Marianne Heikkilä on Marttaliiton pääsihteeri. Heikkilä liikkui nuorena kristillisissä porukoissa, haki lukion jälkeen teologiseen tiedekuntaan ja valmistui papiksi. Hän kokee itsensä matalan tien kulkijaksi, körtiksi.

Järjestötoimintaa lapsesta saakka

Marianne Heikkilä syntyi vuonna 1968. Lapsuuden perheeseen kuuluivat äiti, isä, kaksi vuotta nuorempi veli ja isovanhemmat. Kotiapulaiset sekä äidin ja isän yrittäjätyön yhteiskumppanit olivat kiinteä osa perhe-elämää. Heikkilän vanhemmat erosivat, kun Marianne oli yhdeksänvuotias. Sen jälkeen hän muutti isänsä luo. Äidin uudella kumppanilla oli myös lapsia, joten Heikkilä vietti nuoruutensa uusperheessä.

”Isovanhemmat olivat kaikista tärkeimmät henkilöt vanhempien lisäksi, samoin äitini uusperheen puoliso.”

Heikkilän lapsuuden koti ei ollut erityisen uskonnollinen, eikä hänen suvullaan ole yhteyksiä kirkollisiin tai herätyskristillisiin liikkeisiin. Heikkilä edustaa taustaltaan hyvin keskimääräistä suomalaista. Suomalaisten uskonnollisuus on useimpiin muihin maihin verrattuna maltillista.

Heikkilän lapsuudenkoti sijaitsi Helsingin Munkkiniemestä, sieltä muutettiin Yliskylään. Tätä aikaisemmin Heikkilä asui hetken aikaa myös Meilahdessa, Töölössä ja Vantaan Pähkinärinteessä. Heikkilän vanhemmat kuuluivat keskiluokkaan ja toimivat yrittäjinä. Isovanhemmat olivat korkeasti koulutettuja.

Heikkilä on ollut julkisuudessa lapsuudesta asti. Hänen äitinsä Roswitha Möhring oli julkisuuden henkilö aikoinaan 1960–1970-luvuilla. Hän pyöritti koulutus- ja mallikoulua. Marianne Heikkilän oma ura julkisuudessa alkoi teinimallina ja jatkui tv:n keskusteluohjelmissa. Heikkilä oli toimittajana yli 10 vuotta Ylen lasten- ja nuorten toimituksessa. Sittemmin Heikkilästä on tehty satoja lehtiartikkeleita.

Marianne piti koulunkäynnistä. Hänen lempiaineitaan lukiossa olivat kielet, äidinkieli, psykologia, uskonto historia ja yhteiskuntaoppi. Heikkilä oli aktiivinen oppilas, hän osallistui innokkaasti järjestötoimintaan ja organisoi koululla erilaisia tapahtumia.

”Vedimme tyttöjen kanssa pienemmille oppilaille näytelmäkerhoa. Keräsimme ahkerasti rahaa koulun oppilastoimintaan. Olin myös erityisoppilaiden tukioppilas Steiner-koulussa.”

Myöhemmin Heikkilä on toiminut kolumnistina, luennoitsijan ja yhtenä Etsijä-lehden päätoimittajana. Nykyisin hän on myös Martat-lehden päätoimittaja.

Vielä Heikkilän lapsuudessa 1970-luvulla tyttöjen odotettiin olevan kuuliaisia, tottelevaisia ja kilttejä. Tytöiltä odotettiin aktiivisuutta, mutta myös sovinnaisuutta. Asioiden kyseenalaistaminen julkisesti ei tullut kuulonkaan, jos kysymys oli hyvän perheen tytöstä.

