Minun äitini, Meeri Helena Tolkki o.s. Konttinen, syntyi Jaakkimassa Kukkalammin kylässä juuri itsenäistyneeseen Suomeen 17.12.1917 nelilapsiseen pienviljelijäperheeseen. Hänen Maria-äitinsä kuoli hänen synnyttämisensä jälkeisiin komplikaatioihin, joten hän jäi äidittömäksi kaksiviikkoisena. Äidilläni oli kolme veljeä sekä sisar, joka joutui hoitamaan vauvan, ollessaan vasta 13-vuotias.
Siihen aikaan miehet eivät juurikaan osanneet hoitaa lapsia eikä kotia, joten heidän isänsä meni nopeasti uudelleen naimisiin Maria Pitkäsen kanssa. He saivat yhden pojan. Äitiäni hoitanut Helmi-sisar kuoli 17-vuotiaana ”unitautiin” eli narkolepsiaan ja heidän Juho-isänsä vajaan kuukauden kuluttua siitä. Näin äitini jäi kokonaan orvoksi 4-vuotiaana. Äitipuoli otti oman lapsensa ja lähti. Hän jätti miehensä neljä lasta muiden ihmisten armoille.
Kaksi vanhinta veljeä, Simo ja Eero, olivat sen verran vanhoja, että pääsivät taloihin pikkurengeiksi ja kaksi nuorinta, Juho ja äitini, pääsivät hyväsydämisten ihmisten luo. Äidin otti ”Hyvärisen mummo”. Mummo oli hyvä ja piti sylissäkin. Mummo asui pojallaan ja tämän perheellä syytingillä, jossa perhe antoi mummolle asunnon, vaatetuksen ja ruuan. Äiti leikki perheen lapsien kanssa ja oli myöhemmin heidän pieni hoitajansa, vaikka osa perheen lapsista oli häntä vanhempia. Äiti kävi kaksi vuotta kiertokoulua. Koska varsinaista koulurakennusta ei ollut, lapset kokoontuivat eri taloihin ja heitä opetti kuka parhaiten taisi. Kun olen lukenut hänen myöhempiä kirjeitään, olen huomannut hänen olleen verbaalisesti lahjakas kielioppivirheistä huolimatta.
Mummon kuoltua, perhe ei enää halunnut pitää yhtä ylimääräistä suuta ruokittavana. Siinä vaiheessa äiti joutui huutolaislapseksi. Koska ei ollut lastenkoteja, lapsia sijoitettiin yksityisiin perheisiin sen mukaan kuka vähiten vaati kunnalta korvausta.
Äiti joutui naapurikylään, Reuskulaan, rikkaaseen Kososen taloon, jossa äitiä kohdeltiin erittäin huonosti. Perheessä asuva mummo oli harras uskovainen, mutta salli silti lapsen huonon kohtelun. Sieltä juonsi äidin inho tekouskovaisia kohtaan.
Hänelle heitettiin ruoka hellan eteen kuin koiralle, läskinpaloja ja mitä muuta muilta nyt ylimääräistä jäi. Syksyllä, vaikka maa oli jo kuurassa, hänelle ei annettu kenkiä, vaan hänen piti mennä kouluun paljain jaloin. Äiti kertoi myös tapauksen, jossa hänet lähetettiin kauppaan hakemaan isännälle tupakkaa. Talo oli järven rannalla ja kauppaan pääsi nopeammin järven poikki kuin tietä kiertäen. Hänen käskettiin mennä järven yli vaikka jäät olivat jo heikot. Takaisin tullessa jää petti ja hän putosi jäiseen veteen. Hän pääsi kuitenkin itse ylös hyisestä järvestä, mutta kun hän pääsi sisälle taloon, hän sai selkäänsä koska tupakat olivat kastuneet.
Kun Hyväriset, joiden mummolla äiti oli ollut lapsena, saivat kuulla äitini kohtelusta, he miettivät, pitäisikö hänet ottaa takaisin.
