Mirjami-äitini (1915–1922) olisi täyttänyt vuonna 2015 sata vuotta. Omistan tämän kirjoituksen hänelle.

Äiti oli orpo, hylätty huutolaistyttö. Hänen vanhempansa kuolivat nuorina, äidin ollessa alle kouluikäinen. Hänen ensi muistonsa liittyivät siihen, kun pientä tyttöä hakattiin remmillä, koska hän oli nälissään syönyt vauvan ruokaa. Mirjami oli ”huudettu” isoon taloon vauvaa ja lehmiä hoitamaan vuonna 1921. Hän oli tuolloin kuusivuotias.

TV 1 (22.9.2015) palautti mieleen äitini tarinan, jonka hän kirjasi ruutuvihkoon elämänsä ehtoona, 1990-luvun alussa. Se on sellaista faktaa, jota enää harvemmin lukee tai tapaa. Onneksi hän sen kirjasi, ilman isoja kirjaimia ja välimerkkejä – äitini kävi kai vain pari luokkaa kansakoulua, mutta osasi kyllä lukea ja kirjoittaa ja kertoa lapsuudestaan, elämänvaiheistaan.  Tarinoida osasi isäni äiti Josefiinakin, joka eli 99-vuotiaaksi.

Huutolaissysteemi tarkoitti sitä, että esimerkiksi ”Viattomien lasten päivänä” käytiin kunnantalolla kerran vuodessa huutokauppaa orvoista lapsista, kerjäläisistä, invalideista ja muista ihmismassan hylätyistä. Se talollinen, joka pienimmän tarjouksen teki, sai huutolaisen vuodeksi töihin.

”Tuntui samalta kuin olisi hevosia myyty, minä olen hevonen, jota myytiin. Pelko ja häpeä oli aina läsnä, ei mitään hellyyttä. Koskaan ei kukaan pitänyt sylissä…”. Näin kertoi huutolaisena myyty mies TV 1:n dokumentissa.

Samanlaisia tarinoita oli äidilläni. Pahinta oli, että joutui talvellakin nukkumaan välillä navetassa, esimerkiksi rangaistukseksi siitä, että oli 6-vuotiaana hoitanut huonosti talon lapsia, vauvaa. Talvikenkiä ei ollut, vain rätit, joten jalat paleltuivat, kun piti kulkea kauppareissulla. Myös kouluun äitini kulki vielä myöhäissyksyllä avojaloin.

”Elämä oli yhtä kärsimystä, nukuin tuvan nurkissa, lattialla ja kuljin ilman kenkiä pakkasella. Remmiä sain, kun söin nälkääni lapsen ruokaa. Siitä sain rangaistukseksi nukkua navetassa, ja minua hakattiin melkein joka päivä…”, äitini kirjoitti.

Äitini pelasti sittemmin talollinen naapuri. Rakkaus. Onni oli lyhyt, sillä lapsia kuoli ja ensimmäinen mieskin kaatui rintamalla heti talvisodan alussa. Jatko on historiaa ja siihenkin liittyy paljon kärsimystä, mutta myös isäni ja äitini kohtaaminen. Ilman sitä rakkautta minua ei olisi. Muistan äitini hyvin empaattisena ja tunteellisena ihmisenä, joka osasi myös helliä omia lapsiaan. Pyörätuolissa istuva veljeni Pertti (1954–1974) hoidettiin kotona koko ikänsä.

Suomessa oli 1920-luvun alussa reilut 70 000 huutolaista.

Heidän muistonsa kunniaksi!