Konservatiivinen aika oli kuitenkin muuttumassa. Jo 1960-luvun lopulla alkanut keskustelu kirkon asemasta ja naiskuvasta laajeni nopeasti. Naisliike voimistui kirkon sisällä, ja naispappeus tuli yhä enemmän esiin. Teologiaa opiskelleista naisista oli tähän saakka tullut lähinnä opettajia. 1980-luvulta eteenpäin naiset alkoivat päästä myös papeiksi. Naisten työura ei enää välttämättä loppunut siihen, kun hän sai lapsia. Kirkolliskokous käsitteli naispappeuskysymystä 22 vuotta. Ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi vuonna 1988.

Vähäeleisiä kokemuksia

Marianne Heikkilä pitää itseään körttinä. Hän ei ole kokenut erityistä voimakasta uskonnollista herätystä. ”Olen matalan tien kulkija, körtti. Voin kokea pyhyyttä ja yhteyttä ihmisten kohtaamisessa, luonnossa, ehtoollisella tai vapaaehtoistoiminnassa lähimmäisten hyväksi. Se on ihmistä suurempaa. Minulla ei ole voimakkaita vapaille suunnille ominaisia uskonnollisia kokemuksia.”

Herännäisyys eli rukoilevaisuus on Pohjois-Savosta 1700-luvulla alkunsa saanut evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimiva perinteinen herätysliike. Körttiläisiä pidettiin alkuun hurmoksellisina, mutta nykyisin liike on maltillinen ja yleiskirkollinen. Herännäisyyttä pidetään tyypillisimpänä kansallisena herätysliikkeenä Suomessa. Körttiläisyyttä pidetään ”alatien kristillisyytenä”. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihminen ei voi luottaa omaan hurskauteensa, ainoastaan Jumalan armoon. Herännäisyys kritisoi aluksi tapauskonnollisuutta ja välinpitämättömyyttä. Nykyisin körttiläisyys mielletään oikeistolaiseksi liikkeeksi.

”Olen opiskeluajoistani lähtien liikkunut paljon heränneiden parissa. Myös tyttäreni kävi rippikoulunsa Paavo Ruotsalaisen Aholansaaressa. Nuorena Tampereella liikuin myös viidesläisten ja Opiskelijalähetyksen ihmisten kanssa. En koskaan kokenut sellaista uskoontuloa, jossa voidaan määritellä kellon aika ja paikka, olen kasvanut kristinuskoon. Rippikoulun jälkeen kiinnostuin hengellisistä asioista ja sanomasta, nuorisotyöstä, gospelfestivaaleista. Kävin Raamattuopistolla sanankuulossa Mikko Kuustosen, Ilkka Puhakan ja kumppaneiden luona.”

Toisella tavalla

Kirkolliskokous teki päätöksen naisten vihkimisestä papeiksi vuonna 1986. Ensimmäiset naiset vihittiin pappisvirkaan kaksi vuotta myöhemmin.

Marianne Heikkilä pohti elämänvalintojaan ja tulevaisuuttaan ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Hän päätti tehdä kaiken eri tavalla kuin oma sukunsa, omalla tavallaan. Niinpä Heikkilä haki Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuonna 1989. Hän pääsi opiskelemaan heti ensimmäisellä yrityksellä. Heikkilä kuuluu siis suomalaisten naispappien ensimmäiseen aaltoon.

”Pappeus ei ollut opiskelujeni alussa mielessä. Naiset olivat saaneet pappisoikeuden vasta vuonna 1988. Halusin sivistää itseäni monipuolisesti. Teologian maisterin tutkinto antoi siihen hyvän yleishumaanin pohjan.”

Heikkilä on feministi ja naispappeuden kannattaja. Hän pitää naispappeutta teologisena kysymyksenä. Raamattua voi tulkita puolesta ja vastaan. Heikkilän mielestä kirkko on kuitenkin osoittanut asiaan kantansa virkateknisenä ja hengellisenä ratkaisuna. Heikkilän mielestä kirkko voisi kuitenkin edelleen terävöittää ja rohkaistua kannanotoissaan. Tällä tavalla esimerkiksi syrjintää ja osattomuutta voitaisiin ehkäistä.

