Maija Mertalahti - sairaanhoitaja ja perheenäiti

Äitini Maria (Maija) Mertalahti, omaa sukua Niemistö, syntyi maalaistalon tyttärenä vuonna 1914. Koti oli uskonnollinen, vanhemmat Juho ja Liisa olivat herännäisiä eli körttejä.

Lapsuuden huolettomuus

Maija oli nuorin kolmesta lapsesta, veli oli kaksi vuotta vanhempi ja sisko kolme vuotta. Isä oli jäänyt leskeksi ensimmäisestä avioliitostaan. Siitä hänellä oli elossa yksi tytär. Maija muisteli lapsuuttaan onnellisena ja valoisana aikana. Isossa pihapiirissä riitti monenlaista touhuamista siskosten kanssa. Kesäisin pelattiin neljää maalia, heitettiin karttua ja tietysti uitiin paljon, välillä kilpaakin, olihan talo joen rannalla. Talvella lasketeltiin joentörmältä ja laskiaiseksi saatiin jääkelkka joen jäälle.

Koulunkäyntiä ja kotitöitä

Opintie alkoi kiertokoulussa ja jatkui kansakoulussa neljä vuotta Nurmon asemalla. Koulumatka oli usein käveltävä. Matkaan joutui lähtemään aikaisemmin silloin, kun oli järjestäjä. Täytyi ehtiä laittamaan ajoissa tulet pystyuuneihin.

Oppikouluun Maija joutui menemään Seinäjoelle. Viikot hän asui siellä siskopuolensa Idan perheen luona. Viidenneltä luokalta päästyään Maija ajatteli jättää koulun siihen, ja seuraavan syksyn hän olikin kotona tehden kotitöitä. Isosisko oli mennyt syksyksi talouskouluun, joten Maijaa tarvittiin myös navettatöissä.

Seuraava kevätlukukausi kului Karhumäen kansanopistossa. Siltä ajalta kertyi Maijalle paljon käsitöitä, koska hän oli ahkera kutoja. Viikonloputkin kuluivat opistolla, kun kotiin oli liian hankala matka. Kudontatöitä syntyi silloinkin.

Seuraava kesä meni taas kotona töissä. Isä herätteli kattoon koputtelemalla jo kello viisi lypsylle. Tulevaisuuskin mietitytti. ”Mä en tienny yhtään, mikä musta nyt sitten tulis isona. Olin niin huoleton heppula.”

Suunta ammattiin löytyy

Kun koulua syksyllä oli käyty jo kaksi tai kolme viikkoa, Maija ilmoitti kotona yhtäkkiä, että meneekin kuudennelle luokalle oppikouluun. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän haki sairaanhoitajaopistoon Seinäjoelle. Koulu kesti kolme vuotta. Ensiksi oli kolmen kuukauden opinnot Helsingissä ja sen jälkeen oppilaat tulivat lääninsairaalaan. Oppilaat olivat paljolti työvoimaa. Kokonainen kuukausi valvottiin öisin, sitten oli kaksi yötä vapaata ja taas päivätöihin, muisteli Maija. Hän valmistui sairaanhoitajaksi viimeinen päivä joulukuuta 1939.

Vaihtelevia työkomennuksia

Maija Niemistö sai kuukauden komennuksen Joulumerkkikotiin Tampereelle. Se oli paikka pienille lapsille, joiden äiti sairasti tuberkuloosia. Tartuntavaaran takia vauvat tuotiin joulumerkkikotiin heti syntymän jälkeen. Nimi tuli siitä, että varoja kodeille kerättiin myymällä joulumerkkejä.

Tampereelta käsky kävi Pitkäniemen piirisairaalaan Nokialle. Maija Niemistö toimi insuliiniosaston hoitajana. Tuohon aikaan yhtenä hoitomuotona psyykkisesti sairaille oli insuliinishokin antaminen. Potilaat saivat insuliinipistoksen, jonka jälkeen hoitajan oli seurattava, että shokki ei mene liian syväksi. Potilaat herätettiin sitten shokista nenämahaletkun kautta annetulla sokerivedellä. ”Se oli aika jännää hommaa!”

Sota-ajan sairaanhoitajan työt

Maija Niemistö oli vastavalmistuneena Seinäjoella sotasairaalassa haavoittuneiden osastolla. Paikkoja oli sata, mutta hoitajia vain neljä, joskin parikymmentä lottaa oli apuna. Jatkosodan alkaessa hän sai komennuksen vastaavana hoitajana valmistelemaan lepokotia Seinäjoen Törnävälle. Ajan tavan mukaan hoitajat asuivat talon yläkerrassa.

