Ida Marjatta syntyi kesäkuussa 1944 sodan melskeeseen Keitele-järven Pängätsalon  saaressa Hiekkakaarre-nimisen talon seitsemänneksi lapseksi. Kymmenen vuoden sisällä perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista vain yksi oli poika.  Kaikki olivat kotisynnytyksiä, mutta kätilö oli aina paikalla. Perheen isä oli viisi vuotta sodassa ja palasi kuin ihmeen kaupalla fyysisesti haavoittumatta.

Pängätsalo kuuluu Vesannon pitäjään. Siellä oli Marjatan nuoruudessa 17 taloa, muutama isokin tila. Pellot olivat kivisiä, metsät marjaisia. Marjatan koti sijaitsi kahden niemen välisessä hiekkarantaisessa poukamassa.   

Lähin koulu oli Närhilässä ja sinne oli matkaa vesitse  kilometri ja sen jälkeen kävelymatkaa viisi kilometriä. Istuin ensimmäisen luokan Marjatan vieressä kaksoispulpetissa. Minulla ei ollut koulumatkaa kilometriäkään. Marjatta oli ujo ja hiljainen kuten minäkin. Ei taidettu paljon puhella, hiljaahan silloin koulussa oltiin.  Koskaan ei Marjatta kertonut vaikeasta koulumatkastaan. Nyt eläkeläisinä meistä on tullut läheisempiä ystäviä ja puhumme paljon. Kuuntelen ihmeissäni ja ihastellen Marjatan elämästä, jota olen vuosien ajan seurannut, hakiessani kaloja heiltä kesäaikaan. Hänen tarinansa ansaitsee tulla kerrotuksi ja siksi kirjoitan hänestä.

Saaren lasten elämää

Koska Marjatta oli katraan nuorimmasta päästä, hän oli jo turvallisesti isompien siskojen venekyydissä.  Heitä oli mummo aikoinaan soutanut toiselle rannalle tarvittaessa.  Ihmeen hyvin matkat kuitenkin sujuivat. Kerran kuitenkin paluumatka koulusta oli tyssätä kun isot aallot heittivät tyttöjen veneen takaisin rantakalliota vasten. Voimat eivät riittäneet soutamiseen.  Tyttöjen hätääntyneet avunhuudot kuuli lähipellolla ollut mies, joka tuli ja työnsi veneen voimalla sen verran kauaksi rannasta, että soutaminen jo onnistui. Pitihän kotiin päästä.

Kerran olivat Helmi- ja Irja-sisko lähteneet kelkalla liian heikoille jäille. Marjatta oli pienimpänä kopassa kelkassa. Molemmat tytöt putosivat samaan avantoon. Neuvokkaina he tyrkkäsivät kelkan kauemmaksi avannon reunasta ja pääsivät kuin pääsivätkin omin avuin ylös ennen kuin huudot kuullut isä ehti apuun. Sitten oli päästy kotiin uunin päälle lämmittelemään.

Pahimmat rospuuton aikana lapset joutuivat yöpymään mantereen taloissa. Mm. mummoni kodissa Harjulla oli valtava tupa ja sinne mahtui enemmänkin yövieraita.  Marjatta muistaa, miten hän meni toisella rannalla asuvaa Liisaa aina aamuisin hakemaan eikä tämä ei ollut koskaan valmis vaan hänen piti odottaa, vaikka hän oli jo tullut järven takaa. Kovilla pakkasilla olisi saanut jäädä kotiin, mutta ei Marjatta sitä halunnut. Kerrankin hän paarusti kouluun kumisaappaissa, joissa oli varpaan kohdalla reikä. Isovarvashan siinä paleltui!

