Mirja Siljamäki – synnynnäinen biologi

Soitin Pälkjärven viimeisen kirkkoherran Veikko Korvenheimon tyttärelle Mirja Siljamäelle keväällä 2013 ja lupasin käydä haastattelemassa häntä kesän aikana. Kun sovimme tarkemmin tapaamisesta heinäkuussa, Mirja lupasi tulla minua autolla vastaan Oriveden asemalle. Annoimme puolin ja toisin tuntomerkkejä itsestämme. Viimeisenä konstina Mirja neuvoi huutamaan isoon ääneen asemalla: ”Onko täällä ketään evakkoja?”

Tunnistimme asemalla helposti toisemme. Mirja vei minut alkajaisiksi syömään paikalliseen lounasravintolaan, missä hän lievää ylpeyttä äänessään kertoi tutulle henkilökunnalle saaneensa pälkjärveläisen vieraan Helsingistä. Lounaan jälkeen siirryimme Mirjan kotiin, missä aloin tentata Mirjaa hänen omista, vanhempiensa ja isovanhempiensa elämänvaiheista.

Mirjan vanhemmat ja isovanhemmat

Mirjan äiti Anna Korvenheimo o.s. Vuorisalo syntyi 3.3.1898 Joensuussa. Alkuaan äidin nimi oli Anna Berg. Bergit olivat sittemmin muuttaneet nimensä Vuorisaloksi. Annalla oli myös kaksi veljeä. Annan äiti, Anna hänkin, oli valmistunut Suistamon seminaarista opettajaksi. Annan isä Pekka Vuorisalo oli uskovainen mies, rakennusmies, joka piti Joensuussa Kirkkokadulla kauppaa. Hän oli rakentanut Joensuuhun kolme taloa, joista yhdessä asuivat Annan vanhemmat ja jossa myös Korvenheimot asuivat sodan jälkeen jonkin aikaa.

Anna Vuorisalo valmistui sairaanhoitajaksi Helsingissä. Valmistuttuaan hän toimi presidentti Lauri Kristian Relanderin Signe-rouvan sairaanhoitajana. Presidentti Relander antoi Annan käyttöön oman makuuhuoneensa, että tämä olisi mahdollisimman lähellä potilasta. Anna oli tuolloin jo kihloissa Veikko Korvenheimon kanssa, ja niinpä asiasta kehkeytyi vähän vitsailua sulhasen taholta. Avioiduttuaan Korvenheimot muuttivat Vuolijoelle Kainuuseen.

Mirjan isä Veikko Vilho Korvenheimo syntyi Antreassa 22.7.1896. Hänen sukunimensä oli alkuaan Fagerlund, mutta nimi oli muutettu myöhemmin Korvenheimoksi. Veikon isä, Vilho Ferdinand Korvenheimo (1864–1934), oli ollut pappina Pietarissa 17 vuotta, jossa osa perheen lapsista syntyi. Veikko oppi Pietarissa venäjän kielen, ja hän opettikin sitä myöhemmin oman virkansa ohella Joensuun Lyseossa.

Korvenheimot muuttivat jo ennen vallankumousta Suomeen, kun Veikko Korvenheimon isä valittiin Antrean kappalaiseksi. Antrean seurakunnan 200-vuotiskertomuksessa on hänestä maininta: ”1.5.1914 tuli kappalaiseksi seurakunnalle tuttu mies Vilho Ferdinand Korvenheimo, joka nuorena pappina oli Malmströmin apulaisena herättävästi ja tulta sytyttävästi kolmisen vuotta jo seurakunnassa toiminut. Niitä on monta, jotka hänen kauttansa ovat elämän valon saaneet. Hän muutti Sievin kirkkoherraksi 1.5.1921.” Sievissä hänet nimitettiin myöhemmin lääninrovastiksi. Vilho Korvenheimo kuoli Sievissä tammikuussa 1934, ja hänet on haudattu Antreaan kuten vaimonsakin.

Vuolijoen kautta Pälkjärvelle

Veikko Korvenheimo luki papiksi kolmessa ja puolessa vuodessa. Pappisvihkimyksen hän sai 8.1.1931. Ensimmäinen virkapaikka oli Vuolijoella Kainuussa. Siellä monissa taloissa oli vielä maalattiat. Korvenheimon molemmat tyttäret syntyivät Vuolijoen vuosina. Mirja syntyi perheen esikoistyttärenä 5.5.1932. Anna ei uskaltanut jäädä ”sinne korpeen” synnyttämään, vaan matkusti hyvissä ajoin sukulaistensa luokse Tampereelle ja synnytti Mirjan siellä. Perheen toinen tytär Ritva syntyi puolitoista vuotta myöhemmin, 3.12.1933, Kajaanissa.

