Martta Leskelä - eräs kotirintaman sankari

Martta Leskelä (os. Simelius) syntyi Pulkkilassa vuonna 1922. Haastattelin Marttaa, anoppiani, useaan otteeseen vuosina 2010-2016. Tämä kirjoitus on tehty haastattelujen pohjalta ja rajautuu lähinnä sota-aikaan ja kotirintamaelämään.

Haapavesi 2016

Rauhankallion ovet avautuvat puoliautomaattisesti. Tulemme palvelutalon hämärään käytävään, jonka perällä on Martan huoneisto. Käytävän päässä, mutkan takana avautuu asukkaiden yhteinen kokoontumis- ja kahvittelutila. Pöydän äärellä istuu muutama iäkäs nainen. Sanomme hyvät huomenet. Valkeatukkaiset päät kääntyvät ja rouvat vastaavat yhtäaikaisesti. Tuntuvat tunnistavan tulijat.

– Siellä Martta on jo ootellutkin, joku sanoo.

Anoppini huoneiston ovi on tavan mukaan raollaan. Sisään astuessamme vastaan leijailee herkullinen ruuan tuoksu. Martta täytti viime syksynä yhdeksänkymmentäneljä vuotta, mutta on säilyttänyt hyvin toimeliaisuutensa. Kotiapua on nykyään hyvin tarjolla, mutta anoppi käy vielä toisinaan rollaattorillaan kylällä asioilla ja valmistaa osin itse ruokansa. Sota-aikana Martta kävi emäntäkoulun ja teki sen jälkeen elämäntyönään paljon koulutukseensa liittyviä töitä. Viimeisinä aktiivivuosinaan hän opetti Haapaveden kansanopistossa kotitaloutta.

Istumme pöydän äärellä. Karjalanpaisti kulhossa henkii veden kielelle nostattavaa tuoksuaan. Höyryävän peruna-astian ympärillä monenlaiset salaatit tuovat väriä kattaukseen. Sivupöydällä näyttää odottavan vielä rusinasoppa jälkiruokailuvaihetta.

– Laitan äänityslaitteen tähän pöydälle, niin saamme jutella syödessämme taas niistä vanhoista asioista. Sopiihan se?

Martta nyökyttelee ja hyväksyy asian. Itse asiassa anoppini kertaa mielellään muistojaan ja välittää niitä jälkipolville, vaikka monet mielikuvat ovat varmasti kipeitäkin. Hän silmäilee ikkunasta avautuvaa kevättalvista haapavetistä maisemaa – tai oikeastaan hän katsoo paljon kauemmaksi. Silmissä on levollinen katse ja puheesta kuuluu elämänkokemuksen tuomaa viisautta.

Mainionperälle

Martta oli yhdeksänvuotias, kun Simeliuksen perhe muutti Ruukin kylältä Mainionperälle, Siirtolaan. Vuosi oli 1931. Silloin elettiin syvintä pula-aikaa, maailmanlaajuista lamaa. Talossa asui aikaisemmin vanha lapseton pariskunta. He halusivat muuttaa lähemmäksi keskustaa. Siirtola oli ehkä vanhuksille vähän syrjässä, vaikka kirkolle kertyi matkaa vain pari kilometriä. Kaksi taloutta ”vaihtoi” keskenään kotipaikkoja. Tietenkin Martan vanhempien piti maksaa ”välejä”. Simeliuksen entinen ”Kaivomökki” oli kovin pieni ja maata oli vain pieni pläntti. Äiti etenkin halusi, että lapsille riittäisi tekemistä ja he pääsisivät työn laitaan kiinni.

Lapsia oli kolme. Jussi oli Marttaa neljä vuotta vanhempi. Vanhin sisaruksista, vuonna 1915 syntynyt Rauha kuoli noin vuosi muuton jälkeen. Sanottiin, että valkoiset verisolut söivät punaiset. Ilmeisesti tauti oli leukemia. Simeliukset oli sen ajan mittapuulla aika pieni sakki. Leonard-isä oli metsätyönjohtaja ja kulki tienestissä Ruukki-yhtiöllä. Jenni-äiti huolehti kotitöistä.

Siirtolassa oli maata kuutisen hehtaaria. Isä osti vielä pakkohuutokaupatun lisäalueen, Ala-ahteen, puolen kilometrin päästä. Se lähes kaksinkertaisti viljelyalueen. Navattaan uusi isäntä hankki aluksi kaksi lehmää, nekin pakkohuutokaupasta. Vasaran alle joutuneita tiloja riitti siihen aikaan.

