Vienan Karjalasta kotoisin oleva Marina Takalo tunnetaan runonlaulajana, vanhan kalevalamittaisen kansanrunouden taitajana, jolta on tallennettu sadan tunnin äänitekokoelma ja joka lienee suurin yhden ihmisen suullisesta muistista koottu perimätieto maassamme.
Marina Takalo kuolee Kemin kaupunginsairaalassa 22.7.1970. Hänet on haudattu Peurasaaren hautausmaalle Kemiin.

Lapsuuden ja nuoruuden köyhyys

Marina Ivanovna Nikitin syntyy 3.8.1890 Vienan Karjalassa Oulangan Taavonkylässä monen sukupolven vanhauskoisten suurperheeseen. Kalastus on kylässä tärkein elinkeino ja laukkukauppa vienalaisten päätulonlähde. Isä on Palakan avioton poika Iivana ja äiti Stepanie. Perheen köyhyys johtuu sukujen perintöriidasta, naapurikateudesta ja noituudesta. Kaksitoistalapsinen perhe hajoaa 1890-luvun lopussa: tytöt lähetetään piioiksi ja pojat rengeiksi varakkaampiin taloihin. 10-vuotiaana Marinan on lähdettävä kerjuulle. Kerjuuretket ovat kipeimpiä lapsuusmuistoja Marinan elämässä. Talvina 1905 – 1911 Marina käy tukinajossa Oulangan, Sallan ja Kuusamon savotoissa. Marinan perimätiedon rikkauteen vaikuttaa suurperheen jäsenyys ja maailmaa nähneiden sukulaisten mm. viittä kieltä osaavan isänsä kertomukset. Vienan Karjala on erinäköinen tänään kuin Marinan eläessä. Oulanka on nykyään pääosiltaan veden alla, voimalaitosten altaana.

Avioliiton alku

Marina avioituu vuonna 1910 Olli Nikitinin (1887 – 1961) kanssa ja avioliitto päättyy vuonna 1961 Ollin kuolemaan. Heille syntyy kahdeksan lasta. Avioliitto on myrskyinen, juhlahetket ovat harvinaisia puolen vuosisataa kestäneessä avioliitossa. Avioliitto on sukulaisten kesken solmittu kuten tapana oli Oulangassa tuolloin. Marina menee miniäksi Ollin kotiin Oulangan Onttoon. Hän menettää kolmannen lapsensa anopin ja aviomiehen pahoinpitelyn takia, anoppi noitui pahan hengen voimia miniästään. Marina muuttaa kahden lapsensa kanssa sukulaistaloon aviomies mukanaan.
Aviomies on suurimman ajan poissa kotoa, osin töissä eri paikkakunnilla ja osin ensimmäisen maailmansodan aikana venäjää osaavana tsaarin armeijassa aina Puolassa saakka. Olli käy sekatöissä sodan jälkeen Karjalassa ja Suomessa ja on mukana Murmanskin rataa rakentamassa. Olot ovat epävarmoja. Karjalan oloihin tyytymättömiä Vienan miehiä, mm. Olli, menevät itsenäisen Suomen puolelle ja salakuljettavat vanhaa Vienan-Suomen reittiä hyväksi käyttäen elintarvikkeita Venäjän puolelle sukulaisilleen. Olli osallistuu valkoisten puolella ns. Karjalan kapinassa ja helmikuussa 1922 Marinan on myös lähdettävä Kuusamoon levottomuuksia pakoon. Tästä alkaa luku- ja kirjoitustaidottomien pakolaisten Marina ja Olli Nikitinin taival Suomessa. Valtakunnan rajasta tulee muuri, joka jakaa Vienan Karjalan perheet ja suvut. Rajan taakse jää myös vanhin tytär Stepanien. Vuosi on 1922, seuraavan kerran Marina näkee tyttärensä Leningradissa vuonna 1965. Hän pääsee kemiläisen seurueen mukana Neuvostoliittoon ja Leningradiin. 43 vuotta oli kulunut Stepanie-tyttären ja äidin viimeisestä tapaamisesta. Marinan harteilta putoaa syyllisyyden taakka tyttären jättämisen vuoksi.