Ahkera suurperhe eli lähes luontaistaloudessa

Kaikki perheen kahdeksan lasta Anja, Eeva, Elma, Teemu, Helmi, Irja, Marjatta ja Rauni joutuivat osallistumaan perheen töihin pienestä pitäen.  Tila oli pieni, peltoa tehtiin lisää ja lapset keräsivät saaresta marjoja, jotka isä toimitti veneellä kauppaan.  Kaupasta ei ostettu kuin kahvit, sokerit ja suolat jota sitäkin saatiin vain karkeana, muistelee Marjatta. Sodanjälkeisistä ostokupongeista isä möi osan rikkaampien talojen emännille.

Marjatta muistelee lapsuuskodin töitä, joissa hän oli kaikissa mukana

Marjatta muistaa, miten kahvin pavut paahdettiin rännälillä ja miten äiti keitti edellisen kahvin porot ensin uudestaan, kaatoi ne pois ja lisäsi kahviveteen hieman uusia kahvijauhoja. Myös voikukan juuria ja sikuria käytettiin kahvin jatkeena. Isä osasi tinata kuparipannunkin tarvittaessa. Piti vahtia, että se pysyi kunnossa, tiedettiin että pannukahvi ei olisi muuten terveellistä. Monissa taloissa tuppasi olemaan torakoita. Sen vuoksi kahvipannuun nokkaan alkoi ilmestyä läppä, joka esti otuksen pääsemisen kahvinporoihin käsiksi.

Kasvimaa hoidettiin hyvin ja pumpuliverkoilla sai järvestä kalaa, viljaa ja perunoita tuli omasta takaa, ruuasta ei ollut puutetta kun jaksoi ahertaa. Kaskinauris oli suurta herkkua. Niitä paistettiin tuvan uunissa.  Maito separoitiin käsin pyöritettävällä koneella, samoin kirnuttiin voi, joka sitten huuhdeltiin monien vesien kanssa puisessa saavissa heran poistamiseksi, suolattiin ja säilytettiin viileässä kellarissa.

Ruoka keitettiin rautapadalla, jota hämmennettiin suorasta männynlatvuksesta tehdyllä hierimellä, oksanhaarukka vuoltiin kuorettomaksi ja astioina olivat savesta tehdyt kupit, jotka oli poltettu ja pintakäsitelty. Lusikat olivat puiset ja puukonterät teki paikallinen maaseppä. Ne iskettiin syönnin jälkeen seinähirren rakoon.

Marjatta muistaa miten vilja leikattiin sirpillä, koottiin lyhteiksi, jotka sidottiin viljan korsista kiertämällä tehdyllä siteellä. Nämä lyhteet koottiin kuhilaiksi, ne asetettiin pystyyn viljantähkät toisiaan vasten ja päälle tehtiin hattu. Viljalyhde taiteltiin keskeltä niin että tähkäpuolet jäivät alaspäin ja estivät sateen sattuessa tähkien kastumisen pahasti. Vesi valui oljista liukkaasti maahan.

Riihenpuinnissakin  Marjatta kertoo olleensa.  Siellä oli ylimpänä pitkät puuriu´ut, joita sanottiin parreiksi.  Siellä vilja kuivatettiin ensin ja sitten pudotettiin lattialle ja lyhteistä irrotettiin sidokset.  Lattialla jyvät irrotettiin oljista varstoilla.  Pitkän varren päässä oli nivelillä liikkuva leveä puu, jolla lyötiin viljantähkiä lattiaa vasten niin että jyvät irtosivat. Varsinkin rukiinoljet säilyivät suhteellisen ehjinä ja litistymättöminä ja niillä täytettiin patjankuoret, tehtiin manttelit eli patjat. Kyllä siinä kävi kahina, kun asetuttiin makuulle. Rukiin oljilla katettiin myös latojen ja navetan kattoa. Kauranolkia käytettiin lehmien alusena navetassa ja hevosten ruokana appeessa, joka oli silputtua olkea, jauhoja ja vettä.  Se oli hevosten herkkua.