Kaivomökissä perheellä oli ollut vain maitotinki. Maidon ostamisesta oli tehty sopimus, ja naapurista saatiin kerrallaan juomaa vajaan kolmen litran päälärillinen. Maito koettiin kallisarvoiseksi elintarvikkeeksi. Martta oli seuraamassa silmä tarkkana ensimmäistä lypsykertaa kotona. Tyttö katsoi, kun maitoa tuli ja tuli, ämpäri täyteen.

– Nuin palijo maitua, Martta kilkatti innoissaan.

– Niin, ja huomenna saahaan lissää, äiti naureskeli pikkutytölleen.

Sota syttyy

Oli syksy kolmekymmentäyhdeksän, marraskuun viimeinen päivä. Maailman tilanne oli jo pitkään ollut sekava ja Suomen itärajaltakin oli alkanut kuulua huolestuttavia uutisia. Ihmisiä jäyti jatkuva pelko tulevasta. Martta oli äitinsä kanssa kahden kotona. Isä oli viikkokunnissa Rantsilassa hakkauttamassa yhtiölle puutavaraa. Jussi oli viemässä sontakuormaa ahteelle. Äiti ja tytär istuivat kamarissa jännittyneinä radion äärellä. Uutislähetys alkoi ja järkyttynyt radioääni kertoi sodan puhjenneen. Martta muistaa toimittajankin voihkineen ääneen tilanteen toivottomuutta. Kun sonnan kärrääjä kolisteli pihalle, Martta puhalsi äiti kannoillaan ulos huutaen, että sota on syttynyt. Veljellä tuli kiire laittaa hevonen talliin. Hän juoksi myös pirttiin ja kaikki kehiytyivät radion äärelle kuulemaan lisäuutisia. Sen päivät työt oli tehty.

Jussille syttyi palava halu lähteä rintamalle vapaaehtoisena. Nuoret miehet olivat tietenkin puhuneet keskenään asiasta. Äiti oli kuitenkin kovana ja sanoi: ”Sinä et lähe. Minä oon nähäny Pulkkilassa niin palijo kaatuneita viime sovan aikana, että sinä et lähe.”

Jussi pääsi kuitenkin harjoittelemaan sotahommia kotioloissa. Ruukin aseman molemmilla puolilla oli rautatiesillat. Siikajoen silta oli puolen kilometrin päässä ja Ohtuanojan pienempi ylityskohta kilometrin päässä. Niitä nuorukainen kävi vuorollaan vartioimassa muiden miesten kanssa. ”Mitähän se Jussi ois siellä osannu tehä tosipaikan tullen. Ei kai se ollu aikasemmin ees nähäny pyssyä”, Martta muistaa tuumineensa. Tammikuussa Jussi joutui sitten ikänsä puolesta lähtemään armeijaan. Hetki oli haikean lohduton. Kun Siirtolan nuori isäntä astui pimenevään tammikuun iltaan, pääsi molemmilta naisilta lohduton itku. Jussin koulutukseen kuului viikon alokasaika ja kaksi viikkoa aliupseerikoulua. Tämän jälkeen nuori mies olikin valmis etulinjaan.

Maatalon töitä

Talvisota loppui maaliskuun kolmastoista päivä, mutta Jussin sotaväkiaika jatkui yhtäjaksoisesti koko välirauhan ajan ja sitten rintamalla jatkosodassa. Hän, niin kuin monet muutkin tuon ikäluokan miehet, palveli isänmaataan viisi vuotta. Kotona vastuu maatalon raskaimmista töistä jäi noina vuosina Martalle. Isä jatkoi töitään Rantsilan metsissä. Hänen alaisuudessaan oli parhaimmillaan 50–60 miestä. Varsinkin kevät oli kiireistä aikaa, kun puut piti uittaa ensin Savalojaa pitkin Siikajoelle ja edelleen Ruukin tehtaalle.

Välirauhan aikana isä sai ostettua taloon hyvän hevosen. Tamma nimettiin Selmaksi. Yksi erikoisuus työjuhdassa ilmeni. Se oli ollut talvisodassa ja saanut osuman isoon lautaslihakseen. Kuullessaan lentokoneen äänen eläin rupesi hillittömästi tärisemään. Se muisti haavoittumisensa.