Vienan Karjalan pakolainen Suomessa

Marina ja Olli Nikitinin sukunimi vaihtuu Takaloksi, koska vaikeuksia epäillään olevan tulossa venäläisperäisestä sukunimestä. Heille myönnetään muuukalaispassit. Vuonna 1926 perhe muuttaa Kemiin. Vienan pakolaisia asuu Kemissä tuhatkunta. Kemin Laitakarin ja Veitsiluodon saarille on kerääntynyt Suomen merkittävimmät pakolaisyhteisöt. Sahat ja puunjalostus antavat työtä. Takaloille on sopeutuminen vaikeaa, vanhemmat eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. He ovat vanhauskoisia. Vakituista työtä on vaikea saada. Perhe muuttaa Kemissä useita eri kertoja, koska Ollilla on vaikeuksia esimiestensä kanssa, välillä hän on työtön. Marina hoitaa omia ja toisten lapsia ja pesee pyykkiä. Perhe kotiutuu vähitellen Kemiin. Kemissä Takalot asuvat yhteensä 25 vuotta. Olavi Takalo, perheen nuorin poika, muistelee joutuneensä opettajan ja oppilaiden toisuskoisiin karjalaislapsiin kohdistaman ryssävihan kohteeksi alakoulu Kemin Juntossa vuonna 1941. Naisopettaja oli iskenyt karttakepillä sormille joka kerta kuullessaan karjalan sanan.  Ei ollut helppoa pakolaisten lapsilla. Ei silloin, eikä nyt!
Kaiken kaikkiaan Takalot muuttavat asuinpaikkaa kolmisenkymmentä kertaa johtuen mm. sopeutumisvaikeuksista. Heidän lapsistaan neljä varttuu aikuisiksi, neljä menehtyy vauvaiässä ja Marinalla on neljä keskenmenoa.
Vuonna 1955 Marina ja Olli muuttavat Kuusamoon Heikkilän kylään, jonka ympäristö muistuttaa Oulangan luontoa. He rakentavat ensimmäisen oman kodin. Kuusamon Kenttäniemessä vietetään seesteistä elämää. Kuusi yhteisen vanhuuden viimeistä vuotta päättyy Ollin kuolemaan vuonna 1961.

Marina viettää viimeiset vuotensa Kemissä. Fyysinen ja henkinen kunto heikkenevät vähitellen. Marina kuolee Kemin kaupunginsairaalassa 22.7.1970. Hänet haudattiin Kemiin. ”Nämä minut sortivat kaksi: papan kuolema (1961) ja se, että kun poika Risto kuoli tapaturmaisesti Karihaarassa (1966), mutta se on niin määrätty.”

”Suulas karjalaismummo” – Vienan kulttuurin lähettiläs

Marina Takalon luovuus huomataan vasta Kuusamossa. Hänet kutsutaan esiintymään vuonna 1956 Kuusamon Kalevalaisten naisten järjestämään Kaleva-juhlaan Kuusamon kansanopistolla. Esiintymiset lisääntyvät ja sana kiirii taitavasta Vienan kansallispukuun puetusta runonlaulajasta. Vuonna 1959 alkavat tutkijat vierailla Marinan luona: Pertti Virtarannan kenttäryhmä 1959, Juha Pentikäinen 1960, Erkki Ala-Könni 1963, Matti Kuusi 1965 jne. Juha Pentikäinen, Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksen professori emeritus ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan pohjoisen etnografian professori, on heistä huomattavin.

Takalolle myönnettiin Kalevalaseuran perinteenkannattajan kunniamaininta vuonna 1965 ja Kemissä on hänen kunniakseen nimetty Marina Takalon katu. Marinan Takalon muistoksi paljastetaan Kemin kaupunginkirjastossa 27.11.1991 reliefi. Samana päivänä toinen vienankarjalainen Olga Salmi julkaisee Kemin leipätehtaalla kirjoitusantologian ”Kuvakirjani renkaita”.  Suuri päivä Kemin vienankarjalaisille!

Marina Takalo on perinteentaitajana harvinaisen monipuolinen. Hänen repertuaarinsa käsittää noin 50 satua, 10 legendaa, 20 syntykertomusta, 20 uudempaa kansanlaulua, 20 itkuvirttä, 250 tarinaa sekä huomattavan määrän taikoja, uskomuksia, sananparsia, arvoituksia, joikuja, venäjänkielisiä piirilauluja, paikallistarinoita, tapakuvauksia. Runo- ja loitsuperinteeksi katsottavaa, kalevalamittaa noudattavaa aineistoa on 96 numeroa.
Vanhoja runoja on näistä 48, jotka voidaan jaotella epiikkaan (9), häärunoihin (2), kehtolauluihin (16) ja muihin runoihin: lorut, hokemat, työ- ja viihdelaulut (21). Loitsuja on myös 48. Juha Pentikäisen haastattelut ovat arkistoituna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunouden äänitearkistoon.

”KELPAIKO LAULUIKS” – Musiikkianalyyttinen katsaus Marina Takalon kalevalamittaisiin lauluihin Pro gradu –tutkielma Tampereen yliopisto Musiikintutkimuksen laitos Etnomusikologia Pekko Käppi Huhtikuu 2007. Koko gradu luettavissa osoitteessa:
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/78070/gradu01968.pdf?sequence=1

Lisälukemista: FT Katja Hyry on kirjoittanut väitöskirjan Lapin yliopistolle nimeltään Meistä jäi taas jälki ; Miten Vienan pakolaiset etsivät paikkaansa, kertoivat kokemastaan ja tulivat kuulluiksi 1900-luvun Suomessa.