Martta Edith Ylipahkala - sisulla siiville

Äitini Martta. Katselen elämäsi sateenkaarta lähes sadan vuoden aikaperspektiivillä ja mieleni täyttää syvä kunnioitus elonpolkusi edessä. Kuljit uljaasti elämäsi vuosisataisen matkan. Sinusta kasvoi luja ja tinkimätön taistelija vaikeuksien kautta herkkyytesi säilyttäen. Lapsesi kasvatit tottelevaisuuteen, vastuun ja velvollisuuksien ymmärtämiseen. Kärsimyksistäsi et valittanut. Uskoit aina parempaan huomiseen. Omille lapsillesi olit vaativa. Opettajana kohtelit lempeydellä oppilaitasi.

Löytölapsi junan penkillä

Ensimmäisen maailmansodan uhka velloi Euroopassa vuonna 1914. Rovaniemen seurakunnan kirkonkirjoihin merkitty, Utajärvellä syntynyt neulojatar Greta Stina Tauriainen sai tuona keväänä toisen lapsensa. Martta Edith syntyi maaliskuussa kolme kuukautta ennen sodan alkamista. Kaksivuotias tytär Bertta Heleena on kirjattu äitinsä mukaan, mutta Martta Edithin syntymäpaikasta ei ole merkintää. Se saattoi olla Oulu, Ii tai Rovaniemi. Isän kerrotaan olleen haitaria soitteleva kulkukauppias. Lasten ja äidin kotipaikaksi on merkitty Ii, Etelä-Iin kylä.

Bertta ja Martta, Greta Stinan lapset joutuivat Iin holhouslautakunnan sijoitettaviksi pian Martta – vauvan syntymän jälkeen. Äiti katosi vauvan elämästä sinä syyskesän päivänä, jolloin hän jätti pienen, kapaloidun käärön korissa Rovaniemeltä Ouluun matkaavan junavaunun penkille. 

Junassa matkustanut iiläinen pankinjohtajan rouva heltyi yksin jätetyn vauvan itkusta ja päätti ottaa vastuun pienokaisesta. Lapselle löytyivät henkilötiedot ja avunpyyntö kapaloon kiinnitetyltä paperilapulta. Tästä alkoi pienen Martta Edith Tauriaisen orpous, Iin kunnan holhouslautakunnan ohjaamana ”huutolaislapsen” elämä. Myös sisar, Bertta Heleena sai kodin iiläisestä sijoituskodista.

Auttajat vaihtuvat

Hoitokodit saattoivat vaihtua vuosittain sijoitusperheiden maksupyyntöjen perusteella. Martan lapsuuden tuki ja turva oli aluksi kalastajaperhe Kalle ja Loviisa Veijolan pieni koti. Toisesta ikävuodesta alkaen kotina oli koko kouluajan Kaisa ja Henrik Stenbergin perhe. Reippaan lausujatytön ponnistelut elämänsä hallintaan alkoivat Iin kunnan Pohjois-Iin kansakoulusta.

Tytön lahjakkuus johti jopa oppikouluun. Yläkoulun opettaja Johan F. Hiivala auttoi menestyvää oppilastaan hoitaen asioita niin, että orpotytölle aukeni tie Iin yhteiskouluun. Alakoulun yksinäinen opettajaneiti, Fanni Kurttila otti tytön pikkupiiaksi. Hän antoi asunnon, ruoan, vaatteetkin, ja maksoi myös koulun oppilasmaksut. Martan elämälle keskikoulun suorittamisella oli suuri merkitys. Myötätuntoinen opettaja, Johan F. Hiivala rohkaisi ja tuki orpoa oppilastaan myös esiintyjänä. Martta tuli tutuksi lausujana ja näyttelijänä oman koulunsa juhlissa sekä monissa pitäjän juhlatilaisuuksissa kouluvuosien aikana.

Aikuisena Martta tapasi pelastajansa, rouva Veijolan, jolta sai tiedot ihmeellisestä kohtalostaan.

