PALASIA MIRELLE KALLIOISEN ELÄMÄSTÄ

Seison korkealla kalliolla, katselen pitkien pilvien siltaa, kovaa kivien täyttämää rantaa, tuolla jossain kai piti olla satumaa…?

Kun ihminen on nuori, silloin uskoo kaikkeen, on sinisilmäinen ja näkee ruusuja kasvavan vaikka katajapensaissa. Meren laineet tuovat rantaan pitkäkiharaisia merenneitoja ja talven lumisateilla on suloisia enkeleitä jokaisella polulla ja portaalla.

”Hän katseli pitkien pilvien siltaa kovaa, kivien täyttämää maata. Jossain kai piti olla satumaa?”

Kevät on kauneimmillaan.

Tuomi avaa juuri kukkiaan.

Pilvien meri taivaalla laahautuu unholaan.

Vanha synnyinkoti on herännyt uuteen loistoon.

Entinen harmaus on siirtynyt muistoihin,

uusi väri kevätkoivujen,

uusi väri tanssii kevätkoivujen hennon vihreän kanssa

täydessä sovussa yhtä jalkaa,

Minun silmäni kastuvat;

ei sen vuoksi, että uusi olisi kipeä,

vaan siksi , että on uutta elämää ympärillä.

Uusi elämä pihassa alkaa.

Ikiaikainen polku vie naapuriin,

on siinä erilaiset jalat kulkeneet.

Jostain elämä heittää polulle hyviäkin ihmisiä.

Rakkaus kulkee kuitenkin poluilla loppuun asti

sulautuu hennonvihreiden koivujen riviin.

Mummun tyttö

Mirelle syntyi ensimmäisenä lapsena isänsä rakentamaan kotiin meren rannalle. Kaksi vanhempaa lasta oli syntynyt Kränissä, samoin ainoa veli vuonna 1924. Perheen esikoinen eli vain yhdeksän kuukautta. Mirelle oli kahden vuoden vanha, kun Aleksandra-mummu halusi ottaa hänet kanssaan asumaan. Mummulan ja kodin välimatka oli alle sata metriä. Ehkä mummu koki itsensä yksinäiseksi. Sitä Mirelle ei ymmärrä vieläkään, miksi mummo halusi juuri hänet.

Tyttö alkoi muistaa noin viisivuotiaasta asti kaikenlaisia asioita. Mummu otti hänet aina mukaansa, kun kävi tekemässä ihmisille kaikenlaisia töitä. Mummu oli taitava joka sorttiin. Hän ompeli miesten pukuja, rekivällyjä, tikkasi täkkejä, kutoi mattoja, hieroi ja kuppasi sekä lukemattomia muita asioita. Mahtavia taitoja hänellä oli. Mummu ja Mirelle olivat joskus viikkokaupalla Riispyssä, kun mummu kutoi siellä verkkoja (laskureita) sekä mattoja talon emännille. Joskus häntä pyydettiin valmistelemaan hautajaiset vainajan pesemisestä ja pukemisesta tarjoiluun asti.

Kuppaussaunassa

Mirellen tehtävä kupparisaunassa oli raappia teräväreunaisella puuveitsellä kupparisarvien alta hyytyneet veret pois. Hän kertoi pyyhkineensä ”hursti-hantuukilla” pienet haavat, joita mummu naputteli katkaistulla veitsennokalla ihmisten selkiin ja käsiin.

Aina, kun sika tapettiin, sen virtsarakko säilytettiin kupparisarvien kalvoiksi. Rakkoa hierottiin polven päällä monta päivää välillä puhaltaen ilmaa sisään. Niin se oheni ohenemistaan, kunnes oli läpinäkyvän ohut ja ihan kuiva. Siitä tuli tosi suuri käsittelyssä.

– Rakon hieromista jouduin usein tekemään ja muistan, että se oli kivaa, kun sen oppi.

Mirelle kertoo muistavansa parhaiten erään ruumiinpesun. Silloin naapurista kuoli vanha isäntä. Iso mies kannettiin joukolla aittaan ja mummu hoiti loput, pesusta ruumislaudalle asti. Sillä miehellä oli vielä kuollessaankin punaista väriä poskipäissä.  

– Se on jäänyt iäksi muistiini, vaikka olin vasta viiden vanha.

Ne lapsuuden kesät

Kesät olivat lämpimiä ja ihania. Ilman kenkiä juostiin vapusta syksyyn asti. Kesämansikoita olivat mäet punaisenaan. Usein päivät kuluivat sisarten kanssa leikkien. Ehtoopäivällä mummu tuli jo puoleenväliin pihaa huutamaan, että ”Mummun möykky, tul juomaa marjafariinaa ja syömää plättejä!”

Mummu piti hyvää huolta Mirellestä. Kaupoista ei saanut hedelmiä eikä mitään vitamiineja, mutta kaikenlaista se mummu keitteli. Torillakin käytiin yhdessä. Mummu leipoi junttia myyntiin. Niitä oli suuri pärekori täynnä, kun soudettiin Krookkaan ja kottikärryillä niitä lykättiin eteenpäin. Mirelle sai kirmailla mummun vierellä.

Mummu oli siisti ihminen, hänellä ei ollut koskaan tiskejä pöydillä. Kesällä hän laittoi paperit matonraitain päälle, etteivät raidat virttyisi. Ja kyllä ne olivatkin kirkkaat. Pelargoniat kukkivat jokaisella akkunalla ja nurkkakaappi oli viiliä täynnä.

Hyvästi mummu

Mummu halvaantui keväällä 1944. Toinen käsi ja jalka eivät toimineet, samoin puhuminen oli vaikeaa. Mummu siirrettiin Mirellen oikeaan kotiin, kamarin sänkyyn. Hän oli vähään tyytyväinen, eikä itseään passauttanut.

Äiti oli kauppareissullaan ostanut juomaa, ihan uutta. Se oli ensimmäistä limsaa, joka oli tullut markkinoille ja sitä sanottiin portteriiniksi. Äiti antoi sitä mummullekin ja mummu tykkäsi siitä kovasti.

Oli heinäkuu ja mummu teki kuolemaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän vielä pyysi portteriiniä ja Mirelle juoksi hakemaan hänelle mäkimansikoita. Mummu oli juonut vähän sitä juomaa ja Mirelle laittoi kolme mansikkaa hänen kielelleen, mutta siihen ne jäivät, kun mummu nukkui pois.

Mirelle kertoo, että viimeinen mielikuva hänelle jäi mummusta oli sellailnen, että mummu makasi laudalla. Hänellä oli kihartuva, kullankeltainen, pitkä tukka kauniisti poskien vierellä. Yksi pitkä suortuva kiikkui vapaana, melkein lattiaan asti.

– Niin lähti minun sijaisäitini taivaaseen. Oli kauan ikävä ja kummallinen oli, kun en enää asunut mummulassa. Olin silloin 12-vuotias.

Koululaisen pitkä taival

Mirelle meni kouluun seitsenvuotiaana. Koulua kävivät jo vanhin sisar Tyyne Aleksandra ja kaksi vuotta vanhempi sisar Aino Elisabeth. Koulumatka oli pitkä, sillä päivässä kertyi lähes kymmenen kilometriä. Aamulla mentiin ja ehtoopäivällä tultiin pois. Teitä eikä polkupyöriä ei ollut, oli vain ketterät jalat. Kinttupolkuja pitkin kuljettiin. Joskus lunta oli yli polven. Siellä pienet lapset rompastivat tietä tehden. Usein rantavesi nousi niin korkealle, että tielle päästiin vain isän reppuselässä yli lammikoiden. Silloin ei ollut vielä kumisaappaita myynnissä. Isällä oli semmoiset kengät, joissa oli kumiterät ja nahkavarret. Niitä varsia isä rasvaili iltaisin ja teki itse suksetkin. Ne pantiin yöksi kattoon taipumaan, että niiden kärjet olisivat olleet edes vähän kaarella aamulla paksussa hangessa.

Sairastellessa heräsi taiteellisuus

Mirelle ei ehtinyt käydä kunnolla ensimmäistä luokkaansa, kun hän sairastui keuhkorauhasen laajentumaan. Hän oli yhtä mittaa kuumeessa ja änkesi vaan hellan viereen, sillä aina oli vilu. Kun hänet vietiin lääkäriin, todettiin, että oli pakko mennä hoitoon. Mirelle vietiin Lastenlinnaan, missä hän oli 11 kuukautta. Hän kertoo muistavansa siltä ajalta sen, että hänet vietiin sängyllä joka päivä kouluun, muttei hän siellä paljon oppinut, kun kuumetta oli päivittäin. Sinä aikana kuitenkin Mirellen taiteellinen puoli tuli vahvasti esiin. Hänen piirtämänsä kuvat olivat aina koulun seinillä. Hän sanoo, että jaksoi piirtää, muttei pystynyt keskittymään lukuaineisiin. Hän oli innostunut myös laulamisesta ja lauloikin aina, kun ei ollut kuumetta. Ainoa parannuskeino olivat syöminen ja nukkuminen. Talvella hänet laitettiin turkkipussiin ulkoterassille nukkumaan, vaikka pakkasta oli joskus paljon. Näin tehtiin kaikille lapsille. Mirelle ei ollut koko aikana nähnyt kertakaan vanhempiaan eikä siskojaan.

Sitten alkoi jatkosota ja muistan, kun katselimme ulkoterassilla, miten kymmeniä kuorma-autoja ajoi joen toisella puolella. Ne veivät miehiä sotaan. Sodan vuoksi suurin osa lapsista päästettiin kotiin, sillä sairaalapaikkoja varattiin haavoittuneille.

Äidistä oli tullut täti

Äiti tuli hakemaan Mirelleä kotiin silloin, kun lapsille ei ollut enää nukkumatilaa osastoilla. Viimeisen yön he nukkuivat vaatehuoneen lattialla. Mirelle ei tuntenut enää äitiänsä ja sanoi häntä tädiksi.

– Äitiä se itketti. Hän olisi halunnut minut syliinsä, mutta häpesin häntä, kun en ollut varma siitä, että hän oli äitini. Kuorma-autokyydin äiti oli järjestänyt jotenkin kummasti ja niin tultiin kotiin.

