Marjatta Tuure – martoista ystäviä kaikkialta 

Toiminta martoissa on ollut Marjatta Tuurelle keino tutustua paikkakuntalaisiin, minne päin Suomea tie on vienytkään.

Mukana on kulkenut Martta-nukke Sinikka, jonka Yrjö-isä toi tyttärelleen jatkosodan päätyttyä. 

–       Kun kysyy kylällä, onko marttoja, pääsee heti juttelemaan. Martoissa saa nopeasti tuttuja samalla tavalla ajattelevista ihmisistä, tiivistää Marjatta Tuure.

–       Kotiväkikin oli järjestöihmisiä, niin eipä kai itsekään voi muuta olla.

Kolmen sukupolven koti

Keväällä 2025 Marjatta Tuure oli 86-vuotias. Hän syntyi toholampilaisen Järvenojan perheen esikoiseksi kesäkuussa 1939 – viisi kuukautta ennen talvisodan syttymistä. 

Maailman myllerryksessä lapsuudenkoti oli turvallinen kolmen sukupolven talo. Siellä asui vanhemmat, isovanhemmat sekä kaksi setää. 

Toisella sedällä oli viisi poikaa ja Marjatallekin syntyi veljet Erkki Esko, Antti sekä siskot Annikki ja Anneli

–       Meitä oli 16 saman pöydän ääressä ja ruoka kolme kertaa päivässä. Isossa porukassa oppi tulemaan toimeen toisten kanssa, sanoo Marjatta Tuure.

Vaunuilla ympäri pihaa

Järvenojan lapset olivat mukana töissä pienestä asti.

–       Kun vanhemmat olivat navetassa, minä pistin pojat vastakkain kantikkaaseen lastenvaunuun ja juoksin pihaa ympäri niin kovaa kuin jaksoin. Vaunut olivat milloin auto, milloin traktori, Marjatta Tuure nauraa.

Vanhempia kunnioitettiin. Äiti oli sanonut Marjatalle, että tämä pitäisi kengät jalassa ruokapöydässä. Jos mummo haluaisi maitoa, Marjatta pääsisi nopeasti kipaisemaan hakemaan sitä navetalta.

–       Työ, mitä teette, opetelkaa kunnolla. Tehkää rehellisesti se työ ja pitäkää hyvät perhesuhteet. Puheyhteys täytyy pitää kaikkien kanssa, sanoi Marjatta Tuuren isoisä Alfred Järvenoja aikanaan 90-vuotishaastattelussaan.

Aina syli mihin istahtaa

Suuren perheen aikuisilta riitti lapsilaumalle paljon rakkautta.

–       Siellä oli aina käsi mihin tarttua ja syli, mihin istahtaa. Annikki-sisko on sanonut, että ”kyllä me on kasvettu lintukodossa”, muistelee Marjatta.

Sisaruksilla oli paljon leikkikavereita kylältä. Pihalla juostiin, paljon pelattiin pesäpalloa ja kymmentä tikkua laudalla ja taas juostiin. Kylän urheilukenttä maatilan vieressä oli ahkerassa käytössä.

Pihassa pyöri kävijöitä myös siksi, että isällä oli siellä verstas, toisella sedällä paja ja tilalla toimi myös saha. Olipa sonniyhdistyksen siitossonnikin sijoitettu Järvenojille.

–       Isä aina sanoi, että katotaan, onko mummolla kahvia pannussa. Ja mummo jo portailla odotti ja kysyi, että kahvia vai ruokaa.

Sotaan kolme miestä ja hevonen

Vaikka Marjatta Tuure oli pieni tyttö talvi- ja jatkosodan aikana, hänelle jäi pelko sodasta. Lentokoneiden hurina pelotti ja oli huoli papasta, kun tämä lähti tarkistamaan viljankuivausta kuivurilta.

–       Pelkäsin, jos pappa ammutaan matkalla.

Lapsia pelotti myös se, kun aikuiset itkivät. Järvenojan talossa toimi Kyrön kylän puhelinkeskus ja sitä kautta tuli suruviestejä vietäväksi tuttuihin taloihin.

Järvenojilta lähti sotaan kolme miestä ja yksi hevonen. Marjatta Tuure muistaa, miten hän paistoi isälleen lettuja pienellä pannulla mummon tekemästä taikinasta, kun isä pääsi lomalle.