Itselliseen elämään

Pari vuotta yhteiskoulun suorittamisen jälkeen Martta oli lapsenpiikana Oulussa ja Iissä. Hän ymmärsi, että elämänsä hallintaan hänen täytyi löytää polku johonkin ammattiin. Opettaja Jonne Hiivala ohjasi jälleen tapahtumia ja järjesti Martan Iissä paikalliseen osuusliikkeeseen myymäläharjoittelijaksi. Tällä uralla reipas nuori nainen nopeasti eteni myymäläapulaiseksi.

Vajaan vuoden kuluttua aukesi tie toimeen itsenäisenä kaupanneitinä Osuusliike Turvan uudessa kyläkaupassa Yli-Iin Pahkalassa. Martan elämän onnekkaat tapahtumat johtivat tietä turvattuun tulevaisuuteen, josta hän ei ollut osannut edes uneksia.

Turvan myymälä sijoitettiin Heikkilän ison maalaistalon kesäasuntona ja varastona toimivaan kahteen kamariin, joista toiseen tuli Martalle pieni asunto. Reipas, aloitekykyinen kaupan neiti tarttui tehtäväänsä tarmokkaasti. Elämän kuvioihin tulivat myös nuorten riennot. Heikkilän talon seitsemän sisaruksen joukossa oli rivakka nuori mies, jonka apu kaupan raskaissa töissä oli tärkeää.

Irrallisuuden tunne katoaa

Martta kohtasi ihmisen, joka osoitti arvostavansa häntä itsenään. Turvallinen ystävyys syveni lujaksi kiintymykseksi. Erityisen tärkeää orpotytölle oli elämän irrallisuuden tunteen katkaiseva läheisyys.

”Toisen kevään koittaessa Kaarlo Johanneksen kanssa sovittiin yhteisestä tulevaisuudesta. Suuria hääjuhlia emme suunnitelleet. Kukapa minulle olisi häitä järjestänyt? Menimme Ouluun ja ostimme sormukset. Ostin upean pitkän villamusliinisen hääpuvun ja laitatin kampauksen. Seurakunnan papin kanssa sovimme vähin äänin vihkimisestä”, Martta muisteli.

Pari sanoi toisilleen ”tahdon” Yli-Iin kirkossa syyskesän kauniina sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen vuonna 1935.

Martta asettui miniäksi ison talon turvalliseen oloon.

”Ensimmäisen kerran tunsin elämässäni, että minulla oli jotakin omaa, ihminen rinnallani ja paikka hänen vierellään!”

Jo seuraava vuosi toi ilon äitiydestä. Se oli suurta onnea, mutta nosti pintaan myös Martan oman elämän tragedian. Tunnevyöryt purkautuivat usein hiljaisina hetkinä runojen riimeiksi. Hän, jolla ei koskaan ollut elämässään omaa äitiä, isää, perhettä tai kotia, sai vuosien kuluessa kasvatettavakseen yksitoista omaa lasta ja satoja oppilaita vuosikymmenien aikana.

Levottomuuksien keskellä

Varhaislapsuutemme tragedia oli sota ja isän poissaolo. Martalle oli vaikeaa sopeutua suuren talon miniän osaan ja selviytyä suurenevan perheen äidin roolista. Oman kodin rakentamisen toiveet elivät mukana arjenkin keskellä.

Ajan aallot myllersivät maailman ahdingoissa. Isänmaa kutsui poikiaan, kun Suomi joutui sotaan marraskuussa 1939. Kutsuun vastaaminen oli miesten kansalaisvelvollisuus. Samalla alkoivat kotirintamankin selviytymisvaikeudet ja velvoitteet. Uuteen kasvamisen aika tuli myös Martalle. Tilapäisillä opettajan viranhoidon ansioilla hän paikkasi perheen ja isovanhempien, s.o. vanhan kodin taloutta.