Kotiin palattuaan Mirelle oli aivan hämmästyksestä sekaisin nähdessään isän, mummun ja sisarensa Tyynen, Ainon ja Helenan.

– Muistan, että isä laittoi tapiseeria seiniin, oli nimittäin juhannus tulossa. Tyynen muistin parhaiten ja hänen kanssaan menin pihapiiriin ja navettaan tutustumaan. Hän piti minua kädestä kiinni koko ajan.

Jälkeenpäin hän kertoo pohtineensa, ettei lapsen kauan tarvitse olla vieraassa ympäristössä, kun kotiväki jo unohtuu. Mirellekin oli vasta hieman yli seitsemänvuotias silloin. Äiti oli kyllä kirjoitellut kirjeitä ja hoitajat olivat lukeneet niitä, mutta en kai ymmärtänyt koko tilannetta. Oli suuri järkytys joutua sairaalaan, lapsenmieli ei osannut ajatella sitä oikein.

Ihana ja jalaton opettaja

Mirelle muistelee, että syksyllä takaisin kouluun palatessaan hän oli aikalailla ulkona kaikesta. Hänet laitettiin kolmannella luokalle ja opettajat ottivat oikein urakakseen hänen opettamisensa. Vaikeina oli laskeminen. Kolmannella ja neljännellä luokalla opettajana oli ihana Ines Tommila. Hän suhtautui Mirelleen kuin omaan sairaaseen lapseensa ja kauhisteli aina sitä pitkää koulumatkaa. Usein koulun jälkeen Ines kutsui Mirellen ja hänen siskonsa huoneeseensa teelle, että he jaksaisivat kävellä kotiin taas. Nämä teekutsut hoidettiin muilta oppilailta salassa, ettei oli tullut kadehtimista ja kiusaamista. Ines Tommila toimi opettajana melkein 70-vuotiaaksi asti. Mirellen ollessa viimeisellä luokalla, Ines piti jatkokoulua, jossa opetettiin ruuanlaittoa ja kotitalousasioita.

Viimeiset vuodet opetti Ilmari Hirvonen ja näin koulu tuli käytyä. Opettajalle tuli kuolio jalkaan ja jalka katkaistiin polven alapuolelta. Vuoden päästä tuli toiseenkin jalkaan sama tauti ja sekin leikattiin samalla tavalla. Hirvonen opetti silti jalattomana pitkän aikaa vielä senkin jälkeen, kun olin päässyt koulusta. Opettajan kuoleman jälkeen perhe muutti pois Merikarvialta. Koululla pidettiin huutokauppa opettajan omaisuudesta. Olin silloin juuri mennyt naimisiin ja ostimme sieltä keittiön pitkän pöydän ja penkit. Ne ovat vieläkin kesämökin keittiössä.

Sotapakolaisia Virosta

Mummuni kuoli heinäkuussa 1944. Kahdeksan kuukauden kuluttua siitä kuoli myös kaksi vuotta minua vanhempi Aino-sisareni 15-vuotiaana. Häntä hoidettiin väärin leikkauksen jälkeen ja hän sai verenmyrkytyksen. Surua oli valtavasti kahden peräkkäisen kuoleman vuoksi. Oli vielä sota-aikakin, joten murhetta oli ihan kaikesta. Mummun mökki oli tyhjä – ja tyhjiä olivat sydämetkin.

Sinä keväänä sattui kummallinen tapaus. Me likat istuimme isän sylissä keinutuolisssa ja laitoimme isän hiuksiin klemmareita ja pyykkipoikia. Isä tykkäsi semmoisesta hassuttelusta aina joskus. Sitten koira alkoi haukkua rajusti ja äiti tuli sanomaan, että pihaan tuli jotain vierasta väkeä iso lauma. Juoksimme isän kanssa katsomaan, mitä on tekeillä. Siinä tohinassa isä ei yhtään huomannut, että hänen päässään on semmoisia vempeleitä. Ne vieraat kyllä varmaan ihmettelivät, että mitä on miehen päässä, koska hymyilivät kummallisesti. Kyllä mekin nauroimme jälkeenpäin kuollaksemme ja isä oli tietysti vihainen meille.

Äiti ja isä kyselivät tulijoilta, mitä he halusivat. Kävi selväksi, että he olivat virolaisia pakolaisia ja hakivat jotain paikkaa, missä voisivat yöpyä. Huonolla suomen kielellä toinen naisista selitti, että hänen vauvansa oli syntynyt metsässä matkalla, eikä sitä ole vielä edes pesty. Siitä paikasta äiti juoksi saunaan ja laittoi saunan ja veden lämpenemään.

Pakolaiset pyydettiin sisään lämmittelemään. Meistä likoista se oli jännittävää. Tyyne oli silloin 17-vuotias, minä kahdentoista ja Heleena yhdeksänvuotias. Vieraat pääsivät saunaan siistiytymään ja voi vain arvata, miten kiitollisuus paistoi heidän silmistään ja suistaan. Sitten äiti sanoi heille, että perhe saa jäädä meidän mummun mökkiin asumaan, jos haluaa. Totta kai he halusivat. Kaikki oli valmiina mummun jäljiltä petivaatteista alkaen.

Kun asiaa mietimme, tulimme siihen uskoon, että se oli onnellinen asia, että meille tuli asumaan uusia ihmisiä. Heidän kauttaan saimme muutakin ajateltavaa ja suru on paljon helpompi yhdessä kantaa. Heilläkin oli suuri suru, kun olivat joutuneet kotinsa jättämään.

Tulijoita oli kaksi perhettä. Toinen pari tosin oli lapseton, ainakin vielä silloin. Heidän nimensä oli Linda ja Rikhard Urb. Edgard ja Edla Kokilla oli kolme lasta, vanhin heistä oli Enn (Ennu). Seuraava oli Matti ja vauva, joka kastettiin Mikoksi. Vaimot olivat sisaruksia. He asuivat mummon mökissä vuosina 1945-47. Tyyne-siskostani tuli pari kuukautta myöhemmin Mikon kummitäti. He asettuivat asumaan meille ja olivat ihania, ystävällisiä ihmisiä. Lapsetkin olivat hyviä käytökseltään. Ajaan oloon opimme heiltä virolaisia lauluja paljon. Mirelle muistaa vielä 14 heidän opettamaansa laulua. Samalla opittiin vähän kieltäkin, sillä lapsena oppii helposti kaikkea.

Virolaiset olivat kovia käsityöläisiä. He kävivät kaupassa yleensä veneellä. He eivät oikein uskaltaneet liikkua keskustassa. Nämä perheenisät olivat kovia kalastamaan. Silloin kalastettiin turskaa pitkäsiimalla ja miehet opettivat Mirellelle, kuinka syötit laitetaan siimalaatikkoon. Hän oppikin sen hetkessä ja niin tytöstä tuli heille työntekijä. Miehet maksoivat hyvää palkkaa, vaikka tyttö oli vasta 13-vuotias lapsi. Se oli sitä aikaa, jolloin setelit leikattiin kahtia.

– Minulla oli jo paljon seteleitä ja niistä meni silloin puolet hukkaan eli ne menettivät arvoaan. Olisin ollut rikas pikku-flikka, ellei niin olisi käynyt. Jäi sentään vähän.

Vain villapuserot jäivät

Pakolaiset asuivat Mirellen kotona melkein kolme vuotta. Ennen lähtöään he muuttuivat jotenkin levottomiksi ja tarkkaavaisiksi, mutteivät puhuneet koskaan mitään kenellekään. Sitten tuli syyskuu ja perunan kaivuu. Niitä kaivettiin useana päivänä. Naiset olivat mukana pellolla töissä. Eräänä aamuna, kun talonväki meni pellolle kräksimään, naapurit eivät tulleetkaan. Heistä oli jäljellä vain kaksi villapuseroa, jotka olivat jääneet sinne edellisenä päivänä Menimme katsomaan mummun tupaan, miksi oli niin hiljaista. He olivat lähteneet yön aikana meren yli Ruotsiin. Jälkeenpäin kuulimme, että puskaradio oli ilmoittanut heille, että heitä etsitään. Hiljaisuudessa he olivat jo aiemmin ostaneet vanhoja rääkipaatteja. Kaikki virolaiset Merikarvialta ja lähikunnista lähtivät letkassa. Niin meille jäi tyhjä, surullinen olo ja kova murhe heidän pääsystään johonkin turvalliseen paikkaan.

Tuli kevättalvi ja saimme kirjeen Ruotsista Härnosandista Edlalta ja Lindalta. He kertoivat voivansa hyvin ja olevansa turvassa. Ruotsista heitä ei koskaan etsitty. Kirjoittelimme toisillemme useita vuuosia. Saimme sinä samana keväänä heiltä ihanat mekkokankaat koulun kevätjuhlaa varten. Äiti ompeli ne ja vieläkin muistan, minkälaista kangasta se oli. Näin he halusivat korvata sitä aikaa, jonka saivat olla mummon mökissä. Ikuinen kaipaus jäi siitäkin ajasta sydämiimme.

Näiden virolaisnaisten veljet Arthur ja Rudolf olivat sodassa. Veljekset olivat kirjoittaneet sisarilleen ja kertoneet, että he karkaisivat sodasta heti ja pyytäneet päästä toisten mukana Ruotsiin. Rudolf ehti kuitenkin kaatua ja Arthur myöhästyi vuorokaudella. Kaikki omaiset olivat lähteneet. Mirelle muistaa sen surun ja tuskan, joka Arthurilla oli, kun hän ilmestyi heidän ovensa taa yllään ainoastaan alusvaatteet. Pako oli ollut rankka, mutta mutta he osasivat tulla Kalle Kaldojan neuvojen mukaan oikeaan paikkaan.

– Arthur (Arttu) jäi meille vähän kuin velipojaksi, jota kesti neljä vuotta. Sitten eräänä iltana häntä tultiin hakemaan kahden poliisin voimalla ja viettiin Venäjälle vankilaan, samoin Kalle Kaldoja Krookasta. Myöhemmin tuli tieto, että Kalle oli ammuttu Helsingissä, koska hän oli kuulunut SS-joukkoihin sodassa.

