Maire Halén - orpotytöstä huolehtivaksi äidiksi ja isoäidiksi

Maire syntyi 11.9.1916 Naantalissa, sisarpuolen ja neljän pojan jälkeen perheen kuopukseksi. Suru oli vieraillut perheessä saman vuoden alussa, kun kolmantena poikana syntynyt Tuure oli kuollut neljä ja puolivuotiaana tuberkuloosiin. Ajat olivat levottomia Suomen itsenäistymisen aikoihin. Perhe asui Käsityöläiskadulla Naantalin työväenyhdistyksen talossa. Veljessota löi leimansa Mairenkin perheeseen. Sahatyömiehenä työskennellyt isä Akseli joutui punaisten vankileirille Suomenlinnaan. Tarinan mukaan perheen äiti Hilma Vilhelmiina oli mennyt jäitä pitkin potkukelkalla Suomenlinnaan, toivonut pystyvänsä auttamaan tai vaikuttamaan miehensä kohtaloon. Akseli kuitenkin menehtyi elokuussa 1918 Suomenlinnan vankisairaalassa ja haudattiin Santahaminaan sotilasalueelle. Hilma elätti lapsiaan leskenä parhaansa mukaan, mutta niukkuutta ja puutetta oli siitä huolimatta. Ruokana oli usein puuroa. Mairelle oli jäänyt varhaislapsuudesta mieleen tilanne, jossa hän sai perheen viimeisen maitotilkan. Muutkin lapset olisivat halunneet maitoa ja kysyivät äidiltä: ”Miksi Maire sai kaiken maidon?” Äiti vastasi: ”Maitoa ei ole jaettavaksi kaikille. Maire saa, kun on vielä niin pieni.” Pienen tilkan juominen oli tuntunut pahalta, kun tiesi muiden jäävän ilman. Jakamalla maidosta olisi riittänyt vain pieni lusikallinen jokaiselle lapselle. 

Äidin menettäminen ja lapsuus tuberkuloosin varjossa 

Myös perheen äiti sairastui keuhkotautiin ja kuoli marraskuussa 1922. Perheen lapset jaettiin ajan tavan mukaan hajalleen lähikuntiin. Lapsuuden kodista peritty merimiesarkku mukanaan Maire päätyi kasvattilapseksi Turkuun, mutta jo keväällä 1924 hänet siirrettiin takaisin Naantaliin – tällä kertaa Kalevanniemen lastenparantolaan, omien sanojensa mukaan Orpolaan. Parantola oli perustettu vuonna 1921 sotaorpohuoltolaksi risatautia ja tuberkuloosia sairastaville sotaorvoille. Tuberkuloosia hoidettiin tuolloin hallimakuulla, sairastunut keuhko yritettiin pitää liikkumattomana, ja siksi potilaat lepäsivät paikoillaan sängyissä isoissa tuvissa. Sään salliessa maattiin ulkona terassilla; kylmemmällä kelillä viltteihin kääriytyneinä, aurinkoisella kesäsäällä lapsipotilaat saattoivat maata sängyissään terassilla alasti. Kasvattivanhemmat muuttivat Helsinkiin syksyllä 1926 Mairen jäädessä parantolaan. Maire ja Into-veli selvisivät keuhkotaudista, mutta Aksel ja Oiva -veljet menehtyivät siihen myöhemmin. Maire kasvoi, kävi koulua Kuparivuoren vanhassa kansakoulussa ja pääsi ripiltä Naantalissa. Orpolapsena hänen piti mennä työhön heti, kun kynnelle kykeni ja niin Maire aloitti työt juoksulikkana. Niissä hommissa kävi onnettomuuskin: hän jäi vossikan alle ja menetti tajuntansa.  Onneksi ei käynyt pahemmin, Maire lepäsi päivän kuskin kotona ja sai kyydin illalla samaan kadunkulmaan, jossa oli hevosen alle jäänyt. 

