Vanhempani leikkaavat hääkakkua, on vuosi 1957. Muistojeni mustavalkoisessa rosoreunaisessa valokuvassa seisoo pieni äitini valkeassa mekossaan. Mekko on pienennetty vanhemman siskon häämekosta. Pitkä ja suoranenäinen isäni pitelee kakkulusikasta kiinni mairea hymy huulillaan. Äidin käsi hukkuu isän nyrkin sisään.

Tilaisuus oli vaatimaton ja pidettiin morsiamen kotona, vuokra-asunnon olohuoneessa. Äidin isä ei ollut mielissään. Hän istui pyörätuolissa. Halvauksen takia suu ei kääntynyt sanoiksi tai mielipiteeksi, sellaiseksi, jolla olisi kuunneltu.

Äiti oli töissä vaatekaupan myyjänä. Kaupungissa aikuiseksi ehtineiden lasten piti kantaa vastuu elämästään ja oppia joku ammatti. Sodan jälkeisinä vuosina ei työläisperheissä ehditty kotona laiskotella ja harvoilla oli varaa kouluttautua ns. hyviin ammatteihin. 

Isäni oli isohkon maalaistalon poika ja isäntä. Talossa asui syytingillä vanhaemäntä. Vanha-sana ei tosin anna oikeata kuvaa tuolloin viisikymppisestä matriarkasta. Elämä oli vienyt kultajyvät ja jättänyt katkerat akanat. Lisäksi yhdessä hellahuoneessa asusteli isän nuorin veli, poikamies.

Mummoni oli synnyttänyt seitsemän lasta ja kovalla otteella luotsannut talon ja perheen vaikeiden aikojen läpi. Laman aikaan monet isot tilat vaihtoivat omistajia. Ottajia olisi ollut kotitalollenikin, varsinkin ukin varhaisen kuoleman jälkeen. Kukaan ei uskonut, että mummo selviää talon pidosta ilman miestä. Pienimmät lapset olivat sylissä kannettavia, isäni alle kouluikäinen.Vanhin pojista toimi isäntänä ja nuorempien sisarusten ankarana komentajana.

Pihanmaalla mustassa kangasarkusssa makaa riutunut mies, ympärillä hämmentynyt ja resuinen joukko lapsia ja nuoria sekä posket kuopalla oleva talon emäntä. Kaikki tuijottavat kysymysmerkkeinä kameraa. Tulevaisuus ei näytä ruusuiselta.

Mummo meni melko pian uusiin naimisiin karjalansiirtolaisen kanssa. Mies oli ahkera ja hyväluontoinen, viinaan menevä. Hän oli isälleni ainoa miehenmalli, joka myöhemmin tutustutti poikapuolensa viinan ja tupakan makuun.

Mummoni ei kertonut avioliitoistaan juuri mitään, joten molemmat miehet jäivät meille lapsena vain nimiksi hautakivissä.

Kaupunkilastyttö, äitini, ei tiennyt mitä sai, kun maalaispojan nai. Talo oli retuperällä, kylmä, seinät noesta mustat, eikä mitään mukavuuksia ollut. Kaikki oli tehtävä alusta loppuun käsin. Piti opetella lypsämään tiukkatissisiä lehmiä, osata tehdä leipätaikina ja loihtia ruokaa välillä isollekkin työjoukolle. Kesäisin viuhui käsiä heinäpellolla ja usein oli joku tuttu isää töissä tai pullonkallistelussa auttamassa.

Anoppi vahti, vertaili, arvosteli ja vähätteli kaikkia äitini tekemisiä ja tietysti kaupunkilaistaustaa. Mikään ei ollut niin suurta ja mahtavaa, kuin ennen oli ollut. Hänellä kasvimaakin oli hehtaarien kokoinen. Pienellä kasvimaalla uurastaminen oli mummoni mielestä turhaa näpertelyä, vaikka saimme sieltä terveellisiä kasviksia ruokapöytään. 

Äiti ei lannistunut ilkeilyistä. Auvoisina avioliiton ensimmäisinä vuosina syntyi kolme lasta peräjälkeen. Lääkäri varoitti isää, että neljännen keisarinleikkauksen jälkeen vaimon voi noutaa arkussa. Ei tullut neljättä.

Mummoni kieltäytyi hoitamasta meitä. Hän oli seitsemän ”pentuaan” itse hoitanut ja se riitti. Meidät oli otettava maatalon töihin mukaan. Navetassa ainoa turvallinen paikka oli jauhokaukalo. Sairastimme kaikki lastentaudit, mitä oli tarjolla, mutta vältimme allergiat ja homepölykeuhkot. Aina, kun olimme kuumeessa ja makasimme hourien sängyssä, äiti oli lähellämme. Hän silitti otsaa, mittasi kuumetta, hieroi rintaan ja räkäisten nenien alle mentolin tuoksuista voidetta.

