Kellotaulun keskellä istuu Lumikki. Ylös ojennetussa kädessä keikkuu pikkulintu sekuntien tahdissa. Kääpiöt ja muut Lumikki-sadun hahmot kuvittavat tunteja.
Ulkona isä Veikko nostaa jyviä täynnä olevan kämmenensä. Pikkulinnut lentävät kädelle. Hellan kulmalla kuumenee piippausrauta. Eeva-äiti muotoilee vaaleaa, vahvaa tukkaansa muodikkaille laineille.
Pikkusisko Marketta leikkii nukeilla. Marjaliisa piirtää ja piirtää. Kellon Lumikki, kääpiöt, linnut, kodin viereinen metsä, sen kivet, kasvit, eläimet sekä keijut, tontut ja joulupukit ja lähellä solisevan kosken jättiläinen Killi ovat paperilla tuossa tuokiossa. Sitten on pikkusiskon enkelikasvojen ja -hiuksien vuoro.
Olin tullut serkkuni kotiin, jälleenrakennusajan omakotitaloon Virtain Killinkoskelle. Talon nelihenkinen perhe oli aina touhua täynnä ja ilo kaikui. Vanhemmat olivat tavanneet Killinkosken työväentalolla Myrskyn teatterikerhossa. Nyt isä työskenteli metsäyhtiöllä ja äiti perinteikkäällä Holmin nauhatehtaalla, kuten niin monet muutkin killiläiset. Isä oli keikkailevan Sointu-Pojat -orkesterin basisti ja jumputti usein soitinta kotonaankin.
Nämä lapsenmuistoni heräävät aina eloon, kun puhutaan tai luen tai katselen graafikko Marjaliisa Pitkärannan (Marja-Liisa, o.s. Raittinen, ent. Rinne, 1941–2003) taidetta, kirjankuvituksia ja kortteja. Marjaliisan (miksi nimi Liisa vakiintui aikuisiässä) taiteen varhaisimmat vaikutteet tulevat niin selvästi lapsuudenkodista, sen henkilöistä, esineistä, lehdistä, kirjoista ja kodin ympäristöstä.
Walt Disneyn Lumikki-hahmot olivat olleet Suomessa tuttuja jo 1930-luvulta. Raittisille Aku Ankka-lehti tuli 1950-luvun alkupuolelta lähtien. Ja pohjoisen Hämeen rikas luonto ympäröi kotia.
Marjaliisa Pitkärannan taiteesta välittyy aina ilo. Sama mikä vallitsi Killin kodissakin. Marjaliisa oli itsekin aina täynnä pulppuavaa iloa. Virtolaiselta isältään ja soinilaiselta äidiltään hän oli saanut aimo annoksen mielikuvituksen lentoa, kauneuden kaipuuta, taiteellista silmää ja käsillä tekemisen taitoa.
Piirtäminen ja leikit
Olin 15-16-vuotiaaksi saakka usein Marjaliisan kotona, ainakin koulujen loma-aikoina. Matkaa Ähtäristä Killinkoskelle oli noin 20 km ja Petäjän bussit kulkivat.
Piirtäminen liittyi meidän serkusten paperinukkeleikkeihin pitkään. Paperiset hahmot, henkilöt ja eläimet, piirrettiin, väritettiin ja leikattiin. Kaikki tehtiin tietenkin itse. Paperinuket muodostivat perheitä ja niillä oli iloiset kodit vehreässä metsikössä. Tontut kurkkivat ikkunoista. Keijut lentelivät. Puut, eläimet ja ihmiset keskustelivat. Jättiläinen Killi, joka asui läheisessä koskessa, oli vähän pelottava. Mutta Marjaliisa loihti sillekin ystävälliset kasvot.
Kun lähestyimme murrosikää, löysimme Raittisille tulleen Elokuva-Aitan filmitähdet. Niitä piirrettiin paperinukeiksi ja nekin muodostivat perheitä. Pari vuotta kului ja leikkimme siirtyivät keittiön pöydän äärestä vintin rappusiin – etteivät muut kuulisi puheitamme, kun filmitähtipaperinuket eivät enää muodostaneet perheitä. Ne vasta seurustelivat ja suutelivat toisiaan. Nämä leikit jatkuivat muutaman vuoden. Niin pitkään, että kun päivisin eläydyimme paperisten filmitähtien rooleihin, niin illalla menimme bussilla Virtain Hiekkarannalle tanssimaan. Siellä soitti Tampereelta Pauli Räsänen orkestereineen laulusolistina Marjatta Leppänen.
