Martta Wendelin - nostalgian mestari

Helena Schjerfbäck on rikkaiden, mutta Martta Wendelin köyhien Schjerfbäck. Näin Kari Suomalainen totesi pilapiirroksessaan vuonna 1990, jolloin Ateneumissa oli suuri Schjerfbäck-näyttely. Nyt, 25 vuotta myöhemmin, asetelma on jo toinen. Martta Wendelinin töitä – kortteja, kansikuvia ja sekä maalauksia – kerätään, ja niiden hinnat ovat taidehistorioitsija, tietokirjailija Tuula Karjalaisen mukaan huimassa nousussa. Samoin kiinnostus Martta Wendeliniin (1893–1986), josta kertova näyttely avautui toukokuussa (2015) Hämeenlinnan taidemuseossa, laajimpana kuin koskaan aikaisemmin. Esillä on yli 230 kuvitusoriginaalia, lähes 50 maalausta ja satoja painotuotteita: postikortteja, lehtiä ja kirjoja.

Wendelinin maailmaa ei enää ole

 ”Viehättävä piirros”, vieressä istuva tuntematon nuori mies huomauttaa.

 ”Niin on, vaikka sen kuvaama maailmaa on kaukana todellisuudesta”, vastaan.

”Siksipä se onkin niin mielenkiintoinen”, mies jatkaa katsellen kuvaa, jossa nuoret tytöt hymyssä suin haravat ja lapiot olalla kulkevat. Se, että on sota ja tytöt työtyttöjä, ilmenee vain vuosiluvusta 1943. Junakeskustelu osoittaa, että Martta Wendelinin kuvat ihastuttavat edelleen niin nuoria kuin meitä vanhempia, jotka olemme jo aapisiässä rakastuneet Wendelinin maailmaan. Tämä selittyy Martta Wendelinin tavasta kuvata maailma hyvänä ja turvallisena paikkana. Hänen aiheensa ovat tuttuja ja turvallisia, kuvaustapa lämmin ja puhdas. Hänen naisensa – sillä nuoria, 20–30-vuotiaita naisia hän lähinnä piirtää – ovat tyyniä ja tyytyväisyyttä henkiviä, kodin arkiaskareissa viihtyviä. Lapsia on kaksi, kolme, tytöt herttaisia lettipäitä, pojat tuohitorvea soittavia. Mies, jos sellainen on kuviin päässyt, seisoo aidan takana tai kyntää pellolla.

”Martta Wendelinin kuvat vahvistivat sitä arvomaailmaa, minkä katsottiin olevan hyvä”, Tuula Karjalainen tiivistää. Ja monen mielestä on edelleen, sillä toiveet muuttuvat hitaasti.

Aikansa merkittävin mediataiteilija

Kuvitustyöt olivat kuitenkin Martta Wendelinille vain ansainta-, ei kutsumustyö. Hän oli valmistunut taidemaalariksi Eero Järnefeltin oppilaana ja osallistui uransa alkuvuosina taidenäyttelyihin, joista sai kelpo kritiikkiä. Hän ei voinut kuitenkaan antautua vapaaksi taiteilijaksi, sillä naimattomien naisten tavoin hänen oli elätettävä paitsi itsensä myös äitinsä. Eli kuvitettava lehtien ja kirjojen kansia, piirrettävä postikortteja. Kymmeniä ja satoja. Häntä alettiinkin pian pitää vain kuvittajana, ei varteenotettavana taiteilijana. Myös itse hän väheksyi kuvitustöitään. Martta Wendelinista tuli kuitenkin – tahtomattaan – visuaalinen vaikuttaja.

”Aikansa merkittävin mediataiteilija Rudolf Koivun ohella”, Tuula Karjalainen huomauttaa.

Hän tunsi painotekniikan ja vaikka hän maalasi paljon, ne eivät yllä hänen graafisten teostensa tasolle. Eikä hän itse koskaan tiedostanut, miten ainutlaatuinen hänen uransa kuvittajana oli. Ja miten lohduttavia ja rakastettuja hänen korttinsa ja kansikuvansa olivat.

Työkyky säilyi kuolemaan saakka

Loppuelämänsä Martta Wendelin asui Tuusulan Annivaarassa, jonne hän oli rakennuttanut 1940-luvun lopussa talon ja sen yhteyteen ateljeen. Ihailemiensa Carl Larssonin ja Tuusulan taiteilijayhteisön tavoin. Nyt hän saattoi viimeinkin keskittyä maalaamiseen. Taiteilija säilyttikin työkykynsä ja myös viivansa elävyyden kuolemaansa saakka. Tästä todisteena pieni anekdootti: Kun Martta Wendelin piti näyttelyn vuonna 1976, hän sai työtarjouksen kahdelta mainostoimistolta. Molemmat 83-vuotias taiteilija torjui hymyillen.