Mummoni pyöritti iänkaikkista levyään, jossa neula oli juuttunut yhteen uraan. Valittamisesta ja voivottelusta oli tullut pysyvä tapa. Kunnanlääkäri määräsi mummon olemattomiin sairauksiin kassitolkulla lääkkeitä. Silloin ei juuri kyselty, jos vain jaksoi uutterasti lääkärillä ravata. Mummon sairauksista meille lapsille mieleenpainuvin oli sydämen rytmihäiriö. Se yllätti mummoni tuon tuosta. Lopulta vaiva tutkittiin tarkemmin. Sydänlääkkeet vaihdettiin vähin äänin kalkkitabletiksi. Uudella lääkkellä oli ihmeellinen ja parantava vaikutus vuosikymmeniä kestäneeseen vanhaan vaivaan.

Lapsuuden huolettomat vuodet kestivät lyhyen aikaa. Isän juominen ja holtiton rahankäyttö ajoivat talon vekselivetoiseksi. Äiti kulki kerjuulla pankissa uusimassa ja lyhentämässä vekseleitä. Isästä kehkeytyi luulosairas juoppohullu. Mummollani oli siinäkin näppinsä pelissä. Isälleni oman äidin kuiskimat kuvitelmat muuttuivat todellisuudeksi. Siitä alkoi vuosikausia kestänyt perheväkivallan piina. Kun viina ja rahat olivat loppu, kärsimys alkoi. Oli ihan sama, mikä kellon tai vuodenaika oli, näytelmä päättyi siihen, että äitini ja me lapset pakenimme kotoa huorittelun saattelemina. Yösija piti etsiä naapurista tai useamman kilometrin päästä äidin sukulaisten luota.

Isän raivo kohdistui kaikkeen mitä äidillä oli, mitä hän teki ja onnistui hankkimaan. Isä repi äidin vaatteet ja hiukset, hakkasi silmät ja kasvot mustiksi, rikkoi astiat heittelemällä ne talon kivijalkaan, viskeli veitset ja puukot seinille ja kaapin oviin, leipätaikina päätyi kusiämpäriin ja niin edelleen. Oli kuin itse piru olisi asettunut asumaan siihen taloon, jota kutsuin kodikseni. Pahin ajanjakso kesti kymmenisen vuotta. Vanhimman veljeni tuo isänkummajainen ajoi kotoa pois. Veli oli vasta 16-vuotias. Itse häivyin vuotta vanhempana toiselle paikkakunnalle kouluun ja omiin elämäni mutkiin. Niissäkin äiti jaksoi minua tukea, vaikka isän ja dementiaan sairastuneen anopin kanssa tuskin sai öitään rauhassa nukkua.

Nuorin veljeni jäi kotipaikkakunnalle ja lopulta jäi pitkän odotuksen jälkeen talon uudeksi isännäksi.

Lapsuuteni valopilkku oli äidinäiti, kaupunginmummi. Hän kävi meille lapsille välillä tuomassa vaihtelua, iloa ja äidille käytännön apua.  Mummi oli herttainen ja ymmärtäväinen, eikä isänikään uskaltanut silloin suoraan pahinta puoltaan esitellä. Mummi korjasi ja ompeli vaatteitamme, toi herkkuja ja tarpeellisia tavaroita kassissaan. Myös äidin sisarukset puolisoineen kävivät kylässä. Isä näytteli pinnistellen normaalia siihen asti, kunnes vieraat läksivät. Saimme tukkapöllyä, kun olimme liian äänekkäästi nauraneet ja lärpättäneet, eikä osattu hiljaa olla. Hetkellinenkin ilo piti hyväksi käyttää. Äiti sai haukkumiset, kun oli kaupunkilaisrosvoille talon juustot ja voit antanut.

Oikeastaan kaikki lapsuuteni onnelliset muistoni liittyvät äitiini ja siihen vahvaan ja sitkeään sukuun, johon hän kuului. Se oli 60-luvun turvaverkko, ainoa joka toimi.

En muista äitini koskaan puhuneen pahaa kenestäkään.Hänen iloinen naurunsa soi aina ja kaikkialla, kunnes anopin piikittely tai isän julmat sanat saivat sen sammumaan.  

Kukaan ei olisi voinut suojella meitä paremmin kestämään tai käsittelemään siinä ajassa ollutta pahuutta. 

Murrosikä kului auttaen äitiä eläinten hoidossa. Isää eivät talon työt juuri kiinnostaneet, viinan juonti sitäkin enemmän. Opimme tekemään työmme tunnollisesti, olemaan rehellisiä ja välittämään toisistamme ja muista läheisistämme. Kasvoimme kiinni sen suvun helminauhaan, jonka arvoihin voimme samastua. Äidin puolen sukujuhlissa ei puhuttu rahasta, vaan ihmisistä, opittiin tuntemaan myötätuntoa heikompia kohtaan, tukemaan heitä sekä iloitsemaan elämän onnellisista sattumista.

Tunnistan äidin itsessäni, kuten myös pilkahduksia tädeistäni. Kaulanauhassani on hiekanmurusia, jotka jokihelmisimpukka on muovannut kauniiksi helmiksi. Se ei ole vielä valmis. Pian minusta tulee mummo. Tiedän, että nauha jatkuu.

Kaipaan äitiäni ja samalla olen äärettömän kiitollinen siitä perinnöstä, jonka hän minulle ja tyttärilleni jätti. Sitä ei voi rahalla mitata.