Martta hoiti sijaisuuksia sodan aikana lähes vuosittain. Ne tiesivät Martalle ulospääsyä suuren talon ja perheen arjesta ja toivat hänelle itsevarmuutta nousta siivilleen unelmiaan toteuttaakseen. Koskaan kukaan ei rohjennut hänelle sanoa, että hän omilla tavoitteillaan alisti läheisiään ja myös riskeerasi lastensa turvallisuutta. Isovanhemmat ja tädit hoivasivat jälkikasvua.

Martan yrittäjyys oli tärkeä tuki Heikkilän talon rahahuoliin ja auttoi hänen omia pyrkimyksiään. Hän oli oppinut hoitamaan raha-asioita. Kaikilla oli huolta maatilojen taloudesta ja kulujen hoitamisesta. Maaseudulla elettiin omavaraistaloutta, joten ruoasta ei yleensä ollut puutetta.

Haave omasta kodista

Sodan alkaessa oli perustettu kansanhuoltoministeriö valtion paikallishallintoa varten ja virastot huolehtivat kotirintaman tarpeista. Sodassa palvelevien miesten perheille jaettiin rintamamiestukea ja sotilasavustuksia.

Kohta sodan alettua Martan ja Kallen perheeseen syntyi neljäs lapsi. Martta kehitteli unelmaansa oman kodin rakentamisesta. Lapsen syntymän jälkeen hän usein sujautti suksillaan Iijokivarren taloihin pyytämään lahjoituksena rakennuspuita. Talvisodasta palaava mies kuunteli puuhakkaan vaimonsa kodin rakentamishankkeita. Martta oli saanut kasaan sievoisen määrän puita ja hän oli sopinut jo talkoopäivänkin hirsien kokoamiseen.

Vanhan isännän oli tarkoitus aikanaan luovuttaa tila Kalle-pojan perheen asuttavaksi ja viljeltäväksi. Martan vauhdittama kodin rakentaminen muutti suunnitelmia. Sahan käyttäjänä Kalle sai rauhan vallitessa talon hirret sahatuiksi Pahkalan sahalla ja vanhaisäkin ymmärsi luopua haaveistaan.

Uusia toiveita sodan keskellä

Eipä ehtinyt talon perustukselle jatkoa nousta, kun jälleen kuului kutsu isänmaan palveluun ja kesäkuussa isä sotaan lähti. Heinäkuussa syntyi Kallen ja Martan viides sulotar perheen iloksi. Sotilaslomat, lyhyetkin, vauhdittivat perheen kasvua ja jo seuraavana vuonna joulukuussa iloittiin pojan syntymästä. Kaiken keskellä Martta kasaili rakennustarvikkeita milloin mistäkin. Hiihtäjän voikilolla sai naulakilon, jos sellaisia jostakin talosta löytyi ja lampaanliha vaihtui puutavaraksi.

Elettiin sotaisaa kevättä 1943 ja vaikeuksia koettiin kaikilla yhteiskunnan toimialueilla. Naisten työmäärä lisääntyi kotirintamalla. Koulutkin toimivat epäpätevien opettajien turvin. Syksyllä 1943 opettajapula ulottui myös Yli-Iihin. Tannilassa Jokirannan koulun piti alkaa elokuulla, mutta opettaja puuttui.

Heikkilän kotiväki päätti tukea Marttaa ottamaan vastaan lukuvuoden viranhoidon, kun häntä siihen kysyttiin. Neljä pientä lasta, nuorin alle yksi vuotias, jäi tätien ja isovanhempien hoitoon. Koulun pieneen asuntoon perhettä ei voinut viedä. Vain kaksi vanhinta lasta pääsi Martan kouluun.

Kerran kuussa Martta saattoi käydä kotona lasten luona. Tannilaan oli matkaa 35 kilometriä. Kesäkuun 10. päivänä loppui koulun lukuvuosi. Martta matkasi Ouluun Tuiran synnytyslaitokselle. Perheen seitsemäs lapsi, pieni hento tytär näki päivänvalon kesäkuun 14. päivänä 1944.