Reuskulan kylän koulun lapseton opettajapariskunta kuuli myös äitini huonosta kohtelusta ja halusivat hänet ottolapsekseen. Antero ja Maikki Tolkki olivat perustaneet kylään kansakoulun ja Maikki Tolkki perusti myös Martta-yhdistyksen. Hän oli syntynyt Pietarissa ja halusi tuoda sivistystä kylään. He pitivät myös postikonttoria.
Näin äitini elämä muuttui paremmaksi. Hän sai kauniita vaatteita ja kuttaperkkapää-nuken. Nukkea hän säilytti niin kauan, että juuri kun minäkin olisin osannut leikkiä sillä, äiti oli antanut naapurin tytön leikkiä nukella ja sen pää meni rikki.
Tolkin perheessä hän sai osallistua keitto-, säilöntä-, ompelu- ja kudontakursseille, joita kylässä naisille järjestettiin ja sai näin tarpeellisia tietoja ja taitoja tulevaisuutta varten.
Näiden kurssien annista me, hänen tulevan suurperheensä lapset olemme saaneet nauttia. Hän pääsi myös ripille 24.5.1933, sai viettää nuoren naisen elämää sekä osallistua harrastuksiin, kuten kuorolauluun. Muistan, että hänellä oli hyvä lauluääni.
Naimisiinmeno ja sodan syttyminen
Isäni koti oli Reuskulan koulun lähellä ja äitini kasvatti-isä, opettaja Antero Tolkki oli isäni setä. Aina sedän luona käydessään, hän tapasi äitini, joka oli 12 vuotta nuorempi, siro ja työteliäs tyttö. He alkoivat seurustella ja menivät naimisiin.
Äidin huntua käytettiin myöhemmin meidän lasten kastepuvun harsona. Äitini muutti naimisiin mentyään isäni kotiin, johon joulukuussa 1939 syntyi poikavauva. Kuinka onnellinen hän on mahtanutkaan olla, kun hänellä on vihdoin ollut jotain omaa. Kuukautta aikaisemmin marraskuussa oli alkanut sota ja pian tulikin ilmoitus, että kodista oli lähdettävä. Isä oli sodassa ja äiti joutui lähtemään kuukauden vanhan vauvan kanssa evakkoon. Hän oli juuri täyttänyt 22 vuotta. Äiti sanoi, että hänen oli sikäli helppo lähteä yksin lapsen kanssa, koska isäni vanhemmat eivät olleet enää elossa. Hankalaa yksin lasten kanssa oleminen toki oli, sillä hänellä ei ollut myöhemminkään ketään, jolle lapset olisi voinut jättää hoitoon, vaan heidät oli aina asioille lähdettäessä otettava mukaan.
Äidin ja vauvan sijoituspaikka oli Tervola. Suomi oli siitä poikkeuksellinen maa, että siviiliväestö, joidenkin poliitikkojen vastustelusta huolimatta, siirrettiin pois sotatoimialueelta evakuointisuunnitelman mukaan.
Tervolassa syntyi 19.5.1941 toinen poika. Tältä ajalta on säilynyt äidin ja isän sodanaikainen kirjeenvaihto. Äidin teki kovasti mieli takaisin kotiin Karjalaan ja hän lähtikin seitsenkuukautisen ja kaksivuotiaan kanssa heti luvan saatuaan.
