Maija Sinkkonen - äidin kädet

Ensimmäiset muistot äidin käsistä ovat hyvin arkisia. Meillä tytöillä oli takkuinen, luonnonkihara tukka jo pienenä. Tukkaa piti kammata varovasti, ettei sattunut. Muistan, että äiti kampasi hellävaraisesti. Äiti puki myös lapaset ja solmi kengännauhat näppärin sormin, kun itse emme vielä osanneet.

Äidin kädet olivat jatkuvasti työssä jo lapsesta lähtien. Kymmenlapsisen perheen vanhimpien lasten oli autettava kotitöissä ja opeteltava tekemään käsitöitä. Äiti on kertonut, että lapset lähetettiin usein kesällä poimimaan marjoja. Vanhin sisaruksista nosti kannon päälle ämpärin, mihin tyhjennettiin pienten kippojen saalis. Myös kasvimaalla oli kitkettävää pienille käsille. Neulomaan ja ompelemaan opittiin myös hyvin varhain. Äidinäiti oli ompelija. Vanhimmat tytöt auttoivat äitiä myös tilaustöissä. Äiti muisteli, että hän päällysti monet napit ja silitti saumoja äitinsä avuksi.

Kun kansakoulun opettaja ei osannut neuvoa minua vasenkätistä ompelutöissä, hän kehotti viemään työn kotiin äidin korjattavaksi. Muistan, että äiti auttoi lapasen ja sukan neulomisessa monta kertaa. Lapsuuden muistikuvissa äidillä oli aina jokin neulomis- tai ompelutyö iltaisin käsissään. Jouten ei saanut olla.

Äiti oli taitava kutomaan villatakkeja ja sukkia. Kansakoulun ensimmäisen luokan joulujuhlissa minulla oli kaunis, punainen, äidin kutoma villapusero vihreän itse tehdyn liivihameen alla. Kun sain ensimmäiset hiihtokengät, äiti kutoi hienot kirjoneulesukat, joiden varsi käännettiin monojen päälle. Äiti kutoi myös usein kangaspuilla mattoja ja pyyheliinakangasta. Kangaspuut koottiin tupaan varsinkin talvisin, jolloin pihatyöt vähenivät. Me tytötkin opimme silloin kutomisen alkeet.

Maalaistalon miniän ei sopinut laiskotella. Navettatyöt piti hoitaa joutuisasti. Käsin lypsy oli rankkaa. Lypsyn jälkeen äiti nosti usein yksin maitotonkat vesisäiliöön. Raskaita olivat kesäisin myös työt pelloilla heinä- ja viljankorjuuaikaan. Varsinkin viljan seipäille laitto koetteli äidin käsivoimia.

Pelto- ja navettatöiden lisäksi voimia veivät vielä taloustyöt. Veden kanto kaivosta sisälle ja saunaan oli usein naisten huolena, ennen kuin kuusikymmentäluvun alussa vedettiin vesijohdot keittiöön. Joka viikko leivottiin viikoksi ruisleipää ja monta pullapitkoa. Taikinat alustettiin käsin isossa taikinatiinussa. Me tytöt autoimme tietysti aina voimiemme mukaan kaikissa töissä.

Kun lapsenlapset syntyivät, äiti oli aktiivisesti apuna lastenhoidossa pitkästä välimatkasta huolimatta. Lapseni Tuuli ja Onni viettivät lomiansa usein mummon ja ukin luona. Mummo silitti nukkumaan käydessä ja lohdutti, kun tuli murhetta ja koti-ikävä. Kun lapset olivat pieniä, mummo ompeli mekkoja ja housuja lapsille. Kun mentiin maalle, jotain itse tehtyä oli aina odottamassa, ainakin lämpimät villasukat tai lapaset.

Äitini oli viisikymmentä, kun reuma iski. Sormet ja ranteet turposivat ja oli lähdettävä hoitoa saamaan. Silloin reuman hoito ei ollut vielä niin aktiivista ja tauti vaurioitti varsinkin ranteiden ja polvien niveliä. Särkylääkkeet ja välillä myös kortisoni auttoivat. Onneksi samaan aikaan lopetettiin eläinten pito, mikä helpotti äidin elämää.

Nyt oli aikaa enemmän tehdä käsitöitä. Monet matot valmistuivat meidän lasten koteihin. Uusi ompelukone hankittiin poljettavan Singerin tilalle. Tuuli ja mummo ompelivat paljon yhdessä. Tuuli suunnitteli mallin ja mummo toteutti sen käytännössä. Näin valmistui aikanaan hieno vanhojentanssipukukin.

Karjanhoidon loppumisen jälkeen äitini innostui myös kirjontatöistä. Entistä hienompia liinoja, verhoja, tyynyjä ynnä muita valmistui. Reuma ei ollut vahingoittanut onneksi sormien niveliä. Kirjominen pienellä neulalla onnistui. Me kaikki läheiset saimme usein lahjaksi jonkin kirjontatuotteen. Korpisaaressa on vanha arkku, missä edelleenkin on liinoja ja muutamat sukat odottamassa käyttäjää.

Vuodet vierivät. Neljäs sukupolvi syntyi. Anni, Aku, Ingrid ja Leonard saivat omat sukkansa, vaikka mummo aina empi, pystyisivätkö kädet enää käsitöihin. Vielä piirtyi joulukuussa 2014 Leonardin nimi kauniisti kastemekon helmaan, missä on nyt mummon merkkaamana kaikkien lastenlasten ja heidän lastensa nimet. Sen jälkeen käsityöt saivat jäädä.

Kädet taipuivat vielä mieluisten ristisanatehtävien tekoon. Aikaa oli myös lukea. Kirjastokortti oli ahkerassa käytössä. Vaikka sormet eivät enää kunnolla taipuneet ristiin, äitini muisti aina meitä läheisiään iltarukouksessaan. Siitä tuli meille hyvä ja turvallinen mieli.

Nyt äitini matka on päättynyt. Elämä pienen evakkotytön päivistä tähän hetkeen on pitkä ja muistelemisen arvoinen. Äidistä ja hänen ahkerista käsistään jää meille läheisille rakkaat ja lämpimät muistot. Kiitos äiti!