Naisia on esimerkiksi yliopistoissa koko ajan enemmän, mutta naisjohtajat ovat edelleen vähemmistö. Tämä näkyy myös kirkon viroissa. Heikkilän mukaan suunta on oikea, mutta sukupuolittuneet roolit ovat edelleen vahvat. Heikkilä on kotoisin Helsingistä, missä hän on tehnyt työuransa. Helsinki on kautta historian ollut monikielinen ja kansainvälinen kaupunki. Helsingin seurakuntayhtymää on pidetty liberaalina ja sallivana.

Nimenomaan Helsingissä toimii myös julkisuudessa paljon ollut piispa Irja Askola, joka jää virastaan eläkkeelle vuoden 2017 lopulla. Heikkilän mukaan Helsingin uuden piispan tulee jatkaa Askolan hyvää työtä avoimuuden, monikulttuurisuuden, solidaarisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vahvistamisessa kirkon palvelijana.

”Tasa-arvon näkökulmasta olisi hyvä, jos puolet piispoista olisi naisia tulevaisuudessa. Toivon, että virkaan valittavalla henkilöllä on teologisen ymmärryksen lisäksi sellaiset sosiaaliset ja inhimilliset taidot, että hän kykenee kohtaamaan kaikki kansanryhmät. Odotan lämmintä ja viisasta piispaa, joka jalkautuu yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi ja arvojohtajaksi sekä paimeneksi ihmisten pariin.”

”Nais- ja miespappien toiminnassa on nykyisin huomattavasti vähemmän erottelevia tekijöitä kuin 1990-luvulla. Kun aloitin 28-vuotiaana pappina, sain joskus kuulla, että paikalle toivotaan nimenomaan miespappia. 1990-luvulla sukupuoliroolit ja työnjako olivat voimakkaampia. Minunkin täytyi lunastaa oma paikkani uskottavana naisena. Naiset ovat tämän päivän yhteiskunnassa paljon enemmän samalla viivalla, mutta kirkollisessa hierarkiassa ja varsinkin herätysliikkeissä perinteiset roolit ovat edelleen vahvat.”

Käännekohtia

Heikkilä pitää vuoden 1996 pappisvihkimystään yhtenä elämänsä käännekohdista. Muita elämän käännekohtia ovat olleet vanhempien ero, lapsuuden loppu yhdeksänvuotiaana, oman perheen perustaminen. Myös esikoisen syntymä kuuluu Heikkilän elämän käännekohtiin. Heikkilä tajusi olevansa aikuinen yhdeksänvuotiaana, kun hänen vanhempansa erosivat. Hän alkoi kantaa vastuuta veljestään ja vanhemmistaan. Heikkilää kutsuttiin lapsena ”pikkuäidiksi”.

Heikkilä työskenteli valmistumisensa jälkeen pappina Hakunilan seurakunnassa nuorisotyöstä vastaavana pastorina. Hän piti työtään opettavaisena ja mielekkäänä. Työ antoi hyvän pohjan kristilliselle järjestötyölle. Heikkilän papin työ päättyi hänen äitiyslomaansa. Äitiysloman aikana hänet headhuntattiin eli suorahaettiin Kirkon Ulkomaanavun palvelukseen.

”En ole koskaan hakenut oikeasti töitä. Olen ollut onnekas, kun olen aina saanut kutsun seuraavaan paikkaan. Teen edelleen papin töitä erityistilaisuuksissa.”

Heikkilä oli kotiäitinä ensimmäisen lapsen kanssa puoli vuotta ja toisen kanssa. Kotona ollessaankin Heikkilä teki kuitenkin töitä. Hän perusti Mannamedia-yrityksen, jonka toimiala oli työhyvinvointi ja yrityskonsultointi. Heikkilän sanoo, että ihmiset ovat kestäviä, mutta kukaan ei jaksa mittaamattomasti. Heikkilän mukaan erityisesti järjestötyössä on se vaara, että ihmiset sitoutuvat siihen vähän liikaakin.

