viime vuosina kohteina ovat olleet pien- ja keskisuuret eli pk-yritykset ja niiden menestyminen kansainvälisillä markkinoilla.
Ensimmäiset kaksitoista vuotta ministeriössä olivat hienoa uuden luomisen aikaa. Nelihenkinen tiimimme kehitti valtakunnallisten työorganisaatioiden kehittämismallin, jossa samanaikaisesti parannetaan työpaikkojen tuottavuutta ja hyödynnetään laaja-alaisesti työntekijöiden osaamista. Saimme myös suhteellisen vapaasti luoda hierarkiasta vapaan tiimitoimintamallin, jossa päätökset tehdään yhdessä mutta jossa jokainen voi toteuttaa myös omia vahvuuksiaan.
Ryhmässämme syntyikin vahva työelämäinnovaatio-osaaminen. Olimme yhteydessä kaikkien toimialojen työpaikkoihin ja tutkimuslaitoksiin, ja ne puolestaan meihin. Itseäni kiinnostivat erityisesti teknologiateollisuusyritysten hankkeet, mutta niiden ohella syvennyin myös sosiaali- ja terveysalan haasteisiin.
Kun aloitimme vuonna 1996, työorganisaatioiden kehittäminen rinnastettiin työkykyä ylläpitävään toimintaan, Tykyyn, jossa keskeistä on yksilökeskeinen ajattelu ja yksittäiset virkistyspäivät. Kesti vuosia saada työantajat ja taustatahot ymmärtämään, että työorganisaatioita kehitettäessä on tärkeää vaikuttaa kunkin organisaation strategisiin päämääriin ja tavoitteisiin. Hyvä johtaminen ja työprosessin parantaminen tukevat organisaation asettaman päämäärän saavuttamista, eivätkä ole siitä irrallisia ”henkilöstöhallinnon hyvinvointijuttuja”.
Tietotaidon siirtäminen kollegoille tärkeää
Tiimityöskentely työelämän kehittämisohjelmassa antoi hyvän ponnahduslaudan seuraavalle hypylle Tekesiin, mikä tapahtui vuonna 2008. Siellä meidät sosiaalisten ja organisatoristen innovaatioiden osaajat toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi.
Aineettomien innovaatioiden ymmärtäminen teknologiapainotteisten rinnalla vaati kuitenkin vahvistamista. Sain tehtäväkseni valmistella toimia, joilla johtamisen ja toimintatapojen kehittäminen saadaan yrityksille ja työpaikoille tutuksi.
Uusi tehtäväni vei minut ensin kyseisen ohjelman valmisteluun ja sen jälkeen vuosiksi 2012–18 Liiderin eli Liiketoimintaa, tuottavuutta ja työniloa -ohjelman vetäjäksi. Vaikutin ohjelmatiimini kanssa siihen, että johtamiseen ja toimintatapoihin liittyvät muutokset ymmärretään osaksi yritysten kokonaistavoitteita. Ohjelmapäällikkövuosieni aikana tutustuin eri alojen kollegoihin. Samalla roolini aineettomien innovaatioiden, erityisesti johtamisen ja toimintatapojen, asiantuntijaosaajana vahvistui.
Liideri-ohjelman päätyttyä siirryin takaisin asiantuntijaksi. Seuraavissa organisaatiouudistuksissa en enää hakeutunut erityistehtäviin. Olin päättänyt jäädä eläkkeelle heti kun mahdollista. Päätökseeni ei ollut syynä, että olisin leipääntynyt työhöni. Päinvastoin koin, että olen ”tehnyt oman osuuteni” ja on aika panostaa muihin elämänalueisiin.
Viimeisenä työvuotenani tein vielä yhden siirron: tuin uuden palvelun aloittamista. Siinä keskityttiin yritysten kansainvälistymisosaamisen eli johtamisen, toimintamallien, rekrytoinnin ja brändäyksen vahvistamiseen. Jotta saatoin osallistua täysipainoisesti palvelun markkinointiin Business Finlandin sisällä, olin ehdottanut, että jatkan työtä puolella vuodella yli eläkeiän. Mielestäni tämä oli paras tapa siirtää työvuosien aikana kertynyt osaaminen kollegoille.
Olen ollut uskollinen nuoruuden pyrkimyksille
Koko työurani ajan olen ollut uskollinen nuoruuteni vahvalle humanistiselle aatteelle tehdä parhaani suomalaisten työorganisaatioiden kehittämisessä. Olen aina pyrkinyt parantamaan myös oman työorganisaation toimintaa. Tässä on auttanut, että henkilöstön edustajana olen voinut käydä jatkuvaa vuoropuhelua työnantajan edustajien kanssa.
Suomalainen työelämä onkin muuttunut paremmaksi 1990-luvulta lähtien. Nykyään talouselämä tunnustaa johtamisen ja toimintamallien merkityksen yritysten ja organisaatioiden menestykselle. Olen ylpeä, että olen saanut olla näköalapaikalla seuraamassa tätä muutosta.
Tunsin tiettyä haikeutta jättäessäni työni, johon olin melkein neljäkymmentä vuotta suhtautunut suurella rakkaudella. Mutta vuosien mittaan olen oppinut, että juhlista kannattaa lähteä silloin kun ilo on ylimmillään!