Jyvät kuivatettiin riihen lattialla. Niitä käänneltiin puulapioilla. Myöhemmin isä rakensi masinan, jonka avulla saatiin jyvistä eroteltua akanat, vihneet, torajyvät ja roskat. Jyvät jauhettiin jauhinkivillä vielä kun Marjatta oli 4-vuotias. Sittemmin hankittiin oma jauhatusmylly, jota pyöritti maamoottori.  Isä kävi joskus jauhattamassa viljaa vaimonsa kotitilan tuulimyllylläkin. Myöhemmin kun maitoa alettiin viedä meijeriin, samalla reissulla sai myös jauhattaa siellä jyvät. Kaupasta ostettiin vehnäjauhot kangassäkeissä, joitten kankaatkin käytettiin esim.  pyyheliinoina.

Marjatta muistaa monet kotoiset askareet, joissa hän oli mukana:  Eläimet teurastettiin kotona, lihat suolattiin suuriin korvoihin, suolet puhdistettiin, sylttyjä ja suopaa tehtiin sisälmyksistä. Suopaan pantiin kaupasta saatavaa lipeäkiveä. Pyykin pesu järven rannalla oli mukavaa ja pyykit sai vapaasti huuhdella järvessä siihen aikaan. 

Paimenessakin Marjatta oli usein koska lehmillä ei ollut joka paikassa aitauksia. Eläinten syödessä ja märehtiessä rauhallisesti Marjatta koloi ohuita koivun oksia, joista tehtyjä kimppuja käytettiin vispilöinä kunhan ne oli ensin käytetty kiehuvassa vedessä. Suolaheinä ja ketunleipä maistuivat paimenelle.

Perheellä oli mustia ja valkoisia lampaita ja pässi.  Lampailla oli iso laidun, jossa oli sopivasti puustoa suojaksi auringolta, vesipaikka ison kiven juurella ja tuohilla katettu pieni yöpymispaikka.  Talvisin ne söivät janoonsa lunta. Lampaat kerittiin keväisin ja villat karstattiin kotona. Mustaa ja valkoista sekoittamalla kehrättäessä saatiin harmaata villaa, joka karstattiin lepereiksi ja sitten rukilla kehrättiin langoiksi.  Harmaa oli villasukkien väri ja niitä sukkia neuloivat kaikki tytöt, äiti hoiti karstauksen ja kehräyksen.  Äiti  teki lampaiden nahkoista  lämpimän peiton, nahkaset ja isä tarvitsi pitkille hevosmatkoille lammasnahkaturkin.

Tupa oli täynnä työn touhua, kun isä nikkaroi siellä rekiä, aisoja, luokkeja ja itse parkitsemistaan nahkoista valjaita.  Maasepän tekemiin teriin isä osasi tehdä tarvittavat varret. Isä ja äiti osasivat tehdä kaikkea ja Marjatta oppi siinä samalla nämä taidot, joita ei sitten kuitenkaan kaikkia tarvinnut.

Sähköä ei saaressa ollut. Valaisimena oli petromaksi eli kaasulyhty öljylamppujen ja kynttilöiden lisäksi, jopa pitkä päre joskus hellan kulmalla, muistelee Marjatta lapsuuttaan.  Isä kun oli kätevä käsistään,  niin taloa kunnostettiin ja pelloista ja karjasta pidettiin hyvää huolta.  Peltoa tehtiin lisää ja jokainen tilkku oli huolellisesti hoidettu.  Vielä pitkän koulupäivän jälkeen piti tyttöjen ehtiä pellolle kuokkimaan ja kiviä raivaamaan.  Valitettiinko siitä? Naapurit kyllä auttoivat viljankorjuussa koska perheen äidillä oli lähes aina pieni vauva hoidettavana.

Suurperheestä töihin maailmalle

Yksi toisensa perästä tytöt tultuaan rippikouluikään lähtivät lähitaloihin navetta- tai sisäapulaisiksi ja lasten kaitsijoiksi.  Saaren tytöt tunnettiin ahkerina ja osaavina työntekijöinä. Kun Teemu-veli lähti armeijaan, sai Marjatta olla isän apuna monissa miesten töissä.  Hän oli savotassa, rankametsässä ja kalassa ja hän muistelee aikaa kiitollisena siksi, että sai hankituksi itselleen hyvän fyysisen kunnon, joka kesti lähes koko aikuisiän.  Marjatta muistaa, että oli tärkeää tehdä kaikki työt hyvin. 

