Merja Tuikkala syntyi perheeseen, joka kuului vapaaseurakuntaan. Hän osallistui lapsena pyhäkouluun ja kävi teini-ikäisenä seurakuntakoulun. Aikuisena hän on osallistunut monin tavoin seurakuntansa toimintaan tehden kutsumustyötä.
Lapsuus entisessä pappilassa
Merja Riitta Irina Tuikkala (o.s. Ylitalo) syntyi 12.6.1955 Raahessa. Isä, Uuno, oli yrittäjä. Hänellä oli vesi- ja lämpöjohtoliike. Äiti, Martta, hoiti kodin ja lapset. Pariskunnalle syntyi 10 lasta, vanhin vuonna 1939. Merjan lapsuudessa vanhimmat lapsista asuivat jo omillaan. Merja on lapsista toiseksi nuorin.
”Äitini isä ja äiti olivat perustamassa tätä seurakuntaa vuonna 1934. Sitten oma isäni ja äitini liittyivät seurakuntaan. Minä olen siten jo kolmatta polvea ja tyttäreni neljättä ja hänen lapsensa ovat jo sitten viides polvi, toivon mukaan”, Merja kertoo. Hän kävi lapsena vapaaseurakunnan pyhäkoulua, jossa osallistumisista liimattiin läsnäolotauluun lampaita.
Raahessa Merjan lapsuudenkoti tunnetaan entisenä pappilana. Kulmatalo sijaitsee Koulukadun ja Reiponkadun kulmassa. Hän muistelee, että isä teki yrityksessä pitkiä päiviä. Kun puhelin soi, äiti vastasi siihen ja otti viestejä vastaan. Isän verstas sijaitsi pihan perällä vastapäätä päärakennusta. Sinne eivät saaneet lapset mennä, koska siellä hitsattiin ja säilytettiin monenlaista rautatavaraa, johon olisi voinut loukata itsensä. Verstasrakennuksen oikea puoli toimi navettana, jossa kasvatettiin possuja, kaneja ja jopa kalkkunoita. Possut karkasivat joskus ja niitä ajettiin sitten takaa pitkin katuja.
”Niin ja puutarhassa oli syreeneiden ympäröimä paikka, johon oli sijoitettu puutarhakeinu. Se oli ihana ja rauhallinen paikka. Siellä saattoi oleskella omassa rauhassa, piilossa”, Merja vielä lisää ja huomauttaa, että pihalla liikkui usein autoja ja työmiehiä.
Isossa puutarhassa kasvoi marjapensaita ja satoa poimimaan osallistuivat myös lapset. ”Joskus kyllä väsytti lähteä poimimaan marjoja”, Merja tunnustaa. Monet kukkaistutukset kaunistivat pihaa. ”Pihapiirin pieni ryytimaa tuotti juureksia. Perunamaa oli vuokrattu Kummatista.”
Pihan vanhoissa rakennuksissa ja puissa asusti lepakoita. ”Hämärtyvinä kesäiltoina laitoimme valkoisia lakanoita marjapensaiden päälle. Kun lepakot lähtivät liikkeelle, ne ’poukkoilivat’ lakanoita vasten. Se oli lapsen mielestä jännittävää katseltavaa.”
Isä oli rakentanut tyttärilleen leikkimökin, johon tuli vesijohtokin! Lattiaa peitti korkkimatto. Merjan isosisko oli kiinnittänyt leikkimökin takaseinälle taulun: ”Älä huuda. Älä pauhaa. Älä riko mökin rauhaa. Luutaa käytä ahkerasti. Mökki kuntoon joutuisasti.” ”Minä en taulusta tykännyt, mutta en voinut ottaa sitä poiskaan,” Merja muistelee.
Merjan rakkain lelu oli äidin ompelema Irina-nukke. Hänellä oli myös punatukkainen Berbie-nukke. Sisaren Barbiella oli ruskea tukka. Barbiella ei ollut hiuksia keskellä päätä mutta kun hiukset laittoi ponnarille, paljas päälaki jäi piiloon. Mitä nukkeihin tulee, Ylitalon tytöt olivat ajan hermolla, sillä Barbie tuotiin markkinoille Yhdysvalloissa 9. maaliskuuta 1959 ja Suomessa tietenkin joitakin vuosia myöhemmin.
Enimmäkseen Merja leikki naapurin tyttöjen kanssa mutta aina, kun hän leikki isoveljen kanssa poliisia ja rosvoa, hänen piti olla rosvo. Isolla pihalla pelattiin usein neliskaa ja muita pihapelejä, hypittiin ruutua ja narua ja twistiäkin jo vähän isompana. Pihaleikkeihin kuului myös 10 tikkua laudalla. Kadun toisella puolella sijainneen lastenkodin pihalla käytiin leikkimässä lastenkodin lasten kanssa.