Mirelle muistelee, että se oli surullista aikaa, sillä he ehtivät ottaa tämän Artun kuin omaksi pojaksi ja Arttukin sanoi äitiä ”minu oma rakas emo”. Arttu oli kymmenen vuotta vankina. Hän kirjoitti äidilleni kirjeen, jossa kertoi pääsevänsä pitkältä matkalta. Silloin hän meni Viroon, kaikki oli muuttunut paljon sinä aikana. Arttu kuoli melko nuorena Virossa, hän oli vasta 52-vuotias. Syöpä vei nuoren miehen. Häneltä jäi vaimo ja tytär Meiju.

Rippikouluaikaa

Jo kansakoulun viimeisellä luokalla alettiin Kalevin kanssa katsella toisiamme ”hitaasti”. Olimme luokkakavereita. Muistan parhaiten viidennen ja kuudennen luokan. Hän istui selkäni takana ja teki kiusaa.

Rippikoulu alkoi syksyllä. Kirkossa käytiin rippikoulua. Kanttoriksi oli juuri valittu nuori, komea Reino Rannikko. Hän oli silloin aika ujo ja meni usein hämminkiin; varsinkin silloin, kun tyttöjä oli suuri lauma ja ne huutelivat hänelle kaikenlaista kiusatakseen. Pappina oli Teuvo Innola ja rovasti Raitala oli pelätty persoona.

Eräs rohkea tyttö Lauttijärveltä iski heti silmänsä Rannikkoon ja keimaili kaikella tapaa hänelle. Rannikko oli kuin jäätä ja meitä muita se huvitti kovasti. Sama tyttö istui kerran vieressäni ja kotiin päästyäni sinä iltana löytyi monojeni nauhojen alta torakka. Ei oltu ennen nähty semmoista elukkaa. Äiti tunnisti sen ja sanoi, että se voi lisääntyä hetkessä. Kyllä se tapettiin moneen kertaan ja vielä poltettiin varmuuden vuoksi. Sen jälkeen kiersin Lauttijärven flikan kaukaa, kun hän vielä vanvisti, että heillä on niitä aina ollut. Hyi! Sama flikka toi kerran taskullisen puolukoita ja ripotteli niitä kirkon käytävän punaiselle matolle. Kun Rovasti Raitala käveli pitkin mattoa alttarille päin, niin aina kuului jalkojen alta kummallista rutinaa. Rovasti katseli ja ihmetteli, mitä se voisi olla. Puolukat olivat matonvärisiä, joten niitä ei voinut nähdä. Meitä nauratti niin kauheasti, että pappi rupesi tenttimään, miksi me nauramme. Nuoret on nuroia ja ihmettelen, että jo silloin osattiin semmoisia jekkuja ja vielä rippikoulutytöt. Minä olen aina ollut kiltti ja kuuliainen, se opetettiin kotona jo pienestä pitäen. En ikinä olisi uskaltanut tuommoista tehdä. En muista, miten kauan rippikoulua käytiin, mutta juhannuksena oli konfirmaatio. Sain isoäidiltä Amerikasta rippipukukankaan ja Lempi Valkama ompeli sen. Siitä tuli kaunis, valkoinen puku.

Ripille pääsyn jälkeen saimme lähteä syksyllä tansseihin jo. Emme usein, mutta joskus äiti antoi luvan. Seuraavana keväänä oli taas rippijuhlat kirkonmäellä ja menin katsomaan, keitä kaikkia silloin pääsi ripille. Seisoin kirkonmäellä katsellen sitä kaunista, valkoista laumaa, kun silmäni kohtasivat ventovieraan tytön kanssa. Tuijotimme aina vaan toisiamme, kunnes kävelin hänen luokseen ja kysyin nimeään. Hän kertoi olevansa Helli Harvalasta. Siitä hetkestä meistä tuli ystävät. Kuljimme aina yhdessä niin tansseissa kuin muuallakin. Hän on ollut minun elämäni ensimmäinen ystävä, johon olen voinut luottaa. Kadotimme toisemme muutamiksi vuosiksi, mutta sitten taas kohtalo toi meidät yhteen. Silloin olimme jo perustaneet perheemme. Hän asuu nykyisin Ruotsissa. Siitä huolimatta ystävyys kestää. Soittelemme ja kirjoittelemme toisillemme. Olen kerran käynyt hänen luonaan Ruotsissa ja olin silloin koko viikon reissussa. Ihanaa ja hauskaa oli tavata.

Mustalainen hevosineen vei voittoon

Mirelle oli neljäntoista, kun hän haki ABC -piirustuskouluun ja opiskeli kaksi vuotta. Hän sai hyvät arvostelut ja pohjakoulutuksen, joka oli tosi tarpeen elämän monissa murheissa matkalla tähän aikuisuuteen ja köyhyyteen, kuten hän itse asiaa luonnehtii.

– 15-vuotiaana otin osaa Metsäradion valtakunnalliseen piirustuskilpailuun. Aiheena oli Mustalainen hevosineen. Ja mitä ihmettä, voitin sen kilpailun! Olin piirtänyt rehvakkaan mannen ja oikein surkean, laihan hevosen, jolla oli hännässä vain muutama karva ja suu auki; suussa kolme hammasta.

Palkintona oli ruhtinaallinen kilo kahvia ja lisäksi piirustuspaperia. Mirelle kertoo, että ei askel paljon painanut, kun lähdin palkintoa hakemaan Mieslauluntalon vieressä olleesta Hakosalon pikkupostista. – Oikaisin kaikki kinttupolut yli mettien ja vasta riippusillalla vedin vähän henkeä. Takaisin tullessaan Mirelle kertoo juosseensa pieniä matkoja ja askeleet olivat kuin ”Hokmannin tippoja”. Silloin kahvi oli vielä kortilla, eikä silläkään aina saanut. Sota oli juuri loppunut, eikä ollut piirustuspaperiakaan, joten se oli kuin suuri aarre ja tuli tarpeeseen.

Kaffee haisi naapuriin asti

Ei kulunut kauaa, kun naapuri onki jostain selville, että meillä ”haisee kaffee” ja rupes hyppäämään meillä alvariinsa. Hän oikein pyysi äidiltä, että ”Keitä ny Lempi-kulta taas vähä kaffeeta, ko mun tekee niin miäli.” Minua se harmitti, mutta äiti oli kuuluisa hyväntahtoisuudestaan ja keitti sille juoruakalle aina vaan. Ihmettelimme naapurin röyhkeyttä ja sen nyt tiesi, ettei ne kaffeet kauan kestäneet. Pian ne oli juotu.

Ystäväni Hellin kanssa alkoi nuoruus rinta rinnan. Helli oli usein meillä monta päivää kerrallaan. Aloimme käydä tanssimassa. Usein se tanssiminen oli meille helppoa. Opimme hetkessä kaikki tanssit. Meillä se oli ikään kuin verissä ja varpaissa. Ei tarvinnut ikinä olla seinäkukkana, pojat tapellen haki heti, kun musiikki alkoi. Sitten alkoivat pojat meitäkin kiinnostaa ja rakastuimme tosissamme; minä Kaleviin ja Helli Mikkoon. Pojat olivat vähän eri maata, sillä he pettivät meitä aika usein. Me vaan menimme kotiin kiltisti, vaikka vientiä olisi ollut. Joskus poikia käveli perässämme. He halusivat saattamaan, mutta me olimme niin uskollisia, ettei kertaakaan jääty praattaamaan muiden kanssa. Se oli silloin niin viatonta.

Etsimme itsellemme töitä, mutta aika hankalaa se oli. Kerran pääsimme Hattu-Erkkilään ompelemaan ja leikkaamaan ”kellohameita”, mutta ei sitä kauan kestänyt. Toisen kerran pääsimme puutarjottimia maalaamaan . Sitä kesti aika kauan, sillä niitä meni kaupaksi ympäri Suomea. Saimme tehdä omia mallejamme ja teimme, pääasiassa kauniita kukka-aiheita. Kerran vuosia tuon jälkeen olin vieraisilla tohtori Jorma Itäkylän kesämökillä Karhu -saaressa. Aila-rouva tarjoili kahvia tarjottimelta ja hämmästykseni oli aikamoinen, kun huomasin, että olin sen tarjottimen itse maalannut. Kysyin, mistä hän oli sen ostanut ja hän kertoi ostaneensa Vaasasta. Se oli hauska yllätys, sillä aikaa oli kulunut yli kymmenen vuotta.

Kului vähän aikaa, ettemme nähneet Hellin kanssa toisiamme. Hän muutti Raumalle töihin ja se oli haikeaa.

Nuoruuden rakkaus ja aviomies

Olin rakastunut Kaleviin, jo 15-vuotiaasta asti. Hän lähti töihin Reposaaren ja emme tavanneet, emmekä pitäneet mitään yhteyttä kolmeen vuoteen. Meri oli peilityyni ja tuomet kukkivat valkoisenaan mummun tuvan ympärillä. Oli kevät. Yksi tuomipuista oli kolmihaarainen. Sen oksilla tytöillä oli tapana istuskella haaveilemassa. Istuin yksin tuomen oksalla, ilmassa oli vahva kukkien tuoksu. Monet linnut lauloivat yhtä aikaa. Oli kaunista kuin jostakin sadusta. Hiljaiset askeleet takanani pysähtyivät. Hän seisoi siinä. Hän, jota olin niin nuoruuden puhtaudella rakastanut. Olin aivan hämmennyksissä, enkä osannut sanoa mitään. Kaikki negatiiviset ajatukset myllersivät päässäni, muistin vain ne muut. Olin kuullut hänen valloitustarinoistaan ja ne kirvelivät minua. Kysyin häneltä, mitä täällä teet. Kalevi vastasi, että on ollut kauhea ikävä. Tämä minun rakkaani oli tosi lahjakas puhuja, eikä muistanut mitään, mitä kerroin. Tuntien kuluessa hierottiin sovintoa. Hän vakuutti, ettei hän koskaan ole rakastanut ”oikeasti” muita kuin minua. En vaan voi ymmärtää, miksi uskoin ja annoin anteeksi. Se oli sitä kohtaloa ja nuoruuden huumaa. En ollut nähnyt maailmaa muuta kuin tämän kauniin, rehellisen pikkumaailmani.