Yhdistysaktiivi 1980-luvulta lähtien
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on aina ollut minulle tärkeää. Opiskeluaikanani olin aktiivisesti mukana opiskelijaelämässä valtiotieteellisen tiedekunnan Kannunvalajissa ja kansantaloustieteen KTTO ry:n joukoissa. Lisäpotkua laajempaan vaikuttamiseen sain Ylioppilaiden kristillisen yhdistyksen kautta. Yhdistys edusti lähinnä radikaalia humanismia.
Koko työurani olen ollut ammattiyhdistysaktiivi sekä omalla työpaikallani että ammattiliitossa. Viimeisimmän pitkäaikaisen vaikuttamisurani tein Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen (YKA) työmarkkinatoimikunnassa. Työpaikalla toimin varaluottamushenkilönä ja työpaikkayhdistyksen puheenjohtajana sekä hallituksen jäsenenä. Kiitoksena tekemästäni henkilöstönedustajan työstä minulle luovutettiin syksyllä 2025 Akavan pronssinen ansiomerkki hopeisin lehvin.
Feministinen toimintani heräsi jo 1980-luvulla Helsingin tutkijanaisiin (perustettu 1982). Teimme vierailuja muun muassa Ruotsiin. Toimintani yhteisössä hiipui, kun siirryin pysyvästi työelämään, mutta seurasin pitkään yhdistyksen toimintaa ja aktivoiduin, kun yhdistys perustettiin uudelleen vuonna 2007.
Suomalainen Naisliitto on ollut pitkäaikaisin feministinen kotini, sillä liityin Helsingin yhdistykseen jo vuonna 1991. Naisliittoon minut houkutteli yhdistyksen jäsen Pirjo Norvamo, johon olin tutustunut Julkishallinnon kouluttajissa. Melko pian liittymisen jälkeen aloitin Naisliiton koulutustoimikunnassa, jossa olin mukana pitkään, osan aikaa puheenjohtajana. Lisäksi olen toiminut useaankin otteeseen Helsingin yhdistyksen hallituksessa, ideoinut kehitystoimintaa ideariihissä ja ollut miettimässä uusia toimintamuotoja, esimerkiksi 2010-luvulla Maikin salonkia. Myöhemmin liityin myös Naisliiton Hämeenlinnan yhdistykseen sen monipuolisen, kiinnostavan toiminnan vuoksi. Naisliiton hallitukseen minut valittiin vuonna 2020 Helsingin yhdistyksen edustajana, seuraavana vuonna hallituksen varapuheenjohtajaksi ja vuonna 2024 puheenjohtajaksi. Puheenjohtajana olen painottanut yhdessä toimimisen voimaa sekä Naisliiton sisällä yhdistysten ja toimikuntien kesken että ulospäin muiden naisjärjestöjen kanssa. Yhdessä saamme aikaan enemmän! Tästä on osoituksena esimerkiksi ensimmäinen Naistenpäivänmarssi 2025, joka sai liikkeelle 10 000 osallistujaa. Nyt kootaan yhteistä Naistenpäivänmarssia 2026.
Mestari työn ja yhdistystoiminnan yhteensovittajana
Naisliitto ei ole ainut naisyhdistys, johon kuulun. Olen ollut alusta asti mukana ja toimin edelleen Eurooppanaisissa. Alusta asti olen ollut mukana myös Club Calvados Damesissa, joka vietti keväällä 25-vuotisjuhliaan. Sukupuolen tutkimuksen yhdistykseen olen kuulunut jo pitkään, ja sitä kautta pysynyt tutkimusmaailman tuntumassa. Lisäksi osallistuin muutaman vuosikymmenen aktiivisesti Työelämän tutkimusyhdistyksen toimintaan ja Työelämän tutkimuspäivien suunnitteluun. Yhdistys ei ajanut vain naisasiaa, vaan oli laajasti kiinnostunut tasa-arvokysymyksistä. Naisyhdistyksistä olen jäsenenä myös Naisasialiitto Uniossa, Naistenpankissa ja UN Womenissa. Viimeisten vuosien aikana olen liittynyt myös feministiseen Miehet ry:hyn, Suomen Naisyhdistykseen ja Pro Marttoihin. Tosin ihan kaikissa näissä yhdistyksissä en enää ehdi olla kovin aktiivisesti mukana!
Yhdistysharrastusten lisäksi olen viidessä lukupiirissä, joissa neljässä luetaan pääasiassa naiskirjallisuutta tai ainakin keskustellaan feminismipainotteisesti. Kirjat ovat olleet elokuvien ja teatterin lisäksi minulle aina tärkeitä. Rakastan hypätä erilaisten kirjojen vietteleviin maailmoihin. Kirjoja sekä luen että kuuntelen, ja nämä kaksi erilaista tapaa ahmia kirjallisuutta sopivat minulle erinomaisesti. Kokemus on erilainen, mutta nautin molemmista.
Työvuosinani pystyin mielestäni hyvin yhteensovittamaan työn ja yhdistystoiminnan. Tosin työkaverini naljailivat minulle, kun he lähtivät töiden jälkeen urheilemaan ja minä kokoukseen! Kun aloitin Naisliiton puheenjohtajana 2024 ja olin vielä puoli vuotta töissä, naureskelin esihenkilölleni, etten enää ehtisi töitä tekemäänkään! Eläkepäivät silloin jo häämöttivät, ja jaksoin pusertaa vielä kevään molemmissa rooleissa.