Nuoruus Turussa 

Vähän vanhemmaksi vartuttuaan hän muutti ystävänsä Ainin kanssa Turun Raunistulaan. Maire teki nuoresta asti monenlaista työtä; pakkasi suklaita, myi jäätelöä Tuomiokirkko-puistossa ja valmisti valokuvia Turun Fotossa. Vapaa-aikaa vietettiin katsomalla elokuvia Kinolassa ja Bio-Biossa, Ainin ja ystävien kanssa tehdyillä retkillä sekä saaristossa vietetyillä piknikeillä ja purjehduksilla. Tiet kohtasivat erään mukavan purjehdusta harrastavan nuoren miehen kanssa, Maire ja Unto kihlautuivat jouluaattona 1937. Hän muisteli, miten he kihlojen oston jälkeen istuivat Unton perheen joulupöytään ja odottivat jännittyneinä kuinka kauan kestäisi, että joku huomaisi sormukset. Iloinen uutinen oli jo ennen ruokailun loppumista kaikkien tiedossa. Unton perhe asui Turun keskustassa Yliopistonkadulla, jossa Unton isä toimi talomiehenä. Joulupöydässä oli itse tehtyjä ruokia, mm. taloyhtiön saunassa liotettua lipeäkalaa ja joulukinkkua possusta, joka oli kasvanut syksyn ajan taloyhtiön pannuhuoneessa. 

Pommisuojaan sotien aikana 

Talvisodan uhka tuntui Turussakin, osa väestöstä oli jo vapaaehtoisesti muuttanut pois kaupungista pommitusuhan takia. Ensimmäiset pommitukset alkoivat Turussa 19.12.1939. Väestönsuojiin piti rynnätä aina ilmahälytyksen sireenin alkaessa soida. Kaupunkilaiset valmistautuivat pommituksiin; väestönsuojia rakennettiin, ensiapukursseja järjestettiin ja sidostarpeita sekä paarit oli joka talossa. Palopommien aiheuttamiin tulipaloihin varustauduttiin tyhjentämällä ullakoita ja varustamalla taloja tulensammutusvälinein. Ikkunat piti paperoida tarkasti tai pimentää paksuilla verhoilla, jotta valo ei näkyisi lentokoneisiin. Katuvalot olivat sammutettuina kokonaan joulukuun alusta alkaen. Unto ei onnekseen joutunut sodassa etulinjaan. Taitavana koneenrakentajana ja -korjaajana hänet sijoitettiin rintaman taakse konepajalle korjaamaan armeijan autoja ja laitteita. Maire ja Unto vihittiin uudenvuodenaattona 1939 Turun Tuomiokirkon Tarkk’ampujan kappelissa. Vihkiminen meinasi jäädä haaveeksi, kun tuona päivänä Turkuun pudotettiin pommeja enemmän kuin koskaan aiemmin, ilmahälytyksiä tuli peräkkäin kaksi. Voimakas ilmapommitus 150 pommin voimalla jatkui vielä seuraavana päivänä. Vajaan kolmen kuukauden sisällä Turkua pommitettiin 60 kertaa. Turku oli Viipurin jälkeen Suomen toiseksi pommitetuin kaupunki. Ilmahälytyksiä oli 126 ja pommeja pudotettiin kaikkiaan 4401 kpl. Turun keskustassa asuneena väestösuojiin ryntäämisestä tuli pelottavaa arkea Mairelle. Niihin kiirehdittiin milloin kotoa, milloin työpaikalta ja samalla toivottiin, että muutkin läheiset ovat ehtineet suojaan. Mairen mieleen oli erityisesti jäänyt väestönsuojissa pelokkaina itkeneet lapset ja pitkiltä tuntuneet tunnit.