Ilmeisesti silloin uskottiin, että sota loppuu pian, koska siviileitä päästettiin palaamaan sotatoimialueelle. Omaa kotia ei enää ollut, sillä se oli poltettu. He pääsivät aluksi asumaan mökkiin, jonka asukkaat eivät olleet vielä palanneet. Venäläiset olivat asuneet valtaamallaan alueella erittäin epäsiististi ja heidän jäljiltään oli paljon siivottavaa. Kun mökissä asunut perhe palasi kotiinsa, äiti joutui pyytämään miehiä, jotka eivät olleet sodassa, vuoraamaan heille riihestä väliaikaisen kodin. Isä oli sodassa kantahenkilökuntaa ja saksalaisten huollon piirissä. Saksalaiset olivat tulleet vastaamaan Lapin puolustuksesta. Saksalaisilla oli paremmat ruokavarat kuin suomalaisilla ja koska isä ei tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia, hän vaihtoi nämä annoksensa ruokaan ja lähetti sen äidille ja pojille ruokapulaa helpottamaan. Isällä oli kaksi naimatonta nuorempaa sisarusta, jotka olivat lottina ja hän lähetti rahaa myös heille. Näin jälkikäteen ajatellen paluu Karjalaan keskellä talvea oli virhe, koska kaikesta oli suuri pula. Äidille ehdotettiin poikien lähettämistä Ruotsiin sotalapsiksi. Lisäksi hänen lapsettoman veljensä vaimo pyysi lapsia itselleen, mutta äiti oli ajatellut, että hän ei missään tapauksessa anna lapsiaan pois, jos hänellä vain on antaa heille ruokaa.
Keväällä Maatalousnaiset olivat ottaneet tehtäväkseen jakaa juurikasvien ja vihannesten siemeniä, jotta saataisiin syksyksi ja seuraavaksi talveksi jo omavaraisesti terveellistä syötävää. Vanhempani koettivat hankkia myös kotieläimiä ja niille talveksi syötävää ja haaveilivat kodin rakentamisesta. Siinä olikin nuorelle, pienten lasten äidille kovasti työtä, sillä isä oli edelleen sodassa. He pyrkivät silti tavalliseen kotielämään, sillä isä tilasi äidille Kotiliesi-lehdenkin. Sitten 11.5.1943 syntyi kolmas poikavauva. Onneksi uutta kotia ei ehditty rakentaa, kun syksyllä 1944 tuli taas käsky jättää koti. Isä pääsi hetkeksi lomalle laittamaan kotieläimiä ja joitain huonekaluja matkaan. Äiti lähti nyt kolmen pienen pojan kanssa kohti tuntematonta. Kysyin joskus vanhimmalta veljeltäni: ”Mitä muistat sodasta? ” Hän vastasi, ettei muista mitään. ”Kunhan äiti vain oli paikalla.”
Nyt heidän sijoituspaikkansa oli Ylimarkku (Övermark) ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. He saivat pienen asunnon, jonne kotieläimet ja tavarat tulivat myöhemmin. Sota loppui pian tämän jälkeen ja isäkin tuli perässä ja pääsi töihin meijerille, koska oli ollut nuoruudessaan juustolassa töissä.
Sodassa olleita miehiä vaivasi monesti mustasukkaisuus. Aiheetta syyttämisestä äitini pahoitti mielensä.
Äiti oppi ostamaan ruokatavaroita ruotsiksi, ja vanhin lapsista meni siirtolaislapsille perustettuun suomenkieliseen kouluun. Ylimarkussa 30.3.1945 syntyi poika, joka sairastui vauvana lavantautiin ja kuoli neljän kuukauden iässä.
Kaikista vaatteista oli edelleen kova puute. Isän sisar, joka oli lottana Kemissä Lapin sodan aikana, hankki Ruotsin puolelta tavaraa, kunhan vain vanhempani lähettivät rahaa. Isäni ei ikänsä puolesta tarvinnut enää osallistua Lapin sotaan.
Uusi poikavauva syntyi veljessarjaan 8.7.1946.
Oman tilan osto sodan jälkeen
Niille karjalaisille, joilta oli jäänyt maatila luovutetulle alueelle, valtio antoi oblikaatioita ja rahaa korvaukseksi menetyksestä, jos he ostivat maatilan. Äiti ei olisi halunnut lähteä taas uuteen paikkaan, koska hän oli jo alkanut sopeutua alueen elintasoon, mutta isä halusi ostaa maata, koska hän oli käynyt maamieskoulun ja halusi itsenäiseksi maanviljelijäksi.
Korvaustilaa tarjottiin Lapualta. Isä kuitenkin harkitsi lähtöä liian kauan, sillä parhaat maat oli jo jaettu. Heille myydyt maat paljastuivat niin hallanaroiksi, että kaurakin paleltui. Se oli isästä masentavaa, hän kun oli tottunut Karjalassa viljelemään vehnääkin.