Lapin sodan aikana Järvenojilla asui Pelkosenniemen evakkoja, vanhempi pariskunta ja pariskunta, jolla oli kaksi lasta.

Lahjaksi sodasta marttanukke

Mummo oli usein sanonut Marjatalle, etteivät he papan kanssa olisi jaksaneet sota-aikaa ilman tätä. 

–       Hän oli pyytänyt isää tuomaan minulle Martta-nuken, jos tulee sodasta elävänä kotiin, kertoo Marjatta Tuure.

Isä tulikin viimein sodasta ja tytär sai kauniin nukkensa. Nimi Sinikka löytyi nukelle sen mekon väristä. Sinikka pääsi mukaan Marjatan kaikkiin leikkeihin, rajuihinkin veljien ja serkkujen kanssa. 

Marjatta Tuuren lapset käyttivät äitinsä 85-vuotissyntymäpäivien alla Sinikan konservoitavana. Uusi käsi tilattiin Saksasta ja kasvot saivat uuden maalauksen. 

Koulukavereiden kokoonkutsuja

Järvenojan perheen esikoinen lähti seitsemänvuotiaana kouluun Toholammille. Sitä seurasi emäntäkoulu Vetelissä sekä opinnot 4H-neuvojaksi.

–       Sitä työtä tein Toholammilla muutaman vuoden. Toholampi on pitkulainen pitäjä ja kiersin sitä polkupyörällä. Kasvatettiin kesäporsaita, mitattiin metsänkasvua, tehtiin käsitöitä ja järjestettiin näyttelyitä, hän kertoo.

Toholammin luokka- ja rippikoulukaverit ovat kokoontuneet koulun päättymisen jälkeen aina muutaman vuoden välein.

–       Joku sanoi, että tarvitaan yksi höyrypää kutsumaan ryhmä kokoon, nauraa Marjatta Tuure, se höyrypää.

Hän tapasi rautalampilaisen Jorma Tuuren Paimion maatalousopistossa.  Perhe asui kymmenen vuotta Varsinais-Suomessa. Neljän vuoden sisällä syntyi kolme lasta, Juhani Helsingissä, Veli-Matti Salossa ja Heli Turussa. 

Marttoihin Parikkalassa

Vuonna 1973 Jorman työ salaojateknikkona vei perheen Suomen toiselle puolelle Parikkalaan. Siellä alkoi Marjatta Tuuren ura martoissa.

–       Yksi kotitalousopettaja alkoi houkutella mukaan. Siitä on nyt yli 60 vuotta, laskee Tuure.

Parikkalassa oli marttatoiminnalle hyvät raamit. Kellarikerroksen Marttalassa oli kangaspuut ja tilat kurssien pitämiselle. Tuuret rakensivat omakotitalon ja Marjatta Tuure kävi lasten kanssa marjassa lähimetsissä.

Nuorisoseurassa monenmoista

Parikkalassa toimi myös aktiivinen nuorisoseura, jonka toimintaan Marjatta Tuure hyppäsi mukaan. 

–       Oli ikäluokka, jossa oli paljon laulajia ja soittajia. Siitä saatiin helposti monenlaisia esityksiä, hän kertoo.

Kerrankin oli käynyt niin, että näytelmän Ruma Elsa pääosan esittäjä oli sairastunut juuri näytöksen alla. 

–       Saatiin nuorisoseuralaisista niin äkkiä niin hyvä esitys, että sanoivat, että se oli parempi kuin näytelmä, Tuure nauraa.

Nuorisoseurassa harrastettiin kansantanhuja ja harjoiteltiin voimisteluohjelmia maakuntajuhliin. Nuorisoliiton ohjaaja kävi Parikkalassa opettamassa voimisteluohjelmat seuran vetäjille, jotka puolestaan pitivät harjoitukset nuorisolle.

Myhinpää on rakas

Jorma Tuuren kotipaikka Rautalammin Myhinpäässä Myhinjärven rannalla oli perheen kesämökkinä jo Parikkalan aikana. Siellä on vanhatupa, jossa on tilaa koko perheelle.

Vuonna 2002 Marjatta ja Jorma Tuure muuttivat kokonaan Rautalammille.