Helppo minut oli valloittaa ja näin jälkeenpäin uskon, että ”Hän” oli suunnitellut kaiken jo etukäteen. Tässä on hyvä paikka asua. Koti on valmis, ehkä pientä remonttia vailla. Hän oli vielä köyhempi kuin minä, joka sentään omistin mummonmökin. Sinä iltana istuimme mummun tuvan rikkinäisellä portaalla ja lupasimme aloittaa alusta. Hän sanoi, että kun menemme naimisiin, hän korjaa tämän mummuntuvan meille kodiksi.

Haaveilimme kaikenlaista tulevaa puoliin öihin saakka, sitten hän lähti kotiinsa. Ei meidän äiti olisi hyväksynyt hänen jääntiään kaiken sen jälkeen. Jos nuoruudesta voi muistaa jonkun kauniin päivän, se oli juuri sellainen. Paksuhaarainen tuomi oli oikea satutuomi. Georg Ots laulaa Tuomen tarinaa. Se on kuin elämäni pienoiskoossa.

Poikaystäviemme kanssa oli välillä tosi onnellista ja melkein joka toinen viikko saimme itkeä. Olimme hullunlailla rakastuneita ja lapsellisen aitoja, että kun sitä nyt muistelee tällä järjellä, en ikinä olisi alistunut sellaiseen, vaan sanonut: ”Mene sen Kaisusi luo, äläkä koskaan enää tule. Mutta silloin rakastettiin ja annettiin kaikki anteeksi -voi että! Äiti usein sanoi, että et samaan sänkyyn sitten mene sen kanssa.

Tuomen tarinasta häihin

Tuli semmoinen aika, että ei ollut vahtia ja teinistä tuli aikuinen hetkessä. Kaisu oli Kalevin jättänyt. Sen jälkeen seurustelumme tiivistyi ja niin vaan kävi, että aloin odottamaan vauvaa. Kohta ruvettiin rustaamaan häitä. Lähetettiin oikein kutsut. Kun se päivä koitti, oli kotini laitettu sellaiseen kuntoon, että pitkämatkalaiset voivat olla yötä. Heinäsuulista tehtiin sänkykamari ja sinne mahtui paljon väkeä. Veikko Österman kutsuttiin pelimanniksi ja Elle Liutala oli kaasona ja kampaajana. Hääpäivä oli 28.8.1949.

Hääpäivän aatto oli kiireinen. Äidin ja siskojen kanssa leivottiin pullat, kakut ja piparit. Perunoita kuorittiin saavillinen. Sauna pestiin katosta lattiaan, samoin saunakamari. Se toimi ruokalana, mistä haettiin valmis ruoka. Kokkina toimi Alma Lauha. Sinä iltana meni tosi myöhään, ennen kuin päästiin nukkumaan. Olimme juuri päässeet unen päästä kiinni, kun oven takaa rupesi kuulumaan kolinaa. Ovi pyydettiin avaamaan ja oven takaa kuului pitkän aikaa kauheaa örveltämistä. Ovea ei aukaistu, koska arvattiin, että oven takana on joku humalainen. Näillä seudun semmoisia liikkui usein.

Heräsimme hääpäivän aamuna ja menimme ulos. Huomasimme, että aitan ovi oli raollaan ja siellä oli käyty. Kaksi pullapitkoa oli kadonnut örveltäjän mukaan. Myöhemmin saimme kuulla, että se oli lähisaaren mies ja äitini nimesikin hänet sitten lonkamieheksi. Merikarvialainen sanoo pullapitkoa pullalonkaksi.

Hääpäivästä tuli tyven ja melkein helle. Aurinko paistoi kuumasti koko päivän. Värikäs persoona, kaaso-kampaaja Elle Liutala oli ihan oma lukunsa. Hän oli hyvä ja arvostettu parturi-kampaaja Krookasta. Isä lähti hakemaan pappia Krookasta puolen päivän aikaan. Samaan aikaan saapuivat vieraatkin. Paatti oli komiasti koristeltu pienillä koivuilla. Kirkolle oli silloin tullut juuri uusi pappi nimeltään Leevi L.K Vihervaara. Hän oli meille ihan outo, mutta viihtyi seurassamme iltapäivään asti. Isä lähti viemään pappia pois ja kohta sen jälkeen Veikko Österman kaivoi harmonikkansa esiin. Oli häävalssin aika. Se oli nimeltään Oliivien kukkiessa. Matot oli kääritty seinän sivuun ja kohta komea, mustiin pukeutunut sulhanen pokkasi minut ihanaan valssiin. Kyllä sydän ja hameenhelma vipattivat aika lailla jännityksestä, sillä koko hääkansa tuijotti. Varmaan moni kurkisteli sitäkin, että onko masu kenties jo alkanut pyöristyä ja olihan se jo pikkuisen. Seuraavaan tanssiin tulivat jo muutkin. Iloa ja hauskaa riitti yli puolen yön. Vanhemmat ihmiset lähtivät jo koteihinsa, mutta suurin osa jäi yöksi heinälatoon. Siellä oli huumori kukkeimmillaan. Varmaan vähän heinät pistelivät ja pikkuötökät pureskelivat. Ei sen silloin ollut väliä, sillä jo aamulla jatkettiin. Lihasoppaa riitti.Sitä oli keitetty koko saunapadallinen. Oli myös kaksi muuta, isoa pataa. Toisessa niistä oli riisipuuroa, toisessa luumusoppaa.

Soittaja-Veikko nukkui ”vippupatjalla”, se oli paras peti. Siitä hän virkosi taas ajoissa soittelemaan. Kyllä naurua riitti kaikenalaisille kommelluksille ja muutenkin oli hilpeä tunnelma. Aina ja kaikkina aikoina on ollut joku tyyppi, jolla on sana hallussaan ja taukoamaton vitsivirta, sellainen oli silloin nuori Tarmo Saine.

Häät jatkuivat seuraavana päivänä

Toisenakin päivänä tanssittiin koko päivä. Välillä syötiin, että taas jaksettiin. Muutamat vieraista olivat nauttineet vähän muutakin kuin kansallisluottamusta, mutta mitään yliampuvaa ei sattunut. Eräs vieraista löi lujasti päänsä kaivonvinttiin ja siitä suusta tuli kyllä semmoista tekstiä, ettei sitä ilkeä paperille laittaa. Ihania häävieraita kaikenkaikkiaan, on sitä mukavaa muistella.

Sitkeimmät vieraat jäivät vielä toiseksikin yöksi meidän heinähotelliin, muiden muassa soittaja-Veikko. Hän sanoi soittavansa ”koko rahan edestä”. Mirelle muistelee, että he saivat paljon lahjoja ja kaikki tarpeellisia. Siitä oli hyvä alkaa.

– Saimme neljä kahvikannua. Tarpeen ovat kaikki olleet, yksi niistä on vieläkin käytössä vuosikymmenien jälkeen. Komiat olivat häät ja se syyskesä ja syksy olivat lämpimiä lokakuulle asti.

Olin hullumaisen rakastunut ja onnellinen pitkään. Vauvan odottelu sujui ihan hyvin, mutta jo silloin huomasin, että kuvioon oli livahtanut  kolmas pyörä. Jouduin usein pimeinä syysiltoina olemaan yksin. Aviosiipalla oli aivan liikaa menoja, aina johonkin päin.  Koin silloin kauhunhetkiä nuoressa päässäni. Rupesin miettimään pakoa johonkin, mutta minkä teit, oli vaan oltava. Ei olut ammattia, ja tuntui siltä, ettei sitä koskaan saakaan.

Ensimmäisen lapsen tulo oli kauhujen aikaa

Esikoinen syntyi 18.1.1950 klo 00.05. Merikarvian sairaalassa. Kätilönä oli eläkeelle jäänmässä oleva Niinia Sylvia Claudia, joka oli kyllä jo paremmat päivänsä nähnyt. Hän oli jo kuuro ja muutenkin omituinen. Hän kuumensi hellan koukkua sairaalan nurkkauunin hiilillä ja kiharsi katajanvihreitä hiuksiaan sillä koukulla koko yön, välillä katsellen Helsingin Sanomia. Sitten hän haki kuumaa vettä pissapotalla ja komensi minua istumaan sen kuuman vesihöyryn päälle sanoen: ”Istut nyt siinä, että paikat aukenee.” Koetin huutaa, että minun takapuoleni palaa rakolle, mutta kätilö vaan kailotti, että ”Pitää istua, pitää istua siinä nyt vaan.” Ajattelin silloin, että jos nämä seremoniat kuuluvat lapsen synnyttämiseen, niin ei ikinä enää lapsia! Lopulta se lapsi vihdoinkin syntyi kaikkien kommervenkkien jälkeen. Oli koree poika ja painoi 3,8 kilogrammaa. Tämä kätilö hoiti viimeisen synnytyksen silloin Merikarvialla. Sen jälkeen aamulla oli uusi kätilö. Hän oli Maissi Koskela.

Kaiken kukkuraksi sain pian kuulla, että anoppini oli silloin yöllä seisonut sairaalan ikkunan takana, korkean aidan päällä kovassa pakkasessa, ja yrittänyt kurkkia, kuinka synnytys onnistuu. Jälkeenpäin hän oli moittinut, ettei tuommoista miniää tarvita, kun synnytyskin kesti ikuisuuden siksi, että olin liian hento. Poika oli ihana pieni vauva, kun mieheni lähti armeijaan. Siitä alkoi miehetön tieni.

Maailmalle

Syy, miksi sitten lähdimme maailmalle, oli aika dramaattinen. Esikoinen oli kaksivuotias, kun naapurin isäntä iski silmänsä minuun. Tämä isäntä oli silloin 50-vuotias, minä kaksikymppinen. Olin jo pikkutytöstä asti pelännyt tätä miestä, sillä hän oli rikollinen. Tämä naapuri rupesi hakkaamaan ikkunoitteni takana öisin. Hän heitteli kiviä katolle ja uhkaili raiskata minut. Elin kauhun vallassa, ovet lukossa yötä päivää. Lastani en uskaltanut laskea hetkeksikään mihinkään yksin. Äiti tuli aina yöksi luokseni. Asia meni niin kauheaan malliin, että kirjoitin miehelleni, jotta en asu enää päivääkään yksin lapsen kanssa. Olin mielisairauden partaalla. Mieheni sai aika nopeasti meille asunnon. Siellä asuimme lankoni perheen kanssa samassa talossa. Tulimme hyvin toimeen keskenämme. Välillä oli tosi hauskaakin, heilläkin oli yksi pieni poika. Muutimme sitten molemmat perheet yhdessä Maariaan. Siellä asuimme suurten viljapeltojen keskellä yhdessä talossa, missä oli hiiriä väliseinällä. Maitoa haimme suuresta maalaistalosta, jonka nimi oli Lenkkeri. Turkuun oli matkaa kymmenen kilometriä.