Martasta kehittyi taitava hevosnainen. Kevään ensimmäisiä töitä oli peltojen muokkaus. Kylvöalueet pehmitettiin auralla ja erilaisilla karheilla. Syksyllä pellot piti kääntää syvemmältä. Se työ tehtiin isommalla vältillä.

Kesäajan suurin ja monivaiheisin työponnistus oli heinänteko. Rantsilaan lähtiessään isä ilmoitti niitettävien sarkojen määrän. Raskain vaihe oli saran päiden niittäminen viikatteella. Vasta sen jälkeen heinän sai kaataa koneella.

Ensimmäisellä kerralla Martalla oli koneen kanssa ongelmia. Hän katseli peltojen vieritse kulkevaa tietä, molempiin suuntiin: ”Kun tulis ees joku, jolta kysyä neuvvua”. Alkuvaikeuksien jälkeen niittäminen sujui, ja Martta tekikin sen jokaisena sotakesänä. Heinäaikana toivottiin tietenkin poutailmoja. Luoko kuivui parissa päivässä ja heinät sai kuljettaa suoraan latoon. Tavallisesti työjaksoon kuului kuitenkin seivästäminen. Parin viikon jälkeen seipäillä kuivunut heinä ajettiin lamuskalla latoihin.

Martta ja Selma olivat tuttu näky kylällä. Oli myllyssä käyntiä ja monenlaista muuta asiointia. Siirtolan hevosnaisesta tuli paikkakunnalla pieni kuuluisuus. ”Tuosta Martasta pitäs saaha kuva Maan Suola -lehteen”, olivat vanhat miehet sanoneet katsellessaan riuskaa nuorta naista. Yhtään kuvaa parivaljakosta ei kuitenkaan otettu. Nyt sellainen muisto olisi tietenkin arvokas.

Hevosen illastaminen oli jokapäiväinen, vastuullinen työ. Selmalle piti siis antaa heiniä ja juotavaa tarpeellinen määrä. Isä oli monta kertaa teroittanut, että hevonen pitää ruokkia kunnolla. Monta vuotta sodan jälkeen hevosen hoitaja unissaan edelleen ruokki Selmaa. Uneen liittyi painajainen, jossa Martta astui talliin ja hevonen seisoi paikallaan katsoen syyttävästi, kun hoitaja oli unohtanut illastuksen.

Ihan kaikkia maatalon raskaimpia töitä Martan ei sentään tarvinnut tehdä. Isä palkkasi kiireisimmiksi ajoiksi Martan apulaiseksi vanhemman miehen lähimökistä, Röntys-Pekan. Tämän hevostöihin kuului sonnanajo sekä virtsalaatikon tyhjennys pelloille. Syksyinen vältillä kääntö oli niin raskasta, että sekin jäi yleensä miespuolisen hevosmiehen tehtäväksi.

Silloin kun kotitöissä oli rauhallisempaa, hevonen saattoi olla töissä myös yhtiöllä. Pisimmät reissut ulottuivat Raahen Lapaluodon satamaan, jossa Ruukki Oy:llä oli lautatarha. Hevonen ja joku yhtiön mies lähetettiin matkaan viikkokunniksi ja evääksi Selma sai vankan kuorman heinää.

Pelloilla viljeltiin etupäässä heinää. Joskus siitä puitiin heinänsiementäkin. Osa maasta jätettiin tietenkin myös laitumiksi. Sodan alla muutama lämmin kesä helli Pohjanmaatakin, ja viljat tuottivat runsaita satoja. Silloin yleistyi paikkakunnalla jopa vehnän viljely. Siirtolassakin saatiin tästä etelän viljasta ainakin yksi hyvä sato. Alettiin puhua, että ”Ei kai sitä muuta kannata kasvattaakkaa”.

Sotavuodet toivat kuitenkin, muun ankeuden lisäksi, ankarammat sääolot. ”Pakkanen pani” vehnän eikä jauhoista tahtonut saada minkäänlaista pullaa. Vaikka Jenni-äiti kuinka yritti leipoa oikeaoppisesti, niin nisusta tahtoi tulla ”likisattusta”. Vehnäkokeilun jälkeen palattiin varmoihin ohraan, kauraan ja rukiiseen.