Maija Niemistö anoi kahden nuoren hoitajan kanssa töihin sotatoimialueelle. Hän sai määräyksen ensin Kotkatjärven sairasmajalle ja sitten Aunuksen satapaikkaista sairaalaa laittamaan. Hänestä tuli sairaalan ylihoitaja. Yhdessä pommituksessa menivät kaikki sairaalan ikkunat rikki. Mutta siitäkin selvittiin.

Sota-ajan suuri suru ja suuri ilo

Maija Niemistön äiti kuoli tammikuussa 1940 talvisodan aikaan munuaistautiin 57-vuotiaana. ”Se oli aikamoinen shokki! Sitä ei ollut koskaan edes uskonut, vaikka hänellä oli reumakin ja hän oli hoitolaitoksessa paljon.” Onneksi Maija sai olla viimeiset päivät sairaalassa äidin luona, hoitaa häntä ja laittaa kuoleman jälkeen arkkuun.

Kotkatjärvellä ollessaan Maija Niemistö tapasi tulevan miehensä. Väinö Mertalahti oli siellä Itä-Karjalan sotilashallinnon palveluksessa maanjakotehtävissä. Vapunpäivänä 1942 miehillä oli erikoinen ampumakilpailu. Voittaja sai oikeuden ruveta tekemään tuttavuutta sairasmajalle tulleeseen nuoreen hoitajaan. Koska Väinö tiedettiin hyväksi ampujaksi, hänelle oli annettu vanha, ruostunut kivääri, jolla osumat eivät menneet lähellekään maalia. Juttu oli kuitenkin niin, että Maija ja Väinö olivat jo tavanneet Tyyne-kätilön tarjoamalla iltateellä. ”En tiedä, oliko se rakkautta ensi vai toisella silmäyksellä, mutta hyvin mukavaltahan se Väinö tuntui.” Väinö puolestaan kertoi muistelmissaan: ”Sanoisin, että se oli minun puoleltani rakkautta ensi silmäyksellä.”

Seurustelu johti siihen, että Sortavalasta 28.12.1942 ostettiin sormukset. Kihlasormuksiin tuli päivänmäärä 22.12.1942 ja vihkisormuksiin 3.1.1943. Tällöin heidät vihittiin Nurmossa Niemistön olohuoneessa. Morsian oli 28- vuotias ja sulhanen 31 vuotta.

Perhe-elämän alku

Esikoistytär syntyi lokakuussa 1943. Maija Mertalahti asui lapsen kanssa kotitalonsa yläkerrassa Nurmossa. Toinen tyttö syntyi siellä jo seuraavan vuoden joulukuussa. Väinö joutui jatkosodan jälkeen Lapin sotaan. Sotilaspukunsa hän luovutti 30.11.1944 ja pääsi perheensä luo lapsen syntymää todistamaan.

Alavudesta tuli pysyvä kotipaikka

Väinö sai sodan jälkeen asutusneuvojan työn Sulkavalta. Kaksilapsinen perhe muutti sinne Nurmosta. Vuoden 1945 lopulla Väinö sai paikan Alavudelta, joka oli lähempänä Maijan sukua. Samana syksynä Maijan isä kuoli sidekudossyöpään.

Alavudella oman talon rakentaminen Väinön piirustusten pohjalta alkoi pian. Rakennustarvikkeista oli pulaa, mutta aina jotakin kautta tarvikkeet saatiin ostettua. Maijan kotoa saatiin lehmä, possu ja taisi olla kanojakin. Tähän omaan taloon ja omassa talossa syntyivät sitten nuoremmat tyttäret.

Kolmas tytär syntyi, kun isommat tytöt olivat 3- ja 4-vuotiaita. Kuopus, tyttö hänkin, syntyi taas kolmen vuoden päästä. Seitsemän vuoden sisälle mahtuivat siis kaikki neljä lasta.

Kuopuksen synnytykseen liittyy tarina, jota usein perheessä kerrottiin. Vauvan synnyttyä kätilö, Finken Hilja, oli kauhistellut: ”Voi kauheeta!” Maija kysyi pelästyneenä: ”Mitä nyt? Eikö se ole terve?” ”on terve, mutta kun se on taas tyttö!” Väinölle tyttökatras ei näyttänyt olevan mikään ongelma. ”Kyllä tytöillä aina poikai saa”, hän saattoi vastata pojan puutetta surkuttelevalle. 

Työura kotiäitivuosien jälkeen

Nuorimman tyttären ollessa vuoden vanha Maija Mertalahti meni sairaanhoitajaksi Alavuden kunnansairaalaan. Siihen aikaan Alavudella tehtiin vaativiakin toimenpiteitä, muun muassa leikattiin. Hoitajat olivat siinä assisteeraamassa ja eetterikopallakin nukuttamassa. Maija oli myös välillä laboratoriossa. Hän ehti työskennellä niin vanhassa kuin uudessa sairaalassa. Eläkkeelle hän jäi poliklinikan osastonhoitajan virasta. Vielä eläkkeellä hän jonkin verran teki sairaanhoitajan lomituksia.