Heikkilän alaiset ovat kuvailleet häntä nopeaksi päätöksentekijäksi ja vahvaksi johtajaksi. Kaikkea sitä, mitä menestyvän miesjohtajan oletettiin ja sallittiin olevan erityisesti voimakkaina it-kasvun vuosina. Hän on nopea päätöksentekijä, joka on nuorempana kärsinyt vauhdikkuudestaan. Heikkilä ei ole aina tajunnut sitä, että muut eivät toimi yhtä vauhdikkaasti. Ahkeruus ja nopeus on käynyt myös Heikkilän voimille. Hänen mukaansa häntä auttavat jaksamaan puoliso ja lapset.

Haastattelussa Heikkilä toteaa, että hän on työelämässään perustanut uutta, saneerannut vanhaa ja joutunut oppimaan, että kaikki eivät toimi yhtä nopeasti kuin hän. Kaikki nämä ovat kovan ja menestyvän liikemaailman hyveitä, ainakin jos puhutaan miespuolisesta johtajasta. Jos kyseessä on nainen, saatetaan helposti ajatella, että kyseessä on kylmä ja itsekäs nainen, joka haalii valtaa keinoja kaihtamatta.

”Johtaminen ei ole aina helppoa, kun joutuu tekemään tiukkoja päätöksiä, vetämään yt-neuvotteluita tai irtisanomaan ihmisiä.”

Heikkilä arvostaa kotoilua ja downshiftaamista. Hänen mukaansa nykyajan Martat kannattavat myös näitä valintoja.

”Yhteiskunnalliset arvot ovat nostaneet viime vuosina esiin merkittävästi kotia, perhettä, kohtuullisuutta ja kestävää kehitystä. Kotoilu ja hidastaminen ovat vastatrendejä, joilla pyritään löytämään tarvittavaa tasapainoa kiireiseen ja suorituskykyiseen elämään. Myös KonMari- ja hygge-trendit ovat riemukkaita tapoja tehdä siivoamisesta ja kotona oleskelusta muodikkaita asioita. Martat ovat ajaneet näitä asioita jo 118 vuotta.”

Kristillisyys näkyy käytännön työssä

Marianne Heikkilä on toiminut Marttaliiton toiminnanjohtajana vuodesta 2010 lähtien. Marttaliitto on vuonna 1899 perustettu naisasiajärjestö. Martat edustivat aikoinaan hyvin modernia maailmankuvaa. Marttojen tarkoitus oli tukea kotitalouksien omavaraisuutta ja naisten kasvatustehtävää, sivistää kansaa naisten avulla sekä vaikuttaa kansanterveyteen positiivisesti. Martat määrittelee toimintansa näin: Martat on kotitalousneuvontaa antava kansalaisjärjestö, joka edistää kotien ja perheiden hyvinvointia ja kotitalouden arvostusta.

Heikkilän mukaan martta-aate lähtee siitä, että järjestö haluaa tarjota hyvän arjen kaikille. Martat haluaa edistää teknologian, kansalaisten muuttuvan tarpeen ja palvelukulttuurin vahvistumista. Martat ottaa vahvasti kantaa heikommassa asemassa olevien puolesta ja tekee erityisneuvontaa esimerkiksi syrjäytymisvaarassa olevien nuorten, maahanmuuttajien, yksinhuoltajien, mielenterveyskuntoutujien, osatyökykyisten ja vankien parissa.

”Kaikki muutos tehdään aina yhdessä ihmisten ja yhteisöjen kanssa. Martat on edelläkävijä, mutta meillä on paljon työtä, jotta voimme säilyttää asemamme.”

Heikkilän mukaan jokaisella on mahdollisuus osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Yksityinen, julkinen ja kolmas sektori kaipaavat myös muutosta.