Maariassa asuessamme aloin odottaa toista lastani. Ajattelin, että lähden kotiin Merikarvialle synnyttämään. Olimme pari vuotta tätä ennen vuokranneet mummun mökin Erkki ja Leila Välimaalle, joten menin vanhempieni luokse tammikuussa 1955. Asustelimme siellä poikani kanssa. Mies työskenteli Turun puolessa, erilaisissa merivartiolaivoissa silloin.

Toisen pojan syntymä

Toinen poikamme Jarmo syntyi muutettuamme Maariasta kotiin mammalan kamarissa, ystävänpäivänä 14.2.1955. Oli sunnuntaiaamu kello 9.10. Kätilönä toimi Maissi Koskela. Hän nukkui vieressäni krumeluuripäätyisessä, leveässä sängyssä ja lohdutteli minua, kun oikein kovat tuskat tulivat. Silloin oli vielä lauantai ja pitkä kipeä yö edessä. Luntakin oli maassa, pakkasta 15 astetta. Äiti ei tietenkään nukkunut yhtään, vaan toimi taustatekijänä toisessa huoneessa. Hän hoiti lämpöiset vedet ja passasi. Sunnuntaiaamuna viideltä sitten alkoivat tosi toimet, mitkä kestivät yhdeksään asti. Eikä ihme, että kesti. Poika syntyi kello 9.10 ja oli se komia poika: musta, kiharatukka, ja painoa 5,08 kilogrammaa. Oi siinä ihmettelemistä kaikilla, mistä niin iso vauva tuli, itse kun olen 50 -kiloinen ja 158 -senttinen. Tieto isosta vauvasta kulki pian, ja niinpä naapurit ja vähän kauempanakin asuvat tutut kävivät katsomassa lasta, joka oli kuin kahden kuukauden ikäinen. Kasvaessaan hän oli kiltti ja hiljainen, eikä itkenyt paljon.

Olin edelleen lasten kanssa Merikarvialla ja sanoin vuokralaiset irti. Olimme jälleen omassa kodissamme. Heinäkuu oli kaunis. Oli ihania kesäiltoja ja katselin sekä ikävöin jotkain suurta tapahtuvaksi, mutta eihän minulle nyt mitään sellaista. ”Vatta” vaan kasvoi, eikä miestä kuulunut. Sitten Merikarvialla alettiin syventää laivaväylää sataman ja Ouran välillä. Mieheni oli saanut sen tehtäväkseen Antti Näsin kanssa. Nämä herrat räjäyttelivät veden alaisilla pommeilla merellä ja me lasten ja äitini kanssa katselimme korkealla kalliolla, kun vesipatsaat nousivat valtavan korkealle. Ne olivat kuin timanttivuoret, näkyivät yli kahden metsän. Odottelin, että rakas mieheni olisi tullut meitä katsomaan, kun oli kahden kilometrin päässä. Mutta hän ei tullut kertaakaan. Se teki niin kipeää, että äitini sai lohdutella minua iltakaudet, etten tekisi itselleni mitään pahaa. Aika kului ja ikävä yltyi. Sitten tuli synnytyksen aika.

Kolmas lapsi

Sitten tuli Lassen syntymän aika. Oli elokuinen aamu 5.8.1956. Hän syntyi sunnuntaina kuten veljensä Jarmokin, kello 9.10. Kätilöä ei saatu, sillä hän oli Lindholmin saaressa. Sielläkin syntyi poika ihan samaan aikaan. Äitini tuli navetasta askareiltaan ja rupesi kätilöksi samantien. Nuorempi sisareni oli myös kesälomalla ja toimi äitini apuna. Vauva syntyi, ja kun huomattiin, että taas tuli poika, rupesi sisareni itkemään. Äiti sanoi, etteivät itkut nyt auta, hae kalastajalankaa. Niin äiti sitoi napanuoran, pesi pojan ja punnitsi neljäkiloisen pojan. Kaikki sujui oikein hyvin äidin osaavissa käsissä ja pieni, kaunis poika nukkui kohta vatsa täynnä äidinmaitoa.

Äitini meni välillä omille askareilleen. Oli paljon töitä, kun oli navetta karjaa täynnä. Kalevi työskenteli silloin Hiittisissä. Päivät kuluivat ihan hyvin, mitä nyt vähän olin heikkona ja makasin sängyssä. Jarmo, joka oli puolitoista vuotta vauvaa vanhempi, istuskeli lattialla ja siinä sitten voiteli hissun kissun kakalla naamansa oikein kunnolla silmäripsiä myöten. Samassa ovi aukeni ja sukulaiset jokisuulta tulivat. Lempi ja Kalle Peltonen tulivat kyläilemään. He eivät tienneet, että meille on syntynyt vauva. Lempi-täti huomasi, heti, mitä oli tapahtunut ja sanoi minulle, että pysy sinä vain sängyssä, minä pesen pojan. Kattilassa on lämmintä vettä, homma hoituu kädenkäänteessä. Minä olin sängyssä, ihmiset tulivat oikeaan aikaan; sinne missä apu oli tarpeen. Pian oma äitinikin tuli taas juosten navetta-askareiltaan. Siinä sitten keitettiin kaffeet ja naurettiin elämän menoa.

Oli elokuu ja illat jo melko hämäriä. Olin antanut vauvalle rintaa kello 22:n aikoihin ja pian huomasin maatessamme, että tyynyliina oli hämärässä muuttunut punaiseksi. Minulle tuli kova hätä lapsen puolesta. Herätin vanhemman pojan ja käskin hänen juosta nopeasti mammalaan apua hakemaan. Totesimme yhdessä, että lapsi oli oksentanut verta. Tiesimme, että tohtori Jorma Itäkylä oli kesälomalla perheineen Karhusaaressa. Isäni lähti soutaen saareen apua hakemaan. Tohtori oli saunomassa ja uimassa meressä, kun isäni pimeänhämyssä souteli rantaa kohti. Isä luuli, että hylje siellä ui, kunnes lähelle päästyään näki, että tohtorihan se siellä polskutteli. Isä kertoi hädästämme ja suoraan vedestä lääkäri kiipesi paattiin. Olimme sen välin kauhun vallassa. Lääkäri tarkasti vauvaa, ihmetteli ja tuumi, ettei sillä voinut ainakaan keuhkotauti olla, kun oli vauvasta kysymys. Oli pitkä hiljaisuus. Laitoimme tulen öljylamppuun. Viimein lääkäri sanoi minulle topakasti: ”Näytä flikka tissis.” Kun hän puristeli oikeanpuoleista rintaa, roiskahti sieltä veristä maitoa. Tohtori sanoi arvanneensa sen ja totesi vielä, että juokaa itte veristä maitoo, ni varmaan oksennatte sen pois. Niin teki tuo pieni mieski. Näin muuttuivat kauhunhetket iloksi ja tissi putsattiin. Jonkun ajan kuluttua elämän eliksiiri oli taas hyvää ja turvallista ruokaa. Jarmo saikin rintaa siihen saakka, kunnes Lasse syntyi. Vielä kauan senkin jälkeen oli kaksi yhtä aikaa tissillä.

Jälleen maailmalle

Lasse-kuopuksen ollessa kahden kuukauden ikäinen, olimme lähdössä Hiittisiin, Suomen eteläisimpään saaristoon. Mieheni oli saanut asemapäällikön viran sieltä. Se oli ihan umpiruotsinkielinen paikka. Matka Hiittisiin oli tosi rankka. Mies ei silloinkaan ollut mukana. Hän oli määrännyt merivartijat hakemaan meidät kuorma-autolla. Siihen lastattiin huonekalut, astiat ja mitä nyt oli, myös vaatteet. Ja niin siinä kiireessä kävi, että pikkuvauvan vaatteet sekosivat väärään paikkaan. Ne joutuivat kuorma-autoon, joka meni menojaan jättäen meidät Porissa linja-autoon. Oli minulla huuli pyöreänä, kun huomasin, ettei vauvalla ollut muuta kuin makuupussi ja yllään olevat vaatteet. Se oli kyllä reissujen reissu. Niin matkasimme, minulla kaksikuinen vauva, joka makasi koko ajan sylissä. Keskimmäinen oli puolentoista ja koko ajan vahdittava sekä vanhin kuusivuotias. Kolme kertaa jouduimme vaihtamaan linja-autoa ja välillä oli yksi lossimatkakin Kemiöstä Taalintehtaalle. Oli vitsit vähissä, kun vauva itki märissään, ei ollut vaippoja, eikä muutakaan apua. Itkin hervottomasti, kun lapsi melkein ui siinä pussissaan. Keneltäkään ei voinut pyytää apua. Onneksi ei ollut vielä pakkasta, sillä olisimme jäätyneet kaikki. Matka kesti yhdeksän tuntia eli siihen saakka, kun olimme siellä Dalsbruukissa eli Taalintehtaalla. Satamassa odotti Merivartiolaitoksen RV-vene, mitä sanottiin ”rautavilleksi”. Siihen lastattiin taas muija pentuineen ja 30 kilometriä pitkä merimatka alkoi.

– En puhunut kenellekään sanaakaan. Itkin hiljaa ja rukoilin, että pääsisimme lepäämään ja saisimme jotain ruokaa. Lapset itkivät ja kaikkien housut olivat pissasta märät. Ajattelin, että eikö kenenkään mieleen tullut ajatella meitä ja sitä kamalaa matkaa, minkä olimme kulkeneet.