Korvenheimot eivät kuitenkaan viihtyneet kauaa Vuolijoella. Mieli paloi Karjalaan. Pälkjärvellä vapautui kirkkoherran paikka Slöörin kuoltua. Veikko Korvenheimo haki paikkaa ja sai sen. Virassaan Pälkjärven viimeisenä kirkkoherrana Korvenheimo aloitti vappuna 1937. Hän hoiti virkaansa sinne saakka, kunnes seurakunta lopetettiin vuoden 1949 lopussa.

Lapsuusmuistoja Pälkjärveltä

Mirjan viisivuotissyntymäpäivää vietettiin muutama päivä sen jälkeen, kun Korvenheimot muuttivat Pälkjärven pappilaan. Mirja muistaa, että valkoiseksi rapatussa pappilassa oli isän virkahuone, sali, vieraskammari, vanhempien makuuhuone, lastenhuone ja keittiö. Mirjalla ja Ritvalla oli pihalla leikkimökki. Niin iso, että siellä olisi mahtunut nukkumaankin.

Pappilan puutarhassa oli paljon marjapensaita, mutta ei yhtään omenapuuta. Sitä Mirja ihmetteli vieläkin, kuinka ei pappilan puutarhassa ollut yhtään omenapuuta. Puutarhan kukista mieleen ovat parhaiten jääneet harjaneilikat ja lemmikit. Luonnonkukista valkovuokot ja kullerot. Mieleen ovat jääneet myös pihan ikivanhat raidat. Tikat olivat runnoneet raidat koloja täyteen, sen sanottiin tietävän sotaa. Tytöillä oli puutarhassa omat kasvipalstat, joita he hoitivat. Puutarhatöitä ja luontoa Mirja sanoo jääneensä kaipaamaan kaikkein eniten Pälkjärveltä.

Kaivo oli jyrkän mäen alla. Uimassa Mirja ja Ritva kävivät Hiekanlahdessa, jonne oli matkaa kolme kilometriä. Matka taittui kävellen ja polkupyörällä. Pappilassa oli vain yksi miesten polkupyörä. Sillä tytöt sitten vuorotellen ajaa kitkuttelivat tangon välistä polkien. Vaikka isä oli pappi, niin tyttöjen ei tarvinnut käydä joka pyhä kirkossa.

Äidin sukulaisia vieraili pappilassa usein, ja he viipyivät monta päivää kerrallaan. Äiti leipoi ja laittoi ruokaa. Sairaanhoitajaäiti oli käynyt talouskoulunkin, mutta oli sanonut, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Kerran sota-aikaan yöllä oli avonaisesta keittiön ikkunasta tullut varas ja vienyt juuri leivotut leivät. Joku kyläläisistä oli nähnyt paljaspäisen säkki olalla kulkevan miehen. Epäiltiin, että leipävarkaissa käynyt mies olisi ollut rintamakarkuri.

Pappilassa oli aina myös kotiapulainen. Viimeisin heistä oli Saimi Pippuri Pyhäselästä. Mirja kertoi Saimin kuolleen hiljattain Joensuussa. Pappilan vuokraviljelijänä oli äidin serkku Eero Hannonen Kiteeltä.

Koulun Mirja ehti aloittaa juuri ennen talvisodan syttymistä. Pappilasta oli samanpituinen matka sekä IIjalan että Puikkolan kouluihin, ja vanhemmat valitsivat Puikkolan, koska sinne oli helpompi mennä. Kolmen kilometrin matka kouluun kuljettiin jalan. Puikkolan koulua kävi myös Mirjan ensimmäinen ihastus, tumma Vuojolaisen poika, jonka etunimeä Mirja ei enää muistanut. Mirja tuumi olleensa ”aina kallellaan tummiin päin”.

Korvenheimot seurustelivat Pälkjärvellä piirimielisairaalan herrasväen kanssa. Pälkjärveläisistä nuorista Mirja muistaa Raili Kivisen (nykyään Heinaro) ja Antti Siimeksen.

Talvisodan ajalta Mirjan mieleen ovat jääneet sankarihautajaiset iltapimeällä soihtujen valossa. ”Se oli vaikuttava näky”, totesi Mirja. Kun evakkoon lähtö tuli, isä Veikko sanoi: ”Lähdetään ja jätetään kaikki.” Äiti lähti keräämään jäistä pyykkiä naruilta, ja partiolaiset tulivat pakkaamaan tavaroita.