Martat on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö. Marttajärjestön juuret ovat kuitenkin syvällä kristillisessä arvomaailmassa. taustalta löytyvät koti, uskonto ja isänmaa. Heikkilä toteaa, että hän ei toimi niin, että se loukkaisi uskonnottomia. Heikkilä järjestää kuitenkin tarvittaessa valtakunnallisten marttapyhien aikana jumalanpalveluksia, joissa hän toimii pappina.

”Arvot ja kristillisyys näkyvät myös pyrkimyksessäni siihen, että teoillani olisi aina ihmisarvoa kunnioittava arvopohja ja voisin kunnioittaa ja kuunnella muita ihmisiä.”

Naisen asema on Suomessa vakaa ja demokraattinen. Pohjoismainen yhteiskuntamalli luo naisille monia mahdollisuuksia ja oikeuksia. Seksuaalinen häirintä ja alistaminen ovat yleisesti tuomittuja asioita.

”Meillä on paljon hyviä asioita, koulutustaso ja politiikkaan osallistumisen mahdollisuus. Vihapuhe ja rasismi ovat kuitenkin yleistyneet yhteiskunnallisen asenneilmapiirin kiristymisen myötä.”

Naisten aseman parantamisessa suomalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin vielä tekemistä Heikkilän mielestä. Naisiin kohdistuu edelleen fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja syrjintää työelämässä. Sukupuolten epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita voidaan poistaa kansalaisyhteiskunnassa toimimalla ja siihen vaikuttamalla.

”Oikeudellisista velvoitteista huolimatta naisten ja miesten keskinäinen palkkaero ei ole kaventunut viimeisten vuosikymmenten aikana.”

Heikkilän mielestä suomalaiseen yhteiskuntaan syntyvällä tyttölapsella on yhdet maailman parhaista edellytyksistä hyvään elämään. Demokratia, tasa-arvo, koulutus ja yhdenvertaisuus ovat korkealla tasolla Suomessa.

”Tyttöjä pitää rohkaista saavuttamaan asemia samalla tavalla kuin poikia.”

Hyvinvointiyhteiskunta kuitenkin vuotaa. Heikkilä näkee monia syitä, jota johtavat negatiivisiin asioihin. Sosiaalitukien passivoiva vaikutus, tukiverkostojen puute, perheväkivalta, sairaudet, köyhyys, ylisukupolvinen syrjäytyminen, osattomuuden kokemus.

”Yhteiskuntamme on myös yhä maallistuvampi. Enää lohtua, tukea tai toivoa tulevaisuuteen ei osata hakea hengellisyydestä. Se johtaa sisäiseen tyhjyyteen ja merkityksettömyyden tunteeseen, näköalattomuuteen ja toivottomuuteen, joka passivoi.”

Vaikeita asioita

Marianne Heikkilä on joutunut kohtaamaan myös konkreettisesti pahaa ja kärsimystä. Hän työskenteli vuosina 2004–2010 Kirkon Ulkomaanavussa. Vastassa olivat koko maailman köyhyys ja globaali avuttomuus ratkaista ongelmia. Heikkilä tunsi tuolloin avuttomuutta sekä jaksamisen ja riittämättömyyden tunteita.

Kehitysyhteistyövuodet muuttivat Heikkilää. Ne vaikuttivat ajattelumaailmaan, arvoihin ja suhtautumiseen koko elämään. Elämä on haurasta ja epäoikeudenmukaista, mutta siitä voi olla kiitollinen. Ihmiset ovat samanlaisia, jokainen kaipaa toivoa ja tulevaisuutta.

”Uskon näiden vahvojen kokemuksieni välittyneen myös jälkipolville. Uskon vahvasti johdatukseen. Siksi vaikeissakin paikoissa on aina ollut Jumalan pyhä. Suurin oppimani asia on periksiantamaton toivo.”