Pian Marjattaakin tultiin hakemaan naapuria auttamaan. Hän muistelee Pängätsalon Tyyne-emäntää parhaana työnantajanaan koko elämässään. Talossa oli iso, siisti navetta, iso lehmäkarja, hevonen, lampaita ja kanoja, joista kaikista Marjatta huolehti kiitettävällä tavalla.

Kohtalokas piianpaikka

Marjattaa pyydettiin mantereelle Ruisahoon auttamaan talon töissä. Vanha isäntä oli kuollut, emäntä ja jo aikamiespoika Pekka pitivät taloa. Kahdelle pois muuttaneelle lapselle maksettavat sisarosuudet rasittivat taloutta eikä tarvittavia remontteja ollut tehty.  Tupa oli iso ja kylmä. Osa lattiasta oli pelkkää betonia. Kylmän eteisen takana oli kaksi kamaria, joista toisessa asui Pekan äiti, Irja.

Vaikka Marjatta oli tullut vaatimattomasta kodista ja työhön tottunut, hänestä koko talon huusholli oli niin alasajettua, että hän päätti lähteä pois. Mieli muuttui kun Pekka, häntä 13 vuotta vanhempi, tiedusteli, josko voitaisiin yhdessä alkaa tätä taloa hoitamaan. Mistä lie rohkeutta löytynyt, mutta niin vain Marjatta meni 18-vuotiaana naimisiin ja alkoi nostaa yhdessä Pekan kanssa nostaa taloutta kuntoon.

Eipä olis Pekka mistään saanut ahkerampaa ja sitkeämpää vaimoa!

Kalastajan vaimona ja kalakaverina

Pekka kalasti ammatikseen Konnevedestä ja möi kalansa joko paikallisille ostajille tai välittäjille. Marjattakin janosi vesille. Kotona saaressa hän sai katsella järvelle tuvan ikkunasta. Ruisahollakin oli järvi lähellä, mutta sinne ei pihasta näkynyt. Niin pian kuin suinkin perheeltä ja muilta töiltä ennätti hän halusi kalakaveriksi ja hääti miesapurin pois ja lähti itse hommiin. Nuottaa vedettiin kahdestikin päivässä ja kalat oli vielä siivottava ja urakka jäi todella usein Marjatalle.  Suurin saalis oli  1123 kg yhdestä nuotasta.  

Taloon rakennettiin oma savustamo ja Marjatta  puhkoi muikkuja, perkasi ja savusti satoja kiloja sekä omia pyydettyjä että toisten tuomia kaloja miehensä kanssa. Hän saattoi saada 200 kiloa lahnoja siivottavaksi ja savustettavaksi. Kovat lahnanruodot rikkoivat kädet, mutta sinnikäs Marjatta ei antanut periksi.  Rikkoutuivat ne sormet verille silloinkin kun pelkillä käsillä haami nuotan perältä haavin puutteessa talteen 300 kg piikkisiä kiiskiä. Hän jopa perkasi pieniä ahvenia Kuopioon kalakukkokaloiksi joskus kahteen asti yöllä.  Hän olisi varmaan voittanut perkauskilpailut, jos sellaisia olisi järjestetty.  Marjatta sanoo siivonneensa kolme muikkua siihen kun Pekka yhden.

Rehukaloja tuli arvokalan lisäksi vuosien mittaan valtavasti ja pyydettiinkin tarkoituksella kalakannan parantamiseksi. Aina niitä ei saatu myytyä, vaan ne piti haudata metrin syvyyteen maahan. Suurin saalis oli 1000 kg särkiä. Se nuotta piti hinata veneen perässä rantaan ja halukkaat saivat hakea itselleen mukana tulleet isommat ja paremmat kalat, kuten ahvenet ja siiat ilmaiseksi.  Suurin kerralla lähtenyt savumuikkusaalis oli 800 kg. Sen käsittelyssä oli kyllä mukana koko perhe.