Äiti ja tytöt menivät ensi alkuun evakkoon mummin luokse Joensuuhun. Isä puolestaan meni heti seurakuntalaistensa kanssa Maaningalle. Evakkomatkalla Mirjaa suretti lehmien kova kohtalo. Vieläkin siitä puhuessa kyynel herahtaa silmäkulmasta. Mirja rakastaa eläimiä. Kissoja hänellä on aina ollut ja Joensuussa ollessa oli saksanpaimenkoirakin.

Jatkosodan alettua isä palasi Pälkjärvelle seurakuntalaistensa pariin ennen muuta perhettä. Isä oli syksyllä kaivanut pellosta ryssän kylvämiä pieniä perunoita. Äiti palasi tyttöjen kanssa vasta keväällä 1942. Mirja muistaa, kuinka hän paluumatkalla katseli junan ikkunasta ulos ja koivut olivat hiirenkorvalla. Mirjan kanssa matkusti myös lemmikkikani, joka istui ihan kiltisti junassa koko matkan.

Pälkjärvelle paluun jälkeisestä ajasta Mirja muistaa, kuinka silloin keväällä poimittiin korvasieniä miinakuopista. Mieleen on jäänyt myös lehmissä ollut punatauti. Mirja näki, kun lehmä virtsasi verta. Siimeksen kesäpaikassa käynti on myös jäänyt mieleen. Ja tietenkin se, kun pappilaan saatiin sähköt ennen kuin sieltä oli lähdettävä.

Toiselle evakkomatkalle lähdettiin muiden pälkjärveläisten tavoin syyskuussa 1944 Laihialle. Mirja oli täyttänyt keväällä 12 vuotta. Mirjalle on jäänyt mieleen, kuinka hän söi mesimarjahilloa ennen lähtöä. Laihialla Korvenheimot saivat kortteerin ison pappilan päädystä.

Tummatukkainen Mikko

Mirja kävi oppikoulun ensimmäisen luokan Sortavalassa ja toisen Laihialla. Kolmannesta luokasta eteenpäin opinahjona oli Joensuun Yhteiskoulu, jossa Mirja kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1951. Hän muistaa johonkin aikaan oppilaita olleen niin paljon, että koulua oli käytävä kahdessa vuorossa, pojat aamu- ja tytöt iltavuorossa. Samaan aikaan koulussa oli myös pälkjärveläisen herastuomari Oskari Heiskasen tytär Sirkka-Liisa.

Eräänä päivänä Mirja näki koulun käytävällä tummatukkaisen Mikon, josta sitten aikanaan tuli hänen aviopuolisonsa. Myöhemmin he olivat samalla luokallakin, jossa oli silloin vain viisi poikaa ja loput tyttöjä. Luokan oppilaista tuli Mirjan ja Mikon lisäksi kaksi avioparia.

Mikko Siljamäki oli SOK:n johtajan Sipi Siljamäen poika Joensuusta. Mikko aloitti opiskelut Helsingissä. Vanhempien muutettua Turkuun, Mikko vaihtoi opiskelupaikkaa ja valmistui aikanaan Turussa lääkäriksi. Veikko Korvenheimo vihki Mirjan ja Mikon avioliittoon Pyhtään kirkossa syyskuussa 1956. Hän toimi silloin Pyhtään kaksikielisessä seurakunnassa kappalaisena. Mirjan hääpuku oli pyhtääläisen ompelijan taidonnäyte. Perheeseen syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika: Sinikka 1958 Turussa, Hilkka 1961 Karttulassa ja Pirkka 1962 Rääkkylässä, missä Mikko oli kymmenen vuotta kunnanlääkärinä.

Synnynnäinen biologi

Mirja sanoo olevansa synnynnäinen biologi. Biologian lisäksi Mirja opiskeli Helsingin yliopistossa myös maantiedettä ja kemiaa. Gradun aiheena olivat kärpässienet. Niitä on kuulemma Suomessa 15 lajia. Mirja on tutkinut myös muita sieniä sekä sammalia ja jäkäliä. Olohuoneen pöydällä on avoinna biologin ”raamattu”, jota Mirja esittelee minulle. Paksussa eepoksessa on kuvat ja selostukset kaikista Suomen kasveista latinalaisine nimineen. Mirja on aikanaan kerännyt ja tenttinyt yli 1000 kasvia. Onpa hän saanut nimensä Harvardin Yliopiston botanistien luetteloonkin.

Keskustelemme myös Pälkjärven kasveista, eritoten valkovuokoista ja niiden levinneisyydestä seudulla. Mirja innostuu, kun saa kuulla, että Pälksaaressa toiminut lääkäri Huuskonen on julkaissut 1940-luvun puolivälissä kirjasen Pälkjärven kasveista. Lupaan, että hän tulee saamaan kopion kirjasesta.