Kotitalon viereisellä saralla kasvatettiin perunaa. Sieltä sai kesäaikana nopeasti haettua perusaineksen ruuanlaittoon. Kasvimaalla viljeltiin tavallisimpia juureksia ja vihanneksia. Tosin kasvikset katsottiin toisarvoisiksi elintarvikkeiksi, eikä kasvimaalle löytynyt kovin helposti tilaa kallisarvoisesta viljellystä maasta. Perunalla ja viljalla oli etusija. Navetan takana oli pienoinen sarka mansikkaa. Marjaa riitti myyntiin asti. Martan äiti tapasi keittää mansikat ostajille hilloksi asti.

Pellavaa Martta viljeli muutamana vuotena. Varsia loukutettiin ja muutenkin esikäsiteltiin. Vasta sitten kuidut lähetettiin etelään. Tehdasreissu saattoi kestää pitkään ennen kuin valmiit langat palasivat takaisin. Nopeammin tuottavaa liiketoimintaakin Martta kokeili. Navetan takana hän kasvatti yhtenä sotakesänä kessua. Lajikkeeltaan se oli Virginia-tupakkaa. Kasvi oli hyvin hallan arka. Piti huolehtia, ettei sitä päässyt ”pakkanen panemaan”. Alava Siirtolan seutu oli hyvin hallan arkaa. ”Yks Äijjälän Ottu ne minulta osti. Se oli teurastaja kylällä. Kolikärryyn ne suoraan laitettiin. Ite se jatko niijen käsittelyä, kuivasi ja hakkasi rouheeksi.”

Lottana

Vaikka kotityöt lohkaisivat merkittävän osan Martan päivästä, ehti hän sentään toimia myös lottana paikkakunnalla, jo talvisodan aikana. Näin Siirtolan tyttökin pääsi muiden kylän nuorten naisten kanssa toimimaan yhdessä. Tässä vapaaehtoistyössään lotat toimivat vuoroperiaatteella. Kun tuli kirje omasta vuorosta, niin silloin piti lähteä.

Muonituksen pääpaikka oli nuorisoseuran talo. Se oli lähellä asemaa ja sen vuoksi hyvällä paikalla. Siellä vanhemmat naiset tekivät ruokaa ja leipoivat leipää. Martta ja muut nuoremmat lotat tiskasivat. Muonituskeskuksessa työskenteli lisäksi kaksi vanhempaa sotilasta, Halmetoja ja Harjula.

Miehet auttoivat monenlaisissa töissä, tekivät polttopuita, kuorivat perunoita ja kävivät hevosella jakamassa lämpimiä aterioita muille Ruukissa toimiville sotilaille. Ruuan vientireissulle lähti yleensä toinen vanhemmista miehistä ja seurakseen hän sai pari lottaa. Halmetoja oli leppoisa ja puhelias mies ja hän opasti mielellään nuoria tyttöjä elämän alkutaipaleella. Kun tuli välirauha, elämä palautui taas vanhoihin uomiinsa ja naisetkin saattoivat keskittyä enemmän kotitöihinsä.

Kesällä neljäkymmentäyksi miehille kävi taas käsky lähteä rintamalle. Jotenkin sana oli levinnyt koko kylälle ja Ruukin aseman seutu vilisi mustanaan väkeä. Marttakin oli paikalla äitinsä kanssa, vaikka oman perheen jäseniä ei ollutkaan lähtijöiden joukossa. Jussi menisi rintamalle suoraan palvelupaikkakunnaltaan. Ihmiset hyvästelivät tuttujaan. Miehet nousivat härkävaunuihin ja joukosta kuului iloisia huudahduksia: ”Heinäntekkoon tullaan takasi”.

Kohta sotilaiden lähdön jälkeen jatkosota syttyi ja Martan lottatoimet jatkuivat. Sitä mukaa, kun rintama siirtyi kauemmaksi, myöskin vartiointi ja sotilastehtävät Ruukissa kävivät vähäisemmiksi. Lottatoimet muuttuivat toisenlaiseksi, kun paikalliselle muonitukselle ei enää olut tarvetta. ”Sitte alettiin leipua rintamalle. Ne oli semmosia neliskanttisia leipiä.” Leipomispaikaksi oli löytynyt isouuninen maatalo viisi kilometriä Ruukista Paavolan suuntaan. Leivät kuivattiin, pakattiin ja lähettiin rintamalle.

”Muistan, ku yks Mainion Emmi kirijotti kirijeen ja pisti viestin leivässä olevaan reikään. Ootti tietenki, että joku sotilas sen lukisi ja vastaisi. Vaan ei sieltä rintamalta tainnu kukkaa Emmille takasi kirijottaa.”