Savustamon ritilät olivat niin suuria, ettei niitä yksi ihminen pystynyt siirtelemään, joten vaimon apu oli välttämätön. Isä-Pekka oli ehkä jo ehtinyt pyssyineen metsälle kalareissun jälkeen.

Marjatta oli oppinut jo lapsena kotona, että työ pitää tehdä kunnolla. Tätä oppia hän noudatti kalojenkin käsittelyssä. Niinpä Ruisahon tuotteet olivat laadustaan tunnettuja ja haluttuja.

Perheen neljä lasta olivat jo pienestä mukana veneessä ja savustamossa auttamassa.  Kalaa pyydettiin myös verkoilla  ja rysillä.  Jos Pekka oli muissa töissä, Marjatta kävi kokemassa pyydyksiä yksin ja sai eräänä päivänä 5,3 kg painavan lahnan. Jo sitä vähän Pekkakin kadehti.

Kalastusvälineiden tekoa

Kun ulkotöihin eivät säät olleet soveliaat, rakennettiin Ruisahon 7 metriä pitkässä isossa tuvassa monenlaisia kalastusvälineitä,  lähes 100 nuottaa,  isoja rysiä, pienempiä pystyrysiä ja paunetteja, joissa oli useampi nielu.  Marjatta oli tietysti siinäkin työssä mukana ja hänen tehtävänsä oli liittää yhteen rysien verkkoja, kiinnittää yläainaan kohot ja ala-ainaan painot. Marjatta oli notkeampi toimimaan lattiatasolla kuin Pekka.  Kalastusvälineitä myytiin  Inarinjärvelle asti. Mainostaa ei tarvinnut. Kun vain levisi tieto, että nuotalla oli saatu hyvin kaloja, halusi toinenkin kalastaja samanlaisen.

Pieninä  palasina olivat markat maailmalla

Pekka oli myös metsästäjä ja kasvatti jonkin aikaa turkiseläimiä. Perheellä oli karjaa, peltoa ja metsää.  Marjatta lähti kaikkeen mukaan. Hän ruokki ja hoiti eläimet, myös kasvatettavat turkiseläimet, kyni metsälinnut, oli pelto- ja metsätöissä, hoiti lapset ja kodin.

Vaikka olisi voinut luulla, että Pekka perheen päänä ja asioiden määrääjänä olisi pitänyt myös tulot näpeissään, se olikin Marjatta, joka piti rahoista huolen. Hän päätti, että vielä asutaan lämpimämmässä talossa.  Käydessä hakemassa kaloja, Pekka otti aina rahat ja sain kuvan, ettei Marjatta niitä sen koommin nähnyt. Väärässä olin. Miten minä niitä rahoja olisin kalaisilla käsilläni ottanut, sanoo Marjatta nyt rauhallisesti.

Pekka oli niin hööli rahan kanssa, että se olis helposti antanut sitä kaikenlaiseen vähemmän tärkeään, sanoo Marjatta.  Pekka kuunteli myös Marjattaa isommissa hankinnoissa. Hän ei oikein olisi raaskinut ostaa naapurilta edullista traktoria, mutta Marjatta tuki päätöstä. Sen sijaan Pekka olisi ostanut auton kalojen kuljetusta varten, mutta Marjatta laski, että se ei kannata, kun ostajat maksoivat lähes saman hinnan hakiessaan kalat heiltä, eikä aikaa kulunut perheeltä ajomatkoihin. Ja sitä paitsi, Marjatan olisi pitänyt lähteä autokouluun ja sitä hän ei halunnut. Milloin ne työt tehtäisiin, jos hän ajelisi kalalaatikoiden kanssa ympäri maata?

