Kerron äitini äidin elämästä. Me lastenlapset muistamme hänet Peltomaan mammana. Ensin muutama sana taustaa. Hänen isovanhempansa muuttivat 1878 Säkylästä Yläneelle Keihäskosken Kajalaan. Uuden maatilan myötä he ottivat sukunimekseen Kajala. Muuton aikaan perheessä oli kolme lasta ja lisää syntyi toiset kolme. Isäntä kuoli 1887 ja silloin nuorin lapsi oli vasta neljä ja talon ainoa mies kuusivuotias poika. Talon pito jatkui naisten ja renkien voimin.

Toiseksi vanhin tytär Ida avioitui 1892. Sen myötä taloon tuli vävyisäntä Hemming, joka myös otti sukunimekseen Kajala. Heidän ensimmäinen lapsensa kuoli muutaman päivän ikäisenä. Toisena syntyi tytär 1896. Lapsi sai nimen Elma Maria ja hänestä tuli aikanaan äitini äiti. Elämä eteni suotuisasti, kunnes Ida-äiti kuoli pari viikkoa neljännen synnytyksen jälkeen. Hemming-isä jäi kolmen pienen tyttären kanssa.

Aika pian leski muutti pois talosta ja avioitui uudelleen. He ostivat Yläneen kirkonkylän Vähä-Heikkilän talon. Uuteen liittoon syntyi viisi lasta, joista kolme kuoli lapsena. Mammani muisteli vielä vanhanakin, että heillä oli hyvä äitipuoli. Sitä osoitti myös se, että hän oli tekemisissä äitipuolensa kanssa tämän kuolemaan asti. Äitinikin piti häneen yhteyttä ja vei silloin tällöin lämpimäisiä Vähä-Heikkilän mammalle. Mammani varttui vuosisadan alun maatilalla, jossa osana arjen elämää opittiin työnteko. Navetta- ja tupatyöt olivat erottamaton osa monilapsisen perheen tyttärien elämää. Kirkko, uskonto ja yhteiskunnalliset asiat tulivat tutuiksi, sillä Hemming-isäntä oli yhteiskunnallinen vaikuttaja omalla paikkakunnalla. Seurakunnan hallinnon myötä Hemmingistä tuli kirkkoväärti. Ilmeisesti tämä tehtävä antoi erikoisen työn Elma-tyttärelle. Hän kirjoitti kahdesti Yläneen kirkonkirjan uudelleen. Se oli suuri urakka, jonka kirkkoherra mielellään luovutti tutulle tarkaksi tuntemalleen nuorelle naiselle. Tämän työn myötä mamma tunsi vielä vuosikymmeniä myöhemmin suurimman osan kunnan asukkaiden sukupuista ja avioliittojen luomista sukulaissuhteista.

Elma aikuistui ja kirkonkylästä löytyi elämänkumppaniksi torpan poika Jalmari Pyhäranta. Heidät vihittiin 1919. Elämäntehtäväkseen ja kodikseen he löysivät Heinijoen Uudentalon entisen torpan, Peltomaan. Ensimmäinen lapsi heille syntyi 1920. Tytär sai nimen Eeva Maria ja hänestä tuli 29 vuotta myöhemmin äitini. Peltomaa oli syrjässä metsien keskellä muutaman talon pikkukylässä. Valtion tielle ja Huvitukseen Pyhäjärven rannalle oli kärrytietä pitkin kolme kilometriä. Toiseen suuntaan Heinijoen kylään oli mutkaisia ja kivisiä polkuja pitkin viitisen kilometriä. Elman lapsuuden maisemiin Yläneen kirkonkylään tuli lyhimmilläänkin matkaa kymmenisen kilometriä. Vähäisetkin sen ajan kauppa-asiat piti miettiä huolella, sillä kirkonkylässä käynti vei koko päivän.