Ihmiset kestävät erilaisia määriä vastoinkäymisiä. Jokaisen ihmisen voimavarat ovat erilaiset. Heikkilä uskoo, että keskustelu on hyvä keino hakea lohtua ja eheytyä.

”Pidän omina vahvuuksinani välittämistä, humaaniutta rohkeutta, vahvuutta ja ihmisarvon puolustamista. Ne auttavat jaksamaan. Minun on vaikea hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta, rasismia, epätasa-arvoa, sovinismia, ennakkoluuloja, epärehellisyyttä, narsismia tai tosikkomaisuutta.”

Heikkilä oli Kirkon Ulkomaanavun vuosinaan mukana perustamassa Naisten Pankkia, joka tukee kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä, osallisuutta, toimeentuloa ja ihmisoikeuksia.

”Eriarvoistuminen, yksinäisyys ja yhteiskunnan kahtiajakautuminen ovat mielestäni todellisia uhkia.”

Suuri feministi

Marianne Heikkilä tapasi miehensä 21-vuotiaana 1990-luvun alussa. Heikkilän aviomies Ismo Heikkilä, joka tunnetaan myös Raptorin Izmona, oli Heikkilän ensimmäinen poikaystävä. Pariskunta vihittiin vuonna 1996, samana vuonna kuin Heikkilä vihittiin papiksi. Heikkilät ovat olleet yhdessä 27 vuotta. Mariannella ja hänen puolisollaan on kaksi lasta, 16-vuotias tytär ja 20-vuotias poika.

Marianne Heikkilän mukaan heidän perheensä on täysin tasa-arvoinen.

”Olen suuri feministi, tein jo seurustelun alkuvaiheessa selväksi, että kaikki osallistuvat kotitalouden arjen pyörittämiseen. Hän valmistaa suurimman osan ruoista ja kuskaa lapsia harrastuksiin. Maksamme laskut puoliksi. Minä olen etsinyt meille asunnot. Kun sain ensimmäisen lapsemme, menin puolen vuoden jälkeen töihin ja mieheni jäi koti-isäksi.”

Heikkilä pitää itseään oikeudenmukaisena äitinä. Hän myöntää tekevänsä liikaa töitä, mutta vaikuttavansa silti lastensa elämään vahvasti.

”Olen kannustava, välittävä, myötätuntoinen ja vahva. Kannustan lapsiamme löytämään heidän omat intohimonsa. Koti ei ole hotelli, vaan asiat tehdään yhdessä. Haluan jättää lapsillemme myös kristillisiä arvoja. On olemassa ihmistä suurempi Jumala.”

Heikkilä sanoo arvostansa ihmisiä, jotka tekevät jotain toisten auttamiseksi ja haluavat parantaa maailmaa. Hänen oman elämänsä tärkeimpiä ihmisiä ovat olleet vanhemmat, isoäiti ja isäpuoli.

”Ihailen ihmisiä, jotka eivät vain puhu, vaan toimivat. Nelson Mandela, Elisabeth Rehn, Lucina Hagman, Miina Sillanpää, Diakonissalaitoksen perustaja Aurora Karamzin, Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson-Sirleaf, rauhanrakentajat Pekka Haavisto, Martti Ahtisaari ja CMI:n Liisa Talvio. Ihailen arjen selviytyjiä, yksinhuoltajia, kehitysvammaisen lapsen kanssa eläviä vanhempia, omaishoitajia.”

Heikkilän mukaan hänellä on paljon toiveita ja haaveita. Hän haluaa tehdä asioita, jotka parantavat maailmaa ja tuovat ihmisten arkeen hyvää. Heikkilä haluaa antaa lapsilleen ja lähipiirin ihmisille perinnön, joka on sekä henkinen että sosiaalinen.

Mitä naisen ääni merkitsee sinulle?

”Naisen ääni on itsenäisyyden, vapauden, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon ja osallisuuksien mahdollisuus.”