Porsasjuttuja

Ruisaholla kasvatettiin sikojakin. Parhaimmillaan niitä oli navetan takana ulkokarsinassa jopa 20.  Marjatta keitti niille isossa padassa perunoita, ne survottiin ja sekaan pantiin ohrajauhoja. Tätä suurusta siat rakastivat ja myös siihen lisättyä vesiheinää tai muuta pehmeää heinää.  Sioilla oli mukava makuukoppikin ulkona.

Porsaat ostettiin naapurikasvattajalta. Yhden porsaan Marjatta haki linjakyydilläkin 20 kilometrin päästä. Vesannon kirkolle oli kasvattaja tuonut porsaan ja se vaihdettiin Marjatan viholaissäkkiin kylän baarissa ja juotiin kahvit harjaisiksi.  Possu oli hipihiljaa koko linjurimatkan eikä sille tarvinnut ostaa pilettiä! Kotona se pääsi heti puhtaille pahnoille nauttimaan lämmitettyä täysmaitoa. Talvella saatettiin pitää possua vakassa pahnoilla tuvassa jos navetassa oli liian kylmä.

Kasvattipa Marjatta muutamia sikoja myös naapurin navetassa. Aamuisin ja iltaisin hän pyöräili suurussankonsa kanssa puolentoista kilometrin matkan possujansa ruokkimaan.

Pekka teurasti siat kotona. Marjatta puhdisti ruhot huolellisesti ja Vesannon osuuskauppa osti ne myyntiin. Lihojen laatua ja puhtautta kehuttiin.

Uusi koti

Perhe sai kuin saikin uuden keltaisen tiilitalon, mutta lapset olivat jo silloin maailmalla ja molempien terveys alkoi reistailla. Marjatta oli Pekan omaishoitaja kuusi vuotta, kunnes Parkinsonin tauti vei miehen Vesannon vanhustentaloon. Marjatta sai sijoittua saman pihapiirin omaan yksiöön vuotta myöhemmin jo 69- vuotiaana. Sydän ei enää kestänyt raatamista ja niveliinkin oli tullut kaikenlaista vaivaa, ihmekös tuo. Levollisempi elämä on nyt rauhoittanut monet kivut.

Kolme perheen lapsista on hyvissä ammateissa ja toinen tytär asuu tuossa keltaisessa tiilitalossa ja toinen Pängätsaaressa.  Toinen pojista kuoli sairauteen nelikymppisenä.

Elämäänsä tyytyväinen, lapsistaan kiitollinen

Lastenlapsetkin tuovat iloa Marjatalle, josta on sukeutunut huonompien rivitalovanhusten auttaja. Hän osallistuu ahkerasti kaikkeen virkistystoimintaan ja retkiin, joita kunta kiitettävästi järjestää.  Lähellä metsässä on mustikoita, joita on mukava kerätä. Pitempää kävelyä sydän ei kuitenkaan jaksa.  Monet tutut muistavat Marjattaa tuoreilla kaloilla.

Marjatta muistelee kaiholla Pängätsaarta. Jo 16-vuotiaana hän souti sen ympäri eli 24 kilometriä. Eikä tuntunut missään!  Eläimistäkin hän pitäisi kovasti ja ottaisi mielellään seurakseen kissan, mutta kun kissaraukan pitäisi olla vain sisällä niin sitä ei Marjatta halua.

Marjatasta on tullut puhelias ja seurallinen. Hän arvostaa elettyä rankkaa arkeansa korkealle.  Hän on ylpeä kaikista hankkimistaan taidoista. Hän kirjoittaa muistiin entisestä elämäntavasta lapsenlapsilleen, joilla ei ole niistä mitään käsitystä. Pekka menehtyi pari vuotta sitten, mutta hänen reteitä tarinoitansa on kirjattu  kansien väliin.  Marjatan hiljainen, työtäyteinen elämä ansaitsee tulla kirjatuksi Naisten Ääneen.