Mamma muisteli tärkeänä kirkonkylän asiana radion patterin latauksen, sillä heillä oli radio ennen sähköä. Radiosta kuunneltiin vain kirkonmenot ja jotain uutisia. Yli kahdenkymmenen kilometrin kävely varmasti opetti sammuttamaan radion heti papin viimeisen aamenen jälkeen. Kolmentoista vuoden aikana heille syntyi kuusi lasta. Tällainen lapsijoukko ja viisi lehmää sekä muutama lammas ja kesäsika pitivät varmasti äidin täystyöllistettynä. He ilmeisesti tulivat kohtuullisen hyvin toimeen, sillä heillä oli äsken mainitun radion lisäksi savikiekkogramofoni. Tällaisia ylellisyyksiä ei olisi hankittu, jos ruoka olisi ollut tiukalla. Asuinrakennus tosin oli heikohko vanha torpan hirsirakennus, jossa oli iso tupa ja kaksi kamaria. Sopu on antanut sijaa kahdeksalle hengelle näissä tiloissa. Kolmekymmentäluvun pula varmasti koetteli heitäkin, mutta syrjäkylällä elettiin lähes omavaraistaloudessa. Tietysti suolaa piti olla yleismausteeksi ja säilöntäaineeksi sekä ylellisiin hetkiin oikeaa kahvia. Muutama peltohehtaari ja navetta antoivat perheelle välttämättömät elintarvikkeet. Näistä kotoisista aineksista taitava emäntä keksi ja kehitteli useamman aterian päivän mittaan isolle perheelle.

Sotavuodet vaikeuttivat monella tavalla kaikkien elämää, mutta Elman läheisiä nämä vuodet eivät suoranaisesti koskettaneet. Jalmari-isäntä oli liian vanha ja poika liian nuori rintamalle. Suuri menetys ja elämänmuutos oli perheen isän kuolema 1950. Elma jäi leskeksi 54-vuotiaana. Kotona oli vielä kolme lasta, nuorin tytär 16-vuotias. Sinnikkäästi mamma hoiti taloa ja tarttui tarvittaessa hevosen ohjaksiinkin. Mikään maalaistalon työ ei voinut olla hänelle vierasta. Toki naapuriapua varmaan oli saatavilla. Kylän kahdessa talossa eleli Jalmarin sukulaisia. Nyt ajatellen tämä viiden talon kylä oli oma erillinen maailma ja vielä viisikymmentäluvulla Elijärven takainen Sampaankulma oli puhelimeton kylä. Siellä oli leskiemännänkin keksittävä keinot ja ratkaistava ongelmat ilman ulkopuolista apua. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin arvostan suuresti hänen kykyjään selvitä elämän vaikeista hetkistä. Mammani elämä helpottui, kun 1957 talossa tehtiin sukupolven vaihdos ja tytär miehineen otti vastuun talon asioista. Hän jäi syytingille ja toinen kamari erotettiin omaksi hellahuoneeksi. Vapauduttuaan arjen velvollisuuksista mamma vieraili useammin meilläkin. Ja hänellä riitti vastaavia paikkoja, sillä silloin hänen viidellä tyttärellään oli 15 lasta. Meitä oli suurista ikäluokista alkaen aina kuusikymmentäluvulla syntyneisiin asti.

Muistan vieläkin syksyisen viikonlopun, kun pääsin yksin mamman luokse yökylään, olin silloin alakouluikäinen. Menimme alkumatkan linja-autolla ja ilta alkoi jo hämärtää. Jäimme autosta Suosillanahteen päällä, josta lähti tie Peltomaahan. Matkaa oli viitisen kilometriä aika asumatonta kylätietä. Mamma ei uskaltanut ottaa minua pyöräkyytiin, mutta hänellä on keino matkan helpottamiseksi. Ajoimme vuorotellen pyörällä ja jätimme sen aina tien reunaan ehkä puolenkilometrin, kilometrin välein. Paitsi Rantasalmen pihan ohi en halunnut mennä yksin, sillä minusta siellä rähisi aina vihainen koira. Pääsimme vasta aika pimeällä Peltomaahan. Syysillan ensimmäinen tehtävä oli tulen teko pystyuuniin ja vasta kun se paloi kunnolla, niin oli aika lämmittää hellalla iltaruokaa meille pari tuntia matkustaneille. Oli hienoa olla mamman kanssa kahdestaan ja sain nauttia hänen huomiostaan kenenkään häiritsemättä.