Sodassa olevia autettiin muutenkin. Lottien tehtäviin kuului kerätä vaatteita taloista rintamalle lähetettäväksi ja samalla evakoille. Naiset kiersivät koko paikkakunnan talo talolta vaatteita kysellen. Näilläkin keruureissuilla konkretisoitui sodan kauheus. Martta muistaa erikoisesti ahdistuksen tunteen mennessään erääseen taloon, jonka ainoa poika oli vasta kaatunut rintamalla. Kaikki talot oli kuitenkin läpikäytävä, niin oli määrätty.

Lotille lähetettiin myös pyykkiä pestäväksi. Martta oli mukana tässä urakoinnissa. Siikajoen rannassa, Ruukin kosken partaalla, höyrysi pesupata ja veden rajassa naiset jynssäsivät armeijan vanhoja, raskaita sarkavaatteita. Pesuaineena käytettiin ”lipiäkiviä” tai kotitekoista saippuaa ja apuna pyykkilautaa.

Niukkuutta jakamassa

Sodan aikana oli pula kaikesta, myös ruuasta. Tietenkin maataloissa oli tässä mielessä helpompaa. Martan kotona oli viisi lehmää ja viljaakin omiksi tarpeiksi. Vuosittain kasvatettiin kaksi sikaa teuraaksi ja lihaa saatiin myös vasikoista. Valtio halusi oman osansa maataloustuotannosta. Armeija vaati elintarvikehuoltoon suuria ruokamääriä. Luonnollista oli, että maataloissa tätä pakko-ottoa pyrittiin välttämään. Maatalojen viljat, maidot ja kaikki muutkin tuotetut elintarvikkeet mitattiin. Jos talossa oli tarpeeseen nähden ylimääräistä, niin se otettiin valtiolle.

Erään viljanmittauksen jälkeen naapurin isäntä tuli kylään Siirtolaan. Jenni-äiti kertoi, että jossakin talossa oli kuulemma todettu, että nyt on kaikki viljat mitattu. Pikkupoika oli katsoa napittanut isäänsä silmiin ja kysynyt, että onko nekin mitattu, jotka ovat leikkimökissä. Tarkastajat olivat vaan vilkaisseet toisiansa ja siirtyneet toiseen taloon jatkamaan tehtäväänsä. Naapurin uskovainen isäntä, joutui tunnustamaan, että heillähän se oli käynyt sillä tavalla.

Siirtolassa viljamäärät olivat niin pieniä, ettei ollut pelkoa niiden menettämisestä. Toisin oli maidon kanssa. Maidon mittauksen lähestyessä Jenni-äiti oli ollut kovin hermostuksissaan. ”Menkää te äiti vaan kyllään siksi aikaa, kyllä minä pärijään”, oli Martta sanonut. Lypsytarkkailija tuli sitten navettaan ja Martta lypsi lehmät. Sattui siinä jonkun kerran Martallakin tirahtamaan maitosuihku lattialle kuivikkeiden joukkoon.

Elintarvikkeita myytiin joskus määräysten vastaisesti. Marttakin joutui hieman mukaan tähän mustanpörssin kauppaan. Isällä oli joku tutun tuttu rouva valokuvaamon pitäjänä Oulussa. Siirtolan isäntä oli luvannut hänelle puoli kiloa voita ja Martta laitettiin asialle. Martta löysi kuvaamon ja kysyi, että onko rouva kotona. Omistaja ei sattunut olemaan sillä hetkellä paikalla eikä nuori mustanpörssin kauppias uskaltanut puhua asiasta muille valokuvaamossa oleville mitään. Niinpä Martta kulutti aikaansa Oulun kaduilla odotellen paluujunaa Ruukkiin. ”Minä palasin sen voin kanssa takasi ja pelekäsin koko reissun ajan, että sotapolliisit pyssäyttää, tutkii laukun ja ottaa voin pois.”