Talo valmistuu

Oman talon rakennusurakka oli aloitettu jo keväällä. Sahan viereiselle mäen töyräälle nousi toiveiden täyttymys, unelmien oma koti. Syksyllä perhe pääsi sisään uuteen keskeneräiseen kotiin. Rintamalla hevosmies isän velvollisuudet jatkuivat vielä pitkään seuraavaan vuoteen. Syksyllä äiti sai taas tilaisuuden hoidella pari kuukautta Pahkalan koulutointa valittua opettajaa odoteltaessa.

Uudessa kodissa kaikesta oli pulaa. Kylpeminenkin viikoittain tapahtui naapurin saunassa. Sauna saatiin vasta seuraavana kesänä. Isän kotiutuessa rintamalta kesällä 1945 hänelle avautuivat ovet omaan taloon. Kahdeksas lapsi, syyskesän satoa oleva reipas poikavauva, täydensi perheen elämän iloa. Isä palasi ehjänä elämän runsauden keskelle. Mielenterveydelleen hän olisi terapiaa tarvinnut monen muun sodasta palaavan miehen tavoin.

Kohtalo antoi myös koettelemukset

Uuden kodin elämäniloon rantautuivat pian myös mustat murheet. Kesällä ennen isän lopullista sodan jälkitouhuista kotiutumista uuteen kotiin rakennettiin veranta ja sen yläosaan lapsille leikkitila. Heppoisia riukutikkaita kapusimme omaan verannan vintin leikkimaailmaamme.

Näissä leikeissä tapahtui onnettomuus, jossa Eeva-sisar loukkaantui pahoin. Selkärankaan pesiytyi ”tuberkkeli”. Seuraavana keväänä Martta-äiti saatteli lapsen Punaisen Ristin sairaanhoitajan kanssa Tukholmaan hoidettavaksi.

Hän haki syksystä alkavaa vuoden opettajan viransijaisuutta Tornion Kuusiluodon kansakoulusta toivoen, että voisi sieltä käydä lastaan sairaalassa katsomassa. Äidille ilmoitettiin maaliskuussa lapsen lähenevästä kuolemasta. Onnettomuus oli Eevan elämän kohtalo.

Martta-äidin poissa olon aikana vanhassa kodissa hoidettiin viittä pientä lasta. Jälleen leikki-ikäisen pienen tytön tapaturma kotipiirissä vei kolmevuotiaan toisen sisaren seuraavana kesänä vuosiksi potilaaksi Nastolan lastensairaalaan. Lonkkanivelessä oli tuberkuloosi. Murhetta äidillä oli enemmän kuin yhdelle ihmiselle kannettavaksi. Kovan kohtalon uhrina Eeva saatettiin Tuonen tuville toukokuulla, toinen sisar seitsemäksi herkän lapsuuden kasvamisen vuodeksi sairaalaan.

Äiti ponnisti murheiden keskellä ainoaan pelastavaan asiaan, työhön. Kylän myymälä siirrettiin kotimme kamariin ja äitiä pyydettiin kaupan hoitajaksi syksyllä 1947. Isä yritti helpottaa kaikin tavoin äidin raskasta työmäärää. Kodin vintille rakennettiin kaksi kamaria ja kesään 1948 tultaessa äidillä oli taas uuden elämän toivoa ja iloa. Perheen yhdeksäs syliteltävä syntyi kesäkuussa.

Nyt lopulta vanhemmat myönsivät voimiensa riittämättömyyden. Syksyllä kotiin otettiin apulainen. Elämä helpottui, mutta lupasi uutta voimien koetusta seuraavalle vuodelle. Ennen joulua äiti tiesi, että oli tulossa kymmenes pesän jakaja. Kevään hän ponnisteli kaupassa kasvavan vatsansa kanssa.

Uudet haasteet

Kesäkuun lopulla perheeseen syntyi pieni miehenalku, kymmenen pisteen poikavauva. Martta -äidin luovuuden tulosta oli nyt täysi kymmenen. Kastejuhla improvisoitiin parin tunnin varoitusajalla isän ollessa joella uittotöissä. Sovittu nimikin unohtui.