Maija Mertalahdelle sairaanhoitajan työ oli aina tärkeää ja antoisaa.

Huolehtiva äiti

Maija Mertalahden mentyä töihin perheessä oli vaihteleva määrä kotiapulaisia. Mistään kunnallisesta hoidosta kukaan ei 1950-luvulla osannut edes unta nähdä.

Lapsia kannustettiin monenlaisiin harrastuksiin. Maija Mertalahti vaatetti lapset kauniisti. Osaksi hän ompeli ja kutoi heille itse. Monena jouluna tytöt saivat samanlaiset, usein kuitenkin eriväriset yöpaidat. Joulu- ja kevätjuhliin kaikille tytöille ompelutettiin aina uudet mekot. Monet olivat ne nuket, jotka Maija lapsille teki pukin konttiin. Missä ajassa ja milloin hän ehti, sitä en tiedä. Työviikkokin kun oli vuoteen 1965 asti 47 tuntia sisältävä.

Äidin käsityöharrastus tarttui osaksi meihin tyttäriinkin, vaikka yhtä ahkeria ja taitavia tekijöitä meistä ei tullutkaan. Mieluisia muistoja lapsuusajaltani ovat illat, jolloin äiti ja me tyttäret istuimme yhdessä tekemässä käsitöitä samalla kuunnellen radiosta kuunnelmaa.

Maija Mertalahti oli aikaansa edellä siinä, että hän piti tärkeänä lapsille lukemista. Kun oma aika ansiotyön ja kotitöiden takia oli tiukalla, hän palkkasi koulutytön lukemaan satuja lapsille. Jokaisesta tytöstä tuli ahkera kirjojen kuluttaja. Parhaat joululahjat olivat kirjoja, joita sai joulupäivänä sängyssä lukea. Lieneekö tällä lukemiseen kannustamisella ollut oma merkityksensä siihen, että esikoisesta tuli äidinkielen opettaja.

Rakastettu mummi

Lapsenlapsia Maija sai yksitoista, neljä poikaa ja seitsemän tyttöä. Heille mummila oli paras paikka maailmassa. Heidän kanssaan mummi jaksoi kovasti touhuta ja valmistaa herkkuruokia niin kotona kuin mökillä. Näin esimerkiksi muistelivat lapsenlapset: ”Mummi teki ropsua, johon nousi mahtavan isoja ilmakuplia sekä raparperikiisseliä, jonka klönteistä taistelimme serkun kanssa!” 

”Mummo kutoi tai virkkasi tai hääräsi kesäisin puutarhassa. Mummi myös lauloi, varsinkin autossa, Mörrimöykkyä ja Kaksipa poikaa Kurikasta. Mummin kanssa istuin monet illat sohvalla ja yritin opetella sukan kantapäätä.”

Eteiskaapissa oli koppa, jossa aina oli runsaasti mummin kutomia sukkia ja tumppuja. Sieltä sai jokainen lapsi ja lapsenlapsi aina valita halutessaan.

Yhteiskunnallinen toiminta

Maija Mertalahti toimi aktiivisesti Punaisessa Ristissä. Hän oli myöskin sosiaalilautakunnan jäsen ja kokoomuksen kunnanvaltuutettu yhden kauden.

Antoisa eläkeaika

Maija ja Väinö Mertalahti muuttivat vielä työaikana omakotitalosta ensin kerrostaloon ja myöhemmin rivitaloon. Eläkkeellä ollessaan he hoitivat tarvittaessa lapsenlapsia ja kävivät erilaisissa harrastuspiireissä. Myös matkustelulle oli nyt aikaa. Pyöräilystä tuli heille yhteinen harrastus ja rivitalon piha ja mökki vaativat oman huolehtimisensa.

Elämän viime vuosikymmen

Väinön kunnon huononnettua Maija hoiti häntä. Viimeiset kolme viikkoa elämästään Väinö oli sairaalassa. Maija nukkui ja valvoi joka yön siellä hänen kanssaan. Muusta vaihtoehdosta ei voinut edes puhua.

Väinö Mertalahti kuoli 6.1.1994. Viidenkymmenenyhden vuoden rakkausliitto tuli päätökseen.

Maija Mertalahti eli vielä kymmenen vuotta miehensä jälkeen. Miehen hoitoväsymyksestä toipumisen meni oma aikansa. Tähän vuosikymmeneen mahtui kuitenkin vielä monia hyviä ja aktiivisia vuosia. Kunto huononi kuitenkin vähitellen. Elämän viimeiset kolme vuotta Maija asui vanhainkodissa. Hän kuoli 23.12.2004 keuhkokuumeeseen 90-vuoden ja yhden päivän ikäisenä.