Perheenlisäystä sodan keskellä

Talvisota päättyi viimein maaliskuussa 1940, mutta elettiin yhä epävarmoja aikoja uuden sodan uhan alla. Maire ja Unto asuivat yhden huoneen ja keittiön asunnossa Kristiinankadulla. Säännöstely laajeni yhä useampiin tuotteisiin, ruokatavaroita oli hankala saada ja monesta tuotteesta oli jälleen pulaa. Ostokorteista piti pitää tarkkaa huolta. Maire muisti, miten suuri huoli tuli, kun pikkulapsi oli tärvellyt tuttavaperheen ostokortteja. Kansanhuoltolautakunnan virkailija onneksi heltyi vetoomuksien edessä ja kortit saatiin lopulta vaihdettua uusiin. Jatkosota alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksellä juhannuksena 1941. Myös Turku joutui kovan pommituksen kohteeksi, kun 20 lentokonetta pommitti kaupunkia ja satamaa koko päivän ja yön. Kirkkoa lukuun ottamatta Martin kaupunginosa tuhoutui pommituksissa tuolloin lähes täysin. Rajun alun jälkeen pommitukset onneksi vähenivät. Vaikka sota ja levottomuudet jatkuivat, perheeseen alettiin odottaa ensimmäistä ja ainoaa lasta kesällä 1943. Perheen poika syntyi helmikuussa 1944, aikana, jolloin Turkua jälleen pommitettiin. Synnytyksen jälkeen tuoreen äidin piti kääntää itseään kyljeltä toiselle tietyn kellonajan välein. Kätilöt kävivät useamman kerran kysymässä: ”Oliko rouva kääntänyt?” Pommitukset alkoivat yllättäen ja kaikki, jotka jaloilleen pääsivät, juoksivat Heidenkenillä pommisuojaan. Enää ei ollut tärkeää, kuka oli kääntänyt ja kuinka monta kertaa.    

Sotien jälkeen omaan taloon ja yritykseen 

Sodista selvittiin lopulta ja haaveiltiin paremmasta elämästä. Maire piti hyvää huolta pojastaan, ja samassa korttelissa asuneet Unton vanhemmat olivat apuna tarvittaessa. Maire oli välillä kotona lapsen kanssa, välillä myyjänä Kosken ja Kaijan leipomoissa. Kovalla työllä ja tarkalla taloudenpidolla saatiin tehtyä hankintoja ja jotain säästöönkin. Maire innostui sotien jälkeen melonnasta, jossa myös kilpaili saavuttaen palkintoja. Unto ajoi puolestaan kilpaa moottoripyörällä. Helsingin olympialaisissakin käytiin yhdessä omalla moottoripyörällä. Unto perusti vuonna 1957 oman yrityksen, Turun Sarjatuotteen. Ensimmäiset vuokratoimitilat olivat Itäiselläkadulla pienessä kellaritilassa, jonka ovi oli niin kapea, että koneet piti purkaa, jotta ne mahtuivat sisään. Maire kärsi ihottumasta ollessaan myyjänä leipomoissa ja siirtyi työskentelemään Turun Sarjatuotteeseen, jossa hän teki pääosan työurastaan. Säästämisen avulla perhe sai ostettua auton ja myöhemmin oman pienen talon Turun länsipuolelta, jonka pihan verstasrakennuksesta yritys sai isommat tilat. Yrityksen päätuotteina olivat metalliset sähköjohdon kiinnikkeet. Maire teki monenlaista työtä yrityksessä: otti vastaan tilauksia, valmisti osia, latoi niitä maalaustelineisiin, siivosi ja hoiti laskutuksen. Toiminta kasvoi työllistäen yrittäjäparin lisäksi pari ulkopuolista työntekijää. 