Miesten maailma, heran huomassa

Pian huomasin, että olimme miesten maailmassa. Emme olleet nähneet isähahmoa kolmeen kuukauteen ja voi jo arvata, millainen tämä tapaaminen oli. Minä sain itkultani sanotuksi ainoastaan ”Hei”, muuta en jaksanut. Kokki toi meille ruokaa ja puhui vallan ruotsia. Olisin raivostunut, jos olisi tarvinnut vielä syödäkin ruotsiksi. Niin oli hermoja koeteltu. Joskus puolenyön maissa pääsimme nukkumaan, otin vaan kaikki lapset viereeni ja nukuin kuin en olisi koskaan saanut nukkua. Kyllä se isäkin sitten oli pahoillaan, kun näki tilanteen.

Viimeiset sanat ennen unentuloa olivat: Herra auta!

Oli siellä asemapäällikölle asunto, jossa oli kolme huonetta. Niin jäimme Herran huomaan, kaikki muu oli kuin jostain dekkarista. Varsinainen romaani siitä vuosien varrella kehittyikin.

Ei ollut kielitaitoa, ei ystäviä, ei minulle mitään. Lapset oppivat ruotsin kielen nopeasti. Minulla oli aina migreeni.

Vanhin poika meni siellä ensimmäiselle luokalle. Se oli ruotsinkielinen, muita vaihtoehtoja ei ollut. Lapset kiusasivat poikaa  Fin-tuppeniksi. Hannu oli hyvä hiihtämään ja voitti aina kaikki kilpailut, vasta sen jälkeen hänet hyväksyttiin muiden mukaan.

Toinen asia, mikä teki meistä suosittuja, oli se kun meille ostettiin saaristoon kunnan ensimmäinen televisio. Kyllä oli kylän lapsia olohuone iltaisin täynnä.

Merivartioasemalla oli naiskokki nimeltään Gunvor Leijonmark. Hän alkoi myös vierailla meillä ja ajan mittaan sain hänestä puhekaverin. Hän oppi suomea ja minä ruotsia.

Niin aika kului siellä yksinäisyydestä kärsien. Joskus sisareni tuli minua sinne katsomaan ja oli tietenkin aivan ihanaa saada puhua selvää suomea ja kuulla uutisia omaisten maailmasta. Kerran isäkin kävi siellä tai oli kokonaisen viikon. Hän pääsi kalastamaan oikein suuria kaloja. Niissä vesissä oli valtavan isoja haukia.

Hiittinen 1956 Lassen hukkuminen

Vuonna 1958, Lassen ollessa kaksivuotias, tapahtui jotain hyvin traagista. Olimme ulkosalla Jarmo, Lasse ja minä. Hannu oli kylällä ikäistensä poikien kanssa. Sanoin pikkupojille, että äiti käy laittamassa kahvipannun päälle, olkaa siinä hiekkalaatikolla sen aikaa. Aikomus oli keittää miehelleni päiväkahvit. Hän oli silloin merivartioasemalla. Kun olin laittanut veden pannuun, juoksin ulos katsomaan lapsia ja nämä oliivat jo ehtineet laiturille ja Lasse oli pudonnut mereen. Jarmo oli viisas, pieni mies ja heti juossut merivartioasemalle 20 metrin päähän, sanomaan, että Lasse makaa meren pohjassa, eikä tule ylös vaikka hän kuinka huutaa. Silloin yksi, Hurstinen -niminen merivartija juoksi rantaan, hyppäsi laiturilta veteen ja sai lapsen syliinsä sekä toi hänet laiturille. Poika oli ihan sininen, hän oli ollut pohjassa kuusi minuuttia. Hän oli periaatteessa hukkunut.

Hänet tuotiin nopeasti kotiin ja sitten alkoi tekohengityksen antaminen. Vuorotellen miehet yrittivät saada poikaa virkoamaan, jokaiselta valui hiki. Minä olin puhelinyhteydessä lääkäriin Taalintehtaalla. Oli kelirikko, kevättalvi ja pääsiäispyhät, joten ei päästy mantereelle. Lääkäri neuvoi, että jos jostakin saisitte teelusikallisen alkoholia, niin lämpimän veden kanssa suuhun kaadettuna voisi veri alkaa kiertää. Lapsi oli läpikotaisin paleltunut jääkylmässä vedessä. Ainetta löytyi apteekista. Taas yritettiin hieroa ja vaikka mitä. Minä olin niin peloissani, että hampaat kalisivat. En pystynyt edes puhumaan. Tätä taistelua kesti melkein kolme tuntia, kunnes Lasse alkoi yhtäkkiä itkeä. Ihme oli tapahtunut: hän oli elossa! Kaikki ihmettelivät sitä, kun häneltä ei tullut vettä keuhkoista. Lääkäri kertoi sitten meille, että noin pieni lapsi voi saada samanlaisen olotilan vedessä kuin äitinsä kohdussa. Kurkussa sulkijalihas estää veden pääsyn keuhkoihin. Se oli meidän lapsemme pelastus, kiitos Jumalalle! Poika pelkäsi vettä usean vuoden ajan, mutta sitten jotenkin hän taas tottui veteen. Opetin hänet uimaan vasta sitten kun olimme jo muuttaneet saaristosta pois. Hyvä ja terve poika hänestä tuli, eikä mitään komplikaatioita ole ollut. Hän palveli YK-joukoissakin Libanonissa.

Itsekin sairastuin

Erään kerran sairastuin itse ja oli pakko päästä sairaalaan. Mieheni oli silloinkin Helsingissä opettamassa merivartijakoulussa. Olimme vieraitten ihmisten armoilla. Kylän naiset lupasivat hoitaa poikamme, vaikka viipyisinkin usean päivän. Lähistöllä oli laivaväylä, jota pitkin Tukholman laivat ajoivat päivittäin. Siitä oli päästävä yli. Oli kova pakkaspäivä ja kylän miehet päättivät ottaa riskin ja viedä minut reellä yli sen väylän. Ja niin minut laitettiin hevosen rekeen ja ajettiin laivaväylän laidalle. Reki irrotettiin hevosesta ja miehet alkoivat vetää minua lautta lautalta yli sen valtavan leveän väylän. Pakkanen oli jäädyttänyt sen verran lauttoja, että kun mentiin hitaasti, pääsimme toiselle puolelle, missä taksi odotti minua. Se oli tilattu sinne ajoissa. Jos olisimme uponneet, olisi matkaa pohjaan ollut yli 30 metriä. Niin selvisimme onnellisesti tämän kauhun paikan yli, koska Jumala oli niin tarkoittanut, että minun pitää vielä elää. Minua tarvitaan vielä monessa. Paranin hyvin ja pian pääsin kotiin lasteni luo.

Kätilönä kovin ottein

Kerran jouduin kätilöksikin, mikä oli kyllä Hiittisten tapahtumista toiseksi totisin paikka. Asema-aliupseerin vaimo alkoi synnyttää ja kätilö oli jossakin ulkosaaristossa, missä myös oli synnytys menossa. Taas oli kelirikko, joten manterelle ei voinut lähteä. Soitettiin lääkärille Dahlsbrukiin. Hän neuvoi minua hakemaan terveyssisaren kylältä avukseni. Hänen kanssaan jouduimme tosi erikoiseen synnytykseen. Poika syntyi ihan hyvin. Hänet pestiin, syötettiin ja pantiin onnellisesti nukkumaan. Sitten tulikin probleema, kun jälkeiset eivät suostuneet tulemaan pois. Lääkäri sanoi meille, että, että ne on saatava pois kahdeksan tunnin sisällä, mutta ne ei vain tulleet! Lääkäri pyysi minua nukuttamaan tämän äidin – aika erikoisella tavalla. Haettiin terveyssisaren avustamana eetteriä apteekista. Lääkäri neuvoi minua ottamaan ihan tavallisen marjasiivilän ja laittamaan sen päälle eetterillä kostutetun sideharson. Se sitten vain Gunvorin kasvojen päälle. Se oli niin hirvittävää ajatellakin, mitä jos hän kuolee? Hän lupasi olla rohkea ja antaa meidän yrittää, sillä kuolee hän kumminkin, ellemme tee jotakin. Niin alettiin töihin. Kesti hetken, ennenkuin potilas alkoi mennä unten maille. Suupielistä tuli kummallista vaahtoa ja pää liikkui edestakaisin. Minä olin pääpuolessa ja terveyssisar yritti kiskoa jälkeisiä pois. Me kumpikin vapisimme kuin horkassa ja pelkäsimme pahinta. Rukoilimme ääneen, että onnistuisimme. Viimein Gunvor alkoi herätä; selvisimme kuin ihmeen kautta. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta hengissä Gunvor selvisi, vaikka oli kauan omituisen sairas. Vielä pitkään poismuuttomme jälkeenkin sain häneltä ihania kiitoskirjeitä siitä, että olimme pelastaneet hänen henkensä. Poika, joka silloin syntyi, sai nimekseen Stig. Hän on merivartija ammatiltaan, varmaan vieläkin.

Niitä ihmisiä on pakko kunnioittaa. He eivät pelkää vastuksien edessä, vaan rohkeutta riittää joka tilanteessa.

Elelimme siellä sitten jo ihan mukavasti, kun vähän tulimme tutummiksi kyläläisten kanssa.

Äiti tuli kylään

Äitini väsyi karjan pitoon Merikarvialla. Työtä oli niin paljon ja me kaikki flikat olimme maailmalla, ei meistä ollut enää mitään apua. Äiti tunsi itsensä tosi väsyneeksi. Kerran hän sitten kirjoitti minulle, että hän oli myynyt karjan ja haluaisi tulla minun luokseni Hiittisiin. Olin ihan onnesta kippurassa, kun äiti oli kanssamme ja hän tutustui heti kylän rouvienkin kanssa, sillä hän osasi vähän ruotsia. Sitä oli puhuttu Merikarvialla äitini lapsuudessa. Hän kävi opettamassa kylän rouville, miten tehdään ruusupoljenta-mattoja ja kylläpä silloin joka torpassa mattokaiteet ”flaiskui”. Äiti viihtyi meillä kuukausia ja olisi varmaan ollut vieläkin, mutta isä alkoi pyytää äitiä kotiin. Sitten äiti vaan lähti ja siitä tuli tyhjä olo kaikille.