Ostetulla maa-alueella ei ollut valmiiksi kotia, joten he asuivat sen rakentamisen ajan asumiskelvottomassa hökkelissä, jonne syntyi 12.7.1949 poikavauva. Hän oli kuitenkin ensimmäinen meistä, joka ei syntynyt kotona, sillä Lapualla synnytettiin jo ”laitoksella”.
Isän kotitila Karjalassa oli ollut jakamaton tila ja valtiolta saadut korvaukset menivät siksi kolmeen osaan, sillä hänen sisarensa saivat osansa. Jäljelle jääneellä rahalla ei saanut rakennettua niin tilavaa kotia, jonka suuri lapsiperhe olisi tarvinnut. Minä synnyin tähän uuteen kotiin 14.8.1952. Äiti ei enää ilahtunut uusista raskauksista, mutta ei antanut ketään meistä pois, vaikka lapseton veli pyysi jälleen äidiltä itselleen lasta. Hän sanoi, että koska hän tietää millaista on olla ottolapsi, hän ei anna omiaan pois. Nuorin poikavauva syntyi 23.5.1956. Isommat lapset hoitivat meitä pienempiä ja osallistuivat talon töihin. Ainainen rahanpuute ja ahtaat tilat saivat äidin ja isän välit huonoiksi.
Muistoja elämästä Lapualla
Äiti vaatetti meidät hänen taidokkaasti tekemillään ompeluksilla ja neuleilla. Neuleisiin tarvittavat langat saatiin omista lampaista, joiden villa lähetettiin kehräämöön.
Meillä oli myös iso kasvimaa. Sen perkaaminen ei ollut meidän lasten mielestä aina kivaa, mutta äiti oli taitava kasvattaja ja sanoi, että kun saatte perattua tietyn pätkän, saatte mennä välillä uimaan. Siitä löytyi tarpeeksi motivaatiota lapsellekin ja aika äkkiä me saimme rivit perattua. Kasvimaalta saimme ruokaa senaikaisten perinteisten maataloustuotteiden lisäksi. Oli hyvä, että lehmistä sai joka päivä tuoretta maitoa, koska jääkaappia ei ollut. Jääkaappi ostettiin vasta, kun suurin osa meistä lapsista oli jo omassa elämässä. Maitoa riitti myytäväksi myös meijeriin, joten sieltä sai säännöllisesti vähän rahaa. Marjoja ja sieniä keräsimme paljon – myös myytäväksi asti. Ruokaa kului, sillä kasvavat lapset syövät paljon.
Arkisin ruoka oli vaatimatonta, mutta terveellistä. Sunnuntaisin oli parempaa ruokaa, kuten lihakastiketta tai riistaa, silloin kun sitä oli saatavilla. Erityisesti juhlapyhät ovat jääneet mieleeni, koska niihin äiti panosti. Varmaan hän halusi kauneutta arjen vastapainoksi. Silloin laitettiin liina pöydälle ja käytettiin kauniimpia astioita. Pääsiäisestä on minulle jäänyt kaunis muisto pienistä Arabian munakupeista.
Asuimme metsän reunassa ja pojat tekivät metsään majan, johon he muurasivat takankin. Toisinaan äiti tuli paistinpannun ja lettutaikinan kanssa majaan ja paistoi siellä lettuja meille lapsille.
Äiti sai lähinaapurista ystävän. Ystävä on kertonut miten äiti toi jo aamuvarhaisella lautasellisen vastapaistettuja karjalanpiiraita. Vastavuoroisesti saimme äidin ystävältä lämpimäisleivän, kun hän oli niitä paistanut. Äiti leipoi joka viikko tuoretta leipää, kuten karjalassa oli tapana ja pullaa aina viikonlopuiksi.