Rintamalla oleville pyrittiin laittamaan elintarvikepaketteja, mikäli kotoa ruokaa riitti. Maatalojen miehet olivat tässä suhteessa paremmassa asemassa kuin tilattomat. Jatkosodan aikana pakettilähetyksiin tuli rajoituksia, ilmeisesti ne koettiin aiheuttavan kuria höllentävää kaupankäyntiä rintamalla. Martta oli kerran viemässä pakettia postiin ja postineiti kysyi, että onko paketissa voita. Asiakas myönsi totuuden mukaisesti, että on. Virkailija katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi, että se pitää ottaa pois. Martta astui pettyneenä ulos, käveli tiellä edestakaisin ja mietti rintamalla olevaa veljeään. Jonkin ajan kuluttua hän meni uudelleen postineidin luokse. ”No sinä otit voin pois?”, virkailija kysyi. ”Niin otin”, Martta vastasi silmää räpäyttämättä eikä katunut valehteluaan.

Jussi oli rintamalla pitkiä aikoja ilman lomia. ”Isä oli ollu muijjen ukkojen kanssa pikkusen tuiterissa kylällä ja ne oli päättäneet, että Jussi pittää saaha välillä kottiin. Ne oli menny Ruukin asemalle laittaan sähkösanomaa, että äiti vakavasti sairas, isä. Eikä mittää muuta”.

Sanoman vastaan ottaja oli mennyt tiedon kanssa esikuntaan ja saanut välittömästi viikon loman. Junasta astuessaan Jussi oli koittanut kiirehtiä askeleitaan ja miettinyt, että ehtiikö vielä nähdä äitinsä elossa. ”Vastaan oli tullut Ahon mummu, semmonen oli hyvin puhelias ihiminen. Maija ei ollu puhunu äitistä mittää. Siitä Jussi oli päätelly ettei se sairaus ainakaan vielä oo tappanut.” Äiti oli paistamassa leipiä ja asetteli juuri uunista ottamaansa ruisleipää sivupöydälle, kun Jussi astui sisälle. Pitkään jäytänyt pelko ja tilanteen uskomattomuus purkautui huutona nuoren miehen suusta.

Siirtolaisia

Evakkoja tuli Ruukin alueelle Suomussalmelta ja Oulusta kaupungin pommituksen aikana. Pisimmän matkan joutuivat tekemään Karjalan pakolaiset. Matka kaakkoisimmasta osasta Suomea härkävaunuilla saattoi kestää useita päiviä. Martta oli muiden lottien kanssa ohjaamassa tulijat aluksi nuorisoseurantalolle. Sieltä heitä jaettiin eri paikkoihin pitkin kylää.

Siirtolan naapuriin tuli kaksi karjalalaista vanhaa poikaa. Miehet olivat varoissaan ja toinen heistä osti polkupyörän, vaikkei osannut sillä alkuun ajaakaan. Heikki työnsi kepillä vauhtia ja piti sillä tasapainonsa ja oppi näin hallitsemaan ajopelinsä. Tästä opetteluvaiheesta johtuen karjalaismies tunnettiin kylällä Keppi-Heikkinä.

Martan piti joka kerta käydä veljeksillä kylässä, kun liikkui sillä suunnalla. Vierailut olivat Martalle mieluisia, mutta toisaalta hieman ongelmallisiakin. Miehet olivat hyvin ystävällisiä ja puhuivat mukavaa karjalan murretta, josta toki ei paljoa ymmärtänyt. Toisaalta vanhojen poikien talous oli hieman niin ja näin. ”Kermakooliakaan ei oltu pesty varmaan kuukausiin. Vanaha aines oli ryytyny astian reunoihin ja vain pienessä raossa nekan keskellä oli juoksevaa kermaa.”

Ammattia opiskelemassa

Limingan emäntäkoulu oli siirretty sodan ajaksi Ruukin maamieskouluun. Tilat olivat vapautuneet, koska potentiaaliset opiskelijat olivat rintamalla. Siellä Martta aloitti opiskelunsa vuoden 1944 alussa. Emäntäkoulua pidettiin Ruukissa sodan loppumiseen saakka. Tämän jälkeen maamieskoululle alettiin siirtää taas sotilaita ja emäntäkoulu siirrettiin takaisin Liminkaan. Siellä Martta kävi opiskelunsa loppuun ja sai näin valmiudet toiveammattiinsa.

Loppusanat

Vilkaisen äänityslaitetta. Patterit näyttävät vilkuttavan vähäistä virran määrää. Tällä erää on muutenkin lopetettava. Martta on ollut äänessä jo toista tuntia. Olemme vaimoni kanssa saaneet jälleen kerran tehdä arvokkaan retken menneisyyteen. Vielä Ouluun ajaessamme häilyvät mielessä kuvat vaikeasta sota-ajasta ja kotirintaman elämästä.