Elämää Luvian merivartioasemalla

Muutaman vuoden päästä aloimme suunnitella muuttoa lähemmäksi kotiseutua, että lapset voisivat vähän paremmin käydä koulua lähempänä mannerta. Miehelleni tarjottiin paikkaa Luvialla Pirskerin merivartioaseman päällikkönä. Sitä rakennettiin parhaillaan. Niin ruvettiin kokoamaan kamppeita kasaan ja kesällä 1961 tulimme Merivartiolaitoksen suurella Tursas -laivalla Luvian väylälle, josta kamppeet rahdattiin pienempään alukseen. Muutimme aluksi Luvian Etelä-Pirskeriin vanhaan autiotaloon. Asemaa rakennettiin lahden toiselle puolelle, parin sadan metrin päähän. Siellä me olimme päivisin mukana rakennuspuuhissa. Minä pesin ikkunoita kaiket päivät. Sain siitä oikein palkkaa ja minulla oli elämäni ensimmäinen vero- ja pankkikirja. Siellä puolivalmiissa päällikön asunnossa koimme ensimmäisen luvialaisen myrskyn. Merivartijat saivat käskyn mennä pelastamaan jotain venettä. Me pelkäsimme lasten kanssa istuen tiskipöydällä koko yön. Merivesi nousi yli korkean laiturin kauas maalle. Luulimme, etteivät miehet voi selvitä sellaisesta ilmasta elävinä. Se oli oikein hirmumyrsky niissä oloissa. Aamuyöstä viiden aikaan kuitenkin ”rautaville” saapui satamaan, eikä tiennyt, mihin olisi kiinnittynyt, kun laituria ei näkynyt missään. Kyllä tuo meripelastajan ammatti on ihan kauhea. Koko ajan on kova jännitys päällä, että mitä sattuu ja milloin on lähdettävä. Kunnioitan miestäni näissä asioissa.

Uuteen kotiin saareen

Asema valmistui pian. Asemapäällikön asennossa oli 62 neliötä ja se oli ihan hyvä paikka asua. Mukavuuksia oli kiitettävästi. Saari oli kaunis ja aivan ihana naapuri Merisola asui lähellä. Rauha-emäntä oli maailman paras ihminen; kiltti ja oikeudenmukainen. Huumori kupli hänellä joka käänteessä. Kotiuduimme heti.

Lasten koulumatka sen sijaan ei suinkaan parantunut, vaan pikemminkin paheni. Yhdeksän kilometriä oli merimatkaa Luvian Kravinsuun laituriin, mistä vielä kaksi kilometriä kouluun Niemenkylään. Monet kerrat mentiin läpi jään, kun sitä väliä kuljetettiin lapsia. Muuta keinoa ei ollut kuin sukset. Pitkiä seipäitä sai kuljettaa mukanaan, joista olisi apua, jos tulee heikko jää eteen. Myöhemmin saatiin moottorikelkka asemalle ja sain luvan opetella ajamaan sitä. Sen jälkeen sain viedä lapsia moottorikelkalla sen meri- ja maamatkan kouluun aina, kun se ei ollut muussa käytössä. Se oli ihan helppoa silloin. Kaksi istui takanani ja yksi suksilla perässä. Näin päästiin miesten viitoittamaa jäätietä nopeammin kouluun. Kyllä siellä rohkeutta vaadittiin ja nöyrää mieltä, eikä saanut hermostua.

Monnan tarina

Päätimme, että otamme koiran pojille kaveriksi ja päädyimme Lassie -rotuun, koska silloin lempisarja televisiossa oli Lassie -koiran seikkailut. Tilasin Yyteristä pennun. Koirankasvattajalla oli juuri sopivanikäinen pentue. Voimme valita kuudesta. Lähdin itse sitä hakemaan ja kuljetin sitä auto- ja venematkan puseroni sisällä. Ihan Lassien näköinen se oli, mutta oli outoa, ettei sen häntään kasvanut karvoja ja korvat roikkuivat vähän liikaa. Odotimme puoli vuotta, mutta häntä pysyi kaljuna. Soitin koiratarhurille, ettei meille tule Lassieta, vaikka kuinka odotamme sen tunnusmerkkejä.

Rouva sanoi odottaneensa jo soittoani, sillä koko pentueesta tuli ajokoiran ja Collien sekoituksia. Naapurin ajokoira oli päässyt vähän pukkasemaan kaunista koiraa. Sain myöhemmin uuden, aidon pennun ihan ilmaiseksi ja annoimme tämän ajokoiran Luvian kauppiaalle, jolla oli kolme pientä lasta. Tästä koirasta tuli tosi viisas lastenvahti heille. Halusimme laittaa koiran nimeksi Leidi. Sen puolen ihmiset eivät pahemmin D-kirjainta käyttäneet, vaan sen tilalla R-kirjainta, niin miehetkin asemalla sanoivat sitä Leiriksi. Se meitä suututti ja kun koetimme tehdä siitä Donnan, kaikki sanoivat Ronna. Pentu sai loppujen lopuksi nimekseen Monna, sillä silloin sattui hirveä onnettomuus Rauman satamassa. 28 nuorta hukkui. He olivat menossa Kuuskajaskariin tansseihin. Vene upposi kolmessa minuutissa ja mieheni sukelsi niitä ruumiita merestä. Ne kuljetettiin ensin Rauman kappeliin Monnaan. Kappelin nimestä tuli pennulle nimi Monna. Koira eli 15 vuotta ja oli hyvä pelaamaan palloa.

Neljäs raskaus

Vuonna 1962 aloin odottaa neljättä lastani toukokuussa. En silloin alussa olisi voinut aavistaa, että meitä kohtaisi sellainen murhenäytelmä, mitä silloin tammikuussa tapahtui. Kaikki yhdeksän kuukautta meni hyvin. Ei ollut kipuja eikä mitään erityistä arjesta poikkeavaa. Kolme viikkoa ennen laskettua aikaa heräsin yöllä kolmen aikaan verenvuotoon. Nuorempi poikamme, kuusivuotias Lasse nukkui vieressäni.

Olin noussut hakemaan kaapista pyyheliinoja ja verta valui lattiallekin. Herätin pojan ja pyysin häntä menemään asemalle hakemaan apua päivystävältä upseerilta: ”Sano, että äiti on kauhean kipee ja tarttee heti apua.” Poika lähti itkien ja peloissaan, kun näki lattialla verta. Pian Yli-Kahrakuusi seisoi ovella tyrmistyneen näköisenä. Siinä vähän selitin tilannetta ja hän alkoi toimenpiteisiin. Ensin soitettiin ambulanssi Porista, sitten naapurin roouva Rauha Merisola, joka otti tilanteen haltuunsa. Ambulanssi jäi kuitenkin heti Kravinsuussa hankeen. Oli 21 astetta pakkasta, tuullut pari päivää ja jäällä oli kinoksia toinen toisensa vieressä. Ylitettävä Andiskerin saari oli lumen peitossa. Mieheni oli silloin Kotkassa laivurikoulussa, niin ettei ollut läheisestä turvaa. Merivartijat hakivat minut paareilla sisältä ja aikoivat viedä minua jalat edellä eteisestä ulos. Silloin naapurin Rauha sanoi, ettei sitä ihmistä viedä vielä jalat edellä. Miehet käänsivät paareja ahtaassa eteisessä. Minut puettiin turkkipussiin. Minua alettiin laittaa ahkioon ulkona. Oli enää ainoa keino, että miehet vetävät minut mantereelle. Asemalta soitettiin ja koetettiin saada traktoria eräästä saaresta tulemaan vastaan, mutta sekin oli jäänyt merenjäällä hankeen kiinni. Kun viimein päästiin traktorin luo, alettiin sen ympäriltä luoda lunta, että saatiin nokka menosuuntaan päin. Minä olin märissäni ahkiossa, mistä minut nostettiin traktorin lavalle. Jotenkin päästiin Andiskerin saaren eteen, missä minut laskettiin hangelle siksi aikaa, kun miehet tekivät tietä traktorille. Verta pulppusi koko ajan. Se oli tietenkin suurin syy, että traktori heilui ja heittelehti kinoksissa Minulla olisi pitänyt olla tasainen olo. Lapsi vatsassa oli hänkin kovassa hädässä ja levoton. Kun oli päästy saaren yli, minut nostettiin taas traktorin lavalle ja silloin alkoi niskassani tuntua kauhea kipu, sillä veri rupesi olemaan vähissä. Koetin katsella taivaalle tähtiä, että pysyisin tajuissani. Pakkanen oli kova ja rupesi tulemaan horkka, kun siellä märässä turkkipussissa makasin. Viimein päästiin ambulanssin luo ja taas minut pantiin hangelle, kun ruvettiin irrottamaan ambulanssia hangesta traktorin avulla. Viimein päästiin Kravinsuun laiturille ja auratulle Niemenkylän tielle. Ambulanssin pillit huusivat täysillä. Siinä kohdassa menetin tajuntani.

Keskussairaalaan päästyämme oli hissi rikki ja merivartijat kantoivat minua pitkin portaita synnytysosastolle neljänteen kerrokseen. En itse siyä oikein tajunnut, sillä hoipuin elämän ja kuoleman välillä.

Leikkaussali kuntoon

En enää tajunnut mitään, ennen kuin kolmen päivän kuluttua heräsin ääneen: ”Leikkaussali kuntoon.” Avasin silmäni, olin letkuissa. Rintoja pakotti ja näin surullisen sisareni nojaavan oveen. Siinä silmänräpäyksessä tajusin, että vauva on kuollut. Sain kuulla, että vauvalle oli yritetty tehdä kaikki mahdollinen, mutta hän oli menettänyt liikaa verta, eikä hän selvinnyt. Oli lääkärin mielestä ihme, että itse selvisin. Mieheni oli tajuttomana ollessani tullut Kotkasta ja hakenut pienen arkun ja vienyt vauvan sellaiseen yhteishautaan neljän kuolleen vauvan kanssa. Hänelle ehdittiin hätäkasteessa antaa nimi Helena Elisabet. Ilmoitin tämän nimen jo sairaalaan lähtiessäni siltä varalta, jos jotain sattuu ja lapsi on tyttö. Jos lapsi olisi ollut poika, hänestä olisi tullut Mikko Jalmari. Voi sitä tuskaa ja surun määrää, mitä on kestetty tämän traagisen tapauksen tähden. Olisi ollut ihanaa omistaa yksi tytärkin, vaan Taivaan Isällä on tarkoituksensa kaikessa. Sitä ihanuutta en saanut kokea. Poikieni kautta olen kuitenkin lastenlapsissa saanut neljä ihanaa tyttöä ja kaksi poikaa. Meni vuosia, ennen kuin pääsin yhtään siitä ikävästä ja kaipuusta. Tämä tapahtui 30.1.1963. Se oli niin surullinen vuosi muutenkin. Äiti sairasti syöpää ja hän joutui hyvin sairaana kokemaan tämän vauvan menetyksen. Äitini menehtyi samana vuonna 10.8. Hän oli täyttänyt juuri viittä päivää ennen kuolemaansa 65 vuotta.