Vaikka lasten ei tarvinnut tehdä kovin paljon kotitöitä, koska äiti hoiti suurimman osan, oli heille jaettu tiskivuorot. Kun Merja lakaisi harjalla ison kamarin lattiaa ja työ sujui hitaasti, isosisko totesi: ”Merja taas haaveilee jotakin.” Kerran, kun hän oli luutuamassa kylmän eteisen lattiaa, isosisko otti ämpärin, heitti veden pitkin portaita ja sanoi: ”Meillähän ei syljellä pestä!” Tämä jäi perheeseen lentäväksi lauseeksi.
Päärakennuksessa oli vuokralla helluntaiseurakunta, siihen aikaan Betania. Merja muistaa erityisesti lapsettoman Hyvösen pariskunnan.
Keskuskoulusta oppikouluun ja lukioon
Koulumatka ei paljon lyhyempi olisi voinut olla. Keskuskoulu sijaitsee Koulukadun päässä ja näköetäisyydellä Merjan lapsuudenkodista. Hän kertoo, että ensimmäinen opettaja oli Siiri Norio. Koulunkäynti sujui ilman kommelluksia. Yksi erikoinen tapaus alaluokilta on jäänyt mieleen.
Yksi pojista huomautti opettajalle: ”Opettajalla näkyy tissiliivit.” Huomautus ei ollut opettajan mieleen ja hän lähestyi poikaa, joka pinkaisi pakoon. ”Poika ja opettaja juoksivat peräkanaa koulun käytävällä”, Merja kertoo nauraen. Hänellä ei ole tiedossa miten juoksukilpailu päättyi.
Viidennen luokan opettaja suositteli Merjaa pyrkimään oppikouluun. Pääsykokeita oli valvomassa kuvaamataidon opettaja Pentti Tuikkala, Merjan tuleva appiukko.
”Pöydän kulmalla oli pino konseptipapereita. Jostakin syystä selasin niitä miettiessäni vastauksia. Valvova opettaja käveli viereeni ja selasi nipun läpi”, Merja kertoo vieläkin nolona. Opettajan oli tarkistettava, ettei oppilas ollut piilottanut lunttilappuja konseptiarkkien väliin.
Oppikoulun toisella luokalla toiseksi vieraaksi kieleksi tuli englanti. Osa oppilaista opiskeli saksaa. Kielivalikoimaan tulivat lukiossa lisäksi ranska ja saksa.
Lukion toisella luokalla vietettiin ”vanhojen päivää” ja pukeuduttiin oikeasti vanhoihin vaatteisiin. Merja kertoo, että sai lainaksi Hilkka Tuikkalan työkaverilta vanhan leningin. ”Kukaan ei teettänyt päivää varten iltapukua”, hän vertaa pukeutumista tähän päivään. Vanhojen tanssit ja penkkarit kuuluivat lukiolaisten ohjelmaan. Merja sai valkolakin vuonna 1975.
Koska Merja ei ole evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, hän ei käynyt rippikoulua. Sen sijaan hän kävi teini-iässä Suomen Vapaakirkon järjestämän seurakuntakoulun. ”Muistan, kuinka minulla oli selkeä ajatus siitä, että astun Jeesuksen puolelle, valitsen Hänet elämääni. Menin siellä myös uskovien kasteelle”, hän muistelee.
Merja kertoo, että hän ihastui tulevaan aviomieheensä, Hannu Tuikkalaan, jo oppikouluvuosina. Hannu kävi samaa koulua mutta oli ylemmällä luokalla. ”Oma-aloitteisena tyttönä lähetin Hannulle postikortin ja niin hän sitten eräänä kesäiltana pysäytti minut kadulla ja alkoi jutella.” Merja täytti sinä kesänä 16 vuotta. Hääkelloja soitettiin vuonna 1976. Pariskunta sai kolme lasta. Lapsenlapsia on (2026) viisi.
Vapaakirkossa lapsia ei kasteta samaan tapaan kuin evankelis-luterilaisessa kirkossa. Lapset saavat nimen ja heidät siunataan. Väestötietoihin merkitään rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi Suomen Vapaakirkko (valtaosalla suomalaisista siinä kohtaa lukee Suomen evankelis-luterilainen kirkko). Seurakuntakoulussa teini-ikään ehtinyt lapsi saa käydä kasteella, jos haluaa. Kasteen ottaminen on vapaaehtoista ja siihen liittyy oman henkilökohtaisen uskon tunnustaminen.
Ammattiin Raahen Porvari- ja Kauppakoulusta
Lukion jälkeen Merja haaveili askarteluohjaajan ammatista ja työskenteli opiskelupaikkaan pääsyä ajatellen askarteluohjaajana Tahkokankaalla. Oppilaitoksen ovet eivät kuitenkaan auenneet.
Sen sijaan hän pääsi Raahen Porvari- ja Kauppakouluun ja valmistui ylioppilasmerkonomiksi vuonna 1977.