Työhön
Marjaliisa kävi kansakoulun Killinkoskella. Sitten työhön. Lyhyitä piipahduksia Killin kaupoissa näyteikkunoiden somistajana, sitten harjoittelijaksi Ähtärin osuuskauppaan. Siinä sivussa Liisa kävi Killinkosken Myrskyn näytelmäkerhossa.
Itse siirryin Haapamäelle lukioon. Mutta kirjeet kulkivat, samoin linja-autot. Marjaliisan kirjeet täyttyivät 1950-luvun lopun muodin mukaisten vaatteiden ja neuleiden piirroksista. Näitä vaatteita Marjaliisa myös valmisti itselleen. ”Pönkköhameet” olivat viimeistä huutoa. Itse tehdyn leveän kellohameen alla oli rautalangoilla tuettu alushame. Silloin Hiekkarannan tansseissa oli erityisen hauskaa. Mutta Eeva-äidin mielestä Marjaliisan ja Riitan pukeutuminen oli ”lätällään”.
Kouluun Helsinkiin
Jo syksyllä 1957 Marjaliisa oli tilannut ruotsin kielen kirjekurssin. Hän halusi Myynti- ja Mainoskoulun somistajakouluun Helsinkiin. Sinne vaadittiin keskikoulun tai kauppakoulun tutkinto, mutta otettiin ”myös poikkeustapauksessa oppilaita, joilla on kokemusta somistajan työstä ja riittävä piirustustaito”.
Marjaliisalla oli julkisestikin palkittu piirustustaito. Alueellisessa kulttuurikilpailussa hän voitti Vaasassa 1957 ensimmäisen palkinnon piirustuksellaan nuorten filmitähti-idoli Sal Mineosta.
Syksyllä 1959 Liisa kirjoitti hyppineensä ilosta tasajalkaa: ”Pääsin Helsingin kouluun!” Nyt hänen kirjeensä täyttyivät Helsingin uutisista. Koulu oli Messuhallin yläkerrassa, alakerrassa oli Markkinointikoulu. Opiskelutovereissa oli tuttujakin ja kotihippoja riitti. Muotia olivat duffelit ja suuret turkislakit. Joululomalla Marjaliisa oli töissä Renlundilla. Keväällä 1960 opiskelijat tekivät luokkaretken Saksaan.
Koko perhe Tampereelle
Kesällä 1960 Marjaliisa kirjoitti olevansa nyt valmis somistaja ja työssä Tampereen Stockmannilla. Vapaa-aikoina hän ompeli suunnittelemiaan vaatteita, kutoi ja teki koruja – ja tapaili jotain helsinkiläistä poikaa. Tamperelaisista taiteilijoista hän erityisesti mainitsi lahjakkaan Kimmo Kaivannon.
Syksyllä 1960 koko Raittisen perhe muutti isän työn vuoksi Killinkoskelta Tampereen Lielahteen. Killin koti jäi kesäkodiksi. Ja vuodenvaihteessa salaperäinen helsinkiläispoika osoittautui litografioppilas Hannu Rinteeksi. Kihloihin mentiin jouluna 1960 ja naimisiin kesällä 1961.
Nuoripari Sveitsiin
Syksyllä 1962 nuoripari Marjaliisa ja Hannu Rinne lähtivät Hannun työn perässä Oftringiin, lähelle Baselia, ja pian sieltä itse Baseliin, Sveitsin pohjoisrajalle. Marjaliisa aloitti saksan kielen opiskelun ja tutustumisen aivan uuteen ympäristöön. Pian hän oli mukana vapaaehtoisena kaupungin taide- ja nuorisokerhojen vetäjänä ja kielitaidon kartuttua opiskelijana Baselin taidekoulun iltakurssilla. Kirjeenvaihtomme muuttui pikaisiksi korttitervehdyksiksi: ”Olisi niin paljon kerrottavaa…!”
Takaisin Suomeen
Rinteet palasivat Suomeen 1967, Marjaliisa tuttuun Tampereen Stockmannin somistamoon. Avioliitto päättyi virallisesti 1969. Marjaliisa siirtyi Tampereelta Helsinkiin Stockmannin näyteikkunoiden somistamoon ja sieltä mainostoimistoon.
