Koreografi, pedagogi ja tanssija Mirja Tukiainen, syntyi v 1947 ja menehtyi kotonaan v 2019 Orivedellä.
Hän tanssi mm. Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmässä 1967–1985 ja toimi koreografina ja pedagogina eri puolilla Suomea. Hän toimi Keski-Suomen läänintaiteilijana 1994–1999.
Tukiainen oli mukana aloittamassa Tanssin aika -festivaalia Jyväskylään.
Luottamustehtäviä hänellä oli useita: Suomen tanssitaiteilijain liiton hallituksessa 1971–1974 ja 1976–1984, Tanssin ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmatoimikunnassa 1986–1989 ja Valtion tanssitaidetoimikunnassa 1989–1991.
Pirkanmaalla Mirja Tukiainen työskenteli projekteissa, joissa oli mukana mm. lapsia, työttömiä ja eläkeläisiä. Hän osallistui myös monitaiteellisiin tapahtumiin.
Hän toimi isänsä, Aimo Tukiaisen, luomassa Taidekeskus Purnussa Orivedellä ja johti säätiötä puheenjohtajana 2006–2019.
Muistan Mirjan ensimmäiseksi kauniin taidekeskus Purnun kesäisistä maisemista. Useana kesänä 2000- luvulla kävimme ystävien kanssa katsomassa kesänäyttelyitä, ihailemassa maisemia, uimassa ja jopa savusaunassa rentoutumassa. Mirjan saattoi tavata siellä kävijöiden kanssa juttelemassa, toimittamassa jotain asiaa tai rauhallisesti kävelemässä koiransa kanssa.
Aina hänellä oli se intensiivinen tumma katse! Ehkä ei hymyä, mutta jotenkin sellainen viisas ja hyväksyvä toisen huomaava ilme.
Mirja kävi Oriveden teatterin Seitsemän veljestä -näytelmän harjoituksissa ohjaamassa näyttelijöiden liikkumista, lyhyttä tanssikohtausta. Muistan hänen lempeän äänensä ja varmat liikkeensä. Olin katsomassa harjoituksia ”kuunteluoppilaana”, ja mielestäni hän toi mukanaan määrittelemättömän energisen ja toisaalta tasapainoittavan tunnelman näyttämön reunalle.
Pääsin seuraamaan joitain kertoja eräjärveläistä Akkanaiset -ryhmää, jossa Mirja lauloi ja esiintyi. Muutkin laulajat ja soittajat olivat innokkaita, hyviä ja toivat esityksiin persoonaansa. Minun silmissäni ja korvissani Mirja oli se Sykähdyttävin Esiintyjä! Niin luontaista liikehtimistä, laulu voimakasta ja se kuuluisa LÄSNÄOLO. Se säteili viimeisellekin penkkiriville.
Sitä esiintymisiä aloittelevana (ei liike, vaan ääni runojenlausujana) aina iloiten kadehdin. Miten joku voi olla niin sinut itsensä kanssa? Jälleen silmät loistaen jotain omaa rauhaa, tasapainoa.
Minuuteissa laskien en Mirjan seurassa henkilökohtaisesti kauaa saanut olla, mutta hänen persoonansa on jäänyt mieleen. Sattui vielä näin, että ennen Mirjan menehtymistä edellisenä sunnuntaina olin ystävän kanssa kuuntelemassa Akkanaisia ja Mirjaa Eräjärvellä. Tuossakin konsertissa parasta oli Mirjan varma liike, silmien katse, joka porautui minuunkin lempeänä ja ilkikurisena.
”Ehdin” sanoa hänelle konsertin jälkeen, että ihailen suunnattomasti hyvää (tanssijan) ryhtiään ja nautin aina hänen lavalla olostaan. Silloin sain häneltä muistoksi vinon hymyn.
Olen yrittänyt rohkaistua omassa esillä olemisessa ja esikuvani on yhä tanssija, koreografi ja opettaja Mirja Tukiainen!
Aloitin mielessäni pientä tarinaa Mirja Tukiaisesta heti hänen menehtymisensä jälkeen. Halusin jotenkin hänen muistoaan kunnioittaa. Tällä tavalla sain sen tehtyä. Hän sai tunnustusta elinaikanaan ja yksi niistä oli Oriveden Kulttuuripalkinto vuonna 2009. Nyt itsenäisyyspäivän 6.12.2019 jälkeen tunnen olevani ”osa hänen taiteellista perintöään”, sillä itse sain em. palkinnon v 2019. Palkinto ei pysäytä tekemisiä, vaan velvoittaa jatkamaan, yksin ja yhdessä muiden kanssa.
– Liike on kauneutta
Kirjoittaja
Helena Seppälä
Lähteet
Lähde: Helsingin Sanomat, 30.11.2019.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.