Äiti oli tunnettu ahkerana ja tunnollisena työntekijänä ja häntä pyydettiin esimerkiksi perunannostotalkoisiin kylän taloihin. Sieltä sai aina tuiki tarpeellista lisärahaa. Kaikenlaiseen lisätienaamiseen osallistuimme myös me lapset, varsinkin pojat, sen mukaisesti kun osaamista karttui. Vanhempamme eivät pyytäneet sosiaalihuollosta mitään, vaan pyrkivät tulemaan omillaan toimeen. Äitini pelkäsi, että joutuisimme sosiaalihuollon kirjoihin. Jotain vaateavustusta olemme silti saaneet, mutta ne vaatteet olivat niin kamalia, etten halunnut niitä pitää. Ajattelen, että näiltä ajoilta minulle on jäänyt pelko rahan puutetta kohtaan sekä osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Henkisesti vahvoja meistä kuitenkin tuli, koska opimme mikä on todella tärkeää elämässä.
Äiti piti meidät lapsensa ja kotimme puhtaana. Hän loukkaantui syvästi, kun Lapuan Maatalousnaisten ompeluseurassa ollessaan, eräs emäntä sanoi, että karjalaisten mukana tuli syöpäläisiä. Äiti nousi ylös ja sanoi poistuessaan, ettei enää tarvitse pelätä, että tarttuu.
Suuressa lapsiperheessä pyykkiä tuli paljon. Pulsaattoripesukone ja linko ostettiin vasta, kun nuorinkin lapsista oli jo koululainen. Vesijohtoa meillä ei ollut, vaan kaikki vesi piti kantaa niin navettaan, saunaan kuin tupaankin. Äiti piti huolen, ettemme kulkeneet likaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa. Sellaisissa saattoivat kulkea rikkaidenkin perheiden lapset.
Sain kerran uuden kauniin lumihiutalekuvioisen sadetakin. Laitoin sen kouluun sadepäivänä ja opettajan koiranpentu repi sen käyttökelvottomaksi sillä aikaa, kun olimme tunnilla. Se oli suuri suru, koska niin harvoin saimme mitään uutta ja kaunista. Minä eikä kumpikaan vanhemmistani uskaltaneet kertoa siitä opettajalle.
Äiti ei koskaan huutanut meille eikä lyönyt. Isäkin oli lapsirakas, mutta hänen taitonsa eivät riittäneet olemaan murrosikäisten eikä itsenäistyvien nuorten kanssa. Teini-ikäisenä en halunnut kapinoida äitiä kohtaan, koska näin, että hän teki kaikkensa meidän eteemme. Isälle en taas uskaltanut, koska äiti olisi kärsinyt isän huutamisesta. Kun kumminkin aina sanomista tuli, niin äiti pehmensi sanomisia. Äiti oli tasa-arvoinen meitä kohtaan. Hän sanoi, että kun puhallamme yhteen hiileen, niin pärjäämme. Näin hän loi meille yhteishengen, joka on säilynyt näihin päiviin. Ihmeteltäväksi jää, mistä hän ammensi voimansa.
Meitä oli monta lasta ja tilaa leikkiä ulkona, joten vanhimmat pojat rakensivat meille oman urheilukentän, jossa oli paikat eri lajeille. Vanhimmat veljet ovat kertoneet, että äitikin osallistui kisailuun ja oli korkeushypyssä aivan suomenmestaruustasoa.
Kerran ihmettelin miksi minun tekee aina mieli lettuja sateella. Sitten muistin, että äiti ehti sateella paistaa lettuja, kun ei voinut tehdä ulkotöitä. Kerran yksi veljenikin ihmetteli minulle, miksi hänen tekee lettuja mieli, kun sataa. Nämä ovat hauskoja muistoja.
Isä ja äiti sanoivat, että koska tämä tila ei elätä ketään, teidän on kouluttauduttava. Saimme valita menemmekö ammatti- vai oppikouluun. Se oli suuri taloudellinen uhraus siihen aikaan, sillä koulumaksut, kirjat, matkat ja eväät piti maksaa itse. Saimme vapaaoppilaspaikat, ettei koulumaksua tarvinnut maksaa. Nuorin lapsista halusi lukea ylioppilaaksi. Äidistä on täytynyt tuntua uskomattoman hyvältä kun hänen nuorin lapsensa on kiinnittänyt lyyran hänen rintaansa. Kouluttauduimme kaikki lisää ja saimme työpaikat, koska olimme oppineet tekemään työtä. Se on ollut suuri kiitollisuuden aihe vanhemmillemme.