Marjaliisaa kiinnosti taideopintojen jatkaminen. Helsingissä toimi Mainosgraafikkojen MG-koulu, jossa mainosalalla työskentelevän oli mahdollista iltaopiskeluna valmistua kahdessa vuodessa graafiseksi suunnittelijaksi. Marjaliisa opiskeli koulussa 1970–72.
MG-koulun opettaja, graafikko Tapani Aartomaa kiinnitti huomiota Marjaliisan lahjakkuuteen, rikkaaseen mielikuvitukseen, nopeuteen piirtäjänä ja iloa pulppuaviin aiheisiin. Hän suositteli Marjaliisalle erikoistumista kuvitustaiteeseen.
MG-koulun ajalta onkin peräisin Marjaliisan ensimmäinen joulukortti, muhkeavatsainen, pipopäinen punatulkku lumisen puun runsauden keskellä nimellä Marjaliisa Rinne (1971). Punatulkku kuuluu Invalidisäätiö ry.n Marjaliisalta tilaamaan korttisarjaan. Tapani Aartomaa oli tunnettu minimalistisesta tyylistä ja selvärajaisesta sommittelusta muun muassa kirjankansien suunnittelussa. Opettajan vaikutuksen voi nähdä erityisesti Marjaliisan punatulkkukortissa.
Tahkovuoren uuden hiihtokeskuksen peikkopiirrosten sarja (1971) myös kuuluu Marjaliisa Rinteen kouluaikaisiin töihin.
Helsingistä Porvooseen ja Järvenpäähän
Marjaliisa Rinteestä tuli Marjaliisa Pitkäranta 1972. Aviomies Jorma Pitkäranta oli kotoisin Järvenpäästä, mutta perhe asettui asumaan ensin Porvooseen. Siellä syntyivät tytöt Sanna (1973) ja Lea (1976). Järvenpäähän perhe muutti 1976.
Nyt Sanna ja Lea olivat Marjaliisan uudet mallit. Piirustuslehtiöt täyttyivät suloisista pikkutytöistä leikeissään tai vaikkapa leipomassa piparkakkuja. Mutta piirustuksissa oli paljon aiheita omastakin lapsuudesta, tutuista tontuista, peikoista, keijuista, Killinkosken pihapiiristä ja koskenrannasta.
Järvenpään kodin keittiö oli Marjaliisan siveltimen jäljiltä kuin kokonaistaideteos. Jokainen kaakelikin hehkui kukkia ja pikkulintuja.
Tuotannon runsautta: kortteja, kirjoja, julisteita jne.
Free lance-taiteilija Marjaliisa Pitkärannan tuotannon runsain vaihe alkoi heti hänen valmistuttuaan MG-koulusta. Invalidiliitto ry. tilasi häneltä joulukorttisarjan. Invalidiliittoa seurasivat monet järjestöt, muun muassa Kuulonhuoltoliitto, Suomen Punainen Risti, Keuhkovammaliitto ja Näkövammaisten Keskusliitto. Myös yksityiset yritykset ja yhteisöt, mainostoimistot, yksityishenkilöt sekä kunnat tilasivat graafikko Pitkärannan suunnittelua: joulu- ja uuden vuodenkortteja, pääsiäiskortteja, kuntien tärkeitä kohteita, yritysgrafiikkaa jne. Tuotantoa ei tilattu yksin Suomeen, vaan myös Pohjoismaihin, Baltiaan ja muualle Eurooppaan ja Japaniin. Kaikkiaan Pitkärannan postikortteja on lähes 2000.
1980-luvun alkupuolelta lähtien Posti oli huomattava Marjaliisa Pitkärannan joulukorttien, -kirjeiden ja postimerkkien tilaaja – myös näyttelyjen järjestäjä.
Suomen koululaitos uudistui 1970-luvulta lähtien. Uusi peruskoulu tarvitsi myös uusia, värikkäästi kuvitettuja oppikirjoja. Marjaliisa Pitkäranta oli mukana kuvittajana monessa ja monen kustantajan oppikirjajulkaisussa, muun muassa Otavan Lukukirja-sarjassa, englannin kielen Jet Set-sarjassa ja musiikin kirjasarjassa, WSOY:n kotitalouden ja kaupallisten aineiden oppikirjasarjoissa. Lisäksi hän kuvitti Kustannus-Mäkelän, Kirjapajan, Valistuksen, Kariston ym. kustantajien kirjoja ja lehtisiä. Monet kirjoista ovat lastenkirjoja, satukirjoja ja niistäkin monet liittyvät jouluun, joulupukkiin ja tonttuihin. Pitkärannan kuvittamia kirjoja on noin 100.