Yllätykset jatkuivat perhe-elämässä. Pikkumies ehti parin kuukauden ikäiseksi, kun Martta-äidin osaamiselle tuli kysyntää. Pahkalan kouluun ei syksyllä 1949 ollut tulossa opettajaa alakoulun oppilaille. Työpaikka ei houkutellut hakijoita. Martan kokemus opettajana oli tiedossa ja nyt häntä tarvittiin. Kotiin saatiin apulainen ja kauppa pois kodin tiloista.

Uusi haastava muutos tuli perheen elämään etsimättä. Se oli Martan tulevaisuuden unelma. Aamuisin opettaja-äiti ja viisi omaa lasta riensivät kouluun. Apulaisen hoitoon kotiin jäi kolme pienintä.

Opettajaksi pätevöitymään

Martta eli oman salaisen toiveen toteuttamisen aikaa ja elämällä oli tarkoitus. Hän oli vasta 36-vuotias. Hänellä oli kutsumus, elämää edessä ja lastensa tulevaisuus huolena. Elämä oli opettanut, että vahva tahto sai siivetkin kantamaan. Samaan henkeen hän kasvatti lapsiaan ja vaati paljon myös heiltä. Martta selvitti lukuvuoden aikana mahdollisuutensa päästä opettajan koulutukseen.

Tuli kevät 1950 ja kouluhallitus vastasi hänen kyselyihinsä. Opettajan viransijaisuuksia hoitaneena hän saisi poikkeusluvan pyrkiä seminaariin, koska hänellä oli kokemusta opetustyöstä. Ilouutinen kerrottiin lapsille perheneuvottelussa, kun äidin piti lähteä Tornioon seminaarin kokeisiin.

Oli hyvin harvinaista, että koulutukseen pyrki kymmenen lapsen äiti, jolla oli myös kokemusta viranhoidosta. Ajatus siitä, että kaksi ja puolivuotta, myös äidin kesäkurssien ajat, jaksettaisiin elää paremman huomisen ja valoisamman tulevaisuuden toivossa, kerrottiin lapsille.

Elämän uudet ehdot

Tornion seminaarin ovet avautuivat ja Martta-äiti hyväksyttiin suoraan toiselle vuosikurssille. Hän joutui osallistumaan jo samana kesänä valmistavalle opiskelujaksolle. Isä ja lapset opettelivat kotona selviytymistä perhe-elämästä ilman äitiä.

Lapset oli opetettu tekemään kaikkia kodin toimia. Osasimme leipoa, siivoaminen oli perheessä kauan ollut lasten huolta, ruokaa olimme äidin apuna ja itsellisestikin laittaneet, pesimme pyykit, hoidimme alati pieniä sisaruksia. Väinö oli vuoden ikäinen, Maiju-pieni kahden vuoden, seuraava pikkumies viiden ja kouluun aamuisin lähti neljä lasta. Perheenäitinä komennosta kotona vastasi 14-vuotias esikoinen. Hän oli jatkokoulussa iltaisin.

Syksyllä Martta-äiti muutti seminaarilaisena Tornioon. Kerran kuukaudessa hän tuli katsomaan, miten kotikatastrofista selvittiin. Isä oli viikkoja savotassa metsätöissä tai valtion hätäaputöissä poissa kotoa. Osasimme talvella lämmittää uunit taloa polttamatta, sähköjä ei ollut, valoa saatiin öljy- ja kaasulampuilla, pyykit hoidettiin käsin pesten, maito haettiin vanhan kodin karjalta, hellakin keittiössä toimi puilla. Puhdas vesi oli kaivossa, likavedet kannettiin ulos, vessa oli ulkona navetta- rakennuksen takana.