”Kyllä meillä jo toisella luokalla oli kokeiltavana sähkökirjoituskoneita”, Merja muistelee. Pikakirjoitustakin hän opiskeli mutta eipä enää muista yhtäkään koukeroa. Tekninen kehitys oli sen verran pitkällä, että hänen ei tarvinnut opetella laskutikun käyttöä. Paljon on pitänyt ottaa uutta tekniikkaa haltuun työvuosina.
Ensimmäiset toimistoalan työpaikat järjestyivät kesälomituksina paikallisessa vakuutusyhtiössä kouluvuosien välissä. Pitkä ura toimistotyössä alkoi Raahen työvoimatoimistossa Kaija Karikosken apulaisena valtion virastotalossa. Työttömillä oli velvollisuus ilmoittautua työvoimatoimistossa kahden viikon välein. Merja otti asiakkaat vastaan ja teki merkinnät kortille. Kaija maksoi työttömyyskorvaukset. Kaikki merkinnät tehtiin käsityönä paperille.
Kaija Karikoski Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/kaija-karikoski-asuu-viiden-tahden-hotellissa/
Merja työskenteli Raahen ammattikoulun kansliassa vuosina 1980–1983 ja 1988–1989 ja Raahen sairaalan toimistossa muutaman kuukauden vuosina 1889–1990.
Valtion virastotalosta tuli Merjalle pitkäaikainen työpaikka. Hän työskenteli rekisteritoimistossa virastotyöntekijänä vuosina 1987–1988. Vuonna 1990 rekisteritoimistossa avautui vakituinen virka, johon Merja valittiin. Hän pääsi vakinaiseen virkaan Rekisteritoimistoon 1.3.1990. Työvuosia kertyi 30. Monta organisaatiomuutosta tapahtui noiden 30 vuoden aikana. Maistraatti on nykyään (2026) digi- ja väestötietovirasto.
Kuulostaa vallan historialliselta, kun muistelee, että kaupunkilaiset kävivät virastotalossa näyttämässä talonkirjaa, johon oli käsin kirjoitettu asukkaiden tiedot. Käsityöstä on vuosikymmenien saatossa vähin kehitysaskelin siirrytty ajantasaisiin tietojärjestelmiin. Uutta tekniikkaa on pitänyt opiskella koko työuran ajan. Muistaako kukaan enää ”tyhmiä päätteitä”, joiden tiedot päivittyivät yön aikana?
Merjan pitkän työuran ovat katkaisseet vain kolme äitiyslomaa. Eläkepäivät koittivat vuonna 2020.
Oma alue hengellisessä työssä
Merja muistelee, että lapsuudessa saarnat tuntuivat usein pitkiltä ja unettaviltakin. Usein hän katseli kirkkosalin kauniita kaakeliuunia. Kirkkosalin takana oli keittiö ja kamari, jossa asui seurakunnan työntekijä. Lapsuudesta hän muistaa erityisesti Aino Korhosen, joka piti pyhäkoulua lapsille.
”Ominta minulle ovat yksittäiset kohtaamiset ja pienryhmätoiminta. Aloitin parikymppisenä pyhäkouluista ja kerhoista, sitten nuortentyö ja partio. Soluillat, lähetysillat ja alfa, viimeisimpinä viime vuonna (2025) naistenpiiri ’Naisia kaivolla’ ja sen jälkeen Kaivo muuttui kaikille avoimeksi kokoontumiseksi raamatunkertomusten äärelle ’Kertomus riittää’ -menetelmällä.
Kaiken tämän ohella hän on vaikuttanut myös seurakunnan vanhimmistossa (hallitus), johon hänet valittiin jo nuorena naisena.
Seurakuntatyö ei aina ole ollut helppoa. Kipeitäkin hetkiä on ollut. Erityistä murhetta on aiheuttanut se, että naisena ei ole kelvannut eikä riittänyt. Oman kutsumuksen kyseenalaistaminen satuttaa.”
Useiden vuosien ajan Merja kirjoitti Raahen Seutuun Viikonlopuksi-kolumnia vapaaseurakunnan kirjoitusvuorolla, joka toistui 7 viikon välein. Kolumnia kirjoittavat eri seurakunnat vuorotellen.
”Usein kirjoitin ajankohtaisista aiheista, mutta joskus muistelin tapahtumia omassa elämässäni.”
Tällä hetkellä (2026) Merja opettaa maahanmuuttajille, lähinnä ukrainalaisille, suomen kieltä. ”Ryhmässäni on maahanmuuttajia, jotka eivät ole päässeet kotouttamiskursseille”, hän selvittää ja pitää tärkeänä opettaa perusasioita suomen kielestä ja suomalaisesta yhteiskunnasta.
”Kun teemme päätöksen seurata Jeesusta, Jumalan valtakunta tulee elämäämme. En tiedä, millainen elämäni olisi ollut ilman Häntä, voi olla että joissakin kohdissa helpompi. Sen tiedän kuitenkin, että tämä elämä on vaikeista ja kipeistäkin asioista huolimatta ollut antoisa ja täynnä elämää. Ei ole ollut tylsää!”