SLEY:n kustantama kirja Maija Oravaisen puuhat (1981) on äidin ja tyttären yhteinen kirja, tekstin on kirjoittanut Eeva Raittinen ja kuvitus on Marjaliisa Pitkärannan.
Marjaliisa Pitkäranta oli pitkän linja käsityöläinen. Hän lienee viimeisiä kuvittajia, jotka eivät käyttäneet työssään tietotekniikkaa, kaikki luonnokset painatusta varten piirrettiin ja väritettiin omin käsin.
Lisäopintoja ja vapaaehtoistyötä kaiken ikää
Taiteilija ei koskaan tunne olevansa opiskelunsa päätepisteessä. Niinpä Marjaliisa Pitkäranta opiskeli 1980-luvulla Järvenpään taideseuran kurssilla muotokuvamaalausta ja työväenopiston kurssilla grafiikkaa. Ja kun Taideteollinen korkeakoulu (nyk. Aalto-yliopisto) järjesti 1980-luvulla Lastenkirjakuvitusseminaarin, Marjaliisa oli ensimmäisten seminaariin ilmoittautujien joukossa. Kuvittajakurssien opettajana hän toimi sittemmin muun muassa Kajaanissa Kainuun opistossa 1987–89.
Marjaliisa Pitkäranta oli tehnyt nuorisotyötä jo asuessaan Sveitsissä. Järvenpäässä hän piti lasten luovan toiminnan kursseja ja kesäleirejä 1979–89. Saksan kielen taitoisena hän oli lasten kesäleirin ohjaajana myös Saksassa 1987. Lasten taidekurssit jatkuivat sitten 1990-luvun loppupuolella Killinkoskella.
Paluu Killinkoskelle
Tapasin Marjaliisa Pitkärannan yllättäen 1990-luvun alussa Vammalan Vanhojen Kirjojen Päivillä. Marjaliisa oli iloa täynnä. Hän oli menossa tapaamaan ystäväänsä, vanhojen kirjojen kauppiasta, joka oli kotoisin – Killinkoskelta. ”Jospa palaankin Killiin”, hän tuumasi.
Tuumaus toteutui 1996. Tytöt Sanna ja Lea olivat jo ”omillaan.” Avioliitto oli päättynyt 1990.
Killinkoskella Marjaliisa Pitkäranta oli keskeinen henkilö Wanha Tehdas -toiminta- ja matkailukeskuksen kehittämisessä suojeltuun, arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelemaan, P.G. Holmin nauhatehtaaseen. Nyt tehdastiloissa on monia museo-, näyttely- ja myyntitiloja sekä Marjaliisa Pitkärannan muistoateljee. Ja lapsuudenkodin vieressä kulkee Marjaliisankuja.
Sairaus hiipi
2000-luvun alussa Marjaliisa Pitkärannassa todettiin vaikea syöpäsairaus. Toukokuussa 2002 hän kertoi minulle puhelimessa: ”Olen piirtänyt ja maalannut paljon valkoisia sytostaattileijonia, jotka käyvät pahojen solujen kimppuun. Ja punaisia soluja, toivon iloisia kukkia, jotka tuovat terveyttä.” Marjaliisa taisteli ja piirsi. Joulukortti valmistui jouluksi 2002. Marjaliisa kirjoitti minulle siihen: ”Onko kuvassa tuttua? Kato, Killin mummulan sauna!”
Joulun 2002 aikaan hetken aikaa näytti, että taistelu sairautta vastaan on voitettu. Sitten ei ollutkaan. Tammikuun 25. päivänä 2003 Marjaliisa Pitkäranta haudattiin isän ja äidin viereen Killinkosken hautausmaalle paikkaan, johon kosken äänet kuuluvat.
Kirjoittaja
Riitta Mäkelä
Lähteet
Marjaliisa Pitkärannan kirjeet ja kortit kirjoittajalle 1956-2002.
Sinikka Lehtinen, Luettelo Marjaliisa Pitkärannan postikorteista. Kerava 1998.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Marjaliisa_Pitk%C3%A4ranta
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.