Äidin elämän loppupuoli
Miniät ja vävyn hän otti vastaan hyväksyen, koska he olivat hänen lapsiensa valittuja ja kärsi siitä, jos isä käyttäytyi huonosti. Lastenlapset olivat rakkaita. Lapsenlapsia syntyi vielä yhdeksän hänen poismenonsa jälkeen. Yksi pojanpojista oli pannut merkille mummun hellyyden. Hän oli sanonut edellisenä iltana saunassa ennen mummulaan lähtöä: ”Pese hyvin minun tukkani, kun mummu taas silittää minua päästä”. Yksi pojantyttö oli myös innokas lähtemään mummun ja papan luo huomiota saamaan. Tutti vain pieneen laukkuun ja kaikki tarvittava oli mukana.
Äidillä oli myös enteiden näkemisen lahja. Hän oli nähnyt unen, jossa hoitaja oli ojentanut hänelle pientä tyttövauvaa. Hän oli sanonut, ettei enää ota, koska hänellä on jo niin monta. Hoitaja oli sanonut, että kyllä se on otettava, koska se on teidän. Sinä yönä syntyi hänen ensimmäinen lapsenlapsensa, joka oli tyttö. Toisen lapsenlapsensa kastejuhlassa, sen jälkeen, kun pappi oli sanonut lapsen nimen, äiti kuiskasi minulle: ”Minä tiesin sen”. Eikä se ollut mikään tavallinen nimi. Äiti kertoi myös päiväkahvipöydässä näkemästään näystä. Naapurin naimisissa oleva tyttö oli tullut oviaukkoon. Hän ei ollut puhunut mitään ja oli hetken kuluttua haihtunut pois. Muutaman päivän kuluttua hän kuoli Patruunatehtaan räjähdyksessä. Yksi veljistäni on perinyt tämän lahjan äidiltämme.
Äidillä oli usein maha kipeänä ja kun hän viimein meni lääkäriin, hänellä todettiin pitkälle edennyt mahasyöpä, eikä sille voitu tehdä enää mitään. Sairaus eteni niin nopeasti, ettei häntä voitu hoitaa enää kotona. Kun sairaalassa pieni lapsenlapsi juosta vilisti sänkyjen välissä, mummu ilahtui siitä ja sanoi, että olisin halunnut enemmänkin noiden elämää seurata. Kohtaloonsa alistuen hän kuitenkin totesi, että hänen tehtävänsä on tehty ja hän voi mennä. Sairaalassa ollessaan hän koki ruumiista irtaantumisen. Hän oli lähtenyt leijumaan ja näki ruumiinsa sängyssä. Hänellä oli jo niin hyvä olla, että hän oli ollut vihainen, kun oli nähnyt, että hoitajat ja lääkäri olivat ruvenneet elvyttämään ja hänen oli palattava ruumiiseensa.
Vähän ennen kuolemaansa, äiti pyysi, ettemme jättäisi häntä enää yksin. Sovimme keskenämme sairaalassaoloajat. Minun vuorollani yöllä, äidin vähän nukahdettua, lähdin käytävälle kävelemään torjuakseni väsymystä. Hoitaja tuli vastaan ja sanoi: ”Kyllä teillä on sitten ihana äiti”. Vastasin siihen: ”Tekinkö olette sen huomanneet.” Äiti kuihtui pois heinäkuun 1. 1976.
”Kun on syntynyt sille, jonka sydän on suurin syli.
Kun on kasvanut sen kämmenen alla,
joka on suruille sateenvarjo.
Kun on saanut sen,
joka kantaa,
vaikka maa katoaisi alta.
On saanut sen,
mitä leijonalapset kutsuvat emoksi,
Me Äidiksi.”
(tuntematon)
Kirjoittaja
Sirkka Nikko
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.