Äiti oli meille enkeli maan päällä. Hänen poismenonsa oli niin kauheaa, että se jälkeen ei enää mikään tuntunut miltään, eikä vieläkään. Melkein viikoittain tulee eteen asioita, joita tarvitsisi kysyä äidiltä. Niin tärkeä on ihmiselle äiti.Vaikka itse olisit satavuotias, niin aina kaipaat äitiä. Äidit nuo uskossa väkevät, Jumalan näkevät.

Muutto Poriin

Muutimme Poriin vuonna 1966. Mies työskenteli yhä Pirskerissä. Pojat tulivat oppikoulukään. Käppärän kaupunginosaan rakennettiin uusia kolmekerroksisia taloja ja varasimme sieltä asunnon. Menimme vuokralle siksi aikaa, kun talo valmistui. Yhtenä kauniina kesäyönä Merivartiolaitoksen ”rautaville” vei meidät tavaroinemme Luotsinmäenpuistokadulle vastapäätä Kirjurinluotoa. Nyt oltiin Porissa. Minä olin ujo saaristolaispöffeli ja ihan epävarma sellaiseen. Asuimme vuokra-asunnossa puolitoista vuotta ennen kuin osake valmistui.

Martti Palo houkutteli teatteriin

Sinä aikana ehti tapahtua ihmeellisiä asioita. Ensimmäisenä aamuna herättyäni kurkistin ulos ikkunasta nähdäkseni, minne oikein oli yöllä tultu, näin Tauno Palon pojat Martin-koiransa kanssa pihassa. Vähän ihmettelin, mitä hän siellä tekee, mutta sitten meille valkeni, että hän on seinänaapurimme. Ajan kanssa tutustuimme Palon perheeseen. He olivatkin ihan mukavat naapurit ja töissä Porin teatterissa. Aina, kun siivoilen, olen kova laulamaan. Kävi niin, että Martti Palo tuli yksi kerta kysymään, enkö tulisi teatteriin laulukokeisiin, sillä siellä alkaa musikaali Viulunsoittaja katolla. Kauhistuin mokomaa kysymystä. Olin niin eri maailmasta, etten voisi kuvitellakaan teatteriin menemistä. Kauan asiaa mietittyäni viimein kysyin mieheltäni, mitä mieltä hän on semmoisesta asiasta, että yrittäisin teatteriin laulukilpailuihin. Hän sanoi, että mene vaan, et sä siellä kumminkaan pärjätä voi. Kokosin rohkeuttani pitkän aikaa ja viimein menin. Yrittämässä oli sinä iltana kahdeksan sopraanoa ja kuusi alttoa. Kävi niin,että neljä sopraanoa otettiin, minä niiden joukossa. Altoista otettiin kolme, joiden joukossa oli tuleva rakkain ystäväni. Silloin emme vielä tunteneet toisiamme. Hän on Anelma Luovula. Kapellimestari, joka meidät valitsi, oli nimeltään Leevi Rantalaiho.

Niin alkoivat Viulunsoittaja katolla -musikaalin harjoitukset. Ne veivät minut useaan operettiin ja muihinkin töihin, kuten puvustajaksi. Ensimmäinen produktio, missä puvustin, oli Arvo Salon Lapualaisooppera Kirjurinluodossa. Olin siinä mukana ”mustapaitana.” Lasse-poika esitti suutari Mätön poikaa. Avustin teatterissa monessa operetissa ja toimin samaan aikaan puvustonhoitajana.

Selkä alkoi reistailla ja se leikattiin vuonna 1970. Sairastin sitä melkein vuoden. Sisareni Heleena asui Porissa ja hän lauloi Työväen naiskuorossa. Hän pyysi minuakin kuoroon ja niin menin laulun ihmeelliseen maailmaan mukaan. Taisi olla vuosi 1966 sekin.

Elämä kulki kulkuaan. Ompelin pojilleni kaikki vaatteet nahkatakeista alkaen. Meillä oli kaunis ja tilava koti, yhteensä 82 neliötä. Perheenpäätä ei juuri koskaan kotona näkynyt. Työ oli tärkeä, joskus viikonloppuna hän käväisi pikimmiten. Kyllä minä tunsin usein itseni hylätyksi ja varmaan pojatkin. Yhteistä aikaa olisi varmasti löytynyt. Vuosien varrella tunteet viilenivät; emme enää oikein osanneet toisillemme puhuakaan. Oli vaan aina komentajia, kapteeneja ja luutnantteja, joista en ymmärtänyt mitään. Mieheni oli siihen aikaan jo ylennetty yliluutnantiksi ja seura oli sen mukaista. Olin mitätön, köyhän kodin tyttö. Sen huomasin, kun joskus harvoin minutkin kutsuttiin herrojen juhliin; sain olla aina yksin jossain nurkkapöydässä.

Avioero vuonna 1973

Puhuimme erosta aina silloin tällöin. Minulla ei ollut mitään ammattia, mutta osasin kaikkea tehdä ja olin jo rohkeampi ottamaan kohtalon vastaan.

Sitten se tapahtui vuonna 1973, kun mieheni pamautti, että olen myynyt tämän osakkeen, saatte lähteä. En saanut mitään, sillä nimeäni ei ollut kauppakirjassa. Olin niin tietämätön näissä asioissa. Hän sanoi minulle, ettei minun tarvitse laittaa nimeäni, hän on jo laittanut. Uskoin siihen ja luotin, että hän pitää meistä huolen. Niin lähdimme, kuka mihinkin. Pojat olivat jo aikuisia, nuorin 17-vuotias. Heillä oli tyttöystävät, joiden luo he ensiksi menivät.

Töihin sairaalaan

Mirelle käveli Maantiekatua ja ajatteli poikkeavansa kaupunginsairaalan johtajan luona kysymässä töitä.

– Se oli johdatusta, sillä minun käskettiin tulla aamulla alkoholistien osastolle lomittajaksi. Siitä tuli työpaikkani. Vuokrasin pienen huoneen kuudennesta osasta,vastapäätä kaupunginsairaalaa. Töihin oli matkaa 200 metriä, Uusi työpaikka tarjosi minulle neljän vuoden lomituksen alkoholistien osastolla. – Tämä sairaala-apulaisaikana oli mielenkiintoista, vaikkakin vaarallista. Päärnäisten sairaalan pitkäaikaispotilaiden osastot valmistuivat ja Mirelle sai vakinai-sen työpaikan osastolta seitsemän. Vuonna 1977 hän siirtyi kaupunginsairaalan kirurgiselle osastolle.

Vuonna 1977 Mirelle aloitti oopperakuorossa. Vuonna 1989 aloitettiin lauluryhmä Stellat. Hän oli mukana myös sinfoniakuorossa. Mirelle osti asunnon vuonna 1980 Porin Kuukkarista, läheltä työpaikkaansa ja asui siellä yhtä paljon kuin kesäasunnossaan Merikarvialla. Mökki on hänelle rakas jo siitäkin syystä, että mummu otti hänen sinne asumaan kanssaan jo Mirellen ollessa kaksivuotias. Hän korjasi mökin uuteen uskoon vuonna 1979. Samaan aikaan tupaantuliaisten kanssa juhlittiin ensimmäisen lapsenlapsen syntymää. Se oli ikimuistettava tilaisuus monestakin syystä. Mirelle on tehnyt itse suurimmaksi osaksi puutyöt mökillä. Hän on paneloinut seinät ja tehnyt puukoristelut.

Vanha isä oli neuvonut, miten oikaistaan seinien vanhat hirret. Ne ovat jo 1700-luvulta ja vieläkin samat. Pojat ovat auttaneet vaikeimmissa töissä. Kaikki tekeminen on jännittävää ja Mirelle sanoo, että hän on kiitollinen siitä, ettei peukalo ole ihan keskellä kämmentä. Hän sanoo saaneensa paljon lahjoja, joista hän on hyvin onnellinen ja hyvin kiitollinen Taivaan isälle.

Tauluja Mirelle on maalannut siitä asti, kun kävi piirustuskoulun. Silloin oli huonot ajat, eikä mitään materiaalia saanut. Onneksi nyt on toisin. Mirelle on kaunosielu taiteessakin, eikä osaa nauttia mistään yli hilseen menevästä taiteesta. Hän tarvitsee oikean mallin ja kuvan. Laulamisessa puolestaan sanat merkitsevät paljon.

Oma mökki on Mirellen henkireikä ja suuri rakkaus. Ikkunasta merelle päin katsellessaan hän sanoo huomaavansa aina, miten kaunis merimaisema on. Meri saa ilmeensä muuttumaan joka hetki. Kukkien kanssa Mirelle touhuaa koko kesän. Hän rakastaa lintuja ja ruokkii niitä säännöllisesti. Linnut muistavat hänet. Ne ovat hänen enkeleitään.

Mirellen elämä on ollut rankkaa, mutta hän ei ole valittanut eikä katkeroitunut. Hän sanoo, ettei antaisi päivääkään pois. Hän haluaisi, että kun aika täällä hänet jättää, jossain mökkinsä maisemassa, jossakin kallion kolossa, olisi hippunen tuhkaa hänestä – niin paljon hän sanoo rakastavansa kotiaan.

Mirellen tontilla, kalliolla on kivi, mihin on veistetty sanat: ”Mun sydämeni tänne jää.”

Varmasti jäikin, kun Mirelle menehtyi elokuussa 2008.