Matkoja, ystäviä ja lapsenlapsia 

Matkustaminen oli Mairelle mieluisaa. Matkoja tehtiin Suomessa ja ulkomailla. 1950-luvulla tehtiin Lapin matka perheen ja ystävien kanssa. Kielitaidon puute ei ollut este, sillä Maire kiersi Eurooppaa linja-autolla tehdyillä ryhmämatkoilla. Matka-albumi täyttyi muun muassa Tukholman, Kööpenhaminan, Oslon, Leningradin, Rooman, Hampurin ja Berliinin nähtävyyksien valokuvista ja matkamuistokorteista. Maire oli iloinen, kun pojan häiden jälkeen sukuun saatiin lastenlapsia, poika ja tyttö, vuosina 1967 ja 1972. Hän auttoi mielellään lastenlasten hoidossa ja hemmotteli lapsia makeisilla, joita ilman oli itse lapsuudessa jäänyt. Maire oli huolehtivainen mummi, kertoi tarinoita menneisyydestään ja opetti monia asioita. Ruotsin alkeet tulivat lapsille ulkomuistista reippaana rimpsuna: ”Hevonen on häst, pappi on präst, suola on salt, mallas on malt ja kaikki on alt.”

Maire ei antanut lapsuuden vaikeuksien tai sota-ajan lannistaa, harmit lyötiin usein leikiksi eikä valitettu turhasta. Maire oli pienestä saakka eläinrakas ja perheen metsästyskoirat olivat hänelle tärkeitä, niitä oli perheessä ollut Unton metsästysharrastuksen takia lähes aina. Vaikka töitä tehtiin paljon, aikaa jäi myös muulle. Maire oli sosiaalinen, joten ystäviä kutsuttiin vierailulle useasti, välillä juteltiin ja pelattiin yötä myöden. Juhlan tullen pukeuduttiin ompelijalla teetettyihin leninkeihin. Siisti koti oli kunnia-asia ja Maire harjasi maton hapsutkin kauniisiin suoriin riveihin. Puutarhasta ja kukkamaasta pidettiin myös pedanttia huolta, sieltä löytyi pari lähes mustaa tulppaania. Meri oli tärkeä molemmille. Veneilyä harrastettiin edelleen, tosin purjevene oli jo vaihtunut moottoriveneeksi. Iän karttuessa 1970-luvulla he luopuivat veneestä ja rakensivat hirsimökin rantatontille Rymättylään, jossa sijaitsi pari vuotta aiemmin rakennettu pojan perheen kesämökki. 

Vanhuusvuodet

Maire jäi leskeksi vuonna 1980 ja halusi vähitellen jäädä eläkkeelle vuosikymmenien työn jälkeen. Poika siirtyi Turun Sarjatuotteen johtoon vuonna 1982. Muutama vuosi myöhemmin Maire muutti kerrostaloon, kun talosta ja piha-alueista huolehtiminen oli käynyt työlääksi. Hänen terveytensä alkoi hiljalleen reistailemaan 1990-luvulla, mutta kotiavun ja pojan perheen avulla hän pystyi elämään kotona vielä monta vuotta. Vietimme monet antoisat keskusteluhetket hänen muistellessaan vanhoja tapahtumia ja etsimme kuvia hänelle tutuista, jo puretuista turkulaisista taloista. Maire antoi mallin sitkeästä, huumorintajuisesta ja toimeliaasti työtä tekevästä naisesta, jolle läheiset ihmiset olivat tärkeitä. Hän korosti muiden huomioon ottamista ja hyviä käytöstapoja. Vaikka näkö heikkeni vanhetessa, iloinen pilke säilyi silmissä vanhuuteen asti. Lukemisen käytyä hankalaksi Maire nautti siitä, että hänelle luettiin. Maailman tapahtumista kertovat uutiset, kuninkaallisten elämä, hauskat tarinat ja elämänkertakirjallisuus olivat erityisen mieluisia. Sukulaisten ja ystävien vierailut toivat mieluista vaihtelua arkeen, kun ulkona liikkuminen oli käynyt rajalliseksi. Maire nukkui pois lokakuussa vuonna 1996 muutama viikko ensimmäisen lapsenlapsenlapsen syntymän jälkeen. Unton ja Mairen elämäntyö jatkuu edelleen. Turun Sarjatuote on työllistänyt pojan perhettä ja monia muita jo kuudenkymmenen vuoden ajan.