Lomillaan äiti tarkisteli huonosti hoidetut asiat. Oliko vanhoja ruokia astioissa verannan ruokakaapissa? Paljonko oli särkynyt astioita? Oliko tuuletettu petivaatteita? Oliko pyykkiä paljon pesemättä? Opettajat kertoivat hänelle, että lapset olivat koulussa siististi ja puhtaasti puetut, tekivät läksynsä ja pärjäsivät hyvin.

Vastuun kantoa nuorena

Mitä kaikkea mahtuikaan noihin kahteen pitkään vuoteen lasten elämässä: koulua, työtä ja huolta, selviämistä arkisista kotiasioista, pienten sairastelua ja öisiä valvomisia, leivän leipomista, pyykin pesua, ruoan laittoa, siivoamista, äidin kaipuuta ja isän ikävää. Toiseksi talveksi navettaan tuotiin vielä ”Ystävä”- lehmä ynisemään. Olihan kotona ”kaksi isoa ihmistä sitä hoitamaan…”, isä mietti. Osasimme lypsää lehmänkin.

Koskaan ei voinut olla huoleton ja leikkiä lasten leikkejä. Isot tytöt kohtasivat koulutiellä. Toinen tuli koulusta, toinen juoksi illaksi kouluun ja kotona kolme pienintä olivat keskenään. Tietoa huudeltiin kodin tilanteesta: ”Leivoin leivät, juokse paistamaan!” tai: ”Pesin pyykit, valkoiset on padassa, huuhtele toiset…” tai: ”En ehtinyt lämmittää uunia, laita tulet!” tai ”Kuorin perunat, laita silakkalaatikko uuniin.” Käskynjako toimi!

Jaksamiselle loppu, kun ilon päivä koitti

Lopulta koitti päivä, jona äiti sai alakansakoulun opettajan pätevyyspaperit. Hänen piti vielä jäädä täydentämään opintojaan kesäkursseille. Me lapset ja isi-Kalle pääsimme osallistumaan suureen juhlaan Tornion seminaarin juhlasalissa 10. päivänä kesäkuuta 1952. Martta-äidistä oli nyt tullut opettaja. Hän oli saavuttanut toiveensa.

Jännitys oli huipussaan, kun taksi ajoi aamuvarhaisella kotipihaan. Perhe ahtautui Lassi Pahkalan taksiin, isä ja kahdeksan lasta. Tornioon oli matkaa yli 150 km eli usean tunnin matka. Isä istui edessä nuorimman kanssa, me seitsemän sylikkäin takana. Myös eväitä oli mukana. Kaikille tytöille äiti oli virkannut valkeat pitsipuserot ja Liisa ompeli puna-valkoraitaiset rynkkyhameet jokaiselle. Valkeat tennarit oli pesty ja valkaistu liitujauhoilla. Pojille oli ommeltu ruskeat vakosamettipuvut. Vaatteet olivat siististi taksin takakontissa.

Täydestä sydämestä lauloimme juhlassa virttä ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…” Iltamyöhään palasimme kotiin. Äiti jäi Tornioon kesäkursseille. Mieli oli haikea ja äitiä ikävä. Kotoinen uurastus jatkui koko kesän. Lasten loma ei alkanutkaan.

Lapset koulutetaan

Kaikki ei toteutunut toivomusten mukaan. Äidille elämä alkoi hymyillä, kaikella oli tarkoitus ja uudet tavoitteet. Oli luvattu, että lapset pääsevät vaikka oppikouluun, kunhan äiti on opettajana. Meidän sotamme, taistelu entistä paremman tulevaisuuden puolesta päättyi välirauhaan, tähän äidin valmistumiseen. Leena-sisar pääsi opiskelemaan heti, Liisan täytyi odottaa ja toivoa. Pikkusisko pääsi kotiin sairaalasta. Parin vuoden kuluttua uusi ilo, pieni miehen alku, perheen kuopus, näki päivänvalon heinäkuussa 1956. Me lapset, kukin vuorollamme, saatoimme aloittaa pyrkimisen tavoitteisiimme omilla ehdoillamme, opiskellen ja työhön osallistuen.