–       Se Parikkalan omakotitalo olisi otettu mukaan tänne, muttei siihen saanut pyöriä alle, hymyilee Marjatta Tuure.

Koska marttojen jäsenmaksu oli maksettu jo ennen muuttoa, hän lähti taas kylälle kyselemään toiminnasta.

–       Kellokosken Aila ja Hirvosen Hilkka toimivat silloin Rautalammin martoissa.

Käsityöharrastus vei Marjatta Tuuren käsityöosuuskuntana aloittaneen Arttelin kangaspuiden luo. Voimistelu ja kävely ovat pysyneet harrastuksina, samoin runojen lausuminen, sekä runopiirissä että eri tilaisuuksissa. 

–       Savon murretta en osaa enkä opi, mutta muuten on ollut kiva asua täällä ja Myhinpää on rakas. Joka puolella Suomea on ollut ihania ihmisiä, kiteyttää Marjatta Tuure.

Kiitos elämän lahjoista

Marjatta Tuure lausuu runon, jonka on kirjoittanut hänen paras – nyt jo edesmennyt – lapsuudenystävänsä ja kaimansa Marjatta Lampi. 

Tahdon hiljaa kiittää

lahjoista elämän, iloista arkisista,

tuesta perheen ja ystäväin.

Tahdon kiittää tiestä, jonka sain kulkea,

lapsista, jotka syliini sain sulkea.

Kiitän rakkaudesta, lämmöstä vuosien,

matkasta yhteisestä, ansainnut sitä en.

Laulaisin elämästä, Jumala annoit sen.

Ylitse kaiken murheen, soi sana kiitoksen.

Raivaussahan näpräystä ja pellavan rohkimista

Rautalammin martat tekevät sitä, mikä jäsenistä on mukavaa. Näin kuvailee järjestön toimintaa Irmeli Virta Rautalammin martoista.

–       Meillä on nyt selkeästi uutta jäsenkuntaa, joilta on tullut hyviä ideoita toimintaan. Nuorin martta on parikymppinen, kertoo Irmeli Virta.

Martat ovat huoltaneet polkupyöriä ja tutustuneet raivaussahan toimintaan. On värjätty lankoja kasviväreillä ja kasvatettu pellavaa Etelä-Konneveden kulttuurikierroshankkeessa. Viime joulun alla Rautalammin yhteisessä joulukalenterissa martoilla oli oma luukku, jossa Marjatta Tuure esitteli marttanukkeaan.

Tämän vuoden kesäkuussa Rautalammin martoilla on luvassa Ässäkokkien kokkikoulu 8–12-vuotiaille.

Marttanukkeja Turun nukkelasta

Marttanuken historia menee vuoteen 1908, kun Turun marttayhdistys halusi järjestää naisille ansiotyötä. Suomalainen marttajärjestö oli perustettu muutama vuosi aiemmin.

Lehtorinrouva Aurora Jansson keksi silloin idean nukenvalmistuksesta. Se toteutettiin niin, että naiset tekivät osat kotonaan ja ne yhdistettiin työtila Nukkelassa. Parhaimmillaan Turun Martta-Nukketeollisuus työllisti yli sata marttaa.

Varhaisimmilla marttanukeilla oli posliinipää ja sahanpurutäytteinen puuvilla- tai pellavavartalo Hiukset tehtiin pellavasta tai manillasta. Sittemmin päät valmistettiin kipsipaperimassasta. 

Martat ideoivat itse erilaisia malleja marttanukeille. Kautta aikain myydyimpiä malleja oli Shirley Templen 30-luvun lopun elokuvien innoittama hieno neitinukke bebe, jonka silmät liikkuivat.

Pula-aikana 40-luvun alussa tarvittiin kekseliäisyyttä, koska raaka-aineita ei riittänyt nukkeihin. Sitähän martoilta löytyi. He ompelivat nukkeja paperikankaasta ja värjäsivät vaatteita varten valkoista puuvillakangasta.

Erilaisia marttanukkemalleja oli lopulta pitkälle toistasataa. Beben lisäksi suosikkeja olivat oikean vauvan kokoiset Pipsa-nuket sekä kansallispukuiset maakuntanuket Turun täti ja Turun mamselli.

Marttojen toimintana nukkevalmistus loppui vuonna 1974. Laajimmat marttanukkekokoelmat löytyvät Turun maakuntamuseosta.