Yleensä kun kävimme Peltomaassa, niin siellä oli muutama serkku jakamassa huomiota. Nukkumaan menon aikoihin odotin mamman erikoista näytelmää. Hänellä oli aina nuttura. Illan viimeisenä työnä hän avasi sen ja harjasi palmikon suoraksi. Tukka ylettyi vapaana pyllyyn asti. En tiedä, raaskiko hän koskaan sitä lyhentää. Yö meni turvallisesti mamman selän takana lämpimässä kamarissa. Aamulla oli päinvastainen puuha nutturan kanssa. Ensin harjausta, sitten palmikointi ja viimeisenä nutturan kasaus. Muistan vieläkin, kun hän kiinnitti palmikon ruskeilla suurilla pinnin tapaisilla neuloilla tiiviiksi päivän työt kestäväksi palloksi. Sitten joimme yhdessä aamukahvia. Leipänä oli kotona leivottua kakkoa reilulla voikerroksella. Päivällä sitten isä ja äiti tulivat käymään ja kotiin pääsin isän pyörän kyydissä. Elettiin kuusikymmentälukua ja mamma poikkesi meillä yökylässä silloin tällöin.

Niistä illoista, jotka aina toistuivat samantapaisina, muistan mammani ja isäni keskustelut. Isä muuten teititteli anoppiaan kiivaimmankin keskustelun aikana. Heillä oli loputtomana keskustelunaiheena paikkakuntalaisten sukulaisuussuhteet ja asuinpaikat. Mammani muisti ehkä nämä asukkaiden suhteet ja naimiset kirkonkirjankirjoitusajalta. Hän oli myös aina kiinnostunut ympäristön ihmisistä ja sukujen kuvioista. Isäni taas tunsi paikkakunnan ihmiset ja sukulaisuussuhteet pitkäaikaisen verolautakunnan jäsenyyden kautta. Mamma istui keinutuolissa kutimensa kanssa ja isä tuvan penkillä siinä vieressä. Tarina alkoi huomaamatta jostakin Tourulan talon tyttärestä, joka oli kymmeniä vuosia sitten avioitunut Korkeakoskelta yhden metsätyömiehen pojan kanssa. Pohdiskelujen jälkeen he keksivät näiden kahden suvun välillä yhteisen tekijän. Esimerkiksi tämän metsurin äiti oli miniän naapurin tytär. Sitten toinen muistikin asialle erilaisen taustan ja alkoi loputon selvittely sukulaisuuksista ja naapuruuksista. Hetken päästä tuli mieleen äskettäin kuollut kirkonkylän mies ja kohta pohdittiin hänen taustansa, hänen vaimonsa tausta ja lasten puolisot. Monesti sukututkimuksia tehdessäni olen miettinyt, että olisi helppoa, kun olisi tällainen tietotoimisto taustatukena, mutta eihän ne asiat silloin kiinnostaneet. Joskus äiti iltamyöhäisellä ihmetteli tätä loputonta selvitystä ja mamma vain totesi, ettei ole ketään muuta, jonka kanssa voi keskustella paikkakunnan ihmisistä. Vain isäni oli tasavertainen pohdiskelija näissä kuvioissa.

Olen myös miettinyt, että olisipa joku silloin nauhoittanut näitä iltoja, mutta ei kai koko kunnassa ollut kuin yksi magnetofoni keskikoulussa kielinauhojen kuuntelua varten. Mammalla oli erikoinen kokoelma. Sen pohjana oli Mormonin kirja. Se oli niin väärän opin kirja hänen mielestään, että sopi mainiosti leikekirjan pohjaksi ja liimausalustaksi. Siihen kokoelmaan hän oli kerännyt kaikkien tuntemiensa ihmisten kuolinilmoitukset niin pitkältä ajalta kuin Kunnallinen Viikkolehti oli hänelle tullut. Kuolinilmoituksia oli niin paljon, että kirja ei enää mitenkään mennyt kiinni. Mammalla oli joku oma systeemi ja logiikka, että hän hetkessä löysi kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen ilmoituksen ja sai tarkistettua vainajan lasten nimet ja ikäjärjestyksen.

Seitsemänkymmentäluvun alkupuolella aina terve mamma alkoi sairastella. Ensin tutki kunnanlääkäri, mutta heikkoon kuntoon ei syytä löytynyt. Lopulta mammaa tutkittiin sairaalassa ja löydettiin syöpä, johon annettiin sädehoitoa. Siitä ei ollut apua ja viimeiset kuukaudet mamma oli kunnansairaalassa. Siellä tapasin hänet viimeisen kerran. Ihmettelin, miten pieneksi hän oli kuihtunut ja mahtavan pitkät hiukset hävinneet. Keväisenä lauantaina 1972 saatoimme mamman 22 vuotta aikaisemmin kuolleen Jalmari-puolisonsa viereen Yläneen kirkkomaahan. Niin päättyi kirkkoväärtin tyttären tarina.