Mirja auskultoi Turussa ja oli siellä myös opettajana vuoden. Mikko olisi halunnut, että vaimo jää kotirouvaksi, mutta Mirja halusi käydä töissä. Hän onnistui aina saamaan biologian lehtorin paikan siltä paikkakunnalta, jossa aviomies kulloinkin toimi kunnanlääkärinä. Ja paikkakuntia riitti: Turun jälkeen Karjalohja, Pyhtää, Karttula, Rääkkylä, Ruovesi, Lappeenranta, Keitele, Saarijärvi ja Orivesi. Lappeenrannassa oli isot luokat, koulussa oli 700 poikaa, mutta hyvin Mirja pärjäsi heidän kanssaan. Oriveden yläasteella Mirja opetti 20 vuotta. Sieltä hän omien sanojensa mukaan ”jäi kunniallisesti eläkkeelle.”

Luopumisen aikaa

Kun Siljamäet muuttivat Orivedelle 38 vuotta sitten, he rakennuttivat sinne ison omakotitalon. Rakennusmiehet olivat karjalaisia. Olohuoneessa isojen ikkunoiden edessä rehottavat isot viherkasvit. Nurkassa seisoo komea kulmakaappi, se on muisto Pälkjärven pappilasta. Kaapin lisäksi Mirjalla on pappilasta evakuoitu kirjoituslipasto.

Nyt Mirja asuu isossa talossa yksin. Lapset ovat lentäneet aikapäiviä maailmalle. Sinikka asuu Lahdessa, Hilkka Tampereella ja Pirkka Ruotsissa. Lapsenlapsia on kaksi. Pirkan tytär on päässyt vasta ripille ja Hilkan diplomi-insinööripoika on Shanghaissa parin vuoden työkomennuksella.

Mirja on ollut leskenä pian neljä vuotta. Mikko kuoli joulukuussa 2010. Rakasta puolisoa on kova ikävä. Suurta surua puolison kuoleman lisäksi Mirjalle on tuottanut myös siskon kuolema. Ritva hukkui kesämökillään Saimaalla kesällä 2011, vain puoli vuotta Mikon kuoleman jälkeen. Ritva oli jäänyt leskeksi kaksikymmentä vuotta ennen kuolemaansa. ”Meijän perheestä ei ole enää ketään muita elossa kuin mie,” toteaa Mirja surullisena. Isä Veikko Korvenheimo kuoli tammikuussa 1967 ja Anna-äiti elokuussa 1977. Heidät molemmat on haudattu Joensuuhun.

Kesämökki Ruovedellä on ollut Mirjalle tärkeä rentoutumispaikka. Nyt liikuntakyvyn heikkeneminen asettaa omat rajoituksensa olemiselle ja elämiselle eikä mökille voi enää yksin mennä. Nuorempana Mirja oli kova matkustamaan. Eurooppa on tullut kierrettyä ristiin rastiin ja Venäjällä ja Kuubassakin tuli käytyä. ”Karjalainen levoton luonne,” Mirja toteaa. Nyt päivät kuluvat enimmäkseen kotosalla. Mirja kertoo rukoilevansa paljon. On paljon sairaita ja muuten apua tarvitsevia lähimmäisiä, joiden puolesta rukoilla.

Taivaan Isän haltuun

Heinäkuinen päivä vierähti nopeasti iltaan Mirjan elämäntarinaa kuunnellessa. Harmi vain, kun Pälkjärven ajoista niin paljon oli jo pyyhkiytynyt pois mielestä.

Herkutellessamme ennen lähtöäni Mirjan tarjoamilla karjalanpiirakoilla ja metsämansikoilla Mirja muistaa, kuinka Pälkjärvellä kasvoi paljon metsämansikoita. Mansikkamaito oli meidän molempien lapsuuden kesäherkku.

Saatellessaan minua kotimatkalle Oriveden asemalla Mirja hyvästeli sanomalla ”Taivaan Isän haltuun.” Näihin sanoihin hän on päättänyt myös jokaisen puhelumme sen jälkeen.

Iloitsen siitä, että sain tavata Mirjan ja kuulla hänen tarinansa. Sain myös kertoa hänelle niistä perheeni surun ja ilon hetkistä, joissa hänen isänsä on ollut läsnä palvelemassa perheeni jäseniä. Kirkkoherra Korvenheimo on siunannut haudanlepoon molemmat ukkini ja isosetäni Pälkjärvellä. Hän oli myös äitini rippi-isä. Laihialla Korvenheimo vihki vanhempani 17.12.1944 ja kastoi minut 1.3.1946.